Totuus

Hänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein aina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt häneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman askeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi epäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai paennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät tavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin että hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella. Sitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun rappeutuneita seiniä.

— No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot, vai kuinka… Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin sytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.

Kun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä, kyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään nauruun.

— Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?… Te olette olleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa? te ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne puolesta… Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni, veljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella minua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että kuolisin siellä häpeään ja nälkään… Ja minä edes olen vain syntinen ihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan, sillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos kirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu… Kuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla, me olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt on se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä surua ja raivoa.

Mutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui ulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla äänellä, vilkaisten ympärilleen:

— Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne. Minulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin päivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.

Hän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan. Viimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka tuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi vastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi kavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi vieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta todistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja Markus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi ihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt tulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja vihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli. Miksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei saisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin selville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä myöhästynyttä käyntiä.

Vihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi koululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja vettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui hänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli hiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista huonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan, epämääräisesti peläten ilkityötä.

Veli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan, ikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.

— Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää ole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja miekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista, noista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista Jumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja joka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama aseenaan… Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole muita kuin typeriä pelkureita?

Sitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa Kristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen verilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut lähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut vapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta, perustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan kirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko. Noiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot kädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat uskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat armotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta kiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka yli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa Mailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina, joka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan vihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin myöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan pieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän sanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin pitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, "temppelin kauppiaita", itsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista. Mutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden vastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä, joka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja häpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen seuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran näköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta huolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.

Tähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla keskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti hänen suuttumuksensa.

— Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä vihan sokaisemana vastustajana… Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka heti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen, julkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta. Kirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja hyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen ylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin säilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät pakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja oikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki todellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää koskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän asunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti kuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä syypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista… Niin, Quandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki kaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni kirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää surussa katkeran ja kurjan elämänsä.

Veli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä. Hän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään, kuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin ajatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.

— Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta mitä tahdotte… Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan ette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten ihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.

Hän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien esimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius Padualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa toivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat tuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen Jumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä Theodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan itselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita. Ennen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei hän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa helpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien vaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli vieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä hirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen elämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne keinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta johtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin konnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli estänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä Crabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut hänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli silloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan herran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut ijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa turvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän onnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran pelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi hänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin, heitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan päästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä kiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka äskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin monta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri, joka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli uhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen määrättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset. Hurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään yksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla ajetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin vähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja kiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin, hyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan? eikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja eikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta alennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?

— Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja hänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen täytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan niinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen kerran puhuva…

Hän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä, tahtoi saada häntä jatkamaan.

— Mitä, mitä teillä on sanottavaa?

— Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä tunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.

Sitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.

— Ja sitten lopuksi tuo veli Joachim, jonka he ovat asettaneet veli Fulgentiuksen sijaan, johtajaksi kouluumme Mailleboisissa; hänkin on yksi isä Crabotin käskyläisistä, taitavuutensa ja liukkautensa tähden valittu tekopyhä, joka luulee olevansa suuri mies kun hän ei vedä korvista likaisia koululapsia. Te voitte jo nähdä kauniit seuraukset, koulu on pian suljettava oppilaiden puutteessa. Potkuilla ja nyrkiniskuilla — kas sillä tavoin tahtoo Jumala että nuo kirotut sikiöt kasvatetaan, jos tahtoo saada heistä edes hiukan kunnollisia ihmisiä… Ja tahdotte tietää minun mielipiteeni? Koko maassa on ainoastaan yksi jotakuinkin kunnollinen kirkkoherra, Jumalan mielen mukainen pappi; ja se on apotti Cognasse. Taistelun ollessa ankarimmillaan meni hän niinkuin muutkin kysymään neuvoa Valmariesta, ja he olivat vähällä turmella hänetkin kehottamalla häntä olemaan liukas ja valtioviisas. Mutta hän rupesi pian noudattamaan entistä tapaansa, kivenheitolla hän vainoaa kirkon vihollisia, ja niin käyttäytyvätkin kaikki oikeat pyhät, niin on Jumala varmaankin kerran valloittava takaisin maailman.

Hän pui raivokkaasti nyrkkejään suuressa, rauhallisessa koulusalissa, johon pieni lamppu levitti himmeää valoa. Hetkeksi syntyi syvä hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin sateen rapina akkunanruutuja vastaan.

— Kaikissa tapauksissa, sanoi Markus hieman ivallisesti, näyttää siltä kuin Jumala olisi hyljännyt ja uhrannut teidät, samoinkuin esimiehennekin.

Veli Gorgias katsahti kurjia vaatteitaan ja laihtuneita käsiään, jotka kertoivat hänen kärsimyksistänsä.

— Se on totta, Jumala on hirveän ankarasti rangaissut minua, omieni ja muiden syntien tähden. Minä alistun hänen tahtoonsa, hän tarkoittaa parastani. Mutta minä en koskaan unohda, en koskaan anna anteeksi muille, että he ovat lisänneet kärsimyksiäni. Voi, kuinka hirveään elämään nuo ilkiöt tuomitsivatkaan minut, pakoittaessaan minut jättämään Mailleboisin, ja kuinka kurjassa tilassa olenkaan palannut sinne saadakseni heiltä edes leipäkannikan, jonka he ovat minulle velkaa!

Hän ei tahtonut kertoa enempää, mutta hänen surkean elämäntarinansa saattoi lukea hänen nälistyneestä ulkomuodostaan, joka oli kuin hätyytetyn metsäeläimen. Hänen munkkikuntansa oli varmaankin lähettänyt hänet paikasta paikkaan ja aina köyhimpiin ja yksinäisimpiin, kunnes hänet vihdoin ajettiin ulos liian vaarallisena, jolloin hän luopui munkinkaapustaan ja kuljeskeli pitkin maita karkoitettuna munkkina. Missä kaukaisissa maissa hän sitten oli käynyt, kuinka kurjaa ja epävarmaa elämää hän oli viettänyt, mihin seikkailuihin, joita on mahdoton edes kuvailla mielessään, ja millaisiin inhoittaviin paheisiin hän oli antautunut, se ei koskaan tulisi tiedoksi, sen saattoi ainoastaan hiukan aavistaa hänen kasvojensa nahankaltaisesta ihosta ja ilmeestä hänen silmissään, jotka paloivat vihasta ja kärsimyksistä. Parhaana apulähteenä olivat varmaankin kauan aikaa olleet hänen entiset rikostoverinsa, jotka maksoivat hänelle että hän pysyi poissa ja oli ääneti. Kun hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa jälkeen, ja alkoi uhkailla, sai hän silloin tällöin pieniä rahasummia ja saattoi siten vielä muutamia kuukausia jatkaa kurjaa elämäänsä kaikkien halveksimana. Sitten oli tullut aika, jolloin hän ei enää saanut vastausta; hänen kirjeensä ja uhkauksensa eivät mitään vaikuttaneet; entiset esimiehet olivat väsyneet hänen äärettömiin vaatimuksiinsa, ehkä hän ei enää ollut heistä vaarallinenkaan, kun niin monta vuotta jo oli kulunut. Ja hän oli todella ollut kyllin järkevä ymmärtääkseen että hänen tunnustuksensa eivät enää tuottaisi heille mitään mainittavaa vahinkoa, vaan että ne sen sijaan riistäisivät häneltä viimeisen mahdollisuuden saada heiltä jotain rahaa. Mutta hän oli päättänyt palata Mailleboisiin, tuntien lain ja tietäen että hänen rikoksensa oli vanhentunut. Useita kuukausia hän siis oli elänyt kaupungin seutuvilla, saaden silloin tällöin kiristetyksi muutamia markkoja Simonin syyttäjiltä, jotka yhä olivat levottomia Rozanin hirveän voiton tähden. Hän oli heidän paha omatuntonsa, heidän rangaistuksensa, joka seisoi heidän ovensa ulkopuolella ja ennusti heille häpeän, joka kerran kohtaisi heitä. He alkoivat varmaankin taas väsyä tähän kotirasitukseen, sillä Gorgias kiehui vihasta, hän ei olisi niin katkerasti moittinut heitä, jos he edellisenä päivänä olisivat sallineet hänen ammentaa heidän kukkaroistaan, ostaakseen vielä hänen vaitiolonsa.

Markus ymmärsi täydellisesti. Veli Gorgias tuli esiin siitä pimeydestä, johon hautautuneena hän nykyään eli, vasta kulutettuaan saamansa rahat inhoittavissa huvituksissa. Että hän tällaisena talvi-iltana, rankkasateessa oli saapunut Markuksen luokse, osoitti selvästi että hänen taskunsa olivat tyhjät ja että hän toivoi tästä käynnistä jotakin hyötyä itselleen. Mutta mitä hyötyä? minkä vuoksi nämä pitkät ja raivokkaat syytökset kaikkia noita miehiä vastaan, joiden kuuliainen ase hän vain sanoi olleensa?

— Asutteko Mailleboisissa? kysyi Markus, joka ei voinut hillitä uteliaisuuttaan.

— Ei. en Mailleboisissa … asun missä sattuu.

— Luulen jo kerran nähneeni teidät siellä, ennen yhtymystämme
Kapusiinitorilla… Te olitte, luullakseni, erään entisen oppilaanne,
Polydorin seurassa.

Väsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.

— Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja hiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä ihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista, hänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt hänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne tapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme lohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen taivaalliseen apuun… Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua niinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä olen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä loppu kaikesta!

Käheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti, niin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman miehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan Polydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän hirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä nopeasti ja sanoi:

— Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen tullut tänne kertoakseni teille kaikki… Niin, jos lupaatte kuulla minua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden, oikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän tunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te olette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja… Ottakaa siis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne salaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.

Markus keskeytti hänet nopeasti.

— Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt teitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa minulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden, niin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.

Veli Gorgias epäili vain hetken.

— No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.

Mutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä virtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla; pienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan hiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi, häntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia epäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen oveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka tuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin esiin!

Oltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa juhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja vaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä:

— Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin huoneessa rikosiltana.

Vaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana edeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää väristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta Gorgias viittasi häntä heti istuutumaan.

— Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa vastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen, ennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni omaatuntoani… Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen pimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo, Jonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien kappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka, saman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä yli kymmenen… Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä, autiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan olevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen seisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia, jotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin häntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan maan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla huoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli liian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte… Minä käskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä pyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja jossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin ja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty kuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi anteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän. Sitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään, lupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni… Hän sulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen vannon Jumalan edessä.

Markus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä hänelle ajatuksiaan.

— Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?

— Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.

— Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää voinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon rikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain tuntematonta kuleksijaa.

— Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun lähdettyäni.

Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään, ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.

— Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi ehkä tullut estetyksi.

— Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut itseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä viattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin syyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen… Muuten sanon teille vielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.

— Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän koulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä ette ole aina sanoneet.

— Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään heidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät he Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin heti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta minun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin oikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä vihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse kuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman Philibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta epäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi sitä, että lakkasin valehtelemasta.

Markus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias vähitellen kiivastui:

— Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen pöydällä.

— Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa kaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se seikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta… Te siis vieläkin pidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella kirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?

Hän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen irvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein tiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen syyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut hänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki lakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen olisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän saada sen käsiinsä samassa kun "Petit Beaumontais" lehden? Jos Markus olisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi ollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti vastaväitteen.

— Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä, jossa sanoitte sen nähneenne.

Mutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan, taikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan ei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki edestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.

— Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska minulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin syyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä olisin voinut ottaa kaavan… Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut sen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut ne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti ja yksinkertaisesti!… Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan myös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa… Se ei ollut taskussa, koska minä näin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!

Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin saatanallista nautintoa.

Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi tietää.

— Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on kolmas tapa, jolla selitätte asian… Ensin väitätte, niinkuin yleinen syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan… Ajatelkaa hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran suvaitsette kertoa senkin.

Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:

— Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne, koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.

Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.

Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut. Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai suuttua.

— Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.

Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta sanoi hän:

— Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?

— Sen minä luulen tietäväni… Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan enää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka he ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on suunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä, kiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa asiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen maasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä hänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran palannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten olisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän taas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen kunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä pysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan totuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä puhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä rahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.

Tämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:

— Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.

— Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen sydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman verensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin raukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa todella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa, hänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan marttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja syöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.

— Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?

— Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta tiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei mitään ratkaisevaa ole löydetty… Oh! Simon raukka, nyt en enää voi toivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian vanha.

Mutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki elämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa veli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa Rozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä jälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman tiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän seurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta silmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen uskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi jouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut ja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä puoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun Beauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa, joka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja allekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona oli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli kirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja jossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin opettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto yksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana, todistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.

Delbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän vieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi näyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin valamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia ihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi Rozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut Beaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä salaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli juoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut vankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa kaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin kuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien raatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori Beauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että Simonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt olisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut; entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan virkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud, joka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut halvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana, kun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt valtionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli luopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain salaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin oli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa yliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat seuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia. Ja kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut salaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin kuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin johtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin hautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa katumustyötä.

Yhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella valtiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat, ryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut käsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut vaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja sai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle. Ministeri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän tyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei hallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen kysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta, niin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta. Kassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan korvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin päätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli vaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut välttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.

Näin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus ja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja rikosten jälkeen.

III.

Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:

— Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi, täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.

Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen. Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen, tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta. Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin, kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä, kauhistuttava vääryys.

Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.

Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan. Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista, sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose, suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista, Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken orjuuden äidin poistamiselle!

Inhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt vihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari oli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja miljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät kansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa vastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä lisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla, opettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota kaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen, sivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan. Viimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä prefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan talonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei kunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta viimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin jostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit, julkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset juhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä että monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat, olivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan kuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja Jonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla kuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi, puoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien heittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä mennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän pystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti valtionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää mielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio palkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää. Silloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa Palmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre soitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui vielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen pysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen saadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että Jonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta oli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta, saamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa mukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei ainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun aivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän tietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui vähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta elämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset, mutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli alituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi jäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi pakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.

Mailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun kristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin jutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut sitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli päivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein klerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi oppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta uudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti sulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne kuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin hengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen. Uudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien kolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen karkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen kautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman opetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta alettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä tähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen, toinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut järjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka kaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja voimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden siteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten ylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja lahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas pelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen, laaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston rappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton esiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin ääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä nousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan nimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen täydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin kaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat voidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo klerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan orjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien koulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin kuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian myytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden oppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet, kaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja joiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa teurastajan puukon alla.

Mutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine akkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat verkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle Antoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja kullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä harvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys ihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen finanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan köyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen nainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi kertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes hävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja antoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista vuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko päättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen yleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja vanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai apotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi itsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa jumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä, äänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen, vaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia, antamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli hakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli ripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää huolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella silkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi aivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä, nahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä, rinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla halkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui verikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä Jesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo alkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta ainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta katumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa kuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan palvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen tomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli kuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt itsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi palvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei ollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen täytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi voitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja armahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja karkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo aineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana oli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta, toivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin. Apotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut yksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: "He ovat tuominneet ja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman." Ja se toi kirkolle kuoleman.

Mutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se oli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan. Koko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat hajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina, kun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden. Désiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka kurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien lävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector de Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja jalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta suurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen kuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli ylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen rakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi. Hänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää hurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin rakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin piestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua, ilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin häpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea, nykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa linnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka halvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan tullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään katsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan miljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin tarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen viimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin kuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt Lea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan, kunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja hänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan hänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria palveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan oikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä kuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään lepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka muurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin kielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien sulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin. Jesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin asuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone ja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli. Mutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja ainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja, joiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu valkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja toimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt nuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen kreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian Désiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui "sisarekseen Jesuksessa Kristuksessa." Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut suuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja lahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen rahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua tasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana tavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen miljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli ainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla että perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.

Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut, jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden kymmenkertaiseksi.

Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt, mutta heräsi nyt uudella voimalla.

Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin, Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin käytännöllinen mies.

— Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.

Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.

— Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna, niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.

— Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden laakson ja muuttaa takaisin tänne… Te kyllä tiedätte asian oikean laidan.

Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.

— Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.

— Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme tuskin toteuttaa aijettani… Tahdon ensin esittää sen teille, minä päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?

Markus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä Louisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän tahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja niin päätettiinkin.

Adrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä, pienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän isovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa sitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen isän käsiin.

Mitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen talon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu! Siellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin vangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan kerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui hartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen vaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa vaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena törkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut mitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan oikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.

Adrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä notkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.

— Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle tullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se tuottaa hänelle onnea.

Hänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias, vaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli myöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli vaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.

— Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut sinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.

— Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä.
Tuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.

Kaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard ja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen opettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle. Vaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli hän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.

— Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.

— Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos käy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse tiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.

Hänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:

— Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen luokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo oli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu, kaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen! Neiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran, ennenkuin olin käynyt ripillä.

Claire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.

— Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole mitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista vapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille varjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.

Adrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta, jonka tähden Markus oli tullut.

Kaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja äitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen kutoen sukkaa.

— Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa Mailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut hirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä syypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi julistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja lastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys… Eilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin heille taas: "Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä typerään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä järkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?" Ja he vastasivat minulle, niinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään tietää.

Syntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului rikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun suustaan ja teki epäävän liikkeen.

— Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää? Isäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin varomattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta olisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia enemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi epäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan, kun tuntee olevansa tietämätön raukka… Niin, teistä on helppoa olla rohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta olisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä olisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen erilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.

— Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta, päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin, elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.

Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.

Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään… Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi paikalle toisen talon — ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman, valoisan ja kodikkaan asunnon — ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa kunnioittamana ja rakastamana… Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.

Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.

— Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi nähdessään Markuksen kyyneleet.

Markus nousi ja syleili häntä.

— Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden elämäni suurimmista iloista.

— Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki… Odottakaa, näytän teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin voivat.

Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.

— Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.

— Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden… Näin kuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: "Mailleboisin kaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä, korvauksena hänen kärsimyksistään." Ja alle kirjoitetaan: "Hänen teloittajiensa lapsenlapset."

Fernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja katselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut sallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja nojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti isänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:

— Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon että se tulee tiedoksi.

— Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo kirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?

— Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani, saadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä auttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan kunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä, entisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki neuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on kuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen mielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut tuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen hyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän onkin oikeassa.