Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.

Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50729

TRANSHIMALAJA I

Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

Kirj.

SVEN HEDIN

Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

Wiipurissa 1909,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

Ensimäisen osan sisällys:

     Alkulause.
  1. Simla.
  2. Lehin tie.
  3. Lähtö Tibetiin.
  4. Tibetiläisen sisämaan reunalle.
  5. Lake Lightenilla.
  6. Suoraan susien suuhun — tai haaksirikkoon!
  7. Suuria tappioita.
  8. Tuntemattomassa maassa.
  9. Kovanonnen päiviä.
 10. Kuumesairaana villin jakin maassa.
 11. Ensimäiset ihmiset.
 12. Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.
 13. Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.
 14. Takaisin ajetut!
 15. Transhimalajan yli.
 16. Salakähmää Shigatseen.
 17. Tashi-laman luona.

Alkulause.

Tekijä lausuu tämän Intian varakuninkaalle Minton jaarlille omistamansa teoksen esipuheessa ensinnäkin kiitoksensa edesmenneelle Ruotsin kuninkaalle Oskari II:lle, joka tätäkin nyt kuvailtua matkaa kohtaan osotti ainaista lämmintä harrastustaan ja tuki sen suorittamista kaksinkertaisella anteliaisuudella.

Hän oli laskenut kulut n. 80,000 kruunuksi, ja tuon erän merkitsivät yhdessä viikossa hänen vanha ystävänsä Emanuel Nobel sekä suosijansa Frederik Löwenadler, Oscar Ekman, Robert Dickson, William Olsson ja lontoolainen pankkiiri Henry Ruffer. Intiassa kohdanneiden poliittisten vaikeuksien vuoksi, jotka pakottivat tekijän suuriin kierroksiin, nousivat kulut vielä 50,000 kruunulla, jotka olivat omista varoista uhrattavat.

Ruotsalainen ja saksalainen "Transhimalajan" painos käsittää hiukan yli 800 suomalaisen painoksen sivua; koko teokseen on tekijä käyttänyt ainoastaan 107 päivää, monen muun hankkeen lomassa, apunansa hyvänä neuvonantajana leipzigiläinen kustantaja Albert Brockhaus. Viimeksimainittu on myöskin toiminut välittäjänä suomalaisen painoksen asuun nähden, joka tekijän luvalla on lyhennelty alkuperäisestä, samaten kuin — mikä missäkin määrin — hollantilainen, ranskalainen, unkarilainen, englantilainen, böömiläinen ja italialainen painos.

T:ri Hedinin aikomuksena on julkaista kolmantena teoksensa osana useita tärkeitä matkansa vaiheita, jotka on nyt ilmestyneistä alkuperäisistä painoksista täytynyt tilan ahtauden vuoksi jättää pois, sekä muistelmia ihanasta Japanista ja Koreasta. Kun toisen osan käsikirjoitus valmistui vasta marraskuussa, on suomalaisen painoksen kustantaja jouluksi 1909 julkaissut ainoastaan ensimäisen osan, voidakseen toisen osan lopussa ottaa lukuun jatkossa esiintyviä lisäyksiä; toinen osa siten luultavasti paisuu jonkun verran laajemmaksi ensimäistä, ilmestyen kevättalvella 1910, mutta kaikessa tapauksessa ilmestyy suomalainen "Transhimalajan" painos ainoastaan kaksi-osaisena.

Tähän painokseen liittyvät kuvat [eivät sisälly tähän e-kirjaan] ovat kaikki Brockhausilla Leipzigissä painetut — tosin sellaisena aikana, jolloin niiden paikkaa teoksessa ei vielä oltu määrätty, joten käy tarpeelliseksi toisen osan loppuun liittää luettelo, joka lähemmin mainitsee kutakin kuvaa tekstissä vastaavat kohdat.

Kustantaja pitää varmana, että naapurimaamme suuren tutkimusmatkailijan väsymätön työ tuntemattomien alueiden valtaamiseksi tieteelle herättää meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Matkakertomukset ovat etenkin koulu- ja lainakirjastoissa parhaita kasvatusvälineitä.

Kustantaja.

Ensimäinen luku.

Simla.

Keväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta Tibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani; työhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki kävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa kehotuksen: "Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!" Ja aamuisin herättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot kajahdelleet. Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni ratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä Tibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei noudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja selvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän näkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja myöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa uusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.

Edellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa ("Scientific Results") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista kuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista ja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten tuntemattomina. "Näin ollen", sanoin siinä, "pidän parempana lykätä sellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle tuotapikaa olen lähtemässä." Sen sijaan että olisin eksynyt olettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa, tahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin tienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka leviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät ole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset "punditit", maassasyntyneet tutkimusmatkailijat. Sen verranhan oli jo ennakolta varmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja hauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä maantieteessä ratkaisematta. Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia vuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja Karakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita tutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset suolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien herkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta täytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin rauhallisina uomassaan lipuen. Siellä epäilemättä asusteli nomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin kuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa karusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä luostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko huusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt kukaan.

Turhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä kirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin joitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen olemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet todellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä vastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan ohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin. Mutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin halki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme tahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin julkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana "Unexplored", "tutkimaton." Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan halki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa tietenkin joku olisi sinne joutunut.

Teoksessani "Aasian erämaissa" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia epätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni matkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään. Halusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi joitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain Sina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut nähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin uneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin sallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään ollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla — mutta jossakinhan sen toki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri makedonialainen Aleksanteri (v. 326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen kulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen määräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön päiväjärjestyksessä.

Oli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia yksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja kehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan olosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin kartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta vanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos tätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee kyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta kehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.

Kirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin hänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin välttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa, hiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.

Pian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:

Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.

Hyvä Tohtori Hedin!

Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.

Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on palata kotimaahan huhtikuussa 1906.

Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita Teidän saapuessanne.

En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan saattueen.

Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin tukea suunnitelmianne.

Ystävyydellä Curzon.

On helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas suojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se, että saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat harjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta tulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä itse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista moninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni fysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.

Tämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni Aasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt paikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi, pääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta lordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä vähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne arvossa.

Lokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta aikaisemmin olin lähtenyt matkalleni "Seikkailuihin Keski-Aasiassa", jätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa epätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen kaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin katketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?

Matka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen Armeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin aavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen rautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja paahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta. Toukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä tunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan yläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C hellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin Samasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden kuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina 41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut Belutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli paljoa helpompi sietää. Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä paahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras välttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia — ne ovat nimittäin hehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista juurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee, ja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle. Sellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°, joten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa pysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita kulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja lasikirkasta jäätä.

Silti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille ja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni kapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan, varakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan pääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan päällä löytyy. Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös jyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin notkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä kielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan, johtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat, piiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään päiväpaisteeseen. Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää syvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan näköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä, jonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia kerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema, uudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat toisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä. Tohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä, mutta pisin on 1406 m mittainen.

Siirrymme toisesta kasvillisuusvyöhykkeestä toiseen. Tasangon kasvisto jäi jo aikaa sitten jälkeemme; nyt tapaa katse uusia muotoja ilmanalojen muuttuessa, muotoja, jotka ovat ominaisia Himalajan etelärinteitten eri tasanteille, ja lopulta ilmestyvät vielä etempänä ylhäällä tummat deodar-metsät, kuninkaalliset himalajaseeterit, joiden vehmaassa rehevyydessä Simlan talot päilyvät vaaleitten pääskysenpesien näköisinä. Tenhoava on tämä kuva, mutta vielä paljoa valtavammaksi tulee se brittiläisen valtakunnan voiman vertauskuvana! Täällä pesii kotka, ja ryteiköstään luo se vaanivia katseita yli Intian tasankojen. Täällä keräytyy kimppu lukemattomia lennätinlankoja brittiläisen kuningaskunnan joka sopesta ja kolkasta, ja tästä paikasta annetaan päivittäin epälukuisia käskyjä ja määräyksiä "in His Majesty's service only"; täältä käsin ohjataan hallintoa ja komennetaan armeijaa, ja näiden lankojen kiehtomana on joukko maharadshoja, intialaisia suuriruhtinaita, kuin saalis hämähäkin verkossa.

Lähestyin Simlaa jonkunlaisella epäröimisellä. Lordi Curzonin kirjeen perästä eivät Intian vallanpitäjät olleet sen enempää hiiskahtaneet. Yhä isommaksi kasvaa tuo omituinen kaupunki puolikuun muotoisella selänteellään, yhä selvempinä ilmenevät yksityiskohdat, nyt puuttuu enää pari mutkaa, ja sitte vierii juna Simlan asemalle. Neljä ulkoasiain viraston tulipunaiseen puettua lakeijaa sieppaa matkakapineeni, ja Grand Hotelissa vastaanottaa minut vanha ystäväni, eversti Sir Francis Younghusband — 1890 vietimme Kashgarissa joulua, ja hän oli vielä yhtä komea, ystävällinen ja hyväntuulinen kuin silloinkin. Päivällisellä olin hänen vieraanansa United Service Club'issa. Puoleksi yöksi viehätyimme vanhoihin muistoihin Aasian erämaista, tarinoitsimme Kashgarin kaikkivaltiaasta venäläisestä ylikonsulista Petrovskista, englantilaisesta Lhasan retkikunnasta, jonka johtajana Younghusband oli ollut, Simlan elämästä ja lähestyvistä kesäkauden juhlimisista — mutta minun toiveistani ystäväni ei virkkanut halkaistua sanaa! Enkä minäkään häneltä kysynyt; saatoinhan arvata, että hän olisi minulle heti ilmaissut, jos kaikki olisi ollut selvää ja kunnossa. Mutta hän vaikeni kuin kivi, eikä minun tehnyt mieleni kysyä, vaikka sydäntäni poltteli kärsimättömyys saada kuulla edes jotakin.

Toukokuun 23 p:n aamuna astuessani ulos kuistilleni tuntui minusta kuin tuomiotansa odottavasta vangista. Alapuolellani hohtivat Simlan talot päivänpaisteessa, ja minä seisoin seeterien latvojen tasalla; ihanaapa oli täällä tasangon ummehtuneen helteisen ilman yläpuolella! Pohjoisessa läikkyi vehmaitten puitten aukosta verrattoman kaunis kuva. Siellä kimaltelivat lähimmät Himalajajonot, ikuisen lumen kattamat. Häikäisevän valkoisena kuvastui harjanteen reuna turkoosisinistä taivaanlakea vasten. Ilma oli niin säihkyvän kuulakka, että välimatka näytti mitättömältä; vain moniaat päivämatkat erottivat minut noista vuorista, ja niiden takana avautui salaperäinen Tibet, kielletty maa, unelmien maa! Myöhemmin, puoleltapäivin, kävi ilma autereiseksi ja ihana kuva häipyi; eikä se enää näyttäynyt kertaakaan niinä viikkoina, jotka Simlassa vietin. Oli kuin olisi Tibetin ja minun välille laskeunut esirippu, ja kuin olisi minulle ollut sallittu vain yhden ainoan kerran nähdä etäältä vuoret, joitten yli johti tie luvattuun maahan!

Siitä syntyi samea päivä; kello kahdeltatoista piti minun kuulla tuomioni. Younghusband kävi minut noutamassa ja me läksimme yhdessä ulkoasiain virastoon. Sir Louis Dane vastaanotti minut mitä herttaisimmin, juttelimme Persiasta sekä Intian ja Seistanin välisestä "kauppatiestä." Sitte hän äkkiä mykistyi; mutta tuokion kuluttua hän tokaisi:

"Parempi on Teidän kuulla se heti: lontoolainen hallitus kieltää Teiltä luvan tunkeutua intialaisen rajan yli Tibetiin."

"Murheellinen viesti! Mutta mistä syystä?"

"Sitä en tiedä; luultavasti tahtoo nykyinen hallitus karttaa kaikkea, mikä mahdollisesti voisi synnyttää kihnausta rajalla. Anomukseenne suostuminen merkitsisi meille vastuuta siinä tapauksessa, että Teille ehkä jälkeenpäin sattuisi jotakin. Niin, tämä on vahinko kerrassaan. Mitä ajattelette nyt tehdä?"

"Jos olisin Teheranissa moista aavistanutkaan, niin olisin valinnut tieni Venäjän Aasian kautta, sillä minulle ei ole milloinkaan ilmaantunut vaikeuksia venäläisten taholta."

"Niin, me täällä olemme tehneet kaikkemme avittaaksemme Teidän suunnitelmianne. Ne kolme maassasyntynyttä kenttämittaajaa, jotka lordi Curzon on Teille luvannut, ovat olleet harjoteltuja jo kuusi kuukautta ja oleksivat Dehra Dunissa matkavalmiina. Mutta todennäköisesti peruutetaan tämäkin Lontoosta käsin. Emme kuitenkaan ole menettäneet kaikkea toivoamme vielä ja odotamme vasta kesäkuun 3. p:nä lopullista vastausta."

Minusta tuntui sietämättömältä joutua odottamaan lopullista ratkaisua yksitoista päivää. Kenties voisi omakohtainen asiaan viihtyminen vaikuttaa edukseni. Lähetin sen vuoksi Englannin pääministerille seuraavan sähkösanoman:

"Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani, antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni Intiaan. Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla."

Ja nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä apulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö lordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni kaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi anottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä nimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui kaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa. Hän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti sähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä lannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla: "Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran harkintansa alaiseksi, että" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin, ettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan että oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden, pyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada seurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa Gartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä. Mutta valtiosihteerin virasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain sähkösanomaani seuraavan vastauksen — valtiosihteerin kirjelmänä varakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:

"Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä, jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta."

Viimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin kerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei edelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän tahtoivat tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä lämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa. He eivät saaneet hankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät saaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä saattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut ottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin havaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain pakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni alkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky estää yritykseni. Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja englantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä tiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin pian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset koituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen valtavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan — Englannista! Kunhan tulisin tolkulle Sir John Morleysta — jotenkutenhan toki jo sitte Tibetistä suoriutuisin!

Toivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että kaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani ja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos voitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin kotiutunut kuin te! Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet, yrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen ylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! — Sen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen säälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti katkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä joutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan hankkeitani. Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden ajaksi — antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän viidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten riemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi lempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin koitua elämäni loistokohta! Siitä tuli kaikkien unelmieni ja toiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten ikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina — ja sitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!

En voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin kasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se oli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut brittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä alamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt lähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön pelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko ruotsalainen tai englantilainen. Miten englantilainen valtiosihteeri itse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn välikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni: "Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua Tibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset käymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain retkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää tarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa edellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti."

Näinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa minulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet minua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos anomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi allekirjotettava eräs sopimus — mutta mitä tämä olisi sisältänyt, siitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä jonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä muutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset Intian hallituksen käytettäväksi — tuosta kaikesta en tiedä mitään. Mutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin kaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo yksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä nimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten olisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet parhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta ja ihailua!

Ensimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut Younghusband varakuninkaan palatsiin — minun piti liittää nimeni lordi ja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies, esikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli enemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla vielä muita ja katkerampia ikävyyksiä — hänen retkikuntansa Lhasaan, jonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha. Hän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R. Dunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on hienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä konsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut mies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta vuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää että hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa myrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.

Elämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli Simlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen, jotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten tuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista ihmeellisen hauskoista päivistä.

Niinpä vietiin minut ensimäisille "hovipäivällisille" toukokuun 24. P:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan palatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean kirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan heistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin suoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta. Hän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti ympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen kasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset, liikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja tulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja vasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on maailmankuulu, kuolematon nimi: lordi Kitchener Khartumista, Afrikan voittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.

Eräs herrasmies astuu luokseni ja kysyy minulta, vieläkö muistan meidän olleen pöytäkumppanuksia eräillä päivällisillä lordi Curzonin luona. Pundschabin kuvernööri Sir Charles Rivaz kuuluu samaten vanhoihin tuttaviini, ja lisäksi esittelee minut Sir Louis Dane oikealle ja vasemmalle. Airut astuu saliin ja julistaa varakuninkaan saapuvaksi. Esikuntansa saattamana kiertää lordi Minto saliin, tervehtii kutakin yksityistä vierasta, minua ainoastaan sanoilla: "Tervetuloa Simlaan!" Hänen sanojensa kaihoksiva sointu ei välttänyt korvaani; tiesihän hän, etten voinut tuntea itseäni niin "tervetulleeksi", kuin hän ja minä olisimme suoneet. Pöytämusiikin raikuessa siirrymme ruokasaliin, missä meille tarjotaan tanskalaisen keittiön oivallisimpia laitoksia; aterioimme hopeaisista astioista ja nousemme pöydästä ottaaksemme osaa hoviseurueeseen, jolloin valta-istuimen portailla seisovalle varakuninkaalle esitellään viisisataa herrasmiestä. Kunkin nimi huudetaan, ja he astuvat nopeana jonona valta-istuimen ohitse. Jokainen heistä seisahtuu ja kääntyy päin, ja varakuningas vastaa heidän syvään kumarrukseensa; hän kumartui tänä iltana yhdeksänsataa kertaa! Kun ohitse kulkee intialaisia ruhtinaita tai afganilaisia lähettiläitä, niin hän ei kumarra, vaan koskettaa kädellään vieraan miekankahvaa ystävyyden ja rauhan merkiksi.

Seuraavana päivänä kutsuttiin minut siirtymään varakuninkaan palatsin asukkaaksi, ja siitä lähtien olin lordi ja lady Minton vieraana. Unohtumaton on aika jonka heidän seurassaan vietin, ja nämä viikot tuntuvat minusta nyt kuin unelta ja tarulta. Lordi Minto itse on brittiläisen gentlemanin ihanne, ylimys jalointa rotua ja samalla yksinkertainen ja vaatimaton. Intiassa hän pääsi väleen suosituksi ystävällisen käytöksensä ja kaikkia kohtaan osottamansa suopeuden vuoksi, eikä hän katso asemaansa liian korkeaksi ollakseen lausumatta sydämellistä sanaa kenelle tahansa hänen hallintoonsa uskotun jättiläisvaltakunnan lukuisten kansanheimojen jäsenelle. Lordi Minto oli jo aikaisemmin palvellut Intiassa ja ottanut osaa sotaretkeen Afganistania vastaan; koettuansa vaihtelevia kohtaloita kolmessa maanosassa hänet nimitettiin Kanadan kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1904 hän palasi skotlantilaiselle maatilallensa Mintoon takaisin aikoen viettää siellä lopun ikäänsä; silloin antoi Englannin kuningas ja Intian keisari hänelle Intian varakuninkaan ja kenraalikuvernöörin viran.

Hän ei ole ensimäinen tässä virassa ollut Minton jaarli; jo hänen iso-isänsä isä oli sata vuotta takaperin brittiläisen valtakunnan kenraalikuvernöörinä Intian niemimaalla. Siihen maailman aikaan purjehdittiin hindujen maahan vielä Hyväntoivonniemen ympäri, ja se oli pitkä, vaivaloinen matka. Sen johdosta jätti ensimäinen lordi Minto perheensä kotiin. Hänen ja hänen puolisonsa toisilleen lähettämät kirjeet ovat vielä tallella ja ilmaisevat suorastaan ihanteellista rakkautta ja uskollisuutta. Kun hänen palvelus-aikansa Intiassa vihdoin oli päättynyt, astui hän laivaan, joka vei hänet kotiin tuon pitkän taipaleen, ja kiirehti ensimäisessä postivaunussa suoraa päätä Mintoa kohti. Siellä odotteli puoliso; hän tähysteli ikävöitsevin katsein pitkin tietä; aikaa oli jo kulunut paljon yli määrän, mutta vaunua ei näkynyt. Lopulta saapui odotetun asemasta pölypilven peittämä ratsumies tuoden viestin: Lordi Minto on kuollut yhden ainoan postiaseman päässä kotoansa! — Kirjeet on sidottu yhteen kääröksi, jonka kyljessä pikku lappu sisältää sanat: "Poor fools!" (Meitä hupsuparkoja!) Ensimäisen lady Minton käsi on ne kirjottanut.

Mutta nyt kukoistaa elämä uudessa Minto-perheessä. Mieltymys, koruttomuus ja onni vallitsevat tässä viehättävässä kodissa, jossa jokainen jäsen on kokonaisuuden kaunistuksena. Varakuninkaalla on aina kädet täynnä työtä Intian hyväksi, mutta lordi Minto säilytti aina järkähtämättömän levollisuutensa ja omisti joka päivä muutamia tunteja perheellensä. Me tapasimme toisemme päivittäin aterioilla; puolipäivällisille oli tavallisesti pyydetty joitakuita vieraita, mutta päivällisellä olimme monasti yksinämme, ja silloin oli mieliala kaikkein hauskin. Silloin kertoili lady Minto oleskelustansa Kanadassa, miten hän oli rautateitse ja höyrylaivoilla matkannut 116000 englantilaista penikulmaa, ollut puolisonsa mukana kaikilla virkamatkoilla, ottanut osaa aarniometsien metsästysretkiin, kulkenut kanootilla alas vuolaita virtoja ja yhtynyt vaarallisiin vaelteluihin Klondikessa. Selailimme hänen päiväkirjojansa niiltä ajoilta; ne olivat paksuja nidoksia, täynnä valokuvia, karttoja, leikkeleitä ja nimikirjotuksia, ja niitä höysti erinomaisen mielenkiintoiset kuvat ja kuvaukset. Ja kuitenkin tulee siitä päiväkirjasta, jota lady Minto pitää Intiaan saapumisestansa asti, vielä jännittävämpi ja merkillisempi; sillä sille antaa värityksen itämainen loisto ja idän upeus ja prameus, jalokivien verhoamat maharadshat, eri valtioissa tapahtuneet vastaanotot, kulkueet ja paraatit, punaisessa ja kullassa loistelevat elefantit ja kaikki se suuremmoinen ja komea, joka ei ole erotettavissa Intian varakuninkaan hovista ja edustuksesta. Kolme nuorta lumoavaa tytärtä, ladyt Eileen, Ruby ja Violet, täyttävät tämän kodin päiväpaisteella ja ylpeydellä, ja ovat äitinsä ohella tanssiaisten ja loistavien juhlien kuningattaria. Isänsä tapaan hekin rakastavat urheilua ja istuvat ratsun seljässä kuin valkyriat.

Onko kummeksittavaa että vieras viihtyy tässä talossa, keskellä herttaisinta vieraanvaraisuutta? Minun kamarini olivat varakuninkaan yksityis-asunnon yläpuolella. Pohjakerroksessa ovat valtiosuojamat, loisteliaan upeat isot vierashuoneet, ruokasali ja tavattoman avara valkoisen ja kullan värinen tanssisali. Tilavasta mattojen kattamasta eteisestä, joka on kaunistettu vaakunoilla ja raskailla seinäverhoilla, saavutaan noihin eri saleihin ja suojamiin; siellä on juhlina mitä kirjavinta vilinää. Pitkin pohjakerroksen enintä osaa kulkee avoin lehteri, kivinen veranda, jolla kuhisee vieraissa kävijöitä, kuriireja, tshaparasseja ja dshamadareja, joiden pukuna on varakuninkaalliset punaiset univormut ja valkeat turbanit. Takana on piha, jolla tulee ja menee vaunuja, kantotuoleja ja ratsastajia, ja huolella hoidetut tiet johtavat aistikkaille pengermille, jotka on rakennettu lady Minton piirustusten mukaan. Näiden pengermien tuolla puolen alkaa metsä kallioseinien siimestämine kävelyteinensä.

Rakennuksen keskessä sijaitsevasta isosta suojamasta pääsee mattojen verhoamia portaita myöten toiseen huonekertaan, missä varakuninkaan perhe on saanut asunnon, joka aistikkuudessa ja komeudessa voittaa kaikki. Seuraavassa huonekerrassa ovat vierashuoneet. Sisälehteriltä on oivallinen näköala isoon suojamaan, jossa punatakkiset lakeijat äänettöminä vilahtelevat portaita ylös ja alas. Kamarini ulkopuolella oli kuisti, jonka rintasuojan takaa joka aamu turhaan tähystelin nähdäkseni Tibetin rajavuorten häämyä.

Simlassa tapasin useita henkilöitä, jotka aina luen parhaisiin ystäviini; joukossa oli moniaita vanhojakin tuttaviani. Otin osaa muutamiin tunnelmarikkaisiin vieraspitoihin ja pariin virallisiin tanssiaisiin, jotka maan tapaan osataan järjestää kaikella mahdollisella loistolla ja upeudella. Lordi Kitchenerin asunto on Simlan kaupungin toisessa päässä ja nimeltään Snowdon. Tulija saapuu ensin isoon eteissuojamaan, joka aistikkaan sisustuksensa ja koristelunsa kautta pikemmin tuntuu vastaanottosalilta tai voitonmerkkien näyttämältä kunniasuojamalta. Telineellä on kaunis muotokuva Gordon pashasta; vastapäätä ovat Aleksanterin ja Cesarin rintakuvat. Porraskäytävään on koristeen tapaan liitetty ukko Krügerin Pretoriassa käyttämän presidentintuolin selkämys, ja pöydillä, seinähyllyillä ja reunuksilla on kallisarvoisia kiinalaisia maljakkoja Kang-hin (1662-1722) ja Kien-lungin (1736-1795) aikakausilta. Sillä lordi Kitchener on kiihkeä vanhan kiinalaisen porsliinin kerääjä, mutta ainoastaan kaikkein hienoin saa armon hänen silmissään. Enimmin kuitenkin tehoavat vieraaseen tässä merkillisessä suojamassa, ennen kaikkea kiinnittäen hänen huomiotansa, voitonmerkit ja liput lordi Kitchenerin taisteluista Sudanissa ja Etelä-Afrikassa. Eräältä ylemmältä lehteriltä ne riippuvat alas kuin kulissit tangoissaan, niiden joukossa Mahdin sekä Omduramin ja Omdebrikatin dervishien viirit ja useampia Transvaalin ja Oranjevaltion buurien lippuja. Sisemmissäkin saleissa tapaamme yhtä ylellisesti käytetyn koristuksina kiinalaisia porsliinimaljakkoja ja harvinaisia kansatieteellisiä esineitä, joista muutamilla puuhun veistetyllä tibetiläisten temppelien harjakoristeilla on suuri arvo; ne toi mukanaan Younghusbandin Lhasa retkikunta. Pöydillä on albumeja täynnä valokuvia lordi Kitchinerin lukuisilta tarkastusmatkoilta Intiassa ja hänen matkaltaan kylmän Pamirin halki. Juhlallisissa tilaisuuksissa koristaa pöytiä kalliit ja tukevat kultaiset astiastot, englantilaisten antamat kansallislahjoiksi Afrikan kukistajalle.

Oleskeluni Simlassa päättyi; oli hyödytön viipyä enää kauvemmin, saatuani viimeisen ehdottoman epäyksen Lontoosta. Kesäkuun 9. p:nä lausuin jäähyväiseni varakuninkaalle ja hänen nuorimmalle tyttärellensä, jotka halusivat ratsastaa Mashrobaan ollakseen siellä sunnuntaita. En voi kuvata tätä eroamista, niin lämmin ja sydämellinen se oli. Lordi Minto toivotti, että minulle kaiken uhalla onnistuisi hankkeeni, ja häntä ilahutti toivo saada vielä kerran tavata minut Intiassa. Minulle ei ollut mahdollista ilmaista eronhetkenä sieluni kaikkea tulvivaa kiitollisuutta. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa minua auttaakseen ja itse antautunut ikävyyksiin minun tähteni. Hän oli ryhtynyt käsiksi elämänkohtalooni aivan erikoisella tavalla, ja minä tiesin myös, että olin hänessä voittanut itselleni ainiaaksi ystävän. Sunnuntai-aamuna läksivät myöskin lady Minto ja hänen molemmat vanhemmat tyttärensä Mashrobaan, ja minä lausuin heille viimeiset hyvästelyni, kiittäen siitä rajattomasta vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut osakseni varakuninkaallisessa palatsissa.

Kun sitte jälleen astuin huoneeseeni, tuntui kuninkaallinen palatsi minusta kuolleelta ja autiolta, enkä enää saanut rauhaa pitempään jääpymiseen. Sulloin tavarani matkavalmiiksi, riensin kaupunkiin, tein kiireesti pari hyvästelykäyntiä, annoin määräykset runsaista matkatarpeistani ja olin pian varustettu lähtöön. Kolmantenatoista päivänä tapahtui lähtö. Kolmetoista-luvulla on tässä matkassa jonkunmoinen osa; marraskuun 13. p:nä jätin Trapetsuntin Mustanmeren rannikolla, joulukuun 13. saavuin Teheraniin, Persian pääkaupunkiin, ja kesäkuun 13. matkustin Simlasta; mutta minä en ollut taikauskoinen! Younghusband oli ensimäinen toivottamassa minut tervetulleeksi, ja hän viimeisenä minut hyvästeli; minun piti piakkoin jälleen tavata hänet Srinagarissa. Sitte porhalsi juna jälleen noiden sadankahden tunnelin läpi alaspäin. Eräästä mutkasta näin vielä kerran varakuninkaallisen palatsin ylpeine tornineen ja korkeine muurineen, paikan johon liittyi monta iloista muistoa ja rauennutta toivetta.

Toinen luku.

Lehin lie.

Manuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja musta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt roomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni valtainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: "Jos herra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä osaan keittää." Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet palvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle enemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä salaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka kuulemattani hänestä sen enempää.

Istuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian tasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja Lahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään hotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka, laesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät hyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.

Kesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa; edelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja — Manuelin. Kohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle. Liikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja mieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja taampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain tielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?

Malepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga ensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja tummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu saatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä polttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä vielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme pysähdysaseman toisensa perästä. Useasti täytyy meidän edetä hitaasti, sillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja alkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin vetämässä on muulipari — miten halusta olisinkaan omistanut tusinan noita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja lehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman, ja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen luona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin. Vandin takana saavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä allamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen mahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran varteen ja jäämme yöksi "dakbungalow'iin", Kohalan majataloon.

Seuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös vasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten niukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu. Vasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa korviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa tongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee seuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie lävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina tunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta vuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet varotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.

Guhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään neljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä vuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady Harveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi tuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi; silloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta tulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan koristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten pehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa on virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä. Ilma on lauha, johtaen unelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.

Tjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia havupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa kivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli vierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi hevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on pystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä kolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät reunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja kuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14 tunnissa taivaltaneet 171 km.

Kesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta päästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen joutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota läiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat synkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma soveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin rannalla sijaitsevaan Kashmirin "pyhään kaupunkiin". Siellä odotti minua suunnaton määrä valmisteluja matkalle — Turkestaniin, niin sitä julkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne henkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa tavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä Srinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli v. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia muitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan kiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa oli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri Ernst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen saada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä Rudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa paluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on niitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä kristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on parhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee hän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus siitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.

Tänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena palasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa. Istuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen sekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille. Mutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.

"Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?"

"Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?"

"Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin."

"Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää häntä menemästä rajan yli."

"Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan pohjoisesta."

"Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien."

Oli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä olin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä niin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni unelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla varustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden! Onnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien aterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa sellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta englantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta, enkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus edellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä alueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli tehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!

Seuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi Deia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka virheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti suosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin nopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä samana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja hankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko matkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja hän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni. Kukaan ei saisi aavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta siihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä "maharadshan talous." Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni. Joutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin. Tibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni Itä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle, että hän älysi aikeeni.

Sellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei ole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte täällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia saivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin kyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten oli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen nimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä varsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.

Myöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut aamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme valmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.

Pitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden lomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-, saksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee hiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan kitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti innostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon kohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen toisesta.

Silta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten virtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös jokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme Kashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo huomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät harvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon hehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu elämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja sen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta kummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä niin rotkoissa kuin kukkuloillakin.

Kanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui leirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa jokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä tarvitsimme — omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan kuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin sijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti kantaa se edelleen Guntiin asti. — Niin oli meillä jälleenkin yksi päivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.

Astuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja lähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä alkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti vuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja kostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa minunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.

Pian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria kärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi. Tie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään lehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut lumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin meidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa vaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli kolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme pysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta tänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin huolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas, niin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.

Leiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi pidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina ne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian nukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen pajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne teuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea. Kolme penikkaa olin ottanut matkalleni.

Vaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen niin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa turkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs edettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala. Milloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin äkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen laaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät arveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä siimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet kuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet sivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa hillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä; vihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi vesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.

Laakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me leiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia takaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla uhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.

Kashmirin kuvernööri oli antanut matkaani "tshaprassin", ja tämän vallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan päällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada taipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat rehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä tilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa joku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä aivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka päivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä "suojelussaattue" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta toistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja, noin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei meidän tavaroistamme mitään "hukkuisi". Kerran joutuivatkin pundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon asianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.

Raskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä myöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi. Verkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja likaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on kaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja tippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin lumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä ulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia pölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan tästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli oli ihan vähällä syöksyä reunalta alas — putoaminen jyrkältä rinteeltä alhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut täydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää jälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun muutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin elukkaa kaksi miestä eteenpäin.

Hitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita huutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme pahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata myöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi sulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui hämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten kapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli vei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä saatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä jälkeenpäin matkustavaisia varten.

Dras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan lohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina. Ja tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.

Rankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet leirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme siellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden kuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin, mutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia päiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin viranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani Lehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa. Eurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa rauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä menettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin sopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä sairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli muutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia säästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet hevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme potkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.

Matka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella kulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas kapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi ja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja syöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla someropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja herttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä leyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat tummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.

Kardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen edelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä varastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla mukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin oikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo matkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä. Ensiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza. Sitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti kuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja ohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin seuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta vaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja kolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä tunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo. Nyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun pyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta yövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen toisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle päätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin erilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä Srinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin Robert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.

Heinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77 vuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti 161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin valvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki saatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa tapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa miellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.

Shirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen lamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä lukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa; haikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset valkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten laaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä munkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta ja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa ilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii tieltään kaikki muodot.

Heinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran yli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on Potu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun viranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan mukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä koskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen tshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut viittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin. Vielä oli kierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni korkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se kohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain muutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi ijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä pilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.

Oitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja temppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja juhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto vuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin lamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä kolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla reunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine neitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän kaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi soittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia huumaavasti.

Ehtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori ja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen rakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan luostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu alas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa tihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat sitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja, hornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät hurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa suppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta. Kuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä vapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa esittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.

Heti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi laaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli viepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin veräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja saa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä pysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia vesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan kovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran äyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.

Päivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan, hedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin verroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut päivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi kuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.

Saspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten. Tie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua jyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun kaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä, että kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse ja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä menettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.

Elokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen aamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet ystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia Basgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina siihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa; sitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo siintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal, lehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan lopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme muutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen muulejani varten.

Erään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle. Puutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä kivirakennus; muulloin asuu siinä vesir vesarat, Kashmirin edustaja Ladakissa — nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista päivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni, ja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa huonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa asui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty säätieteelliseksi havaintoasemaksi. Maakerrassa hallitsivat Manuel ja molemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja uusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken hankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.

Leh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla Tibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei sopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä enää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen virta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että pian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan penniäkään menettämään. Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta, niin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden tultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa omaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa kohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden juhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja sekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin kuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä olevia vaivoja.

Kolmas luku.

Lähtö Tibetiin.

Kapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan "joint commissioner" eli v.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä suurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle pitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.

Sir Francis Younghusband oli suosittanut minulle erästä hyvin tunnettua karavaaninjohtajaa, Muhamed Isaa. Minä tunsin hänet Kashgarista ja Srinagarista asti ja tiesin, että hän oli ollut näkijä ranskalaisen tutkimusmatkailijan Dutreuil de Rhinsin surmaamisessa kesäkuun 5. p:nä 1894. Kolmisenkymmentä vuotta oli hän kierrellyt kutakuinkin läpikotaisin koko Keskis-Aasian ja tunsi myös isoja aloja Tibetistä. Paitsi lukuisia pienempiä matkoja, joihin hän oli ottanut osaa yksityisten sahibien palveluksessa, oli hän ollut myöskin Careyn ja Dalgleishin karavaaninjohtajana heidän suurella retkellänsä Keski-Aasian halki ja palvellut pari vuotta Dutreuil de Rhinsin väessä. Hän oli mukana Younghusbandin kuuluisalla retkellä Mustagh-solan yli 1887 ja tämän karavaaninjohtajana sotaretkellä Lhasaan 1903-4. Ryderin ja Rawlingin matkalla Brahmaputran ylävarrelle ja sieltä Gartokiin oli hänellä ollut heidän kuormastokaravaaninsa valvonta. Kaikilla näillä matkoilla oli hän kerännyt kokemuksia, jotka saattoivat olla suureksi hyödyksi suunnitelmilleni, joten minä noudatin kiitollisesti Younghusbandin ehdotusta, etenkin kun kapteeni Pattersonillakaan, jonka palveluksessa Muhamed Isa oli, ei ollut mitään sitä vastaan. Päälle päätteeksi puhui Muhamed Isa sujuvasti turki-tibetiä ja hindostania eikä itse halunnut mitään kiihkeämmin kuin päästä seurueeseeni.