Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

— Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni. Tuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän kaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka tahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.

Mutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.

— Ei, ei, kuule minua vielä… Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi olla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan minun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen lohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus… Kuuletko, minä vaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua. Pelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi, puolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko sielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni… Minä rukoilen sinua, tyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!

Kun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän Louisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut lepotuolin toiselle puolelle.

— Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä huomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi takaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni ihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle hiukan rauhaa… Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen tekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!

Louise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä sopertaen:

— Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!… Äiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on seuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.

Rouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen uurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja raivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei kohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:

— Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä, jotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte rangaistuksenne… Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö sitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus hämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki, annan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä katumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon yhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa sinua… Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi olemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman synti, jos ette tottelisi minua!

Hän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston Jumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä kuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.

— Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen hetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja vaikenisin vieläkin… Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua, kaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi viedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu huuto pääsevä huuliltani… Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa minulle, lupaa minulle!

Raivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:

— Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.

Kun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun raatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata päättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.

— Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas.
Äiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi…
Eikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?

Silloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää, kohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä tyttärensä lempeästä rohkeudesta.

— Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit… Minä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä rakkauteni sinuun kehoittaa… Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei muuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.

Ja kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn kirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque viimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi ainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet syttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution torin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä läheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi itsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:

— Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären tyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää, menkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!

Sitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen huoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä väliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat kaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.

Kaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan viimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään suruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen mukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen tähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä kuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään päin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi varmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun kohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli huoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen todistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä ankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka tahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka raateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.

Neljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen talousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen epämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat vieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli tullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti kurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä oli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet palveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen käytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä käskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä ympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen mielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä hänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja, joilla hän täytti talon.

Neljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli ollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena emäntänsä luo ja sanoi:

— Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.

— Äiti ja tytärkö?

— Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa huoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita… Jos rouva tahtoo mennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.

Sanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni yläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä matkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku Clément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia. He kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.

Hetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja jäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan liikkunut:

— Voit siis paremmin Geneviève?

— Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi koskaan, jos jäisin tänne.

— Olet päättänyt mennä muualle, näen sen. Minne menet?

Geneviève kohotti taas päätään, silmät vielä kyynelissä, koko ruumis vapisevana.

— Menen sinne minne lupasin äidilleni. Neljä päivää olen taistellut ja kärsinyt sen tähden.

Syntyi hiljaisuus.

— Minä en pitänyt lupausta sitovana, luulin että teit sen vaan lohduttaaksesi häntä… Palaat siis tuon miehen luo. Sinulla näyttää todella olevan hyvin vähän ylpeyttä.

— Oi ylpeyttä! niin, kyllä tiedän, ylpeyden avulla olet kauan pidättänyt minua… Minä olen ollut niin ylpeä että olen itkenyt monta yötä tahtomatta tunnustaa erehdystäni… Ja vihdoin selvesi minulle tämän ylpeyden järjettömyys, kurjuuteni on suuri.

— Onneton, ei katumus eivätkä rukoukset ole siis voineet poistaa sinusta myrkkyä? Myrkky täyttää sinut uudelleen ja syöksee sinut viimein iankaikkiseen rangaistukseen, jos lankeat uudelleen inhoittavaan syntiisi.

— Mistä myrkystä puhut? Puolisoni rakastaa minua ja kaikesta huolimatta rakastan minäkin häntä yhä: Tämäkö se on tuo myrkky?… Olen taistellut viisi vuotta, olen tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, miksi ei Jumala sitten ole täyttänyt hirveää tyhjyyttä sielussani, josta olen koettanut poistaa kaiken muun, tehdäkseni hänet sen ainoaksi kaikkivaltiaaksi herraksi? Uskonto ei ole korvannut minulle puolison onnea eikä äidin hellyyttä ja jos palaan takaisin tähän onneen ja tähän hellyyteen, tapahtuu se siksi että tuo taivas, josta olen löytänyt ainoastaan pettymyksiä ja valhetta, on kadonnut minulta.

— Sinä pilkkaat Jumalaa, tyttäreni, ja olet saava kärsiä siitä kauheimpia tuskia… Ellei myrkky, joka on kiduttanut sinua, tullut saatanalta, olisi se siis tullut Jumalalta. Sinun uskosi häviää, sinä olet Jumalan kieltämisen ja täydellisen kadotuksen tiellä.

— Se on totta, viime aikoina olen joka päivä kadottanut uskoani. En uskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, mutta kärsimyksieni ohella on minussa tapahtunut vitkallinen työ, joka on puhaltanut pois lapsuuteni ja nuoruuteni uskon… Onko se kummallista! Haaveellisen lapsuuteni ja jumalisen nuoruuteni muistot heräsivät minussa salaperäisine aavistuksineen, uskonnollisine menoineen ja samalla heräsi kiihkeä Jesuksen kaipuu, silloin tulin tänne. Ja kun taas sain vaipua tuohon salaperäiseen maailmaan, kun tahdoin antautua Jesukselle laulun ja kukkien tuoksun täyttämässä kappelissa, kalpenivat nuo unelmat vähitellen, muuttuivat pettäviksi mielikuviksi, joissa mikään elävästä olennostani ei löytänyt tyydytystä… Niin, myrkky oli siis tuo ensimmäinen kasvatus, tuo erehdys, jota lapsuudesta saakka tyrkytettiin minulle, jonka vaikutuksen heräämisestä myöhemmin niin paljon sain kärsiä ja josta voin parantua vasta silloin kuin huono hapatus kokonaan on poistettu minusta… Parantunenko milloinkaan? olen vielä niin muserrettu!

Rouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen puoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen, hänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan välillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään ymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen puoleen.

— Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen ajatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset… Jos olisit käynyt ripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee meitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja vieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos alistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!

Nuori tyttö vastasi lempeästi:

— Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut isälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni kahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.

— Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät molemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet jäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!

Äidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti lausui viimeisen toivonsa.

— No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle ainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän mielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa, teen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että taivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.

Geneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.

— Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä enää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä koettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen… Ei, ei, minä vien hänet mukanani.

Louise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.

— Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me käymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme sinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme tehdä sinut onnelliseksi.

Silloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva, jota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli äyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.

— Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette oikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!… Menkää kirotun ilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa päälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!

— Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne jotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.

— Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja eroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa Jumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä… Siksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota lapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö sitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen onnettomuuksiin… Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan teidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen yli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan aukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä ja kuoleva yksin.

Ja tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla pontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja ryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan ja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja sulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa lähtisivät ainiaaksi.

Juuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi suuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa loppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti virastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja muistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten. Mutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka hymyilevän kasvojen ilmeen.

— Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?

— Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut… Le Barazer on tehnyt täydellisen mullistuksen… Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa Beaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin, mikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä… Minut puolestani on aivan yksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille. joka riemuitsee… Ja te ystäväni…

— Minut on erotettu.

— Ei, ei, te joudutte epäsuosioon. Teidät lähetetään Jonvilleen. Jauffren paikalle ja apuopettaja Mignot, jota isku myöskin kohtaa, joutuu Moreuxiin täyttämään Chagnatin tehtävää.

Markus oli hämmästynyt ja huudahti onnellisena:

— Minä olen ihastuksissani.

Ja Salvan, joka vartavasten oli kiiruhtanut tuomaan uutista, nauroi iloisesti.

— Se on Le Barazerin politiikkaa! Tätä hän valmisti, kun hän tapansa mukaan koetti voittaa aikaa. Hän tyydytti vihdoin hirveän Sangleboeufin ja koko maakunnan taantumuspuolueen, kutsuessaan Mauraisinin minun seuraajakseni ja ylentäessään Jauffren ja Chagnatin. Tämän kautta voi hän pelastaa teidät ja Mignotin, jota hän näyttää paheksuvan, mutta jota hän ei kuitenkaan kokonaan tahdo hyljätä. Muuten on hän jättänyt tänne neiti Mazelinen ja nimittänyt teidän sijallenne Joulicin, erään parhaista oppilaistani, jonka ymmärrys on mitä vapain ja tervein. Näin ovat siis Maillebois. Jonville ja Moreux tästä lähin erinomaisten tulevaisuuden työmiesten käsissä… Enkö ole sanonut teille että kukaan ei voi muuttaa Le Barazeriä, häneen täytyy tyytyä sellaisenaan, onnellisena tästäkin puolinaisesta toimenpiteestä.

— Olen ihastuksissani, toisti Markus. Surin juuri sitä että minun täytyisi jättää opetustoimi. Aamusta asti olen murheellisena ajatellut lukukauden alkua. Minne olisin lähtenyt? mitä olisin tehnyt? Tietysti minun on vaikea jättää tänne lapset, joita rakastan. Mutta lohdutukseni on, että siellä saan toisia rakastaakseni. Mitä huolin koulun halpuudesta, kunhan vaan voin jatkaa siellä elämäni tehtävää, hyvän siemenen kylvämistä, josta yksin voi kasvaa tuleva totuuden ja oikeuden vilja!… Oi! minä palaan niin mielelläni Jonvilleen, uudella toivolla varustettuna.

Iloisesti kulki hän edestakaisin valoisassa ja aurinkoisessa luokassa ikäänkuin uudelleen omistaakseen opettajan toimen, josta eroaminen olisi ollut niin raskasta hänelle. Sitten hän heittäytyi poikamaisen hilpeästi Salvanin kaulaan ja syleili häntä. Samassa Mignot, joka myöskin, varmana siitä että hänet erotettaisiin, oli alkanut hakea itselleen tointa, palasi epätoivoissaan, saatuaan taaskin kieltävän vastauksen erään läheisen tehtaan johtajalta. Saatuaan kuulla että hänet oli nimitetty Moreuxiin ihastui hän vuorostaan.

— Moreux, Moreux, oikea raakalaismaa. Mutta mitä siitä, koetetaan sivistää heitä hiukan ja sitten meidän ei tarvitse erota, neljä kilometriä vain välillämme. Tiedättekö, se ilahuttaa minua kaikkein enemmän.

Markus oli tyyntynyt, tuska heräsi hänessä, synkistytti taas hänen silmänsä. Syntyi hiljaisuus, molemmat muut olivat tunteneet ilmassa väristyksen pettyneitä toiveita ja avonaisista haavoista näiden monien raunioiden keskellä. Kuinka ankaraa taistelua tarvittaisiinkaan vielä, kuinka paljon kyyneliä vuotaisikaan ennenkuin kadotettu onni löytyisi uudelleen! He vaikenivat kaikki kolme ja Salvan, joka seisoi aurinkoisen, torille avautuvan akkunan ääressä, näytti vaipuneen surumielisiin mietteihin tuntiessaan kykenemättömyytensä luomaan enemmän iloa.

— Kas! huudahti hän äkkiä, odotatteko ketään!

— Mitä, josko odotan ketään? sanoi Markus.

— Niin, tuossa on pienet käsirattaat täynnä matkalaukkuja.

Ovi aukeni ja he kääntyivät katsomaan. Samassa astui Geneviève sisään, taluttaen pikku Clémentiä kädestä, Louise toisella puolellaan. Hämmästys ja mielenliikutus olivat niin suuret ettei kukaan ensin puhunut sanaakaan. Markus vapisi. Geneviève virkkoi vihdoin katkonaisella äänellä:

— Hyvä Markukseni, minä tuon sinulle poikasi takaisin. Niin, minä annan hänet takaisin sinulle, hän on sinun, hän on meidän molempien. Koettakaamme kasvattaa hänestä kunnon mies.

Lapsi oli ojentanut pienet kätensä ja isä nosti hänet syliinsä, painoi hänet kiihkeästi rintaansa vastaan, samalla kuin äiti, puoliso lausui:

— Ja minä palaan sinun luoksesi hänen mukanaan, hyvä Markukseni. Sinähän sanoitkin minulle että toisin hänet takaisin sinulle ja että itsekin palaisin… Totuus se ensin voitti minut. Sitten sinun kylvösi varmaankin iti minussa, eikä minussa nyt enään ole ylpeyttä ja olen tässä, koska rakastan sinua yhä… Olen turhaan etsinyt onnea muualta, sinun rakkautesi yksin on elävä. Ulkopuolella meitä kahta ja meidän lapsiamme ei ole kuin mielettömyyttä ja kurjuutta… Ota minut, hyvä Markukseni, minä annan itseni niin kuin sinäkin itsesi.

Hitaasti hän oli lähestynyt ja aikoi kietoa käsivartensa miehensä kaulaan, mutta silloin kuului Louisen iloinen ääni.

— Entä minä, entä minä, isä? Älkää unhottako minua.

— Oi! niin, rakas pienokaisemme! sanoi Geneviève. Hän on tehnyt niin paljon tämän onnen hyväksi, hän on ollut niin hellä ja ymmärtäväinen!

Hän oli ottanut Louisen syleilyynsä, hän puristi heitä, häntä ja Markusta, joka painoi Clémentiä rintaansa vasten. Kaikki neljä olivat vihdoinkin yhtyneet, heidät sitoi toisiinsa sama hellyyden side, heillä oli vain yksi sydän, yksi hengitys. Ja mikä syvän inhimillisyyden, hedelmällisen ja terveen ilon väristys täyttikään tuon suuren, niin alastoman ja tyhjän koulusalin, joka odotti lapsilauman palaamista! Suuret liikutuksen kyyneleet täyttivät Salvanin ja Mignotin silmät.

Vihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen huulilleen.

— Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen kyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä vaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen; ja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan tunsit olevasi puoliso ja äiti… Niin, niin, sinä olet oikeassa, rakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja kuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on rasittanut yhteiskuntiamme.

Mutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.

— Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo parantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi… Meidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa on parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen haaveiluun… Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni turvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele minua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.

He syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi sulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen kirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja toverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen orjuutensa on meidän.

Louise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden mukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.

— Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka hän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut täällä!

Geneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.

— Kyllä tiedän… Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille surujemme aikana.

Hyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.

— Oi! älkää nyt minua kiittäkö, ystäväni. Minähän teille saan olla kiitollinen kaikesta siitä onnesta, jonka tuotatte minulle tänään.

Salvan ja Mignot nauroivat nyt myöskin. Kädenpuristuksia vaihdettiin vielä. Ja kun Salvan kaikkien yhtä aikaa puhuessa selitti opettajattarelle uudet virkanimitykset, huudahti Geneviève ilosta:

— Mitä, me palaamme Jonvilleen, onko se oikein totta?… Oi! Jonville, tuo yksinäinen ja viehättävä soppi, jossa me niin paljon rakastimme toisiamme ja jossa me alotimme elää niin onnellisina! Mikä hyvä enne, kun saamme palata sinne, alottaa siellä uuden elämän rakkaudessa ja rauhassa!… Maillebois pelotti minua, Jonvillessä olen levollinen.

Uusi rohkeus, rajaton luottamus tulevaisuuteen valtasivat Markuksen.

— Rakkaus on palannut luoksemme, nyt olemme kaikkivaltiaat. Turhaan valhe, vääryys, rikos riemuitsevat, meidän on sittenkin ikuinen voitto tulevaisuudessa.

NELJÄS KIRJA.

I.

Lokakuussa Markus muutti tyynellä ja iloisella mielellä Jonvilleen, entiseen vaatimattomaan alkeisopettajan paikkaansa. Suuri rauha oli täyttänyt hänet, uusi rohkeus ja toivo seurasivat väsynyttä toivottomuutta, johon hän hirveän Rozanin päätöksen johdosta oli vaipunut.

Koko ihanne ei koskaan toteudu samalla kertaa ja hän melkein soimasi itseään siitä että oli toivonut ratkaisevaa voittoa. Ihmiskunnan edistys ei käy niin mahtavin harppauksin ja loistavin teaatteritempuin. Oli turhamaista uskoa että miljoonat suut yhtaikaa tunnustaisivat oikeuden, kuvailla mielessään että viattoman paluuta vietettäisiin suurena kansallisjuhlana, joka tekisi kaikki maan asukkaat veljiksi. Pieninkin, oikeutetuinkin edistys on saavutettu vasta vuosisatoja kestävän taistelun jälkeen. Ihmiskunnan jokainen askel eteenpäin on vaatinut virrottain verta ja kyyneleitä, sadottain uhreja, jotka ovat antaneet henkensä tulevien sukupolvien onnen tähden. Tässä ainaisessa taistelussa pahoja voimia vastaan oli siis järjetöntä odottaa ratkaisevaa voittoa, joka yhdellä kertaa toteuttaisi kaiken toivon, kaikki unelmat veljellisestä ja oikeudenmukaisesta ihmiskunnasta.

Hän oli sitä paitsi vihdoin käsittänyt kuinka huomattava askel oli otettu vaivaloisella ja vaarallisella edistyksen tiellä. Taistelun tuoksinassa, häväistyksille ja haavoille alttiina ei aina huomaa valloitettua alaa. Luulee olevansa voitettu ja onkin kulkenut paljon eteenpäin, on lähestynyt päämäärää. Joskin Simonin toinen tuomitseminen Rozanissa oli tuntunut hirveältä tappiolta, ei hänen puolustajiensa siveellinen voitto silti ollut vähäarvoisempi. Paljon hyvää oli saavutettu, vapaa-aatteiset ja jalosydämmiset ihmiset olivat enemmän liittyneet yhteen, inhimillinen yhteistunne oli laajentunut: kaikkialla maailmassa oli tehty totuuden ja oikeuden kylvö, joka kerran kasvaisi vaikkakin hyvän siemenen täytyisi itää vaossa monen pitkän talven aikana. Suurella vaivalla olivat vanhoilliset luokat vielä joksikin aikaa pelastaneet menneisyyden rappeutuneen rakennuksen valheiden ja rikosten avulla. Mutta se oli sittenkin mädäntynyt joka paikasta, saamansa hirveä isku oli halkaissut sen ylhäältä alas ja tulevat iskut kukistaisivat sen kokonaan, musertaisivat sen inhoittavaksi soraläjäksi.

Hänen ainoa surunsa olikin enää se että ei ollut ihmeellisestä Simonin jutusta voinut saada semmoista opetusta, joka salaman välähdyksenä olisi aukaissut kansan silmät. Toista niin täydellistä, niin ratkaisevaa tapausta ei luultavasti koskaan enää ilmaantuisi: kaikki mahtavat, kaikki sortajat liittyivät siinä musertaakseen viattoman miesraukan, jonka viattomuus saattoi vaaraan tämän maailman mahtavien tekemän sopimuksen: siinä oli todistettu rikoksesta pappi, sotamies, tuomari ja ministeri, jotka koettaakseen vielä pettää kansaa olivat keränneet eriskummallisen kasan halpamaisuuksia, heidät oli saatu kiinni valheesta ja murhasta; ja vihdoin koko maa oli jakautunut kahteen leiriin, toisella puolella vanha, rappeutunut ja tuomittu auktoriteettiuskoinen yhteiskunta, toisella nuori, jo vapautunut tulevaisuuden yhteiskunta, joka lakkaamatta kulkee suurempaa totuutta ja rauhaa kohden. Jos Simonin viattomuus olisi tunnustettu, silloin olisi vanhoillinen menneisyys yhdellä iskulla tullut kukistetuksi, iloinen tulevaisuus ilmaantunut yksinkertaisimmillekin. Vallankumouksen kirves ei olisi koskaan syvemmin iskenyt vanhaan madonsyömään yhteiskunta-rakennukseen. Vastustamaton innostus olisi kohottanut kansan tulevaisuuden kaupunkia kohden. Muutamissa kuukausissa olisi Simonin juttu vaikuttanut enemmän kansan vapautuksen ja oikeuden voiton hyväksi kuin vuosisadan taitava valtioviisaus. Suru siitä että kaikki tämä meni hukkaan, että ihailtava työ murtui heidän käsissään jäisi ainiaaksi taistelijoiden sydämmiin.

Mutta elämä jatkui, täytyi taistella vielä, taistella aina. Yksi askel oli otettu, toisia oli otettava. Katkerassa ja tuntemattomassa todellisuudessa vaati velvollisuus joka päivä uudelleen antamaan verensä ja kyyneleensä, valloittamaan alaa askel askeleelta, vaikka ei koskaan palkinnoksi saisi nähdä voittoa. Markus taipui tähän uhraukseen toivomatta enää saavansa nähdä sitä päivää, jolloin Simonin viattomuus laillisesti tunnustettaisiin, tulisi koko kansalle selväksi. Hän tunsi että oli mahdotonta uudelleen ryhtyä juttuun silloisten intohimojen raivotessa, hän oli varma siitä että syntyisi samat julmat taistelut ja että juutalainen taas tuomittaisiin muutamien tahdosta ja suurimman osan raukkamaisuuden tähden. Epäilemättä täytyi odottaa juttuun kuuluneiden henkilöiden kuolemaa, puolueiden muuttumista, toista valtiollista hetkeä ennenkuin hallitus uskaltaisi toisen kerran jättää jutun ylioikeuteen, poistaakseen maan historiasta tämän häpeällisen lehden. David ja Simonkin näyttivät olevan sitä mieltä yksinäisessä Pyreneain laaksossaan, josta he kuitenkin lakkaamatta vaanivat onnellista sattumaa tai löytöä, mutta heidän kätensä olivat sidotut, he tunsivat että heidän täytyi odottaa, elleivät tahtoneet sytyttää uudelleen hyödytöntä ja vaarallista sotaa. Ja pakoitettuna odottamaan Markuskin palasi toimeensa, ainoaan tehtävään, johon hän luotti, pienten ja halpojen opettamiseen, hän tahtoi levittää totuutta tiedon avulla, joka yksin voi tehdä kansan oikeudenmukaiseksi. Vähäisestä saavutetusta edistyksestä tuli hänen kiittää opetustyötään; näiden lasten lastenlapset tulisivat tiedon kautta hiukan oikeudenmukaisemmiksi; ja heidän lastenlastenlapsensa olisivat ehkä kylliksi erehdyksistä vapautuneet, kyllin oikeudenmukaiset korjatakseen rikoksen kohottamalla viattoman kunniaan. Suuri rauha oli vallannut hänet, hän käsitti että tarvittaisiin sukupolvia ennenkuin Ranska virkoisi unestaan, ennenkuin kaikki myrkyt poistuisivat siitä, että tarvittaisiin kokonaan uusi veri, joka vasta voisi luoda siitä hänen entisten unelmainsa jalomielisen Ranskan, vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan.

Totuus, totuus! ei hän koskaan vielä ollut rakastanut sitä niin intohimoisesti. Ennen oli se hänelle ollut niin välttämätön kuin ilma, jota hengitämme, hän ei voinut elää ilman sitä, hänet valtasi tuska, sietämätön ahdistus heti kuin se ei ollut hänen hallussaan. Nyt kun hän oli nähnyt sen niin hurjasti ahdistettuna, kiellettynä, haudattuna syvimpään valheeseen, niinkuin kuolleen, joka ei koskaan heräisi, uskoi hän siihen vielä enemmän, tunsi että se oli vastustamaton, että se kykeni räjähyttämään ilmaan koko maailman silloin kun tahdottiin kaivaa se maan alle. Se vaikutti hetkeäkään lepäämättä, se kulki valon päämäärää kohden eikä mikään voisi pysäyttää sitä. Hän kohautti olkapäitään ivallisesti ja halveksivasti nähdessään syyllisten luulevan hävittäneensä totuuden, polkevansa sitä jaloillaan niinkuin sitä ei enää olisikaan. Kun hetki tulee, välähtäisi totuus esiin, hajoittaisi heidät niinkuin tomun, rauhallisena ja säteilevänä. Ja varmuus siitä että hänellä oli puolellaan aina elävä ja voitollinen totuus antoi hänelle voimaa ryhtyä toimeensa ja odottaa iloisesti varmaa voittoa, tulkoonpa se vaikka hänen olemassaolonsa loputtua.

Simonin jutun hirveä näytelmä oli vahvistanut hänen vakuutuksensa, laajentanut hänen uskonsa. Hän tuomitsi jo porvariston, anastetun vallan väärinkäytöstä uupuneen vapaamielisen säädyn, joka oli muuttunut vanhoilliseksi, siirtynyt vapaa-aatteisuudesta alhaisimpaan klerikalismiin huomatessaan kirkossa ryöstösaaliidensa ja nautintojensa puolustajan. Nyt oli hän nähnyt sen toimessa, raukkamaisena ja valheellisena, heikkona ja julmana, oli nähnyt sen kieltävän oikeuden viattomalta, taipuvan kaikkiin rikoksiin suojellakseen miljooniaan, peläten vähitellen heräävää kansaa, joka alkoi vaatia osaansa. Ja kun hän huomasi sen turmeltuneemmaksi ja rappeutuneemmaksi kuin oli luullutkaan, tuomitsi hän sen pikaiseen häviöön, ellei kansa tahtonut kuolla parantumattomaan ruttoon. Ainoa pelastus oli nyt kansassa, tuossa uudessa voimassa, jossa oli ehtymätön varasto miehiä, työtä ja tarmoa. Hän tunsi sen lakkaamatta nousevan, niin kuin moni uudistettu ihmiskunta, joka toi yhteiskunnalliseen elämään äärettömän voiman kohota suurempaa totuutta, oikeutta ja onnea kohden. Ja tämä todisti oikeaksi hänen valitsemansa tehtävän, tuon näöltään niin vaatimattoman kyläopettajan tehtävän, joka oikeastaan oli uudenaikainen apostolin toimi, ainoa tärkeä tehtävä, josta syntyisi tulevaisuuden yhteiskunta. Ei ollut jalompaa työtä kuin kirkon erehdyksen hävittäminen, tieteellisen totuuden asettaminen sen sijalle ja ihmiskunnan rauhan rakentaminen tiedosta ja yhteistunteesta. Tuleva Ranska kasvoi vainioilla, halvemmassakin kylässä ja siellä oli toimittava ja voitettava.

Markus ryhtyi heti toimeen. Oli korjattava vahinko, jonka Jauffre oli sallinut tapahtua luovuttaessaan Jonvillen kirkkoherra Cognassen mielivaltaan. Mutta minkä ilon ensimmäiset muuttopäivät tuottivatkaan sovinnon tehneelle perheelle, kun se sai entisessä köyhässä pesässään alkaa uuden elämänsä. Kuluneina kuutenatoista vuotena ei siinä ollut mitään muuttunut, siellä oli sama pieni koulu, sama ahdas asunto puutarhoineen. Seinät oli puhdistettu, kaikki oli melkein siistiä, Genevièven toimeenpaneman suuren pesun jälkeen ja hän kutsui Markusta lakkaamatta luokseen herättääkseen hänen muistonsa, onnellisena nauraen kaikelle, mikä kertoi menneisyydestä.

— Oi! tule katsomaan hyödyllisten hyönteisten taulua, jonka ripustit luokan seinälle. Se on siinä vieläkin… Entä nämä minun asettamani naulat lapsien lakkeja varten… Ja tuolla kaapin pohjassa pyökkipuiset geometriset kuviot, jotka sinä itse teit.

Markus riensi paikalle, iloitsi hänen kanssaan. Sitten hän vuorostaan kutsui Genevièveä.

— Tule tänne, tule pian tänne!… Katso, näetkö tuolla alkoovin seinällä puukolla kaiverrettua päivänmäärää? Muistathan että kaiversin sen sinä päivänä, jolloin Louise syntyi… Ja muistatko halkeamaa katossa, me katselimme sitä maatessamme, laskimme leikkiä ja sanoimme että tähdet tulivat meitä katselemaan ja meille hymyilemään.

Sitten molemmat kulkiessaan pienessä puutarhassa löysivät uusia muistoja, iloitsivat yhdessä.

— Katsohan vanhaa viikunapuuta! se on aivan samallainen, ikäänkuin olisimme eilen nähneet sen… Noiden hierakoiden sijassa meillä oli mansikkarivi, sellaisen me istutamme uudelleen… Pumppu on korjattu, se ei ole vahinko. Tällä voi ehkä kastella puutarhaa… Penkkimme, oi! meidän penkkimme villiviiniköynnöksen varjossa! Siihen meidän täytyy istua ja syleillä toisiamme. Nykyhetken lämmin suudelma saattaa unohtamaan kaikki nuoruusajan suudelmat.

He olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten uudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä ystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan kyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille voittoa.

Heti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi Fontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi omasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin kuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät yksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi hänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät niin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin Clément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka järjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut Genevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin Salvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen. Luostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja opettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen miehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että neiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa yleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa molemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle, jota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli siitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi hartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi, auttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja lisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä pakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä hänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien, hienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän yhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä kaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää tehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli syntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he olisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.

Kuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen rakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana hirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt voitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan, oppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen viha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he alkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei laulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan katkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko kunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin että se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli vaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka sihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla, valloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli lähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan, kirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli toimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä. Talonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän oli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli vahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden ripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa pormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva Martineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia pukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan nähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen on koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa Markuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui, enenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin Jauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan Cognassen valtaan.

Kuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen ja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin aineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut rajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa herkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä hyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä vain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on kylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja inhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä, toimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan vuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi oppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi viljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu mitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät hukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat liioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei tunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta hedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli saanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin. Muisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut verisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa juhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden talonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia pukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä vuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi raesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä. Ensimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään Genevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja kurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä aamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat Mignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa, epätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.

— Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo hirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan hillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat liian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän tulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun sitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä, hallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta, joka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa vaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi tämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen karjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista… Oi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun kärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden puuskan, joka teki hänestä marttyyrin!

Vapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun muisto koski häneenkin.

— Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa edessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen palkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi siitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden tyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin voimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä… Tämä selittää myöskin Chagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa korkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.

— Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan köyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei järkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä ja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa kirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä kyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita heillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan sopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja tehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi… Tulokset ovat surkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi luullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun elukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja siivoomaan kaikki.

Geneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.

— Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen omaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria kärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja vähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.

Sitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä vastaan:

— Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun täytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi niinkuin sinä… Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on päätetty.

Kaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan heitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli suuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto, joka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle Sydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma oli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos epäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan ja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi vallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka ajan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen valmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita, housuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja liinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa työntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa juhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista tyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä kaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa kaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli haaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä työskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse tuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina. Jonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista lupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun viimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne kaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu päästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin katuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit liikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää raskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa armeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä tavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa murtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla koetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Ja Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein kuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin kadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän vihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä oikeusjutulla.

Markus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön kuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä kuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.

— Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen käytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet kukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia jokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista pöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä, jotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein ilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten tehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin ja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät miljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät ne niin peljättäviksi.

Geneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan rauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan Hyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.

— Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi Markus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta meillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää totuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat valheensa… Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton voimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän minkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen työhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta eteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen vankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä on häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen törkeät epäjumalat… Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle opetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön! voitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella kuinka vaikeat tahansa!

Tämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui vapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka ennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä Moreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä Jonvillessä.

Se oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä järjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä pormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran vallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun uuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse suurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi ilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan johdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen ja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt kunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen esimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät yhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse ei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden rakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi vaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti noudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen antautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä valtioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi vihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt noudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä päivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan varastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa nähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että Markus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään tuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta suljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen hyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen keräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista ja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen puolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita kukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin hallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja yhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.

Markus puolestaan toimi niinkuin kirkkoa ei olisi ollutkaan. Voittaakseen Martineaun, saadakseen puolelleen kunnallisneuvoston ja kaikki asukkaat hän käytti ainoastaan yhtä taistelutapaa, hän opetti totuutta, jotta järki vähitellen voittaisi järjettömät opinlauseet. Hän tahtoi että koulu olisi keskus, yhteinen koti, josta veljellisyys, voima ja elämänilo, oikea ja onnellinen tulevaisuuden yhteiskunta saisivat alkunsa. Hän antautui siis kokonaan opettajan ja kasvattajan tehtävään, varmana siitä että oikea ja hyvä voittaisivat sinä päivänä, jona ihmiset olisivat muuttuneet niin että heidän sydämmensä ja järkensä kykenisivät ymmärtämään ja tahtomaan totuutta. Siihen kohdistui kaikki hänen uskonsa ja ponnistuksensa. Hänen oli taas täytynyt ottaa sihteerin toimi pormestarin virastossa ja siellä hän tyytyi varovaisesti neuvomaan pormestari Martineauta, joka oikeastaan iloitsi hänen palaamisestaan. Martineau oli jo kerran riidellyt vaimonsa kanssa laulumessuista, joista apotti Cognassen oli täytynyt luopua kun Chagnat ei enää ollut laulamassa. Syntyi vanha riita tornikellon johdosta, joka ei enää ollut kunnossa; ja ensimmäinen toimi, mistä ymmärrettiin että Jonvillessä jotain oli muuttunut oli että kunnallisneuvosto äänesti kolmensadan markan summan uuden kellon ostamista varten, joka kello oli asetettava pormestarin viraston otsikkoon. Nyt saataisiin vihdoin tietää oikea aika, koska kirkon vanha ruostunut kello ei enää sanonut sitä… Siitä laskettiin myös leikkiä: nyt ei enää kirkko osoittaisi aikaa vaan pormestarinvirasto. Mutta Markus ei vielä riemuinnut, sillä hän tiesi että tarvittaisiin vuosia ennenkun kadotettu ala saataisiin takaisin. Jokainen päivä toisi mukanaan uuden edistysaskeleen, hän kylvi kärsivällisesti tulevaisuutta, varmana siitä että voittaisi puolelleen raukkamaiset ja itsekkäät talonpojat, jotka eivät enää uskoneet ja jotka julkisesti tulisivat menemään totuuden puolelle, kunhan vaan oppivat ymmärtämään että se on ainoa terveyden, varallisuuden ja rauhan lähde.

Nyt seurasi Markukselle ja Genevièvelle työstä ja onnesta rikkaita vuosia. Markus ei koskaan ollut näin rohkea ja vahva. Hänen vaimonsa palaaminen, ja heidän täydellinen yhteensulaumisensa niin että heillä molemmilla oli yksi sydän ja yksi järki, tuotti hänelle uutta voimaa, hänen elämänsä ja työnsä olivat sopusoinnussa keskenään. Ennen hän oli kärsinyt äärettömästi opettaessaan muille totuutta, voimatta vaikuttaa edes elämäntoveriinsa, rakastettuun vaimoonsa, lastensa äitiin, hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja voimattomaksi riistämään toisia erehdyksen vallasta, kun hän heikkoudesta tai voimattomuudesta suvaitsi erehdystä omassa kodissaan, mutta nyt hänellä oli hyvän esimerkin vastustamaton voima, hän oli toteuttanut onnen omassa kodissaan, täydellisen sovun yhteisen uskon kautta. Ja mikä terveen ilon aihe, mikä hyvä tehtävä kun mies ja vaimo saivat edistää samaa työtä, toimien yhdessä, mutta kumpikin vapaasti omaa yksilöllisyyttään noudattaen! Jos Geneviève vielä joskus tunsi uskonsa heikontuvan ei Markus enää tullut hänelle avuksi, antoi hänen mieluummin itse katua ja korjata menneisyydestä aiheutuvat levottomuuden hetket. Joka ilta poikien ja tyttöjen lähdettyä tapasivat opettaja ja opettajatar toisensa pienessä asunnossaan; ja he keskustelivat heidän huostaansa uskotuista lapsista, tekivät tiliä päivän työstä ja sopivat seuraavan päivän tehtävästä, sitoutumatta kuitenkaan samallaisiin ohjelmiin. Tunteellinen Geneviève uskoi vähemmin kirjoihin, tahtoi ennen kaikkia tehdä tytöistään vilpittömiä ja onnellisia, vapauttaen heidät entisestä orjuudesta ainoastaan järjen avulla ja rakkautta varten, peläten että he muuten tulisivat ylpeiksi ja jäisivät yksin. Markus olisi ehkä mennyt kauemmaksi, olisi mielellään antanut tytöille ja pojille samat tiedot ja jättänyt elämäntehtäväksi opettaa kummallekin sukupuolelle heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä. Heidän suuri surunsa oli että eivät saattaneet johtaa yhteiskoulua niinkuin Mignot Moreuxissa, jonka kaksisataa asukasta lähettivät kouluun ainoastaan toistakymmentä poikaa ja yhtä paljon tyttöjä. Lähes kahdeksansataa asukasta sisältävässä Jonvillessä opettajalla oli noin kolmekymmentä poikaa ja opettajattarella noin kolmekymmentä tyttöä. Mikä kaunis luokka heistä olisikaan syntynyt yhdistettyinä ja Markus olisi ollut johtaja, Geneviève apuopettajatar! He eivät olisi tahtoneet eroittaa enää tyttöjä pojista, vaan uskoa koko tuo pieni maailma yhdelle perheelle, isälle ja äidille, jotka olisivat opettaneet ja kasvattaneet heitä yhdessä niinkuin omaa perhettään. He toivoivat siitä kaikenlaisia etuja, se olisi oikeampi valmistus elämää varten, syntyisi oivallinen kilpailu, tavat tulisivat suoremmiksi ja lempeämmiksi. Vaimon asettamisesta miehensä apulaiseksi toivoivat he etenkin hyviä tuloksia. Heistä tuntui surkuteltavalta järjettömyydeltä että ohut seinä eroitti heidän luokkansa ja mikä ilo olisikaan ollut hävittää tuo seinä, niin että heillä olisi ollut vain yksi koulu, täydellinen pieni maailma, johon Markus olisi kylvänyt miehekkyytensä ja johon Geneviève olisi tuonut hellyytensä ja minkä hyvän työn he olisivat tehneet antautuessaan kokonaan tulevaisuuden pienten avioparien kasvattamiseen heidän, suuren avioparin, helmassa, joka oli vain yksi ruumis ja yksi sielu!

Markus ryhtyi siis työhönsä samalla tavoin kun viitenätoista vuotena Mailleboisessa. Täällä hänen luokkansa oli vähälukuisempi, hänen apukeinonsa heikommat. Mutta täällä hän sai toimia ikäänkuin perheen keskuudessa, hänen tehtävänsä oli supistunut, oli suoranaisempi ja sen tulokset selvemmät. Mitäpä siitä että oppilaita oli vähemmän, että hän vain paristakymmenestä lapsesta kasvatti miehiä! Jos opettajat Ranskan kaikissa pienissä kunnissa olisivat seuranneet hänen esimerkkiään, antaneet kansalle kaksikymmentä järkevää ja oikeudenmukaista miestä, olisi tämä tullut maailman vapauttajaksi ja oikeuden sanansaattajaksi. Suuri onni oli myöskin että uusi alkeiskoulun tarkastaja herra Mauroy, eräs ystävä, jonka Le Barazer oli nimittänyt tähän toimeen, antaen hänelle erityisiä salaisia ohjeita, antoi Markukselle melkein täydellisen vapauden. Kunta oli niin mitätön, Markus voi unhoittua sinne, toimia siellä melkein niinkun tahtoi, joten hän siellä voi sovittaa käytäntöön järjestelmänsä, tulematta liian paljon häirityksi. Ensin hän taas hävitti kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kaikki taulut, vihot ja kirjat, joissa yliluonnollisista asioista puhuttiin, joissa sotaa, verenvuodatusta ja kapinaa kunnioitettiin voiman ja kauneuden ihanteena. Hänen mielestään oli rikoksellista myrkyttää näin lapsen ymmärrys, hämmentää ainiaaksi hänen järkensä ihmeuskon avulla, opettaa hänelle miehen ja isänmaanystävän ensimmäisenä velvollisuutena raakaa voimaa, murhaa ja varkautta. Sellaisesta opetuksesta ei voinut syntyä muuta kuin järjettömän toimettomuuden yhteiskunta, joka välistä puhkesi rikoksellisiin hurjuuksiin ja jossa vallitsi vääryys ja kurjuus. Hän sitä vastoin tahtoi näyttää oppilailleen sellaisia kuvia, jotka esittävät työtä ja rauhaa, järkeä maailman ainoana hallitsijana, oikeuden perustamaa veljellisyyttä ihmisten kesken, sotaisten aikojen raakuutta tuomittuna ja sen sijalla kaikkien kansojen yhteiset ponnistukset yhä suurempaa onnea kohden. Poistettuaan koulusta entisyyden myrkylliset hapatukset, opetti hän erityisellä huolella kansalaisvelvollisuuksia, koettaen tehdä jokaisesta lapsesta kansalaisen, joka tunsi tarkasti maansa, kykeni sitä palvelemaan ja rakastamaan kylliksi, niin että ei eroittaisi sitä muusta ihmiskunnasta. Ranskan ei enää pitänyt toivoa maailman valloittamista aseilla, vaan aatteen vastustamattomalla voimalla, sen täytyi hankkia itselleen niin paljon vapautta, totuutta ja oikeutta että se voisi vapauttaa kaikki kansat ja saisi sen suurimman kunnian että perustaisi niiden kanssa vapaiden ja veljellisten kansojen suuren liiton.

Muuten Markus koetti niin paljon kuin mahdollista seurata opetusohjelmaa, välistä kuitenkin poiketen siitä kun siinä oli liikoja vaatimuksia, Hänen pitkä kokemuksensa oli opettanut hänelle että ei tietäminen merkinnyt mitään sille, joka ei ymmärtänyt, eikä voinut käyttää hyödykseen tietojaan. Markus antoikin suuren sijan suulliselle selitykselle, elävälle ja eletylle opetukselle, sulkematta kuitenkaan pois kirjaa, joka yhä pysyi perustana. Tässä hänen synnynnäinen opettajalahjansa teki ihmeitä, oli kuin hänen kestämänsä taistelut ja kärsimykset olisivat vielä lähentäneet häntä pieniin ja halpoihin, hän oli onnellinen saadessaan palata lasten joukkoon, joiden heräävä ymmärrys oli niin tuore ja niin kiihkeästi janosi varmuutta. Hän ei ollut koskaan iloisemmin leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan helpommin asettunut heidän kannalleen, hän oli kuin vanhempi veli, joka näytti unohtaneen kirjaimetkin saadakseen oppia ne uudelleen, tavaillen niitä yksitellen kuusivuotiasten poikasten kanssa. Samoin teki hän opettaessaan kielioppia, laskentoa, historiaa ja maantiedettä, hän näytti itse tekevän huomioita, etsi totuutta oppilaittensa kanssa, ikäänkuin hän ei koskaan olisi tuntenut sitä, ja ihastui sitten kun löysi sen heidän avullaan; ja tämä antoi viehätystä joka tunnille, oppilaat innostuivat siihen kuin hauskimpaan leikkiin ja rakastivat häntä samalla, kun hän osasi olla niin hyvä toveri. Lapset voi taivuttaa oman mielensä mukaan myötätuntoisuuden lämmöllä, sitä, joka rakastaa heitä, kuuntelevat ja ymmärtävät he. Sitten hän koetti elämässä näyttää heille mitä opetti, hän selitti heille maatöitä pelloilla, hän vei heidät myllärien, seppien ja muurarien luo, antaakseen heille ensimmäiset oikeat käsitykset ruumiillisista töistä. Hänen mielipiteensä oli että voimistelun tuli sulautua yhteen leikkien kanssa, väliajat olivat luonnollisesti ruumiinharjoituksia varten. Hän oli myöskin oppilastensa tuomari, hän pyysi heitä kertomaan hänelle kaikki heidän pienet riitansa ja hän piti tarkinta huolta siitä että tuomiot aina olivat oikeat ja molempien riitapuolten hyväksymät, sillä hän ei ainoastaan horjumattomasti uskonut totuuden hyväätekevään vaikutukseen nuorten ymmärrykseen, hän oli myöskin vakuutettu siitä, että oikeus oli välttämätön sitä tyydyttämään ja kypsyttämään. Totuuden ja oikeuden kautta rakkauteen. Lapsesta, jolle ei koskaan valehdella ja jota aina kohdellaan oikeudenmukaisesti, kasvaa ystävällinen, ymmärtäväinen, järkevä ja terve ihminen. Ja sen tähden hän niin tarkasti piti huolta kirjoista, jotka opetusohjelma pakoitti hänen antamaan oppilailleen, sillä hän tiesi että parhaimmassakin tarkoituksessa kirjoitetut kirjat vielä ovat täynnä vuosisataisia valheita, kertomuksia historian pyhittämistä suurista vääryyksistä. Joskin hän pelkäsi korulauseita ja sanoja, joiden merkitystä talonpoikaislapset eivät ymmärtäneet ja joskin hän koetti tulkita ne selvin ja yksinkertaisin sanoin, pelkäsi hän vielä enemmän vaarallisia pyhäintaruja, uskonkappaleiksi muuttuneita erehdyksiä, valheellisen uskonnon ja väärän isänmaallisuuden nimessä annettuja inhoittavia opetuksia. Munkkien veljienkoulua varten kirjoittamat kirjat ja ne, jotka yliopiston opettajat olivat toimittaneet maallikkokouluille, eivät usein eronneet missään suhteessa, edellisten itsetietoiset erehdykset olivat nimittäin sanasta sanaan toistettuina jälkimmäisissä; ja kuinka olisikaan Markus voinut olla puuttumatta niihin, valaistakseen niitä ja suullisilla selityksillään poistaakseen niiden vaikutuksen, hän, jonka tehtävä oli kirkollisen opetuksen, kaiken valheen ja kaiken kurjuuden lähteen hävittäminen?

Neljä vuotta Markus ja Geneviève työskentelivät vaatimattomasti mutta vaikuttavasti. Ahtaalla alueella koettivat he hiljaisuudessa edistää hyvää tehtäväänsä. Lapsipolvet seurasivat toisiaan ja heillä oli tapana sanoa että maailma ehtisi uudistua viidessäkymmenessä vuodessa, jos jokainen lapsi aikaihmiseksi kasvettuaan saavuttaisi hiukan enemmän totuutta ja oikeutta. Neljän vuoden ponnistukset eivät tosin vielä paljon tuntuneet, mutta he iloitsivat kuitenkin, hyviä enteitä ilmaantui jo, tulevaisuus iti hedelmällisessä maassa, johon he sitä väsymättömästi olivat kylväneet.

Salvan, joka oli pantu eläkkeelle, oli muuttanut Jonvilleen, pieneen serkultaan perimäänsä taloon. Hän eli siellä vaatimattomasti pienellä eläkkeellään, joka juuri riitti hänen tarpeisiinsa ja muutamien kukkien viljelemiseen. Puutarhassa hänellä oli leinikkö- ja ruusulehtimajassa suuri kivipöytä ja sen ympärillä hän mielellään sunnuntai-iltoina näki ystävänsä, entiset oppilaansa normaalikoulusta, joiden kanssa hän keskusteli ja rakensi kauniita tulevaisuudentuumia. Hän oli patriarkka, hän iloitsi rohkeiden työmiesten kanssa, jotka jatkoivat hänen alkamaansa uudistustyötä. Joka sunnuntai tuli Markus sinne ja hänen ilonsa oli täydellinen kun hän tapasi siellä Joulicin, Mailleboisin opettajan, joka kertoi hänelle uutisia vanhasta rakkaasta koulustaan. Joulic oli pitkä, laiha ja vaalea nuorukainen, luonteeltaan lempeä ja lujatahtoinen ja oli omasta halustaan ruvennut opettajaksi päästäkseen masentavasta konttorielämästä, josta hän oli nähnyt isänsä, pienen virkamiehen koko ikänsä kärsivän.

Hän oli Salvanin parhaita oppilaita, oli täydellisesti vapautunut järjettömistä opinkappaleista ja noudatti yksinomaan kokeisiin perustuvaa opetustapaa. Ja hän saavutti suurta menestystä Mailleboisissa suuren älykkäisyyden ja rauhallisen mielenlujuuden avulla, joka vaikutti ilman väkivaltaisuutta ja hän vältti kaikki paulat, joihin kirkolliset olivat koettaneet kietoa hänet. Aivan äskettäin hän oli mennyt naimisiin pienen, vaaleaverisen opettajan tyttären kanssa, joka oli lempeä kuin hän itse ja joka oli tehnyt koulun täydelliseksi ilon ja rauhan kodiksi.

Kun Markus eräänä sunnuntaina saapui pieneen puutarhaan tapasi hän jo Joulicin keskustelemassa Salvanin kanssa kivipöydän ääressä, kukkivassa leinikkö- ja ruusu-lehtimajassa. Molemmat ihastuivat huomatessaan hänet.

— Tulkaa, tulkaa tänne, ystäväni, huusi Salvan. Joulic on juuri kertonut että veljien koulu on taas kadottanut oppilaita. Ihmiset sanovat meitä voitetuiksi, me teemme työtä hiljaisuudessa ja meidän tehtävämme laajenee ja pääsee voitolle vuosi vuodelta.

— Niin, vahvisti opettaja, kaikki käy hyvin Mailleboisissa, jota pidettiin mädäntyneen klerikalismin linnoituksena… Veli Joachim, veli Fulgentiuksen seuraaja, on sangen taitava mies, yhtä notkea ja varovainen kuin hänen edeltäjänsä oli kömpelö ja hurja. Mutta hän ei voi saavuttaa perheiden luottamusta, yleinen mielipide on kääntynyt hengellisiä kouluja vastaan, joissa opetus on keskinkertaista ja tavat huolestuttavat. Turhaan Simon tuomittiin toistamiseen, Gorgiaan hirveä haamu kummittelee yhä hänen saastuttamissaan luokissa, nekin, jotka raivokkaasti puolustivat häntä, kammovat hänen rikostaan. Näin minä siis perin jokaisen lapsen, jonka munkit kadottavat.

Markus oli istuutunut raikkaaseen ja tuoksuavaan puutarhaan. Hän iloitsi ja kiitti nuorta toveriaan.

— Hyvä Joulic, ette tiedä kuinka suuren ilon tuotatte minulle. Kun minun täytyi lähteä Mailleboisista jäi sinne osa sydämmestäni. Oli niin katkeraa jättää kesken viidentoista vuoden kuluessa täyttämäni tehtävä, kun en tiennyt kuinka sille tulisi käymään. On aivan kuin kertoisitte että kaukana asuva lapseni olisi menestynyt, kasvaisi voimassa ja kauneudessa… Mutta sitä te ette sano että te itse juuri olette niin väsymättömästi jatkanut tätä työtä ja tehnyt sen lujemmaksi ja laajemmaksi. Levottomuuteni katosi jo kauan aikaa sitten, minä tiedän missä käsissä entinen kouluni on; ja jos hiukan myrkkyä poistuu Mailleboisista, jos totuuden voima tuo sinne enemmän oikeutta niin on siihen syynä se että oppilaat, jotka joka vuosi valmistuvat teidän hoidossanne, tulevat järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi miehiksi… Kysykää opettajaltanne Salvanilta mitä hän teistä ajattelee.

Mutta Joulic keskeytti kaikki ylistykset.

— Ei, ei, minä olen vain yksi soturi hyvässä taistelussa, ja minä olen se miksi minut on tehty, kaikki ansio on opettajamme … sitä paitsi en ole yksin Mailleboisissa, neiti Mazeline on minulle kallisarvoisin apu, sanoisinpa melkein vahvin tuki. Hän on usein lohduttanut ja rohkaissut minua. Ette voi aavistaakaan mikä siveellinen tarmo piilee tuossa lempeässä ja järkevässä naisessa ja häntä saamme varmaan kiittää suuresta osasta menestykseemme, sillä hän se on vähitellen valloittanut perheet kasvattamiensa hyvien puolisoiden ja hyvien äitien kautta… Nainen on suuri voima, kun hän on totuus, oikeus ja rakkaus.

Samassa saapui Mignot. Hän oli reippaasti kulkenut jalan neljä kilometriä Moreuxista Jonvilleen. Nämä sunnuntaiseurat olivat hänelle kuin suloinen lepo. Hän oli kuullut Joulicin viimeiset sanat ja hän virkkoi heti:

— Oi! neiti Mazeline, tiedättekö että tahdoin kerran naida hänet? En ole koskaan hiiskunut siitä kellekään, mutta nyt voin sen kertoa teille… Vaikka hän ei ollut ollenkaan kaunis uneksin hänestä Mailleboisissa, nähdessäni kuinka hyvä, viisas ja ihailtava hän oli. Eräänä päivänä tunnustin siis hänelle ajatukseni ja olisittepa nähneet miten vakavaksi hän tuli ja kuitenkin hymyili hän liikutettuna ja sisarellisena! Hän selitti minulle asemansa, sanoi olevansa jo liian vanha, kolmenkymmenenviiden vuotias, aivan minun ikäiseni. Sitten hänen tyttönsä olivat muuttuneet hänen perheekseen, hän oli jo kauan sitten kieltäytynyt elämästä itseään varten. Ja kuitenkin luulen että minun ehdotukseni herätti hänen sydämmessään entisen kaipuun, muistot surullisesta menneisyydestä… Nyt olemme kuitenkin hyviä ystäviä ja minäkin päätin jäädä poikamieheksi vaikka siitä joskus on haittaa Moreuxissa, pienten koulutyttöjen tähden, joita nainen paremmin osaisi hoitaa.

Sitten hänkin kertoi hyviä uutisia kuntansa tilasta, Törkeä tietämättömyys ja herkkäuskoisuus, joiden hänen edeltäjänsä Chagnot ehdoin tahdoin oli antanut kasaantua, alkoivat haihtua. Pormestari Saleurillä oli ollut suuria ikävyyksiä poikansa Honorén, Beaumontin lyseon oppilaan tähden, johon oppilaitoksen pappi oli ahtanut enemmän uskontoa, kun jos hän olisi ollut seminaarissa. Honoré oli nimittäin nimitetty erään pienen katolisen pankin johtajaksi Pariisiin ja siellä hän oli mennyt nurin ja ollut joutumaisillaan oikeuden käsiin. Koroillaan elävä karjakauppias, joka hevoshuijarista oli muuttunut porvariksi, ei ennenkään ollut pappien ystävä ja nyt hän lakkaamatta raivosi tuota mustaa laumaa vastaan, vimmastuneena poikansa onnettomuudesta, joka häiritsi hänen mukavaa elämäänsä rikastuneena talonpoikana. Hän menikin opettaja Mignotin puolelle jokaisessa riidassa apotti Cognassen kanssa, vieden mukanaan kunnallisneuvoston ja uhaten jättää kirkon aivan autioksi, jos kirkkoherra yhäkin kohtelisi heitä kuin mitäkin karjalaumaa. Moreux, tuo yksinkertainen ja rauhallinen soppi, jossa ei ollut ainoatakaan köyhää, ei ollut vielä koskaan näin vapaasti ollut alttiina uudelle tuulahdukselle. Tämä tuli suureksi osaksi siitä että opettajille muutama vuosi sitten oli valmistettu onnellisempi ja arvokkaampi asema. Heistä pidettiin lakkaamatta huolta, heidän olojaan parantavia lakeja säädettiin, niin että pienin palkka oli määrätty tuhanneksikahdeksisadaksi markaksi. Seurauksia ei kauvan tarvittu odottaa: joskin huonopalkkainen, repaleinen ja kurja Férou oli saanut osakseen talonpoikien ylenkatseen, kun he vertasivat häntä sivutuloista ja lahjoista rikastuneeseen apotti Cognasseen, jota he kunnioittivat ja pelkäsivät, kohosi Mignot nyt heidän silmissään, sillä hän voi elää arvonsa mukaisesti ja saavuttaa oikean paikkansa. Koko maassa syntyi vilkkautta, vuosisatoja vanhassa taistelussa kirkon ja koulun välillä kiiruhtivat kaikki jälkimmäisen puolelle, jonka voitto nyt näytti varmalta.