8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.
Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat täydellisesti luottaa.
Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.
Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen ranta alahalla kihisi troialaisia.
Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä monenmoisilla ivahuudoilla.
Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.
Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili sekä maalle että merelle päin.
Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.
Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli Theben kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas Eetion, Hänellä oli seitsemän poikaa, ja hänen tyttärensä Andromakhe oli naimisissa Priamoksen pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.
Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana "kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin Khryseen tyttären nimeltä Khryseis, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus itse sai muun muassa kauniin orjattaren Briseiksen, joka oli otettu vangiksi Lyrnessossa.
Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.
Priamoksella oli myös Lykaon niminen poika. Tämä oli kerran yöllä mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.
Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.
9. AKHILLEUS JA AGAMENNON.
Yhdeksäntenä vuotena ensimmäisen lähdön jälkeen Auliista syttyi
Agamemnonin ja Akhilleuksen välille kiivas riita.
Apollonin-pappi Khryses, joka asui Khrysen kaupungissa, oli Theben valloituksessa menettänyt tyttärensä Khryseiksen. Saatuaan kuulla, että Khryseis oli Agamemnonin orjattarena, otti hän kultaisen sauvansa sekä jumalan pyhät seppeleet ja lähti akhaialaisten leiriin pyytämään, että saisi lunastaa tyttärensä takaisin. Hän lupasi korkeat lunnaat, ja muut akhaialaiset olivatkin taipuvaisia hänen pyyntöönsä, mutta Agamemnon vihastui ja puhkesi lausumaan:
— Ukko, jos minä sinut vielä toistain tapaan täällä laivojen luona, niin vähän on sinulle silloin apua jumalasi sauvasta ja seppeleistä. Tyttärestäsi en luovu, vaan saa hän harmaantua minun luonani. Korjaa luusi täältä eläkä ärsytä minua, jos tahdot nahkasi säilyttää!
Ukko totteli pelästyneenä ja lähti sanaakaan sanomatta astuskelemaan pitkin kuohuvan meren rantaa.
Mutta tultuaan jonkun matkaa sivummalle kohotti hän kätensä ja rukoili Apollonia, että tämä kuolonnuolillaan kostaisi akhaialaisille Agamemnonin tylyyden. Ja jumala kuuli hänen rukouksensa. Hän astui sydän täynnä vihaa Olympoksesta alas, jousi olallaan ja nuolet helisten selässä. Ja hän lähestyi niinkuin yö, asettui etäälle laivoista ja alkoi ampua, jolloin hänen hopeajousestaan lähti kauhua herättävä helähdys.
Ensin suuntasi hän nuolensa akhaialaisten muuliaaseihin ja koiriin, mutta sitten alkoi hän surmata miehiäkin, ja niin tuhoisasti, että ruumisroviot paloivat leirissä lakkaamatta. Kun yhdeksän päivää oli sillä tavoin kulunut, kutsui Akhilleus miehet pitämään käräjiä. Kun kaikki olivat koossa, astui hän esiin ja lausui:
— Nyt, Agamemnon, täytyy meidän luullakseni luopua koko tästä yrityksestä, meitä kun samalla kertaa painaa sekä tauti että sota. Mutta kuulkaamme sentään ensiksi jotakuta pappia, tietäjää, tai unien selittäjää, että saisimme tietää, mitä varten Apollon ahdistaa meitä näillä ruttonuolilla: olemmeko jättäneet täyttämättä jonkun lupauksen vaiko laiminlyöneet uhrimme.
Silloin nousi Kalkhas ja sanoi:
— Sinä tahdot siis, Akhilleus, meitä lausumaan julki, miksi Apollon on vihastunut. Hyvä on, minä voin sen tehdä. Mutta silloin on sinun etukäteen luvattava minulle turvaa, jos Agamemnon sattuisi julmistumaan siitä mitä minulla on sanottavaa.
Akhilleus antoi lupauksensa, ja nyt julisti Kalkhas, ettei Apollonin
viha lauhtuisi, ennenkun Agamemnon olisi lähettänyt takaisin
Khryseiksen sekä hänen mukanaan hekatombin sovitusuhriksi jumalalle.
Agamemnon hypähti ylös säkenöivin silmin, täynnä katkeruutta.
— Sinä turmion tietäjä, huusi hän, et koskaan vielä ole ennustanut mitään hyvää, aina näyttää sinua huvittavan puhua onnettomuuksista. Nyt kuvittelet sinä akhaialaisille, että rutto on tullut Khryseiksen tähden ja että minun muka pitää lähettää pois voittosaaliini. Olkoon niin, minä teen sen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan täysin yhtä hyvän sijaan.
— Voi sinua ahnasta miestä, vastasi Akhilleus, mitä luulet akhaiaiaisten tällä hetkellä voivan antaa? Kukaan meistä ei ole kuullut, missä yhteisiä aarteita säilytetään. Kaiken sotasaaliimme valloitetuista kaupungeista olet sinä jakanut, ja tuskin on soveliasta, että kansan täytyisi tuoda takaisin, mitä sille kerran on annettu. Lähetä siis tyttö pois! Kun Troia on käsissämme, annamme sinulle silloin kernaasti kolmin- tai nelinkertaisenkin korvauksen.
— Elä koeta viekoitella minua moisilla puheilla! sanoi Agamemnon. Luuletko todellakin, että minä luopuisin saaliistani, ja sinä saisit sentään pitää omasi? Teen sen kylläkin, jos akhaialaiset suostuvat ehtoihini, antavat minulle toivoni mukaisen korvauksen. Ellei siihen suostuta, otan minä joko sinun saaliisi, tai Aiaan, tai jonkun muun, mutta olkoon se mies tyytyväinen osaansa, jonka luo minä tulen vaatimustani tekemään. Kuitenkin — no niin, siitä seikasta saamme kyllä puhua vastedes. Antakoon nyt joku teistä työntää laivan vesille ja valitkoon niin monta soutajaa kuin tarvitaan, sekä toimittakoon hekatombin ja Khryseiksen laivaan.
— Äh, sinä itara ja saaliinhimoinen mies, puhkesi Akhilleus sanoihin, kuinka tahtoisi tästä lähin kukaan lähteä sotaretkelle sinun käskystäsi? Tulinko minä tänne troialaisten tähden, minulle he eivät olleet tehneet koskaan pahaa? Ei, vaan minä tulin auttamaan sinua ja veljeäsi. Mutta mitä huolit sinä siitä! Kun torvi soi taisteluun, niin olen se minä, joka kannan suurimman helteen. Mutta kun tullaan saaliin jakoon, niin sinä se otat runsaimman osan, ja minä saan tyytyä rippeihin. Nyt aion palata kotimaahani. Saatpa nähdä, kuinka runsaasti sitten kokoot aarteita.
— Onnea matkalle, jos sinua haluttaa, vastasi Agamemnon. Minä en pyydä sinua jäämään, apulaisia on minulla kyllä tarpeeksi; juonien punoja olet aina ollutkin. Lähde vaan kotiin laivoinesi, miehinesi, ja ohjaa myrmidonejasi parhaasi mukaan! Minä en kaipaa sinua, mutta varo itseäsi, jos satutaan tapaamaan! Khryseiksen lähetän takaisin, mutta huomaa tarkoin: silloin riistän sinulta sinun saaliisi, ihanan Briseiksen. Silloinpa nähdään, onko sinulla valtaa uhitella minun yliherruuttani.
Tämän kuultuaan kuohahti Akhilleus, ja hän punnitsi itsekseen, työntäisikö sivulliset syrjään ja iskisi Agamemnonin maahan, vai peittäisikö kiukkunsa. Seistessään siinä epäilevänä, miekka puoleksi huotrasta ulkona, tunsi hän jonkun silittelevän hiuksiaan. Hän pyörähti ympäri ja huomasi, että se oli jumalatar Athene. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:
— Sano hänelle kernaasti mikä hän on miehiään, mutta elä koske häneen! Kerran vielä tulee päivä, jolloin hän tarjoo sinulle kolminkertaisen korvauksen. Malta mielesi nyt ja tottele minua!
Kun Akhilleus kuuli tämän, työnsi hän voimakkaasti miekkansa huotraan.
Athene katosi ja Akhilleus jatkoi:
— Sinä humalainen koira, jolla on hirvilehmän sydän, onko sinulla milloinkaan ollut rohkeutta miehen tavoin taistella vihollista vastaan enempää avoimessa rintamassa kuin väijyksistäkään? Ei, mieluummin olet rosvonnut saaliin niiltä, jotka rohkenevat sanoa sen sinulle päin naamaa. Tee kuinka tahdot, mutta minä vannon valtikkani kautta, että turhaan rukoilet tästä lähin minun apuani. Syvästi kaivataan vielä Akhilleusta teidän joukossanne, ja turhaan etsit apua silloin, kun miehiä kaatuu Hektorin edessä kuin heinää. Silloin tunnet kalvavaa katumusta rinnassasi, että olet rohjennut häväistä akhaialaisten uljainta miestä.
Sitten viskasi hän kultakoristeisen valtikkansa maahan ja istui.
Agamemnon nousi raivoisana ylös, mutta silloin astui esiin vanha
Nestor.
Hän piti pitkän, sovinnollisen puheen, ja huomautti riitaveljille, että he olivat vielä nuorukaisia hänen rinnallaan ja että heidän senvuoksi täytyi kuulla hänen neuvoaan. Niin olivat tehneet muinaisajankin suuret sankarit, ja mitä olivat kaikki nykyajan miehet niitten rinnalla. Hän lopetti ystävällisesti kehoittaen, että Agamemnon ja Akhilleus rupeisivat sovintoon ja kunnioittaisivat molemmin puolin toinen toistaan. Sillä Agamemnon ansaitsi kyllä kunnioitusta valtansa ja Akhilleus uljuutensa nojalla.
— Olkoon niin, vastasi Agamemnon, saatat kyllä olla oikeassa, mutta tuo tuossa on olevinaan ensimmäinen kaikista ja tahtoo hallita ja komentaa kaikkialla, vaikka harvatpa sentään taitavat totella häntä. Jos kohta jumalat loivatkin hänet sotilaaksi, onko hänellä sen nojalla oikeus häväistä mahtavampia?
— Lienet päällikkö kelle voit, et minulle, vastasi Akhilleus. Jos akhaialaiset tahtovat hyleksiä apuani, niin ryöstä orjattareni! Hänen tähtensä en tahdo taistella, mutta jos muuhun omaisuuteeni kajoot, silloin jumalavita virtaa musta veresi tämän keihään kärkeä myöten.
Siihen loppuivat käräjät. Agamemnon antoi hinata yhden laivoista teloiltaan mereen, valitsi siihen kaksikymmentä soutajaa ja pani hekatombin sekä Khryseiksen mukaan. Päälliköksi hän määräsi siihen Odysseuksen ja käski hänen menemään Khryseen lepyttämään pappia ja hänen vihastunutta jumalaansa. Sitten määräsi hän tehtäväksi yleisen puhdistuksen koko sotajoukossa. Joka mies pesi ja siistisi itsensä ja kaikki lika viskattiin mereen. Lopuksi tuotiin esiin kaksi hekatombia härkiä ja vuohia, ne uhrattiin rannalla, ja savu kohosi suurina pyörteinä taivasta kohti. Kun uhri oli toimitettu, kutsui Agamemnon luokseen airueet Talthybioksen ja Eurybateen ja käski heidän mennä noutamaan Briseistä.
— Jos Akhilleus vastustaa, sanoi hän, niin tulen itse jälestä, ja silloin hänen ei käy hyvin.
Airueet tottelivat varsin vastenmielisesti. He astuivat surullisina rantaa pitkin ja tulivat vihdoin myrmidonien laivain luo. Siinä istui Akhilleus telttansa edustalla. Hänen katseensa synkistyi, kun hän huomasi airueet, eivätkä nämä rohjenneetkaan ilmaista asiaansa. Silloin lausui hän itse:
— Rauha teille, airueet, te jumalain ja ihmisten sanansaattajat! Tulkaa lähemmäksi, teitä en moiti, sillä kaikki syy on Agamemnonin. Taluta orjatar ulos, Patroklos, ja jätä hänet näille miehille! Mutta he olkoot minun todistajani jumalain ja ihmisten ja tuon ynseän kuninkaan edessä, jos hän vielä kertaakaan tarvitsee minun apuani.
Patroklos toi Briseiksen teltasta ja jätti airueille.
Alakuloisena seurasi neito heitä. Mutta jalo Akhilleus poistui itkuun puhjeten leiristään ja meni istumaan vaahtoavan meren rannalle. Siellä katseli hän punertavaan syvyyteen ja alkoi ojennetuin käsin palavasti rukoilla äitiään: [Punertava syvyys; iltavalaistuksessa hohtavat aaltojen pohjat Välirneressä punertavilta.]
— Koska kerran synnytit, äitini, minut nuorena kuolemaan, niin pitäisi kaiketi olympolaisen Zeuksen suoda minulle jonkun verran kunniaa. Mutta sitä hän ei tee. Näetkö, kuinka Atreuksen mahtava poika, Agamemnon, minua häpäisee! [Atreuksen poika; Agamemnon ja Menelaos olivat Mykenen kuninkaan Atreuksen poikia.]
Niin hän puhui ja itki. Ja jalo äiti kuuli poikansa rukouksen meren syvyyteen, jossa istui vanhan isänsä luona. Hän kohosi lakkapäille laineille keveänä kuin usma, lähestyi itkevää poikaansa, hiveli häntä hyväillen poskelle ja lausui:
— Miksi itket poikani? Mikä tuska painaa mieltäsi? Elä salaa minulta sitä, vaan avaa sydämmesi!
Akhilleus puhui äidilleen kaikki, ja pyysi häntä saattamaan asiat sille kannalle, että Agamemnonin jo hyvin pian täytyisi rukoilla apua häneltä, Akhilleukselta. Kyynelsilmin lupasi Thetis tehdä kaiken voitavansa. Kerran aikojen alussa, kun Poseidon, Hera ja Athene olivat liittoutuneet Zeusta vastaan, oli Thetis kutsunut suuren merijättiläisen ylijumalan avuksi. Nyt oli Zeus eilisestä saakka kotoa poissa ethiopialaisten [ethiopialaiset (Aithiopit); Homeroksen mukaan tummaihoinen kansakunta itämailla (ei Afrikassa, jossa myös asuu samannimistä kansaa)] luona eräässä suuressa juhlassa, jota piti kestämän kaksitoista päivää. Mutta heti kun hän palaisi kotiin, aikoi Thetis muistuttaa häntä tuosta entisestä kiitollisuusvelasta, ja pyytää häntä asettamaan sodan siten, että akhaialaisten täytyisi anoa Akhilleukselta apua.
Vihdoin valkeni kahdennentoista päivän aamu, ja kaikki jumalat, Zeus etunenässä saapuivat kotiin. Thetiksellä oli visusti mielessään lupaus, jonka oli pojalleen antanut. Hän nousi nopeasti meren syvyydestä ja riensi aamuhämärässä jumalain asuntoon. Hän tapasi Zeuksen istumassa yksinään Olympoksen korkeimmalla huipulla, erillään toisista. Siinä asettui Thetis hänen eteensä, tarttuen vasemmalla kädellään hänen polviinsa ja silitellen oikeallaan hänen parrakasta leukaansa.
— Isä Zeus, sanoi hän, jos milloinkaan olen työllä tai neuvolla tehnyt sinulle jonkun palveluksen, niin täytä nyt rukoukseni! Koska olet määrännyt Akhilleukselle varhaisen kuoleman, niin suo hänelle edes mainehikas elämä. Anna Agamemnonin kärsiä tappioita, kunnes hän on sovittanut loukkauksen minun poikaani kohtaan!
Zeus ei vastannut mitään, istui vaan kauvan äänettömänä. Silloin syleili Thetis vielä innokkaammin hänen polviaan ja sanoi:
— Anna edes vastaus minulle, joko sitten myöntävä tai kieltävä! Sinä voit kieltää, jos tahdot, mutta silloin tiedän minä olevani halveksituin kaikista jumalattarista.
— Pahasti teet, vastasi Zeus huokaisten, kun näin saatat riitaa minun ja Heran välille. Aina kun me jumalat istumme yhdessä, valittaa hän ja väittää, että minä autan hänen vihamiehiään. Riennä siis heti pois täältä, ettei hän näe sinua! Mutta mitä olet pyytänyt, se tapahtukoon, ja tämän lupaukseni vakuudeksi rävähytän minä suosiollisesti kulmakarvojani! sinä tiedät, että se on suurin vakuus, minkä kukaan voi saada.
Niin hän puhui ja rävähytti mustia kulmakarvojaan. Ja koko Olympos vavahteli.
Thetis painautui takaisin meren syvyyteen, mutta Zeus lähti linnaansa. Kun hän astui sisään, riensi koko jumalain joukko kunnioittavasti häntä vastaan.
Ja hän nousi istuimelleen. Mutta Hera oli yhtäkaikki huomannut hänen keskustelunsa Thetiksen kanssa eikä malttanut olla häntä siitä pistelemättä.
— Sinä salaperäinen, sanoi hän, aina on sinulla tapana minun poissa ollessani toimia hiljaisuudessa ja tehdä salaisia päätöksiä; et koskaan tahdo omasta ehdostasi ilmaista minulle pienintäkään ajatustasi.
— Elä toivokaan saavasi tietää kaikkea, mitä minä ajattelen, sanoi
Zeus kärsimättömänä. Niistä asioista, joitten tarvitsee tulla sinun
tietoosi, sinä kyllä saat tiedon edellä kaikkien jumalain ja ihmisten.
Mutta mikä koskee ainoastaan minua, sitä ellös tutkiko tai kyselkö.
— Mitä sanoitkaan kauhea Zeus! huudahti Hera, Enhän koskaan ole sinulta tutkinut tai kysellyt mitään. Pelkäänpä vaan, että meren ukon tytär on vietellyt sinut johonkin hullutukseen. Hän rukoili aamuhämärissä sinua polviasi hyväillen, ja sinä mahdoit nyykäyttää hänelle suostumuksesi ja luvata troialaisille voiton.
— Kummallinen olento, vastasi Zeus, aina olet sinä epäluuloinen ja kaikkialla sinä vakoilet. Mutta kaikella sillä et voita mitään muuta, kuin että joudut sydämmestäni yhä kauvemmaksi. Jos minä nyt olen jotain luvannut, niin se lupaus täytetään. Istu siis, vaikene ja tottele, muuten ei yksikään Olympoksen jumalista voi suojella sinua minun kiukkuani vastaan.
Tämän kuultuaan pelästyi Hera. Hän salasi suuttumuksensa ja istui. Ja kaikki toisetkin jumalat istuivat hiljaa ja alakuloisina.
Sitä ei voinut Zeuksen ja Heran poika, tuo ontuva mutta taitava seppä
Hephaistos sietää.
— Mitä apua on siitä, sanoi hän, että kurjain kuolevaisten tähden saatetaan meidän keskuuteemme tällaista toraa ja ikävyyttä? Ota neuvoni vastaan, äiti, ja ole isälleni kuuliainen, sillä jos hän tahtoo, voi hän syöstä meidät kaikki istuimiltamme; niin väkevä on hän. Parempi, että koetat lepyttää hänen mieltään ystävällisin sanoin, niin tulee hän hyvälle tuulelle taas!
Ja Hephaistos hyppäsi ylös, täytti kaksoismaljan nektarilla ja ojensi sen äidilleen. Sitten kulkea onnahteli hän puuhaavana miehestä mieheen ja kaatoi maljaan jokaiselle.
Ja autuaat jumalat nauroivat katketakseen, kun katselivat Hephaistoksen innokasta touhua salissa. He istuivat kemuissa koko päivän, kunnes aurinko oli mennyt mailleen, eikä puuttunut siinä ruokaa ei juomaa, ei Apollon sointuvia lyran säveliä eikä runottarien vaihtelevia lauluja.
Illan tullen menivät he kukin omaan palatsiinsa levolle.
10. ODYSSEUS JA THERSITES.
Kaikki muut jumalat Olympoksessa nukkuivat, mutta Zeus valvoi ja mietiskeli, kuinka voisi täyttää Thetikselle antamansa lupauksen. Vihdoin keksi hän sen keinon, että antaisi Agamemnonin nähdä jonkun petollisen unen. Ja Agamemnon näkikin unessa, että vanha Nestor oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä ja sanovinaan hänelle, että jos akhaialaiset seuraavana aamuna hyökkäävät Troiaan, on kaupunki heidän.
Siihen iloiseen sanomaan heräsi Agamemnon. Hän nousi heti ylös, veti pehmeän ihotakin päälleen, heitti väljän vaipan hartioilleen, pisti sandaalit jalkaansa ja lähti ulos, hopeahelainen miekka olkavyössä riippuen ja kuninkaan valtikka kädessä. Ensin käski hän airueitten kulkea ympäri leirin ja kutsua koko miehistön käräjäpaikkaan. Sillä aikaa keskusteli hän ruhtinasten kanssa Nestorin laivan luona ja kertoi heille unensa. Hän aikoi noudattaa sitä opastusta, jonka jumalat siten olivat hänelle lähettäneet, mutta arveli sentään sopivaksi ensin koetella miehistön rohkeutta sillä tavoin, että kehoittaisi heitä palaamaan Akhaiaan; siinä hän näkisi kehenkä voisi luottaa, kehenkä ei. Ruhtinaat suostuivat hänen tahtoonsa ja seurasivat häntä käräjäpaikkaan. Sinne riensivät nyt kaikki niinkuin surisevat mehiläisparvet.
Kun kaikki istuivat paikoillaan ja melu oli hiljennyt, nousi Agamemnon ylös, nojautui kuningassauvaansa ja lausui:
— Suurena häpeänä pitävät varmaan tulevaiset sukupolvet, ettei niin suuri ja voimakas kansa kuin akhaialaiset ole voinut kukistaa troialaisten mitätöntä joukkoa. Todellakin — jos me molemmat kansat kokoontuisimme yhteiseen juominkiin ja akhaialaiset istuisivat kymmenmiehisiin seurueihin, valiten kukin seurue yhden troialaisen juomanlaskijakseen, niin varmaan usea meikäläisistä juomakunnista jäisi tarjoojaa vaille. Niin paljo enemmän on meitä. Nyt on yhdeksän vuotta vierähtänyt, laivamme maatuvat, niitten köydet mätänevät, puolisomme ja lapsemme menehtyvät kotona ikävään, emmekä me ole vielä saaneet toimeen mitään. Palatkaamme siis kotiin! Ilion pysyy meiltä kuitenkin aina valloittamatta.
Kaikki ne, jotka eivät olleet kuulleet ruhtinasten neuvoittelua, pettyivät tämän puheen johdosta, ja kiihkeä elämä syntyi sotajoukossa. Monet juoksivat kirkuen laivojen luo, niin että pöly kohosi pilvinä maasta. He kehoittivat toisiaan käymään käsiksi ja työntämään laivoja vesille; jotkut väänsivät irti tukipuita, toiset avasivat kiireellä mudan täyttämiä kanavia, ja pilviin saakka kohosi niitten huuto, jotka tahtoivat lähteä kotiin.
Mutta tämä ei miellyttänyt Heraa, ja hän pyysi Athenea hillitsemään kansaa. Athene saapui syöksyvällä kiireellä leiriin ja kohtasi Odysseuksen, joka synkkänä ja äreänä seisoi laivansa luona.
— Onko aikomuksenne todellakin paeta? kysyi hän. Aattelepa Priamoksen riemua! Ei, Odysseus, se ei saa tapahtua. Riennä heti hillitsemään kansaa järkevin sanoin!
Odysseus tunsi jumalattaren äänen. Hän heitti pois vaippansa ja juoksi Agamemnonin luo, otti häneltä valtikan käteensä ja kiirehti jälleen laivaleiriin käskemään kaikkia ylikuninkaan nimessä uudestaan käräjäpaikalle.
Ja kun hän tapasi jonkun ruhtinaista tai päälliköistä, seisahtui hän ja puhui imartelevin sanoin:
— Kuulehan naapuri, suotta sinä pelkäät ja väistyt. Käyhän takaisin, rauhoitu ja kehoita toisiakin palaamaan kokoukseen! Et tunne vielä Agamemnonin todellista ajatusta. Hän koettelee meitä nyt vaan, mutta pian saattaa hän muuttua ankaraksikin. Meistä ei jokainen kuullut, mitä hän puhui neuvottelussa. Ei millään muotoa pidä ärsyttää häntä kostoon akhaialaisia kohtaan, sillä moisen kuninkaan katkeruus on ankara, joka johtaa sukunsa itse Zeuksesta!
Mutta kun hän näki jonkun miehistöstä, joka piti äänekästä melua, sitä löi hän sauvallaan ja sanoi tiukasti:
— Tyhmä, istu ja vaikene, ja kuuntele, mitä toiset sanovat! Kaikki ne ovat miehekkäämpiä kuin sinä, josta ei ole apua taistelussa eikä kokouksessa, Emmehän kaikki voi olla kuninkaita, yksi vaan olkoon kuningas, yksi hallitsija: se, jolle korkea Kronoksen poika soi valtikan ja säännökset, joilla kansaa hallitaan.
Siten sai hän vähitellen kaikki kääntymään laivain luota käräjäpaikalle, ja niinkuin myrskyn ryskeellä hyökkäsivät he jälleen paikoilleen.
Vihdoin vaikenivat kuitenkin kaikki. Ainoastaan Thersites, joka oli ainainen lörppö, melusi yhä. Hänellä oli suu täynnä hävyttömyyksiä ja joka tilaisuudessa riiteli hän röyhkeästi kuningasten kanssa. Ja kaikista Ilioniin saapuneista akhaiaiaisista oli hän rumin. Hän oli kierosilmä, ontuva, ja vielä päällepäätteeksi kyttyräselkä, ja hänen suipokkaassa, kaljussa päälaessaan oli ainoastaan siellä täällä muutamia harvoja hiuskarvoja.
Tällä kertaa ei hän kuitenkaan rähissyt heitä, vaan Agamemnonia vastaan.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot, Agamemnon? huusi hän. Eikö ole joka nurkka teltassasi täynnä saalista, jonka me olemme sinulle hankkineet? Akhaialaisia akkoja me olemme, emme akhaialaisia miehiä, jos sallimme sinun jatkaa tähän suuntaan. Saisitpa hoitaa itse asioitasi, niin nähtäisiin kuinka suoriutuisit. Akhilleustakin olet solvaissut. Mutta Akhilleus ei ole kärkäs vihaan eikä sapekas, muuten olisitkin loukannut häntä viimeisen kerran.
Niin purki Thersites sanoja suustaan. Mutta äkkiä astui Odysseus hänen viereensä, katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi ankaralla äänellä:
— Hullu lorujen laskija, lopeta huutosi ja nalkutuksesi! Pahempaa eläintä kuin sinä ei löydy koko sotajoukossa. Kuule nyt tarkoin, mitä sanon sinulle: jos kerrankin vielä raivoat tällä tavalla, niin olkoon pääni mennyttä elköönkä minua enää kutsuttako Telemakhoksen isäksi, ellen paikalla revi vaatteitasi ihoa myöten ja pieksemällä aja sinua käräjäpaikalta pois, huutanet sitten minkä huutanetkin.
Näin sanoessaan kohotti Odysseus kädessään olevan valtikan ja roimi sillä rähisijää selkään. Thersites uikutti ja lyyhistyi niin matalaksi kuin saattoi sekä väistyi paikalleen, johon jäi istumaan, itkeä nyyhkyttäin ja tuijottaen mykkänä eteensä. Mutta ympärillä istujat nauroivat suureen ääneen ja sanoivat toisilleen:
— Tosin on Odysseus tehnyt lukemattomia suurtöitä sekä miekkain mittelössä että rauhallisissa neuvotteluissa, mutta tämä oli sentään hänen suurin tekonsa, että hän kerrankin sai tuon nenäkkään sättijän suun tuketuksi.
Odysseus kohotti taas valtikkaansa, ja käräjäpaikalie tuli sellainen hiljaisuus, että kaikki saattoivat kuulla hänen sanansa.
— Kauvan olemme venyneet täällä, sanoi hän, enkä moiti akhaialaisia siitä, että he tähän ovat kyllästyneet, Mutta häpeällistä olisi tyhjin käsinkin palaaminen. Muistan vielä niinkuin eilisestä sen ihmeellisen ennusmerkin, jonka Zeus näytti meille Auliissa, kun hän antoi lohikäärmeen niellä nuo kahdeksan varpusen poikaa ja vielä emän kaupan päälle. Nyt ovat nuo kahdeksan vuotta kuluneet ja yhdeksäskin jo mennyt. Odottakaamme siis vielä vähän aikaa sitä täyttymyksen hetkeä, joka juuri nyt on tulossa!
Kansa osoitti korkeilla huudoilla suostumustaan.
Sitten piti vanha Nestor Agamemnonille puheen, lopettaen sen seuraavin sanoin:
— Löytyisikö täällä joku, joka ei tahdo pitää pyhää valaansa, niin anna hänen kernaasti mennä menojaan! Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan. Parasta on, että sotajoukko asettuu taistelujärjestykseen heimoittain, veljeskunnittain ja suvuttain; silloin on sinun helppoa huomata, kutka vetäytyvät syrjään, kutka taas tahtovat seurata sinua. [Heimot, veljeskunnat ja suvut. Kreikkalaisilla muodostivat useammat toisilleen läheiset suvut eli perheet "veljeskunnan" ("fratrian"), jonka kaikilla jäsenillä oli yhteinen suojelusjumala ja uhripaikka. Samoin muodostivat useammat "veljeskunnat", joilla oli yhteinen alkuperä ja samat kotijumalat, heimon.]
Agamemnon hyväksyi tämän neuvon. Siihen loppui käräjäin pito, ja jokainen riensi leirimajaansa varustautumaan järjestykseen.
11. MENELAOS JA PARIS.
Etevimmät ruhtinaista kutsuttiin Agamemnonin luo uhriaterialle, ja kun se oli syöty, lähetettiin airueet leiriin kuuluvalla äänellä kutsumaan miehistöä hyökkäykseen. Silloin alkoi heti kaikkialla vilistä sotavaunuja ja jalkaväkeä, ja koko seutu kaikui hälinästä ja jyskeestä. Akhilleuksen leiristä vaan ei lähtenyt päätäkään liikkeelle. Sotavaunut seisoivat siellä peitettyinä, hevoset pureskelivat rauhassa heiniään, miehet huvitteleivat rannalla kiekon (diskoksen) ja keihään heitolla tai ampuilivat jousillaan pilkkaan, ja päälliköt astuskelivat edestakaisin, tyytymättöminä toimettomuudestaan.
Kun akhaialaisten joukot lähestyivät Troiaa, näkivät he troialaisten tulevan ulos kaupungista. Rohkeasti hyökkäsi kumpainenkin sotajoukko eteenpäin, akhaialaiset tällä kertaa ihan äänettöminä, mutta troialaiset raikuvalla voittohuudolla. Kun he olivat tulleet toisiaan miltei silmä silmää vasten, juoksi Paris esiin troialaisten riveistä. Pantterin talja hartioilla, miekka vyöllä ja jousi selässä sekä heiluttaen kahta pronssikärkistä keihästä [pronssikärkinen keihäs. Iliadissa kuvautuu muutosaika Kreikkalaisien pronssikaudesta rautakauteen, jolloin rauta tosin jo oli tunnettua, mutta vähän käytännössä vielä. Kun runossa puhutaan vaskesta (vaskipukuinen, vaskella suojattu j.n.e.), tarkoitetaan sillä aina pronssia] kädessään vaati hän urhokkainta miestä akhaialaisten joukosta mittelemään voimia kanssaan. Kun Menelaos kuuli vaatimuksen, tuli hän iloiseksi ja hyppäsi heti vaunustaan alas. Mutta nähtyään kuka riveistä astui esiin, vaaleni Paris, perääntyi ja lymysi silmänräpäyksessä maanmiestensä joukkoon. Siitä sydämmistyi Hektor katkerasti.
— Oi sinua keikailevaa naissankaria, puhkesi hän sanoihin, että sinun ollenkaan piti syntyä maailmaan tuottamaan häpeää meille kaikille. Kun on kuljettava varkaan toimissa vieraitten heimojen luona viettelemässä heidän naisiaan ja ryöväämässä heidän tavaroitaan, silloin sinussa on kyllä urhoa, mutta kun ryöstön kärsinyt kohtaa sinut rehellisessä taistelussa, silloin pistäydyt piiloon kuin raukka, sillä häntä vastaan ei auta sinua lyyryn soitto, ei kauniit kiharasi eikä kiemaileva naamasi. Elleivät troialaiset olisi niin perin pohjin hyväluontoisia kuin ovat, olisit aikaa sitten tullut kivitetyksi konnantöittesi vuoksi.
— Ah veljeni, vastasi Paris nöyrtyneenä, en tahdo sanallakaan puolustaa itseäni. Epätasaiset ovat kohtalon antimet. Sinut ovat jumalat luoneet sellaiseksi, ettet koskaan tunne pelkoa rinnassasi; minun osalleni ovat tulleet Aphroditen lahjat. Mutta jos tahtosi on järkkymätön, astun lopultakin esiin. Käske troialaisia ja akhaialaisia levähtämään ja anna heidän tehdä sellainen sopimus, että minä ja Menelaos yksin astumme kaksintaisteluun Helenasta ja hänen aarteistaan.
Nämä sanat vaikuttivat Hektoriin. Hän otti keihään keskeä käteensä, juoksi taistelevien väliin ja huusi, että kaikki lopettaisivat ottelun. Troialaiset herkesivät heti, mutta akhaialaiset jatkoivat ampumista ja kivien heittoa. Silloin käski Agamemnon heitäkin lakkaamaan. Hektor toisti korkealla äänellä Pariksen uuden taisteluvaatimuksen. Menelaos lupasi ottaa sen vastaan, mutta sopimus oli pyhitettävä uhrilla, sanoi hän, ja Priamoksen itsensä täytyi tulla se vahvistamaan, sillä hänen poikiinsa ei ollut luottamista.
Molemmin puolin iloittiin sydämmellisesti siitä, että tämä sietämätön sota nyt pian loppuisi. Ajajat heittivät ohjaksensa pois, sankarit astuivat vaunuistaan ja laskivat aseensa syrjään. Hektor lähetti kaksi airuetta Troiaan noutamaan Priamosta ja kahta uhrilammasta, joista toisen piti oleman valkean uhrattavaksi auringolle, toisen mustan, maalle. Agamemnon käski Talthybioksen tuomaan laivoilta vielä kolmannenkin lampaan, joka uhrattaisiin Zeukselle.
Sillä aikaa istui Helena Pariksen palatsissa ja kutoi leveätä, loistavaa kangasta. Hän kutoi siihen kuvia taistelevista troialaisista ja akhaialaisista. Hänen siinä istuissaan tuli Iris huoneeseen hänen kälynsä Laodiken haahmussa.
— Tule, sanoi hän, niin näet ihmeellisen tapahtuman. Troialaiset ja akhaialaiset ovat herenneet taistelemasta ja istuvat nyt rauhassa toistensa rinnalla kilpiinsä nojaten, keihäät iskettyinä pystyyn maahan. Paris ja Menelaos aikovat kahden ratkaista sodan, ja sinä joudut sille heistä, joka voittaa.
Täynnä ikävöimistä entisen puolisonsa luo ja kotimaahan, pani Helena päähänsä hopeanhohtavan hunnun ja juoksi Skaialaiselle portille. Siellä istuivat Priamos, Antenor ja Pantoos sekä monta muuta kaupungin etevimmistä miehistä. He olivat liian vanhoja taisteluun, mutta tahtoivat sentään kernaasti seurata sen menoa. Ja sitäpaitse oli heillä läheisimpiään surmakentällä, Antenorilla poikansa Agenor, Pantooksella kaksi poikaa, Polydamas ja Euphorbos. Kun ukot näkivät Helenan vaihtoivat he ihmetteleviä katseita ja kuiskasivat hiljaa toistensa korviin:
— Ei sovi ihmetellä, että Troian miehet ja vaskipaitaiset akhaialaiset ovat tuollaisen naisen tähden niin kauvan kestäneet sodan tuhoja. Hän voi kilpailla kauneudessa itse jumalattarien kanssa. Mutta olkoon kuinka kaunis tahansa, niin mieluummin menköön laivoihinsa takaisin, kuin että saattaisi koko kansamme turmioon!
Priamos kutsui häntä ystävällisesti luokseen.
— Tule tänne ylemmä, rakas lapsi, sanoi hän! Täältä näet entisen miehesi ja paljon sukulaisiasi ja ystäviäsi. Et ole sinä syypää tähän sotaan, vaan kuolemattomat jumalat, jotka ovat päättäneet asiain menon. Istuhan tähän viereeni ja sano minulle tuon rotevan jättiläisen nimi, joka astelee akhaialaisten rivien edessä ja näyttää aivan kuninkaalta!
— Oi arvoisa appi-isäni, vastasi Helena, kuinka monta kertaa olenkaan katunut, etten ennemmin lopettanut päiviäni, kuin että seurasin poikaasi tänne! Mutta mitä äsken tahdoit tietää, sen sanon sinulle kernaasti: mies, jota kysyit, sehän on Agamemnon — hän, joka kerran oli juuri minun lankoni.
— Onnellinen ruhtinas, sanoi Priamos; olihan minullakin ennen sotajoukkoja käskettävissäni, vaan ei milloinkaan noin suuria! Mutta sanohan vielä, lapseni, ken on tuo mies tuolla, joka on vähän lyhempi mutta hartiakkaampi kuin Agamemnon ja joka nyt kulkee rivien välissä kuin pässi lammaslaumassa.
— Hän on Odysseus, vastasi Helena, kallioisen Ithakan ruhtinas ja kavalin mies koko akhaialaisten joukossa.
— Onpa niinkin, yhtyi Antenor, minä muistan hänet hyvästi niiltä ajoilta, jolloin hän Menelaoksen kanssa tuli lähettiläänä tänne ja me kaikki ihmettelimme neuvottelussa hänen sujuvaa puhettansa.
— No tuo toinen sitten, kysyi Priamos, joka on olkapäitään myöten koko muuta joukkoa korkeampi?
— Se on Aias Telamonin poika, vastasi taas Helena, jättiläinen ruumiiltaan ja kaikkien akhaialaisten rintavarustus. Ja tuolla loitompana seisoo Idomeneus Kreetasta, joka niin usein tuli kestivieraaksi kotiimme Spartaan.
Siihen keskeyttivät Hektorin airueet puheen. He olivat noutaneet uhrilampaat ja samalla vuohennahkaisen säkin täynnä viiniä, suuren loistavan juomamaljan ja joukon pienempiä kultapikareita, sekä tulivat nyt pyytämään Priamosta mukaan. Ukko vavahti kuullessaan Pariksen aikovan taistella Menelaosta vastaan, mutta käski kuitenkin panna hevoset valjaihin. Hän otti Antenorin mukaansa, tarttui ohjaksiin ja ajoi huimaa vauhtia Skaialaisesta portista kentälle.
Saavuttuaan joukkojen väliseen kapeaan kujaan, astuivat he vaunuista alas ja menivät kohtaamaan Agamemnonia ja Odysseusta. Airueet kantoivat uhrilampaat esiin, sekoittivat viiniä suureen maljaan ja valelivat ruhtinasten kädet vihkivedellä. Sitten veti Agamemnon uhriveitsen tupestaan miekan sivulta, leikkasi jokaisen lampaan otsasta villatukon ja antoi airueitten jakaa villat etevimpien akhaialaisten ja troialaisten kesken. Kun tämä oli toimitettu, kohotti hän kätensä taivasta kohti ja huusi Zeusta, aurinkoa ja maata todistajiksi tähän juhlalliseen sopimukseen, että se taistelevista, joka voittaisi, saisi pitää Helenan ja hänen aarteensa. Rukoiltuaan uhrasi hän lampaat ja asetti niitten ruumiit sivulle, että ne sitten piti vietämän pois ja kaivettaman maahan. Sitten jakoi hän pyhitetyn viinin läsnäoleville. Mutta Priamos ei tahtonut enää jäädä paikalle, sillä hän pelkäsi poikansa kaatuvan, eikä hän olisi voinut kestää sitä. Senvuoksi otti hän molemmat Troiasta tuodut uhrilampaat vaunuihin ja ajoi Antenorin kanssa takaisin Ilioniin.
Hektor ja Odysseus mittasivat nyt kaksintaistelupaikan. Sitten heitettiin arpaa, kumpi ensimmäiseksi saisi viskata keihäänsä. Kaksi pientä litteätä kiveä valittiin arvoiksi, toinen Menelaoksen, toinen Pariksen. Ne asetti Hektor kypäriinsä ja pudisti kypäriä pää syrjään käännettynä, kunnes toinen kivi poukahti kypäristä ulos. Se oli Pariksen. Kaikki katselijat istuutuivat. Mutta Menelaos ja Paris pukeutuivat sotisopaan ja astuivat esiin, katsellen toisiaan uhkaavina ja heilutellen keihäitään. Ensi heitto oli Pariksen; hän tapasi Menelaoksen kilpeen, mutta hänen keihäänsä kärki taipui ja keihäs kimmahti sivuun. Huutaen Zeusta avukseen lennätti nyt Menelaos keihäänsä, se puhkaisi Pariksen kilven ja rintahaarniskan sekä vielä ihonutunkin, ja olisi tuottanut varman kuoleman, ellei Paris olisi vikkelästi kumartunut alas. Menelaos tempasi miekkansa ja suuntasi huiman iskun vastustajansa päähän. Mutta miekka taittui Pariksen kypäriin ja singahti neljänä kappaleena maahan. Silloin katsahti Menelaos syvästi huokaisten taivasta kohti ja lausui:
— Oi Zeus, sinä olet julmin kaikista jumalista! Toivoin kostavani sen häpeän, jonka olen Pariksen kautta kärsinyt, mutta nyt katkesi miekka käteeni, ja peitsenikin lensi harhaan — enkä sentään voinut vihamiestäni edes haavoittaa!
Julmistuneena ryntäsi hän kourin kiinni Pariksen kypäritöyhtöön ja alkoi raastaa häntä siitä jälessään akhaialaisten rivejä kohti. Paris ei voinut tehdä mitään, sillä kypärin leukahihna kuristi häntä niin kovasti leuvan alta, että hänen olisi täytynyt tukehtumalla heittää henkensä, ellei Aphrodite olisi rientänyt auttamaan häntä. Jumalatar nykäsi sievästi leukahihnan poikki, niin että tyhjä kypäri jäi Menelaoksen käteen. Raivoissaan heitti hän sen akhaialaisten puolelle, jotka ottivat sen maasta ylös, ja ryntäsi sitten uudestaan peitsi kädessä paljaspäistä Parista vastaan.
Mutta aivan samalla hetkellä peittikin Aphrodite Pariksen paksuun pilveen ja kuljetti hänet ilman halki hänen omaan palatsiinsa Ilioniin.
Sitten kiirehti jumalatar heti tapaamaan Helenaa ja löysikin hänet istumassa muitten troiattarien seurassa lähellä Skaialaista porttia olevasta tornista. Vanhan spartalaisen kehrääjä-akan muodossa nyhkäsi hän Helenaa kauhtanasta ja kuiskasi:
— Riennä kotiin, Helena, sillä Paris odottaa sinua palatsissaan! Ei kukaan voisi arvata, että hän palaa verisestä taistelusta, sillä hän on niin puhdas ja kaunis kuin karkeloihin menossa.
Helena hämmästyi, mutta tarkastettuaan lähemmältä akkaa, huomasikin hän ryppyisen naaman alta Aphroditeen ruusuisen hipiän, ja puhkesi pahalla mielellä sanomaan:
— Julma jumalatar, kun nyt laillinen mieheni on voittanut minut ja tahtoo ottaa minut takaisin, niin miksi koetat minua uudestaan tehdä mielettömäksi! Mene itse rakastetun Pariksesi luo ja kuhertele hänen ympärillään, kunnes hän ottaa sinut joko vaimokseen tai orjakseen! Minä en tahdo enää olla hänen kanssaan missään tekemisissä!
Katkerana vastasi Aphrodite:
— Elä suututa minua, kurja! Minä voin ruveta vihaamaan sinua yhtä paljon, kuin tähän saakka olen sinua rakastanut. Ja silloin saatan sytyttää akhaialaisten ja troialaisten välille sellaisen vihan liekin, että se vie uhriksi sinutkin.
Tällaista uhkaa pelästyi Helena. Hiljaa tarttui hän jumalattaren ojennettuun käteen ja yhdenkään läsnäolijan huomaamatta vei Aphrodite hänet Pariksen palatsiin, ja asetti hänelle hymyillen istuimen Pariksen vastapäätä. Mutta aluksi ei Helena tahtonut vilkaistakaan Parista, vaan sanoi pilkallisesti:
— Palasit siis taistelusta taas! Oi että olisit kaatunut sen sankarin kädestä, joka kerran on ollut puolisoni! Turhaan kehuit muinoin, kuinka helposti voittaisit Menelaoksen! Tietysti aijot heti vaatia hänet uuteen otteluun, olethan siksi uljas? Mutta minä neuvon, että pysyt koreasti kotona, etkä mene ollenkaan tuon miehen näkyville. Parasta on sinulle, että varot nahkaasi vaan, sillä pian saattaisi hänen peitsensä lävistää sinut!
Mutta Paris naurahti ja lausui:
— Heitä torumisesi, Helena; se sopii huonosti niin ihanalle naiselle kuin sinulle. Jos Menelaos voittikin minut, niin se tuli, katsopa, siitä, että Athene auttoi häntä. Toisella kerralla voitan minä, sillä minullakin on suosijoita kuolemattomien joukossa. Mutta heittäkäämme riita ja olkaamme ystäviä!
Heikkona ja taipuisana niinkuin ainakin leppyi Helena ennalleen.
Sillä aikaa kiersi Menelaos niinkuin raivoisa peto ympäri kenttää ja etsi kadonnutta vastustajaansa. Mutta ei troialaisten eikä heidän liittolaistensakaan joukossa ollut ketään, joka olisi voinut sanoa, mihin Paris oli hävinnyt. Silloin julisti Agamemnon korkealla äänellä Menelaoksen voittajaksi ja vaati, että troialaisten nyt heti piti luovuttaa Helena aarteineen heille. Akhaialaiset päästivät hyväksymishuudon, mutta troialaiset seisoivat kuin puusta pudonneina, tietämättä mitä olisi tehtävä.
Aivan samalla hetkellä pidettiin suurta neuvottelukokousta Olympoksessa. Hebe [nuoruuden jumalatar, Olympoksen jumalien juomanlaskija] kiersi ympäri kaataen nektaria kultamaljoihin, ja jumalat joivat toistensa terveydeksi ja katselivat toisinaan kihisevää elämää Troian edustalla. Heidän siinä istuissaan kääntyi Zeus Heran ja Athenen puoleen ja sanoi ilveillen:
— Kaksi korkeista jumalattarista on ottanut Menelaoksen huostaansa, jalo puolisoni Hera ja loistava tyttäreni Athene. Mutta heidän vastassaan häärii herkeämättä Aphrodite, hymy huulillaan, ja koettaa varjella Parista turmiosta. Vast'ikään pelasti hän hänet varmasta kuolemasta. Punnitkaamme kuitenkin tarkemmin, mihin suuntaan annamme asiain kulkea: kiihoitammeko kansoja tuhoisaan sotaan ja eripuraisuuteen, niinkuin tähänkin saakka, vai yhdistämmekö heitä ystävyyteen? Jos jälkimäinen puoli asiasta olisi kaikille teille mieleinen, niin saisi Priamoksen linna seistä paikoillaan tuleviin aikoihin ja Menelaos palata Helenansa kanssa rauhassa Spartaan takaisin.
Zeus tiesi aivan hyvin, että Hera ja Athene raivostuisivat sellaisesta esityksestä, kun he siinä istuivat rinnatusten eivätkä ajatelleet mitään muuta kuin Troian häviötä, Athene vaikeni, mutta Hera ei voinut hillitä itseään vaan huudahti:
— Mitä kauheata puhutkaan, Zeus! Aijotko tehdä turhiksi kaikki minun monet vaivani? Olenhan ajanut parivaljakkoni näännyksiin, kun olen kiertänyt kiihoittamassa kansoja uupumattomaan taisteluun Priamoksen poikia vastaan. Tee tahtosi, mutta huomaa, että me toiset emme tule sitä koskaan hyväksymään!
Zeus ei ollut nyt tietävinäänkään, että Hera vihasi Parista siitä saakka, kun oli joutunut tappiolle kauneuden kilpailussa Ida vuorella, ja kysyi senvuoksi:
— Sanohan kerrankin, mitä pahaa ovat Priamos tai hänen poikansa sinulle tehneet, että niin leppymättömästi toivot Troian, tuon ihanan kaupungin häviötä? Riennä siis heti muurien yli eli läpi porttien, ja niele suuhusi Priamos poikineen sekä kansoineen päivineen! Ehkäpä sappesi sitten saa kyllikseen.
Tee kuitenkin tahtosi mukaan, jatkoi hän, meidän ei sovi olla epäsovussa tämän kaupungin vuoksi. Sen vaan sanon, että jos minä joskus tahtoisin tuhota jonkun kaupungin, jossa sattuisi asumaan sinun suosikkejasi, niin ei sinun silloin maksa vaivaa tulla luokseni rukouksilla. Ainoastaan suurella vastenmielisyydellä suostun nyt sinun tahtoosi ja annan Ilionin hukkua.
Ylen riemastuneena vastasi Hera heti:
— Kolme on kaupunkia, jotka ovat minulle rakkaimpia maan päällä: Mykene, Sparta ja Argos. Mutta hävitä ne kaikki, millä hetkellä vaan tahdot: en sano sanaakaan vastaan, kunhan vaan jätät Troian minun käsiini! Olenhan joka tapauksessa puolisosi, mukaantukaamme siis jonkun verran toisiimme: sittehän toisetkin jumalat elävät paremmassa sovussa. Lähetä nyt siis Athene heti taistelukentälle, että hän viettelisi troialaiset rikkomaan sopimuksen; silloin leimahtaa sota uuteen liekkiin ja Troia kulkee varmasti häviötään kohti.
Zeus antoi suostumuksensa ja heti heittäysi Athene salaman nopeudella maan pinnalle, niinkuin lentävä tähti, joka ilmojen halki pudotessaan levittää loistavan valon ja säihkyy tuhansissa kipinöissä. Tultuaan taistelukentälle rupesi hän troialaisen soturin haamuun ja kääntyi kuuluisan jousiampujan, lykialaisen Pandaroksen puoleen. Tämä seisoi etummaisten joukossa troialaisten riveissä ja kuunteli Agamemnonin vaatimusta Helenan ja aarteitten suhteen.
— Kuulehan Pandaros, kuiskasi Athene, sinä kun olet niin oiva jousimies, etkö voisi lähettää yhtä nuolistasi tuon Menelaoksen kylkeen? Sellaisella teolla voittaisit kunniaa sekä kaikkien troialaisten kiitollisuuden, ja Parikselta saisit varmaan mitä suurimman palkinnon.
Tyhmä Pandaros meni heti ansaan. Hän otti komean jousensa ja kumartui toveriensa kilpien taa suojaan, etteivät akhaialaiset olisi ennen aikaansa nähneet häntä. Hiljaa avasi hän viinensä, otti sieltä sulitetun rautapäisen nuolen, asetti sen jouselle ja pingoitti jännettä kaikin voimin.
Ja kun hän oli vetänyt härännahkaisen jänteen niin tiukalle, että itse jousi oli aivan puoliympyrän muotoisessa kaaressa, laski hän nuolensa suhahtaen Menelaosta kohti.
Mutta Athenen tarkoitus ei ollut haavoittaa ketään, ainoastaan kiihoittaa akhaialaisia. Samoin kuin äiti varovasti huiskii pois kärpäsiä nukkuvasta lapsestaan, aivan samalla hellyydellä piti jumalatar huolta suosikistaan Menelaoksesta. Hän ohjasi nuolen sivulle, niin että se tapasi Menelaosta vyötäisten kohdalle, jossa hänellä oli vahvimmat varustukset, päällimmäisenä nahkavyö ja haarniska sekä niitten alla vielä erityinen, pronssilevyillä päällystetty alusvyö. Kuitenkin tuli nuoli sellaisella voimalla, että se tunkeutui kaikkien niitten läpi ja otti ihoonkin, niin että verta alkoi valua. Menelaos vavahti hiukan, nähdessään verensä vuotavan, ja Agamemnon huusi:
— Oi veljeni, niin ovat siis nuo konnat rikkoneet sopimuksen ja surmanneet sinut salanuolella! Mutta Zeus, joka valapatot rankaisee, vaatii heidät kyllä tuomiolle moisesta petoksesta. Olen sisimmässäni vakuutettu siitä, että kerran koittaa päivä, jolloin pyhä Ilion kukistuu ja sen mukana myös Priamos ja koko hänen kansansa. — Vaan jos sinä nyt kuolet, Menelaos, lisäsi hän painuneella äänellä, niin ajattele millä kauhulla akhaialaiset pakenevat täältä, minkä häpeän saan kärsiä minä palattuani kotiini Mykeneen, ja millä vahingon ilolla troialaiset minua pilkkaavat!
— Rauhoitu, vastasi Menelaos, eläkä saata miehiämme menettämään rohkeuttaan; minä huomaan, ettei haava ole vaarallinen, koska nuolen vä'ät tuntuvat olevan näkyvissä.
— Hyvä että niin olisi, sanoi Agamemnon, mutta lääkärin täytyy sentään heti tutkia haava. Riennä, Talthybios, kutsumaan Makhaon tänne!
Airut juoksi rivejä pitkin ja etsi Makhaonia. Pian löysikin hän hänet ja pyysi tulemaan mukaansa. Yhdessä riensivät he nyt takaisin Menelaoksen luo, joka makasi levottomain ja kiihtyneitten ruhtinasten ympäröimänä. Makhaon nykäsi heti nuolen vyöstä irti, jolloin vä'ät taipuivat ulospäin ja katkesivat. Sitten avasi hän vyön, haarniskan ja alusvyön, tarkasti haavaa ja imi sen verestä puhtaaksi sekä siroitti siihen parantavista yrteistä valmistettua jauhetta.
12. DIOMEDEEN UROTYÖT.
Sopimus oli nyt rikottu ja taistelu alkoi uudestaan. Agamemnon riensi joukosta joukkoon, rohkaisi yhtä, kiihdytti toista, aina sen mukaan, kuinka luuli tarvittavan. Kun hän kohtasi Diomedeen ja tämän hevosten ajajan Stheneloksen, nuhteli hän heitä molempia ja soimasi Diomedestä, ettei hän muka läheskään ollut uljuudessa isänsä Tydeuksen vertainen. Sthenelos aikoi ruveta väittämään vastaan, mutta Diomedes kielsi häntä vastaamasta loruilla, ainoastaan töillä.
Kohta olivat molemmat sotajoukot liikkeellä taas ja hyökkäsivät yhteen voimalla ja ryskeellä. Se, joka enin kunnosti itseään tässä taistelussa, oli Diomedes.
Stheneloksen ohjaamilla sotarattaillaan ajoi hän ristiin rastiin kentällä niin nopeasti, että taistelevat joukot tuskin tiesivät, kumpaanko puoleen hän oikeastaan kulloinkin kuului, ja missä hän hyökkäsi esiin, siihen jäi aina läjittäin kaatuneita vihollisia. Kun Pandaros näki tämän, viritti hän jousensa ja ampui Diomedesta olkapäähän, niin että veri alkoi vuotaa haarniskan läpi. Pandaros riemuitsi, mutta Diomedes astui maahan ja pyysi Sthenelosta vetämään nuolen haavasta ulos. Sthenelos teki työtä käskettyä, mutta silloin purskahti veri korkealle haarniskan renkaitten lomista. Nyt rukoili Diomedes Athenea tyrehyttämään veren, antamaan hänelle voimia vielä ja saattamaan Pandaroksen hänen peitsensä ulottumalle. Athene kuuli rukouksen, ja samalla olivat Diomedeksen jäsenet voimakkaat taas ja keveämmät kuin linnulla.
— Nyt olet saanut voimasi takaisin, sanoi jumalatar, ja samalla olen poistanut silmistäsi sen kaihin, joka niitä ennen on peittänyt, niin että tästälähin voit eroittaa kuolevaiset kuolemattomista. Jos siis joku jumalista lähestyy sinua taistelussa, niin vältä häntä. Yhteen ainoaan, jos hän leikkiin sekaantuu, saat peitselläsi painaa merkin, ja se on Zeuksen tytär Aphrodite.
Diomedes ja Sthenelos ajoivat nyt entistään rohkeampina troialaisten joukkoon. Missä ikinä he hyökkäsivät esiin, harvenivat rivit heidän ympärillään. Kun Aineias näki tämän, juoksi hän taistelun tuiskeessa Pandaroksen luo.
— Missä on jousesi ja sulitetut nuolesi? sanoi hän. Tahdotko nyt säilyttää maineesi meidän parhaana ampujana, niin ammu ehdottomasti tuota miestä, joka kaikkialla murtaa rivimme hajalle ja tuottaa meille niin paljon tuhoa.
— Se on varmaan Diomedes, vastasi Pandaros, mutta joku jumalista kulkee hänen edellään ja tekee nuolet tehottomiksi. Äsken juuri lennätin nuolen hänen oikeaan olkapäähänsä, mutta se ei tuottanut hänelle pienintäkään vammaa. Tyhmä olen ollut, kun olen luottanut jouseeni, sillä kahta akhaialaista olen tänään turhaan ampunut, ensin Menelaosta ja sitten Diomedesta. Jos kerran vielä palaan kotiin, niin lyötäköön kalloni mäsäksi, ellen omin käsin murskaa koko jousta ja nuoliani ja viskaa niitä tuleen.
— Elä sano niin, tyynnytti Aineias häntä, tule ennemmin tänne minun luokseni, ja ota ruoska ja ohjakset, kun minä taistelen. Tai voit sinä ottaa peitsenkin, jos minä ohjaan hevosia.
Pandaros rupesi mieluummin peitsenheittäjäksi, he nousivat sotavaunuihin ja Aineias ajaa karahutti suoraan Diomedesta ja Sthenelosta vastaan.
— Tuolla tulee kaksi peljättävää miestä vastaamme, sanoi Sthenelos, toinen on Pandaros, toinen Aineias; nyt on parasta meidän välttää alta.
— Ei sanaakaan paosta, vastasi Diomedes rypistäen tuimasti kulmiaan. Mutta sinä voit kylläkin pysytellä syrjässä, minä astun taistelemaan heitä vastaan jalan. Yhtä asiaa sentään pyydän sinulta: jos minä voitan, niin sido valjakkomme kiinni ja riennä anastamaan Aineiaan hevosia! Ne ovat parhaat mitä olen nähnyt, ja meille olisi suureksi kunniaksi, jos voisimme viedä ne voittosaaliina leiriin.
Samassa tunki Pandaroksen peitsi läpi Diomedeksen kilven ja tapasi haarniskaa. Pandaros päästi jo voittohuudon, mutta aivan samalla hetkellä lennähtikin jo Diomedeksen heitto ja Athene ohjasi sen niin, että peitsi lävisti Pandaroksen kokonaan. Hän kaatui maahan niin että aseet rämähtivät ja hevoset kirmasivat vauhkoina sivulle. Vihan vimmassa hyppäsi Aineias alas ja asettui peitsi tanassa ystävänsä ruumiin eteen, valmiina lävistämään jokaisen, joka aikoisi sitä ryöstää. Nyt koppasi Diomedes kiven ja viskasi sillä Aineiasta lanteeseen, niin että lannenikama murskaantui ja kaksi jännettä katkesi. Aineias vaipui polvilleen, nojaten toiseen käteensä, ja hänen silmänsä pimenivät. Hän olisi ollut kuoleman oma, ellei Aphrodite olisi tarttunut häneen valkeilla käsillään, verhonnut häntä säteilevään huntuunsa ja vienyt taistelun tuoksinasta pois. Sillä aikaa oli Sthenelos anastanut Aineiaan hevoset. Mutta Diomedes oli nähnyt, että se oli Aphrodite, joka vei Aineiaan. Hän kiirehti jälestä ja pisti häntä peitsensä kärjellä. Terävä ase meni läpi jumalattaren hunnun, sattui hänen hienon pehmeään ranteeseensa ja särki nahan, niin että kirkasta ikoria pisarteli haavasta. Ääneensä valittaen jätti hän Aineiaan siihen ja pakeni ylös Olympokseen. Siellä olivat Hera ja Athene häntä vastassa, iva- ja pistosanat suussaan, ja pilkallisesti lausui Athene Zeukselle:
— Ethän pane pahaksesi, isä Zeus, jos sanon sinulle jotain? Varmaan on sisareni taas vietellyt jonkun naisen Spartasta troialaisten mukaan, joita hän niin tulisesti rakastaa, ja hyväillessään häntä saanut arvatenkin hänen kultasoljestaan naarmun käteensä.
Zeus hymähti partaansa, käski Aphroditen luokseen ja sanoi hänelle:
— Ei ole sinun osallesi, tyttäreni, määrätty sotilaan toimia, ne kuuluvat Athenelle ja Arekselle. Kujertele sinä vaan rakkauden hommissa!
Niin keskusteltiin korkealla Olympoksessa. Mutta alhaalla taistelukentällä raivosi Diomedes vielä. Samalla hetkellä kun Aphrodite jätti Aineiaan, oli Phoibos Apollon pilveen peittyneenä nostanut hänet syliinsä. Innoissaan ei Diomedes huomannut sitä, koetti vaan surmata Aineiaan ja saada hänen aseensa. Kolmasti hyökkäsi hän päin, ja kolmasti ponnahti hän takaisin, ja vasta kun jumala hänen neljättä kertaa yrittäissään säikäytti hänet julmalla karjahduksella, hillitsi hän itsensä. Apollon vei Aineiaan omaan temppeliinsä Ilionin huipulla ja jätti hänet sinne sisarensa Artemiin ja äitinsä Leton hoidettavaksi. He paransivat siellä hänen vammansa ja ohjasivat takaisin sotakentälle. Mutta Apollon meni Areksen luo, joka istui Simoeis ja Skamandros jokien yhtymäkohdassa taistelua katsellen, sekä kysyi, eikö hän suostuisi masentamaan röyhkeätä Diomedesta. Ares rupesi erään troialaisten liittosoturin muotoon ja heittäysi taistelun pyörteeseen.
Mutta kun Hera ja Athene huomasivat, että Ares auttoi troialaisia, vihastuivat he kovasti ja pyysivät Zeukselta lupaa ajaakseen hänet pois taistelukentältä. Saatuaan luvan laskeutuivat he alas samaan paikkaan, josta Ares juuri oli lähtenyt. Siihen jättivät he hevosensa vahvan pilven peittoon ja heittivät niille ambrosian sekaista rehua eteen. Itse lähtivät he keveästi kuin kyyhkyset astelemaan taistelevien joukkoon. Hera otti Stentorin muodon, joka oli vahva-äänisin mies kreikkalaisten joukossa [Stentorista johtuu sananparsi "stentorin ääni"], ja huutaa kajahutti:
— Hävetkää, akhaialaiset miehet, sillä rohkeutta teillä riittää vaan niinkauvan kun Akhilleus on joukossanne! Hänen liikkuessaan eivät troialaiset rohjenneet pistää nenäänsä portista ulos, mutta nyt he ovat ajaneet teidät kohta jo laivoillenne saakka.
Athene juoksi Diomedeen luo, joka puhdisteli haavojaan, ja sanoi hänelle nuhtelevasti:
— Ei ole tullut isäänsä Tydeuksen poika. Isä oli ko'oltaan pieni, mutta hän oli sotilas.
— Sinut minä tunnen kyllä, jumalatar, vastasi Diomedes tyynenä, ja sen vuoksi ilmaisen sinulle asiain oikean laidan. Pelkuri en ole enkä hidas liioin, mutta juuri sinun oma määräyksesihän pidättää minua, etten saa käydä taisteluun ketään muuta kuolematonta, kuin Aphroditeä vastaan. Nyt näen kuitenkin tuolla troialaisten joukossa itse sodanjumala Areksen ja siitä syystä olen perääntynyt.
— Ah, rakas Diomedes, vastasi Athene, ei sekään ole nyt enää sinulle esteenä. Ohjaa vaan hevosesi häntä vastaan ja merkitse hänet oikein kunnollisesti peitselläsi! Minä kyllä autan sinua.
Näin sanoen työnsi hän Stheneloksen vaunuista alas ja nousi itse hänen tilalleen ystävänsä Diomedeen rinnalle. Sitten tempasi hän ruoskan ja ohjakset ja ajoi tulisella valjakolla huimaa vauhtia Aresta vastaan.
Ares kumartui hevosten yli pistämään Diomedesta, mutta Athene painoikin peitsen syrjään, niin että se lensi sivulle. Vaan kun Diomedes puolestaan työnsi peistänsä, ohjasi Athene sen Areksen kylkeen, niin että vaikea haava syntyi. Ja kun Diomedes veti aseensa takaisin, ulvahti jumala sellaisella äänellä, kuin yhdeksän eli kymmenentuhatta miestä olisi yhdestä suusta päästänyt sotahuudon, ja niin troialaiset kuin akhaialaisetkin jäivät kauhistuneina seisomaan. Mutta Diomedeen silmissä oli Ares ikäänkuin sysimusta pyörrevihuri, kun hän nousi ylös Olympokseen. Siellä näytti hän Zeukselle, kuinka ikor vuoti hänestä, ja syytti katkerasti Athenea. Mutta Zeuksen mielestä sai hän syyttää itseään, koska aina olikin ollut riitapukari. Hänen haavansa parannettaisiin kuitenkin. Kohta palasivat Hera ja Athenekin toimensa tehtyään takaisin Olympokseen, ja akhaialaiset ja troialaiset saivat nyt suoriutua taistelustaan omin päinsä.
Hetkeä myöhemmin kohtasi Diomedes taistelussa lykialaisen Glaukoksen.
— Ken olet sinä, jalo mies, sanoi hän, ja mikä on heimosi? Sinua en ole ennen tavannut, ja nyt rohkenet aivan yksinäsi käydä taisteluun kanssani! Et mahda vielä tietää, että jokainen joka käy peistäni vastaan, on kuolemaan tuomittu.
— Mitä sinua liikuttaa nimeni ja heimoni? vastasi Glaukos. Ihmisten suvut ovat lehtien kaltaisia: toisia putoo myrskyssä maahan, toisia puhkeaa kevään tulten tilalle!
Mutta kernaasti saat minun puolestani tietää sukuni, lisäsi hän. Isäni nimi on Hippolokhos ja isäni isä oli kuuluisa Bellerophontes.
Tämän kuultuaan painoi Diomedes peitsensä syvälle maahan ja huudahti iloisena:
— Tosiaankin, sinähän olet jo ammoisista ajoista minun kestiystäväni. [Kestiystävä. Muukalainen vieraassa maassa ei vanhoina aikoina nauttinut mitään turvaa, vaan kohdeltiin häntä vihollisena, ellei joku ottanut häntä "kestiystäväkseen", jolloin häntä pidettiin perheen jäsenenä. "Kestiystävyys" oli suuriarvoinen etu ja kulki perintönä, aivan kuin muutkin kalleudet.] Sillä isoisäsi vieraili kerran kaksikymmentä päivää minun isoisäni luona, ja erotessaan antoivat he toisilleen mitä kallisarvoisimpia lahjoja: minun isoisäni antoi hohtavan purppuravyön ja sinun antoi kultaisen kaksoismaljan, joka minulla vielä on perintönä tallessa kotonani Argoksessa. Siis mekin molemmat olemme vielä ystäviä emmekä saa taistella toisiamme vastaan. Minulla on kylläksi troialaisia peitseni varalle ja sinulla akhaialaisia. Vaihtakaamme nyt vanhan tavan mukaan aseita, että kaikki näkevät, kuinka suuressa arvossa pidämme perittyä ystävyyttämme!
Molemmat sankarit astuivat alas vaunuistaan, löivät kättä toisilleen ja lupasivat rikkomatta säilyttää ystävyytensä. Sitten riisuivat he kumpikin varustuksensa ja vaihtoivat ne. Mutta se, joka siinä kaupassa joutui häviölle, oli Glaukos, sillä hänen varustuksensa olivat kultaa ja sadan härän arvoiset, kun Diomedeksen pronssiset tamineet sen sijaan maksoivat vaan kymmenen härkää.