Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.

Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50728

TRANSHIMALAJA II

Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

Kirj.

SVEN HEDIN

Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

Wiipurissa 1910,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

Toisen osan sisällys:

 18. Pyhässä kaupungissa.
 19. Oleskeluni Shigatsessa.
 20. Raga-tsangpoa pitkin.
 21. Erakkomunkkeja.
 22. Targo-gangri ja Shuru-tso.
 23. Muhamed Isan kuolema.
 24. Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.
 25. Brahmaputran lähteillä. Ero.
 26. Manasarovar.
 27. Sotledshin lähde ja Pyhä vuori.
 28. Toiselle matkalle.
 29. Maailman katolla.
 30. Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
 31. Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.
 32. Ilmisaatu!
 33. Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.
 34. Uusi matka "valkean täplän" yli.
 35. Transhimalaja.

Kahdeksastoista luku.

Pyhässä kaupungissa.

Parhaissa tamineissani ratsastin aamulla entisten oppaitteni saattamana ylös Tashi-lunpon pääkäytävää kohti, missä Tsaktserkan, Lobsang Tsering ja jotkut munkit minua odottelivat. Heidän seurassaan jatkui nyt matka ylempiin seutuihin, synkkien kujasokkeloiden ja ahtaiden, hämärien luostarikäytävien kautta Labrangiin, tashi-laman Vatikaniin, joka valkeine julkipuolineen, siroine isoine ikkunoineen ja pienine jyhkeine kuisteineen kohoaa korkealle yli tämän temppelikaupungin.

Oppaamme ohjaavat meidät hämäriin, kylmiin kamareihin ja pitkin tavattoman jyrkkiä porrasjaksoja. Porras-astuimiin ovat munkkien jalkapohjat jo hivuttaneet syviä kouruja; niiden etureunat on lujitettu rautaheloilla; porraskaiteet ovat kiilloittuneet lukemattomissa käsissä. Sitte tulee valoisaa, kun hetkeksi joudumme avoimeen suojamaan, mutta jälleen tunkeudumme porraskäytävien sisukseen. Minua pyydetään odottamaan eräässä kamarissa, jonka lattialle on aseteltu punaisia pieluksia. Ennen pitkää ilmotetaan, että valtioministeri, pieni pyylevä lama, oli valmis vastaanottamaan minut. Hänen vierashuoneensa, eli kai oikeastaan hänen yksityinen munkkikammionsa, oli aivan pienoinen kamari, mutta sen ikkunasta sai ihmeenkauniin näköalan Shigatsen temppelikaupunkiin ja ympäristön vuoriseutuun. Kamari oli sisustettu oikeaan lamalaiseen tapaan, aistikkaalla loistolla, joka ei tuntunut räikeältä.

Kunnianarvoisa prelaatti istui jalat ristissä punaisilla pieluksilla katetulla, seinään kiinnitetyllä lavitsalla, edessään pieni keltainen, veistoksilla kaunisteltu pöytä, jonka levyyn oli vajotettu silkkiä. Hän kiilsi lihavuuttaan, sisäistä tyytyväisyyttään ja suopeuttaan kuin kardinaali ainakin; kasvot olivat hienopiirteiset, silmät ilmaisivat suurta älyä. Hän nousi kohteliaasti myhäillen tervehtimään minua, pyytäen minua istuutumaan tuolille pöydän ääreen, jolle tuotiin nuo välttämättömät teevehkeet. Yhtä ehdoton välttämättömyys vaatii vaihtamaan "kadah'eja" ja lahjoja. Minä annoin hänelle kashmirilaisen kaiverrellun tikarin ja hän minulle kullatun jumalankuvan. Tunnin verran pakisimme siinä yhtä ja toista, kun pantshen rinpotshe kuului olevan mietiskelyyn vaipunut ja jokapäiväisissä rukouksissaan, joten häntä ei sopinut häiritä ennen kuin hän itse suvaitsi antaa merkin.

Mutta sekin hetki saapui; muuan lama kuiskasi kardinaalille, että minua odotettiin. Yhä korkeammalle käy matka jälleen pitkin sileitä, jyrkkiä portaita avoimien suojamien läpi uusille porrasjaksoille, yhä korkeammalle kohti Tashi-lunpon luostaritemppelin kaikkeinpyhintä. Puhelu hiljenee kuiskeiksi, käytävissä seisoskelee pikku ryhminä lamoja, jotka tähyilevät minua mykkinä kuin kuvapatsaat. Lobsang Tsering kuiskaa minulle, että olemme joutuneet perimäiseen eteiseen, jossa voin vetää mustat kengät jalkaani. Sinne käsketään palvelijani jäämään, vain Robert ja Muhamed Isa pääsevät tulkeiksi mukaan, vaikkakin hänen pyhyytensä olisi mieluummin tahtonut tavata minut kahden kesken.

Juhlallisin tuntein astumme sisälle. Oven suussa kumarran syvään, ja sitte vielä pariin kertaan, ennen kuin seison hänen edessään. Tashi-lama istuu lavitsalla ikkunakomerossa, edessään pieni pöytä, jolla on teekuppi, kaukoputki ja moniaita painettuja lehtisiä. Hän on pukeutunut ihan yhtä yksinkertaisesti kuin mikäkin munkki, yllään tavallisen kuosinen kirsikkapunainen vaatetus, takki, liivit, alusnuttu ja pitkä kangaskaistale, joka togan tavoin heitetään olan yli ja kierretään uumille; sen poimujen välistä pistäytyy näkyviin keltaiset, kullalla kirjaellut alusliivit; molemmat käsivarret ovat paljaat.

Kasvojen vaaleassa värissä kuultaa keltainen vivahdus. Hän on pikemmin pienenläntä kuin keskikokoinen, sopusuhtainen, terve ja tärveltymätön näöltään, ja tuntuu pitkittävän vasta täyttämänsä 25 vuotta korkeaan ikään. Pienissä sievissä, pehmeissä käsissään hän pitelee punaisista kuulista pujoteltua rukousnauhaa. Lyhyeksi leikattu tukka on musta, ylähuulta varjostaa juuri hiukan parranalku, huulet eivät ole paksut ja täyteläiset kuten muilla tibetiläisillä, vaan hienot ja suhdalliset, silmät ovat kastanjanruskeat.

Ystävällisesti nyökäyttäen ojentaa hän minulle molemmat kätensä ja pyytää minua istuutumaan nojatuoliin vierelleen. Huone, jossa hän viettää enimmän osan päivää, on hämmästyttävän yksinkertainen verrattuna ala-ilmoissa olostavan kardinaalin asuntoon. Se on pieni ja kahteen osastoon jaettu — ulompi on jonkunlainen katoton eteinen, kaikille taivaan tuulille, talven lumituiskuille kuten syksyn sadesäillekin altis; sisempi on askelmaa korkeammalla ja vielä jaettu ristikkoseinäksi päättyvällä sulkukaiteella, jonka takana hänellä on makuuhuoneensa. Ei ainoatakaan jumalankuvaa, ei seinämaalauksia tai muita koristuksia, ei huonekaluja, paitsi jo mainittuja, ei maton palaakaan, paljas kivipermanto vain — ja ikkunasta liitää hänen kaihoksivan haaveellinen, mutta kirkas ja avoin katseensa yli kultaisten temppelinkattojen, yli niiden alapuolella leviävän syntisen ja saastaisen kaupungin, yli aution vuoriston, jotka sulkevat hänen maallisen näköpiirinsä, kauvas avaraan etäisyyteen kautta tummansinisen taivaankuvun meille näkymättömään Nirvanaan, jossa hänen henkensä kerran saapi rauhan. Nyt laskeusi hän taivaastansa alas, hetken ajaksi tullakseen ihmiseksi. Kaiken aikaa pysyi hän ihmeellisen rauhallisena, hienon ja herttaisen kohteliaana ja arvokkaana, ja puheli lumoavalla, hennolla ja hillityllä äänellä, vaatimattomana, melkeinpä arkana; hän puhui nopeasti ja lyhyin lausein, mutta hyvin hiljaa.

Mistä me haastelimme? Niin, kaikesta maan ja taivaan välillä mahdollisesta, alkaen hänen omasta uskonnostaan, aina Tshang-tangissa villeinä kiertäviin jakeihin asti. Hän osotti valppautta ja kaiken harrastusta, sekä älykkäisyyttä, joka minua hämmästytti — tibetiläisessä. Milloinkaan ei minua ole haastateltu niin sävyisästi ja samalla niin perinpohjaisesti. Ensiksi kyseli hän, olinko paljon kärsinyt kylmää ja vastuksia Tshang-tangissa, ja pyysi sitten anteeksi sitä, että minut oli vastaanotettu niin huonosti muka; olin saapunut hiljaisesti ja huomaamattomasti, eikä kukaan ollut tiennyt minua samaksi, jonka oletettavasta tulosta oli Intiasta käsin tieto saatu. Mutta nyt järjestettäisiin kaikki minun mukavuudekseni, ja hän toivoi, että saisin hänen maastansa mieluisan muiston.

Sain tehdä selvää omista oloistani ja kotimaastani, Europan maista ja hallitsijoista, Venäjän ja Japanin sodasta, suurista meritaisteluista ja uponneista panssarilaivoista, sodan mahdollisesta merkityksestä Itä-Aasialle, Japanin ja Kiinan keisareista — jälkimäistä hän ilmeisesti piti mitä suurimmassa kunniassa. Mielellään puheli hän Intiassa vuotta aikaisemmin saamistansa vaikutelmista, isoista upeasti rakennetuista kaupungeista, intialaisesta armeijasta, rautateistä, kaikkialla vallitsevasta loistosta ja rikkaudesta, suuresta vieraanvaraisuudesta, jota lordi sahib (varakuningas) oli hänelle osottanut. Erittäinkin oli häntä ilahuttanut se, että pääsi käymään pyhissä paikoissa, jotka ennakolta hyvin tunsi kuvauksista ja temppelimaalauksista ja joilla oli tärkeä sija suuren uskonluojan Buddhan elämässä. Tashi-lamalle oli Intianmatka siten koitunut toivioretkeksi, vaikka englantilaisten kutsumuksella olikin ollut etusijassa valtiollinen tarkotus.

Minä en ole ensimäinen europalainen, jonka Tubdän Tshöki Nima Gelég Ramgjal, seitsemäs avaran buddhalais-uskon valtakunnan tashi-lama, on ottanut vastaan Tashi-lunpon Labrangissa. Younghusbandin retkikunnan maassakäynnin jälkeen oli syksyllä v. 1904 majuri W. F. O'Connor päässyt hänen puheilleen Intian hallituksen edustajana, mukanaan neljä upseeria Gartokista. O'Connor, joka on oppinut tibetinkielen, oli Younghusbandilla tulkkina Lhasassa ja tashi-lamalla Intiassa, ja hän joutui englantilaisena kauppa-asiamiehenä useasti tekemisiin Tashi-lunpon paavin kanssa. Heti kotimaahansa v. 1906 palattuaan vastaanotti tashi-lama myöskin lordi Kitchenerin ajutantin Fitzgeraldin ja hra David Fraserin.

Varpaisillaan hissuttelevat ja varjoiksi mykistyneet lamat tarjoilivat meille kaiken aikaa teetä ja hedelmiä. Tashi-lama itse joi siemauksen kupistaan yht'aikaa kuin minäkin, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän katsonut itseänsä liian pyhäksi istumaan uskottoman kanssa samassa pöydässä. Minä käytin tilaisuutta pyytääkseni muutamia suosion-osotuksia. Sain ensinnäkin luvan tulla valokuvaamaan hänet, kierrellä vapaasti koko Tashi-lunpossa ja luostarikaupungissa piirustellen ja valokuvia ottaen, vieläpä taattiin minulle lupakirja vastaiselle matkustelulle hänen maassaan sekä saattueeksi yksi Labrangin virkamies ja joitakuita luotettavia miehiä. Kaikki lupaukset täytettiinkin säntilleen, ja ellei Kiina juuri siihen aikaan olisi puristellut Tiberiä lohikäärmeenkynsissään tiukemmin kuin konsanaan, niin olisi tashi-lama varmasti ollut kyllin mahtava avaamaan minulle kaikki portit. Mutta hänen toivioretkeläisten kautta kaikkialla tunnetuksi tullut ystävällisyytensä oli minulle sittemmin mitä oivallisimpana suosituksena, pelastaen minut monesta vaikeasta asemasta. Vielä puoltatoista vuotta myöhemmin sattui, että päälliköt ja munkit sanoivat: "Bombo tshimbo, me tiedämme teidät tashi-laman ystäväksi, me palvelemme teitä."

Kaksi tuntia pakinoittuamme tein lähtöä, mutta tashi-lama painoi minut takaisin tuolille ja virkkoi: "Ei, viipykäähän vielä hetkinen." Ja tämä toistui, kunnes oli kulunut kokonaista kolme tuntia. Mutta nyt oli aika tullut ystävyydenlahjani luovuttamiselle; loistava englantilainen rohtola avattiin silkkikääreestään ja levitettiin esille, herättäen hänessä suurta hämmästystä ja vilkasta mielenkiintoa. Kaikki piti selittää hänelle; morfium-ruisku aistikkaine aluminiumkoteloineen ja kaikkine tarpeineen miellytti häntä erityisesti. Kaksi lääketieteellisen osaston munkkia kävi sitte monena päivänä peräkkäin leirissäni tibetiksi kirjottamassa muistiin rasiain sisältöä ja lääkkeiden käyttöä.

Tästälähtein kohtelivat minua kaikki vielä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen, ja oli ilmeistä, että jo samana iltana koko Shigatsen kaupunki tiesi minun viettäneen kolme tuntia hänen pyhyytensä luona. Minä itse kykenin tuskin ajattelemaan muuta kuin tashi-lamaa ja sitä valtaista vaikutusta, minkä hän oli minuun tehnyt. Shigatsessa oleskellessamme sain Tashi-lunpon munkeista monta ystävää, jotka auliisti antoivat minulle kaikkia haluamiani selityksiä. Eräs kertoi minulle, että kunkin tashi-laman, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, tulee pyhän lain määräyksestä pysyä istuvassa asennossa, jalat ristissä ja kädet sylissä kämmenet ylöspäin — mietiskelevän Buddhan asennossa. Hänen viimeisiä hetkiänsä viihdyttelee joukko munkkeja, jotka ympäröivät häntä joka taholta, täyttävät ilman rukoustensa sorinalla, lakkaamatta painavat kämmenensä ja otsansa lattiaan hänen edessään ja suovat hänelle ja hänen erkanevalle sielullensa jumalallisen palvomisen.

Kun hän menettää tajuntansa eikä enää voi hallita ruumistansa, vaan lyyhistyy kokoon, tuetaan häntä, ja kuoleman tultua pidellään ruumista niin, että se jäykistyy tuohon pyhään asentoon. Vainaja puetaan papilliseen ornaattiin — jokainen vaatekappale on uusi ja ihan käyttämätön —, sitte asetetaan päähän korkea hiippa. Kuolinrukouksia hymistään, mystillisiä menoja toimitetaan, ja niin pian kuin mahdollista asetetaan ruumis istuvassa asennossaan metalliastiaan, joka sitte täytetään suolalla ja ilmanpitävästi suljetaan. Sitte laitetaan hänen hautakammionsa kuntoon; kun tämän täytyy olla jyhkeässä kivirakennuksessa sekä komeasti ja taiteellisesti sisustettu, niin saattaa kulua pitkiä aikoja ennen kuin hänen tomunsa pääsee lopulliseen lepoon.

Tadshi-lama on Dhyani-Buddhan nykyisen maailmankauden ruumiillistumismuoto, Amitabha, ja kuoleman jälkeen Amitabha siirtyy jonkin vastasyntyneen pojan ruumiiseen; on vain vaikea saada tietää. missä tämä on. Kirjeellisesti tiedustellaan koko Tibetistä ja kaikkialta lamalaisista naapurimaista, onko ilmestynyt ketään hengenlahjoiltaan harvinaisen etevää poikalasta. Lukuisia vastauksia saapuu. Vähitellen valikoittuu pienempi ryhmä, jossa oikean täytyy varmasti olla. Poikien nimet kirjotetaan paperisuikaleille, jotka kokoonkäärittyinä asetetaan kannelliseen astiaan, ja suurin uskonnollisin juhlatoimituksin arvotaan sieltä uusi pantshen rinpotshe.

Monia niteitä tarvittaisiin Tashi-lunpon laisen luostarin seikkaperäiseen kuvailemiseen — eikä se kävisi päinsä ilman elinaikaista innokasta tutkintaa vaativaa perusteellista lamalaisen kirkon tuntemusta. Minä tyydynkin senvuoksi mainitsemaan vain omia näkemiäni.

Tashi-lunpoa älköön kuviteltako yhdeksi ainoaksi jättiläismoiseksi rakennusryhmäksi, vaan muurin ympäröimäksi luostarikaupungiksi, jossa on vähintäinkin sata taloa, ne hyvin säännöttömästi rakennettuja ja ryhmitettyjä. Sen perusti v. 1445 Ge-dun-dup, Tsongkapan veljenpoika, joka oli v. 1439 nimitetty gelugpa-lahkon ensimäiseksi suurlamaksi, vaikkei hänellä vielä ollut dalai-laman arvonimeä. Nykyinen Lhasan suurlama, Nga-vang Lobsang Tubdän Gjaumtso, joka on nyt ollut 34 vuotta virassa, on järjestyksessä kolmastoista. Roomalaisten paavien isolle lukumäärälle eivät he siis ollenkaan voi vetää vertoja. Tashi-lunpon ensimäinen pantshen rinpotshe oli nimeltään Pantshen Lobsang Tshöki Gjaltsan ja hoiti paavinvirkaansa vuodesta 1569 vuoteen 1662, siis kokonaista 93 vuotta - varmaankin maailmanennätys!

Hänen hautakappelinsa on Tshukang-shär eli itäinen hauta. Sen julkipuoli on juhlaleikkien nelikulmaiselle kartanolle päin; oviholvi on ylimmän katsojalavan tasalla, katto on tehty kullatuista vaskilevyistä. Hautakappelin sisus saa valjunkeltaisen valonsa hopeaisissa kupeissa ja messinkimaljoissa palavista voisydämistä. Näiden voilamppujen ohella näkee kammiossa vertauskuvallisten esineiden lisäksi joukon jykeviä kultaisia ja hopeaisia maljoja ja pikareita, rikkaiden pyhiinvaeltajien lahjoja. Niissä on puhdasta vettä, jauhoja, ohria, riisiä ja muita syötäviä uhrilahjoja. Hautamuistomerkki itse on tshorten, joka muistuttaa porras-askelmilla, kaiteilla ja siltamilla varustettua pyramiidia; se on 6-7 metriä korkea. Koko etupuoli on koristettu kullalla ja hopealla — veistoksilla ja arabeskeilla sekä lukuisilla vajotetuilla jalokivillä. Ylimpänä on metrin korkuinen "gao", jossa istuu vainajan patsas, päässään se tavallinen hiippa, jossa Tsongkapa aina kuvataan ja jota runsaasti näimme juhlaleikeissä. Patsaan kohotettuihin käsiin on asetettu joukko pitkiä, silkkisiä "kadah'eja", jotka laskeutuvat muistomerkin molemmin puolin säteettäisesti ja kiehkurana kuin ohut, kepeä verho. Muistomerkkiä muuten ympäröitsevät lukuisat "tankat", temppeliliput, jotka ovat maalatut Lhasassa ja Tashi-lunpossa ja esittävät kohtauksia uskonnon perustajan ja kirkko-isien elämästä.

Toisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja pantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat rakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen holvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin piirretty keisari Kien Lungin nimi. Koeppen antaa mieltäkiinnittäviä tietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen tashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut suurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin kieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin prelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779. Kolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin. Kaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain toivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja. Kum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä painaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä pyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu hänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000 kirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan prinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin keisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi kuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet vastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka sitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä äkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama sairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet, koska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin avulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi lohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme kuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja hartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival Tashi-lunpoon.

Tänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s. Namgjal-lhakangissa, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa, jossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas. Tsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu kuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan Tibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa, tietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden ikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä leikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin ("sadantuhannen kuvapatsaan" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin silmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini Kum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.

Perinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös uudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa väittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten Luther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407 perusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi apotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja Seran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden, nimittäen lahkonsa "gelugpa'ksi", "hyve-lahkokst"; sen tunnusmerkiksi tuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri. Keltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt. Tsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen sarkofaginsa eli "tshorten'insa" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä pidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen ystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä viidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.

Neljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli, hänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen, pantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja puhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja upeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa, turkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle lamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu ja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista ja peililasista tehtyjä — halpaa taiderihkamaa, jota näkee maalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on tavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja aistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja kuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa tshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa taakse.

Paitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain pakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa, piirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten munkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa ja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin elämään.

Nykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän lukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on kaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista; jotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista huolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti vuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä arkuissa "ngakang'issa", varastohuoneessa, joten ne kestävät vuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka olivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta uudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista kurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja likaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi välttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti munkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin tiennyt.

Viimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille, valokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan Muhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa kuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin ja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä suljetusta Tibetistä. "Mikä on Jarkantista länteen?" kysyi hän.

"Pamir ja Turkestan."

"Ja sieltä länteen?"

"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja."

"Ja Kaspianmerestä länteen?"

"Kaukasia."

"Ja minne tullaan, jos kuljetaan yhä edemmä länttä kohti?"

"Mustallemerelle, Turkkiin, Venäjälle, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan ja sitte Englantiin, joka on ulkona valtameressä."

"Ja mitä on tuon valtameren länsipuolella?"

"Amerika, ja sitte jälleen valtameri, jonka takana on Japani, Kiina ja taaskin Tibet."

"Maailma on mittaamattoman avara", virkahti hän miettivästi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti hymyillen.

Valitettavasti ei hänellä valokuvassa ole lumoavaa myhäilyänsä, vaan on hänen katsantonsa totinen. Kenties hän ajatteli, voisiko olla vaarallista jäljennyttää itsensä uskottomalla muukalaisella oman luostarikaupunkinsa keskessä. Jonkun ajan kuluttua hän antoi merkin, ja nyt toivat muutamat munkit huoneeseen hänen kunnialahjansa minulle: kaksi kappaletta sitä kirsikkapunaista villakangasta, jota kudotaan Gyangtsessa, muutamia kaistaleita kullalla kirjailtua kiinalaista kangasta, kaksi hopeareunaista vaskimaljaa ja kullatun lautasen sekä samanlaisen kannen porsliinikuppia varten. Omakätisesti antoi hän minulle sitte kullatun, punaiseen ja keltaiseen silkkiin puetun jumalankuvan sekä ison vaaleankeltaisen "kadah'in". Jumalankuva oli istuva sinitukkainen Buddha, päässä kruunu ja kädessä malja, josta versoi kasvintaimi; se esitti tashi-laman omaa alkumuotoa Amitabhaa, joten lahja oli tarkotettu paljoa merkitseväksi, taaten minulle pitkää ikää.

Tällä kertaa kesti vierailu puolen kolmatta tuntia. Ja sen jälkeen en enää nähnyt tashi-lamaa kasvoista kasvoihin. Tuli nimittäin kaikenlaisia valtiollisia selkkauksia, jotka saattoivat käydä hänelle vaarallisiksi, ja pidin senvuoksi velvollisuutenani ehkäistä häneltä kaikkia mahdollisia ikävyyksiä, lopettamalla käyntini, jotka olisivat voineet herättää kiinalaisten epäluuloa. Mutta minua suretti viipyä viikkokausia hänen lähellään puhelematta hänen kanssaan, sillä hän oli noita harvinaisia, hienoja ja jaloja olentoja, jotka saavat toisille elämän tuntumaan arvokkaammalta ja sisältörikkaammalta.

Tashi-lama oli kuuden vuoden ikäinen, kun kohtalo kutsui hänet Tashi-lunpon paaviksi; hän kuuluu syntyneen Tagbossa, Gongbo-maassa. Kuten Rooman paavi on hänkin suuresta uskonnollisesta vaikutusvallastaan huolimatta vankina tibetiläisessä Vatikanissa ja viettää ainoastaan uskonnollisten jäännösten määräämää elämää, kun jokaisella vuoden päivällä on omat kirkolliset tehtävänsä ja toimituksensa. — Eräänä päivänä pääsivät myöskin kaikki lamalaiset seuralaiseni hänen pyhyytensä luokse, saaden hänen siunauksensa, jonka olivat vakuutetut hyödyttävän heitä koko lopun ikänsä.

Pyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon pääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia maatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat taloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä ympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on amulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta savesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun sellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne asianmukaisella tavalla siunannut.

Joka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien yksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa harrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka Tibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan vuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön vilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla yksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan kuolleiden tiestä enää muutama sana.

Lounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä Gumpa-sarpa, "Uusi luostari"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka dsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin hautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat hävityksen omiksi.

Laman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi, jotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen pukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet kantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset jäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille. Nämä ovat nimeltään "lagba"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty, joka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä pikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain ammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään muuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa, ovettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna kaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät saa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu myöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä heidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.

Lagbat "hautaavat" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä; varakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista apua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan Tashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain ammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet pääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat vaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä yllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista osan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden kaikki pikku korut.

Hauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun kiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan sitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden kerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut istuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat houkutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain siivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja reutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa käytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa ruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.

Lagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen; luuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla valmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun eivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee tehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon, välillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä milloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan merkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan ruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä kuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa rauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten "hiljaisuustemppeleilIä" Bombayssa ja Persiassa.

Heti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet jäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä tomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä hetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä rukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten kaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa haudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä ei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa menneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät murehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten olisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut yhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei ole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan veljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa — eihän hän edes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään armoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne rahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se luovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.

Yhdeksästoista luku.

Oleskeluni Shigatsessa.

Paitsi tekemällä vierailuja Tashi-lunpon luostariin vietin aikaani monin tavoin. Luonani kävi tuttavia ja monasti piirtelin tuntimäärin kansantyyppejä luonnoskirjaani, saaden kiitollisia aineksia pyhiinvaeltajista, kaupungin porvareista ja kulkureista sekä luostarin munkeista. Niistä on tässä teoksessa muutamia näytteitä.

Helmikuun 4. p:nä sain varsin odottamattomia vieraita; luokseni tuli Lhasasta eräs lama ja eräs virkamies! Kun devashung, hallitus, oli saanut Hladshe Tseringin kirjeellisen ilmotuksen tulostani Ngangtse-tsolle, olivat Kiinan lähettiläs ja Tibetin hallitus yhdessä neuvoteltuaan lähettäneet nämä kaksi herrasmiestä rientämään järvelle. He olivat saaneet ihan vääriä tietoja matkani suunnasta, kenties siitä syystä, että meidän marssintamme ristiin rastiin Ngangtse-tson jäällä oli eksyttänyt paimentolaiset. Siten olivat he kolmen viikon ajan etsineet meitä, Dangra-dshum-tso'nkin rannoilta, kunnes olivat lopulta saaneet selville, että me olimme jo aikoja sitte vetäytyneet kaakkoon. Vaihtaen hevosia kiirehtivät he jäljessämme, kuulustellen matkamme suuntia, ja kiire olikin kova, sillä heille oli annettu käsky pakottaa minut ehdottomasti palaamaan samaa tietä takaisin pohjoiseen! Mutta he pääsivät Shigatseen vasta 36 tuntia myöhemmin kuin me, ja toinenkin miehistö, joka oli Lhasasta lähetetty suorempaa tietä matkamme ehkäisijäksi, oli kokonaan kadottanut jälkemme siinä vuorten ja laaksojen sokkelossa, johon olimme tunkeutuneet.

Heiltä kuulin, että Hladshe Tseringiltä oli riistetty virka, arvo ja koko omaisuus, hänen kun epäiltiin olevan minun lahjomani. Turhaan he muuten selittelivät, että Lhasan sopimuksen mukaan ainoastaan Dshatungin, Gyangtsen ja Gartokin markkinapaikat olivat europalaisille avoimet, nekin määrätyillä ehdoilla, joten minun, kiellettyä tietä tulleena, piti pyörtää takaisin. Minä puolestani tashi-laman suosioon vedoten väitin tahtovani tutkia koko Tibetin.

He eivät olleet heti kaupunkiin tultuansa ilmottautuneet minulle siitä syystä, että tahtoivat ensin vakoilla minun puuhiani ja tuttavuuksiani, sillä jos meillä havaittaisiin olevan ystäviä, niin oli tietysti annettava nämä ilmi! Mutta muuten he olivat kylläkin mukiinmeneviä vieraita ja antoivat mielellään kestitä itseänsä teellä ja paperosseilla. Seuraavinakin päivinä he kävivät minua useasti tervehtimässä; heidän jääpymisensä Shigatseen osotti kuitenkin, että sekä tibetiläinen hallitus että kiinalaiset olivat kohdistaneet huomionsa minuun. Vaivasin aivojani aprikoimalla, miten tämä kaikki päättyisi.

Palatessani helmik. 15. p:nä eräistä ratsastusleikeistä tapasin asunnostani ison postilähetyksen majuri O'Connorilta ja luin kiihkeällä innolla uudet kirjeet kotoani ja ystäviltäni Intiassa, lady Mintolta, eversteiltä Dunlop Smithiltä ja Younghusbandilta sekä O'Connorilta itseltään, joka mitä herttaisimmin toivotti minut tervetulleeksi ja lausui toivovansa meidän tapaavamme toisemme pian. Hän oli ystävällisyydessään liittänyt postini mukaan kaksi laatikkoa, joissa oli säilykkeitä, kakkuja, leivoksia, whiskyä ja neljä pulloa samppanjaa. Minä yksinäni teltissäni Tibetissä samppanjaa maistelemassa! Jokaiseksi päivällisekseni, niin kauvan kuin varastoa riitti, tyhjensin yksinäisyydessäni lasillisen majuri O'Connorin terveydeksi.

Monena kertana olin luostarissa tavannut herttua Kung Gushukin ja kiittänyt häntä siitä, että hän ystävällisesti oli lähettänyt postini järville. Mutta vasta maaliskuun 7. p:nä kävin vieraisilla hänen upeassa, loistavasti sisustetussa asunnossaan, jonka vastaanottosalin eräällä seinänvierellä on vasituinen valta-istuin tashi-lamaa varten, hänen käyttääkseen silloin kun käy tervehtimässä nuorempaa, 21-vuotiasta veljeänsä. Kung Gushuk on hyvin ujo; hän on ilmeisesti mielissään, kun vieras puhuu ja hän itse saa säästää omia niukasti varustettuja aivojansa. Intiasta, jonne hän oli saattanut korkeata veljeänsä, oli hänellä hyvin epäselviä muistoja; koko matka näytti päilyvän hänen mielessään käsittämättömänä unennäkönä. Aikomastani matkasta hän ei käynyt lausumaan mitään mielipidettä, mutta sanoi suoraan, etteivät lamat mieleltään nähneet minun niin usein oleilevan Tashi-lunpossa. Hänen puolisonsa oli tiedusteluttanut minulta, enkö piirtäisi hänen muotokuvaansa, ja minä pyysin nyt saada tietää, milloin se kävisi päinsä. Milloin tahansa. Poistuessani seisoi armollinen rouva muodinmukaisesti noettuine hovinaisinensa avoimella kuistilla. Kohdistin kohteliaan tervehdyksen tuonne ylös ja lumosin kai hänen armonsa ohimennen mutta se ei ollut sen vaarallisempaa: hän oli jo elähtänyt, sillä hän oli kuulunut Kung Gushukille yhteisesti erään vanhemman veljen kanssa, joka oli kuollut paluumatkalla Intiasta Sikkimissä. Hänen sanotaan olevan huonekunnan ohjaksissa ja pitävän raha-asioita kunnossa. Ja se onkin välttämätöntä, sillä Kung Gushuk viettää hurjaa elämää, on korvia myöten velkaantunut ja pelaa uhkapeliä! Se on tashi-laman veljelle sopimatonta.

Vasta maaliskuun 22. p:nä tuli muotokuvan piirtämisestä tosi. Herttuatar on kookas ja hiukan tursistunut, ja väitti olevansa 33 vuoden vanha — minä korotin ikärajan 45:ksi. Ihon väri on vaalea ja riutunut, silmien valkuainen kiilloton. Hän oli tilaisuutta varten pyntännyt ylleen koristuksia mitä suinkin mahtui; ystävällisesti ja herttaisesti tarjoutui hän istumaan kuinka kauvan tahansa, kunhan vain kuvasta tutisi hyvä, vakuutteli hän. Niissä puuhissa ja talon huoneitten katsastelussa menikin neljä tuntia; lopulta olin jo niin läheisissä väleissä perheeseen kuin olisimme tunteneet toisemme lapsuudesta asti.

Kirjani alussa olen lyhyimmiten maininnut millaisia vaikeuksia englantilaiselta taholta oli asetettu eteeni, ja kertonut, miten liberaalien hallitus Lontoossa ei ainoastaan ollut evännyt pyytämiäni etuja, vaan myöskin yrittänyt saada koko matkaani peräytetyksi. Tästä syystä olin nähnyt itseni pakotetuksi tekemään suunnattoman kaarrokseni koko Tshang-tangin halki, jossa monet kerrat jouduttausimme hengenvaaraan ja kärsimme suuria vaurioita. Sitte kohtasimme tibetiläisten heikon vastarinnan, mutta pääsimme kuitenkin Shigatseen: oli pelkkää onnea, että meitä vastaan lähetetyt vartiot eivät olleet kyenneet meitä löytämään. Hiljakkoin olivat Tibetin hallituksen edustajat huomauttaneet minulle, etten ollut oikeutettu viipymään Tibetissä, vaan että minun oli poistuttava maasta. Ja kuin eivät Englannin, Intian ja Tibetin hallitukset olisi minulle riittäneet, ilmestyi helmik. 18. p:nä Kiinankin hallitus näyttämölle! Olin neljää yhtynyttä hallitusta vastassa ja toivottelin kaikkea politiikan ja valtiotaidon nimeä kantavaa sinne missä pippuri kasvaa.

Yllämainittuna päivänä saapui luokseni nuori kiinalainen Duan Suän; hänet oli lähettänyt Kiinan Gyangtseen nimitetty valtiollinen asiamies Gav daloi. Minulle huomautettiin Englannin ja Kiinan välillä tehtyä sopimusta, jonka mukaan yhdenkään vieraan vallan edustajan tai asiamiehen ei ollut sallittua käydä Tibetissä. En saisi millään ehdolla matkustaa Gyangtseen, kun jo olin ilman passia luvatta tunkeutunut Shigatseen saakka, ja minulle oli muka avoinna ainoastaan sama tie, jota olin tullutkin.

Olin suunnitellut ja halunnut tavata O'Connoria; tunsin hänet kuulopuheelta varsin hyvin, hän oli osottanut minua kohtaan suurta ystävällisyyttä, ja minä tiesin, että hän oli niitä aniharvoja, jotka perusteellisesti tuntevat Tibetin. Olimme tulostani asti olleet ahkerassa kirjeenvaihdossa keskenämme, minä olin selittänyt hänelle senaikaiset ajatukseni ison vuoriston läntisestä jatkosta, ja O'Connor oli vastannut, että hän oli aina kaipaillut päästä Tibetin laajoihin tuntemattomiin sisäosiin ja jo kauvan olettanut, että Tsangpon pohjoispuolella on valtainen vuoristo. Tunsin tätä vielä vaillinaisesti, ja senvuoksi olin ehdottanut O'Connorille, että siitä lähtein nimittäisimme tuota vuorijonoa Nien-tsheng-tang-la'ksi sen korkean huipun mukaan, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla. Minulle olisi ollut mitä tärkeintä tavata juuri nyt sellainen mies kuin majuri O'Connor.

Mutta aloin älytä, että joutuisin Gyangtsessa vielä vaapperampaan asemaan kuin Shigatsessa. Niin kauvan kuin oleskelin Shigatsessa eivät kiinalaiset tienneet, mitä minulle tehdä; Gyangtsessa olisin joutunut suorastaan sopimuspykälien alaiseksi ja saattanut häätyä vetäytymään takaisin etelää kohti Intiaan. Ja kun vastasin omilla käsityksilläni sopimuksen tarkotuksesta, niin toi minulle helmik. 27. p:nä Gavin pikalähetti sen viestin, että minut Kiinan hallituksen käskystä heti vangittaisiin, jos saapuisin Gyangtseen, ja toimitettaisiin sotilasvartion saattamana Intian rajalle. Myöhemmin kuulin, ettei hänellä ollut ainoatakaan sotamiestä ja että hän, vaikkapa hänellä olisi ollut käytettävissään koko Kiinan armeijakin, ei olisi kuitenkaan voinut käyttää niitä minua vastaan, jos oleskelin Englannin asiamiehen vieraana Gyangtsessa. Vastasin kuitenkin, että lähtisin kernaasti liikkeelle, mutta luoteiseen päin, jos Gam voisi hankkia minulle riittävän ison karavaanin!

Maaliskuun 1. p:nä kävi luonani Ma, joka oli pitkin aikaa poikkeillut teltissäni, mutta oli nyt joutunut ihan suunniltaan. Lhasan "amban lien" oli ankarasti moittinut häntä siitä, ettei hän 1000 alkuasukas- ja 150 kiinalaisen soturin päällikkö, ollut hoitanut velvollisuuksiansa siksi ymmärtävästi ja valppaasti, että olisi estänyt minut hiipimästä Shigatseen. Hänenkin piti saada minut heti lähtemään kaupungista, ja hän pyysi minua nyt ilmottamaan varman päivämäärän. "Ei hätää", vastasin minä. "Ensin täytyy karavaanin olla valmiina, päästäkseni Tshang-tangin kautta takaisin." Myöskin munkkeja oli Lhasasta käsin neuvottu karttelemaan minua mikäli mahdollista. Asemani oli niin epävarma, etten jättänyt yrittämättä mitään ponnistuksia. Vastausta saamatta sähkötin Englannin pääministerille, samalla kun Pekingissä Ruotsin lähettiläs hra G.O. Wallenberg ja kreivi Otanin toivomuksesta Japanin lähetystö koettivat taivutella Kiinan hallitusta myöntämään minulle passin ja lupakirjan.

Välillä kävi tashi-lman lähettämänä Tsaktserkan iltahämärissä salakähmää tutustuttamassa minua sisäiseen tibetiläiseen politiikkaan, valitellen Kiinan vallan merkillistä nousua Tibetissä silloin kun kuitenkin englantilaiset olivat voittaneet sodassa Tibetiä vastaan. Dalai-laman pitkällinen poissaolo tuotti tashi-lamalle mitä suurinta levottomuutta. Heti Intiasta palattuaan oli hän lähettänyt dalai-lamalle lahjoja ja kirjotellut useita kirjeitä, milloinkaan saamatta vastausta. Dalai-lama oli ollut hänen opettajansa, ja hänen mieltään karvasteli, kun hän ei kyennyt pakolaista auttamaan. Lhasan viranomaiset puolestaan olivat raivoissaan tashi-lamalle ja väittivät, että tashi-lama oli antanut englantilaisten lahjoa itsensä pysymään erillään sodasta.

Kesken kaiken sain maaliskuun 5. p:nä merkillisen kirjeen Gav daloilta. "Kaikessa hiljaisuudessa" hän neuvoi minua kirjottamaan Tshang Jin tangille, Tibetin keisarilliselle kiinalaiselle ylivaltuutetulle, ja amban lien Jy'lle Lhasaan, ja pyytämään heidän ylhäisyyksiänsä erityisenä armon-osotuksena suomaan minulle luvan lähteä Gyangtsen kautta Sikkimiin; hän ei epäillyt heidän suostumuksestansa. Ensin oli hän minulle kirjottanut saaneensa hallitukselta käskyn vangituttaa minut, jos tulisin Gyangtseen; nyt hän itse neuvoi minua siihen? Kuulin sitte toisaalta, että hän oli Lhasasta saanut ohjeen kirjottaa näin, siellä kun peljättiin, ettei minusta enää ollenkaan päästäisi eroon, jos minun sallittaisiin paluumatkaani varten tunkeutua sisemmä Tibetiin. Ma ilmotti minulle saaneensa käskyn pitää aina varallani pikalähettejä, jotka viidessä vuorokaudessa toimittavat kirjeen Shigatsesta Lhasaan.

Kirjotin heidän ylhäisyyksillensä kernaasti lähteväni matkaan Tsangpon pohjoisrantaa myöten, missä oleksii paimentolaisia. Jos he halusivat suoriutua minusta, niin ei heidän tulisi vaikeuttaa matkasuunnitelmiani nyt, kun kerran olin näin pitkälle joutunut, vaan pikemmin auttaa minua kaikin tavoin. Tällä tavoin sain lähtöäni hoputtelemaan tulleet viranomaiset odottamaan kymmenen päivää vastausta Lhasasta. Asemani alkoi yhä enemmän muistuttaa vankeutta, vaikkakin minusta tahdottiin kaikin mokomin päästä eroon. Maaliskuun 4. p:nä olin viimeistä kertaa käynyt Tashi-lunpossa. Nyt oli luostari minulle suljettu, kun minua oli kiinalaisten epäluuloja peljäten nimenomaan pyydetty lakkauttamaan käyntini. Pyysin saada vielä tarkastaa ngakangia, varushuonetta, jossa pukuja ja naamioita säilytettiin. Kun sekin sanottiin mahdottomaksi, niin sovimme lopulta, että minulle näytettäisiin puutarhassani joitakuita pukuja, naamioita ja soittokapineita, jolloin myös saisin tilaisuuden piirustaa niitä. Ne tuotiin öiseen aikaan.

Maaliskuun 10. p:nä saapui Tashi, mukanaan viimeiset 13 jakiani niin lopen uupuneina, että ne luovutettiin pilahinnasta eräälle kauppiaalle. Jouduin yhä eristetymmäksi, kukaan ei enää uskaltanut seurustella kanssani; Ma pysyttelihe loitolla, Lobsang Tsering oli tietymättömissä, Tsaktserkania piti pyydellä, jos mieli häntä tavata. Asemamme oli jännittävä, mutta samalla huvittavakin. Oli selvää, että kerran lähtisimme Shigatsesta, mutta mitä kohti? Olin jo kaikille asianomaisille kieltäytynyt lähtemästä Gyangtseen tai Katmanduun (Nepalin pääkaupunkiin), kuten Ma oli minulle esittänyt, ja mahdotonta oli ajatella saada Shigatsessa varustetuksi karavaania sellaista, että sillä hirviäisi lähteä samoamaan Tshang-tangin halki. Ainoana päämääränäni oli Tsangpon pohjoispuoli, missä mitä tärkeimmät löydöt odottelivat minua. Itä-Turkestaniin en voinut mennä, sillä Gav oli ilmottanut Kiinan hallituksen tehneen passini mitättömäksi, kun olin käyttänyt sitä väärällä seudulla. Ladakejani en voinut lähteä viemään Kiinaankaan, mutta päätin, että jos minut pakotettaisiin lähtemään tästä englantilaisten tapaamattomasta turvapaikastani Sikkimiin, niin vapauttaisin ladakit palveluksestani ja matkustaisin sitten yksinäni Pekingiin tekemään mandariineille selkoa asemasta!

Lhasan herrat tulivat täsmälleen maaliskuun 15. p:nä taas luokseni kuulustamaan lähtöpäivääni. Vastasin, etten voinut päättää siitä mitään ennen kuin tietäisin minne päin kulkuni kääntyisi. Jos minun pitäisi lähteä Tshang-tangin kautta, niin tulisi heidän varustautua pitkälliseen odotukseen, ohjeittensa mukaisesti tarkoin vartioidessaan jokaista askeltani; voisivatpa siinä tapauksessa kaikessa rauhassa ostaa talon ja mennä naimisiin. He valittivat nyt itsekin Kiinan vallan suurta lisääntymistä Tibetissä, se kun oli kokonaan syrjäyttämässä englantilaisen vaikutuksen maan asioihin, ja arvelivat, että uuden ankaran kurin Lhasassa herättämä kiihtymys yksistään on tehnyt minulle mahdolliseksi matkustaa huomaamattomana Tibetin poikki.

Asemani valkeni vihdoin maaliskuun 19. p:nä. Ma'lla oli ollut neuvottelu molempien Lhasan herrasmiesten ja Shigatse-dsongin viranomaisten kanssa. Jälkimäiset pistäytyivät luokseni ja pyysivät nyt puolestaan tietoa siitä, minne aijoin matkani suunnata. Vastasin: pitkin Raga-tsangpoa sen lähteille asti! Neuvottelun osanottajat olivat nähtävästi päättäneet ottaa vastuulleen sen, että lähtisin länttä kohti. Mutta he vaativat lujasti, että minun täytyisi samota Dshe-shungiin ihan samaa tietä kuin olin tullutkin, siis Tanakin ja Rungman kautta, koska he muutoin kohtaisivat ikävyyksiä.

Kun siten oli sovittu, ettei minun tarvinnut matkustaa Gyangtseen, lähetin Muhamed Isan viemään majuri O'Connorille kaikki karttani, piirustukseni ja siihen asti saavuttamani tulokset; koko lähetys saapui sittemmin vahingoittumattomana eversti Dunlop Smithille Kalkuttaan. Toistamiseen vaihdatin vielä yksin tein 3000 kultarupiita hopeaksi, ja lähetin jäähyväiskirjeet ystävilleni ja omaisilleni.

Innostuneena riensi maaliskuun 20. p:nä Ma luokseni, kädessään Tshang Jin tangin isolla punaisella sinetillä varustettu kirje. Kohtelias kiinalainen valtiomies selitteli siinä mitä imartelevimmin sanoin, miten mahdotonta oli vastoin Englannin kanssa tehtyä sopimusta sallia minun matkustaa mitään muuta tietä kuin mitä olin tullutkin, siis Tshang-tangin kautta. Ma tunsi kirjeen sisällön ja kysyi, pysyinkö vielä päätöksessäni lähteä Raga-tsangpon vartta ylös. Siinä tapauksessa oli minulle tie avoinna. Tyytyväisyyteni salaten vastasin myöntävästi, vaikka se tie oli vastoin hänen ylhäisyytensä kirjettä. Nyt vain piti kahden dsongin herran huolehtia muonituksesta — kuten hänen ylhäisyytensä oli kirjeessään ilmottanut käskeneensä viranomaisten kaikkialla tekemään!

Tuossa tuokiossa tulivat nyt Shigatsen viranomaiset erinomaisen kohteliaiksi ja riensivät vieraskäynneille luokseni, nähtyänsä että Tibetin maallisissa asioissa mahtavin mies mielisteli minua ja autteli matkaani. Kartanolleni tuotiin kuusi säkillistä tsambaa, säkillinen riisiä ja kaksitoista teetiiltä, ja minulta tiedusteltiin, kuinka monta hevosta me tarvitsisimme. Vastasin kerrassaan 65, ollakseni runsaasti varattu; he vetäysivät pois niin hiljaisesti, kuin olisivat itsekseen ajatelleet, että määrä oli toki melkoisen iso!

Muhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia ja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa lahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan herrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20 virkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta koko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle juhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli mentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja Ladakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa, minun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa Brahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä näitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella olevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta ajattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme itse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka tapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden kiinalaisen — toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen Shigatse-dsongin — piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä muuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo huomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme vielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa muonavarat punnitutin sitte ja maksoin.

Ruskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna pikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät käsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa loitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä kirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin nurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja näytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka avuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään — makasi kaksi pikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!

Nuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati Muhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin asettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen maailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti se hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat ovat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa niiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan karavaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin turhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän ngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta vähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen seurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai emo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat ystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin itse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.

Kartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset nuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat ommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia makarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita, perunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta saamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani heittelisin ne yksitellen tien oheen.

Lähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa toimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies Ma Tshi Fu, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän pahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle vieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi, vaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa mukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen, jossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset minulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja, eikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he koskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä oli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin heille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi. Sen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä matkalta kuten edellisiltäkin.

Illalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme kelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla pelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa ystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat melkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita puutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti tuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt unestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.

Maaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille Robertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana; neljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä tashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni, että hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana kuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä ystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen lahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi ison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran kaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen temppelikattojen katoavan dsongin taakse.

Kahdeskymmenes luku.

Raga-tsangpoa pitkin.

Oitis kun etenimme Njang-tshun poikkilaaksosta ja jouduimme Tsangpon laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky, joka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät lakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa näkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan lautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran yli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin ostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve, mutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä veteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli. Robert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja Muhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi ostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa vuokratuilla hevosilla ja aaseilla.

Karavaani oli leiriytynyt Sadungin kylään Tsangpon pohjoisrannalle, mistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät Brahmaputraa sillä kohdalla Tamtshok-kambaksi ja sanoivat virran laskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun lopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan laaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun lopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan kylminä talvina.

Toinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa Tanakissa, missä ennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa mukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai saaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät kuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja ottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta. Matkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin tyytyväiset toimeensa.

Kaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä, jälkimäisenä leiriytyen Rungmassa, mutta sitte etenimme paremmalla säällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen keräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista, ilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille yksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä päivänä tarkastelimme Tarting-gumpan luostaria, joka kohoaa valtaisella kukkulalla.

Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin "lhakangin" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin Tashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin avaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen tenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa satuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan kalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja kattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty vihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla kaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat, veistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä, joiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä kuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta lakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli käynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas kahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen rukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama, edessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee niin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi, kuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa loistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen sen tärkeydestä.

Olimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana kuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni evättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat kuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin meille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän odotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä pihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli kahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja pyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan polttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä paperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat noustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa olevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan vaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt paineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle paperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan kanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman avaruuden.

Täältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin verroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan kaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli asetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi muuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä päivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli täynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni museo.

Sohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten asetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin. Tällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja ristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan pukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä kruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä oli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa kynttilää.

Mutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan kaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty iso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan paperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen röytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen temppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama vie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan pyhään tshorteniin.

Tämän Jundung Sultingin olivat hänen vanhempansa luovuttaneet Tarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias; hänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli ruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä, oppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella korotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien ruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa sukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät juuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon kuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta). He olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista nähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle heidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin, että he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä tähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä saavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli vapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen loppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta: "Om mati moji sale do"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin ei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.

Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan, siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa! Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.

Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina. Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen valta-istuimen edessä.

Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli Dshe-shung'iin ja menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan. Ensimäisenä päivänä ratsastin Tugdän-gumpaan, joka on rivi kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari Gandän-tshöding. Julkipuolen keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin, hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.

Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa, jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.

Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen Tashe-gemben luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle, joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja, seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri, josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja, jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.

Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150 hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin ijankaikkisiin totuuksiin.

Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.

Mankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, — ei, hän mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli, kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes 10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.

Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona, punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa vuorenkuninkaan saleihin.

Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.

Huhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine juhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä Raga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas ratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle vuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka. Sieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka luikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi aasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä täytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan niin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä kantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen kiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui isoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin korkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen, itäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.