X.
Erakko Ogrin.
Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä, että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä ajatuksia:
"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta? Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa, oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä; eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan puolestanne!… Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä, saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"
Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.
Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:
"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen, sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä, jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"
Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti miekan hänen vyöltään.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."
Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän itki,
"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni, ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."
"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa, jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan, ystäväni!"
He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.
Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja haastoi heille lempeästi näin:
"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen! Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"
Tristan sanoi hänelle:
"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."
Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä alistuvaisuudella:
"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."
Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän sormuksellaan.
"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.
"Vien sen itse."
"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."
"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka pitää huolen hevosestani."
Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin, yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet, lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.
"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"
"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan Punaisen-Ristin kohdalle."
"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"
Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!
Tristan! Tristan, poikani!"
Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti ketterästi satulaan:
"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."
He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.
XI.
Surman Kaalamo.
Mark herätti hovipappinsa ja ojensi hänelle kirjeen. Pappi murti sinetin ja tervehti aluksi kuningasta Tristanin nimessä; sitten, taitavasti selvittäen kirjoitetut sanat, ilmoitti hänelle, mitä Tristan pyysi. Mark kuunteli häntä mitään virkkamatta ja hänen mielensä riemastui, sillä hän rakasti vielä kuningatarta.
Hän kutsui kokoon kaikkein arvokkaimmat parooninsa ja, kun nämä olivat saapuneet, puhui kuningas yleisen hiljaisuuden vallitessa seuraavasti:
"Herrat, minä olen saanut tämän kirjeen. Olen teidän kuninkaanne ja te olette minun vasallejani. Kuulkaa, mitkä asiat on saatettu tietooni; sitten neuvokaa minua, pyydän sitä teiltä, koska olette velvoitetut minua neuvoillanne opastamaan."
Pappi nousi, kääri auki kirjelmän ja lausui kuninkaan edessä seuraavasti.
"Korkea-arvoiset herrat! Tristan lähettää kuninkaalle ja koko hänen paroonikunnalleen suosiollisen tervehdyksensä. Kuningas, näin hän jatkaa, kun voitin lohikäärmeen ja valloitin Irlannin kuninkaan tyttären, niin annettiin hänet minulle. Minulla olisi ollut valta pitää hänet itse, mutta en tahtonut; toin hänet teidän maahanne ja luovutin hänet teille. Mutta tuskin olitte ottanut hänet vaimoksenne, kun jo petturit pimittivät teidät valheillaan. Vihassanne, rakas enoni ja valtaherrani, tahdoitte poltattaa meidät tuomitsematta. Mutta Jumala on armahtanut meitä: olemme huutaneet häntä avuksemme, hän on pelastanut kuningattaren oikeuden mukaisesti ja minäkin syöksyessäni alas korkealta vuorelta pääsin pakoon Kaikkivaltiaan voimalla. Mitä olen tehnyt senjälkeen, josta minua voitaisiin syyttää? Kuningatar heitettiin spitaalisille, mutta minä ennätin hänen avukseen ja toimitin hänet turvaan. Kuinka olisin voinut menetellä toisin häntä kohtaan, joka minun vuokseni oli vähällä saada surmansa. Pakenin hänen kanssaan metsien halki. Enhän saattanut tulla metsästä esiin tasangolle antaakseni hänet teille takaisin. Olittehan antanut määräyksen ottaa meidät kiinni elävinä tai kuolleina! Mutta nyt niinkuin silloinkin olen valmis, jalo sire, antamaan kunniasanani ja taistelemaan ketä vastaan hyvänsä sen puolesta, että ei koskaan ole kuningatar minua enkä minä kuningatarta rakastanut tavalla, joka olisi teitä kohtaan solvaus. Määrätkää taistelu, en jäävää ainoatakaan vastustajaa ja jos en voi todistaa olevani oikeassa, niin saatte poltattaa minut kaiken kansan nähden. Mutta jos voitan ja jos te suvaitsette ottaa jälleen omaksenne Isolden valoisin kasvoin, niin ei ainoakaan teidän parooneistanne ole palveleva teitä paremmin kuin minä; jos taaskin ette enää kaipaa palveluksiani, purjehdin meren yli ja menen tarjoamaan itseäni Ganoie'n tai Friisin maan kuninkaalle, ettekä sen jälkeen enää ole milloinkaan kuuleva minusta puhuttavan. Sire, neuvotelkaa paroonienne kanssa, ja jos ette voi minkäänlaisiin sovituksiin ryhtyä, vien Isolden takaisin Irlantiin, josta hänet toinkin, ja hän on jälleen oleva kuningatar omassa valtakunnassaan."
Kun cornwallilaiset paroonit kuulivat, että Tristan tahtoi ryhtyä taisteluun heidän kanssaan, sanoivat he kuninkaalle kaikki, niin monta kuin heitä olikin:
"Sire, ota takaisin kuningattaresi: mielettömät ihmiset ovat panetelleet häntä sinulle. Mitä taas Tristaniin tulee, niin menköön hän, niinkuin hän itse ehdottaa, sotimaan Ganoie'n maahan tai friisein kuninkaan luo. Pyydä häntä tuomaan luoksesi Isolde johonkin määrättyyn aikaan niin pian kuin suinkin."
Kuningas kysyi kolmasti:
"Eikö kukaan nouse siis syyttämään Tristania?"
Kaikki vaikenivat. Silloin hän sanoi hovipapilleen:
"Laatikaa siis kiireimmän kautta kokoon asetuskirjelmä; olette kuullut, mitä siihen on pantava, kiiruhtakaa sitä kirjoittamaan: Isolde on liiankin paljon saanut kärsiä näinä vuosina! Ja kiinnitettäköön armahdusjulistus vielä ennen iltaa Punaiseen-Ristiin; nopeasti toimeen!"
Hän jatkoi:
"Lisätkää siihen vielä, että minä lähetän heille kummallekin vääjäämättömän vakuuden myötätunnostani ja rakkaudestani."
Puolen yön aikaan meni Tristan Valko-Nummen poikki kirjelmää tavoittamaan, löysi sen ja toi sinetöitynä erakko Ogrinille. Erakko luki kirjelmän sisällön: Mark myöntyi, kaikkien parooniensa suostumuksella ottamaan takaisin Isolden, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan Tristanin alamaista palvelusta. Tristanin oli purjehdittava meren yli, sen jälkeen kun hän kolmen päivän kuluttua oli jättänyt kuningattaren Markin käsiin Surman Kaalamon luona.
"Jumalani!" sanoi Tristan, "miten julmaa kadottaa teidät, armas ystävä! Kuitenkin täytyy sen tapahtua, koska minä sen kautta voin vapahtaa teidät niistä kärsimyksistä, jotka olette saanut kestää minun tähteni. Kun eron hetki koittaa, annan teille jonkun lahjan rakkauteni pantiksi. Vieraasta maasta, jonne nyt lähden, lähetän teille sanansaattajan; hän tuo minulle tiedon toivomuksistanne, kallis ystäväni, ja heti kun kutsun saan, riennän luoksenne vieraasta maasta."
Isolde huokasi ja sanoi:
"Tristan, jätä minulle Äkähammas, koirasi. Eikä koskaan vielä mikään jahtikoira ole saanut kunniakkaampaa kohtelua kuin mitä se on saava minun luonani. Aina kun näen sen, muistan sinua, ja se lieventää suruani. Ystävä, minulla on viheriä jaspis-sormus, ota se rakkauteni merkiksi, ja kanna sitä sormessasi; jos joku sanansaattaja väittää tulevansa sinun nimissäsi, en usko häntä, puhukoon tai tehköön hän mitä tahansa, ennenkuin hän näyttää tämän sormuksen. Mutta niin pian kuin olen sen nähnyt, ei mikään mahti maailmassa, ei edes kuninkaallinen kielto, ole estävä minua täyttämästä pyyntöäsi, olkoon se sitten järkevä tai mieletön."
"Ystäväni, annan teille Äkähampaan."
"Ystäväni, ottakaa tämä sormus palkinnoksi."
Ja he antoivat suuta toisilleen.
Sillä välin oli Ogrin jättänyt rakastavaiset erakkomajaan ja vaeltanut itse sauvoineen Vuorikaupunkiin; sieltä hän osti oravannahkoja, kärpännahkoja, silkki- ja purppurakankaita, tulipunaista verkaa ja vaipan, joka oli valkeampi liljan kukkaa, lisäksi vielä kultasilaisen ratsun, joka asteli jalosti ja juhlallisesti. Kaikki nauroivat nähdessään erakon täten tuhlaavan kallisarvoisiin ja harvinaisiin ostoksiin pitkän ajan kuluessa vaivalla kootun omaisuutensa; mutta vanhus sälytti ratsun selkään kalliit kankaat ja matkasi takaisin Isolden luo:
"Kuningatar, vaatteenne ovat riekaleina, suvaitkaa ottaa vastaan nämä lahjat, jotta olisitte kaunis sinä päivänä, jolloin lähdette Surman Kaalamolle; pelkään, etten ole osannut valita teille kyllin mieluisia: olen tottumaton tällaisiin ostoksiin."
Mutta kuningas antoi kuuluuttaa halki koko Cornwallin, että kolmen päivän kuluttua tulisi hän jälleen tekemään sovinnon kuningattaren kanssa Surman Kaalamossa. Ylhäiset naiset ja ritarit lähtivät joukolla tähän tilaisuuteen; kaikki rakastivat häntä, paitsi nuo kolme vielä elossa olevaa petturia.
Mutta tällainen oli noiden kolmen kohtalo. Yksi oli kuoleva miekan, ja toinen nuolen kautta, ja kolmas saava surmansa vedessä; ja mitä tulee metsänvartijaan, tappoi hänet Perinis Vilpitön, vaaleakutri, kepin iskuilla metsässä. Täten Jumala, joka vihaa kaikkea vilppiä, kosti rakastavien puolesta kaikille heidän vihollisilleen!
Määräpäivänä kimalteli Surman Kaalamon keto jo kaukaa asti paroonien kallisarvoisien telttojen kirjavuutta. Metsässä ratsasti Tristan Isolden kanssa ja peläten väijytystä oli hän pukuriekaleittensa alle kätkenyt haarniskan. Yht'äkkiä ilmestyivät he metsän rajasta kuningas Markin ja hänen parooniensa näkyviin.
"Ystäväni", sanoi Tristan, "tuolla ovat kuningas ja hänen vasallinsa; he tulevat meitä vastaan; hetken kuluttua emme enää voi puhua mitään kahden kesken. Jumalan kaikkivaltiaan ja iankaikkisen nimessä vannotan teitä: jos joskus lähetän teille sanansaattajan, niin tehkää silloin, mitä pyydän teiltä."
"Ystäväni Tristan, heti kun olen nähnyt viheriän jaspissormuksen, ei torni, ei muuri, ei lujin linna voi estää minua noudattamasta ystäväni tahtoa."
"Isolde, Jumala sinua siitä palkitkoon!"
Heidän hevosensa astelivat vierekkäin: Tristan veti Isolden rinnalleen ja sulki hänet syliinsä.
"Ystäväni", sanoi Isolde, "kuule minun viimeistä rukoustani: tulet jättämään tämän maan; kuitenkin odota vielä muutamia päiviä, lymyä jossakin siksi, kunnes saat tietää, miten kuningas minua kohtelee, seuraako hän vihansa vaiko hyvyytensä ääntä!… Olen yksin: kuka nyt minua puolustaa pettureita vastaan? Pelkään! Metsänvartija Orri on piiloittava sinut luolaan; hiivi yöllä kellarin raunioiden luo: lähetän sinne Periniksen kertomaan sinulle, tekeekö joku minulle pahaa."
"Ystäväni, ei kenkään ole uskaltava sitä. Lymyän Orrin asunnossa: jos joku loukkaa sinua, niin silloin varokoon hän minua niinkuin sielun Vihollista."
Molemmat joukot olivat jo niin lähellä toisiaan, että molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Etummaisena, nuolen kantaman päässä muusta parvestaan, ratsasti kuningas täyttä ravia ja hänen rinnallaan Dinas Lidanilainen.
Kun muutkin paroonit olivat ehtineet paikalle, niin Tristan, taluttaen suitsista Isolden ratsua, astui esiin, tervehti kuningasta ja sanoi:
"Kuningas, annan sinulle takaisin Isolde Vaaleahiuksen. Kaikkien näiden valtakuntasi urhoollisten miesten edessä anon sinulta lupaa saada puolustaa itseäni. Ei koskaan ole julkista tuomiota langetettu ylleni. Salli minun taistelussa puoltaa oikeuttani: jos tulen voitetuksi, niin polta minut tulikivipätsissä; jos taas voitan, ota minut palvelukseesi, tai jos et tahdo minua pitää luonasi, lähden kauas vieraisiin maihin."
Ei kukaan ottanut vastaan Tristanin haastetta. Silloin Mark vuorostaan tarttui Isolden ratsun suitsiin, antoi ne Dinaksen huostaan ja siirtyi itse syrjemmälle neuvottelemaan.
Iloissaan koetti Dinas osoittaa kuningattarelle kaikella tavoin kunniaa ja huomaavaisuutta. Hän riisui hänen yltään kallisarvoisen purppuraviitan, niin että hänen jaloviivaisen ruumiinsa sirous pääsi näkyviin hienon tunikan ja laajan silkkinutun alta. Ja kuningatar hymyili muistaessaan vanhaa erakkoa, joka ei ollut säästänyt viimeisiä kolikoitaan. Hänen pukunsa on upea, hänen jäsenensä hennon-soreat, hänen silmänsä heleät, ja hänen hiuksensa välkähtelivät kuin auringon säteet.
Kun petturit näkivät hänet taas kauniina ja kunniassa kuten ennen, ratsastivat he suutuksissaan kuninkaan luo. Juuri sillä hetkellä koetti eräs parooneista, André de Nicole, puhua Tristanin puolesta: "Sire", sanoi hän, "pidä Tristan luonasi, niin sinua pelätään enemmän hänen vuoksensa." Ja vähitellen hän jo hellytti puolelleen Markin sydämen. Mutta silloin kiirehtivät konnat hänen luokseen ja sanoivat:
"Kuningas, kuule neuvoamme, jonka me annamme sinulle kaikessa alamaisuudessa. Kuningatarta on paneteltu, väärin kyllä, sen myönnämme; mutta jos nyt sekä Tristan että hän jälleen yhdessä tulevat hoviisi, puhutaan heistä uudestaan pahaa. Anna pikemmin Tristanin joksikin aikaa poistua lähettyviltäsi; joskus myöhemmin voit sitten kutsua hänet takaisin."
Mark teki heidän neuvonsa mukaan: hän ilmoitti Tristanille parooniensa kautta, että hänen oli viipymättä lähdettävä matkaan. Silloin Tristan tuli kuningattaren luo ja sanoi hänelle hyvästi. He katsoivat toisiinsa. Kuningatarta ujostutti suuri väenpaljous ja hän punastui.
Mutta kuninkaan sydän heltyi ja ensimäisen kerran kääntyen sisarenpoikansa puoleen hän puhui tälle:
"Minne voit mennä tuollaisissa rääsyissä? Ota minun aarre-aitastani, mitä tahdot, kultaa, hopeaa, oravan- ja kärpännahkoja."
"Kuningas", sanoi Tristan, "en huoli sieltä kolikkoakaan, en äyriäkään. Vaan sellaisena kuin tässä olen riennän riemumielin tarjoamaan palvelustani Friisin maan rikkaalle kuninkaalle."
Hän tempasi hevosta suitsista, käänsi sen ja alkoi ratsastaa merta kohti. Isolde seurasi häntä katselemaan ja niin kauan, kuin hän suinkin saattoi erottaa hänet etäisyydestä, ei hän irroittanut hänestä silmiään.
Kun tieto levisi siitä, että sovinto oli tehty, riensivät kaikki, suuret ja pienet, miehet, vaimot ja lapset joukoittain kaupungin portin ulkopuolelle Isoldea vastaan; ja surren Tristanin maanpakolaisuutta osoittivat he sitä suurempaa riemua kuningattarensa takaisin saamisesta. Kellojen helistessä kulkivat kuningas, kreivit ja ruhtinaat silkillä ja kukilla koristetuilla kaduilla pitkässä juhlasaatossa; palatsin ovet olivat auki kaikille; rikkaat ja köyhät saivat istua ilmaisten pitopöytien ääreen viettämään tätä suurta päivää ja Mark vapautti sata orjaa sekä antoi miekan ja haarniskan kahdellekymmenelle aseenkantajalle, jotka hän löi ritareiksi omalla kädellään.
Mutta kun yö saapui, hiipi Tristan, kuten hän kuningattarelle oli luvannut, metsänvartija Orrin luo, joka piiloitti hänet kellarin raunioihin. Olkoot konnat siis varuillaan!
XII.
Tuli-koe.
Pian luulivatkin Denoalin, Andret ja Gondoine jo olevansa hyvässä turvassa: epäilemättä oli Tristan jo meren takana, liian etäällä yltääkseen heihin. Niinpä siis muuanna päivänä, kun kuningas kuulostaen jahtikoirainsa haukuntaa pysähdytti ratsunsa keskelle niittua, kaikki kolme ratsastivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle näin:
"Kuningas, kuule, mitä meillä on sinulle sanottavaa. Sinä tuomitsit silloin kuningattaren ilman oikeudenkäyttöä ja tutkintoa ja se oli pahasti tehty; nyt sinä taas vapautat hänet ilman oikeudenkäyttöä; eikö sekin ole rikos? Ei koskaan ole hän julkisesti puhdistautunut syytöksestä ja kaikki valtakuntasi paroonit moittivat siitä teitä kumpaakin. Neuvo häntä kutsumaan Jumalan tuomiota avukseen. Jos hän on viaton, niin mitä vaaraa on hänelle siitä, jos hän vannookin pyhimysten luiden kautta, ettei hän millään ole rikkonut, ja jos hän syyttömin käsin tarttuukin hehkuvaan rautaan? Tämä on tapa maassa ja tämän helpon kokeen kautta ovat muinaiset epäluulot ainiaaksi hävinneet."
Mark vastasi vihastuneena:
"Iskeköön taivaan tuli teihin, te Cornwallin ritarit, jotka lakkaamatta koetatte luoda ympärilleni häpeää! Teidän vuoksenne olen ajanut maanpakoon sisarenpoikani; mitä vaaditte vielä? Sitäkö, että karkoittaisin maasta myös Irlannin kuningattaren? Mitä uusia syytöksiä olette taas keksineet? Entisiä vastaanhan Tristan oli valmis nostamaan aseensa hänen puolestaan. Todistaakseen hänen viattomuutensa hän haastoi teidät taisteluun, te kuulitte sen kaikki; miksi ette nousseet häntä vastaan? Herrat ritarit, olette valittaneet vastoin kaikkea oikeutta; varokaa siis, etten kutsu takaisin sitä miestä, jonka teidän tähtenne olen karkoittanut!"
Silloin nuo pelkurit rupesivat vapisemaan; he olivat jo näkevinään edessään Tristanin ja oman ruumiinsa hänen miekkansa kärjessä.
"Sire, me annoimme teille vain alamaisen neuvomme omaa kunniaanne silmällä pitäen, niinkuin uskollisten vasallien tulee; mutta tästä lähin pidämme suumme kiinni. Unohtakaa siis suuttumuksenne, ja ottakaa meidät jälleen suosioonne!"
Mutta Mark nousi pystyyn satulassaan huutaen:
"Ulos maastani, te petturit! En koskaan enää tee kanssanne sovintoa. Teidän vuoksenne karkoitin Tristanin; nyt on teidän vuoronne jättää tämä maa!"
"Kuten suvaitsette, jalo sire, meidän linnamme ovat lujat, hyvin paalutetut ja luoksepääsemättömillä kallioilla!"
Ja hyvästelemättä he käänsivät ratsunsa ympäri.
Odottamatta koiria ja metsästäjiä Mark ratsasti takaisin Tintageliin ja astui kaikuvin askelin sisään linnan portista. Kuningatar tunsi hänen nopeiden askeliensa äänen ja nousi ottamaan häntä vastaan.
Hän riisui tapansa mukaan kuninkaalta miekan ja kumarsi syvään hänen edessään. Mark tarttui hänen käteensä ja kohotti hänet pystyyn tästä alamaisesta asennosta. Silloin Isolde, luodessaan katseensa kuninkaaseen, näki, miten hänen jalot piirteensä olivat vihan vääristämät, samanlaiset kuin kerran ennen, kun hän raivosi polttorovion vierellä.
"Voi", ajatteli hän, "ystäväni piilopaikka on keksitty; kuningas on vanginnut hänet!"
Hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä hänen rinnassaan ja sanaakaan sanomatta hän vaipui maahan kuninkaan jalkoihin. Kuningas nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä lempeästi; vähitellen hän jälleen tuli tajuihinsa.
"Armahin ystävä, mikä teitä vaivaa?"
"Sire, minä pelkään; näin teidät niin vihastuneena."
"Niin palasin todellakin vihastuneena tuolta metsästysretkeltä."
"Oi, herra, jos teidän metsästäjänne ovatkin tuottaneet harmia teille, niin sopiiko teidän nyt noin panna sydämellenne pieniä jahti-ikävyyksiä?"
Mark hymyili tälle puheelle.
"Ei, ystäväiseni, metsämieheni eivät ole minua vihastuttaneet, vaan kolme petturia, jotka jo pitemmän aikaa ovat meitä vihanneet; sinähän kyllä tunnet heidät, ne ovat Andret, Denoalin ja Gondoine; ajoin heidät pois maastani."
"Sire, mitä pahaa ovat he uskaltaneet puhua minusta?"
"Mitä sinä siitä välität? Olenhan jo karkoittanut heidät!"
"Sire, jokaisella on oikeus sanoa julki mielipiteensä. Mutta minulla on myös oikeus saada tietää, mikä syytös minua vastaan on viskattu. Ja keltä muulta voisin sen saada tietää, jollen teiltä? Olen yksin oudossa maassa eikä minulla ole ketään muuta puolustajaa kuin te."
"Olkoon menneeksi. He väittivät siis kuuluvan asiaan, että sinun pitäisi puhdistautua valan ja tulikokeen kautta. 'Luonnollisesti on kuningattarelle itselleenkin', niin he sanoivat, 'tällainen oikeudenkäyttö mieluinen. Nämä koetukset ovat helppoja sille, joka tietää itsensä viattomaksi. Mitä vaaraa niistä olisi hänelle? Jumala on oikea tuomari; hän haihduttaisi ikuisiksi ajoiksi muinaiset epäluulot…' Näin he väittivät. Mutta unohtakaamme nämä asiat. Sanoinhan jo, että olen ajanut heidät maanpakoon."
Isolde värisi; hän katsoi kuninkaaseen ja virkkoi:
"Sire, antakaa heille käsky saapua takaisin hoviinne. Olen puhdistautuva valan kautta."
"Milloin?"
"Kymmenen päivän kuluttua."
"Tuo hetki on kovin lähellä, ystävä."
"Se on liiankin kaukana. Mutta pyydän, että sitä ennen lähetätte sanan kuningas Artturille, että hän siksi päiväksi saapuisi Gauvainin, Girflet'n, vouti Keen ja sadan muun ritarin kanssa maanne rajalla olevalle Valko-Nummelle, virran luo, joka erottaa teidän molempain valtakunnat toisistaan. Siellä, heidän läsnäollessaan, tahdon tehdä valani enkä yksinomaan teidän omain paroonienne kuulten: sillä muuten he voisivat, heti kun olen valani vannonut, pyytää teitä asettamaan minulle taas uusia koetuksia eikä onnettomuutemme tulisi koskaan loppumaan. Mutta he eivät uskalla enää hiiskua mitään, jos Arttur ja hänen ritarinsa ovat valani todistajat."
Sillä välin kuin aseelliset airueet, kuningas Markin sanansaattajat, riensivät Carduelia kohti kuningas Artturin luo, lähetti Isolde salaa palvelijansa Perinis Vaaleakutrin, Uskollisen, Tristanin luo.
Perinis vaelsi metsien halki, karttaen kaikkia polkuja ja ihmisten olosijoja ja pääsi siten vihdoin Orri-vartijan mökille, jossa Tristan oli häntä jo monta päivää odotellut. Perinis kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, ilmaisi petturien juonen ja hetken ja paikan, mikä oikeudenkäyttöä varten oli määrätty.
"Sire, valtiattareni pyytää teitä, että olisitte tuona määräpäivänä Valko-Nummella, mutta pyhiinvaeltajan puvussa ja niin hyvin naamioituna, ett'ei kenkään voi teitä tuntea; hänen täytyy, päästäkseen tuomiopaikalle, mennä veneellä virran yli toiselle rannalle, jossa kuningas Artturin ritarit ovat; teidän tulee odottaa tätä hetkeä. Epäilemättä voitte silloin olla hänelle joksikin avuksi. Valtiattareni pelkää tätä tuomiopäivää: kuitenkin luottaa hän Jumalan armoon, joka on jo ennenkin pelastanut hänet spitaalisten käsistä."
"Palaa kuningattaren luo, jalo, lempeä ystäväni Perinis, ja sano hänelle, että teen, niinkuin hän tahtoo."
Mutta nyt tapahtui niin, arvon herrat, että kun Perinis palaili Tintagelia kohti, huomasi hän muutamassa pensastossa saman metsänvahdin, joka kerran aikaisemmin oli ilmiantanut metsässä nukkuvat rakastavaiset kuninkaalle. Kerran päihtyneenä oli hän julkisesti kerskunut tästä kavalluksestaan. Mies oli juuri kaivanut maahan syvän reiän ja peitteli sitä par'aikaa taitavasti oksilla virittääkseen ansaa susille ja metsäsioille. Hän huomasi, että kuningattaren palvelija oli aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa ja yritti paeta. Mutta Perinis ahdisti hänet salakuopan reunalle huutaen:
"Vakoilija, joka olet myynyt kuningattaren, miksi pakenet? Pysy siinä hautasi partaalla, jonka kaivamisesta itse olet pitänyt huolta!"
Hänen sauvansa vingahti ilmassa. Sauva ja pääkallo murskautuivat samalla kertaa, ja Perinis Vaaleakutri, Uskollinen, potkaisi jalallaan kuolleen ruumiin oksilla peitettyyn kuoppaan.
* * * * *
Tuona päivänä, jona tuomio oli määrätty tapahtuvaksi, saapuivat Mark, Isolde ja kaikki Cornwallin paroonit Valko-Nummelle ratsastaen kauniissa järjestyksessä virran rantamalle, ja toiselle rannalle taaskin olivat kuningas Artturin ritarit kokoontuneet, tervehtien sieltä loistavilla lipuillaan.
Heidän edessään ranta-äyräällä istui kurjannäköinen pyhiinvaeltaja kaapuunsa kietoutuneena ojentaen esiin puulautastaan ja rukoillen almua kimeällä ja valittavalla äänellä.
Cornwallin soutu-alukset lähestyivät jo toista rantaa. Kun he jo olivat aivan likellä kuivaa maata, sanoi Isolde häntä ympäröiville ritareille:
"Ritarit, kuinka voin päästä maihin tahraamatta pitkää pukuani loassa?
Jonkun jalkamiehen pitäisi auttaa minua."
Eräs ritareista huusi pyhiinvaeltajalle:
"Ystäväiseni, kääripäs ylös kaapusi, astu veteen ja kanna kuningatar maihin, ellet pelkää, raihnaiselta kun näytät, uupuvasi kesken."
Mies otti kuningattaren syliinsä. Isolde kuiskasi tälle aivan hiljaa: "Ystäväni!" Sitten vielä hiljempaa: "Päästä itsesi lankeamaan hietikolle."
Rannalle tultuaan pyhiinvaeltaja horjahti ja kaatui, pitäen kuningatarta koko ajan tiukasti sylissään. Aseenkantajat ja soutumiehet karkasivat heti tuon raukan kimppuun heristellen hänelle sauvoimiaan ja airojaan.
"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi kuningatar, "epäilemättä oli pitkä pyhiinvaellusretki hänet uuvuttanut."
Ja hän irroitti vyöstään hienon kultasoljen ja heitti sen pyhiinvaeltajalle.
Kuningas Artturin teltan eteen ruohikolle oli levitetty komea, nikealaisesta silkistä tehty matto ja tälle matolle oli asetettu pyhät esineet, jotka tätä tarkoitusta varten oli otettu esille lippaista ja säiliö-arkuista. Ylväät ritarit Gauvain, Girflet ja maavouti Kee vartioivat niitä.
Kuningatar, ensin rukoiltuaan Jumalaa, riisti koristukset kaulastaan ja käsistään ja antoi ne kerjäläisille; sitten hän irroitti purppuraviittansa ja kaulahuivinsa ja lahjotti nekin pois; hän antoi myös pois vyönsä ja kalleilla kivillä somistetut jalkineensa. Hän jätti ylleen vain hihattoman tunikan ja paljain käsivarsin ja jaloin hän astui molempien kuninkaiden eteen. Ympärillä seisoivat kaikki paroonit ääneti katsellen häntä ja itkien. Pyhäin jäännösten luona hehkui hiillos. Vavisten ojensi hän oikean kätensä pyhien luita kohti ja sanoi:
"Logres'n kuningas ja Cornwallin kuningas, sire Gauvain, sire Kee, sire Girflet ja te kaikki, jotka olette todistajani, näiden pyhien kalujen ja kaikkien pyhien luiden kautta, joita maailmassa on, minä vannon, että ei milloinkaan kukaan mies, vaimosta syntynyt, ole pitänyt minua sylissään, paitsi kuningas Mark, minun herrani, ja tuo pyhiinvaeltaja-raukka, joka äsken vaipui maahan teidän silmienne edessä. Kuningas Mark, oletteko tyytyväinen tähän valaan?"
"Olen, kuningatar, ja vahvistakoon Jumala tämän valasi oikeaksi!"
"Amen!" sanoi Isolde.
Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.
Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan puoleen.
XIII.
Satakielen sävel.
Kun Tristan tultuaan takaisin metsänvartija Orrin majaan oli heittänyt yltään pyhiinvaeltaja-sauvansa ja kaapunsa, tunsi hän selvästi sydämessään, että nyt oli tullut hetki täyttää kuningas Markille vannottu vala ja poistua Cornwallin maasta.
Mitä hän vielä viivytteli? Kuningattaren kunnia oli pelastettu, kuningas rakasti häntä ja piti häntä arvossa. Artturkin tarpeen vaatiessa ottaisi hänet suojelukseensa eikä mikään juonittelu enää yltäisi häneen. Miksi siis enää harhailla Tintagelin lähistöllä? Hän pani vain turhan tähden alttiiksi elämänsä ja metsänvartijankin elämän ja lisäksi Isolden rauhan. Varmasti oli nyt lähdettävä, ja viimeisen kerran oli hän pyhiinvaeltaja-puvussa Valko-Nummella tuntenut Isolden kauniin ruumiin värisevän sylissään.
Kolme päivää vielä hän viivytteli voimatta irtautua maasta, jossa kuningatar eli. Mutta kun saapui neljäs päivä, otti hän hyvästit metsänvartijalta, joka oli häntä piilottanut luonaan, ja sanoi Gorvenalille:
"Jalo mestarini, nyt on meillä pitkä matka edessämme, nyt on hetki tullut lähteä Gallian maahan."
He lähtivät matkaan surumielin, keskellä yötä. Mutta heidän tiensä kulki pitkin sen paalutetun puutarhan viertä, jonka luona Tristan muinoin odotteli ystäväänsä. Yö oli kirkas. Tien käänteessä, ei kaukana paalu-aidasta, näki hän kuunvalossa suuren petäjän mahtavan varjon.
"Jalo mestarini, odota minua läheisessä metsikössä; palaan tuossa tuokiossa."
"Minne menet? Mieletön, tahdotko siis yhtämittaa etsiä kuolemaa?"
Mutta jo oli Tristan yhdellä hyppäyksellä paalu-aidan toisella puolen. Hän meni suuren petäjän luo, marmoripengermälle. Mitä hyödyttäisi enää heittää lähteeseen lastuviestejä? Isolde ei tulisi kuitenkaan enää! Äänettömin ja kevein askelin hän lähestyi linnaa, kulkien samaa polkua, jota muinoin kuningattaren jalat olivat kuluttaneet.
Huoneessaan, nukkuvan kuningas Markin sylissä, Isolde valvoi. Yht'äkkiä tunki puoliavoimesta kuuvaloisesta akkunasta hänen korviinsa satakielen sävel.
Isolde kuunteli tuota yössä helkkyvää, lumoavaa ääntä: se kohosi ilmoille niin valittavana ja suloisena, ettei ole niin kovaa sydäntä, ei edes murhamiehellä, jota se ei olisi liikuttanut. Kuningatar miettii: "Mistä onkaan kotoisin tämä sävel?" Ja äkkiä hän ymmärsi: "Ah, se on Tristan! Juuri samalla tavoin hän Morois'n metsässä minua iloittaakseen matki lintujen laulua. Hän lähtee nyt, ja tämä on hänen viimeinen jäähyväisensä. Kuinka hän valittaa! Juuri noin laulaa satakieli, kun se suven lopulla virittää jäähyväis-säveliään syvän surun vallassa. Ystäväni, en koskaan enää saa kuulla sinun ääntäsi!"
Sävel värisi yhä kiihkeämpänä.
"Oi, mitä vaadit? Ettäkö tulisin luoksesi? Ei, muista Ogrin-erakkoa ja vannottuja valoja! Vaikene, kuolema vaanii meitä!… Mutta mitä liikuttaa minua kuolema! Sinä kutsut minua, sinä tahdot minut luoksesi, minä tulen."
Hän irroitti itsensä hiljaa kuninkaan käsivarsista ja heitti harmaan nahkaviitan hartioilleen melkein alastoman ruumiinsa verhoksi. Hänen täytyi mennä viereisen salin läpi, jossa joka yö kymmenen ritaria piti vahtia valvoen vuoron perään; sillä välin kuin viisi nukkui, pitivät nuo viisi muuta ase kädessä silmällä linnan ovia ja ikkunoita. Mutta sattumalta olivatkin he kaikki nukahtaneet, viisi vuoteelleen, viisi kivipermannolle. Isolde harppasi yli heidän ruumiittensa ja kohotti varovaisesti oven salpaa. Rengas narahti, mutta kukaan ei herännyt. Isolde ilmestyi kynnykselle ja laulaja vaikeni.
Puiden varjossa, sanaakaan sanomatta, sulki Tristan hänet syliinsä; heidän käsivartensa kiertyivät toistensa kaulaan, ja aamunkoittoon asti he täten pysyivät hellässä syleilyssä. Kuninkaan ja vaanijoiden uhallakin he nauttivat rakkaudestaan.
Tämä yö huumasi uudelleen molemmat rakastavaiset: ja seuraavina päivinä, kun kuningas oli lähtenyt Tintagelista pitääkseen käräjiä Saint-Lubinissä, uskalsi Tristan, joka jälleen oli piiloutunut Orrin majaan, joka aamu keskellä kirkasta päivää hiipiä hedelmäpuiston läpi naisten asumukseen.
Muuan orja huomasi hänet kerran ja meni ilmoittamaan siitä Andret'lle,
Denoalinille ja Gondoinelle:
"Jalot herrat, peto, jonka luulette olevan kaukana, onkin palannut takaisin pesäänsä."
"Kuka?"
"Tristan."
"Milloin olet nähnyt hänet?"
"Tänä aamuna, ja tunsinpa hänet hyvin. Ja voitte itsekin huomenna aamunkoitossa nähdä hänen saapuvan tänne miekka vyöllä, jousi toisessa kädessä ja kaksi nuolta toisessa."
"Mistä voisimme nähdä hänet?"
"Eräästä ikkunasta, jonka minä parhaiten tiedän. Mutta jos näytän hänet teille, niin paljonko annatte siitä minulle?"
"Saat naulan hopeaa ja sinusta tulee rikas miekkoinen."
"Kuulkaa siis minua", sanoi orja. "Kuninkaan huoneeseen voi nähdä eräästä hyvin pienestä ikkunasta, josta sinne on hyvä näköala, se kun on korkealla muurissa. Mutta suuri verho, joka on pingoitettu huoneen poikki, peittää parhaan osan asiaa. Menköön siis yksi teistä huomenna hedelmäpuistoon ja leikatkoon itselleen puusta pitkän kepin ja terottakoon sen pään; vivutkoon hän sitten itsensä tuon korkean ikkunan kohdalle ja pistäköön kepin niinkuin vartaan verhon kankaan läpi; siten voi hän kevyesti siirtää sen syrjään, ja saatte polttaa minut elävältä, jalot herrat, jollei hän silloin esiripun takana näe sitä, mitä olen teille sanonut."
Andret, Gondoine ja Denoalin kiistelivät kauan keskenään siitä, kuka heistä ensimäiseksi saisi ilon nauttia tuosta näystä, ja päättivät vihdoin myöntää tämän etuuden ensin Gondoinelle. Sitten he erosivat toisistaan yhtyäkseen jälleen seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä. Seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä saavat he varoa Tristania!
Seuraavana aamuna varhain, kun vielä yön hämärä varjosi maan, lähti Tristan liikkeelle metsänvartija Orrin majasta, hiipien kumarassa linnaa kohti tiheiden pensastojen turvissa. Tullessaan viidakosta aukean laitaan, katsahti hän ympärilleen ja näki silloin Gondoinen, joka juuri oli astumassa alas asumuksestaan. Tristan piilottautui jälleen pensastoihin ja kyyristyi väijymään.
"Jumalani, älä anna hänen huomata minua, ennenkuin otollinen hetki on tullut!"
Miekka kädessä hän odotti häntä; mutta sattumalta lähtikin hän käymään toista tietä, etääntyen Tristanista. Tristan astui silloin esiin oksien lomista pettyneenä, jännitti jousensa ja tähtäsi, mutta valitettavasti oli mies jo nuolen kantamaa kauempana.
Mutta samassa näkyikin toisella suunnalla Denoalin, joka ratsasti hiljaista hölkkää pienen mustan hevosensa selässä kahden suuren jahtikoiran seuraamana. Tristan alkoi väijyä häntä lymyten omenapuun taakse. Hän näki hänen yllyttävän koiriaan metsäsian kimppuun. Mutta ennenkuin koirat ehtivät saada metsäsian ulos pesästään, on heidän herransa jo saanut sellaisen haavan, jota ei mikään lääkäri voi parantaa. Kun Denoalin oli Tristanin kohdalla, heitti tämä yltään viittansa ja suoristautui vihollisensa eteen. Petturi yritti paeta; turhaan; tuskin ennätti hän huutaa: "Sinä tapat minut!" Hän kaatui hevosensa selästä, Tristan katkaisi häneltä pään, leikkasi irti palmikot ja pisti ne laukkuunsa; hän tahtoi näyttää niitä Isoldelle ilahduttaakseen ystävänsä sydäntä. "Voi sentään", ajatteli hän, "että Gondoine pääsi pakoon ja etten saanut maksaa hänelle samalla mitalla!"
Hän pyyhki miekkansa ja pisti sen tuppeen, raahasi kuolleen peitoksi paksun puunrungon ja jätti verisen ruumiin siihen. Sitten hän tuota pikaa kiiruhti ystävänsä luo.
Tintagelin linnassa oli jo Gondoine ennen häntä: jo oli hän kiivennyt ikkunalle, pistänyt terävän oksasalkonsa verhon läpi ja kohottanut keveästi kankaan liepeitä. Hän tuijotteli ja tirkisteli parhaansa mukaan kukitettuun huoneeseen. Ensin ei hän nähnyt ketään muita kuin Periniksen; sitten tuli näkyviin Brangien, joka juuri kammattuaan kultahiuksista kuningatarta vielä piti kampaa kädessään.
Mutta sitten astui sisään Isolde ja hänen jälkeensä Tristan. Tristanilla oli toisessa kädessään heisipuinen jousensa ja kaksi nuolta, toisessa kaksi pitkää miehen palmikkoa.
Hän heitti yltään viittansa, niin että hänen komea vartalonsa tuli näkyviin. Isolde Vaaleahius teki hänelle tervetuliaiskumarruksen ja kun hän oikaisi itsensä nostaen silmänsä häneen, huomasi hän seinällä Gondoinen pään varjon. Tristan sanoi hänelle:
"Katsopas näitä kauniita palmikoita. Ne ovat Denoalinin päästä. Sinä olet kostettu. Ei milloinkaan enää ole hän myyvä tai ostava vaakunaa tai keihästä!"
"Hyvä on, herrani; mutta pankaapa vireeseen tuo jousi, minä tahtoisin nähdä, onko se kevyt jännittää."
Tristan viritti sen hämmästyneenä, kuitenkin puolittain arvaten asian. Isolde otti toisen nuolista, pisti sen paikoilleen, tarkasti, oliko jänne kunnossa, ja sanoi sitten nopealla ja hiljaisella äänellä:
"Näen jotakin, joka on minulle epämieluista. Tähtää hyvin, Tristan!"
Hän otti ampuma-asennon, kohotti päätään hiukan ja näki aivan verhon ylälaidassa Gondoinen pään varjon. "Jumalani", rukoili hän, "ohjaa sinä nyt tätä nuolta!" Tämän sanottuaan hän kääntyy seinään päin ja ampuu. Pitkä nuoli suhahtaa ilmassa, nopeammin kuin haukka tai kyyhkynen lentää, puhkaisee petturin silmän, lävistää aivot niinkuin omenan ja naulautuu väristen pääkallon luuhun. Ääntä päästämättä Gondoine kaatui ja putosi alas paalutukselle.
Silloin Isolde sanoi Tristanille:
"Nyt pakene, ystäväni! Näet, että konnat tiesivät lymypaikkasi! Andret on vielä elossa, hän on valkaiseva asian kuninkaalle; et ole enää turvassa metsänvartijan majassa! Pakene, ystävä! Perinis Uskollinen on kätkevä tuon ruumiin metsään niin hyvin, että kuningas ei ole milloinkaan saava siitä vähintäkään vihiä. Mutta sinä, pakene maasta, oman ja minun onneni tähden."
Tristan sanoi:
"Miten voin elää ilman sinua?"
"Niin, ystävä Tristan, meidän elämämme ovat yhteen kiedotut ja kudotut. Entä minä sitten, miten voin elää ilman sinua? Ruumiini jää tänne, sinulla on minun sieluni."
"Isolde, ystävä, minä lähden siis, en tiedä, mihin maahan. Mutta jos joskus sinulle tuodaan viheriä jaspis-sormus, niin teetkö silloin, mitä pyydän sinulta?"
"Teen, senhän tiedät; jos näen jaspis-sormuksen, niin ei torni eikä luja linna eikä edes kuninkaallinen kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni toivomusta, oli se sitten hulluutta tai viisautta!"
"Ystävä, palkitkoon siitä sinua Jumala, Betlehemissä syntynyt!"
"Ystävä, Jumala sinua varjelkoon!"
XIV.
Ihmeellinen kulkunen.
Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat voineet lievittää Tristanin surua.
Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin, alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen, joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni. Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista, kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa. Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi, että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.
Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:
"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä raskailla lunnailla?"
"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."
"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella voimiani jätin kanssa."
"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"
Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin ja toi sen kuninkaalle.
"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu, lumottu koiranne!"
"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja puolet valtakuntaa."
"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin
Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen.
Muistakaa lupaustanne!"
"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"
Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä, haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.
Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä hurmasi hänen sydäntään.
"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta, sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle, antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla; Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."
Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran, irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta meren syvyyteen.
XV.
Isolde Valkokäsi.
Rakastavaiset eivät voineet elää eivätkä kuolla ilman toisiaan. Kun he olivat erossa, ei heillä ollut oikeaa elämää eikä kuolemaa, vaan elämä ja kuolema yht'aikaa.
Monien merten, maiden ja mannerten halki matkasi Tristan koettaen paeta onnettomuuttaan. Hän kävi myös Loonnois'n maassa, jossa Rohalt Sanan-Pitäjä otti hänet vastaan riemunkyynelin; mutta kun Tristanin mielentila ei antanut myöten asettua lepoon hänen maahansa, lähti hän jälleen samoamaan herttua- ja kuningaskuntia etsien seikkailuja ja unhoitusta. Vaeltaen Loonnois'n maasta Friisin maahan, Friisin maasta Ganoie'han Saksasta Espanjaan, palveli hän monta herraa ja suoritti monia urotöitä. Mutta kahteen vuoteen ei hän saanut mitään kuulumisia Cornwallista, ei pienintä viestiä, ei merkkiä. Silloin hän tuli siihen uskoon, että Isolden mieli oli kääntynyt pois hänestä ja että hän oli unhoittanut ystävänsä.
Sattuipa sitten, että hän kerran ratsastaessaan kahden Gorvenalin kanssa osui Bretagnen maan rajojen sisälle. He matkasivat hävitetyn seudun halki: kaikkialla vain muurien raunioita, asumattomia kyliä, tulen tuhoamia kenttiä, ja heidän hevosensa polkivat vain tuhkaa ja soraa. Autiolla nummella tuli Tristan tällaisiin mietteisiin:
"Minä olen kyllästynyt ja väsynyt. Mitä hyödyttää tämä seikkaileminen? Sydämeni nainen on kaukana, enkä enää koskaan saa häntä nähdä. Kahteen vuoteen ei hän ole tarvinnut minua. Ei sanantuojaa häneltä. Tintagelissa kuningas kunnioittaa ja palvelee häntä; hän elää ilossa. Epäilemättä suoritti lumokoiran kulkunen hyvin tehtävänsä! Hän on unohtanut minut ja vähät hän välittää enää muinaisista suruista ja iloista; vähät hän välittää minusta kulkuriraukasta, joka täällä harhailen hävitetyssä maassa. Mutta minä, minä en voi koskaan unhoittaa häntä, joka minut on unhoittanut! En koskaan ole löytävä sitä, joka parantaisi minun haavani!"
Kaksi päivää Tristan ja Gorvenal ratsastivat näin näkemättä ainoatakaan ihmistä, kukkoa tai koiraa. Kolmantena päivänä iltarukouksen hetkellä he saapuivat erään kukkulan luo, jonka huipulla kohosi vanha kappeli ja aivan sen vieressä erakon maja. Erakolla ei ollut yllään kudottuja vaatteita, vaan kauriin nahka ja joitakin villan riekaleita. Polvillaan maassa, paljain säärin ja käsivarsin, hän rukoili Maria-Magdaleenaa opettamaan itselleen oikean rukouksen taitoa. Hän toivotti vaeltajat tervetulleiksi, ja sill'aikaa kun Gorvenal hoiteli hevosia, riisui hän Tristanilta varustukset ja alkoi asetella esiin ruokaa. Hänellä ei ollut suuria herkkuja tarjottavana, kuitenkin oli hänellä tuhkalla sekotettua kauraleipää ja lähdevettä. Aterian jälkeen, kun yö jo oli mailla ja kun he istuivat tulen ympärillä lämmittelemässä, kysyi Tristan isännältään, mikä tämä raunioitunut maa oli.
"Jalo herra", sanoi erakko, "tämä on Bretagnen maa ja herttua Hoelin hallinta-alaa. Tämä oli ennen kaunis maa täynnä niittyjä ja viljelyksiä; kaikkialla oli myllyjä, omenapuita, taloja. Mutta kreivi Riol de Nantes on käynyt täällä tuhoja tekemässä; hänen muonankerääjänsä ovat ryöstäneet ja polttaneet seudun putipuhtaaksi. Hänen miehillään on nyt tavaraa ja rikkautta pitkäksi aikaa; sellaista on sota."
"Veljeni", sanoi Tristan, "minkätähden on kreivi Riol täten häväissyt herraanne Hoelia?"
"Kerronpa siis teille, ylväs herra, sodan aiheen. Tietäkää siis, että Riol oli herttua Hoelin vasalli. Mutta herttualla on tytär, kauniimpi kuin kaikki maailman kuninkaantyttäret, ja kreivi Riol tahtoi naida hänet. Mutta hänen isänsä kieltäytyi antamasta häntä vasallille ja kreivi Riol yritti ryöstää hänet väkisin. Monta on menettänyt henkensä tässä riidassa."
Tristan kysyi:
"Vieläkö herttua Hoel jaksaa tehdä vastarintaa?"
"Vaikeata se on, jalo herra. Kuitenkin hänen viimeinen linnansa, Carhaix, pitää vielä puoliaan, sillä sen muurit ovat lujat ja luja on myös herttua Hoelin pojan, tuon kunnon ritari Kaherdinin sydän. Mutta vihollinen ahdistaa heitä ankarasti ja näännyttää heitä nälällä. Tuskinpa he enää kauan kestävät!"
Tristan kysyi, kuinka kaukana oli Carhaixin linna.
"Sire, ainoastaan kahden peninkulman päässä."
He erosivat toisistaan ja paneutuivat levolle. Aamulla, sittenkun erakko oli laulanut aamuvirtensä ja matkamiehet olivat jakaneet hänen kanssaan tuhkansekaisen kauraleivän, lausui Tristan jäähyväiset tuolle kunnon kuomalle ja lähti ratsastamaan kohti Carhaixia.
Kun hän pysähtyi suljettujen muurien eteen, näki hän vahtipaikalla miesjoukon ja kysyi herttuaa. Hoel olikin itse poikansa Kaherdinin kanssa samassa joukossa. Hän astui esiin ja Tristan puhui hänelle seuraavasti:
"Minä olen Tristan, Loonnois'n kuningas, ja Mark, Cornwallin kuningas, on enoni. Olen saanut kuulla, jalo herra, että teidän vasallinne ovat tehneet teille vääryyttä ja olen tullut tarjoamaan teille apuani."
"Jatkakaa vain matkaanne, sire Tristan, ja Jumala teitä palkitkoon! Kuinka voisimme ottaa teidät joukkoomme? Meillä ei ole enää ravintoaineita, ei viljaa, ei enää mitään muuta kuin papuja ja kauroja."
"Entä sitten!" sanoi Tristan. "Minä olen elänyt kaksi vuotta korvessa pelkillä ruohoilla, puunjuurilla ja yrteillä, ja tietäkää, että olin tuohon elämäntapaan tyytyväinen. Käskekää avaamaan minulle portit."
Silloin sanoi Kaherdin:
"Päästäkää hänet sisälle, isäni, koska hän kerran on niin rohkea, ja sallikaa hänen jakaa kanssamme hyvät ja pahat päivät."
He ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Kaherdin näytti vieraalleen linnoituksen lujat muurit ja paaluvarustuksella ympäröidyn päätornin, jota jousimiehet vartioivat. Ampumareijistä hän osoitti tasankoa, jonka reunassa kaukana näkyi herttua Riolin pystyttämät teltat ja huippukatot. Kun he olivat päässeet itse linnan ovelle, sanoi Kaherdin Tristanille:
"Nyt, jalo ystäväni, menemme saliin, jossa äitini ja sisareni asustavat."
Käsi kädessä he astuivat naisten huoneeseen. Äiti ja tytär istuivat par'aikaa ompelemassa kultakirjailua ja samalla he lauloivat hiljaista kehruulaulua. Laulu esitti Kauniin Doetten tarinaa, miten tämä orapihlajan varjossa istuen turhaan odottaa ja ikävöi ystäväänsä Doonia. Tristan tervehti heitä ja he tekivät vastatervehdyksen, sitten nuo molemmat ritarit istuutuivat heidän vierelleen. Kaherdin osoitti messukaapua, jota hänen äitinsä kirjaili:
"Katsokaa", sanoi hän, "jalo ystäväni Tristan, miten taitava äitini on sormistaan: ei kukaan osaa niin ihanasti koristaa messukaapuja ja -kasukoita. Hän ompelee niitä lahjoittaakseen ne köyhille kirkoille. Ja miten sulavasti kultalanka sisareni käsissä piirtyy tuolle valkealle silkille! Tosiaankaan ei sinua, suloinen sisareni, turhan vuoksi nimitetä Isolde Valkokädeksi!"
Kuultuaan, että hänen nimensä oli Isolde, Tristan hymyili ja katsoi häneen ystävällisemmin.
Kreivi Riol oli pystyttänyt leirinsä kolmen peninkulman päähän Carhaixista ja moneen päivään eivät herttua Hoelin miehet enää olleet uskaltaneet jättää muurisuojuksiaan. Mutta seuraavana päivänä Tristan, Kaherdin ja kaksitoista nuorta ritaria hyökkäsivät ulos Carhaixista pantsarihaarniskassa ja kypärät päässä ja ratsastivat kuusimetsän peitossa aivan vihollisten telttojen lähelle. Sitten syöksyen esiin väijytyspaikastaan he anastivat väkivallalla kreivi Riolin kuormaston. Siitä päivästä lähtien he monenlaisia juonia käyttäen ja sankaritöitä suorittaen ahdistivat lakkaamatta hänen joukkoaan, haavoittivat ja tappoivat hänen miehiään ja särkivät lopulta kokonaan hänen huonosti varjellun leirinsä, eivätkä he koskaan palanneet Carhaixiin tuomatta jotakin saalista mukanaan. Näillä retkillä Tristan ja Kaherdin kiintyivät toisiinsa niin lujilla luottamuksen ja hellyyden siteillä, että he ikuisiksi ajoiksi tekivät keskenään ystävyyden ja toveruuden liiton. Eivätkä he milloinkaan tätä vannottua sanaansa rikkoneet, kuten tarinastakin myöhemmin saamme nähdä.
Näiltä yhteisiltä retkeilyiltä palatessaan he haastelivat keskenään kaikenlaisista ritari- ja hovielämää koskevista asioista, eikä Kaherdin tällöin koskaan laiminlyönyt rakkaalle toverilleen ylistää sisartaan Isolde Valkokättä, tuota vaatimatonta ja kaunista impeä.
Eräänä aamuna, juuri auringonnousun hetkellä, laskeutui muuan tähystäjä kiireimmän kautta alas tornistaan huutaen:
"Herrat ritarit, olette liian kauan nukkuneet! Nouskaa, Riol on hyökännyt kimppuumme!"
Ritarit ja kaikki muu kansa asestautuivat ja riensivät muureille: he näkivät koko tasangon välkkyvän kypäreistä. Lippujen liehuessa koko Riolin sotajoukko ratsasti linnaa kohti kauniissa järjestyksessä. Herttua Hoel ja Kaherdin joutuivat jo porttien edessä otteluun. Jousen kantaman päähän päästyään viholliset pysähdyttivät hevosensa ja nuolet lankesivat heidän päälleen niinkuin huhtikuinen sade.
Mutta myöskin Tristan varustautui taisteluun, niiden kanssa, jotka tähystäjä viimeiseksi oli herättänyt. Hän kiinnittää olkanauhat, pukee ylleen nutun ja ihokkaat ja kultaiset kannustimet; hän vyöttää vartalonsa rautapaitaan ja painaa kypärän päähänsä; sitten nousee hän hevosen selkään, kannustaa sen kentälle ja kilpi koholla rintansa edessä hän hyökkää esiin huutaen: "Carhaix!" Jo olikin aika hänen tulla apuun, sillä jo alkoivat Hoelin miehet peräytyä. Kaunis oli nähdä tuota taistelun tuoksinaa, kuinka siinä uupuneet hevoset ja haavoittuneet vasallit ja nuoret ritarit hurjasti iskivät ja temmelsivät, niin että ruoho värjäytyi verenpunaiseksi heidän allaan. Joukkonsa etunenässä oli Kaherdin ylpeästi pysähtynyt nähdessään erään uljaan paroonin, kreivi Riolin veljen, syöksyvän häntä vastaan. Molemmat ryntäsivät toisiaan kohti keihäs ojolla. Nantesilainen katkaisi omansa voimatta tuottaa mitään vahinkoa Kaherdinille, joka hyvin tähdätyllä iskulla löi syrjään vastustajansa kilven ja syöksi kirkkaan keihäänsä vartta myöten hänen kylkeensä. Ritari höltyy satulasta ja putoaa maahan.
Kuullessaan veljensä huudon herttua Riol lasketti täyttä ravia Kaherdinia vastaan. Mutta Tristan tukkesi häneltä tien. Heidän iskiessään yhteen Tristanin keihäs taittui ja Riolin keihäs tunkeutui hevosen rintaan, niin että se kaatui kuoliaana maahan. Tristan, joka heti oli hypähtänyt seisaalleen, huusi, kirkas säilä kädessään:
"Raukka, kurja kuolema sille, joka haavoittaa hevosen ja väistää itse isäntää! Etpä hengissä pääse tästä pälkähästä."
"Senpä varsin valehtelet!" vastasi Riol kannustaen ratsunsa häntä vastaan.
Mutta Tristan vältti taitavasti iskun ja kohottaen käsivartensa antoi samassa hyvän kalpansa täydellä voimalla pudota Riolin kypärälle, jonka kehys ja nenänsuojus särkyivät. Miekka soljahti ritarin olalta hevosen kylkeen, hevonen horjahti ja kaatui vuorostaan. Riol pääsi kuitenkin sen alta jälleen pystyyn. Nyt molemmat hyökkäävät toisiaan vastaan jalkaisin, rikotuin kilvin, murtunein haarniskoin; lopulta sai Tristan isketyksi Riolia kypärään niin ankarasti, että kehys kokonaan irtautui ja parooni vaipui polviensa ja käsiensä varaan.
"Nousepas vielä, jos voit, vasalli", huusi hänelle Tristan, "onneton oli se hetki, jona astuit tälle kedolle, sillä nyt on sinun kuoltava!"
Riol yritti vielä nousta seisaalleen, mutta Tristan kaatoi hänet vielä kerran iskulla, joka kokonaan mursi kypärän. Riol rukoili armoa ja Tristan otti hänen miekkansa.
Riol lupasi antautua herttua Hoelin vangiksi, vannoa hänelle uudelleen uskollisuutta ja rakentaa ennalleen poltetut linnat ja kylät.
Kun voittajat olivat saapuneet takaisin Carhaixiin, sanoi Kaherdin isälleen:
"Sire, pyytäkää Tristania jäämään luoksenne; ei ole olemassa ketään sen parempaa ritaria ja teidän maanne tarvitsee hänen laistaan uljasta paroonia."
Neuvoteltuaan miestensä kanssa herttua Hoel kutsui luokseen Tristanin:
"Ystäväni, en osaa tarpeeksi osoittaa teille ystävyyttäni, sillä te olette pelastanut tämän maan. Tahdon siis maksaa velkani teille. Tyttäreni Isolde Valkokäsi on herttuoiden, kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläinen. Ottakaa hänet, minä annan hänet teille."
"Sire, minä otan hänet", vastasi Tristan.
Oi, arvon herrat, miksi sanoikaan hän tuon sanan! Mutta sen sanan vuoksi täytyi hänen kuolla.
* * * * *
Päivä ja hetki on määrätty. Herttua saapuu paikalle ystävineen, samoin
Tristan. Hovipappi messuaa. Kaikkien läsnäollessa, kappelin ovella,
Pyhän Kirkon määräysten mukaan Tristan nai Isolde Valkokäden. Häät
olivat komeat ja suuret.
Mutta kun yö saapui ja Tristanin miehet riisuivat häneltä hääpuvun, niin tapahtui, että vetäessään pois liian ahdasta hihaa he sattuivat samalla irroittamaan ja pudottamaan hänen sormestaan Isolde Vaaleahiuksen jaspis-sormuksen. Se kieri helisten lattiapaadelle. Tristan näkee sen. Silloin hänen entinen rakkautensa taas herää ja hän tuntee tehneensä rikoksen.
Hänen mieleensä muistui se päivä, jona Isolde Vaaleahius oli antanut hänelle tuon sormuksen: metsässä, jossa Isolde hänen vuokseen oli kärsinyt kaikkea puutetta. Ja nukkuessaan toisen Isolden vierellä Tristan näki koko ajan mielessään Morois'n metsämajan. Mikä petollinen mielle olikaan saanut hänen sydämensä syyttämään ystäväänsä petoksesta? Isolde kärsi kaikki hänen vuokseen, ja hän yksin oli pettänyt hänet. Mutta häntä säälitti myöskin vaimonsa Isolde, tuo vaatimaton ja ihanainen. Molemmat Isoldet olivat rakastaneet häntä onnettomuudekseen. Molemmat oli hän pettänyt.
Mutta Isolde Valkokäsi kummasteli sitä, että Tristan huokaili hänen vierellään. Vihdoin sanoi hän hieman kainostellen:
"Rakas herrani, olenko jollakin tavoin loukannut teitä? Minkätähden ette anna minulle yhtä ainukaista suudelmaa? Sanokaa siis minulle vikani, jotta tietäisin sen ja voisin sen sovittaa, jos voin."
"Ystäväni", sanoi Tristan, "älkää vihastuko, mutta minulla on teille muuan tunnustus tehtävänä. Muinoin eräässä toisessa maassa taistelin lohikäärmettä vastaan ja olin vähällä joutua sen uhriksi, kun äkkiä muistin turvata Jumalan Äitiin; lupasin hänelle, kun hän vapautti minut hirviön vallasta, että, jos milloinkaan ottaisin itselleni vaimon, niin kieltäytyisin yhden vuoden ajan häntä hyväilemästä ja syleilemästä."
"Siispä minä kestän kohtaloni nurisematta", sanoi Isolde Valkokäsi.
Mutta kun hänen kamarineitonsa seuraavana aamuna pukivat hänet naidun naisen pukuun, niin hän hymyili surullisesti ajatellessaan; ettei hänellä oikeastaan ollut oikeutta sellaisiin koristuksiin.