Tristan ja Isolde

XVI.

Kaherdin.

Muutama päivä myöhemmin lähtivät herttua Hoel vouteineen ja metsästäjineen sekä Tristan, Isolde Valkokäsi ja Kaherdin yhdessä metsästämään. Eräällä ahtaalla tiellä Tristan ratsasti Kaherdinin vasemmalla puolella ja Kaherdin ohjasi oikealla kädellään suitsista Isolde Valkokäden ratsua. Hevonen hypähti syrjään ja astui vesilätäkköön ja sen kaviot loiskahuttivat niin paljon vettä Isolden vaatteille, että hän tuli läpimäräksi yläpuolelle polvien. Hän huudahti ja opasti keveällä kannuksen iskulla ratsunsa oikealle tielle päästäen samalla ilmoille niin heleän naurun, että Kaherdin kysyi:

"Armas sisar, mille sinä naurat?"

"Eräälle ajatukselle, joka juuri juolahti mieleeni, armas veli. Kun tuo vesi läikähti polvelleni, sanoin sille mielessäni: 'Vesi, olet rohkeampi kuin milloinkaan rohkea Tristan.' Sille minä nauroin. Mutta jo olen liikoja puhunut, veljeni, ja minä kadun."

Hämmästyneenä ahdisteli Kaherdin häntä niin kauan kysymyksillään, kunnes hän vihdoin sanoi totuuden ja ilmaisi hääyönsä salaisuuden.

Samassa sai Tristan heidät kiinni ja he ratsastivat kolmisin äänettöminä metsästysmajalle. Siellä pyysi Kaherdin Tristania puheilleen ja sanoi hänelle:

"Sire Tristan, sisareni on ilmaissut minulle hääyönsä salaisuuden. Pidin teitä vertaisena ja toverina. Mutta te olette pettänyt luottamuksen ja häväissyt sukulaissuhteemme. Jos ette siis vastakaan tee minulle oikeutta, niin tietäkää, että haastan teidät taisteluun."

Tristan vastasi:

"Niin, olen saapunut keskuuteenne onnettomuudeksenne. Mutta tiedä siis koko kurjuuteni, armas, lempeä ystävä, veli ja toveri, niin ehkä sydämesi siitä heltyy. Tiedä, että minulla on toinen Isolde, kauniimpi kuin kaikki maailman naiset, joka on paljon kärsinyt ja yhä vielä kärsii tähteni. Totta on, että sisaresi rakastaa minua ja pitää minua kunniassa, mutta rakkaudesta minuun tuo toinen Isolde pitää vielä suuremmassa kunniassa kuin sisaresi minua erästä koiraa, jonka olen hänelle antanut. Tule, lopettakaamme tähän tämä metsästys, seuraa minua sinne, minne nyt sinut vien, ja saat tietää elämäni onnettomuuden."

Tristan käänsi hevosensa, Kaherdin ohjasi omansa samalle tielle. Sanaakaan sanomatta he täten ratsastivat korven synkimpään kolkkaan. Siellä paljasti Tristan elämänsä vaiheet Kaherdinille. Hän kertoi, miten hän merellä muinoin oli tyhjentänyt rakkauden ja kuoleman kalkin ja hän kertoi paroonien ja kääpiön kavalluksen, miten kuningatar vietiin polttoroviolle, heitettiin spitaalisille ja miten he rakastivat toisiaan autiossa korvessa, miten hän oli luovuttanut hänet takaisin kuningas Markille ja miten hän lopuksi paettuaan häntä oli tahtonut rakastaa Isolde Valkokättä, mutta miten hän kuitenkin nyt oli varma siitä, ettei hän voinut elää eikä kuolla ilman kuningatarta.

Kaherdin vaikenee ja ihmettelee. Hän tuntee tahtomattaankin vihansa lauhtuvan.

"Ystävä", sanoo hän vihdoin, "olenpa saanut kuulla ihmeellisiä sanoja ja te olette liikuttanut minun sydämeni sääliin: sillä te olette kestänyt sellaisia onnettomuuksia, joista Jumala meitä itsekutakin varjelkoon! Palatkaamme Carhaixiin: kolmantena päivänä olen, jos voin, sanova tästä asiasta teille mielipiteeni."

Huoneessaan Tintagelissa Isolde Vaaleahius huokaa ja ikävöi Tristania. Ijäti rakastaa häntä, siinä hänen ainoa ajatuksensa ja toivonsa. Tristanissa on koko hänen sielunsa kaipaus ja kahteen pitkään vuoteen ei hän ole kuullut mitään hänestä. Missä hän on? Missä maassa? Elääkö hän edes?

Huoneessaan istuu Isolde Vaaleahius ja laulaa surullista rakkaudenlaulua. Siinä kerrottiin, miten Guron vangittiin ja surmattiin sen naisen tähden, jota hän rakasti yli kaiken, ja kuinka kreivi sitten kavalasti syötti Guronin sydämen vaimolleen ja kuinka tämä oli suruunsa menehtyä.

Kuningatar laulaa hiljaa hyräillen ja säestää lauluaan harpulla. Hänen kätensä ovat kauniit, laulu hyvä ja lempeä ja matala on hänen äänensä.

Silloin saapuu hänen luokseen Kariado, muuan rikas kreivi kaukosaarilta. Hän oli tullut Tintageliin tarjoamaan kuningattarelle palvelustaan ja Tristanin lähdettyä oli hän jo useamman kerran yrittänyt mielistellä kuningatarta. Mutta kuningatar oli aina torjunut hänen lähestymisensä. Hän oli kaunis ritari, ylpeä ja korskea, mutta hän oli urheampi naisten huoneissa kuin taistelukentällä. Kun hän nyt tapasi Isolden laulamassa surulauluaan, sanoi hän nauraen:

"Arvon rouva, teidän laulunne on surullinen kuin merikotkan valitus! Sanotaan, että merikotkan laulu merkitsee kuolemaa. Varmaankin teidän laulunne tietää minun kuolemaani: sillä minä kuolen rakkaudesta teihin!"

"Olkoonpa vaikka niin", vastasi Isolde. "Toivoisin melkein, että lauluni tietäisi teidän kuolemaanne, sillä koskaan ette ole saapunut luokseni tuomatta jotakin murheen sanomaa. Merikotkan tai huuhkajan tavoin olette huhuilleet pahaa Tristanista. Mikä huono uutinen on teillä tänään minulle kerrottavana?"

Kariado vastasi:

"Kuningatar, olette suuttunut, en tiedä, mistä, mutta hullu olisin, jos siitä välittäisin. Vaikkapa merikotkan laulu tietäisikin kuolemaani, niin tällainen on se huono sanoma, jonka huuhkaja tällä kertaa huhuu: Nyt olette, rouva Isolde, kadottanut ystävänne Tristanin. Hän on ottanut itselleen vaimon vieraassa maassa. Vast'edes voitte katsoa itsellenne muuta ystävää, sillä hän on hyljännyt rakkautenne. Hän on suurella loistolla ja komeudella viettänyt häitä Isolde Valkokäden, Bretagnen herttuan tyttären kanssa."

Kariado lähtee pois vihaisena. Isolde Vaaleahius painaa päänsä alas ja itkee.

Kolmantena päivänä kutsui Kaherdin luokseen Tristanin.

"Ystäväni, olen kysynyt neuvoa sydämeltäni. Jos asia todellakin on, kuten olette sanonut, niin elämä teille tässä maassa on pelkkää vankeutta ja hulluutta, eikä siitä voi koitua mitään hyvää ei itsellenne eikä sisarelleni Isolde Valkokädelle. Siispä kuulkaa minun ehdotustani: Me purjehdimme yhdessä Tintageliin; te saatte nähdä kuningattaren ja silloin myös saatte nähdä, kaipaako hän teitä vieläkin ja onko hän teille uskollinen. Jos hän on teidät unhoittanut, niin ehkäpä tekin silloin voitte tuntea hellempiä tunteita sisartani Isoldea, tuota hiljaista ja ihanaista kohtaan."

"Veljeni", sanoi Tristan, "totta on, mitä sanotaan: miehen sydän on kallisarvoisempi kuin kokonaisen valtakunnan aarteet."

Heti sen jälkeen Tristan ja Kaherdin tarttuivat sauvaan ja pukeutuivat pyhiinvaeltajakaapuun, ikäänkuin he olisivat olleet lähdössä kaukaiseen maahan pyhien haudoille. He ottivat jäähyväiset herttua Hoelilta. Tristan otti mukaansa Gorvenalin ja Kaherdin yhden ainoan aseenkantajan. Salaa he varustivat laivan lähtökuntoon ja purjehtivat Cornwalliin.

Tuuli oli heille suopea ja myötäinen ja eräänä aamuna ennen päivänkoittoa he laskivat maihin erään pienen aution lahdelman suojassa lähellä Tintagelia. Lidanin linna oli myös siinä lähellä. Varmastikin tuo kunnon vouti Dinas Lidanilainen oli suova heille asunnon ja salaava kaikilta heiltä tulonsa.

Aamun koitossa nuo molemmat ystävykset lähtivät nousemaan Lidanin linnaa kohti, mutta silloin näkivät he takanaan miehen, joka ratsasti samaa tietä. He peittäytyivät metsän suojaan, ja mies ratsasti ohitse heitä huomaamatta, sillä hän nuokkui puoli-unessa hevosen selässä. Tristan tunsi hänet:

"Veljeni", sanoi hän hiljaa Kaherdinille, "tuo mies on Dinas Lidanilainen itse. Hän nukkuu. Varmaankin tulee hän armaansa luota ja uneksii vielä hänestä; ei olisi soveliasta nyt häntä herättää, mutta seuraa minua kaukaa."

Tristan ehätti kiinni Dinaksen, tarttui hiljaa hänen hevosensa suitsiin ja kulki sitten äänettömästi hänen vierellään. Vihdoin hevonen teki pienen käännähdyksen ja nukkuva heräsi. Hän avaa silmänsä, näkee Tristanin, ei usko silmiään:

"Sinäkö, Tristan, siinä! Jumala siunatkoon tätä hetkeä, jona jälleen näen sinut: olen sinua niin odottanut."

"Ystäväni, Jumala olkoon kanssasi! Mitä uutisia on sinulla kuningattaresta?"

"Voi, ystävä, raskaita uutisia. Kuningas rakastaa häntä ja tahtoo juhlia häntä, mutta siitä asti, kun sinä lähdit maanpakoon, hän vain riutuu ja ikävöi sinua. Voi miksi tuletkaan hänen näkyviinsä! Tahdotko vieläkin etsiä hänen kuolemaansa ja omaasi? Tristan, sääli kuningatarta ja jätä hänet rauhaan!"

"Ystävä", sanoi Tristan, "tee minulle yksi palvelus: kätke minut linnaasi, lähetä hänelle tervehdykseni ja järjestä niin, että saan nähdä hänet yhden ainoan kerran."

Dinas vastasi:

"Valtiattareni käy minulle sääliksi, en lähetä tervehdystäsi, ellen tiedä varmaan, että hän yhä edelleen on sinulle rakkain kaikista naisista maan päällä."

"Oi, sire, sanokaa hänelle, että hän yhä vielä on minulle rakkain kaikista naisista maan päällä, ja se on totinen tosi."

"Siispä seuraa minua, Tristan, tahdon auttaa sinua edesottamisessasi."

Vouti majoitti Lidaniin Tristanin, Gorvenalin, Kaherdinin ja hänen aseenkantajansa, ja kun Tristan oli hänelle yksityiskohtia myöten kertonut elämänsä tarinan, lähti Dinas Tintageliin kuulemaan hovin uutisia. Hän sai tietää, että kolmen päivän kuluttua kuningatar Isolde, kuningas Mark ja kaikki hänen asemiehensä ja metsästäjänsä tulisivat lähtemään Tintagelista Valko-Nummen linnaan, jossa valmistettiin suuria metsästysjuhlia. Silloin Tristan uskoi voudille viheriän jaspis-sormuksensa ja ne tervehdykset, jotka hänen tuli viedä Tristanilta kuningattarelle.

XVII.

Dinas Lidanilainen.

Dinas palasi siis takaisin Tintageliin, nousi porraspenkereitä ylös ja astui saliin. Siellä koruteltan alla kuningas Mark ja Isolde Vaaleahius istuivat shakkia pelaamassa. Dinas istuutui jakkaralle kuningattaren viereen ikäänkuin katsellakseen hänen peliään ja kaksi kertaa ikäänkuin osoittaakseen nappuloita hän laski kätensä shakkilaudalle: toisella kertaa Isolde huomasi hänen sormessaan jaspis-sormuksen. Samassa oli hän saanut pelistä tarpeekseen. Hän tuuppasi keveästi Dinaksen käsivartta, niin että useampia nappuloita kaatui sekaisin.

"Nähkääs nyt, vouti", sanoi hän, "olette sekoittanut pelini niin, etten voi jatkaa."

Mark menee pois salista, Isolde vetäytyy omaan huoneeseensa ja viittaa voutia seuraamaan.

"Ystävä, olette varmaan Tristanin sanansaattaja?"

"Olen, kuningatar, hän on Lidanissa, piilossa minun linnassani."

"Onko totta, että hän on ottanut itselleen vaimon Bretagnessa?"

"Kuningatar, teille on puhuttu totta. Mutta hän vakuuttaa, ettei hän ole teitä pettänyt, ettei hänen elämässään ole yhtään hetkeä, jona hän ei olisi rakastanut teitä enemmän kuin kaikkia muita naisia maan päällä, että hän kuolee, ellei hän saa nähdä teitä edes yhden ainoan kerran; hän rukoilee teitä antamaan siihen suostumuksenne sen lupauksen nimessä, jonka annoitte hänelle silloin, kun viimeksi puhuitte keskenänne."

Kuningatar vaikeni hetkisen muistaen tuota toista Isoldea. Vihdoin hän vastasi:

"Niin, viimeksi kun hänet näin, sanoin hänelle: 'Jos joskus vain näen jaspis-sormuksen, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa, olkoon se sitten viisasta tai mieletöntä…'"

"Kuningatar, kahden päivän päästä hovi jättää Tintagelin asettuakseen Valko-Nummelle. Tristan pyytää ilmoittaa, että hän silloin on tien varrella orjantappurapensaikossa lymyssä. Hän pyytää, että säälisitte häntä."

"Ystävä, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa."

Määräpäivänä, kun koko Markin hovi teki lähtöä Tintagelista, Tristan ja Gorvenal, Kaherdin ja hänen aseenkantajansa pukeutuivat kypärään ja rautapaitaan, ottivat miekkansa ja kilpensä ja lähtivät salaisia polkuja myöten sovitulle paikalle. Kaksi tietä johti metsän läpi Valko-Nummelle: toinen oli kaunis ja sileä, siitä oli määrä kulkea hovi joukkueen, toinen oli kivinen ja hyljätty. Tristan ja Kaherdin lähettivät tätä viimemainittua myöten molemmat aseenkantajansa: heidän tuli odottaa hevosten ja kilpien kanssa määräpaikalla. Itse he häipyivät lehvien väliin ja kätkeytyivät pensaikkoon, ja sen eteen Tristan asetti kuusamakierteisen pähkinäpuun oksan.

Pian näkyikin tiellä kuninkaallinen kulkue. Ensin tuli kuningas Markin saattue, marsalkat ja majoittajat, kokit ja juomanlaskijat, kotipapit ja koiranvartijat, jotka viimeksimainitut kulettivat vintti- ja ajokoiria, sitten haukankantajat, jotka pitivät lintuja vasemmassa kädessään, sitten metsästäjät, sitten ritarit ja paroonit, kaikki mitä kauneimmassa järjestyksessä. He käyvät kaksitellen, hitaasti ja arvokkaasti ja upeat ovat he katsella kultakirjailluin samettiloimin verhottujen hevostensa selässä. Sitten tuli kuningas Mark, ja Kaherdin ihaili suuresti hänen lähimpiä seuralaisiaan, jotka kaikki olivat puetut kulta- ja purppuravaatteisiin.

Sitten tulee esiin kuningattaren kulkue. Ensin tulevat pesurouvat ja kamarineidot, sitten paroonien ja kreivien vaimot ja tyttäret. He kulkevat yksitellen, kullakin nuori ritari saattajanaan. Vihdoin tulee esiin ratsu, jonka selässä istuu nainen, jonka vertaa kauneudessa ei Kaherdin vielä ikinä ole nähnyt. Hän on sekä kasvoiltaan että vartaloltaan sorea. Hänen lantionsa ovat tyttömäiset, silmäkarvansa hienopiirteiset, silmänsä hymyilevät, hampaansa pienet ja somat. Hän on punaisessa puvussa ja kullasta ja jalokivistä tehty ripa kimaltelee hänen hienolla otsallaan.

"Tuo on siis kuningatar", sanoo Kaherdin hiljaa.

"Kuningatar!" vastaa Tristan, "ei, se on Camille, palvelijanainen."

Sitten seuraa ruskean hevon selässä toinen neiti, valkoisempi kuin helmikuun lumi, helottavampi kuin ruusu; hänen silmänsä tuikkivat niinkuin tähden värinä lähteessä.

"Nyt näen kuningattaren", sanoo Kaherdin.

"Ei, tuo on Brangien Uskollinen", sanoo Tristan.

Mutta äkkiä valkeni tie, ikäänkuin aurinko olisi häikäisten puhkaissut suurien puiden siimeksen, ja Isolde Vaaleahius ratsasti esiin. Herttua Andret, jota Jumala rangaiskoon, ratsasti hänen oikealla sivullaan.

Tällä hetkellä kohosi pensaikosta ilmoille leivosten ja peipposten liverrys, ja Tristan vuodatti näihin säveleihin koko sielunsa hellyyden.

Kuningatar ymmärtää ystävänsä sanoman. Hän huomaa kuusaman kiertämän pähkinäpuun oksan ja ajattelee sydämessään: "Niin on laitamme, ystävä, et sinä ilman minua, enkä minä ilman sinua." Hän pysähdyttää ratsunsa, astuu alas sen selästä, lähestyy erästä palvelijaneitoa, joka kantaa kalliilla kivillä koristettua leposijaa; siinä purppuramatolla makaa pieni Helu-Lelu. Hän ottaa sen syliinsä, hyväilee sitä, sivelee sitä hermeliinihihallaan, hellittelee sitä kaikin tavoin. Sitten pantuaan sen takaisin sijalleen hän kääntyy okaisen pensaikon puoleen ja sanoo korkealla äänellä:

"Metsän linnut, jotka olette minua ilahduttaneet lauluillanne, minä kiitän teitä. Silläaikaa kun herrani Mark ratsastaa Valko-Nummelle, tahdon viettää tämän illan Saint-Lubinin linnassa. Seuratkaa minua, linnut, sinne; tänä iltana olen palkitseva teitä ruhtinaallisesti, kuten hyviä lemmenlaulajia ainakin."

Tristan kätki nämä sanat sydämeensä ja iloitsi niistä. Mutta jo Andret epäili jotakin. Hän auttoi kuningattaren jälleen satulaan ja kulkue vieri eteenpäin.

Kuulkaapa siis, miten onnettomasti kävi. Sill'aikaa kun kuninkaallinen kulkue vaelsi toista tietä, sattui eräs asestettu ritari nimeltä Bleheri matkaamaan tuota toista tietä, jonka varrella Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja vartioivat herrojensa hevosia. Hän tunsi jo kaukaa Gorvenalin ja Tristanin kilven. "Mitä näenkään?" ajatteli hän, "tuohan on Gorvenal ja tuo toinen on varmasti Tristan." Hän kannusti hevosensa heitä kohti ja huusi: "Tristan!" Mutta jo olivat molemmat aseenkantajat kääntäneet hevosensa ja pakenivat minkä kerkisivät. Bleheri nelisti heidän jälessään huutaen:

"Tristan! pysähdy, vannotan sinua siihen sankaruutesi nimessä!"

Mutta aseenkantajat eivät kääntyneet. Silloin Bleheri huusi:

"Tristan! pysähdy, minä vannotan sinua Isolde Vaaleahiuksen nimessä!"

Kolme kertaa hän täten rukoili pakenevia pysähtymään Isolde Vaaleahiuksen nimessä. Turhaan, he katosivat, eikä Bleheri saanut kiinni kuin yhden heidän hevosistaan, jonka hän otti voittosaaliina mukaansa. Hän tuli Saint-Lubinin linnaan juuri samoihin aikoihin kuin kuningatarkin saapui sinne. Ja tavattuaan hänet yksin, sanoi hän:

"Kuningatar, Tristan on tässä maassa. Näin hänet tuonoin tiellä. Hän lähti pakoon. Kolme kertaa vannotin häntä pysähtymään Isolde Vaaleahiuksen nimessä; mutta hän pelästyi siitä, eikä uskaltanut pysähtyä."

"Jalo sire, te puhutte mieletöntä valhetta; miten voisi Tristan olla tässä maassa? Miten olisi hän paennut teitä? Miten ei hän olisi pysähtynyt minun nimeeni vannotettuna?"

"Ja kuitenkin, jalo rouva, olen nähnyt hänet, olenpa ottanut hänen hevosensakin, jonka tuntomerkit ovat täysin selvät. Katsokaa itse, tuolla se on."

Mutta Bleheri huomasi, että Isolde oli suuttunut. Häntä suretti se, sillä hän rakasti Tristania ja Isoldea. Hän meni pois pahoillaan siitä, että oli ollenkaan sanonut mitään.

Silloin Isolde rupesi itkemään ja sanoi: "Minä onneton, olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Tristan pilkkaa ja häpäisee minua! Ennen aikaan hän minun nimeeni vannotettuna olisi uhmannut mitä vihollista tahansa! Hän on luonnostaan rohkea; jos hän siis nyt on paennut Bleheritä, jos hän ei ole suvainnut pysähtyä ystävänsä nimen kuullessaan, niin johtunee se varmasti siitä, että toinen Isolde pitää häntä valloissaan. Miksi onkaan hän palannut? Hän oli pettänyt minut ja nyt tahtoi hän lisäksi vielä häväistä minua. Eikö entisissä kärsimyksissäni jo ole hänelle kylliksi? Palatkoon hänkin siis vuorostaan häväistynä Isolde Valkokäden luo!"

Hän kutsutti tykönsä Perinis Uskollisen ja kertoi hänelle ne uutiset, jotka Bleheri oli tuonut, ja lisäsi:

"Ystävä, hae Tristan käsiisi siltä syrjäpolulta, joka vie Tintagelista Saint-Lubiniin. Sano hänelle, että kiellän häneltä tervehdykseni ja että hän varokoon lähestymästä minua, sillä jos hän sen tekee, annan palvelijaini häpeällisesti ajaa hänet pois."

Perinis etsiskeli siksi kunnes hän löysi Tristanin ja Kaherdinin. Hän esitti heille kuningattaren viestin.

"Veljeni!" huudahti Tristan, "mitä sanotkaan! Kuinka olisin minä paennut Bleheritä, kun meillä ei ole, kuten itsekin näet, edes hevosia! Gorvenalilla oli ne hallussaan, mutta emme ole tavanneetkaan häntä sovitulla paikalla ja etsiskelemme häntä vieläkin."

Samassa saapuivatkin Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja; he kertoivat seikkailunsa.

"Perinis, jalo, armas ystäväni", sanoi Tristan, "kiiruhda nopeasti valtiattaresi luo. Sano hänelle, että lähetän hänelle rakkaan tervehdykseni, että en ole millään rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen hänelle velkapää, että hän on minulle rakkaampi kaikkia muita naisia maan pinnalla; sano hänelle, että hän lähettäisi sinut tuomaan minulle suosion sanoman; odotan tässä, kunnes palaat."

Perinis palasi kuningattaren luo ja kertoi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta Isolde ei uskonut häntä:

"Voi, Perinis, sinä olit ennen minulle uskollinen ja vilpitön ja isäsi määräsi sinut jo lapsesta alkaen minun palvelukseeni. Mutta Tristan, tuo lumooja, on sinutkin voittanut puolelleen valheillaan ja lahjoillaan. Sinäkin olet minut pettänyt, mene pois!"

Perinis polvistui hänen eteensä:

"Valtiatar, kuulenpa kovia sanoja. En koskaan elämässäni ole tuntenut niin suurta surua kuin nyt. Mutta vähät minusta. Suren teidän vuoksenne, rouva, kun noin syyttömästi solvaatte herraani Tristania; liian myöhään olette katuva sitä."

"Mene, en usko sinua! Sinäkin Perinis, Perinis Uskollinen, olet minut pettänyt!"

Kauan odotti Tristan, että Perinis saapuisi tuomaan hänelle kuningattaren anteeksiantoa. Perinis ei tullut ollenkaan.

Aamulla pukeutuu Tristan väljään, repaleiseen kaapuun. Hän maalaa sieltä täältä kasvonsa punaisella ja pähkinänviheriällä, niin että hän on aivan spitaalisairaan näköinen. Hän ottaa toiseen käteensä puulautasen almujen keräilyä varten ja toiseen helistimen.

Hän kulkee pitkin Saint-Lubinin katuja ja anelee kaikilta ohikulkijoilta almua särähtävällä äänellä. Jospa hän saisi edes nähdä kuningattaren!

Vihdoin hän astuu ulos linnastaan; Brangien ja kamarineidot ja palvelijat ja asemiehet seuraavat häntä. Hän kääntyy kirkkoon vievälle tielle. Spitaalinen kulkee saattueen jälessä, helisyttää kulkustaan ja rukoilee valittavalla äänellä:

"Kuningatar, tehkää laupeudesta minulle joku hyvätyö. Ette aavista, miten olen sen tarpeessa!"

Hänen kauniista ruumiistaan ja ryhdistään on Isolde heti tuntenut hänet. Hän värisee kuin haavan lehti, mutta ei suvaitse luoda häneen edes katsettaan. Spitaalinen rukoilee häntä sydäntäsärkevästi, hän laahautuu hänen jälessään:

"Kuningatar, älkää vihastuko minulle siitä, että näin rohkenen lähestyä teitä; armahtakaa minua, olen hyvin sen ansainnut!"

Mutta kuningatar huutaa palvelijoilleen ja asemiehilleen:

"Ajakaa pois tuo haaska!"

Palvelijat työntävät hänet taammaksi ja lyövät häntä. Hän tekee vastarintaa ja huutaa:

"Kuningatar, armahtakaa!"

Silloin Isolde purskahtaa nauruun. Hänen naurunsa kiiriskeli vielä ilmassa hänen astuessaan kirkkoon. Kuultuaan hänen nauravan spitaalinen lähti pois. Kuningatar astui vielä pari askelta kirkon keskilattialla, sitten hänen jäsenensä horjahtivat ja hän vaipui polvilleen, kädet ristissä rinnalla ja otsa vasten maata.

Samana päivänä sanoi Tristan jäähyväiset Dinakselle, ja niin surkeassa mielentilassa, että pelättiin hänen menettäneen järkensä. Hänen laivansa nosti jälleen purjeensa Bretagnea kohti.

Voi, pian myös kuningatar katui kovuuttaan. Kun hän Dinas Lidanilaiselta sai kuulla, että Tristan oli lähtenyt niin surun murtamana, rupesi hän vihdoin uskomaan, että Perinis oli puhunut totta, että Tristan ei ollut paennut ja että hän oli ajanut hänet luotaan syyttömästi.

"Voi minua", sanoi hän itselleen, "olen ajattanut luotani sinut, Tristanin, ystäväni ainoan! Tästä lähin vihaat minua, enkä milloinkaan enää saa nähdä sinua. Et milloinkaan ole edes tietävä minun katumustani, etkä sitä rangaistusta, mihin tuomitsen itseni pieneksi merkiksi katumuksestani."

Siitä päivästä lähtien, rangaistakseen itseään hairahduksestaan ja mielettömyydestään, Isolde Vaaleahius käytti jouhipaitaa vasten ihoaan.

XVIII.

Tristan narrina.

Tristan oli jälleen Bretagnessa herttua Hoelin ja vaimonsa Isolde Valkokäden luona. Kaikki ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta Isolde Vaaleahius oli hänet ajattanut pois: ei mikään ollut hänelle enää minkään arvoista. Hän riutui ikävään. Vihdoin eräänä päivänä hän päätti, että hänen oli jälleen nähtävä Isolde, vaikkakin tämä uudelleen ruoskittaisi hänet. Kaukana hänestä oli varma kuolema hänen edessään, parempi sitten kuolla yhdellä kertaa kuin näin hitaasti, päivä päivältä. Joka elää tuskassa, on melkein kuin kuollut. Tristan toivookin kuolemaa, hän tahtoo kuolla, mutta saakoon kuningatar ainakin tietää, että hän on kuollut rakkaudesta häneen; kun hän sen tietää, on suloisempaa kuolla.

Tristan lähti Carhaixista kenenkään tietämättä. Hän ei ilmoittanut siitä ei sukulaisilleen, ei ystävilleen, ei edes rakkaalle toverilleen Kaherdinille. Hän lähti kurjissa pukimissa, jalkaisin, sillä kukaan ei kiinnitä huomiota kurjiin kulkureihin valtamaanteillä. Hän käveli siksi kunnes hän saapui meren rannalle.

Satamassa par'aikaa muuan suuri kauppalaiva hankkiutui lähtöön; jo hinasivat merimiehet purjeita ja nostivat ankkuria laskeakseen ulapalle.

"Jumala olkoon kanssanne, hyvät herrat, olkoon purjehduksenne suotuisa!
Mitä maata kohti lähdette?"

"Tintageliin purjehdimme!"

"Tintageliin! Voi, hyvät herrat, ottakaa minut mukaanne."

Tristan pääsee mukaan. Suotuisa tuuli paisuttaa purjeita ja laiva kiitää laineilla. Viiden vuorokauden kuluttua laskee se ankkuriin Tintagelin edustalla.

Linnaan johti vain yksi rautaportti ja kaksi asemiestä vartioi sitä yötä ja päivää. Miten päästä sisään?

Tristan istuutui rannikolle. Hän kuuli eräältä ohikulkevalta, että Mark oli linnassa.

"Mutta missä on kuningatar ja Brangien, hänen kaunis seuranaisensa?"

"He ovat myös Tintagelissa, äskettäin näin heidät: kuningatar Isolde näytti surulliselta kuten tavallisesti."

Isolden nimen kuullessaan Tristan huokasi. Ei kavaluus eikä urhoollisuus häntä nyt auttaisi. Kuningas Mark surmaisi hänet…

"Mutta samapa tuo, jos surmaakin! Miksi en kuolisi rakkaudesta teihin, Isolde! Mutta ajattaisittekohan taas pois minut? Tahdonpa vielä yrittää erästä juonta… Naamioin itseni hulluksi ja tämä hulluus on oleva suurinta viisautta."

Muuan karkeaan villamekkoon puettu kalastaja sattui kulkemaan ohitse.

"Ystävä, vaihda vaatteita kanssani! Anna minulle mekkosi, se on kovin mieleiseni!"

Kalastaja huomasi Tristanin vaatteet paremmiksi omiaan, kaappasi ne heti ja suori nopeaan matkoihinsa mielissään edullisesta vaihtokaupasta.

Silloin Tristan leikkasi pois kauniit vaaleat kiharansa keriten päälakensa ristin muotoon. Hän voiteli kasvonsa eräällä taikayrttinesteellä, jonka hän oli tuonut omasta maastaan ja joka heti muutti hänen kasvonsa niin omituisesti, ettei kukaan saattanut niitä tuntea. Hän tempasi maasta kastanjapuun vesan, teki siitä itselleen nuijan sekä ripusti sen kaulaansa; paljain jaloin hän asteli suoraan linnaa kohti.

Portinvartija luuli häntä narriksi ja sanoi:

"Käykää peremmälle, missä olettekaan viipynyt niin kauan?"

Narri vastasi:

"Montin apotin, hyvän ystäväni häissä. Hän on nainut erään apotissan, paksun, hunnutetun naisen. Besangonista Montiin asti kaikki papit, apotit, munkit ja klerkit ovat olleet näissä naittajaisissa ja kaikki hyppivät, leikkivät ja tanssivat puiden siimeksessä. Mutta minun täytyi jättää heidät tullakseni tänne: sillä minun on tänään palveltava pöydässä kuningasta."

Portinvartija vastasi hänelle:

"Astukaa siis sisälle, arvon herra, Urgan Pitkäkarvan poika; te olette suuri ja karvainen kuin hänkin ja muistutatte suuresti isäänne."

Kun hän astui sisään linnan portista nuijaansa heilutellen, kokoontuivat kaikki palvelijat ja asemiehet hänen ympärilleen ajaen ja usuttaen häntä niinkuin sutta.

"Nähkääs narria, hu hu huu huu!"

He heittelevät häntä kivillä ja ahdistavat häntä sauvoilla; mutta hän pitää puoliaan hypellen edestakaisin: jos häntä ahdistetaan vasemmalta, huitaisee hän oikealle.

Naurun ja huudon raikuessa hän vihdoin saapuu sen salin kynnykselle, jossa kuningatar ja kuningas Mark istuvat korukatoksen alla. Hän lähestyy ovea, ripustaa nuijan naulaan ja astuu sisään. Kuningas sanoi hänet nähdessään:

"Tuossapa on hupainen seuraveikko; tuokaa hänet lähemmäksi."

Hänet tuodaan kuninkaan eteen.

"Ystävä, olkaa tervetullut. Mitä olette saapunut täältä etsimään?"

"Isoldea, jota niin suuresti rakastan. Minulla on sisar, jonka annan teille, ihanainen Brunehaut. Kuningatar ikävystyttää teitä, koettakaapa tuota toista. Vaihtakaamme, minä lahjoitan teille sisareni, työntäkää te minulle Isolde, otan hänet ja palvelen teitä uskollisella rakkaudella."

Kuningas nauroi näitä puheita ja sanoi narrille:

"Jos annan sinulle kuningattaren, niin mitä teet hänellä? Minne viet hänet?"

"Tuonne ylhäälle, taivaan ja pilven väliin, kauniiseen lasikartanoon. Auringonsäteet säihkyvät sen lävitse, eivätkä tuulet voi sitä huojuttaa. Sinne vien hänet kristallikammioon, joka on täynnä ruusuja ja aamuruskon välkettä."

Kuningas ja paroonit sanoivat toisilleen:

"Tämä on erinomainen narri, taitava sanoissaan!"

Hän istui matolla ja katseli hellästi Isoldea.

"Ystävä", sanoi Mark, miten voit toivoa, että valtiattareni kiinnittäisi sydäntään sellaiseen iljettävään pöljäpäähän kuin sinä?"

"Sire, onpa oikeutta sellaiseen toivoon minulla, olen suorittanut hänen vuokseen monta urotyötä ja hänen vuokseen olen tullut hulluksi."

"Kuka sinä siis olet?"

"Minä olen Tristan, tuo mies, joka niin suuresti on rakastanut kuningatarta ja joka rakastaa häntä kuolemaansa asti."

Tämän nimen kuultuaan Isolde huokasi, väri vaihtui hänen kasvoillaan ja vihastuneena hän sanoi:

"Mene tiehesi! Kuka sinut on päästänyt sisälle? Mene matkaasi typerine leikinlaskuinesi!"

Narri huomasi kuningattaren vihastuksen ja sanoi:

"Kuningatar Isolde, ettekö muista päivää, jolloin, Morholtin myrkytetyn miekan vaivoissa harppuineni merellä velloen, ajauduin teidän maanne rannikolle? Te paransitte minut. Ettekö enää muista sitä, kuningatar?"

Isolde vastasi:

"Mene pois, narri; eivät kujeesi minua miellytä etkä sinä itse!"

Heti narri kääntyi paroonien puoleen, ajoi heidät ovelle huutaen:

"Hullut ihmiset, pois täältä! Antakaa minun pitää neuvoa Isolden kanssa, sillä minä olen tullut tänne rakastaakseni häntä."

Kuningas naurahti, Isolde punastui.

"Sire, ajakaa pois tuo narri!"

"Kuningatar Isolde, ettekö muista sitä suurta lohikäärmettä, jonka tapoin teidän maassanne? Kätkin sen kielen vyöhöni ja myrkyn polttamana vaivuin hetteeseen. Silloin olin ihailtava ritari! Ja odotin kuolemaa, kun te saavuitte avukseni."

Isolde vastaa:

"Vaikene, loukkaat ritareita, sillä sinä olet vain synnyntähouru. Kirotut olkoot ne merimiehet, jotka toivat sinut tänne, sensijaan, että olisivat paiskanneet sinut mereen!"

Narri purskahti nauruun ja jatkoi:

"Kuningatar Isolde, ettekö muista kylpyä, jossa tahdoitte surmata minut omalla miekallani, ja satua kultahiuksesta, joka lauhdutti teidät, ja miten puolustin teitä pelkuri-voutia vastaan?"

"Vaietkaa, huono tarinoitsija! Miksi juuri tänne tulette tarjoamaan hourupäisiä kuvitelmianne? Olitte eilen varmaan päihdyksissä ja se on johtanut mieleenne tällaisia unia."

"Se on totta. Olen päihtynyt ja sellaisesta juomasta, että tämä päihtymys ei koskaan haihdu. Kuningatar Isolde, ettekö muista tuota kaunista, kuumaa päivää avoimella merellä? Teillä oli jano, ettekö muista sitä, kuninkaan tytär? Me joimme molemmat samasta pikarista. Siitä asti olen ollut vaarallisesti päihdyksissä…"

Kun Isolde kuuli nämä sanat, jotka hän yksin saattoi ymmärtää, peitti hän kasvonsa viitallaan ja nousi mennäkseen. Mutta kuningas pidätti häntä:

"Odottakaahan vielä hetkinen, Isolde ystäväni, jotta kuulisimme kaikki hänen hullutuksensa. Mihin ammattiin kykenet narri?"

"Olen palvellut kuninkaita ja kreivejä."

"Osaatko todellakin metsästää koirilla ja linnuilla?"

"Se on varma se, kun haluan metsästää, voin tavoittaa koirillani kurjet, jotka liitelevät pilvissä, hurtillani saavutan joutsenet, valkoiset hanhet ja villit kyyhkyset, jousellani kaikki haikarat ja sukeltajat."

Kaikki nauroivat makeasti ja kuningas kysyi:

"Ja mitä silloin saat, veliseni, kun käyt pyytämään riistaa vesien vieremältä?"

Narri vastasi nauraen:

"Kaikkea: haukoillani sieppaan korpien susia ja suuria karhuja, metsäsikoja, kauriita ja hirviä, kettuja, jäniksiä. Ja kun palaan ruokaherrani luo, osaan käyttää nuijaani, kylvää palavia kekäleitä asemiesten päälaelle, virittää harppuni ja laulaa, rakastaa kuningattarina ja heittää puroihin somasti veisteltyjä lastusia. Todellakin, enkö ole hyvä lauluniekka ja lemmenritari? Tänään olette nähneet, miten osaan käyttää sauvaa miekkanani."

Ja hän huitoo nuijallaan ympärilleen.

"Menkää tiehenne", huutaa hän, "Cornwallin herrat! Miksi viivytte vielä? Ettekö jo ole syöneet? Ettekö jo ole kylläiset?"

Kun kuningas tarpeekseen oli iloillut narrin kanssa, pyysi hän ratsuaan ja haukkojaan ja vei ritarit ja asemiehet metsästysretkelle.

"Sire", sanoi hänelle Isolde, "tunnen itseni väsyneeksi ja sairaaksi. Sallikaa, että vetäydyn huoneeseeni lepäämään. En voi enää kuunnella hänen hassutuksiaan."

Hän vetäytyi huoneeseensa mietteissään, istuutui vuoteensa laidalle ja antoi surulle vallan:

"Minä kurja, miksi olen syntynyt? Sydämeni on raskas ja suruinen. Brangien, rakas sisareni, elämäni on niin vaikea ja synkkä, että parempi olisi kuolla! Tuolla on narri, risti päälaella, joka vielä on sattunut tulemaan tänne onnettomuudekseni; tuo hullu, tuo ilveilijä on lumooja tai tietäjä, sillä hän tietää joka kohdan minussa ja elämässäni; hän tietää asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin te, minä ja Tristan; hän tietää ne, tuo maankiertäjä, jonkun loihdun tai taian avulla."

Brangien vastasi:

"Mutta jos hän olisikin Tristan itse."

"Ei, sillä Tristan on kaunis ja ritarien parhain; mutta tuo mies on inhoittavan ruma ja muodoton. Jumala hänet kirotkoon, kirottu olkoon hänen syntymähetkensä ja laiva, joka hänet tänne toi, sensijaan että olisi haudannut hänet alle aaltojen syvien!"

"Rauhoittukaa toki, valtiatar", sanoi Brangien. "Te ette osaa enää muuta kuin kirota ja sadatella. Mistä olette sellaisen taidon oppinut? Ehkäpä tuo mies on Tristanin sanansaattaja?"

"En usko sitä. Mutta menkäähän häntä tapaamaan, jalo ystäväni, puhutelkaa häntä, ehkäpä saatte hänestä selvän."

Brangien meni saliin, jossa narri istui penkillä yksinään. Tristan tunsi hänet ja sanoi:

"Brangien, vilpitön Brangien, vannotan teitä Jumalan nimeen, säälikää minua!"

"Kurja hourupää, piru itsekö teille on nimeni neuvonut?"

"Kaunokaiseni, jo kauan sitten olen sen oppinut. Pääni kautta, joka ennen oli vaaleakutrinen, jos järki on siitä raukasta kaikonnut, niin on se teidän syynne, kaunokainen. Eikö juuri teidän pitänyt varjella sitä juomaa, jonka join avoimella merellä! Join sitä helteen tuskassa hopeapikarista ja ojensin sen sitten Isoldelle. Te yksin sen tiesitte, kaunokainen; ettekö muista sitä enää?"

"En!" vastasi Brangien, ja aivan kuohuksissaan hän riensi Isolden huoneeseen ja narri kiirehti jälessä huutaen: "Armahtakaa!"

Hän astuu sisään, näkee Isolden, syöksyy häntä kohti käsivarret levällään painaakseen hänet rintaansa vasten, mutta häpeissään, kauhun hien noustessa hänen otsalleen Isolde väistyy, pakenee. Nähdessään, että Isolde karttaa häntä Tristan vavahtaa häpeästä ja suuttumuksesta, vetäytyy oven puoleen:

"Totisesti olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Isolde työntää minut pois, kieltää minulta rakkautensa ja pitää minua liian halpana! Ah, Isolde, joka paljon rakastaa, myöhään unhoittaa! Isolde, kaunis ja kallisarvoinen asia on pulppuava lähde, joka levein ja kirkkain aaltosin tulvehtii; mutta sinä päivänä, jolloin se kuivuu, ei sillä tee enää mitään; sellainen on sammunut rakkauskin."

Isolde vastaa:

"Veljeni, katson teitä, epäilen, värisen, en tiedä, en tunne
Tristania…"

"Kuningatar Isolde, minä olen Tristan, sama mies, joka teitä niin suuresti on rakastanut. Ettekö muista kääpiötä, joka siroitteli jauhoa vuoteittemme väliin, ja hyppäystä, jonka tein, ja verta, joka vuoti haavastani? Entä lahjaa, jonka teille lähetin, pientä Helu-Lelu-koiraa, jolla oli lumottu kello kaulassaan? Ettekö muista niitä hienosti veisteltyjä lastuja, jotka heitin puroon?"

Isolde katsoo häneen, huokaa, ei tiedä, mitä sanoa, mitä uskoa. Hän näkee kyllä, että tämä mies tietää kaikki, mutta hulluutta olisi tunnustaa hänet Tristaniksi; ja Tristan nähdessään, ettei hän voi tuntea häntä, sanoo hänelle:

"Rouva kuningatar, tiedän kyllä, että olette ottanut rakkautenne pois minulta ja syytänpä teitä sentähden petollisuudesta. Kuitenkin muistan ajan, jolloin te rakastitte minua suuresti. Metsän aution helmassa, lehtimajan varjossa! Muistatteko vielä sitä päivää, jolloin annoin teille kunnon koirani Äkähampaan? Oi, se on uskollisesti rakastanut minua aina ja minun vuokseni jättäisi se vieläkin Isolde Vaaleahiuksen. Missä se on? Mitä olette sille tehneet? Se ainakin tuntisi minut."

"Sekö tuntisi teidät! Te puhutte mielettömyyksiä, sillä siitä asti kun Tristan lähti, on se maannut tuolla alhaalla kopissaan äreänä ja syössyt vihaisena jokaisen päälle, joka vain on yrittänyt sitä lähestyä. Brangien, tuo se tänne!"

Brangien tuo koiran.

"Tule tänne, Äkähammas", sanoo Tristan, "olit minun palvelijani, otan sinut takaisin."

Kun Äkähammas kuulee hänen äänensä, riistää se ketjut irti Brangienin kädestä, juoksee nuolena isäntänsä luo, pyörittelee itseään hänen jaloissaan, nuolee hänen käsiään, haukkuu riemusta.

Isolde nähdessään tämän ihmettelee suuresti, luulee hullua loihtijaksi.

Tristan huudahtaa:

"Siunattu olkoon, Äkähammas, vaiva, jonka käytin sinun kasvatukseesi! Sinä olet ottanut minut paremmin vastaan kuin hän, jota minä yli kaiken rakastin. Hän ei tahdo tuntea minua; mahtaako hän edes tuntea tätä sormusta, jonka hän muinoin antoi minulle kyynelten ja suuteloiden kera eropäivänämme? Tuo pieni jaspis-sormus on ollut uskollinen seuralaiseni: usein olen kysynyt siltä neuvoa tuskissani, usein olen kostuttanut tuota viheriää jaspiskiveä kyyneleilläni."

Silloin Isolde tunsi hänet Tristaniksi.

"Minä onneton", huudahti hän, "kuinka ei paha sydämeni halkea surusta, kun en ole tuntenut häntä, joka niin paljon on tähteni kärsinyt! Anteeksi, sire, ystäväni, minä kadun!…"

Hän vaipui pyörtyneenä ystävänsä rintaa vasten. Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, piti Tristan häntä sylissään ja suuteli hänen silmiään ja kasvojaan. Hän vei hänet verhon taakse ja he vaipuivat syleilyyn.

Saadakseen enemmän hupia hullusta palvelijat asettivat hänet asumaan salin portaiden alle, niinkuin minkäkin koiran koppiinsa. Hän kesti kärsivällisesti heidän pilkkansa ja lyöntinsä, sillä tuon tuostakin hän pujahti pahnoiltaan kuningattaren huoneeseen.

Mutta kun kului muutamia päiviä, alkoi kaksi kamarirouvaa epäillä jotakin salajuonta; he ilmoittivat siitä Andret'lle, joka asetti naisten huoneiden edustalle kolme hyvin varustettua asemiestä. Kun Tristan juuri oli astumaisillaan kynnyksen yli, huusivat he:

"Takaisin, narri, palaa nukkumaan pahnoillesi!"

"Mitä, kauniit ritarit", sanoi narri, "enkö muka tänä iltana saisikaan mennä syleilemään kuningatarta, joka rakastaa ja ikävöi minua?"

Tristan kohotti nuijaansa; he pelästyivät ja päästivät hänet sisälle.
Tristan sulki kuningattaren syliinsä:

"Ystävä, minun on jo paettava, sillä joudun pian ilmi. Minun täytyy paeta, enkä koskaan enää luultavasti tule takaisin. Kuolemani on lähellä; kaukana teistä kuolen rakkauden ikävääni."

"Ystävä, sulje minut niin lujasti syleilyysi, että tässä syleilyssä meidän sydämemme särkyvät ja sielumme vapautuvat! Vie minut siihen Autuaitten Maahan, josta muinoin puhuit, maahan, josta ei kenkään palaa ja jossa suuret sävelniekat kaiuttavat loppumattomia säveliä. Vie minut sinne!"

"Niin, ystävä, sinne vien sinut. Se hetki koittaa pian. Emmekö jo ole tyhjentäneet loppuun kaiken maallisen murheen ja riemun pikaria? Kun aika on täytetty, kutsun sinua, Isolde. Tuletko silloin?"

"Ystävä, tiedät, että tulen!"

"Ystävä, Jumala sinua siitä palkitkoon!"

Kun hän astui kynnyksen yli, syöksyivät vakoilijat hänen kimppuunsa.
Mutta narri rähähti nauramaan, heilautti nuijaansa ja sanoi:

"Ajatte minut pois, jalot herrat. Menen ajamattakin. Mitä tekisin enää täällä, koska valtiattareni lähettää minut kauas pois valmistamaan sitä kirkkaudenkartanoa, jonka olen hänelle luvannut, kristallilinnaa, täynnä ruusuja ja aamuruskon välkehtivää värinää!"

"Mene siis, narri, niin pitkälle kuin tietä riittää!"

Palvelijat väistyivät ja narri lähti, kiirehtimättä, omia aikojaan tanssahdellen.

XIX.

Kuolema.

Tuskin oli Tristan saapunut takaisin Carhaixiin, Vähään-Bretagneen, kun hän jo riensi sotaan auttaakseen rakasta toveriaan Kaherdinia, jota eräs Bedalis-niminen parooni ahdisti. Tristan joutui Bedaliksen väijytyksen uhriksi. Hän surmasi Bedaliksen seitsemän veljeä, mutta tässä kahakassa hänet haavoitettiin myrkytetyllä keihäällä.

Hän pääsi vaivoin Carhaixin linnaan. Lääkärejä saapui hänen luokseen joukoittain, mutta kukaan ei osannut parantaa myrkyn vihoja, sillä he eivät edes keksineet sitä. Turhaan he silppusivat juuria ja keittivät ruohoja ja sekoittivat juomia. Tristan tuli vain huonommaksi. Myrkky leveni koko ruumiiseen. Hän kalpeni ja hänen luunsa alkoivat pistää esiin.

Hän tiesi, että hänen oli nyt kuoltava. Silloin hän tahtoi nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kuinka päästä hänen luokseen. Hän on niin heikko, että hän kuolisi merellä. Ja jos hän pääsisikin Cornwalliin, niin miten suoriutua vihollisista? Hän valittaa, myrkky jäytää häntä, hän odottaa kuolemaa.

Hän kutsutti silloin salaa luokseen Kaherdinin ilmaistakseen hänelle tuskansa, sillä molemmat rakastivat toisiaan uskollisella rakkaudella. Hän pyysi, että kaikki muut poistuisivat huoneesta ja myös läheisistä saleista. Isolde, hänen vaimonsa, ihmetteli suuresti tätä oudonlaista toivomusta. Hän pelästyi ja halusi kuulla heidän keskustelunsa. Hän nojautui ulos ikkunasta painaen päänsä sitä seinää vasten, jonka luona Tristanin vuode sijaitsi. Hän kuuntelee; eräs uskottu pitää vahtia ulkona.

Tristan kokoaa voimansa, kohottautuu istualleen ja nojaa seinään. Kaherdin istuutuu hänen viereensä ja molemmat itkevät yhdessä. He itkevät hyvää asetoveruuttaan, joka niin pian katkesi, hellää ystävyyttään ja yhteisiä onnen hetkiä; ja molemmat säälivät toistaan.

"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen, niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta maailmassa."

Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:

"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä valmistun lähtemään."

Tristan vastasi:

"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä. Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa, jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin häntä: olen pitänyt lupaukseni."

Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä tainnoksiin.

"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta, valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä takaisin."

Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee
Tristania ja ottaa jäähyväiset.

Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein kiitivät Cornwallia kohti.

Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa… Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.

Kaherdin ankkuroi vihdoin Tintagelin satamaan. Hän otti käteensä suuren haukan, harvinaisen värisen kankaan ja sievästi uurretun maljakon; ne hän lahjoitti kuningas Markille pyytäen kohteliaasti hänen suojelustaan ja suostumustaan vapaasti harjoittaa kauppaa hänen maassaan tarvitsematta pelätä mitään korkeita herroja. Ja kuningas lupasi sen hänelle kaikkien linnan asujainten edessä.

Silloin Kaherdin alkoi tarjotella kuningattarelle hienosta kullasta silattua solkea:

"Kuningatar", sanoi hän, "tämä kulta on arvokasta", ja vetäen sormestaan Tristanin sormuksen hän asetti sen koristeen rinnalle. "Katsokaa, kuningatar, kulta tässä soljessa on uhkeampaa ja kuitenkin on tämänkin sormuksen kulta erittäin suuri-arvoista."

Kun Isolde tunsi viheriäisen jaspis-sormuksen, vavahti hänen sydämensä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. Peläten sanantuojan uutisia hän veti Kaherdinin syrjemmälle ristikko-ikkunan komeroon ikäänkuin paremmin nähdäkseen kauppiaan koruja. Kaherdin sanoi hänelle nopeasti:

"Valtiatar, Tristania on haavoitettu myrkytetyllä säilällä, ja hän on kuolemaisillaan. Hän lähettää teille sanan, että te yksin voitte tuoda hänelle lievitystä. Hän pyytää teitä muistamaan niitä suuria tuskia ja kärsimyksiä, joita yhdessä olette kestäneet. Pitäkää tämä sormus, hän antaa sen teille."

Isolde vastasi valjuna vavisten:

"Ystävä, minä seuraan teitä. Huomen-aamulla olkoon laivanne lähtökunnossa."

Seuraavana aamuna kuningatar sanoi tahtovansa lähteä haukkametsästykselle ja kutsutti esiin koiransa ja lintunsa. Mutta herttua Andret, joka aina väjyi häntä, lähti mukaan. Kun he olivat kedolla, lähellä merta, nousi muuan fasaani lentoon. Andret päästi haukan irti sen jälkeen, mutta ilma oli kirkas ja kaunis, ja haukka ponnahti nuolena ylös ja katosi.

"Katsokaa, sire Andret", sanoi kuningatar, "haukka on istahtanut tuonne satamaan erään tuntemattoman laivan mastoon. Kenenkä laiva se mahtaa olla?"

"Jalo rouva", sanoi Andret, "se on tuon bretagnelaisen kauppiaan laiva, joka eilen tarjotteli teille kultasolkea. Menkäämme sinne tavoittamaan haukkaanne."

Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli kuningatarta vastaan:

"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille kauniita kauppatavaroitani."

"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.

Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan.
Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin.
Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee
häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös,
Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:

"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."

Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet: Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.

Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.

* * * * *

Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä ulapalle.

Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus, jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä. Jo oli Isolde lähellä, jo siinsi kaukaa Penmarchin rannikko ja laiva kiiti iloisesti eteenpäin. Mutta äkkiä nousi kova myrsky. Raju vihuri tempoo purjeita ja kääntää laivan ylösalaisin. Tuuli mylvii, aallot kuohuvat syväreissä, meri mustuu, sade lankeaa rankkana. Laiva rutisee, touvit ja purjenuorat katkeavat, merimiehet laskevat purjeet ja luovivat aaltojen ja tuulen mukaan. He olivat onnettomuudeksi unohtaneet vivuta kannelle perään kiinnitetyn veneen, joka kulki laivan vanavedessä. Suuri aalto murskasi sen ja tempasi mukaansa.

Isolde huutaa:

"Minä kurja! Jumala ei salli minun elää niin kauan, että näkisin Tristanin, ystäväni, vielä yhden kerran, viimeisen kerran; hän tahtoo hukuttaa minut. Tristan, jos olisin saanut puhua kanssasi edes yhden kerran vielä, en välittäisi kuolemasta. Ystävä, jos en pääse luoksesi, tapahtuu se siksi, että Jumala ei salli sitä, ja se on suurin murheeni. Kuolema ei merkitse minulle mitään; koska Jumala niin tahtoo, otan sen nöyrällä mielellä vastaan; mutta, ystäväni, kun sinä saat sen tietää, sinäkin kuolet, minä tiedän sen. Sellainen on rakkautemme loihtu, että sinä et voi kuolla ilman minua, enkä minä ilman sinua. Näen sinun kuolemasi silmieni edessä samalla kertaa kuin omani. Oi ystävä, ei täyty toivoni saada kuolla sinun sylissäsi, tulla haudatuksi samaan arkkuun. Kuolen yksin, ilman sinua, häviän meren syvyyteen. Ehket saa ollenkaan tietää kuolemastani, ehkä elät edelleen, odottaen yhä tuloani Jos Jumala sallii, niin ehkä parannutkin vielä … ah, ehkä minun jälkeeni voit vielä rakastaa toista naista, Isolde Valkokättä! En tiedä, miten on sinun laitasi: minä puolestani, jos tietäisin sinut kuolleeksi, en voisi elää senjälkeen enää hetkeäkään! Suokoon Jumala, ystäväni, että saan sinut parantaa tai että saamme kuolla molemmat samaan kärsimykseen!"

Näin huokailee kuningatar koko ajan, minkä myrsky kestää. Mutta viiden päivän kuluttua rajuilma tyyntyi. Korkeimpaan mastoon hinasi Kaherdin ilomielin valkoisen purjeen, jotta Tristan jo kaukaa huomaisi sen värin. Jo näkee Kaherdin Bretagnen. Mutta voi, heti myrskyn jälkeen vaipui tuuli kokonaan, meri lepäsi rasvatyynenä, purjeet riippuivat velttoina ja turhaan koettivat merimiehet luovia edestakaisin. Kaukana häämöitti jo ranta, mutta kun myrsky oli vienyt heidän veneensä, eivät he päässeet maihin. Kolmantena yönä Isolde näki sellaisen unen, että hän piteli helmassaan suuren metsäsian päätä, joka tahrasi verellä hänen pukunsa. Siitä hän arvasi, ettei hän enää tapaisi elossa ystäväänsä.

Tristan oli jo liian heikko valvoakseen Penmarchin rannalla. Kammioonsa kahlehdittuna hän itki Isoldea, jota ei kuulunut. Heikkona ja valjuna hän valittaa, huokaa, heittelehtii tuskissaan. Kaiho on tappaa hänet.

Vihdoin tuuli virisi ja valkoinen purje tuli näkyviin. Silloin Isolde
Valkokäsi kosti.

Hän tulee Tristanin vuoteen ääreen ja sanoo:

"Ystävä, Kaherdin palaa. Olen nähnyt hänen purtensa merellä: se saapuu hitaasti, kuitenkin tunsin sen heti; tuokoon se teille parantajan!"

Tristan säpsähtää:

"Ystävä ihanainen, onko se varmasti hänen laivansa? Minkälainen on siinä purje?"

"Erotin sen vallan hyvin, he ovat hilanneet sen hyvin korkealle, kun tuuli on niin heikko. Se on aivan musta."

Tristan kääntyi seinään päin ja sanoi: "En jaksa elää enää kauemmin!" Kolme kertaa hän huokasi: "Isolde, ystäväni!" Neljännellä hän heitti henkensä.

Silloin kaikki Tristanin toverit ja ritarit puhkesivat äänekkääseen itkuun, joka kaikui läpi talon. He nostivat hänet vuoteestaan, asettivat hänet komealle matolle ja peittivät hänen ruumiinsa käärinliinaan.

Merellä tuuli taas yltyi ja päästi laivan hyvää vauhtia rantaan. Isolde Vaaleahius astui maihin. Hän kuuli suuria valitushuutoja kadulta, ja kellonsoittoa kaikista kirkoista ja kappeleista. Hän kyseli maan asukkailta, mistä johtui tämä hälinä ja nämä kyyneleet.

Eräs vanhus vastasi: "Rouva, meitä on kohdannut suuri suru. Tristan, tuo jalo ja uljas sankari, on kuollut. Hän oli antelias köyhille, hellä kärsiville. Tämä on raskain onnettomuus, mikä koskaan on kohdannut tätä maata."

Isolde kuulee kaiken tämän, eikä voi sanoa sanaakaan. Hän lähtee linnaan päin. Hän kiiruhtaa irti hulmuavin hunnuin pitkin katuja. Bretagnelaiset katselevat häntä ihmeissään; koskaan vielä eivät he olleet nähneet niin kaunista naista. Kuka hän on? Ja mistä?

Tristanin ruumiin luona Isolde Valkokäsi, mielettömänä tuottamansa turman tähden, huutaa ja valittaa. Toinen Isolde astuu sisään ja sanoo hänelle:

"Jalo rouva, nouskaa ja päästäkää minut hänen viereensä. Minulla on suurempi oikeus surra häntä, uskokaa minua. Minä olen enemmän häntä rakastanut."

Hän kääntyi itään päin ja rukoili Jumalaa. Sitten hän kohotti peitettä, laskeutui pitkälleen ystävänsä viereen, suuteli hänen suutaan ja kasvojaan ja pusersi häntä rintaansa vasten. Syli syliä, huuli huulta vasten hän heittää henkensä ja surun morsiona kuolee siihen ystävänsä viereen.

Kun kuningas Mark sai tietää rakastavien kuolemasta, purjehti hän meren yli, ja tultuaan Bretagneen hän teetti kaksi arkkua, toisen kauniista kalcedonista Isoldelle ja toisen puhtaasta beryllistä Tristanille. Hän kuletti laivallaan Tintageliin molemmat rakkaat vainajat. Hän hautasi heidät kahteen hautaan, joista toinen oli oikealla, toinen vasemmalla puolen kappelin kuoria. Mutta yöllä versoi Tristanin haudasta esiin viheriöivä, väkeväoksainen ja tuoksuvakukkainen pensas, joka kiertäen kappelin katon yli kaartui Isolden hautaan. Kolme kertaa leikattiin pensas poikki, mutta seuraavana päivänä oli se jälleen yhtä viheriä, yhtä kukoistava ja elinvoimainen. Tämä ihme kerrottiin kuningas Markille: kuningas kielsi vast'edes enää katkaisemasta köynnöstä.

Arvon herrat, muinais-ajan suuret laulajat, Beroul, Thomas Bretagnelainen ja herra Eilhart sekä mestari Gottfried ovat kertoneet tämän tarinan kaikille niille, jotka rakastavat, ei muille. He lähettävät teille minun kauttani tervehdyksen. He tervehtävät niitä, jotka ovat raskasmielisiä, ja niitä, jotka ovat onnellisia, kaikkia tyytymättömiä ja kaihoavia, niitä, jotka iloitsevat, ja niitä, jotka kärsivät, kaikkia rakastavia. Löytäkööt he tästä tarinasta lohtua epävakaisuuden, vääryyden, vihamielisyyden, tuskan ja kaikkien rakkauden kärsimysten varalle.