"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien, minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"
"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki; samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet, koska te niin käskitte!"
"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen, ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän teidät hehkuvilla hiilillä."
"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille takaisin elävänä ja terveenä."
Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun luo, johon Brangien oli sidottu:
"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne teitä luokseen takaisin!"
Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät kauan hellässä syleilyssä.
VI.
Suuri petäjä.
Ei Brangieniä, uskollista, vaan omaa itseään tulee rakastavien pelätä. Mutta miten voisivat heidän lemmenhuumeiset sydämensä olla varovaisia ja valppaita? Rakkaus syöksee heitä eteenpäin, niinkuin jano ajaa virtaa kohti uupunutta peuraa; tai on se niinkuin haukka, joka nälkiintyneenä äkkiä ampuu alas saaliinsa kimppuun. Voi, rakkautta ei voi salata! Tosin ei kukaan ole yllättänyt, kiitos olkoon Brangienin varovaisuuden, kuningatarta ystävänsä sylissä; mutta joka hetki, joka paikassa saattaa kuka hyvänsä nähdä, miten intohimo heidän mieliään kuohuttaa, pusertaa heitä toisiinsa, tulvii yli kaikkien heidän aistiensa niinkuin nuori viini pursuaa sammiosta.
Jo hiiviskelevät nuo hovin neljä konnaa, jotka vihasivat Tristania hänen urhoollisuutensa vuoksi, kuningattaren ympärillä. Jo tietävät he hänen lemmen-onnensa salaisuuden. He vallan vapisevat vihasta, vahingonilosta ja -halusta. Nyt voivat he kieliä kuninkaalle uutisen: he saavat nähdä, miten hänen hellyytensä muuttuu raivoksi, miten Tristan häpeällisesti ajetaan pois tai tuomitaan kuolemaan ja miten kuningatar joutuu tuskansa valtoihin. Kuitenkin he pelkäsivät Tristanin vihaa; mutta vihdoin voitti heidän vihansa heidän pelkonsa; ja eräänä päivänä kutsuivat nuo neljä paroonia kuningas Markin neuvossaliin ja Andret puhui hänelle näin:
"Jalo kuningas, epäilemättä tulee sinun sydämesi suuttumuksesta riehahtamaan ja kaikki me neljä olemme siitä suuresti pahoillamme; mutta meidän täytyy sinulle paljastaa eräs asia, jonka olemme saaneet ilmi. Sinä olet antanut sydämesi Tristanille ja Tristan tahtoo häväistä sinut. Turhaan olemme sinua siitä jo ennen varoittaneet: rakkaudesta tähän yhteen ainoaan ihmiseen olet sinä syrjäyttänyt muut sukulaisesi ja koko paroonikunnan etkä ole kallistanut korvaasi kenenkään meidän sanoillemme. Tiedä siis, että Tristan rakastaa kuningatarta: se on todistettu asia, ja jo on siitä paljon puhetta liikkeellä."
Jalo kuningas horjahti ja vastasi: "Sinä halpa raukka, millaisen kavalan juonen nyt olet keksinytkään! Totta on, että olen antanut sydämeni Tristanille. Silloin kun Morholt haastoi teidät taisteluun, painoitte kaikki päänne väristen alas ja vaikenitte kuin mykät. Tristan yksin uskalsi nousta häntä vastaan tämän maan kunnian puolesta, ja hän olisi voinut kuolla jokaisesta haavasta, minkä hän siinä taistelussa sai. Sentähden te vihaatte ja minä rakastan häntä enemmän kuin sinua, Andret, ja enemmän kuin teitä kaikkia, enemmän kuin ketään. Mutta mitä siis väitätte keksineenne? Mitä olette nähneet, mitä kuulleet?"
"Ei todellakaan mitään, herra, jota eivät omat silmäsi voisi nähdä, ei mitään, jota eivät omat korvasi voisi kuulla. Katsele, kuuntele, ylväs sire, ehkäpä sinulle kylläkin tarjoutuu otollinen tilaisuus siihen."
Tämän sanottuaan he vetäytyivät pois jättäen myrkyn itsestään vaikuttamaan.
Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle näin:
"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni. Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."
Kun konnat kuulivat uutisen:
"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"
Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana, vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen: Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa, ja Tristan huokaili:
"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa inhoanne."
Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman hurjan rynnistyksen.
Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset. Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu, että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa ilmoille kaksi punaista lähdettä.
Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.
Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään ovelammasta rakkauden kepposesta.
Tintagelin linnan takana levisi laaja hedelmäpuutarha, jota joka puolelta ympäröi tiheä pensas-aita. Siinä kasvoi lukemattomia kauniita puita, joiden oksat nuokkuivat hedelmien, lintujen ja tuoksuvien terttujen painosta. Sen kaukaisimmassa nurkkauksessa, aivan aidan paalujen luona, kohosi korkea ja suora petäjä, jonka mahtava runko kannatti leveää oksastoa. Sen juurella oli pulppuava lähde: vesi muodosti ensin lavean lammen, kirkkaan ja tyynen kuvastimen marmorikuistin keskelle, sitten se puristautui kahden ahtaan äyrään väliin ja virtasi puutarhan halki tunkien aina linnan sisälle asti ja vierien naisten asumusten läpi.
Niinpä siis Tristan joka ilta Brangienin neuvosta veisteli taidokkaasti kaarnanpalasia ja leikkeli pieniä oksia. Hän kiipesi yli terävien aitapaalutusten ja tultuaan suuren petäjän luo hän heitti lastut lähteeseen. Keveinä kuin vaahto ne uivat pinnalla ja vierivät veden mukana naisten asumuksiin. Isolde odotti niiden saapumista. Ja heti, niinä iltoina, jolloin Brangienin oli onnistunut etäännyttää kuningas Mark ja petturi-paroonit, hän riensi ystävänsä luo.
Hän rientää ystävänsä luo, keveänä ja pelokkaana, vaanien ja arastellen joka askeleella petturi-parooneja, jotka mahdollisesti piileksivät pensastoissa. Mutta heti kun Tristan näkee hänet, levittää hän sylinsä hänelle. Ja yön vaippa suojelee heitä ja suuren petäjän ystävällinen varjo.
"Tristan", sanoo kuningatar, "eivätkö merenkulkijat kerro aivan totena, että Tintagelin linna on lumottu ja että se salaisen loihdun vaikutuksesta kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja talvella, häviää ja katoaa silmistä? Nyt se on hävinnyt. Emmekö ole paraillaan siinä lumotarhassa, josta harpunsoittajain laulut kertovat: helkkyvä muuri ympäröi sitä joka taholta, puut kukkivat, maa tuoksuu; vanhuus ei saavuta siellä sankaria, kun hän ystävänsä sylissä lepää, eikä mikään vihollinen voima voi murtaa sadun helkkyvää muuria!"
Mutta jo kajahtavat Tintagelin tornista vartiain torvet, jotka ilmoittavat aamun koittoa.
"Ei", sanoo Tristan, "sadun helkkyvä muuri on jo murtunut, emmekä olekaan lumotarhan asujamia. Mutta kerran, armas, kerran me vielä yhdessä lähdemme Autuaitten Maahan, josta ei kukaan ole palannut. Siellä kohoaa linna valkoisesta marmorista; linnassa on tuhat ikkunaa ja jokaisessa loistaa sytytetty vahakynttilä; jokaisen kohdalla lauluniekka soittaa ja laulaa iki-ihanaa ja loppumatonta säveltä; aurinko ei siellä paista, eikä sentään kukaan kaipaa valoa: se on sielujen onnela."
Mutta jo kultaa aamun nouseva koi Tintagelin tornien huiput ja linnan valtavat, päällekkäin kasatut viheriät ja siniset kivirykelmät.
Isolde on saanut takaisin entisen ilomielensä: Markin epäluulot hälvenevät, mutta konnat sitävastoin ymmärtävät, että Tristan on jälleen tavannut kuningattaren. Mutta Brangien vartioi niin taitavasti, että he turhaan väijyvät. Vihdoin sanoo herttua Andret, jota Jumalan kosto kohdatkoon, näin tovereilleen:
"Arvon herrat, kysykäämme neuvoa Frocinilta, tuolta kyttyräselkäiseltä kääpiöltä. Hän tuntee seitsemän taidetta, magian ja kaikki erilaiset velhonvehkeet. Hän osaa lapsen syntyessä seitsemän planeetan asemasta ja tähtien kulusta lukea edeltäpäin kaikki hänen elämänsä tapahtumat. Hän saa ilmi Bugibuksen ja Noironin voimalla salatut asiat. Hän voi, jos tahtoo, valkaista meille Isolde Vaaleahiuksen salajuonet."
Ja tuo ilkeä pikku-mies, joka oli kaiken kauneuden ja urhouden vihollinen, piirusti heti ilmaan noitamerkkinsä, asetteli paikoilleen lumot ja loihdut, tarkasteli Orionin ja Luciferin kulkua ja sanoi:
"Eläkää hyvässä toivossa, kauniit herrat, vielä tänä yönä voitte yllättää heidät."
He veivät hänet kuninkaan eteen.
"Sire", sanoi poppamies, "antakaa käsky metsästäjillenne, että he laittavat ajokoirat vitjoihin ja satuloivat hevoset; ilmoittakaa sitten, että te tulette olemaan metsällä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, ja saatte hirttää minut ensimaiseen puunoksaan, ellette vielä tänä yönä saa kuulla, millaisia puheita Tristan pitää kuningattarelle."
Kuningas teki niin, vaikkakin vastahakoisesti. Kun yö tuli, jätti hän metsästäjät metsään, sieppasi kääpiön ratsunsa lautasille ja palasi Tintageliin. Erään salakäytävän kautta, jonka yksin hän tunsi, hän tunkeutui puutarhaan ja kääpiö johdatti hänet suuren petäjän luo.
"Jalo kuningas, on paras, että kiipeätte tämän puun oksien väliin. Ottakaa mukaanne jousenne ja nuolenne; voitte ehkä tarvita niitä. Ja pysytelkää hyvin hiljaa: teidän ei tarvitse kauan odottaa."
"Pois silmistäni, sinä Vihollisen hurtta", vastasi kuningas.
Ja kääpiö meni vieden mukanaan hevosen.
Hän oli puhunut totta; kuninkaan ei tarvinnut kauan odottaa. Oli kaunis yö ja kuu loisti kirkkaasti. Oksien väliin piiloutuneena näki kuningas sisarenpoikansa hyppäävän terävän aitauksen ylitse. Tristan tuli lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi, jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi. Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne kenties ja rientää ulos. Varjelkoon Jumala rakastavaisia!
Hän tulee; istuen liikkumattomana Tristan katsoo häneen ja puusta kuulee hän nuolen pahaaennustavan kirinän, kun jousi jännittyy.
Isolde tulee kepeänä ja varovaisena, kuten tavallisesti. "Mikä nyt on?", ajattelee hän. "Miksi ei riennä Tristan tänä iltana vastaani? Olisikohan hän nähnyt jonkun vihollisen?"
Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:
"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se armo, että saan puhua ensiksi!"
Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja valmistaa ystäväänsä:
"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis? Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"
"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."
Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa, joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.
"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan: ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon hänen sydämensä luottaa?"
"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen, niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani kaikkiin ilman tuuliin!"
Tristan huokasi:
"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja epäluulo?"
"Sire Tristan, mitä tarkoitatte? Ei, herrani ja kuninkaani ei ole itse keksinyt tällaista konnuutta. Mutta tämän maan petturi-paroonit ovat saaneet hänet uskomaan tuohon valheeseen, sillä on helppoa pettää rehellisiä sydämiä. He rakastavat toisiaan, ovat he hänelle sanoneet, ja ovat kääntäneet tämän puheen meille rikokseksi. Niin, te rakastitte minua, Tristan, miksi kieltää sitä? Enkö ole enonne vaimo ja enkö ole kaksi kertaa pelastanut teidät kuolemasta? Niin, ja minä rakastin myös teitä: olittehan kuninkaalle läheistä sukua ja olinhan kuullut äitini monesti sanovan, että vaimo ei rakasta herraansa ja miestäänkään, jos ei hän samalla rakasta hänen sukulaisiaan. Rakkaudesta kuninkaaseen rakastin teitäkin, Tristan; ja vielä nytkin ilo täyttäisi mieleni, jos hän jälleen ottaisi teidät armoihinsa. Mutta koko olentoni värisee, pelko tukahduttaa minut, minun täytyy lähteä, olen jo liian kauan viipynyt."
Oksien välissä kuningas tunsi säälin sydämessään heräävän ja hän hymyili lempeästi.
Isolde yrittää paeta pois, Tristan rukoilee häntä jäämään:
"Kuningatar, Vapahtajan nimessä, tulkaa avukseni, armahtakaa minua! Nuo kurjat pelkurit tahtoivat vieroittaa kuninkaan kaikista niistä, jotka häntä rakastavat; he ovat onnistuneet siinä ja pitävät nyt häntä pilkkanaan. Samapa tuo; lähden siis pois tästä maasta, kauas tuntemattomille teille, kurjana kulkijana, niinkuin tänne muinoin tulinkin; mutta hankkikaa minulle kuninkaalta ainakin se suosionosoitus, että hän entisten palvelusteni palkaksi luovuttaa minulle niin paljon omaisuudestaan, että voin kulunkini maksaen lunastaa takaisin hevoseni ja aseeni ja kunnialla ratsastaa ulos maailmaan."
"Ei, Tristan, tällaisella pyynnöllä ei teidän olisi pitänyt kääntyä puoleeni: Olen orpo ja yksin tässä maassa, yksinäinen palatsissa, jossa ei kukaan minua rakasta, olen turvaton ja kokonaan kuninkaan armoilla. Ettekö huomaa, että jos sanon sanankaan teidän puolestanne, olen vaarassa joutua häpeällisen kuoleman omaksi? Jumala teitä suojelkoon, ystäväni! Kuningas tekee kovin väärin vihatessaan teitä. Mutta menittepä minne tahansa, on Jumala kuitenkin oleva muuttumaton ystävänne."
Isolde kääntyy pois paeten kiireesti huoneeseensa, jossa Brangien sulkee hänet värisevänä syliinsä; kuningatar kertoo tapauksen. Brangien huudahtaa:
"Isolde, valtiattareni, Jumala on tehnyt teille suuren ihmetyön. Hän on laupias eikä tahdo pahaa niille, jotka hän tietää viattomiksi."
Suuren petäjän alla marmorikuistiin nojaten Tristan valitti ääneensä:
"Olkoon Jumala minulle armollinen ja sovittakoon sen suuren vääryyden, jota saan kärsiä rakkaan herrani puolelta!"
Kun hän oli kiivennyt puutarhan aitauksen toiselle puolen, sanoi kuningas hänelle hymyillen:
"Jalo sisarenpoikani, siunattu olkoon tämä hetki! Nääpäs, tuo kaukoratsastus, jota suunnittelit tänä aamuna, on jo päättynyt!"
Mutta etäämpänä metsä-aukealla seisoi kääpiö Frocin tarkastellen tähtien kulkua; hän luki niistä, että kuninkaan puolelta häntä uhkasi kuolema; hänen muotonsa musteni pelosta ja häpeästä, ja raivosta halkeamaisillaan hän pakeni kiireesti Gallian maahan.
VII.
Kääpiö Frocin.
Kuningas Mark on tehnyt sovinnon Tristanin kanssa. Hän on antanut hänelle luvan palata takaisin linnaan, ja niinkuin ennenkin nukkuu Tristan jälleen kuninkaan huoneessa läheisimpien ja uskottujen parissa. Hän saa tulla ja mennä milloin mielensä tekee: kuningas ei enää kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota. Mutta kukapa voisi kauan pitää rakkauttaan salassa! Voi, rakkautta ei voi ihmisten silmiltä piilottaa!
Mark oli antanut anteeksi petturi-parooneille, ja kun Dinas Lidanilainen muuanna päivänä kaukaisesta korvesta löysi kyttyräselkäisen kääpiön kurjana ja kodittomana, vei hän hänet kuninkaan luo, joka armahti häntä ja antoi anteeksi hänen tihutyönsä.
Mutta hänen hyvyytensä vain kiihoitti paroonien vihaa; ja kun he uudelleen olivat yllättäneet yhdessä Tristanin ja kuningattaren, liittoutuivat he, tehden seuraavan valan: Ellei kuningas karkoittaisi sisarenpoikaansa maasta, vetäytyisivät he kaikki vankkojen linnojensa suojaan ja alottaisivat sodan kuningasta vastaan. He kutsuivat kuninkaan neuvotteluun:
"Herra, rakasta meitä tai vihaa meitä mielesi mukaan; mutta me vaadimme, että karkoitat Tristanin maasta. Hän rakastaa kuningatarta, sen näkee kuka tahansa; mutta me emme siedä sitä."
Kuningas kuulee heidän puheensa, huokaa, painaa päänsä alas ja vaikenee.
"Niin, kuningas, me emme siedä sitä, sillä me tiedämme nyt, että tämä uutinen, joka ennen oli sinulle yllätys, ei enää hämmästytä sinua ja että sinä ehdoin tahdoin annat suostumuksesi heidän rikokselleen. Mitä siis aiot tehdä? Tuumi asiaa ja ota hyvät neuvot varteen! Mitä meihin tulee, niin me vetäydymme paroonikuntiimme ja viemme myös naapurimme pois hovistasi, sillä me emme voi sietää sitä, että he jäävät sinne. Sellaiset ovat ne vaaliehdot, jotka sinulle tarjoamme; valitse siis!"
"Jalot herrat, kerran uskoin niitä rumia puheita, joita esititte Tristanista, ja kaduin sitä katkerasti. Mutta te olette vasallejani enkä tahdo kadottaa miesteni alamaista palvelusta. Antakaa siis minulle hyvä neuvo, otan sen teiltä vastaan ja te olette sen minulle velkaa. Tiedätte hyvin, että kaikki liikaylpeys ja kohtuuttomuus on minulle vierasta."
"Siispä, jalo herra, kutsuttakaa tänne kääpiö Frocin. Te ette luota häneen tuon puutarha-seikkailun vuoksi. Eikö kuitenkin juuri hän ollut lukenut tähdistä, että kuningatar tulisi sinä iltana petäjän siimekseen? Hän tietää enemmän kuin yhden asian; kysykää neuvoa häneltä."
Tuo kirottu kyttyräselkä riensi heti saapuville ja Denoalin syleili häntä riemuissaan. Kuulkaa siis, minkä kavalan juonen hän neuvoi kuninkaalle:
"Sire, käske sisarenpoikasi heti huomenna aamun koittaessa nelistää kiireimmän kautta Cardueliin viemään kuningas Artturille pergamenttikääry-sanomaa, joka on hyvin tarkasti sinetillä suljettu. Kuningas, Tristan nukkuu aivan vuoteesi vieressä. Lähde huoneestasi ulos juuri kun kaikki vaipuvat uneen, ja minä vannon sinulle Jumalan nimen ja Rooman lain kautta, että jos hän rakastaa Isoldea mielettömällä rakkaudella, niin tahtoo hän puhua hänen kanssaan ennen lähtöään; mutta jos hän tekee sen minun tietämättäni tai sinun näkemättäsi, niin saat tappaa minun. Muuten anna minun hoitaa tämä tapaus mieleni mukaan, varo ainoastaan puhumasta Tristanille tästä sanansaattajatoimesta mitään ennen maatapanoa."
"Olkoon kuten sanot", vastasi kuningas Mark.
Silloin kääpiö keksi ruman sala-ansan. Hän meni leipurin luo ja osti neljällä kuparirahalla hienonhienoa jauhoa, jonka hän kätki mekkonsa alle. Kylläpä piti ollakin ovela, keksiäkseen sellaisen tempun! Kun yö tuli, kun kuningas oli syönyt ilta-ateriansa ja kaikki hänen miehensä olivat käyneet makuulle viereiseen tilavaan saliin, tuli Tristankin, kuten tavallisesti, kuningas Markin makuusuojaan.
"Armas sisarenpoikani, minulla on teille eräs tehtävä: te ratsastatte Cardueliin kuningas Artturia tapaamaan ja viette hänen luettavakseen tämän suljetun kirjelmän. Tervehtäkää häntä minun puolestani, älkääkä viipykö hänen luonansa kauemmin kuin päivän."
"Kuningas, heti huomenna lähden matkaan."
"Niin, huomenna, mutta jo ennen päivän koittoa."
Tristanin sydän on kiihkeän levoton. Hänen vuoteensa ja kuningas Markin vuoteen väliä oli ainakin keihään mitta. Hänessä syttyi hurja halu saada puhua kuningattaren kanssa, ja hän teki mielessään sellaisen päätöksen, että aamun koitossa, jos vain Mark nukkuisi, hän pyrkisi tämän lähelle. Oi, Jumala, mikä mieletön ajatus!
Kääpiö nukkui myös tapansa mukaan kuninkaan huoneessa. Kun hän luuli kaikkien jo nukkuvan, hän nousi ja ripotteli Tristanin ja kuningattaren vuoteitten väliin tuota hienoa jauhoa: jos jompikumpi rakastavaisista vain lähtisi toistaan tapaamaan, jäisi hänen jalkansa jälki jauhoon. Mutta Tristan, joka ei nukkunut, näki, mitä kääpiö puuhasi.
"Mitä tämä tietää? Tuolla kääpiö-lurjuksella ei ole tapana toimia minun edukseni. Mutta tällä kertaa hän pettyy: kuka hullu hänelle jättäisi askeltensa jälkiä!"
Puolen yön aikaan kuningas nousi ja meni ulos ja samoin teki kyttyräselkäinen kääpiö. Huoneessa oli pimeä: ei mikään vahakynttilä tai lamppu valaissut sitä. Tristan nousi seisomaan vuoteessaan. Jumala, miksi saikaan hän sellaisen mielijohteen! Hän liittää jalkansa yhteen, arvioi välimatkan, tekee hypyn ja putoaa suoraan kuningattaren vuoteeseen. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli edellisenä päivänä hänen ollessaan metsällä suuren metsäsian torahammas haavoittanut häntä jalkaan, ja, mikä vielä pahempi, haava ei ollut mitenkään sidottu. Tuon ponnahduksen voimasta se repeytyy auki uudestaan ja alkaa vuotaa verta; mutta Tristan ei huomaa verta, joka vuotaa siitä ja ryvettää hurstit punaisiksi. Ja ulkona kuunvalossa loihtukeinojensa avulla kääpiö huomasi, että rakastavaiset olivat yhtyneet. Riemusta väristen hän sanoi kuninkaalle:
"Mene nyt katsomaan, ja ellet nyt löydä heitä yhdessä, niin saat hirttää minut!"
He lähtevät siis kaikin kuninkaan huoneeseen, kuningas, kääpiö ja nuo neljä konnaa. Mutta Tristan on kuullut heidän tulonsa: hän syöksyy seisaalle, hyppää jälleen ja pääsee omaan vuoteeseensa … mutta voi, veri on sillä välin jo ehtinyt purskahtaa haavasta ja tahria jauhot.
Ja nyt astuvat sisään kuningas, paroonit ja kääpiö, joka näyttää valoa. Tristan ja Isolde ovat nukkuvinaan; he ovat makuukammiossa aivan kahden, paitsi Perenistä, joka nukkui Tristanin jaloissa eikä hievahtanutkaan. Mutta kuningas huomasi heti, että hurstit vuoteella olivat aivan punaiset ja että jauho lattialla oli tuoreen veren tahrima.
Silloin nuo neljä paroonia, jotka vihasivat Tristania hänen urheutensa vuoksi, tarttuvat kiinni häneen, samalla kun he uhkaavat ja pilkkaavat ja pistelevät kuningatarta, toivottaen hänelle hyvää tuomiopäivää. He keksivät myös vertavuotavan haavan.
"Tristan", sanoo kuningas, "nyt eivät mitkään vastatodistelut voi teitä enää pelastaa: huomenna on teidän kuoltava."
Tämä huutaa:
"Armahda minua, jalo herra! Jumalanpojan tähden, joka kärsi meidän edestämme, jalo herra, sääli meitä!"
"Ylevä ruhtinas, kosta häpeäsi!" vastaavat konnat.
"Armas eno, en itseni vuoksi rukoile teitä. Mitä merkitsee minulle kuolema! Ellen pelkäisi teitä vihoittavani, saisivat nuo pelkurit heti kalliisti maksaa sen loukkauksen, että ovat käyneet käsiksi minuun, jota he muuten eivät koskaan olisi uskaltaneet tehdä ilman teidän suojelustanne; mutta kunnioituksesta ja rakkaudesta teitä kohtaan antaudun armoillenne, tehkää kanssani, miten haluatte. Tässä minä olen, kuningas, mutta armoa kuningattarelle!"
Ja Tristan lankeaa nöyrästi polvilleen hänen jalkojensa juureen.
"Armoa kuningattarelle, sillä jos tässä linnassa on yksikin sellainen mies, joka on kylliksi rohkea pysyäkseen edelleen siinä valheessa, että olisin rakastanut häntä rikollisella rakkaudella, niin saa hän tehdä välinsä selväksi kanssani kahdenkesken taistelukentällä. Sire, armoa hänelle, Jumalan Kaikkivaltiaan nimessä!"
Mutta nuo kolme paroonia ovat jo sitoneet köysiin Tristanin ja kuningattaren. Ah, jospa hän olisi tiennyt, ettei hän saisi todistaa viattomuuttaan yksityisessä taistelussa, olisivat he mieluummin saaneet vaikka silpoa hänet elävältä, ennenkuin hän olisi antanut sitoa itseään kurjan uhrin tavoin!
Mutta hän pani uskalluksensa Jumalaan, hyvin tietäen, että kaksintaistelussa ei kukaan uskaltaisi kohottaa asetta häntä vastaan. Ja varmasti hän olikin oikeassa turvatessaan Jumalan apuun. Kun hän vannoi, ettei hän milloinkaan ollut rakastanut kuningatarta rikollisella rakkaudella, nauroivat konnat ilkeästi tälle hävyttömälle valheelle. Mutta kutsun teidät todistajikseni, jalot herrat, jotka tunnette totuuden ja merellä tyhjennetyn lemmenkalkin kohtalokkaan lumon, valehteliko hän todellakin? Ei teko, vaan teon tuomio määrää rikoksen. Ihminen näkee, mikä pinnalla on, mutta Jumala katsoo sydämeen, ja hän yksin on oikea tuomari. Hän on säätänyt niin, että jokainen syytetty saa puolustaa oikeuttaan taistelulla ja hän itse taistelee silloin viattoman puolella. Sentähden Tristankin vetosi oikeuteen ja taisteluun ja varoi millään tavoin loukkaamasta kuningas Markia. Mutta jos hän olisi voinut aavistaa, mitkä tapaukset olivat hänen edessään, olisi hän varmasti tappanut konnat. Ah, Jumala, miksi ei hän tehnyt niin!
VIII.
Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.
Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.
"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan, pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina! Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"
Valitukset ja huudot kaikuvat kautta kaupungin; kaikki rientävät palatsiin. Mutta niin hirvittävä on kuninkaan viha, ettei kenkään parooneista saa kootuksi itselleen niin paljon rohkeutta ja voimaa, että uskaltaisi ainoatakaan sanaa Tristanin puolesta.
Uusi päivä lähestyy, yö hälvenee. Jo ennen aamun koittoa ratsastaa Mark ulos kaupungista, sille paikalle, missä oli tapana pitää käräjiä ja langettaa tuomioita. Hän määrää, että maahan on kaivettava kuoppa, ja siihen koottava mukuraisia ja pistäviä viinipuunoksia ja juurineen temmattuja orjantappuroita.
Ensimäisen aamurukouksen aikana lähettää hän kuuluttajat ympäri maata kutsumaan heti kokoon kaikki Cornwallin miehet. He saapuvat suurella hälinällä ja melskeellä; eikä ole ainoatakaan, joka ei itkisi, paitsi Tintagelin kääpiötä. Silloin puhuu kuningas heille seuraavasti:
"Jalot herrat, olen antanut laittaa tämän piikkirovion Tristanille ja kuningattarelle, sillä he ovat syypäät törkeään rikokseen."
Mutta kaikki huusivat:
"Tuomio, tuomio ensin! Syytös ja puolustus! Surmata heidät tuomitsematta on häpeä ja rikos. Kuningas, rangaistuksen lykkäystä ja armoa pyydämme heille!"
Mark vastasi vihan valloissa:
"Ei, ei lykkäystä, ei armoa, ei puolustuspuheita, ei tuomiota! Sen Herran kautta, joka loi maailman, vannon, että jos vielä joku rohkenee anoa minulta jotakin sellaista, ovat hänen luunsa hiiltyvät ensimäiseksi tällä roviolla!"
Hän käskee sytyttämään tulen ja tuomaan linnasta vangit, Tristanin ensiksi.
Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas odottaa.
Kuninkaan palvelijat ovat jo rientäneet hänen määräystään noudattamaan ja saapuneet kammioon, missä rakastavaisia pidetään vankeina. He raahaavat jälessään käsistään köysin sidottua Tristania. Jumalan kautta, olipa halpamainen teko kulettaa häntä noin! Häpeän kyyneleet puhkeavat hänen silmistään; mutta mitäpä ne häntä hyödyttävät! Häpeällisesti he vetävät hänet ulos; ja kuningatar huudahtaa hulluna tuskasta:
"Oi ystäväni, suurin iloni olisi kuolla, jos sillä voisin pelastaa sinut!"
Vartijat ja Tristan astuvat alas kaupungin kukkulalta roviota kohden. Mutta heidän kintereillään kiiruhtaa ratsumies, saavuttaa heidät ja hyppää alas vielä nelistävän ratsunsa selästä: Dinas se on, tuo kunnon maavouti. Saatuaan Lidanin linnaan tiedon tästä hirveästä tapahtumasta on hän henkensä edestä kiiruhtanut paikalle, ja vaahto, hiki ja veri pursuu hänen hevosensa kupeista.
"Poikani, olen rientänyt tänne ollakseni mukana kuninkaan oikeudenkäytössä. Kenties Jumala suo minun keksiä jonkun sellaisen käänteen, joka voi pelastaa teidät molemmat; nyt jo sallii hän minun ainakin auttaa sinua pienellä kohteliaisuudella. Ystävät", sanoi hän vartijoille, "tahdon, että kuljetatte häntä ilman näitä kammitsoita" — ja Dinas katkaisi häpeälliset köydet; — "jos hän yrittäisi paeta, niin onhan teillä toki miekkanne!"
Hän suutelee Tristania suulle, nousee jälleen satulaan ja ratsastaa eteenpäin.
Siispä kuulkaa, kuinka taivaan Jumala on täynnä armoa. Hän, joka ei tahdo syntisen kuolemaa, kuuli armollisesti noiden kurjien huokaukset ja kyyneleet, jotka rukoilivat häntä rääkättyjen ja onnettomien rakastavien puolesta. Sen tien vierellä, josta Tristania kuljetettiin, korkean vuoren harjalla kohosi päin pohjoista pienoinen rukouskappeli, joka näkyi kauvas merelle. Kuorin muuri oli aivan korkean äkkijyrkänteen äyräällä; kuorikuvun perällä oli pieni lasiakkuna, jonkun pyhimyksen taitehikasta käsialaa. Tristan sanoo saattajilleen:
"Hyvät herrat, te näette tuolla rukouskappelin; suokaa minun käydä siellä. Kuolemani on aivan lähellä, tahdon rukoilla Jumalaa, että hän armahtaisi minua, joka niin suuresti olen häntä vastaan rikkonut. Hyvät herrat, kuten näette, ei kappelista ole muuta uloskäytävää kuin tämä yksi; jokaisella teistä on miekkanne; tiedätte hyvin, etten voi poistua muuta tietä kuin tämän oven kautta; ja kun olen rukoillut Jumalaa, olen jälleen käsissänne!"
Eräs vartijoista sanoo:
"Voimme kyllä sallia sen hänelle."
He antavat hänen mennä kappeliin. Hän rientää sen läpi, tunkee kuoriin, tulee lasi-ikkunan luo äkkijyrkänteen reunalla, tarttuu akkunaan, avaa sen ja hyppää alas. — — — Mieluummin kuolla näin kuin polttoroviolla! Sellaisen ihmisjoukon ympäröimänä!
Mutta tietkää, arvon herrat, että Jumala oli hänelle armollinen: tuuli tarttuu hänen vaatteisiinsa, kannattaa häntä ja laskee hänet vahingoittumattomana eräälle laakealle kalliolle vuoren juurella. Cornwallin kansa nimittää vieläkin tätä kiveä "Tristanin hyppyriksi."
Ja kirkon luona nuo toiset odottivat häntä yhä. Mutta turhaan, sillä nyt on Jumala ottanut hänet suojelukseensa. Hän rientää pakoon: pehmeä hiekka takertuu upottavana hänen askeleihinsa. Hän kaatuu, katsahtaa taakseen, näkee kaukana rovion: tuli räiskähtelee, savu kohoaa korkeana patsaana. Hän jatkaa pakoaan.
Miekka vyöllä ja täyttä neliä oli Gorvenalkin karauttanut ulos kaupungista: hänet olisi kuningas hyvin voinut poltattaa hänen herransa sijasta. Hän tavoitti Tristanin rannikolla ja Tristan huudahti:
"Mestari! Jumala on armahtanut minua. Voi minua kurjaa, miksi pitikin niin käydä! Jos minulla ei ole Isoldea, ei mikään ole minkään arvoista! Miksi en kuollut hyppäykseeni! Minä olen päässyt pakoon, oi Isolde, ja sinut he polttavat. Hänet poltetaan minun tähteni; minäkin tahdon kuolla hänen tähtensä."
Gorvenal sanoi hänelle:
"Jalo sire, nauttikaa jotakin vahvistavaa, älkääkä antako murheelle valtaa. Näettehän tuolla tuon tiheän, leveän ojan ympäröimän pensaikon; kätkeytykäämme sinne: tätä tietä kulkee paljon väkeä; heiltä saamme kuulla asioiden kulusta ja, jos tosiaankin Isolde poltetaan, niin vannon, poikani, Jumalan, Maarian pojan nimeen, ettei ainoakaan katto pidä päätäni suojaaman siihen päivään asti, kunnes olemme kostetut."
"Jalo mestarini, minulla ei ole miekkaani."
"Tässä se on, toin sen sinulle."
"Hyvä on, mestarini, nyt en pelkää enää mitään, paitsi Jumalaa."
"Poikani, minulla on vielä viittani alla sinulle jotakin, joka on ilahduttava sinua: kas, tässä sinulle tämä kevyt ja kestävä pantsari, joka voi olla sinulle hyödyksi."
"Anna se siis minulle, jalo mestarini. Sen Jumalan nimeen, johon uskon, lähden nyt heti vapauttamaan ystävääni."
"Äläpäs pidä mitään kiirettä", sanoi Gorvenal, "varmasti on Jumala varaava sinulle vielä varmemman koston. Ajattelehan toki, että ei ole sinun vallassasi lähestyä roviota; kaupungin asukkaat ovat keräytyneet sen ympärille ja he pelkäävät kuningasta: se juuri, joka sisimmässä mielessään eniten toivoo pelastustasi, on valmis ensimäisenä käymään kimppuusi. Poikani, sanotaan: hulluus ei ole samaa kuin sankaruus. Odota vielä…"
Sattuipa niin, että kun Tristan syöksyi alas äkki-jyrkänteeltä, oli tämän tapauksen nähnyt muuan köyhä mies ja nähnyt myös, miten Tristan nousi ja lähti pakoon. Hän oli rientänyt kiireimmän kaupalla Tintageliin ja livahtanut salaa Isolden huoneeseen…
"Kuningatar, älkää itkekö enää. Teidän ystävänne on päässyt pakoon!"
"Jumala olkoon ylistetty!" sanoi hän. "Nyt on minulle yhdentekevää, sitovatko minut vai päästävätkö vapaaksi, säästävätkö henkeni vai tappavatko minut, en huolehdi siitä enää!"
Konnat olivat vetäneet köydet niin lujaan hänen käsiensä ympäri, että veri tihkui esiin. Mutta hymyillen hän vain virkkoi:
"Jos itkisin tätä tuskaani silloin kun Jumala kaikkihyvyydessään on pelastanut ystäväni konnien käsistä, niin totta tosiaan, enpä olisi minkään arvoinen!"
Kun sanoma siitä, että Tristan oli karannut akkunan kautta, saapui kuninkaan korviin, kalpeni hän vihastuksesta ja käski miestensä tuoda hänen luokseen Isolden.
Hänet vedetään esiin. Hän ilmestyy salin ovesta kynnykselle; hän ojentaa esiin hennot kätensä, joista tippuu verta. Pitkin katuja kasvaa valituksen humu: "Oi Jumala, armoa hänelle. Vilpitön ja kunnioitettu kuningatar, mikä paha sallima onkaan heittänyt maan pinnalle nuo roistot, jotka teidät ovat langettaneet. Kirous heille!"
Jo on kuningatar raastettu tappura-rovion ääreen, jonka liekit uhkaavasti leimahtelevat. Silloin Dinas, Lidanin herra, lankeaa polvilleen kuninkaan jalkojen juureen:
"Sire, kuule minua; olen palvellut sinua kauan aikaa moitteettomasti ja uskollisesti ilman pienintä omanvoiton pyyntiä; sillä eipä piirikunnassani, jota koko elämäni ijän olen hoitanut, ole ainoatakaan köyhää miestä tai orpoa tai ikäloppua vanhusta, jota en olisi huoltanut. Palkinnoksi minulle, armahda kuningatarta! Tahdot polttaa hänet kuulustelematta: se on väärin, koska hän ei tunnusta sitä rikosta, josta häntä syytät. Ajattelehan tarkemmin asiaa. Jos poltat hänet, ei maasi enää ole turvassa. Tristan on paennut; hän tuntee hyvin laaksot, metsät, väijytyspaikat, solat ja tiet, ja hän on rohkea. Tosin olet sinä hänen enonsa eikä hän ahdista sinua, mutta varmasti on hän surmaava kaikki paroonisi ja vasallisi, jotka hän vain saa käsiinsä."
Nuo neljä petturia kalpenivat tämän kuullessaan: jo ovat he näkevinään
Tristanin väijyksissä, heitä ahdistamassa.
"Kuningas", jatkoi maavouti, "jos myönnät, että olen sinua hyvin palvellut koko elämäni ijän, niin anna minun haltuuni Isolde; minä vastaan hänestä, minä rupean hänen vartijakseen ja takuumiehekseen."
Mutta kuningas tarttui Dinasta käteen ja vannoi kaikkien pyhien nimessä, että hän oli paneva tuomionsa täytäntöön heti.
Silloin Dinas nousi:
"Kuningas, palaan takaisin Lidaniin ja luovun palveluksestanne."
Isolde hymyilee hänelle surullisesti. Dinas nousee ratsunsa selkään ja ratsastaa pois suuttuneena ja synkkänä, pää painuksissa.
Isolde seisoo tulisen pätsin edessä. Kansanjoukko ympärillä huutaa, kiroaa kuningasta, kiroaa pettureita. Kyyneleet vierivät pitkin Isolden kasvoja. Hän on puettu ahtaaseen, harmaaseen kaapuun, kapea kultalanka vyötäisillä; kultalanka on myös kiedottu ympäri hänen pitkien hiuksiensa, jotka putoavat maahan asti. Joka voisi nähdä hänet tuossa edessään noin kauniina, säälimättä häntä, sillä olisi tosiaan konnan sydän rinnassaan! Jumala, miten hänen käsivartensa ovatkin tiukasti köytetyt!
Maassa oli sata spitaalista, jotka sauvojensa varassa ja kalkuttimiensa kalinassa myös olivat rientäneet paikalle. Heidän muodottomat jäsenensä olivat kokonaan valkean, taudin jäytämän lihan peitossa, ja siinä he nyt tunkeilivat rovion ympärillä nautinnolla katsellen tulehtuneitten luomiensa raosta tiirottavilla, verisillä silmillään tätä julmaa näkyä.
Ivain, inhoittavin sairaista, huusi kuninkaalle kimeällä äänellä:
"Sire, tahdot heittää vaimosi tuohon rovioon, se on soveliasta oikeudenkäyttöä, mutta liian lyhyt rangaistus. Tuo suuri liekkimeri nielee hänet pian, ja tuuli on pian hajoittava hänen tuhkansa. Ja kun tuo tuli hiipuu ja sammuu vähän ajan perästä, ovat hänenkin tuskansa lopussa. Tahdotko, että opetan sinulle erään paljon pahemman rangaistuksen, sellaisen, että hän elää, mutta maan tasalle tallattuna ja häväistynä ja joka hetki toivoen kuolemaa? Kuningas, tahdotko tulla tietämään sellaisen keinon?"
Kuningas vastasi:
"Tahdon, jos hän todella sen kautta tulee elämään suuressa häpeässä, pahemmassa kuin kuolema… Kuka osoittaa minulle sellaisen kidutuskeinon? Mitä julmemman, sitä mieluisampi on hän minulle!"
"Sanonpa siis lyhyesti ajatukseni. Näet tuossa sata toveriani. Luovuta Isolde meille ja olkoon hän meidän yhteistä omaisuuttamme! Tauti kiihdyttää himojamme. Luovuta hänet valtakuntasi spitaalisille ja ei milloinkaan vielä ole yhdelläkään naisella ollut kurjempaa loppua. Näet, miten ryysymme ovat liimautuneet kiinni visvaisiin haavoihimme. Kun hän, tuo nainen, joka sinun luonasi sai oleilla oravannahkalla vuoratuissa vaipoissa, koruissa ja marmorisaleissa, nauttia hyviä viinejä, kunniaa ja iloa, kun hän saa nähdä spitaalisten hovin, kun hän on pakotettu astumaan meidän mataliin hökkeleihimme ja nukkumaan kanssamme, niin silloin hän, tuo Isolde Ihanainen, Vaaleahius, tulee tuntemaan rikollisuutensa suuruuden ja kaipaamaan tätä koreaa tappuraroviota!"
Kuningas kuuntelee hänen esitystään, nousee ja seisoo kauan hievahtamatta, mietteissään. Vihdoin astuu hän kuningattaren luo ja tarttuu häntä käteen. Isolde huudahtaa:
"Armoa, armoa, sire, polttakaa minut mieluummin, polttakaa minut!"
Kuningas heittää hänet spitaalisille. Ivain käy häneen käsiksi ja kaikki nuo sata sairasta tunkeilevat hänen ympärillään. Kuullessaan heidän huutavan ja luskuttavan heltyvät kaikkien sydämet säälistä; mutta Ivain riemuitsee; Isolde häviää pimeyteen, Ivain vie hänet mukanaan. Ulos kaupungin portista vierii tuo surullinen kulkue.
He sattuvat kulkemaan juuri samaa tietä, jonka vierellä Tristan lymyy.
Gorvenal huudahtaa suureen ääneen:
"Poikani, mikä nyt neuvoksi? Tuolla on ystäväsi!"
Tristan kannustaa hevosensa ulos viidakosta:
"Ivain, olet jo tarpeeksi kauan pitänyt hänelle seuraa; nyt erkane heti, jos elämäsi on sinulle kallis!"
Mutta Ivain napittaa auki mekkonsa taisteluvalmiina.
"Rohkeutta, kumppanit! Esiin sauvat! Esiin sakarat! Nyt on hetki näyttää, mihin me kykenemme!"
Silloinpa tarjoutui katselijoille omituinen näky: spitaaliset heittävät yltään kaapunsa, asettavat sairaat jalkansa kamppaus-asentoon, huutavat, puhkuvat, heristelevät sauvoillaan; heidän joukostaan kuuluu uhkauksia ja vihan murinaa. Tristania inhoitti iskeä heitä; toiset tarinoijat väittävät, että Tristan surmasi Ivainin: se on väärä ja halpamainen väite; hän oli liian ylväs tappaakseen sellaisia raatoja. Mutta Gorvenal oli tempaissut itselleen jykevän tammenoksan ja sillä sivalsi hän Ivainia kalloon, niin että veri purskahti esiin ja punasi hänen muodottomat jäsenensä.
Tristan on jälleen kuningattaren luona: eikä tämä enää tunne kauhua eikä pelkoa. Hän leikkaa poikki köydet hänen käsivarsistaan ja niin he yhdessä pakenevat Morois'n metsään. Siellä suuren korven sylissä tuntee Tristan itsensä yhtä turvalliseksi kuin vankkojen linnanmuurien takana.
Kun päivä laski, pysähtyivät he kaikin kolmisin erään vuoren juurelle; kauhu oli uuvuttanut kuningattaren voimat; hän painoi päänsä Tristanin rintaa vasten ja vaipui uneen.
Aamulla Gorvenal riisti salaa eräältä metsänvahdilta jousen ja pari väkäistä ja hyvin sulitettua nuolta ja toi ne Tristanille, joka oli hyvä jousimies ja joka heti ampui kauriin. Gorvenal kokosi kuivia oksia kimppuun, ampui pyssystään tulenkipinän, sytytti suuren roihun ja alkoi kypsentää riistaa; Tristan leikkeli puista oksia, rakensi niistä majan ja peitti sen jälleen lehdillä; Isolde sisusti sen paksuilla lehvillä ja koristi sen kukkasilla.
Ja siitä hetkestä lähtien alkoi pakolaisille villin erämaan helmassa uusi karu elämä, jota kuitenkin rakkauden lempeä säteily lievensi.
IX.
Morois'n metsä.
Aarniometsän syvyydessä, niinkuin hätyytetyt eläimet, he puurtavat ja harhailevat ja vain harvoin uskaltavat he iltaisin palata edellisen päivän olinpaikoille. Heillä on ravintona pelkkä metsäeläinten liha ja heitä hiukaisee suolan ja leivän puute. Heidän laihtuneet kasvonsa ovat kelmeät ja näivettyneet, heidän terävien piikkien repimät vaatteensa putoilevat riekaleina heidän yltään. Mutta he rakastavat, eivätkä tunne tuskaa.
Eräänä päivänä kun he taas tapansa mukaan kuljeskelivat noilla suurilla aarniosaloilla, joita ei koskaan mikään kirves ollut koskettanut, saapuivat he sattumoisin Veli Ogrinin erakkomajalle.
Auringonpaisteessa keveän vaahteralehvikön alla kappelinsa edustalla käveli pienin askelin vanha mies sauvaansa nojaten.
"Sire Tristan", huudahti hän, "tiedättekö, minkä ankaran valan kaikki Cornwallin miehet ovat vannoneet? Kuningas on antanut tehdä tiettäväksi kautta kaikkien kuntain seuraavan kuuluutuksen: Joka ottaa kiinni teidät, saa sata kultarahaa palkinnoksi. Ja kaikki paroonit ovat vannoneet tuoda teidät kuninkaalle takaisin elävänä tai kuolleena. Katukaa, sire Tristan! Jumala antaa anteeksi jokaiselle syntiselle, joka tulee hänen luokseen katuvaisella sydämellä."
"Minäkö katuisin, sire Ogrin? Ja mitä rikosta? Te, joka meitä tuomitsette, tiedättekö te, minkälaisen kohtalokkaan maljan me olemme tyhjentäneet merellä? Niin, tuo kalkki tulistaa vertamme yhä ja mieluummin kerjäisin koko ikäni kaikilla teillä ja kujilla ja eläisin ruohoista ja puiden juurista yhdessä Isolden kanssa kuin olisin kuningas kauniissa valtakunnassa ilman häntä."
"Sire Tristan, Jumala auttakoon teitä, sillä te olette menettäneet sekä tämän maailman onnen että tulevaisen autuutenne. Joka pettää herransa, on ansainnut, että hänet revitään palasiksi villien hevosten välissä ja että hänen ruumiinsa poltetaan roviolla, ja sillä paikalla, minne hänen tuhkansa siroitetaan, ei ikinä enää kasva ruohoa eikä mikään työ siinä menesty; puut ja kaikki vihannuus siinä kuivuu ja näivettyy. Tristan, antakaa kuningatar takaisin hänelle, joka hänet on nainut Rooman lain mukaan!"
"Kuningatar ei kuulu enää kuninkaalle; tämä on luovuttanut hänet spitaalisilleen; ja minä olen valloittanut hänet pois spitaalisilta. Tästä lähtien on hän minun; minä en voi erota hänestä, eikä hän minusta."
Ogrin oli istuutunut; hänen jalkojensa juuressa itki Isolde, pää pyhän miehen polvilla. Erakko toisti hänelle Pyhän Kirjan sanoja; mutta nyyhkyttäin pudisti Isolde vain päätään, kieltäytyen niihin uskomasta.
"Mitä lohdutusta voi enää antaa kuolleille!" sanoi Ogrin. "Kadu syntisi, Tristan, sillä se, joka elää synnissä eikä kadu, on kuollut."
"Ei, minä elän enkä kadu. Me palaamme takaisin metsään, joka meitä suojelee ja turvaa. Tule, Isolde ystäväni!"
Isolde nousi; he tarttuivat toistensa käteen ja lähtivät samoamaan korkean ruohon ja kanervikon peittämää kangasta; puut levittivät tuuheat oksansa holviksi heidän ylleen ja he katosivat lehvikköjen lomiin.
Nyt kerron teille, arvon herrat, ihmeellisen tapauksen. Tristan oli kasvattanut itselleen kauniin, vilkkaan ja nopeajalkaisen jahtikoiran; ei kuninkaalla eikä kreiveillä ollut sen vertaista avustajaa jousimetsästyksessä. Sen nimi oli Äkähammas. Se oli täytynyt sulkea torniin ja kammitsoida kiinni kaulastaan; sen jälkeen kun se ei enää ollut nähnyt herraansa, ei se ollut huolinut mitään ruokaa, oli vain kaapinut maata käpälillään, ulvonut ja valittanut. Kaikkien oli käynyt sääliksi sitä.
"Äkähammas", sanoivat he, "ei mikään eläin ole koskaan niin rakastanut kuin sinä; niin, Salomo on sanonut viisaasti: minun oikea ystäväni on minun koirani." Ja kuningas Mark, muistellen menneitä aikoja, ajatteli sydämessään: "Tämä koira on hyvin älykäs ikävöidessään herraansa, sillä ei ole ainoatakaan ihmistä Cornwallin maassa, joka olisi Tristanin vertainen."
Kolme paroonia tuli kuninkaan luo:
"Sire, päästäkää Äkähammas irti; silloin saamme tietää, sureeko se todellakin herraansa; jos se ei sitä tee, on se heti irti päästyään syöksyvä kita avoinna, kieli pitkällään ihmisten ja eläinten kimppuun."
Koira päästetään irti. Se hypähtää ulos ovesta ja juoksee siihen huoneeseen, jossa Tristan muinoin asui. Se vinkuu ja valittaa, murisee, nuuskii ja etsii ja löytää vihdoin herransa jäljet. Se seuraa askel askeleelta samaa tietä, jota Tristan kerran kulki polttoroviota kohti. Kaikki seuraavat sitä. Se haukkuu jälkiä ja kiipeää vuoren rinnettä. Nyt on se jo kappelissa, ja nyt hyppää se alttarille; äkkiä se syöksyy ulos ikkunasta, putoaa alas kalliolle, löytää jälleen jäljet rannalta, pysähtyy hetkiseksi siihen pensastoon, johon Tristan oli piiloutunut, sitten jälleen syöksyy metsään päin. Kaikki, jotka sen näkevät, säälivät sitä.
"Jalo kuningas", sanovat silloin ritarit, "älkäämme seuratko sen jälkiä enää, se voisi johtaa meidät sellaiseen paikkaan, josta takaisin pääsy olisi tuiki tukala."
He eivät enää seuranneet koiraa, vaan palasivat takaisin. Metsässä koira alkoi haukkua niin, että korpi kaikui. Kaukaa Tristan, kuningatar ja Gorvenal kuulivat sen: "Sehän on Äkähammas!" He pelästyvät: epäilemättä ajaa kuningas heitä takaa; ja he pakenevat niinkuin ahdistetut otukset… He piiloutuvat viidakkoon. Metsän rajassa Tristan kohottautuu jousi jännitettynä. Mutta kun Äkähammas oli nähnyt ja tuntenut herransa, riensi se hänen luokseen, heilutti häntäänsä, kyyristyi maahan ja kieriskeli ympäri ilosta. Onko koskaan nähty sen suurempaa riemua? Sitten se riensi Isolde Vaaleahiuksen ja Gorvenalin luo, vieläpä hevosellekin se suoritti tervetuliaishyppynsä. Tristanin kävi sitä sääliksi:
"Voi, mikä kova onni onkaan saattanut sen meidän luoksemme! Mitä iloa on meluavasta koirasta miehellä, joka piileksii karkulaisena! Metsien ja laaksojen halki, kautta maan vainuaa kuningas jälkiämme: Äkähammas kavaltaa meidät haukunnallaan. Luonteensa ylevyys ja rakkaus isäntäänsä on johtanut sen kohti kuolemaa. Täytyyhän meidän suojata itseämme. Mitä tehdä? Antakaa minulle hyvä neuvo!"
Isolde hyväili Äkähammasta kädellään ja sanoi:
"Sire, säästäkää sen henki! Olen kuullut kerrottavan eräästä gallialaisesta metsänvartijasta, joka oli opettanut koiransa ajamaan haavoittuneiden kauriiden verisiä jälkiä riistaa haukkumatta. Ystäväni Tristan, miten hauskaa olisikaan, jos onnistuisimme opettamaan Äkähampaalle saman taidon!"
Tristan mietti hetkisen. Koira nuoli Isolden kättä. Tristanin mieli heltyi:
"Tahdonpa koettaa; olisi surku tappaa sitä."
Vähän ajan kuluttua Tristan menee metsälle, ajaa hirveä ja haavoittaa sitä nuolellaan. Koira tahtoo heti syöksyä hirven jälille ja haukkuu niin, että metsä raikaa. Tristan vaientaa sen lyömällä sitä; Äkähammas nostaa päänsä, katsoen ihmetellen herraansa, eikä uskalla enää äännähtää, vaan luopuu jäliltä; Tristan vetää sen luoksensa, lyö saappaaseensa kastanjakepillään, niinkuin metsästäjät tekevät silloin, kun he tahtovat yllyttää koiriaan; tämän merkin saatuaan Äkähammas tahtoo jälleen haukahtaa ja Tristan hillitsee sen jälleen. Täten hän vajaassa kuukaudessa kasvatti sen metsästämään äänettömästi: Kun Tristanin nuoli oli haavoittanut jonkun kauriin tai hirven, niin Äkähammas ääntä päästämättä ajoi sen jälkiä pitkin lunta, jäätä ja ruohokenttää; jos se saavutti eläimen metsässä, osasi se merkitä paikan kantamalla sinne oksia; jos se taaskin sai sen kiinni kankaalla, kokosi se ruohoja saaliin yli ja palasi kertaakaan haukahtamatta herransa luo.
Näin kuluu kesä, talvi saapuu. Rakastavaiset elivät vuoren rotkoihin piiloutuneina; ja pakkasen kovettamaan maahan valmisti jääpeite heille vuoteen kuihtuneista lehdistä. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri, ettei kumpikaan tuntenut kurjuutta.
Mutta kun jälleen saapui auringon aika, rakensivat he vihertyvistä oksista itselleen majan suurten puitten suojaan. Tristan osasi matkia metsälintujen laulua; hän jäljitteli huvikseen kuhankeittäjää, tiaista, satakieltä ja kaikkia siivekkäitä laulajia; ja välistä hänen kutsuaan seuraten metsän linnut saapuivat hänen majansa katolle vastaten liverryksillään hänen kutsuunsa.
Rakastavaiset eivät enää paenneet paikasta toiseen metsässä: sillä ei kukaan parooneista uskaltanut heitä vainota, tietäen hyvin, että Tristan silloin olisi hirttänyt heidät puiden oksiin. Mutta eräänä päivänä kuitenkin yksi noista neljästä petturista, Guenelon, johon Jumalan tuli iskeköön, rohkeni tulla seikkailemaan Morois'n läheisyyteen.
Tuona aamuna oli Gorvenal metsän laidassa laakson syväreessä riisunut ratsultaan satulan ja päästänyt sen laitumelle nuorta ruohoa pureksimaan; vähän kauempana, lehvien siimeksessä kukkaisvuoteella, lepäsivät Tristan ja kuningatar sylityksin syvässä unessa.
Äkkiä kuuli Gorvenal jahtikoirien haukunnan: suurella vauhdilla ne syöksyivät takaa-ajamansa hirven jälessä, joka kauhuissaan hyppäsi vuoren rotkoon. Etäämpänä kankaalla näkyi metsästäjä; Gorvenal tunsi hänet: se oli Guenelon, mies, jota hänen herransa eniten kammoksui ihmisten joukossa. Yksin, ilman asemiestä, kannukset iskettyinä kiinni ratsun vertavuotaviin kylkiin ja antaen ruoskan vinkua kahden puolin sen kaulaa hän kiisi eteenpäin kuin vihuri. Piilossa puun takana Gorvenal väijyi häntä: nopeasti hän saapuu, hitaampi lie hän palaamaan!
Hän ratsastaa ohi, Gorvenal ryntää esiin lymypaikastaan, tarttuu suitsiin, ja muistaen samalla kaiken sen pahan, mitä tuo mies on saanut aikaan, iskee hän hänet maahan, silpoo hänen jäsenensä ja rientää pois vieden mukanaan hänen katkaistun päänsä.
Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin, kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.
Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen, hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.
Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka puolelta kuin seppele.
Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen. Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:
"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"
Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin kaikista, Guenelon, oli lyöty.
Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen: pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden sen valtiaina.
Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen, Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin tahansa, ihmiseen tai eläimeen.
Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä, juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran hinnan rakkaudestaan!
Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä:
"Ystäväni, missä oletkaan viipynyt?"
"Hirven ajolla olen itseni väsyttänyt. Näet, miten hiki valuu virtana ruumiistani, tahtoisin paneutua levolle ja nukkua."
Vihreiden oksien siimekseen tuoreelle ruohomatolle ojentautui Isolde pitkäkseen. Tristan paneutui levolle hänen viereensä sekä asetti paljaan miekkansa heidän väliinsä. Onneksi olivat täysissä pukimissaan. Kuningattarella oli sormessaan kauniilla smaragdeilla koristettu kultasormus, jonka kuningas Mark oli antanut hänelle heidän hääpäivänään; hänen sormensa olivat käyneet niin hennoiksi ja ohkaisiksi, että sormus enää töin tuskin pysyi sormessa. Näin he nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla, toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat kuin jää.
Sattuipa sitten niin, että muuan metsänvahti keksi metsässä ihmisjalkojen tallaaman ruoho-alan; edellisenä iltana olivat rakastavaiset juuri nukkuneet siinä; hän alkoi seurata jälkiä ja saapui siten heidän piilopirttiinsä. Hän näki, miten he siinä nukkuivat, tunsi heidät ja kiiruhti pakoon, peljäten vihastuneen Tristanin heräämistä. Hän riensi Tintageliin, joka oli kahden penikulman päässä, ja tunkihe sisälle kuninkaalliseen saliin, jossa kuningas par'aikaa piti neuvottelua kokoontuneiden vasalliensa kanssa.
"Mitä tahdot täältä, ja mistä tulet henki kurkussa? Luulisi, että olet jahtikoirien paimen, joka olet saanut juosta kilpaa niiden kanssa. Tuletko kenties valittamaan sinua kohdanneesta vääryydestä? Kuka sinut on karkoittanut metsästäni?"
Metsänvartija vei kuninkaan syrjään ja kuiskasi hänelle hiljaa:
"Olen nähnyt kuningattaren ja Tristanin. He nukkuivat, he minut peljästyttivät."
"Missä kohden metsää?"
"Morois'n korvessa muutamassa lehtimajassa. He nukkuivat sylityksin.
Kiirehdi, jos tahdot kostaa."
"Odota minua metsän rajassa, Punaisen-Ristin juurella. Älä virka ainoallekaan ihmiselle, mitä olet nähnyt: annan sinulle kultaa ja hopeaa niin paljon kuin vain ikinä tahdot."
Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema, kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.
Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava niille, jotka ovat hänet häväisseet…
Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:
"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."
Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin metsänvartija kuiskaa:
"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."
Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.
Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa hänelle merkin kääntyä takaisin.
Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa aseensa… Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:
"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa, puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."
Aurinko, joka tunkihe lehväkaton läpi, paistoi suoraan Isolden kelmeille kasvoille; kuningas veti kädestään kärpännahalla koristetut hansikkaansa: "Hän toi ne minulle muinoin Irlannista", muisti hän. Hän ripusti ne oksastoon peittääkseen raon, josta päivänsäde kilotti, sitten hän irroitti hiljaa pois kuningattaren sormesta sen smaragdisormuksen, jonka hän muinoin oli lahjoittanut tälle; silloin oli se vaivoin mennyt hänen sormeensa; nyt olivat hänen sormensa niin ohuet, että sormus melkein itsestään solui pois; sen sijaan pujotti kuningas hänen sormeensa oman sormuksensa, jonka hän muinoin oli saanut Isoldelta. Sitten hän nosti rakastavien väliltä pois miekan, saman — hän tunsi sen kyllä — joka aikoinaan oli murtunut Morholtin kalloon, asetti omansa sijaan, hiipi ulos majasta, hyppäsi satulaan ja huusi metsänvartijalle:
"Nyt pakene pois silmistäni, poikaseni, jos henkesi on sinulle kallis!"
Mutta Isolde näki nukkuessaan tällaisen unen: hän oli olevinaan komeassa teltassa keskellä suurta metsää. Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen… Hän huudahti ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi. Ja kuningatar keksi sormessaan Markin sormuksen. Hän huudahti:
"Sire, nyt on onnettomuus yllämme! Kuningas on nähnyt meidät!"
"Niin on", sanoi Tristan, "hän on ottanut minulta miekkani; hän oli nähtävästi yksin, pelkäsi; nyt on hän lähtenyt hakemaan lisää voimia; pian on hän täällä takaisin ja sitten poltattaa hän meidät kaiken kansansa nähden. Paetkaamme!…"
Ja pitkiä päivämatkoja tehden he Gorvenalin kanssa pakenivat Gallian maan puoleen, aina Morois'n metsän viimeisille rajoille. Millaisen kärsimyksen lähde olikaan heille heidän rakkautensa!