Glaukos oli samaa mieltä ja seurasi ystäväänsä. Mutta kun Menestheus näki heidät, säikähti hän ja alkoi katsastella, eikö näkyisi apua mistään, Sivummalla olivat kyllä Aias Telamonidi ja Teukros, mutta melu oli niin kauhea, ettei huuto voinut kuulua sinne. Hän lähetti senvuoksi sanansaattajansa heidän luokseen ja he riensivätkin apuun. Teukros ampui Glaukosta käsivarteen. Silloin hiipi Glaukos salaa pois, ettei Teukros saisi ivata hänen huonoa onneaan. Raivostuneena siitä tarttui Sarpedon jäntevillä kourillaan ylimpään paalulaitokseen kiinni ja veti kaikin voimin. Osa paalutusta sortui ja tilalle jäi niin suuri aukko, että useita miehiä mahtui siitä rinnakkain hyökkäämään sisään. Ulkopuolella paalutusta seisoivat lykialaiset, sisäpuolella akhaialaiset, ja pitkään aikaan ei kumpainenkaan puoli saanut toistaan väistymään.
Hektor oli hyökännyt sitä suurta porttia vastaan, joka oli vallin keskustassa. Se oli kaksipuolinen, vahvoilla metallikoukuilla ja paksuilla puutelkimillä suljettu. Hektor katsahti ympärilleen ja näki vallissa suuren, kulmikkaan, toisesta päästään teräväsärmäisen kiven, ja vaikka se oli hyvin kahden miehen nostettava, otti hän sen yksinään syliinsä ja kantoi portille. Siinä asettui hän vakavaan asentoon, jalat levällään, ja survasi sitten rajulla voimalla kiven porttia vastaan. Teljet murtuivat, koukut katkesivat ja koko portti lensi pirstaleiksi, niin huima oli heitto. Kivi putosi portin jäännösten sekaan maahan ja aukosta hyökkäsi sisään Hektor, voitonriemuisena, kaksi peistä kädessään. Lähimmät troialaiset riensivät hänen jälessään ja toiset juoksivat ylös vallille.
Kun akhaialaiset näkivät pääportin murretuksi, pitivät he koko valliaan menetettynä ja pakenivat avoimelle kentälle laivainsa edustalle.
20. HEKTOR RYNNISTÄÄ LAIVOILLE SAAKKA.
Zeus oli kaiken aikaa seurannut taistelun menoa Gargaroksen vuorelta. Mutta annettuaan Hektorin päästä vallin sisäpuolelle, käänsi hän salamoivan katseensa leiristä pois ja silmäili muutteeksi kaukaisia maita toisella suunnalla. Tämän oivalsi Poseidon, joka oli istunut Samothraken saaren korkeimmalla metsävuorella, josta hänellä oli vapaa näköala Idaan, Troiaan ja akhaialaisten laivaleiriin. Hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän astui suurin askelin vuorelta alas, niin että kalliot ja metsät vapisivat hänen jalkainsa alla. Kolme askelta hän otti eteenpäin ja neljännellä oli hän jo matkansa päässä, syvässä lahden poukamassa meren rannalla, jossa hänellä oli kultainen linna. Siellä valjasti hän kultaisten vaunujensa eteen vaskella kengitetyt hevosensa, pukeutui itsekin pelkkään kultaan, sieppasi ruoskan käteensä ja ajaa karahutti aalloille. Delfiinit nousivat karkeloimaan hänen ympärilleen, sillä he tunsivat kuninkaansa, meri halkesi kahtia hänen edellään, ja hevoset nelistivät sellaista vauhtia, että vaunujen pyörät tuskin kastuivat. Ja niin ajoi hän keveällä valjakollaan Troian rantaa kohti.
Syvimmän lahden pohjukassa Tenedoksen ja Imbroksen välissä oli hänellä avara luola. Vietyään hevosensa sinne, lähti hän taistelukentälle, rupesi tietäjä Kalkhaan haamuun ja kulki edestakaisin akhaialaisten joukossa rohkaisemassa heitä. Mutta siitä ei ollut apua; Hektor troialaisineen tunkeutui vastustamattomasti eteenpäin ja läheni askel askeleelta ylintä laivariviä.
Eivät teltoissa olijatkaan olleet enää suojassa. Nestor, joka istui ja jutteli haavoittuneen Makhaonin kanssa, kuuli kuinka taistelun ryske tuli yhä lähemmäksi. Hän otti kilven ja peitsensä, ja riensi lähellä olevalle kunnaalle katsomaan taistelun menoa. Ja kun hän huomasi, kuinka lähellä laivoja taistelevat jo olivat, kauhistui hän ja ihmetteli, mitä olisi tehtävä. Hän rupesi kiireellä etsimään Agamemnonia, ja kuljettuaan jonkun matkaa, kohtasikin hän hänet Diomedeen ja Odysseuksen seurassa. He olivat kaikki haavoittuneina ja pääsivät vaivoin eteenpäin peitsiinsä nojaten.
— Joko sinäkin luovut taistelusta, Nestor? huusi Agamemnon. Silloin pelkään, että Hektor täyttää lupauksensa ja polttaa koko laivastomme tuhaksi. Oi, että kaikki akhaialaiset vihaavat minua niinkuin Akhilleuskin, eikä kukaan tahdo enää suojella laivojamme.
— Huonosti käy todellakin, sanoi Nestor, valli on revitty, ja kaikilta tahoilta ahdistetaan meitä ankarasti. Nyt olisivat hyvät neuvot kallisarvoiset.
— En tiedä muuta, kuin yhden keinon, huokasi Agamemnon. Kaivanto ja valli, joihin panimme niin paljon työtä, eivät ole voineet suojella meitä; työntäkäämme siis heti mereen alin laivarivi ja asettukaamme niihin, kunnes yö pimenee! Sittenhän näemme, herkeävätkö troialaiset sen verran taistelusta, että saamme vesille toisetkin laivat. Parempi paeta kuin joutua vangiksi.
— Mitä puhutkaan! puhkesi Odysseus. Olisit edes pienemmän joukon päällikkö, mutta kun sinulla on näin paljon urhoollista väkeä, niin silloin et saa hourailla! Mekö pakenisimme kaiken tämän kurjuuden kestettyämme? Elä päästä moisia sanoja yhdenkään akhaialaisen kuuluville! Pahimman taistelun raivotessa tahdot sinä hinata laivat vesille. Sehän olisi troialaisten voitto ja meille selvä perikato, sillä heti kun miehemme näkisivät laivoja työnnettävän rannasta, heittäisivät he viimeisenkin toivon taistelun menestymisestä!
— Ei millään muotoa, vastasi Agamemnon, minä en yksinäni vaadi sitä, ellei se ole teidän toistenkin tahto. Kunhan vaan löytyisi jokukaan, nuori tai vanha, joka voisi keksiä paremman keinon, hän olisi minulle sydämmeni ystävä!
— Tässä on mies, vastasi Diomedes, ja minun neuvoni on se, että heti riennämme rohkaisemaan taistelevia.
He tekivätkin niin ja lähtivät, Agamemnon etunenässä, taistelevien luo.
Siellä hääri Poseidonkin vielä kiihoittamassa akhaialaisia. Tämän näki Hera Olympokseen ja oli erittäin hyvillään, että hän rohkeni tehdä vastoin Zeuksen kieltoa, ja päätti auttaa häntä kaikin voimin. Siinä tarkoituksessa meni hän Unen jumalan luo, joka oli Kuoleman jumalan kaksoisveli. [Uni ja Kuolema; Kreikan kielellä Hypnos ja Thanatos] Hän tarttui Unen jumalaa käteen ja lausui:
— Mahtava Uni, sinä joka hallitset sekä jumalia että ihmisiä. Jos olet milloinkaan välittänyt minun toivomuksistani, niin tee nyt, mitä sinulta pyydän, ja ikuisesti kiitän sinua siitä! Hiivi Zeuksen luo ja paina hänet pikkuisen nukahtamaan!
— Kenen tahansa muun painaisin uneen, vastasi Unenjumala, mutta Zeusta en rohkene. Kerran ennen viettelit minut tekemään sen. Se oli silloin, kun Herakles oli merellä ja sinä tahdoit tuhota hänet. Mutta siitähän joutui Zeus aivan raivoihinsa, ja minä olisin ollut mennyttä kalua, ellen olisi heittäytynyt Yön syliin. Hänen helmassaan ei hän tohtinut vainota minua.
— Mieletön, sanoi Hera, kuinka voit luulla, että troialaiset olisivat
Zeukselle yhtä rakkaita kun Herakles? Tule vaan heti auttamaan minua!
Minä annan sinulle palkinnoksi yhden nuorista sulottarista, itse
Pasithean, jota aina olet toivonut puolisoksesi.
— No jos niin on, vastasi Unenjumala iloisena, silloin rohkenen tehdä mitä tahansa. Mutta vanno minulle ensiksi vala manalan pyhän joen Styxin nimessä, ja kosketa toisella kädelläsi maa-emoa, toisella läikkyvää merta, ja kutsu samalla kaikki manalan voimat todistajiksi, että todella annat minulle nuoren sulottaren, itse Pasithean, hänet, jota aina olen toivonut kainaloiseksi kanakseni!
Hera teki heti, mitä häneltä vaadittiin. Ja kun Unenjumala oli kuullut hänen valansa, lensi hän nopeana pilvenhattarana heti Ida-vuorelle, lymysi mahtavan hongan havuiseen latvaan Gargaroksen korkeimmalla laella, ja painoi sieltä raskaan väsymyksen Zeuksen silmiin. Tämän tehtyään kiirehti hän laivaleiriin ja kertoi asian Poseidonille.
Nyt sai taistelu heti toisen käänteen, Diomedes, Odysseus ja Agamemnon kulkivat pitkin akhaialaisten rivejä ja jakelivat uusia aseita, heikommille miehille keveitä, vahvoille raskaampia. Poseidon itse asettui joukon etunenään ja heilutti kädessään kauhean pitkää miekkaa, joka välähteli kuin salama.
Vastapäätä Poseidonia järjesti Hektor joukkojaan. Hän heitti keihäänsä Aiasta vastaan, ja se sattui rintaan, mutta juuri miekan ja kilven kannatusvöitten risteykseen, niin ettei se tehnyt mitään vahinkoa. Suuttuneena vetäytyi Hektor miestensä joukkoon takaisin. Mutta äkkiä sieppasi Aias yhden niistä suurista kivistä, joita oli asetettu laivojen tukeiksi, ja heilautti sen menemään, niin että ilma vonkui. Se meni Hektorin kilven ylitse ja tapasi häntä rintaan, heti kaulan alapuolelle. Hektorilta singahti keihäs syrjään, kilpi putosi kädestä, kypäri päästä, ja vaskivarustukset rämähtivät, kun sankari kaatui maahan. Kovasti karjaisten hyökkäsivät akhaialaiset tavoittamaan häntä vangiksi, ja pilvenä lensi keihäitä troialaisia vastaan. Mutta Aineias, Agenor, Polydamas, Sarpedon ja Glaukos ehtivät samalla hetkellä Hektorin eteen ja toiset troialaiset suojelivat häntä kilvillään, niin ettei ainoakaan heitto koskenut häneen.
Lähimpänä olevat nostivat hänet ylös maasta ja kantoivat vaunuihin, ja niillä lähdettiin nopeasti saattamaan häntä kaupunkiin. Hektor hengitti vaikeasti ja hänen rintansa korahteli, niin että saattajamiehet nostivat hänet kahlauspaikalle tultuaan maahan ja valelivat kylmällä vedellä. Silloin hengitti hän taas kevyemmästi, avasi silmänsä, nousi polvilleen ja rykäsi suustaan suuren joukon hyytynyttä verta. Sitten vaipui hän tainnoksiin taas ja pimeys peitti hänen silmänsä.
Hektorin jouduttua taistelusta pois, täytyi troialaisten perääntyä. He pakenivat paalutuksen ja haudan yli, ja pysähtyivät vasta vaunujensa luona, kalpeina pelosta ja tuskasta.
Mutta aivan samalla hetkellä heräsi Zeus unestaan. Hän kohautti äkkiä päätään, ja näki kuinka akhaialaiset Poseidonin johdolla ajoivat troialaisia edellään. Hän etsi katseellaan Hektoria ja huomasi hänen makaavan joen äyräällä ystävien ympäröimänä, mutta hän hengitti raskaasti ja sylki verta. Silloin täyttyi Zeuksen mieli säälistä ja suuttumuksesta.
— Tämä on sinun työtäsi, sinä kavala ja ilkeä Hera! huudahti hän. Jos oikein tekisin, antaisin sinulle nyt ankaran rangaistuksen.
— Olkoot taivas ja maa ja manalassa pyörteilevä Styx todistajinani, että minä en ole viekoitellut Poseidonia taisteluun, vastasi Hera säikähtyen! Hän on tehnyt sen aivan omalla uhallaan. Minä pikemminkin olisin neuvonut häntä tottelemaan sinun määräystäsi.
Zeus hymyili leppyneenä ja lausui:
— Jos sinä, Hera, aina olisit minun puolellani, niin täytyisi
Poseidonin piankin taipua meidän mukaamme. Mutta jos se on totta ja
sydämmestä puhuttua, mitä äsken sanoit, niin kutsu heti tänne Iris ja
Apollon!
Hera totteli, ja pian saapuivat Iris ja Apollon. Iriksen lähetti Zeus käskemään Poseidonia taistelusta pois, mutta kun Iris oli vienyt perille tämän määräyksen, vastasi Poseidon vihastuneena:
— Kylläpä hän todella on liian röyhkeä, kun aikoo pakoittaa minua, joka kunniassa olen täydelleen hänen vertaisensa! Meitä on Kronoksen ja Rhean poikia kolme veljestä: Zeus, minä itse ja Hades. Meidän kolmen kesken jakoi Kronos arvan mukaan perinnön, minä sain vaahtoavan meren, Hades manalan usvaisen maan, Zeus avaran taivaan ja pilvet, mutta maa ja korkea Olympos jäivät meille yhteisomaisuudeksi. Sen vuoksi en välitä Zeuksen käskyistä, nauttikoon vapaasti sitä valtaansa, jonka on saanut, minä olen oma herrani, enkä pelästy hänen uhkauksiaan! Parempi olisi, että hän isän tavoin opastaisi omia lapsiaan, uhkamielisiä poikiaan ja tyttäriään, sillä ne hän ehkä voisi vallallaan pitää sopivassa kurissa.
— Pitääkö minun todella viedä tällainen vastaus Zeukselle? kysyi Iris.
Etkö tahdo hiukan muuttaa sanojasi, ennenkuin on myöhäistä?
Poseidon mietti hetkisen.
— Sinä olet oikeassa, Iris, sanoi hän sitten, ja on varsin hyvä, että sanansaattaja voi antaa järkeviä neuvoja. Zeuksen röyhkeys sai minut raivostumaan. Mutta sen sanon sinulle, että jos hän lopultakin vastoin meidän kaikkien tahtoa, niin minun ja Heran ja Athenen kuin Hermeen ja Hephaistoksenkin, pelastaa Troian, emme koskaan anna sitä hänelle anteeksi.
Sen sanottuaan sukelsi meren jumala aaltojen syvyyteen ja jätti akhaialaiset omin neuvoinsa taistelemaan.
— Phoibos, poikani, sanoi silloin Zeus, lähde nyt alas auttamaan lyötyä ystävääsi!
Apollon totteli ilolla. Kun hän lähestyi Hektoria, oli Hektor jo noussut istumaan ja tullut tajuihinsa taas, niin että tunsi kaikki ympärillä seisojat; kylmää hikeä ei enää valunut hänen otsaltaan ja hän hengitti tasaisemmin. Kuitenkin oli hän vielä kovin raukea. Mutta Apollon virkisti häntä ja palautti hänen voimansa, niin että hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi jo jaloilleen ja kiirehti taisteluun takaisin.
Joukkojensa etunenässä hyökkäsi hän nyt uudestaan vihollista vastaan, Ja aivan hänen edessään kulki Apollon, karjahdellen kauheasti ja heiluttaen peistänsä. Useimmat akhaialaisista menettivät rohkeutensa, hajaantuivat ja pakenivat haudan ja vallin yli. Apollon ajoi heitä takaa, ja missä hän vaan kulki eteenpäin, siinä survasi hän askeleillaan etuvarustukset luhaksi, niin että paalut murtuivat poikki, kaivanto täyttyi ja valli sortui maan tasalle. Jumalan jäljissä seurasivat Troian sankarit vaunuissaan ja lähenivät hurjasti ajaen ylimpää laivariviä. Eivät he kuitenkaan voineet tunkeutua laivojen väliin eivätkä telttoihin saakka, sillä heitä oli sentään akhaialaisiin nähden paljoa vähemmän, ja enimmät akhaialaisista nousivat laivainsa peräkeuloihin, tehden sieltä vastarintaa pitkillä, terävillä kekseillään, joita oli varattu laivoihin meritaistelua varten. Etummainen laiva oli se, joka oli ollut Protesilaoksen oma. Sen perässä seisoi Aias Telamonidi. Hän ei kuitenkaan pysynyt aina samassa kohti, vaan hyppeli pitkillä harppauksilla laivasta laivaan, ja tuhosi julmalla keksillään jokaisen troialaisen, joka rohkeni lähestyä häntä. Vihdoin tarttui sentään Hektor Protesilaoksen laivan emäpuuhun ja piteli siitä hellittämättömästi kiinni, huutaen miehilleen, että he toisivat sytykkeitä ja virittäisivät laivan tuleen. Aias koetti kyllä karkoittaa häntä siitä, mutta sai vastaansa sellaisen nuolisateen, ettei hänen jättiläiskilvestäänkään enää ollut apua. Hän väistyi nyt peräkeulasta ja asettui keskelle laivaa tuhtolaudalle, tähystellen siinä kaikille tahoille ja heilutellen keksiään. Hektorin käskystä yrittivät troialaiset yksi toisensa jälestä lähestyä laivaa palavat soihdut käsissään, mutta Aias lävisti heidät jokaisen vaskikärkisellä keksillään.
21. PATROKLOKSEN UROTYÖT JA KAATUMINEN
Taistelun riehuessa valleilla, istui Patroklos ystävänsä Eurypyloksen luona ja hoiti hänen haavaansa. Mutta kun hän kuuli melskeen lähestyvän ja näki akhaialaiset pakosalla, löi hän kämmenillään polviinsa ja sanoi:
— Ei, Eurypylos, tämä ei kelpaa, että taistelu todellakin käy näin vaikeaksi. Minun täytyy juosta pyytämään Akhilleusta, että hän vihdoinkin auttaisi teitä. Ehkä jumalien avulla voin taivuttaa hänen mielensä.
Hän juoksi tarmonsa takaa, ja saavuttuaan Akhilleuksen eteen ojensi hän kätensä kuin rukoileva ja puhkesi itkuun.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Akhilleus kummastellen, Itkethän kuin pahanpäiväinen tyttöriepu, joka pitelee äitinsä hameesta ja huutaa: ota minut, ota minut! Oletko saanut huonoja viestejä kotoa? Onko Menoitios kuollut? Tai ehkä Peleus? Sillä ethän kuitenkaan akhaialaisten vuoksi ruikuttane tuolla tavoin?
— Elä pahastu, Akhilleus! sanoi Patroklos, mutta kuinka voit vieläkin pysyä noin taipumattomana? On mahdotonta, että vanhempasi olisivat jumalatar ja ihminen — sinä olet kylmän meren tai aution kallion poika, sillä sydämmesi on kova kuin kivi. No hyvä, jos sinua sitoo äitisi kielto tai joku ennustus, niin lainaahan minulle edes aseesi ja varustuksesi, ja anna minun myrmidonien kanssa lähteä taisteluun!
— Sen tietänet varsin hyvin, vastasi Akhilleus nyrpeästi, ettei minua pidätä kenenkään kielto eikä ennustukset. Mutta rintani täyttää katkera tuska joka kerta, kun joku suuremman valtansa nojalla tahtoo ryöstää ansaitun saaliin toiselta, joka muuten on täydelleen hänen vertaisensa. Sellainen minua suututtaa ja sellaisen konnantyön olen saanut kärsiä.
Minua on kohdeltu niinkuin muukalaista, eikä niinkuin vapasukuista, itsenäistä miestä. Mutta vähätpä siitä! Ei aikomukseni suinkaan ole ollut laskea troialaisia aivan silmilleni hyppäämään. Varustukseni saat kernaasti lainata, ja myrmidonitkin tulkoot mukaasi. Mutta paina tarkasti mieleesi, mitä nyt sanon sinulle: elä pyri liian lähelle Ilionia, ja karta rupeamasta taisteluun Hektorin tai jonkun jumalan kanssa! Käänny takaisin heti, kun olet karkoittanut troialaiset leiristä, ja anna taistelevien sitten keskenään tuhota toisiaan, minkä tahtovat! Parasta olisi, että he surmaisivat toisensa molemmin puolin viimeiseen mieheen, niin saisimme me kaksi yksinämme sortaa Ilionin muurit.
Tämän keskustelun kestäessä olivat troialaiset tulleet yhä lähemmäksi Aias Telamonidia. Heidän keihäänsä ja nuolensa räiskyivät hänen kypäriään vastaan ja hänen vasen kätensä alkoi hervahtua alinomaisesta raskaan kilven kieputuksesta, hänen rintansa kohoili kiivaasti, hiki valui virtanaan ja hengitys alkoi käydä huohottamalla. Hektor iski miekallaan poikki hänen pitkän keksipiikkinsä, niin että sen vaskinen kärki putosi helähtäen maahan, ja synkkänä katseli Aias kädessään sen katkennutta varren tynkää. Hänen täytyi nyt väistyä, ja heti antoi Hektor viskata palavia sytykkeitä laivaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli koko sen peräkeula ilmi tulessa.
Akhilleus seisoi telttansa ovella ja katseli Hektorin puuhaa.
Hämmästyneenä löi hän kämmenillään polviinsa ja huusi kiivaalla äänellä
Patroklokselle, että tämä koettaisi kiirehtiä. Ja kiireellä pukeutuikin
Patroklos sotatamineihin, mutta Pelionin suurta peistä ei hän ottanut,
koska sitä ei jaksanut pidellä kukaan muu paitse Akhilleus itse.
Automedon pani valjaihin kuolemattomat hevoset, ja itse juoksi
Akhilleus ympäri leiriä kutsumassa myrmidoneja telttansa edustalle,
jossa hän järjesti heidät suvuttain ja veljeskunnittain.
— Te olette kauvan valittaneet ja nurisseet, ettette ennemmin ole päässeet aseleikkiin, sanoi hän, mutta nyt te saatte näyttää, onko sydämmenne vielä oikeilla paikoillaan!
Hän astui telttaansa ja avasi siellä erään suuren kirstun, johon hänen äitinsä sotaan lähdettäissä oli sälyttänyt kaikellaista tarpeellista tavaraa, niinkuin ihonuttuja, vaippoja, peitteitä ja muuta sellaista. Sieltä otti hän esille kallisarvoisen maljan, jota hän käytti ainoastaan Zeukselle uhratessaan. Hän puhdisti sen tulikiven savussa ja huuhteli kirkkaalla lähdevedellä, pesi sitten kätensä, täytti maljan viinillä ja astui taas telttansa edustalle. Siinä valutti hän viinin maahan, katse taivaaseen kohotettuna, ja rukoili Zeukselta menestystä ystävänsä Patrokloksen yritykseen. Ja vietyään maljan takaisin kirstuun, tuli hän jälleen ulos katselemaan miestensä lähtöä.
Heti hyökkäsivät myrmidonit palavan laivan luo, ja Patroklos singahutti peitsen taajimpaan vihollisparveen. Troialaiset käännähtivät katsomaan, ja heidät valtasi kauhu, kun huomasivat ketä oli tulossa, sillä he uskoivat Akhilleuksen itsensä rynnistävän esiin. Patroklos ajoi lähimpänä seisovat pakoon ja antoi sammuttaa jo puoleksi palaneen laivan. Nyt saivat akhaialaiset uutta rohkeutta ja riensivät eteenpäin taas. Hektor ja Sarpedon koettivat pitää puoliaan, mutta heidän hurjasti pakenevat miehensä tempasivat heidät mukaansa niinkuin väkevä virta. Monet troialaisten hevosista nousivat pystyyn vallihaudalla, toiset seisattuivat, mutta toiset syöksyivät hautaan, taittoivat aisat ja kirmasivat sitten vauhkoina kentälle, jättäen vaunut ja miehet kirjavaan epäjärjestykseen haudan pohjalle. Mutta Akhilleuksen kuolemattomat hevoset menivät yhdellä potkasulla ylitse ja nelistivät huimaa vauhtia eteenpäin. Kun Patroklos siten oli päässyt jonkun matkan pakenijain edelle, antoi hän Automedonin kääntää valjakon poikkiteloin heidän eteensä, niin että paluutie kaupunkiin tuli heiltä katkaistuksi. Ja kun he koettivat kiertää häntä, ajoi hän heti heitä vastaan ja ahdisti rantaan päin takaisin.
Tämä odottamaton tappio suututti uljasta Sarpedonia, hän hyppäsi vaunuistaan alas ja kävi Patroklosta vastaan. Silloin tunsi Zeus sääliä häntä kohtaan ja sanoi Heralle:
— Kohtalo on määrännyt, että tämän minun suosikkini täytyy kaatua Patrokloksen käden kautta. Mutta olen kahden vaiheilla, annanko kohtalon tehdä tehtävänsä, vai pelastanko Sarpedonin hengissä kotimaahansa.
— Kuinka voit ajatellakaan sellaista? huudahti Hera. Veisitkö Kohtalon käsistä tuon kuolevaisen miehen, jonka elämän pää jo on varmasti määrätty! Kuinka kävisikään, jos me kaikki taivaalliset alkaisimme tehdä samalla tavalla? Ei, anna sinä hänen vaan astua kohti määrättyä osaansa! Vaan jos häntä aivan paljon säälit, niin voithan antaa Unen ja Kuoleman viedä hänen ruumiinsa omaisille Lykiaan.
Zeus myöntyi Heran ehdoitukseen. Sankarit iskivät yhteen, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin Patrokloksen peitsi lävisti Sarpedonin, niin että hän kaatui maahan ja tarttui kourin hiekkaan.
— Glaukos, ystävä rakas, huusi hän kuolevana, olisi suuri häpeä, jos antaisit vihollisen ryöstää ruumiini.
Kuullessaan ystävänsä äänen, tarttui Glaukos vasemmalla kädellään omaan haavoitettuun käsivarteensa ja pusersi sitä lujasti.
— Korkea Apollon, huusi hän, lienetkö nyt täällä Troiassa tai kotona
Lykiassa, mutta kuule kuitenkin ystävää, joka sinua hädässä rukoilee.
Koko käsivarttani särkee, veren vuoto ei ole vielä edes asettunut,
olkapääni on raskas ja jäykkä, ja minun on mahdoton pidellä peistä.
Mutta vahvista minua, että voisin puolustaa ystävääni!
Samassa hetkessä katosi särky käsivarresta ja hän tunsi voimainsa palaavan. Pitkin harppauksin haki hän Hektorin ja kiirehti hänen kanssaan Patroklosta vastaan. Sarpedonin ruumiista syntyi nyt ankara ottelu, eivätkä lopulta hänen lähimmät ystävänsäkään enää olisi voineet tuntea sitä; niin täynnä se oli kiireestä kantapäähän saakka keihästä ja nuolta, pölyä ja verta. Vihdoin voitti Patroklos. Hän riisti Sarpedonin varustukset ja käski erään miehistään kantamaan niitä laivoille.
Mutta itse ruumis oli samalla hetkellä kadonnut. Zeuksen käskystä astui Apollon alas, kantoi Sarpedonin Skamandrokseen, pesi hänet siellä virtaavalla vedellä ja voiteli ambrosialla, niin että haavat katosivat kaikki ja ruumis sai aivan nuortean ulkonäön. Sitten puki hän hänet puhtaaseen, loistavaan pukuun ja antoi kaksoisveljille Unelle ja Kuolemalle, jotka halki ilmojen lentäen kuljettivat hänet sukulaisille Lykiaan. Sukulaiset hautasivat hänet kaikella kunnialla sekä toimittivat kuolinuhrin.
Akhilleuksen määräyksen mukaan olisi Patrokloksen nyt ollut palattava leiriin takaisin. Mutta kevyesti saatu voitto oli tehnyt hänet ylpeän rohkeaksi, ja hän päätti omin päinsä valloittaa koko Troian. Hän hyökkäsi kaupungin muuria vastaan ja kolme kertaa onnistuikin hänen eräässä kohti kiivetä ylös saakka. Mutta kolmasti kohtasi häntä siinä Apollon, painoi kädellään hänen kilpeensä ja työnsi hänet joka kerta alas. Uhkamielisenä kiipesi Patroklos neljännen kerran muurille.
— Väisty, Patroklos! huusi silloin jumala kauhealla äänellä. Ei ole suotu edes Akhilleukselle hävittää Troiaa, ja hän on sentään monin verroin sinua voimakkaampi.
Vihdoin malttoi Patroklos mielensä ja vältti jumalaa. Mutta sen sijaan antautui hän taisteluun Hektorin kanssa, joka hevostenajajansa Kebrioneen keralla tuli häntä vastaan. Patroklos astui vaunuista alas, tempasi peitsen vasempaan käteensä ja oikeaan niin suuren kiven kuin nostaa jaksoi, sekä viskasi kiven kaikin voiminsa Hektoria kohti. Kivi sattuikin Kebrionesta otsaan, niin että otsaluu murtui ja mies suistui vaunuista maahan. Silloin huusi Patroklos ivallisesti:
— Kas, kuinka notkea mies! Kuin paras sukeltaja! Käyttäisipä hän vaan taitoaan kalarikkaassa meressä, niin moni saisi iloita hänen pyydystämistään ostereista, sillä pahimmassa myrskyssäkin voisi tuollainen veitikka sukeltaa laivasta meren pohjaan, päättäen siitä, että hän tekee noin vikkelän kuperkeikan vaunuista kentälle! Näkyypä todella löytyvän sukeltajiakin troialaisten joukossa.
Siten ivaten tarttui Patroklos kaatunutta jalkoihin. Mutta Hektorkin hyppäsi alas ja tarttui Kebrioneen pääpuoleen. Myrmidonit auttoivat Patroklosta, troialaiset Hektoria, ja niin raastoivat he pitkän aikaa kummatkin kuollutta omakseen. Vihdoin vei Patroklos voiton ja riisti Kebrioneen aseet. Kolme kertaa hyökkäsi hän sitten troialaisten joukkoon ja kaatoi kaikki, jotka hänen tielleen sattuivat. Mutta kun hän neljättä kertaa rynnisti, arveli Apollon, että hänen mittansa oli jo yllin kyllin täytetty. Pimeään pilveen peittyneenä asettui jumala hänen taakseen ja antoi voimakkaalla kädellään hänelle iskun keskelle hartioita, juuri kun hän hurjimmin raivosi vihollisiaan vastaan. Patrokloksen päätä huimasi, kypäri ja kilpi putosivat helähtäen maahan, peitsi lennähti hänen kädestään ja kaikki rautapaidan siteet ratkesivat. Iskun tainnuttamana seisoi Patroklos, kauhuissaan ja hämmentyneenä, eikä osannut liikauttaa jäsentäkään. Euphorbos pisti häntä peitsellään, mutta ei arvannut jäädä lähelle, vaan juoksi samassa takaisin. Voimattomana tahtoi Patroklos nyt vetäytyä Myrmidoniensa turviin. Vaan Hektor riensikin esiin ja lävisti hänet kokonaan.
— Haa, Patroklos, huusi hän, sinä tahdoit hävittää kaupunkimme ja viedä naisemme orjiksi, mutta nyt näet, että heidän miehensä voivat puolustaa heitä. Varmaankin antoi Akhilleus sinulle sellaisen määräyksen, että sinun pitäisi palatessasi tuoda vähintäin Hektorin rautapaita saaliinasi. Mutta se oletkin nyt sinä itse, joka jouduit korppien ruuaksi.
— Riemuitse vaan, Hektor, vastasi kuoleva Patroklos, mutta elä kuvittelekaan mielessäsi, että minä kaadun sinun voimastasi! Vaikkapa kaksikymmentä sinun veroistasi olisi tullut vastaani, olisi peitseni sentään heidät kaikki lävistänyt. Jumaluusvoimista ovat ne Kohtalo ja Apollon, jotka ovat minut voittaneet, ja ihmisten joukosta Euphorbos. Sinä, joka tulet kolmantena, sinä ainoastaan ryöstät minut. Mutta lyhyt on enää sinunkin aikasi; taipumaton Kohtalo seisoo rinnallasi: pian olet kaatuva Peleuksen pojan mahtavan käden kautta.
Tämän sanottuaan veti hän viimeisen hengähdyksensä.
— Miksi ennustat juuri minulle niin pikaista kuolemaa, Patroklos? sanoi Hektor kaatuneelle. Ken voi tietää, eikö yhtä hyvin Peleuksen poika saata kaatua minun käteni kautta?
Sitten veti hän peitsensä haavasta ja lähti juoksemaan Automedonin jälestä, ryöstääkseen Akhilleuksen parivaljakon.
22. TAISTELU PATROKLOKSEN RUUMIISTA.
Hektorin ajaessa Automedonia takaa koetti Euphorbos anastaa Patrokloksen ruumista. Mutta se jäi häneltä tekemättä, sillä Menelaos kaatoi hänet ja alkoi nyt vuorostaan riistää hänen varustuksiaan. Mutta juuri silloin palasikin Hektor turhaan juostuaan takaisin ja hyökkäsi hurjasti huutaen esiin.
— Voi minua, sanoi Menelaos itsekseen, pitääkö minun nyt jättää noin kauniit aseet ja sen lisäksi vielä Patroklos, joka kuitenkin menetti henkensä juuri minun tähteni? Aivan varmaan halveksuvat kaikki akhaialaiset minua siinä tapauksessa. Mutta jos yksinäni jään tähän, joudun saarroksiin, sillä Hektorin mukanahan näkyy olevan kokonainen joukko. Kuitenkin — vaan mitä minä epäilen? Joku jumala tahtoo nähtävästi auttaa Hektoria; kuinka rohkenisin silloin asettua vastarintaan? Toinen asia olisi, jos voisin hakea Aiaan apuuni; me kaksi yhdessä saattaisimme vastustaa vaikka jotakuta kuolemattomistakin.
Menelaos juoksi hakemaan Telamonidia ja palasi hänen kanssaan takaisin, juuri kun Hektor oli kumartuneena Patrokloksen ruumiin yli. Kun Hektor näki Aiaan ryntäävän paikalle, suuri kilpi suojanaan niinkuin torni, tempasi hän kiireellä Patrokloksen varustukset ja juoksi niitten kanssa pakoon, sekä käski miehiään viemään niitä kaupunkiin.
— Hektor, huusi silloin Glaukos, suuri on maineesi, mutta ansaitsematta olet sinä sen saanut. Tästä lähin saat tulla parhaasi mukaan toimeen omine troialaisinesi; me lykialaiset olemme kärsineet tarpeeksi teidän kiittämättömyyttänne. Mitä apua olisikaan meillä vähäväkisemmillä odotettavissa sinulta, koska vast'ikään sallit akhaialaisten ryöstää Sarpedoninkin, joka kuitenkin oli sinun kestiystäväsi? Jos lykialaiset taipuvat minun tahtooni, niin jätämme teidät. Olisipa sinussa ja teikäläisissä yleensä vähänkin miehuutta, niin helposti anastaisimme Patrokloksen ruumiin, ja silloin täytyisi akhaialaisten vaihettaa se Sarpedoniin. Mutta Aias on väkevämpi sinua, ja senvuoksi luikit pakoon.
— Luulin tosiaankin sinulla olevan enemmän järkeä, sanoi Hektor katkerasti. En ole milloinkaan ollut pelkuri, mutta rohkeimmankin täytyy väistyä, ellei Zeus suo hänelle voittoa. Mutta seuraa nyt minua, niin näet olenko arka!
Hän lähti juoksemaan niitten miehien jälestä, jotka oli pannut viemään Patrokloksen varustuksia kaupunkiin, otti ne pois heiltä ja puki päälleen. Mutta pilvienkokooja Zeus pudisti säälivästi päätänsä ja sanoi:
— Oi onneton, et aavista, kuinka lähellä on oma kuolemasi. Nyt pukeudut maailman parhaaseen sotisopaan, mutta ei milloinkaan ole Andromakhe auttava sitä päältäsi pois. Mutta hyvitykseksi siitä annan sinulle sentään vielä tänään voiton.
Hektor juoksi pitkin liittolaisten rivejä ja huusi kaikuvalla äänellä:
— Kuulkaa minua, liittolaiset! En ole kutsunut teitä tänne lisätäkseni omaa valtaani tai saadakseni johtaa suuria joukkoja, vaan siksi, että olisitte apunani puolustamassa kotia ja kontua muukalaisten hyökkäykseltä. Juuri siitä syystä, enkä mistään muusta köyhdytän kokonaan omankin kansani, hankkiessani teille elantoa ja lahjoja. Rynnätkää siis suosiolla eteenpäin vaan! Se, joka tuo Patrokloksen ruumiin meidän puolelle, saa puolet saaliista.
Kun Aias näki troialaisten taas lähestyvän, sanoi hän Menelaokselle:
— Onpa tosiaan soma nähdä, kuinka tämä leikki päättyy. Ei ruumiiseen nähden, sillä se jää kuitenkin koirien ja korppien saaliiksi, vaan mitä tulee omiin päihimme. Näytäpä, voitko huutaa ketään taisteluveikoistamme apuun!
Menelaos avasi suunsa ja huusi kuin torvesta. Kohta saapuikin Aias lokrilainen sekä monta muuta, rynnäten, ja nyt alkoi ylen kiivas ottelu. Aurinko paistoi polttavana kentälle, ei pilven hattaraa näkynyt taivaalla, ja miehet uupuivat siihen määrään, että heidän tavan takaa, niin ystävän kuin vihollisenkin täytyi istahtaa maahan levähtämään, vastapäätä toisiaan. Mutta Patrokloksen ruumiin päälle laski Zeus paksun pilven, niin että niitä, jotka siinä lähinnä taistelivat vaivasi samalla kertaa sekä kuumuus että pimeys.
Ja siinä raastoivat he kaatunutta sankaria puolelta toiselle, sillä troialaiset olivat lujasti päättäneet viedä ruumiin omakseen, ja akhaialaiset puolestaan koettivat pelastaa sitä laivoihin. Hurjasti siinä taisteltiin, peitsien kärjet välähtelivät, ja miestä kaatui molemmin puolin. Moni akhaialainen lausui: ystävät, kunniamme ei salli meidän väistyä; ei, nielköön meidät kaikki ennemmin maa, ennenkuin jätämme hänen ruumistaan troialaisille voittosaaliiksi! Ja moni urhea troialainen taas sanoi: veljet, vaikka Kohtalo olisi määrännyt, että meidän tähän täytyy kaatua viimeiseen mieheen, niin elköön kukaan väistykö taistelusta!
Vähän matkaa sivummalla seisoivat Akhilleuksen hevoset paikoillaan. Ne olivat saaneet tietää, että heidän rakas hoitajansa nyt oli kaatunut. Automedon puheli niille milloin ystävällisesti, milloin uhkaavasti, läimäyttipä toisinaan ruoskallakin. Mutta ne seisoivat paikoillaan vaan, alakuloisina lerpattavin harjoin ja päät nuokuksissa, ja niitten silmistä välähteli suuria kyyneleitä. Kun Zeus näki hevosten surun, sanoi hän säälivästi:
— Eläin raukat, miksi lahjoitimmekaan teitä, jotka olette kuolemattomat, kuningas Peleukselle, kuolevaiselle miehelle? Säälittävin kaikkien luotujen joukossa, jotka maan päällä elävät, on sittenkin ihminen. Mutta Hektorin käsiin en teitä sentään milloinkaan anna; olkoon hänelle kylliksi siinä, että sai Peleuksen pojan aseet!
Hän valoi uutta voimaa hevosten suoniin. Ne kohottivat päitään, pudistivat pölyn harjoistaan, ja laukkasivat pois. Hektor ja Aineias koettivat turhaan ottaa niitä kiinni, ja kun eivät siinä onnistuneet, kääntyivät he uudestaan Menelaosta, kumpaakin Aiasta, Idomeneusta ja Merionesta vastaan, jotka puolustivat Patrokloksen ruumista. Menelaos huusi Athenea avuksi. Siitä oli jumalatar sangen hyvillään, että hänelle annettiin etusija, ja hän vahvisti Menelaoksen rohkeutta sekä lisäsi voimaa hänen jänteihinsä.
Mutta kaikki akhaialaisten ponnistukset raukesivat sittenkin turhaan.
Aias Telamonidi itki kiukusta ja huusi:
— Tyhminkin voi nyt jo huomata, että Zeus on troialaisten puolella. Heidän nuolensa sattuvat aina kohdalleen, mutta meidän putoovat maahan. Eikö kukaan voisi keksiä keinoa, kuinka saisimme ruumiin mukaamme ja pääsisimme hengissä pois? Eikö ole sitä miestä, joka nyt juoksisi sanomaan Akhilleukselle, missä pälkähässä olemme! Hän ei varmaankaan vielä tiedä mitään kasvinveljensä kuolemasta. Mutta tässähän on niin pimeäkin, ettei näe eteensä. Oi Zeus, ylijumala, pelasta nyt poikasi armollisesti pimeydestä ja anna meidän edes päivän valossa kaatua, jos sellainen on tahtosi!
Samassa häipyikin pimeä pilvi ja aurinko paistoi kirkkaana taas. Aias pyysi Menelaoksen toimittamaan Antilokhosta sanan viejäksi Akhilleukselle. Kun Antilokhos kuuli Patrokloksen kaatuneen, puhkesi hän kyyneliin, eikä saanut sanaa sanotuksi. Mutta hän lähti sentään heti juoksujalassa viemään surusanomaa, jättäen päällikkyyden veljelleen Thrasymedeelle.
— Sanan kyllä Akhilleus nyt saa, sanoi Menelaos Aiaalle, mutta tuskinpa hän saapuu tänne, sillä hänellähän ei ole aseita, ja niin saamme sittenkin suoriutua omin neuvoimme.
— Niin tosiaankin, Menelaos, vastasi Telamonidi; nyt ei muuta keinoksi, kuin että sinä Merioneen kanssa alat kantaa ruumista ja me molemmat Aiaat suojaamme teitä takaa päin. Me kaksi, joilla on sama nimi ja sama rohkeus, pidämme kyllä yhdessä puoliamme niinkuin ennenkin.
Menelaos ja Meriones alkoivat kantaa ruumista, mutta kun troialaiset huomasivat sen, ryntäsivät he hurjasti huutaen estämään heitä. Mutta heti kun jokukaan heistä tuli liian lähelle, tekivät Aias-urhot täysikäännöksen ja karkoittivat ahdistajan.
Sillä aikaa oli nopsajalkainen Antilokhos ennättänyt leiriin. Akhilleus istui laivansa luona ihmetellen akhaialaisten viipymistä, ja oli täynnä pahoja aavistuksia.
— Oi ystäväni, sanoi Antilokhos itkien, että minun täytyy tuoda sinulle näin kauhea sanoma! Patroklos on kaatunut, ja nyt parhaillaan taistellaan hänen alastomasta ruumiistaan! Kaikki varustukset riisti häneltä Hektor.
Tämän kuultuaan tarttui Akhilleus molemmin käsin maahan ja hieroi hiekkaa hiuksiinsa ja kasvoihinsa. Sitten heittäytyi hän kuin mielipuoli pitkälleen ja repi tukkaansa. Orjattaret juoksivat kauhuissaan sinne tänne ja löivät rintoihinsa. Mutta Antilokhos pelkäsi, että Akhilleus mielensä murtuessa katkaisee vielä kaulansa, ja tarttui senvuoksi hänen käsiinsä kiinni.
Poikansa epätoivoisen valituksen kuuli jumalatar Thetis hopealuolaansa meren pohjalla. Nyt alkoi hänkin valittaa ja kaikki merenneidot yhtyivät häneen. Ja heidän seurassaan kohosi hän merestä Troian rannikolle. Siinä istui Akhilleus surunsa vallassa.
Thetis nousi maalle, syleili poikansa rakasta päätä ja lausui nyyhkytellen:
— Mitä itket, poikani? Mikä suru painaa mieltäsi? Aukaise vaan sydämmesi minulle! Onhan Zeus täyttänyt kaikki, mitä häneltä ennen kohotetuin käsin rukoilit.
— On, on, vastasi Akhilleus, mutta mitä auttaa minua kaikki se, kun kasvinveljeni on kaatunut. Ainoa ajatukseni on nyt vaan kosto hänen surmaajalleen Hektorille.
— Hektorin kuolemasta omaan kuolemaasi on taival sangen lyhyt, sanoi
Thetis itkien.
— Olkoon, jos niin on ollakseen, ja jos Zeus sekä muut jumalat sen tahtovat, vastasi Akhilleus. Kyllikseni olenkin jo vetelehtinyt täällä laivain luona, tarpeettomana olentona maan päällä, mielettömän vihan sokaisemana. Nyt lähden ystäväni surmaajaa tapaamaan; kaikki hellyytesi ei riitä estämään minua, minä en sinua tottele.
— Kuinka vaan tahdot, poikani, vastasi Thetis, mutta eihän sinulla ole aseitakaan. Huomenna varhain tuon sinulle uudet varustukset, mutta siihen mennessä elä sekaannu taisteluun ollenkaan.
Sitten heitti hän hyvästi ja liiteli Olympokseen.
Mutta kentällä koettivat Menelaos ja Meriones kantaa Patrokloksen ruumista talteen, ja vaikka molemmat Aias-urhot suojelivat heitä hyökkäyksiltä, seurasi Hektor yhtäkaikki niin lähellä heidän kintereillään, että hän kolme kertaa tarttui Patrokloksen jalkaan. Joka kerta täytyi hänen kuitenkin hellittää. Mutta hän läheni yhä uudestaan ja yhä rohkeampana. Kun Hera näki tämän, alkoi hän pelätä, että Hektor vihdoin onnistuisi, ja senvuoksi lähetti hän salaa Iriksen pyytämään Akhilleusta, että hän saapuisi pelastamaan ystävänsä ruumiin.
— Se olisi hartahin haluni, vastasi Akhilleus, mutta olenhan menettänyt kaikki aseeni, ja äitini on kieltänyt minua menemästä taisteluun, ennenkuin hän hankkii minulle uudet. Enkä tiedä muita aseita, jotka olisivat käypiä minulle, kuin Aias Telamonidin kilven, vaan sekin on tietysti nyt hänellä itsellään.
— Tiedämme kyllä kaikki, että aseesi ovat ryöstetyt, sanoi Iris, mutta tällä kertaa tarvitsee sinun ainoastaan tulla vallihaudalle ja näyttäytyä vihollisille.
Akhilleus lähti kernaasti. Athene nosti kauhua herättävän Aigis-manttelinsa hänen hartioillensa ja ympäröi hänen päänsä kullankimaltelevalla pilvellä, joka säteili kaikille suunnille niinkuin tulessa palava kehä. Siten varustettuna juoksi Akhilleus vallihaudan reunalle ja päästi ankaran huudon. Ja samalla huusi myös Athene, niin että heidän äänensä kajahti kauvas kentille, niinkuin vaskitorven raikuva puhallus. Silloin hiljeni taistelun melu ja kaikki kuuntelivat, hevoset perääntyivät säikähtyneinä, ja kun troialaiset näkivät tulikehän Akhilleuksen pään ympärillä, joutuivat he kauhun valtaan. Kolmasti kohotti sankari huutonsa ja kolmasti joutuivat viholliset sen johdosta täydelliseen hämminkiin. Sitä käyttivät Patrokloksen puolustajat hyväkseen. Ponnistaen viimeiset voimansa nostivat he uudestaan ruumiin maasta ja toivat sen juoksujalassa vallihaudan yli omalle puolelleen.
Aurinko oli nyt laskenut ja yön pimeys levisi maille mantereille. Hektor kokosi päällikkönsä sotaneuvotteluun. Kaikki seisoivat; niin säikähtyneitä ja levottomia he olivat.
— Ystävät, sanoi Polydamas, nyt on tarpeen, että tarkastamme asemaamme joka taholta. Minun neuvoni on, että heti palaamme kotiin ja odotamme huomisen päivän tapahtumia kaupungin muurien suojassa. Niin kauvan kun tuo hirviö oli kiukuissaan Agamemnonille, ei ollut mitään hätää taistellessa akhaialaisia vastaan. Minäkin riemuitsin seistessäni heidän laivainsa luona ja toivoin näkeväni ne liekkien vallassa. Mutta nyt, kun Akhilleus jälleen on ryhtynyt taisteluun, onkin kysymyksessä meidän oma kaupunkimme ja kaikkien meidän kotimme. Tällä kertaa ainoastaan yö pidättää häntä. Jos hän kohtaa meidät aamulla tässä samassa paikassa, niin uskokaa pois, moni meistä jää koirien ja korppikotkien ruuaksi. Palatkaamme siis kaupunkiin ja olkaamme siellä torilla koossa aamuun asti! Onhan meillä korkeat tornit ja vahvat portit. Aamun koittaissa asetumme muureille täysissä varustuksissa. Vaikeaksi käy Akhilleukselle silloin taistella meitä vastaan alhaalta päin, ja ajakoon hän sitten parivaljakollaan kentällä ristiin rauhaan niin paljon kuin häntä haluttaa; ei hän kuitenkaan voi murtaa muurejamme.
— Vastoin minun mieltäni puhut, Polydamas sanoi Hektor tuimasti, kun kehoitat meitä lymyymään kaupunkiin taas. Emmekö todellakaan ole vielä kyllästyneet istumaan muurien suojassa? Ennen oli kaupunkimme kuulu suurista rikkauksistaan, oli vaskea ja oli kultaa. Mutta nyt ovat parhaat kalleutemme tuhlatut tämän sietämättömän sodan tarpeihin. Ei, Polydamas, kun Zeus nyt kerrankin on suonut minulle sen onnen, että olen voinut karkoittaa akhaialaiset rantaan saakka, niin elä tuo silloin kuuluville niin mitättömiä neuvoja! Määräykseni on, että syömme illallisen täällä kentällä ja seuraamme tarkasti vihollisen liikkeitä. Aamulla varhain rynnistämme taas eteenpäin. Ja jos ylpeä Akhilleus todellakin silloin ilmestyy taisteluun, niin sitä pahempi hänelle! Asetun kasvot kasvoja vastaan hänen kanssaan; voittakoon meistä sitten kumpi tahansa!
Troialaiset hyväksyivät kaikuvilla suosiohuudoilla hänen määräyksensä, söivät illallisen ja jäivät kentälle odottamaan aamua.
Mutta myrmidonien leirissä seisoivat ruhtinaat Patrokloksen ruumiin ääressä. Akhilleus antoi pestä sen haalealla vedellä, voidella öljyllä ja nostaa komealle kuolinvuoteelle. Polttamisen ja hautauksen jätti hän tuonnemmaksi.
— Olen viettävä sinulle hautajaiset, huusi hän kuolleelle, mutta ensin riistän surmaajasi röyhkeän pään ja hänen aseensa, ja kaksitoista nuorukaista Troian parhaista suvuista on seuraava sinua sovintouhrina roviolle!
23. VALMISTUKSIA KOSTOON.
Thetis oli heti illalla rientänyt Hephaistoksen palatsiin, joka oli rakennettu pelkästä kimaltelevasta vaskesta. Jumalan kaunis aviopuoliso Kharis [sulouden jumalatar] tuli häntä vastaan, vei sisälle ja pyysi istumaan. Sitten huusi hän Hephaistokselle, että Thetis oli siellä ja tahtoi puhutella häntä.
— No jopa nyt, huudahti Hephaistos hyvillään, saanko siis todellakin täällä omassa asunnossani nähdä sen kunnioitettavan jumalattaren, joka minua ontuvana poikapahaisena hoiteli kokonaista yhdeksän vuotta? Oi, että voisin jollain tavoin osoittaa hänelle kiitollisuuttani ja korvata hänen hyvyytensä! Pidä hänelle seuraa ja tarjoa parasta mitä talossa löytyy, kunnes laitan täällä hiukan pajaani siivoon!
Roteva ja nokinen seppäin jumala alkoi ontuen hääriskellä ympäri pajaansa. Hän otti palkeet ja muut työkalunsa sekä asetti ne suureen hopeaiseen kirstuunsa. Sitten pesi hän merisienellä kasvonsa, kätensä ja miehustansa, veti ihonutun päälleen ja otti valtikan käteensä. Siistittynä tuli hän nyt ontuen sisään, tervehti Thetistä ja kysyi, mikä asiana. Ja kuultuaan, että Akhilleus oli menettänyt aseensa, vastasi hän, että sellainen asia oli pian autettu. Hän meni heti pajaan takaisin, otti käsille kaikki kahdetkymmenet palkeensa, asetti ne paikoilleen ja käski niitten puhaltaa ahjoon, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, aina tarpeen ja työn mukaan kulloinkin. Hän työnsi ahjoon vaskea, tinaa, hopeata ja kultaa, nosti alasimen alustalleen, tarttui vasaraan ja pihteihin ja alkoi takoa.
Ensiksi takoi hän mahtavan kilven ja siihen hopeasta kannattimen. Hän teki sen viidenkertaisen, ulkopintaan kaksi kerrosta vaskea, sisäpuolelle kaksi kerrosta tinaa ja välille kultakerroksen. Ulkopuolelta kaunisti hän sen nerokkaasti ihanilla kuvioilla, jotka olivat sisäkkäin ympyrissä, reunoista keskustaan saakka: keskellä kilvenkupulassa maan ja taivaankappaleiden kuva, niitten ulkopuolella kohtauksia ihmiselämästä, ja reunimmaisena kuohuva maailmanvirta Okeanos.
Kun kilpi oli valmis, takoi Hephaistos rautapaidan, tuuheatöyhtöisen kypärin ja parin säärisuojuksia pehmeästä tinasta.
Sitten antoi hän ne kaikki Thetikselle. Thetis lähti nyt kiireellä viemään niitä Akhilleukselle, joka makasi itkien Patrokloksen ruumiin ääressä, aseveljiensä ympäröimänä. Kun sankari näki jumalan lahjoittamat komeat varustukset, kohotti hän ne yhden erältänsä korkealle kädessään ja ihaili sydämmessään niitten kauneutta. Ainoa mikä häntä nyt huolestutti, oli se seikka, että kärpäset tärvelisivät Patrokloksen ruumiin ennen polttamista. Mutta Thetis valoi siihen nektaria ja ambrosiamehua, ja sellainen jumalain voide esti sen märkänemästä.
Nyt alkoi jo päivä kajastaa idän puolelta, Akhilleus juoksi pitkin rantaa ja huusi jyrisevällä äänellä kaikkia akhaialaisia käräjäpaikalle, ja ken vaan jaloilleen kykeni, se riensi torille. Perämiehetkin, joitten aina piti seistä laivainsa kannella, ja varastojen vartijat kiirehtivät sinne, Diomedes ja Odysseus saapuivat peistensä varassa, pahasti nilkuttaen, ja asettuivat etumaisten riviin. Vihdoin saapui haavoittunut Agamemnonkin. Silloin nousi Akhilleus ylös ja lausui hänelle:
— Parempi olisi ollut meille kummallekin, Agamemnon, että Briseis olisi saanut surmansa samana päivänä, jona minä valloitin Lyrnessoksen, kuin että me olisimme joutuneet niin katkeraan riitaan yhden ainoan naisen vuoksi. Mutta unohtakaamme menneet asiat, kiukkuni on lauhtunut; riennä vaan viemään akhaialaisia hyökkäykseen!
Hänen puhettaan seurasi kokouksessa voimakas ja pitkällinen suosiohuuto. Agamemnon nousi vastaamaan, mutta hän ei astunut kaikkien kokoontuneitten keskelle, vaan jäi seisomaan paikalleen.
— Ystävät, sanoi hän, vaietkaahan hetkiseksi, muuten en saa ollenkaan ääntäni kuuluville. Tahdon vastata Akhilleuksen puheeseen. Usein ovat akhaialaiset moittineet minua käytöksestäni häntä kohtaan. Mutta syy ei ollut minun, se oli Kohtalon ja Zeuksen; he tekivät minut mielettömäksi, ja ajoivat minut sokeana tähän surulliseen erehdykseen. Mutta koska siten olen tullut vietellyksi hairahdukseen, tahdon myös pahasta teostani antaa sinulle hyvityksen, Akhilleus. Kaiken sen tahdon sinulle antaa, mitä Odysseus viime yönä luonasi käydessään lupasi. Annan heti noutaa kaikki laivoista, että voit omin silmin tulla vakuutetuksi asiasta.
— Hyvä on jos annat, hyvä myöskin, vaikka olet antamatta, minusta se on yhdentekevää nyt, vastasi Akhilleus. Mutta meillä ei ole aikaa tärvätä hukkaan, vaan on meidän heti riennettävä rynnäkköön.
— Elähän hätäile, Akhilleus, yhtyi Odysseus puheeseen, täytyyhän meidän ensin saada ruokaa, muuten ei ainoakaan meistä kestä päivän hellettä ja vaivaa. Ja sitäpaitse on Agamemnonin tuotettava tänne lahjansa, niin että koko miehistö saa ne nähdä, ja sitten on hänen pidettävä teltassaan sinulle kemut, niin että sovintonne tulee täydelliseksi.
— Se on minunkin ajatukseni, sanoi Agamemnon. Istukaamme nyt tässä niinkauvan, kunnes Odysseus on noutanut lahjat ja Talthybios valmistanut uhrin!
— Kaiken sen voimme jättää toiseen aikaan, puhkesi Akhilleus kärsimättömästi. Kaikki ne, jotka Hektor kaatoi, makaavat vielä kentällä; onko silloin aikaa puuhailla ruuan kanssa? Kun aurinko on mennyt mailleen ja häpeämme on kostettu, silloin pitäkäämme huimat kemut. Mutta sitä ennen ei mene ruokaa eikä juomaa ainakaan minun kurkustani alas. Ei — ei mitään syöminkejä nyt, surmaa vaan ja verta, ja sankarien korahtelevia kuolonhuutoja!
— Oi sinä urhoollisista urhoollisin, sanoi Odysseus, sinä olet kyllä vahvempi minua ja melkolailla tanakampi peitsen heitossa mutta asiain harkinnassa olen minä sinua edellä, sillä olen vanhempi sinua ja olen nähnyt enemmän maailmaa. Tottele nyt siis minun neuvoani! Eihän ole tarkoituksesi, että meidän pitäisi surra kaatuneita vatsallamme? Tässähän kaatuu sankareita joka päivä joukottain — milloin olisikaan aikaa edes hengähtää surun ja huolen lomassa, jos kaikki asiat otettaisiin sellaisella kiivaudella kuin sinä tahdot? Kun joku on kuollut, niin hänet haudataan, ja koetetaan siitä huolimatta pysyä tyynellä mielellä. Meidän, jotka vielä elämme, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, ellei muunkaan vuoksi, niin ollaksemme ainakin kestävämpiä käymään vihollisen kimppuun.
Sanottuaan nämä järkevät sanat, otti Odysseus muutamia miehiä ja meni heidän kanssaan Agamemnonin telttaan, sekä palasi sieltä heti lahjat mukanaan: kolmijalat, keitto-astiat, talentit ja orjattaret, niitten joukossa myöskin Briseis. Akhilleus sanoi olevansa täysin tyytyväinen ja antoi myrmidonien viedä kaikki leiriinsä. Kun Briseis siellä näki kuolleen Patrokloksen, heittäytyi hän hänen päälleen ja valitti ääneensä, sillä Patroklos oli eläissään aina ollut hyvä ja lempeä häntä kohtaan.
Uudestaan pyysivät kaikki akhaialaisten päälliköt Akhilleusta virkistämään itseään ennen taistelua ruualla ja juomalla. Mutta hän itki kiukusta ja surusta, ja vastasi, ettei voinut mitään nauttia, ennenkuin oli kostanut kasvinveljensä kuoleman. Säälistä häntä kohtaan astui silloin Athene Olympoksesta alas ja valutti hänen rintaansa nektaria ja ambrosiaa, ettei hän alkavan taistelun aikana menehtyisi nälkään ja janoon.
24. RAIVOAVA AKHILLEUS.
Nyt oli päivä valjennut ja kaikkialla leirissä varustauduttiin taisteluun. Akhilleus veti päälleen uudet varustuksensa, ja ne sopivat erinomaisen hyvin; kaikki jäsenet taipuivat notkeasti ja hän tunsi itsensä miltei valmiiksi lentämään. Hän koppasi käteensä Pelionpeitsensä, hyppäsi vaunuihin hevostensa ajajan Automedonin rinnalle ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Nyt, Xanthos ja Balios, ette saa jättää minua kentälle niinkuin eilen jätitte Patrokloksen.
Hänen nuhteensa karvasteli hevosten mieliä. Xanthos painoi päänsä ja harjansa alas, ja hetkeksi antoi Hera sille kuolemattomalle elukalle puhelahjan.
— Ei ollut meidän hitautemme tai huolimattomuutemme syynä siihen, että Patroklos kaatui, sanoi hevonen, hänet kaatoi mahtava Apollon. Luulemme pystyvämme kilpailemaan vaikka länsituulen kanssa, ja tänään kyllä tuomme sinut kotiin. Mutta pian olet kuitenkin saapa surmasi — niin on Kohtalo määrännyt erään jumalan ja erään kuolevaisen käden kautta.
— Miksi ennustat minulle kuolemaa, Xanthos? sanoi Akhilleus nyrpeänä. Se ei ole sinulle ollenkaan tarpeellista, ystäväni, ja sitäpaitse tiedän kyllä itsekin aivan hyvin, että minun pian täytyy kuolla. Mutta piehtaroitkaamme ensin troialaisten kanssa, että he saavat mielitekonsa täytetyksi.
Sitten päästi hän kiihkeän huudon, ja hevoset nelistivät eteenpäin.
Sillä aikaa kun akhaialaiset ja troialaiset asestautuivat, piti Zeus neuvoittelua. Siinä olivat saapuvilla kaikki jumalat ja jumalattaret, muitten muassa jokienkin jumalat sekä lehdikoitten, lähteitten ja niittyjen neidot. Zeus julisti, että suuri, ratkaiseva taistelu oli nyt alkamassa. Itse sanoi hän tyytyvänsä katselemaan sitä Olympoksesta, mutta muut jumalat saisivat kaikki mielensä ja halunsa mukaan ottaa osaa taisteluun.
Sitä hänen ei tarvinnut sanoa kahta kertaa. Akhaialaisten luo riensivät Hera, Athene, Poseidon, Hermes ja Hephaistos, troialaisten joukkoon taas yhtyivät Aphrodite, Ares, Apollon, Artemis ja Leto, sekä joenjumala Skamandros, Athene kulki milloin meren rannalla, milloin valleilla, milloin taas kaivannossa, ja kaikkialla päästi hän kauhua herättäviä huutoja. Ares karjahteli toisinaan Ilionista, toisinaan Simoeisjoesta, Poseidon tärisytti maata, niin että Idavuori, Troia ja koko laivaleiri vapisivat. Tärinä oli niin kova, että manalan jumala Hades hypähti kauhuissaan valtaistuimeltaan, peläten maan repeävän ja hänen varjoisien asunnoittensa joutuvan kaikkien nähtäviksi. Aluksi jumalat eivät sentään ottaneet osaa itse taisteluun, tyytyivät vaan kehoittelemaan ystäviään ja pitämään epäluuloisina toinen toistaan silmällä.
Akhilleus syöksyi keskelle troialaisten joukkoja, etsien Hektoria.
Ensimmäinen päällikkö, jonka hän kohtasi, oli Aineias.
— Kuinka rohkenet tulla näin etäälle toisista, raukka? huusi hän Aineiaalle. Aiotko ehkä kunnostaa itseäsi, niin että aikain kuluessa pääset Troian hallitsijaksi? Muistatko, kuinka pakenit minua Idavuoren rinnettä alas, niin ettet ennättänyt takasi vilkaisemaan? Ja muistatko, kuinka kuuman lähdön sait sittemmin Lyrnessoksesta? Silloin pääsit jumalien turviin, mutta tokko nekään tänään enää auttavat sinua. Matele siis takaisin miestesi joukkoon, sen neuvon annan sinulle.
— Elkäämme löpiskö turhia niinkuin pahat lapset! vastasi Aineias. Voisimmehan kyllä molemmatkin syytää suustamme niin paljon haukkumasanoja, ettei satasoutuinen laiva voisi niitä kantaa, sillä kieli on hyvin notkea ruumiin elin, ja sanoja löytyy monenlaisia. Mutta miksi seisoisimme tässä uhaten, herjaten ja riidellen niinkuin kaksi kateellista akkaa? Antakaamme heti toistemme tuntea, miltä vaski maistuu!
Hän heitti peitsensä ja se puhkasi molemmat vaskikerrokset Akhilleuksen kilvessä, mutta tarttui kultakerrokseen. Kun sitten Pelionpeitsi suhahti ilmassa, kumartui Aineias, ja se lennähti yli. Vaikka Poseidon oli troialaisten vihollinen, tunsi hän sentään sääliä Aineiasta kohtaan ja tempasi hänet pois, sekä varoitti toistain rupeamasta otteluun Akhilleuksen kanssa.
Suuttuneena ryntäsi Akhilleus uudestaan troialaisten joukkoon ja kohtasi Polydoroksen, joka Troiloksen kuoleman jälkeen oli Priamoksen nuorin elossaoleva poika. Häntä oli ankarasti käsketty pysyttelemään jälkiriveissä, mutta nuoruuden rohkeudella ja nopeihin jalkoihinsa luottaen olikin hän rientänyt etujoukkoihin. Akhilleus hyökkäsi raivoisana häntä vastaan ja lävisti hänet. Tämän nähtyään ei Hektor voinut enää pysyä paikoillaan, vaan työnsi etumaiset miehet syrjään ja astui peitsi koholla Akhilleusta vastaan. Akhilleus päästi riemuhuudon.
— Siinäpä siis on vihdoinkin ystäväni surmaaja, huusi hän, astu lähemmäksi vaan, pian on elämäsi mitta täynnä!
— Eivät minua uhkauksesi säikytä! vastasi Hektor. Tunnen rohkeutesi ja tiedän, että olet minua väkevämpi. Mutta kaikki on lopultakin jumalain käsissä.
Hän heilautti peistään ja heitti. Mutta Athene puhalsi peitseen, niin ettei se koskenutkaan Akhilleukseen, vaan lennähti takaisin Hektorin omiin jalkoihin. Varmana voitosta syöksähti nyt Akhilleus päin, mutta Apollon peitti Hektorin paksuun pilveen. Kolmasti työnsi Akhilleus peitsensä pilven puhki, mutta ei tavannut ketään.
— Taaskin pääsit karkuun, koira! karjasi hän. Varmaan auttoi sinua nytkin Apollon, häntä kun herkeämättä rukoilet. Mutta kerran vielä tapaan sinut. Siihen mennessä lävistäköön peitseni muita miehiäsi.
Ja niin kävikin. Kaatuneita jäi läjittäin hänen ympärilleen ja kauhistuneina pakenivat troialaiset hänen raivoaan. Kun he saapuivat Skamandroksen rantaan, hajaantuivat he kahteen joukkoon. Jotkut juoksivat joen vasenta puolta kenttää ylös, mutta Hera heitti heidän eteensä sellaisen pimeyden, etteivät he tienneet missä olivat. Senvuoksi saavutti Akhilleus heidät helposti ja kaatoi heistä useita. Toinen joukko pakenevia oli heittäytynyt Skamandroksen vaahtoaviin pyörteihin, kahlatakseen yli, mutta joutui ahdingossa sellaiseen sekasortoon, että moni kadotti pohjan jalkainsa alta. Hevosia ja miehiä vyöryi sekaisin virrassa, ajautui syvempään veteen ja upposi. Vesien syvyydet kuohuivat ja kohisivat, ja rannat kaikuivat hukkuvien hätähuudoista, Akhilleus asetti peitsensä tamariskipensaan nojaan, juoksi miekka kädessä aaltoihin ja pisti ja löi joka taholle, niin että vesi alkoi punertaa verestä. Vaan kun hän lopulta oli väsynyt murhaamiseen, otti hän toisen toisensa jälestä kiinni kaksitoista troialaista nuorukaista, jotka ponnistelivat virtaa vastaan, ja veti heidät tunnottomina rannalle. Siinä irroitti hän hihnat heidän rautapaidoistaan ja sitoi niillä heidän kätensä selän taakse yhteen. Sitten jätti hän heidät miestensä huostaan ja sanoi heistä tehtävän sovinto-uhrin Patrokloksen haudalla. Nyt hyökkäsi hän jälleen virtaan ja otti kiinni erään troialaisen juuri kun tämä oli pääsemäisillään toiselle rannalle. Hämmästyen huomasi hän, että se oli Lykaon.
— Mikä ihmeitten ihme tämä on! huusi hän suutuksissaan. Enkö myynyt kerran tätä samaa miestä Lemnokseen orjaksi, ja nyt hän on täällä taas! Mutta saammepa nähdä, palaako hän vieläkin uudestaan takaisin.
Hän kohotti peitsensä. Mutta Lykaon juoksi kumarassa lähemmäksi ja tarttui toisella kädellään Akhilleuksen polviin, toisella hänen peitsensä varteen.
— Armoa, Akhilleus! rukoili hän. Kaksitoista päivää sitten onnistui minun paeta Lemnoksesta, ja nyt on kova kohtaloni heittänyt minut taas sinun käsiisi. Sinä möit minut sadasta härästä, mutta nyt tahdon kernaasti maksaa sinulle henkeni lunnaiksi kolmesataa.
— Hullu, vastasi Akhilleus ivallisesti, elä vaivaa korviani lunnaista lörpöttelemällä! Ennen Patrokloksen kuolemaa olisin ehkä voinut sellaiseen suostua. Mutta nyt ei pääse kukaan elävänä käsistäni, kaikkein vähimmin Hektorin veljet. Turhaan valitat, ystäväni. Ja mikset kuolisi? Patroklos oli parempi mies kuin sinä, ja hänenkin täytyi kuolla. Ja minua itseänikin, joka olen jumalattaren poika, lähestyy väkivaltainen Kohtalo: jonakuna aamuna, iltana tai puolipäivän aikaan lennähtää se peitsi tai nuoli, joka jäykistää jäseneni.
Kun Lykaon kuuli nämä julmat sanat, hellitti hän kätensä peitsestä ja avasi sylinsä, odottaen kuolemaa. Akhilleus iski hänet miekallaan kuoliaaksi, ja viskasi, jaloista kiinni käyden, hänen ruumiinsa jokeen, huutaen samalla:
— Makaa nyt siellä ja anna kalojen syödä valkeata lihaasi! Ja saman lopun saakoon teistä jokainen; ei Skamandroskaan kaikella voimallaan voi estää minua ottamasta teidän kurjia henkiänne.
Joen haltija suuttui hänen röyhkeydestään ja huusi hänelle, että hän väistyisi syrjään eikä enää tahraisi laineita verellä. Akhilleus tottelikin aluksi. Mutta kohta hän sentään juoksi uudestaan jokeen surmatakseen muutamia pakenevia troialaisia. Silloin julmistui Skamandros. Hän kuohutti joen tulvilleen, pani aallot kohisten vyörymään, viskasi ruumiit rannalle ja tempasi Akhilleuksen käsistä kaikki ne, joissa vielä oli henki. Sameana kiehui vesi Akhilleuksen ympärillä ja pärskyi hänen kilpeään vastaan. Hän horjahteli ja tarttui hädissään rannalla kasvavaan jalavaan. Mutta vesi irroitti puun juurineen maasta ja sorti sen mukana vielä kappaleen rantatörmää jokeen, niin että siihen syntyi oikea pato. Akhilleus nousi padolle ja harppaili pitkin askelin rantaa kohti. Mutta joki ei seisahtanut, vaan vyöryi hirveällä kohinalla hänen kintereillään. Joka kerta, kun Akhilleus koetti pysähtyä, huuhtoivat aallot hänen hartioitaan, ja kun hän tuskan vimmassa loikkasi korkealle ilmaan, löivät ne hänen jalkansa sivulle ja veivät maan hänen altansa.
— Oi taivaitten haltija Zeus, huusi hän silloin hädissään, anna minun kuolla millä muulla tavalla tahansa, mutta elä tällaisella! Kuinka usein onkaan äitini sanonut, että olen kaatuva miekkain kalskeessa, ja nyt täytyy minun tällaisessa surkeudessa hukkua niinkuin kurjan sikopaimenen! Oi, että olisin saanut surmani Hektorin peitsestä: sankarin kädestä sankarin kuoleman!
Athene ja Poseidon kuulivat hänen hätähuutonsa, lähestyivät häntä kahden miehen haahmussa ja auttoivat häntä molemmista käsistä tukemalla. Mutta Skamandroksen viha ei ollut vielä lauhtunut, vaan kutsui hän ystävänsä, Simoeisjoen haltijan avukseen.
— Veli, huusi hän, täytä silmänräpäyksessä uomasi kaikkien lähteittesi ja purojesi vedellä! Nouse korkealle ja murra kuohuvilla aalloillasi kaikki puut ja kivet tuota raivoisaa murhamiestä vastaan, joka luulee olevansa jumalain vertainen! Ei auta häntä silloin voima eikä kauneus, eikä nuo komeat aseet; ne makaavat piankin minun syvimmässä helmassani ja hänet itsensä peitän minä kivillä ja soralla. Siinä saakoon hän hautansa; akhaialaisten ei tarvitse vaivata itseään etsimällä hänen luitaan tai luomalla hänelle hautakumpua.
Yhdistynein voimin hyökkäsivät molemmat joet Akhilleuksen kimppuun, vyörytellen hyrskeisten aaltojensa harjoilla verisiä ruumiita.
Nyt alkoi jo Herakin peljätä, että Akhilleus hukkuisi kokonaan. Ja senvuoksi kehoitti hän Hephaistosta hillitsemään jokien haltijoita. Hephaistos kiirehti paikalle. Hän singahutti tulisoihtunsa veteen ja poltti sillä kaikki aalloilla ajelehtivat vainajat. Sitten käänsi hän säihkyvän tulensa itse jokia vastaan, ja pian olivat kaikki tamariskit, pajukot, jalavat, vesiruohot ja kaislikot pitkin rantoja ilmiliekeissä. Ankeriaat menehtyivät kuumuudesta ja kaikki kalat ailahtelivat, aallot kiehuivat niinkuin kattilassa ja valkea höyry kohosi syvyyksistä. Liekkien masentamana nosti silloin Skamandros päänsä vedestä ja rukoili Hephaistosta ja Heraa, että he kaikin mokomin sammuttaisivat tulen. Jos he tämän tekisivät, ei hän välittäisi vähintäkään troialaisista, vaan antaisi Akhilleuksen kernaasti menetellä heidän kanssaan kuinka häntä vaan haluttaisi. Hera ja Hephaistos leppyivät, tuli sammui ja jokien haltijat painautuivat syviin uomiinsa takaisin.
Sillä aikaa oli monissa muissa jumalissa herännyt taisteluhalu. Ares kävi Athenea vastaan. Mutta Athene viskasi häntä suurella kivellä kaulaan, niin että hän kaatui. Aphrodite nosti hänet ylös ja kuljetti pois taistelusta. Mutta silloin hyökkäsi Athene jälestä ja työnsi Aphroditea rintaan, niin että tämä pyllähti kumoon. Hera puolestaan tarttui Artemiksen molempiin käsiin, tempasi häneltä jousen ja läimäytteli sillä häntä korville, niin että onneton metsästyksen jumalatar ihan vääntelihe tuskasta ja itki, kun näki kaikki kauniit nuolensa putoilevan murskaksi maahan.
Hetken kuluttua väsähtivät sentään jumalat sotaleikkiinsä ja palasivat
Olympokseen. Ainoastaan Apollon yksinään meni Troiaan ollakseen mukana
Hektorin ja Akhilleuksen viimeisessä ottelussa.