Oi! jatkoi Mignot, he ovat vielä hyvin tietämättömiä, ette voi edes kuvailla mielessänne kuinka saamattomia ja kaavoihin jäykistyneitä siellä ollaan. Heillä on maita, he ovat aina saaneet kylliksi leipää ja he antaisivat vielä mielellään sortaa itseään niinkuin ennenkin, sillä he pelkäävät uutuuksia ja tulevaisuutta. Mutta jotain siellä on jo muuttunut, huomaan sen tavasta, jolla he tervehtivät minua ja koulun yhä kasvavasta merkityksestä… Kuulkaahan! tänä aamuna kun apotti Cognasse tuli messua pitämään, tapasi hän kirkossa täsmälleen kolme naista ja yhden poikanulikan; ja lähtiessään paiskasi hän kiinni sakastin oven, uhaten vastaisuudessa pysyvänsä pois sieltä. Miksi vaivaisi hän turhaan hyvää Jumalaa ja itseään?
Markus naurahti.
— Niin, kyllä ymmärrän, hän alkaa taas kiivastua Moreuxissa. Täällä hän vielä hillitsee itseään, hän koettaa taistella suurella valtioviisaalla taidolla, etenkin naisten kanssa, sillä hänen mestarinsa ovat varmaankin opettaneet hänelle että hän ei joudu tappiolle niin kauan kun naiset ovat hänen puolellaan. Kerrotaan hänen usein käyvän Valmariessa ja siellä hän tapaa isä Crabotin suuressa yksinäisyydessä, johon tämä koettaa hautautua. Siellä hän varmaankin on oppinut nuo juhlalliset liikkeet ja hyväilevän käytöksen naisia kohtaan, joka niin suuresti on minua ihmetyttänyt hänen tapaisessaan raa'assa miehessä. Jos hän uudelleen joutuu vihansa valtaan on hän hukassa… Muuten käy kaikki hyvin Jonvillessä. Me voitamme hiukan alaa joka vuosi, kunta kohoaa jälleen kukoistukseen ja terveyteen. Talonpojat eivät enää laske tyttäriään Hyvän Paimenen työhuoneeseen viimeisten häväistysten tähden. Kunnallisneuvosto, Martineau etupäässä, näyttää äärettömästi katuvan typerää heikkouttaan, jonka valtaan apotti Cognasse ja Jauffre olivat saaneet sen niin että se antoi pyhittää kunnan Pyhälle Sydämmelle. Minä haen sopivaa tilaisuutta poistaakseni tuon ikävän muiston ja olen kyllä kerran löytävä sen.
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Ilma oli suloisen lämmin. Salvan, joka tyytyväisenä oli kuunnellut, sanoi lopuksi iloisella ja rauhallisella tavallaan:
— Kaikki tämä on rohkaisevaa, nyt ovat Maillebois, Jonville ja Moreux kulussa parempia aikoja kohden, joiden puolesta me niin ankarasti olemme taistelleet. He luulivat voittaneensa meidät, masentaneensa meidät ainiaaksi; me olimme kauan aikaa kuin kuolleet; ja nyt heräämme hitaasti, kylvö on itänyt maassa, meidän ei tarvinnut muuta kuin hiljaa ryhtyä työhön ja hyvä siemen alkoi orastaa ja kukkia. Nyt ei mikään enää voi haitata tulevaa satoa. Me olemme totuus, eikä mikään voi hävittää sitä, mikään ei voi estää sitä säteilemästä… Asiat eivät tosin vielä käy hyvin Beaumontissa. Doutrequinin, tuon kirkolliseen vanhoillisuuteen vaipuneen sankariaikojen tasavaltalaisen pojat ovat saaneet virkaylennystä, samalla kuin neiti Rouzaire yhä myrkyttää tyttöjään raamatunhistorialla ja katkismuksella. Kaupungin henki muuttuu kuitenkin vähitellen. Mauraisin ei menesty normaalikoulussa, oppilaani ovat nauraen kertoneet että minun haamuni kummittelee siellä ja saattaa hänet salaisen kauhun valtaan. Kulku opettajan täydellistä vapautumista varten oli siksi voimakkaalla alulla että ei hän voinut sitä keskeyttää ja minä toivon että meidät pian vapautetaan hänestä… Ja nähkääs, paras enne on se että Mailleboisin, Jonvillen ja Moreuxin takana on lukemattomia toisia kuntia, joissa opettaja on voittamaisillaan kirkkoherran, kohottamaisillaan maallikkokoulun arvoonsa hengellisen koulun raunioilla. Dherbecourtissa, Juilleroyssa, Rouvillessä, Bordesissa on järki voitolla, totuus ja oikeus saavat yhä enemmän alaa. Se on yleinen, vastustamaton liike, joka kuljettaa Ranskaa vapauttajatehtäväänsä kohden.
— Ja se on teidän työnne, kaikki tämä! huudahti Markus innokkaasti. Jokaisessa mainitsemassanne kunnassa on teidän entisiä oppilaitanne. Tässä läsnä oleva Joulic toimittaa uudistustyötä Mailleboisissa, sillä te olette antaneet hänelle tietonne ja uskonne. Kaikki toiset ovat myös teidän sydämmenne ja järkenne lapsia, lähetyssaarnaajia, jotka te olette lähettänyt kaikkialle maahan opettamaan totuuden ja oikeuden uutta evankeliumia. Ja jos kansa vihdoin herää, kohoaa ihmisarvoon, kykenee muodostumaan oikeudenmukaiseksi, vapaaksi ja terveeksi kansanvallaksi, niin tulee siitä kiittää teidän oppilaitanne, jotka opettavat kouluissa, kasvattavat pienokaisista kansalaisia. Te olette hyvä työmies, edistys on mahdollinen ainoastaan tiedon ja järjen avulla.
Joulic ja Mignot innokkaasti yhtyivät häneen.
— Niin, niin, te olette ollut isä, me olemme kaikki teidän lapsianne, kansa on se miksi opettaja tekee sen ja opettaja ei voi olla muuta kun miksi normaalikoulut tekevät hänet.
Salvan, syvästi liikutettuna keskeytti heidät vaatimattomalla hyvänsävyisyydellään.
— Mutta lapseni, sellaisia miehiä kuin minä, on kaikkialla kun heidän vaan sallitaan toimia. Mauraisin itse on melkein pakoitettu jatkamaan työtäni, sillä kehitys vie hänet mukanaan, aloitettu työ ei keskeydy enään. Ja kerran saatte nähdä Mauraisinin seuraajan kasvattavan vielä vapautetumpia opettajia kuin minun käsistäni lähteneet… On vielä eräs asia, joka suuresti ilahduttaa minua ja josta te ette mitään puhu ja se on että normaalikouluihin nykyään saa paljon helpommin oppilaita kuin ennen. Silloin olin usein levoton huomatessani kuinka huonopalkkainen ja vähän kunnioitettu opettajantoimi oli saanut osakseen epäluottamusta ja ylenkatsetta. Mutta nyt kun palkat ovat koroitetut ja halvempiakin opettajia pidetään kunniassa, saapuu ehdokkaita kaikkialta ja voidaan valita erinomainen oppilaskunta!… Ja jos olen tehnyt joitakuita palveluksia, niin olen saanut siitä yllin kyllin palkkani, nähdessäni tehtäväni toteutettuna ja jatkettuna. En tahdo enää olla muuta kuin katsoja, iloitsen teidän ponnistuksistanne ja olen niin onnellinen rauhallisessa, yksinäisessä puutarhassani, jossa ainoa iloni on elää kaikkien muiden unhoittamana, paitsi teidän, lapseni.
Ystävykset suuren kivipöydän ympärillä tulivat liikutetuiksi ja lehtimajan ruusut täyttivät ilman tuoksullaan. Kauniissa, viheriöitsevässä puutarhassa ja koko seudussa vallitsi ääretön rauha.
Louise vietti kaikki lupa-ajat vanhempiensa luona Jonvillessä. Päästessään rakkaasta normaalikoulustaan, jossa hänen terve järkensä ja selvä ymmärryksensä yhä lisääntyivät, olivat nuo kaksi kuukautta kotona Clémentin, isän ja äidin luona hänelle suloisin lepo. Clément oli pian kymmenvuotias ja Markus piti häntä omassa koulussaan, antoi hänelle ensin alkeisopetuksen, jonka hän olisi tahtonut tehdä yleiseksi, ulottaa sen kaikkiin lapsiin säätyeroituksesta huolimatta, ja jolle sitten olisi perustunut kunkin taipumuksien mukaan korkeampi yleinen ja maksuton opetus. Sitten toivoi hän poikansa meneväksi Beaumontin normaalikouluun, sillä vielä kauan aikaa olisi todellinen pelastustyö toimitettava halvoissa kyläkouluissa. Louisenkin ainoa kunnianhimo oli tulla vaatimattomaksi alkeisopettajaksi. Ja päästyään Fontenayn koulusta, varustettuna tiedetodistuksella ja opettajatodistuksella, oli hän ihastuksissaan kun hänet nimitettiin apuopettajaksi Mailleboisiin, neiti Mazelinen, hänen entisen rakkaan opettajansa kouluun.
Louise oli silloin yhdeksäntoista vuotias. Salvan oli käyttänyt vaikutustaan Le Barazeriin saadakseen aikaan tämän nimityksen, joka muuten ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota. Ajat muuttuivat päivä päivältä, ei enää oltu siinä hurjassa ajanjaksossa, jolloin pelkkä Simonin ja Fromentin nimen mainitseminen nosti hirmumyrskyn. Puoli vuotta myöhemmin uskalsi Le Barazer tästä rohkaistuna antaa Joulicille apulaiseksi Josefin, Simonin pojan. Josef, joka kaksi vuotta sitten oli päässyt Beaumontin normaalikoulusta erinomaisilla arvosanoilla, oli alkanut uransa Dherbecourtissa. Virkaylennys ei ollut suuri, mutta oli tarvittu rohkeutta häntä muuttamaan Mailleboisin kouluun, sillä tämä nimitys oli ensimmäinen alku hänen isänsä kunnian puhdistamiseen. Huudettiin tosin vähäsen, munkit koettivat yllyttää vanhempia, mutta sitten nuoren opettajan hienotunteinen, lempeä ja vakava käytös lapsia kohtaan miellytti kaikkia. Samaan aikaan sattui myöskin eräs tapaus, joka osoitti kuinka yleinen mielipide kehittyi: Milhommen paperikaupassa tapahtui pieni sisäinen vallankumous. Eräänä päivänä nähtiin rouva Edouardin, entisen rajattoman hallitsijan väistyvän rouva Alexandren tieltä ja katoavan puotikamariin, jossa jälkimmäinen niin monta vuotta oli pysynyt. Rouva Alexandre asettui konttoriin ja palveli ostajakuntaa; ja tämä merkitsi, että ostajakunta muuttui, osoitti maallikkokoulun vähitellen pääsevän voitolle hengellisestä koulusta: sillä rouva Edouard, joka ennen kaikkea piti huolta kaupastaan, tahtoi aina olla ostajiensa enemmistön puolella; ja hän oli siksi lujatahtoinen että voi luovuttaa paikkansa kälylleen, kun oli kysymyksessä tulojen pelastaminen. Näin oli siis rouva Alexandren ilmestyminen paperikaupan konttoriin varma merkki kaikille että veljien koulu oli lähellä loppuaan. Rouva Edouardilla oli sitä paitsi ollut suurta huolta pojastaan Victorista, joka oli käynyt tässä koulussa ja joka tultuaan kersantiksi, oli joutunut häpeällisiin selkkauksiin; kun sitä vastoin rouva Alexandre saattoi ylpeillä pojastaan Sébastienista, Simonin ja Markuksen entisestä oppilaasta, joka oli ollut Josefin toverina Beaumontin normaalikoulussa ja sittemmin apuopettajana Rouvillessa. Kaikki nämä nuorukaiset, Sébastien. Josef ja Louise, kasvettuaan yhdessä, joutuivat näin tosielämään, ja toivat laajentuneen ymmärryksen, kyynelten kypsyttämän rakastettavaisuuden ja järjen jatkaakseen tehtävää, jossa heidän vanhempansa olivat saaneet kokea niin paljon vastustusta.
Vuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka sunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä luona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat parhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan, Markusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia, saadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona. Hän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien luo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin toimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan asuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän piti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää työntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen. Rouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli kuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli liian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen. Joka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden laaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi onnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa yksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät voineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu. Turhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi itsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää pitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö joskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä päivänä oli seurannut veljeään.
Tämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan aavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä leikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa, ikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja Sarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt. Tuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä ja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki muuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia kuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa yhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa oli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär, poika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli joutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen opettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka että jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti sanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä sunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja entinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat pian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta uteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan pienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen ollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva Duparquen päätöstä odotettaessa.
Louise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut käynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi kirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä aukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut Genevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat palanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt hirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin Jumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä häneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti niin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton itsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran, lohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.
Eräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa, joka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei kuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin uskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin. Vihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan niinkuin muutamissa luostareissa.
— Tekö siellä olette Pélagie?… kysyi Louise. Vastatkaa minulle.
Hänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla palvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.
— Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti tiehenne.
— Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä ovelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.
Hän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän kolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti. Äkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin maanalainen ääni huusi:
— Miksi tulet tänne?… Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta kauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!… Mitä hyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt ripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti mennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin olet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä… Mene siis tiehesi, minä olen kuollut sinulle.
Louise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys olisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:
— Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.
Mutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön talo näytti vaipuvan mustaan yöhön.
Viimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut kaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta omaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien, munkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra, apotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja kertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta öljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla seurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin jumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona vähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä yli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet hänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka aamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen katuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää näkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi voinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi varovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä Theodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni omaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt lahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei ehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea kohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen yksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin henkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi kaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi kuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän varmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli pakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon jumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle sellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja tukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde ulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.
Se oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä ei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja tuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa, pelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen tyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella vaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut kiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen lankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli palannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän lisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli hyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset kuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea messuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän jättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan oikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja tuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi taivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti huomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi kirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon harjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä sovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän kärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten tähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen vihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen sovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan itse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja inhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä, tappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.
Hän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin muutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan, vähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi katolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän vetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan, kieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän piti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän tahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja ankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat tarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla uskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan kansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan tyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä apotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä että tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi heidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan maun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä julkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein hourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista katumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot väsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka kahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja jonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa pitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan ihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan tulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian vähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu tuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien kuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien pelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa muuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään papillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja taipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei enää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka nainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta, samalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja syntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin hämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon Kapusiinitorin varrella.
Isä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli hyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius Padualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot eivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli antanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita sisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja, kaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen muutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän totuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien kappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä järjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin paneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut heikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan tuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli petettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius, nähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli saada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen, keksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati kukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa oli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä sekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius Padualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen itselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen kallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli nimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan läheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa perinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille parhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen ranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa, labyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen itselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja laakerilehdossa.
Isä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot tuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut hänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä alistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut talon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta soittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka oli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi yksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat tuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka he vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla hermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie oli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas uskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut keskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt kuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla ainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat tuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin erakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän laskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat takaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta Pélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt palvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin kauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi poikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen että hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua sisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään pelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa, jos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen lempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta markkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa; ja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä hänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja tehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen emäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus: eräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei tappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan päällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli kaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen sukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut saavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden. Joutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle suljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius löysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne munkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa palvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata hautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt kun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.
Rouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään vuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta vuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien säännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet kokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti tyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa ja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja kun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella häntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi järjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti vielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun sisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa taloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan. Silloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut eläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen kurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki olivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse musertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja läksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän silloin olisi järkevämpi.
Yksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin vasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja yhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan, jonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu, niin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt sinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki siteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta, pannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa synti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman sukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että papeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista rohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja hän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa, leppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti hävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa synkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä kahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät tuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi hänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean kristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi hän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi kuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta kuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut nousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin pelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien että ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana Louiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä Geneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten johdosta.
Koko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut, kutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa, koska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan muuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti jokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus ja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin, josta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät tahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat rouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten, pitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa. Hän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan ja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes pappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa. Sitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius oli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta hän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan hirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri leppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman taikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja Louise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan tuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.
Hautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei löydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä minkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden anastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja eläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän hävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei tahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää, ei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja josta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten tahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.
Palattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja aukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.
— Jos tietäisit… Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin uljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin, kysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt hyvin jättäessäni hänet… Minkä sille voin? minä en koskaan tule terveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä uskostani… Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja kuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa naisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja toveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!
Kuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise nai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon. Tulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen ja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.
II.
Vuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään, horjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin suuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt Beaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:
— Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi… Eräänä iltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita edelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen näköisen miehen… Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan valossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.
— Mitä, Gorgiaan?
— Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa tahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha, nälkäinen susi… Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain pimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja saada heistä jotain hyötyä.
Hämmästynyt Markus epäili koko asiaa.
— Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että ei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me vaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen kumotuksi.
— Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole mitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku Zéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää… On kuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä paitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole mitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.
— Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi, valehtelisi hän vieläkin… Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei voi tulla ilmi hänen kauttaan.
Tuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa ainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli kalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta, paha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky, elämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja riensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta huolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä syyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut siitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu loppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin, ennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella selviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua kahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen presidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat aavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan yksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa: mutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje, kuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty jälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies muka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka eräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle sisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus taskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta todistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin äärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille valamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän mitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä selitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen käytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden ymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat noudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan samoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David muistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä olivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet viittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty ja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet. Delbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia laillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla he heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä tuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan ponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi ainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä lääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet runnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin päässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu tunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen, mutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut tuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.
Sitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja yhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat ilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen kautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista kunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että loivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä varten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten hedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel veljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut mahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta vapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni tahtomaan.
Näin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin voitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli ollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu, Gambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä asemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista ranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti seuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen menneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta hituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa etuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina ennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin orjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva kauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän tasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa säätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai tuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen, joka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan nopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti kun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät työkyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan tarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen raskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa ja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis tulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä asioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn asianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli saanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet musertavaksi enemmistöksi.
Toinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen kääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön; Simonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen ministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista uskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi, valjastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto maakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli myös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai kiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset, suorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli entinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät vanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla johdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka, osattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan, paikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli voittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.
Mutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien ensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat tunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen olivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä heidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että olivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat kohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan ajettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja lähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin tunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän ystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen häviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen tavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että oli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun odottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt näytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä henkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa valtioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun suhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen. Yleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy suuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun johtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun Mauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä tähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli suuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän nyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä. Vihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan toimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen vääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli tämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta hän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa hänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä kaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty nerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori Depinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut jonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei välittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt ryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista uskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin alkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen vaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä, raivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta joutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota väitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut, kurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä tunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti sen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli suosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää tervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman näköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa ohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät häneen.
Mailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja Josefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon kunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin tuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka pormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä, entisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa elämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät olleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia tasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt viimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset ehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija Darras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas pormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä että taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet hänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli suuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta alinomaa tehdä myönnytyksiä.
Markus tapasi hänet aivan säteilevänä.
— Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te ette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu onnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta, silloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä olisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö, kunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin tekikin… Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt olemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.
Markus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa oli tullut voitetuksi.
— Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut tuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä asumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa, joka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja aina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta kuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta; minä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren, todellakin vahvan ja reippaan tytön.
Darras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä ansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa vaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.
— No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta… Tiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut, ennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut nousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.
— Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en unohda teidän suuria palveluksianne… Ja olkaa levollinen, Joulicia ja neiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani tahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään, jonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä valistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois… Nythän sen lisäksi teidän tyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan uhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet ovat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille suuressa kiitollisuuden velassa.
Hetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus oli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden olosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen. Siitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten olikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun penkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat hänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli nainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli kasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär Claire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet yhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla Auguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja kunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika Adrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti. Augusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono oppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias poikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla arvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen toimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita oppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin kanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä pieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja tunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen umpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään kaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa konttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean, laihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli suloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita ja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan aikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet paremmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja ottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, — lahjakkain heistä kolmesta, — joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut talonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli kuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa. Markuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin heidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli tullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön Charlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita. Hortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja hänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan vapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki suurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta kohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli syntyvä tulevaisuuden kansojen onni.
Mutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä rakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun hän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä kunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli kuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään alkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon, Salvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut palvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea; tämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai jättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty opettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa Beaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä: ja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin koulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika ja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan Françoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti isoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika aikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.
Oli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut oppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa viikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa ynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja kasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli kälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi tervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä Sébastien nyt oli opettajana.
Heillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka oli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme kertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin matka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha Lehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi, oli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota hänen oli vaikea itse hoitaa.
Markus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.
— Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te itse, rakas lapseni?
— Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä Lehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja sitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa meille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä joskus vaivaa häntä.
Markus pudisti hiljaa päätään.
— Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti parantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin vaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä voiton aika lähestyy… Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille, jokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden työmiesten lukumäärää.
Hän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja neiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat ja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin sunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan pitää lapsen koko päivän luonaan.
— Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki yhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon opettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti Mazelinen mukaamme… Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien ja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen… Se on siis päätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.
Hän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen ehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen yhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta, seuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana kaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin neljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset kasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä olikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat kasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika. Enempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta hän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin luostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien kaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja tuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja kun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen takkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot muistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti heti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän koetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle. Hän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen olivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka reunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän ei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.
Jonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla oli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut tietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka opettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan kirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä miehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui vähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut ainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja veljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan varallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja siveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja siisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli kiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella kirkkaassa kesäauringon paisteessa.
Pormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen mukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet tätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki mahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti Cognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin koettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän tiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian palasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena nähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän koetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka kostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä ijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän ruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta pappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana jakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän nuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä nenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi, vimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut jalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi kiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä meni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi oikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua, lukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.
Mutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka hän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen sisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista kaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta rasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle, yksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut kunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset. Hänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet yhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja tanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi näin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa työntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta aikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja nähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen veljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi. Juhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta suureen kansalliseen juhlaan.
Tahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen Pyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat katkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen tavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja Jauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin, tehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään kaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi kirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien haltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan totta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä enemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin mokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen talonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon puhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän kunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden palvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli tunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan oli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja kunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa, jossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään kansalaisjuhlia.
Suuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat näyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat yhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret tytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret, laulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi. Elämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää velvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin. Sitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä puutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko yhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille, puolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun heillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten oli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa täytti aamusta varhain kadut riemullaan.
Puheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja vanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama kirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille, voisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja juhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha Palmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti Cognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan vihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan jumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo jumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti itse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka puutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei erehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville vapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä lihaantulemisesta.
— Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen sunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa väittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen messun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä on noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku Souvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta tuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä sillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä tahansa.
Mignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.
— Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet oikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin vaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon edeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun tästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki asukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman kilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.
— Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti. Täällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan valtiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset pienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on helppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän voi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää. Siellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän ja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole kaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi, luoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja onnenlähteitä.
Mutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa yhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat siellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat tulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan vaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja juhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista. Hallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä, ottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä. Sitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn ja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla käsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se voittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä tiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä tulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa, nuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus pikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään, miehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden jälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun elämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja asetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan, jonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea ihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä kokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään ei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko ilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä eikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä kansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän iloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän ilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.
Karkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät olleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin rouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen viimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen uusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan kun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi kostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä potkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli siis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja vähän huvitella.
Kummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève johtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan olivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien ja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen ympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa vastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt. Oikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan väittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka vallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan ohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja silloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin yläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.
— Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta suun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!
Kuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut puutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten laitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi kauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo juhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa, mennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken mielenmalttinsa.
— Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä, kirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne, odottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun saatana tulee noutamaan teidät.
Ja sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen puolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se kuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä rappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta, kuivien ja mustien kättensä voimasta.
— Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain maata vuoteessasi!… Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen osansa isänne perinnöstä!… Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi sielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!… Ja sinä, sinä Martineaun vaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi, kaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin kahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!
Häväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka oli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa apotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen hurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden maailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai taas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan hukuttaa hänet.
Seuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan odottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet häntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa herätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi veljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi heti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin seurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt, voidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli todella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema veli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta hänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista poskipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin palannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.