VII
Hermione oli Helenan lapsi, mutta Menelaos oli hänen isänsä. Tytöllä oli isänsä tumma tukka, hänen mustat silmänsä ja hänen kuninkaallinen ryhtinsä. Hän tiesi aina kuka oli. Helena oli kuninkaallinen synnyltään, Hermione perinnöltään. Hän ei itse ollut kaunis, mutta johti katsojan mieleen kauneuden, ja hänellä oli ihailtava luonne. Maailman saattoi hänen mielestään pitää järjestyksessä älyllä ja päättäväisyydellä. Hän oli halukas suorittamaan siinä oman osansa. Nyt hän seisoi Helenan edessä pitkänä ja hoikkana, hyvin huolettomana ja tuumi mielessään miksi hänen äitinsä oli lähettänyt noutamaan hänet.
»Hermione, olen huomannut, että täällä Spartassa on minusta liikkeellä joitakin häpeällisiä juoruja. Ehkäpä sinä voit selittää ne.»
»Mitä niistä tarkoitat, äiti?»
»Olet siis kuullut niitä. Minun täytyy mikäli mahdollista saada selville niiden alkulähde lopettaakseni ne. Häväistysjutut ovat aina ikäviä ja useimmiten tarpeettomia.»
»Toisinaan ne ovat välttämättömiä, äiti.»
»Eivät koskaan», sanoi Helena. »Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, mutta minä en hyväksy heidän kantaansa. Mutta tästä meidän ei nyt ole tarpeellista keskustella. Tahdon päästä noiden juorujen perille asti, jotka kuvailevat minua jokseenkin halventavasti. Milloin sinä kuulit niitä ensin?»
»Mieluummin unohtaisin ne kuin puhelisin niistä, äiti.»
»Lopettakaamme ne ensin ja unohtakaamme ne sitten», sanoi Helena. »Koska tarinastani on eri muunnoksia, niin minkä niistä kuulit ensin ja koska?»
»Sellainen taru on olemassa», sanoi Hermione, »että hylkäsit miehesi ja karkasit Pariksen kanssa Troijaan. Sen kuulin ensiksi heti lähdettyäsi.»
»Mutta sehän ei ole panettelua», sanoi Helena. »Se on totta.»
»Jollei se ole häväistysjuttu, niin sitten en ymmärrä mikä.»
»Huomaan, ettet sitä tosiaankaan ymmärrä», sanoi hänen äitinsä. »Häväistysjutussa on aina jotakin valheellista, jotakin ilkeää ja kunniaa loukkaavaa. Häväistysjuttu on minun mielestäni se tarina, jonka Kharitas eilen iltapäivällä kertoi minulle. Hän sanoi, etten ollut koskaan käynytkään Troijassa. Paris ryösti minut vastoin tahtoani ja samalla joitakin arvoesineitä. Tuuli puhalsi meidät Egyptiin — tunnethan tuon mielettömän jutun? Sellaista minä sanon häväistysjutuksi. Mitä minä olisin tehnyt Egyptissä? Ja olisinko minä lähtenyt Pariksen kanssa, jos hän olisi ollut varas?»
»Nuo arvoesineet katosivat», sanoi Hermione, »ja sinun täytyy myöntää, äiti, että oli luonnollista syyttää Parista, koska hän — no niin, hän teki — mitä teki.»
»Mitä hän teki?» kysyi Helena. »Olit silloin aivan pieni lapsi. Kuulisin mielelläni sinun selostuksesi niistä tapauksista. Ehkäpä sinä juuri panit alulle häväistysjutun häijyn osan. Paris ei varastanut minua niinkuin aioit sanoa, vaan minä olin hyvin halukas lähtemään. Mutta jos hän olisi varastanut minut, niin ajattelisin mieluummin, että häneltä ei riittänyt harrastusta arvoesineihin.»
Hermione ei virkannut mitään.
»Entä sitten?» sanoi Helena.
»Äiti, tämä on kauhea keskustelun aihe — mieluummin välttäisin sitä», sanoi Hermione. »Tytön ei sovi keskustella äitinsä kanssa sellaisesta.»
»Mistä sitten?» sanoi Helena.
»Sen miehen luonteesta, joka — joka vietteli sinut», sanoi Hermione.
»Ei kukaan vietellyt minua, enkä ole kysynyt mielipidettäsi Pariksesta. Olit vuoden vanha nähdessäsi hänet viimeksi. Ennen kaikkea tahtoisin nyt tietää sellaista, johon sinä voit vastata — kuinka tämä häväistysjuttu sai alkunsa?»
»Jos välttämättä haluat meidän pääsevän yhteisymmärrykseen», sanoi Hermione, »niin ei sinun minun mielestäni pitäisi kääntää keskustelua pois sen luonnolliselta uralta. En olisi lainkaan halunnut puhella tästä asiasta, mutta jos kerran täytyy, niin silloin on puhuttava Pariksesta. Minulla ei tietenkään ollut hänestä minkäänlaista käsitystä silloin kun hän lähti, mutta nyt minulla on. En kuvittele häntä kovinkaan suuren arvoiseksi. Hän on kuollut — ja niin poispäin, mutta hänen käytöksensä on tuntunut minusta ja tuntuu yhä vieläkin mieltä kuohuttavalta.»
»Minun käsitykseni on se, ettei hän voinut sille mitään», sanoi Helena.
»Myöntänet kai, että minulla oli suurempi mahdollisuus ymmärtää häntä.
Mutta se ei kuulu tähän. Kuinka sellainen tarina oikein pääsi alkuun?
Tiedätkö sinä?»
»Koska olet päättänyt ottaa sen selville», sanoi Hermione, »niin voin ilmoittaa sen kokonaan keksineeni».
»Sen käsityksen minäkin sain Kharitaksen sanoista», virkkoi Helena. »Minua ilahduttaa, että tunnustat sen avomielisesti. Voi, Hermione, kuinka saatoit levitellä sellaisia valheita? Sinun ei tarvitse vastata, se on seuraus siitä, että minä jätin sinut — et saanut minkäänlaista kasvatusta.»
»Sinä loukkaat minua», huudahti Hermione, »loukkaat minua sanojesi tylyydellä ja kylmyydelläsi! Koetan olla tottelevainen ja nimitän sinua äidiksi, mutta me emme kuulu yhteen. Jos olisit inhimillinen, niin ymmärtäisit miksi tein kaikkeni pelastaakseni nimesi ja säilyttääkseni edes pienen, joskin epätodennäköisen mahdollisuuden, että kaikki olikin vain väärinkäsitystä, ja saadakseni edes joissakin henkilöissä täällä muodostumaan sinusta edullisen käsityksen, johon voisit turvautua — jos joskus palaisit. Älä katsele minua noin — sinulla ei ole siihen mitään oikeutta! Jos minulla olisi tytär, joka puhuisi minulle sellaisia totuuden sanoja kuin minä nyt sinulle, niin häpeäisin — en voisi näyttää noin loistavalta ja tyyneltä!»
Helena näytti yhä vain säteilevältä ja tyyneltä. »Petollisuuteen perustuva kunniallisuus», sanoi hän. »Se oli tarkoituksena sinun rakkaudellasi minuun. Olen nähnyt sellaista ennen. Hermione, sinä olet suuresti isäsi kaltainen. Ja sisarenikin kaltainen, huomaan mielipahakseni. Oletko muuten tavannut Orestesta minun poissa ollessani?»
»Silloin tällöin», sanoi Hermione, »toisin sanoen — en kovinkaan usein».
»Ja mitä sitten, jos olisitkin tavannut usein?» kysyi Helena. »Ei suinkaan se olisi rikos?»
Hermione ei sanonut mitään.
»Ei sinun tarvitse punastua», virkkoi Helena; »toistaiseksi vielä ei tyttäresi puhu sinulle, vaan ainoastaan äitisi, joka saa sinut hämillesi totuudenrakkaudellaan. Suoraan sanoen uskon lujasti, että olet tavannut serkkusi usein.»
Hermione ei sanonut mitään.
»Jos oletkin, niin eihän siinä ole mitään hävettävää», jatkoi äiti; »mehän suunnittelimme kerran, että menisit naimisiin hänen kanssaan, ja varmaankin hän rakastaa sinua. Otin tämän asian puheeksi vain tutkiakseni luonnettasi vähän tarkemmin. Sinulla ei ollut rohkeutta puhua rehellisesti minun vaiheistani, mutta sen saatoin antaa anteeksi — olet nuori, ja minun kohtaloni on harvinainen. Mutta sinulla pitäisi olla tarpeeksi uskallusta puhua peittelemättä omasta tahrattomasta elämästäsi. Sinä luulit voivasi parantaa minun mainettani noilla merkillisillä tarinoillasi. Tahdotko nyt sanoa minulle mitä maineesi voittaa avomielisyyden puutteesta?»
»Orestes on kai käynyt täällä usein», sanoi Hermione, »mutta se ei ole tuntunut siltä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan häntä ja hän minua. Olisin kertonut sinulle asiasta aikaisemminkin, mutta luulin, että sinä et pidä hänestä.»
»En minä pidäkään hänestä», sanoi Helena, »mutta enhän aio naimisiinkaan hänen kanssaan. Entä sinä? Näet nyt mihin pulaan olet johtanut itsesi. Jos mielesi tekisi mennä naimisiin hänen kanssaan ja luopuisit siitä minun vastustukseni vuoksi, niin tietäisin sinun kunnioittavan minun mielipidettäni — sekä — vielä, ettet rakastaisi häntä kovinkaan paljon. Mutta jos aiot joka tapauksessa mennä naimisiin hänen kanssaan ja osoitat välittäväsi minun mielipiteestäni vain salaamalla tarkoituksesi, niin en tunne olevani imarreltu enkä näe etukäteen minkäänlaista onnea avioliitossasi. Ennen kaikkea tarvitaan juuri avioliitossa rohkeutta pitää kiinni vakaumuksestaan, ainakin alussa.»
»Loukkaat minua niin syvästi», huudahti Hermione, »että tunnen suurta kiusausta puhua niin avomielisesti, että sinäkin olet kerran tyytyväinen! En tiedä johtuuko se siitä, että uskallan pysyä vakaumuksessani, vai ainoastaan siitä, että olen vihastunut, mutta en laisinkaan ihaile sen laatuista rohkeutta, jota sinulla on, enkä sen tapaista miestä, jonka kanssa karkasit, enkä sinun käsitystäsi panettelusta! Minulla on vieläkin jonkin verran halua — en tiedä mistä syystä — säästää sinua sellaisilta asioilta, joista et pidä, mutta joita ei voi muuttaa. En ole niin vanha kuin sinä, mutta en tunne itseäni kovin nuoreksikaan. Olen koko kasvu-aikani saanut kuulla puhuttavan siitä, mitä sanot poikkeuksellisiksi elämänvaiheiksi, ja ymmärrän vähintäkään sitä häpeämättä — olevani vanhanaikuisempi sinua. Pidän sellaisesta kunniallisuudesta, jota sinä näytät pelkäävän, haluan saada ihailijakseni sellaisen miehen, jonka kanssa voin perustaa kodin ja jolle voin olla uskollinen, tahdon saada säännölliset kotiolot. Olen pahoillani, että koetin pelastaa mainettasi, koska sinä tahdot asian esitettävän toisin, mutta suurta vahinkoa ei ole tapahtunut — kukaan ystäväsi ei ole todella uskonut minua. Sen, mitä tein, tein velvollisuudesta! minulla ei ole laisinkaan syytä rakastaa sinua, en ole sinulle mistään kiitollisuudenvelassa. Et ole koskaan tehnyt minua onnelliseksi etkä ketään toistakaan, et edes niitä, jotka ovat rakastaneet sinua — et isääni, et Parista etkä ketään heistä. Paris huomasi sen varmasti — hän oli tomppeli kun vei sinut.»
Hermione oli vähän hämmästynyt omasta suuttumuksestaan ja innostaan, jopa tyytyväinenkin siihen. Hän tunsi nyt suuren hetken tulleen. Helenakin näytti, kumma kyllä, huvitetulta.
»Nyt sinä puhut totta», sanoi hän. »Taivaan kiitos, sinä alat nyt puhua totta, vaikka lähdetkin pohjalta asti, niinkuin meidän tapamme on — nimittäin sanomalla epämiellyttäviä asioita toisista. Mutta mieluummin kuulen tällaista kuin noita keksimiäsi tyhmiä juttuja. Olet oikeassa joka kohdassa, sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua tai olla minulle kiitollinen. Mitä Parikseen tulee, olen usein ihmetellyt miksi hän rakasti minua. Ehkäpä samasta syystä, jonka vuoksi isäsi ei surmannutkaan minua tuona yönä Troijassa. Sanoin Parikselle aivan samaa kuin sinä nyt minulle — että en ollut tehnyt ketään onnelliseksi. Niinikään sanoin, ettei yksikään mies ollut tehnyt minua onnelliseksi — että se, mikä näytti lupaavan loppumatonta haltioitumista, kestäisikin vain silmänräpäyksen, lyhyen ja petollisen, että intohimomme aiheuttaisi vain onnettomuutta jälkeenpäin, että se hänelle luultavasti tuottaisi kuoleman. Avoimin silmin eikä suinkaan hulluna, hän valitsi meidän rakkautemme. Tai ehkäpä ei ollut mitään valitsemisen varaa. Mutta varmasti tiesi isäsi pahimman tullessaan minua tapaamaan miekka kädessä ja murhanhalu sydämessä. Hänellä oli täysi oikeus tappaa minut, ja niin luulinkin hänen tekevän. Tai ehkäpä en sittenkään uskonut sitä.»
Hermione joutui aivan ymmälle nähdessään, ettei hänen äitinsä ollutkaan vihainen. Nyt tuntui olevan hänen vuoronsa puhua, mutta hän ei saanut ajatuksiaan kokoon, vaan tunsi olevansa lopen uupunut. Hän oli seisonut jonkin aikaa. Nyt hän istahti äitinsä viereen leposohvalle.
»Esittämäsi tosiseikat ovat aivan oikeat», jatkoi Helena, »mutta muutamilta näkökohdilta olet liian nuori ymmärtämään asiaa. Minun olisi pitänyt tehdä sinut onnelliseksi — lapsensa pitäisi tehdä onnelliseksi. Mutta ei rakastajaansa; siinä suhteessa en myönnä minkäänlaisia velvollisuuksia. Jos vain tietäisimme etukäteen ja mukautuisimme siihen välttämättömyyteen, että rakkaudelta kaikkein vähimmin voi vaatia onnea! Jumalaista elämän todellisuuden tajuamista, niin, ja heräämistä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan ja omaan sieluun — mutta ei onnea. Hermione, toivoisin voivani opettaa sinulle nyt, että rakastettu mies tai nainen on vain unelma. Mitä voimakkaampi rakkaus on, niinkuin me sanomme, sitä selvemmältä ja elävämmältä vaikuttaa harhanäkymme. Tehdä rakastettunsa täysin onnelliseksi olisi asiallisesti ristiriitaista. Jos hän todella rakastaa toista ihmistä, näkee hän hänessä paljon enemmän kuin hänessä todella on, mutta kun sitten käykin ilmi, että hän on kuvitellut liikoja, tekee se hänet vain onnettomaksi.»
»Etkö itse luule olevasi poikkeustapaus?» kysyi Hermione. »Sinulle voi rakkaus olla tuollainen epämääräinen levottomuus, mutta muille ihmisille — mikäli minä olen voinut havaita täällä — se on kerrassaan tavallista ja turvallista onnellisuutta. Ainakaan he eivät puhu niinkuin sinä, he näyttävät tyytyväisiltä ja onnittelevat nuoria, jotka aikovat mennä naimisiin.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »minä olenkin poikkeustapaus — niinkuin jokainen, joka on todella tuntenut rakkauden. Mutta siinä asiassa pitää paikkansa eräs yleinen viisas kokemus, josta tahtoisin saada sinut osalliseksi, jos voisin. Sitä on sentään turha yrittää. Sinun on itse opittava se, kun rakastut.»
»Minä olen rakastunut Oresteeseen», sanoi Hermione.
»Niin, lapsi, rakastunut — mutta et syvästi. Hän ei ole vielä koskaan tuottanut sinulle pettymystä.»
»Ei koskaan!»
»Olette siis ensimmäisellä asteella», sanoi Helena. »Meidän täytyy rakentaa harhakuva ennenkuin voimme pettyä.»
»Olen nyt nähnyt panettelun uudessa valossa», sanoi Hermione, »ja koetan parhaani mukaan ymmärtää sinun käsitystäsi rakkaudesta. Saanko kysyä sinulta erästä henkilökohtaista asiaa? Varmaankin pitäisi sinun käsityksesi soveltua yhtä hyvin sinuun itseesi kuin niihin miehiin, jotka ovat rakastaneet sinua. Onko rakkaus sinullekin aina ollut erehdystä?»
»Ei koskaan erehdystä», sanoi Helena, »mutta aina harhakuvitelma».
»Kun siis karkasit Pariksen kanssa, et todella rakastanut häntä — niinkuin jälkeenpäin huomasit?»
»Voit sanoa — ettei se ollut todellinen Paris.»
»Mutta sinun on myönnettävä, ettet voi esittää puolustukseksi sitä syytä, jonka mainitsit minun puutteekseni, nimittäin kokemattomuutta», sanoi Hermione. »Olit jo rakastanut isääni ja luullakseni päässyt selville siitä, ettei hänkään ollut se, jota tarvitsit. Sinun ei olisi pitänyt antaa pettää itseäsi toista kertaa.»
»Menin naimisiin isäsi kanssa», sanoi Helena; »en ole koskaan sanonut rakastaneeni häntä. Mutta jotta en loukkaisi sinua ja jotta en antaisi itsestäni väärää kuvaa, salli minun sanoa, että olen aina pitänyt Menelaoksesta, sekä että hän on moitteeton aviomies. Mutta sinun todistelusi osuisi harhaan siinäkin tapauksessa, että olisin ollut sydämestäni kiintynyt häneen. Silloin minun pitäisi tunnustaa kokeneeni samanlaisen pettymyksen rakkaudessani Menelaokseen kuin rakkaudessani Parikseenkin. Harhakuvaanhan ihminen juuri rakastuukin. Eikä siinä merkitse mitään, kuinka usein sellaista tapahtuu, eikä kuinka varmasti jo ennakolta tietää lopputuloksen, yksi harhakuva lisää on tervetullut — sillä vain niin kauan kuin sitä kestää, voimme nähdä vilaukselta parhaan itsemme. Siinä merkityksessä on rakkaus minun mielestäni sairautta, jopa parantumatonta.»
»Siinä tapauksessahan», sanoi Hermione, »voisit siis säilyttää onnen, jos et koskaan enää tapaisi sellaista henkilöä, joka on sattunut avaamaan silmäsi näkemään vilaukselta parhaan itsesi?»
»Se on syvämielinen havainto», sanoi Helena, »mutta olisi epäinhimillistä olla niin viisas».
»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»
»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»
»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»
»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»
»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»
»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»
»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»
»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»
»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»
»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»
»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»
»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»
»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»
»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»
»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»
»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».
»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»
»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»
»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.
»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»
»Totuuden vuoksi on muistettava», sanoi Hermione, »että Kharitas on sinun poissa ollessasi ollut hyvä ystäväni. Hän hämmästyisi, jos saisi tietää mitä ajattelet hänestä.»
»Hän tietää sen jo ja on hämmästynyt», sanoi Helena. »Pidän häntä vaarallisena naisena. Muista mitä sanon, hän saa vielä paljon pahaa aikaan. Minkä laatuinen nuorukainen tuo hänen poikansa on?»
»Damastorko? Ei hänessä ole moittimista», sanoi Hermione. »Hänellä ei ole äitinsä luonteenlujuutta, mutta hän on aivan vaaraton. Hän on kiintynyt äitiinsä.»
»Mitä tarkoitat vaarattomalla!» kysyi Helena.
»No niin, hän on kasvatettu hyvin, harmiton ja rauhallinen, vähän nuori ikäisekseenkin.»
»Varmaankin ihailet hänen tapaistaan miestä», sanoi Helena.
»Mitä, Damastoriako?» huudahti Hermione.
»Hänen äitinsä sanoi hänen rakastavan sinua.»
»Minuako? Tuskinhan tunnen häntä! Olen tosin tavannut hänet äitinsä luona, mutta en usein. Hän ei ole, taivaan kiitos, osoittanut minkäänlaisia mieltymyksen merkkejä! Minun ajatuksissani hän on vain lapsi.»
»Hän ei ole siis käynyt luonasi viime aikoina?»
»Ei koskaan — kuka sinulle kertoi sellaista?»
»Kharitas. Hän väittää poikansa sanoneen niin. Minä en tosin uskonut sitä. He ovat hyvin kunnioitettavaa perhettä. Olen varma siitä, etteivät he valehtele enemmän kuin ihmiset keskimäärin valehtelevat. Voisit valita huonomminkin.»
Toinen osa
NUOREMPI SUKUPOLVI
I
»Menelaos», sanoi Helena, »saanko puhua muutaman sanan kanssasi?»
»Minulla ei ole nyt aikaa. Mitä haluat?»
»Tahtoisin puhua kanssasi Hermionesta.»
»No, mikä häntä sitten vaivaa?»
»Ei häntä mikään vaivaa. Tahtoisin vain keskustella hänen tulevaisuudestaan. Emme ole toistaiseksi vielä paljonkaan ajatelleet sitä, ja varmaankin sinulla on sama käsitys kuin minullakin, että meidän pitäisi yhdessä suunnitella lapsemme tulevaisuutta.»
»Sillä ei ole kiirettä», sanoi Menelaos. »Minulla on tänä aamuna paljon työtä. Asia ei ole missään tapauksessa tärkeä tällä hetkellä. Hermione ei ole onneton.»
»Minusta se on tärkeä, Menelaos. Ehkäpä ei Hermione ole onneton — niin ainakin toivon — mutta häntä on laiminlyöty paljon. Nyt kun taas olemme kotona, pitäisi meidän tarkata häntä ja huolehtia siitä, että hän voi elämässään kehittää parasta itsessään ja olla tyytyväinen iän karttuessa. En ymmärrä kuinka voit lykätä niin tärkeää asiaa hetkistäkään tuonemmaksi.»
»Kas, tämäpä vasta jotakin!» sanoi Menelaos. »Jos hänet Troijan on laiminlyöty, niin ole hyvä ja sano minulle kuka sen on tehnyt. Puhut aivan kuin se olisi minun syyni!»
»Me jätimme hänet kumpikin, joskin eri syistä», sanoi Helena. »Minä otan syyn niskoilleni, jos haluat, mutta kun nyt taas olemme täällä, niin hyvittäkäämme rikoksemme. Luultavasti sinä olet siihen yhtä halukas kuin minäkin. Minulle puolestani ei mikään ole tänä aamuna sen tärkeämpää. Jos sinulla on liian kiire ruvetaksesi ajattelemaan asiaa nyt, niin ole hyvä ja määrää aika milloin voimme keskustella siitä! Mutta eihän sinulla ole mitään työtä nyt, Menelaos. Kun tulin sisään, seisoit vain katselemassa ulos ovesta.»
»Soisinpa sinun oppivan ymmärtämään, että mies voi olla hyvinkin kiinteässä työssä, vaikka seisookin katselemassa ulos ovesta. Et luota minuun paljoakaan, Helena. Jollen ajattelisi syvällisesti ja usein, ei tämä talo kauankaan pysyisi pystyssä. Se on jäänyt surkealla tavalla hoitamatta. Luulenpa sillä tavoin pitäväni järkevästi huolta lapseni tulevaisuudesta, että edes hoidan taloamme.»
»Sinä olet oivallinen isäntä, Menelaos. Ei kukaan voi antaa sille suurempaa arvoa kuin minä. Sen vuoksi juuri tahtoisin puhua Hermionestakin — tarvitsemme sinun neuvoasi ennen kuin hän sitoo itsensä liiaksi.»
»Mihin sitoo itsensä?»
»Esimerkiksi aviomieheen.»
»Oresteeseenko?»
»Se on luullakseni yksi mahdollisuus», sanoi Helena, »sillä Hermione luulee olevansa rakastunut häneen».
»Mainiota!» sanoi Menelaos. »Se asia on siis järjestyksessä. Oliko sinulla vielä muusta puhuttavaa?»
»Emme ole vielä keskustelleet tarpeeksi Oresteesta», sanoi Helena.
»Minua ei laisinkaan miellytä, että hän luulee olevansa rakastunut
Oresteeseen. Epäilen, ettei hän edes tiedä mitä rakkaus on. Hän on
päättänyt mennä naimisiin tuon nuorukaisen kanssa.»
»Saanko vieläkin sanoa 'mainiota' — koska kysyt neuvoani! Miksi he eivät menisi naimisiin? Luulin, että me kaikki olimme jo kauan sitten sopineet asiasta.»
»Juuri niin. Kauan sitten. Sen jälkeen olemme oppineet paljon. Mitä muuta hyötyä kokemuksesta olisi? Orestes ei ole sopiva mies minun lapselleni.»
»Tarkoitatko meidän lastamme? Toivoisin tulevani huomioon, koska minun neuvoani kysytään. Ymmärrän kyllä mihin pyrit, Helena. Olet päättänyt ryhtyä johonkin toimenpiteeseen ja aiot nyt ilmaista minulle suunnitelmasi. On minulta ennenkin kysytty neuvoa. Usko nyt kerta kaikkiaan, että Orestes on mieleiseni, jos vain Hermione tahtoo hänet. Enkä ole kuullut kenestäkään kilpakosijasta. Ajatteleppas, että sinä ja minä emme ole nähneet häntä sen koommin kun — niin koska me näimmekään? Emme tuntisi häntä, jos tapaisimme hänet. Hermione tuntee hänet paljon paremmin kuin me — heitä on minun ymmärtääkseni jonkin verran yhdistänyt toisiinsa levottomuus poissa olevain vanhempain vuoksi. Mitä Hermione on kertonut hänestä?»
»Hän sanoo vain olevansa rakastunut Oresteeseen. Ei mitään muuta erikoista. En tosin tunne Orestesta henkilökohtaisesti, mutta tunnen hänen äitinsä, ja sinä tunnet hänen isänsä — näin saan kohteliaimmin esitetyksi arvosteluni hänestä. Jompaakumpaahan hänen täytyy muistuttaa.»
»En voi väittää koskaan pitäneeni sisarestasi», sanoi Menelaos, »mutta sinun pitäisi olla kohteliaampi Agamemnonille — asetuthan sinä tavallisesti hänen puolelleen minua vastaan ja hän on aina ehdottoman kohtelias sinulle. Oikeastaan hän on ihailijoitasi. Mutta mikä lieneekään mielipiteesi hänestä ja Klytaimnestrasta, tuntuu minusta kohtuuttomalta, että moitit Orestesta.»
»Veri on vettä sakeampaa», sanoi Helena. »Olen aina pitänyt heidän perhettään suvun heikoimpana kohtana.»
»Klytaimnestrako heikko?» huudahti Menelaos. »Tunnetko sisartasi? Kauan sitten sanoin Agamemnonille, että hän oli urhoollinen mies uskaltaessaan naida hänet. Nyt hän varmasti uskoo minua, jos hän vain saa nuo kokkovalkeansa loppuun poltetuksi ja palaa lopultakin kotiin. Sinä yönä, jolloin erosimme, mainitsin hänelle, ettei hän näyttänyt innostuneelta tapaamaan vaimoaan taas. Hän muistaa varmasti minun huomautukseni.»
»Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitat?»
»No niin, en halunnut kertoa sinulle sitä aikaisemmin — hänhän on sisaresi — mutta se on yksi niitä asioita, joita ajattelin sinun tullessasi sisään. Eteoneus sanoo, että Klytaimnestra on lopettanut välinsä Agamemnonin kanssa. Sisaresi on elänyt aivan julkisesti Aigisthoksen kanssa ja aikoo tehdä kaikesta selvän veljeni kanssa, kun hän palaa. Siitä tulee hirveä väittely. Valitan Aigisthoksen kohtaloa, kuinka asia sitten päättyneekin. Jos vain tietäisin missä Agamemnon nyt on — sinun tullessasi tuumin juuri itsekseni millä tavoin voisin auttaa häntä tarvitsematta vetelehtiä saamattomana Klytaimnestran kynnyksellä.»
»Sisareni ei ole koskaan ymmärtänyt kuinka aviomiestä on kohdeltava», sanoi Helena, »ja vaikka en olekaan mielistynyt Agamemnoniin, olen aina tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan. Jokainen mies ansaitsee, että vaimo suhtautuu häneen määrätyllä tavalla. Jos se on ollut Klytaimnestralle mahdotonta, olisi hänen pitänyt lähteä pois kotoaan. Mutta en ymmärrä miksi Klytaimnestran käytös olisi syynä siihen, että me naittaisimme tyttäremme hänen pojalleen.»
»Ei suinkaan se olekaan», sanoi Menelaos, »mutta ei myöskään este. Älä tuomitse Orestesta ennen kuin olemme tutustuneet häneen. Miksi emme voisi lähettää noutamaan häntä, jotta saisimme selville miltä hän näyttää? Tai odottakaamme siksi kunnes hän tulee — Eteoneus sanoo hänen ilmestyvän pian.»
»Kuinka hän sen tietää?»
»Ei hän tiedä mitään varmaa, mutta hän sanoo Oresteen käyneen täällä määräaikain kuluttua, ja häntä voi odottaa piankin.»
»Eteoneus on siis auttanut tätä asiaa selkäni takana?»
»Et sanoisi noin, jos kuulisit hänen itsensä puhuvan», sanoi Menelaos. »Hän näyttää pitävän Oresteesta vieläkin vähemmän kuin sinä. He ovat riidelleet — suorastaan kironneet toisensa portinvartijamme selostuksen mukaan, ja siitä olen varma, ettei hän kertonut minulle pahinta. Lyhyesti sanoen hän on tässä asiassa yhtä mieltä sinun kanssasi.»
»Siinä tapauksessa hän varmaankin esitti sinulle päteviä syitä, joitten perusteella hän ei hyväksy Orestesta. Mitä hän tietää nuorukaisesta?»
»Koska pakotat minut puhumaan», sanoi Menelaos, »niin on minun sanottava, että Eteoneus pelkää pojan liiaksi muistuttavan sinua — nimittäin mielipiteiltään.»
»Sen hän on perinyt äidiltään», sanoi Helena. »Eteoneus ei ole koskaan ymmärtänyt minua. Olen vakuutettu siitä, että poika on ilmetty Klytaimnestra. Pojat perivät tavallisesti ominaisuutensa äidiltään ja tytöt isältään.»
»Lörpötystä», sanoi Menelaos. »Ei lapsien luonnetta voi niin helposti määritellä. Sitäpaitsi se veisi siihen, että lapset ovat vastuussa vanhemmistaan, ja sehän ei ole oikein. Tavallisestihan he itse käyttäytyvät paljon järkevämmin.»
»Se on harvoin mikään hyve heissä», sanoi Helena. »Se on pantava heidän kypsymättömyytensä tai huonon kasvatuksensa tilille.»
»Katsoppas vain!» huudahti Menelaos. »Kuinka sinä luulet saavasi kenenkään tervejärkisen ihmisen uskomaan, että järkevä käytös on huonon kasvatuksen seuraus?»
»He eivät saisi olla järkeviä niin nuorina», sanoi Helena, »se on paha merkki. Silloin he alkavat väärästä päästä. Nuorten pitäisi aluksi rakastaa elämää. Järkevyys on eräs varovaisuuden muoto, se merkitsee tunnelmiensa tukahduttamista — mutta täytyyhän ihmisen ensin hankkia itselleen vaikutelmia ja tunnelmia, ennen kuin hän voi ruveta hillitsemään niitä. Tai sitten se on jonkinlaista ennakkovaromista ennen kuin edes on kerännyt itselleen maailmankokemusta. Ja kuinka voi hankkia maailmankokemusta, jos aloittaa elämänsä välttämällä sitä? Nuorilla ihmisillä ei voi olla mitään parempaa ominaisuutta kuin rakkaus elämään. Mutta juuri sitä heillä ei ole, ja sen vuoksi heidän järkevyytensä on minun mielestäni aivan merkityksetön.»
»Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut noista molemmista nuorista», sanoi Menelaos, »voin päätellä heillä olevan elämää kohtaan rakkautta aivan niin paljon kuin me suinkin voimme kestää. Eteoneus väittää niin Hermionesta ja Oresteesta, ja uskallanpa sanoa hänen olevan oikeassa.»
»Mistä alkaen olet etsinyt filosofista mielen virikettä portinvartijaltasi, Menelaos? Eteoneus on uskollinen orja — ja hyvin sivistymätön ihminen. Hän tuntee elämää niin paljon kuin kynnysmatolta voi nähdä. Huomaan sinun laskevankin vain leikkiä kanssani. Etkö tahtoisi puhua vakavasti?»
»Minä olen vakavissani. Voin puhua vieläkin vakavammin, jos todella sitä haluat. Mutta ennen kuin aloitamme, tahdon vain huomauttaa sinulle, että en ole koskaan mennyt kysymään Eteoneukselta mitään — hän tuli minun luokseni. Toisinaan hän lähtee kynnysmatoltaan etsiäkseen hetkiseksi minun seuraani, ja vaikka hän ei olekaan minulle itse valitsemani puhetoveri, ei hän suinkaan ole hupsu. Mutta vakavasti sanoen — niinkuin sinä esitit asian — koska et tahdo jättää minua rauhaan, niin mitä oikein tarkoitat Hermionen huonolla kasvatuksella, sillä elämänrakkaudella, jota hänellä ei ole, ja aviomiehellä, joka hänen pitäisi saada? Tunnen itseni tänä aamuna hajamieliseksi Agamemnonista saamieni uutisten vuoksi, ja muut asiat näyttävät minusta nyt ehkä vähemmän tärkeiltä kuin ne todellisuudessa ovat. Mitä oikein haluat?»
»Haluan sinun kuuntelevan minua», sanoi Helena, »ja jollei sinulla nyt ole siihen aikaa, niin odotan. Mutta Hermione on minun ymmärtääkseni vaarassa, josta voisimme pelastaa hänet, jos ryhtyisimme nopeasti toimeen, ja koska otaksun hänen joutuneen tähän vaaraan sen vuoksi, että minä hylkäsin hänet, en aio nyt jättää käyttämättä pienintäkään tilaisuutta hänen pelastamisekseen. Ellemme me aikanaan estä, menee hän naimisiin Oresteen kanssa, ja siitä olen varma, ettei se avioliitto tuota hänelle mitään muuta kuin onnettomuutta. Hän ei ole nähnyt ketään muuta ikäistään nuorta miestä kuin Oresteen ja Damastorin — Kharitaksen pojan. Vastakohtaisuuden vuoksi täytyy Oresteen näyttää suorastaan jumalalta. Sellaisissa asioissa on vertailulla ja vastakohtaisuudella tavallisesti suuri vaikutus. Jonakin päivänä Hermione varmasti tapaa todellisen miehen ja suree sitä, että meni liian varhain naimisiin.»
»Jopa nyt jotakin!» sanoi Menelaos. »Jopa — nyt — jotakin!»
»Eniten tarvitsee tyttäremme kokemusta — kokemusta», jatkoi Helena, »ja mahdollisimman nopeasti!»
»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla ketään ehdolla koekarkaukseen?»
»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö, tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»
»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos. »Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»
»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen. Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia, kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden. Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää, on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta. Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»
»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos. »Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu. Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu. Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani. Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»
»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin, Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä kutistu eikä kasva kieroon.»
»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä siis tarkoitat elämänrakkaudella?»
»En, se on rakkautta», sanoi Helena.
»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»
»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme, että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut, että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»
»Mutta miksi sovellat tuon selityksesi Hermioneen? Mikäli minä ymmärrän, on hän rakastava elämää, kun hänelle tulee tilaisuus siihen. Myöntänet kai, että hänellä on tähän mennessä ollut enemmän huolia kuin nuorilla ihmisillä pitäisi olla. Niittenkin painamana hän näyttää selvinneen aika hyvin, vaikka en tahdokaan esiintyä tällaisten asiain tuomarina. Jollei hän vielä olisikaan, niin luultavasti Orestes opettaa hänelle — hän on nimittäin minun ymmärtääkseni yritteliäs nuori mies, jonka pää on täynnä uudenaikaisia aatteita.»
»Voi, Menelaos, ethän sinä ollenkaan ymmärrä asian ydintä! Orestes on parantumattoman vakava ja vaarallisen päättäväinen, ilman kokemusta, ilman elämisen taitoa ja täysin vailla huumorin tajua. Jokaisella on hänestä tämä mielipide. Ehkäpä se on sinusta miellyttävä arvostelu. Hän on sen lajin nuoria ihmisiä, jotka näkevät elämän puutteet ennen kuin itse elämän ja ovat liian tunnollisia jättääkseen korjaamatta paikalla jokaisen huomaamansa virheen. Hän tekee velvollisuutensa toisia kohtaan hinnalla millä hyvänsä ja panee täytäntöön sen mitä pitää taivaan tahtona, vaikkapa hänen sitten täytyisi surmata joku. Luonnollisestikin hän suorittaisi murhan mitä hienotuntoisimmin ja hyvin vastahakoisesti. Tunnen tuonlaatuisen luonteen. Hän ei ole oikea mies opettamaan Hermionea, eikä häntä itseäänkään edes voi opettaa. Etkö voi kuvitella kuinka surkeaksi Oresteen elämä varmasti muodostuu — samoin kuin sen naisenkin, joka menee hänen kanssaan naimisiin? Menelaos, auta minua pelastamaan Hermione!»
»On sääli, ettemme voi viitata lähimmässä ympäristössä mihinkään loistavaan esimerkkiin hänen opastuksekseen — ellei häntä voida houkutella seuraamaan sinun esimerkkiäsi.»
»Ei, en tahdo, että hän seuraisi minun esimerkkiäni», sanoi Helena. »Tahdon hänen elämänsä paljon loistavammaksi ja onnellisemmaksi ja rakkaudesta rikkaammaksi. Hän ei ihaile minua, enkä minä moiti häntä. Soisin hänellä olevan enemmän Adrasten mielenlaatua. Se lapsi rakastaa elämää. Olen huolellisesti ohjannut hänen kasvatustaan.»
»Jumala häntä auttakoon!» sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni joutuu hän onnettomuuteen luultavammin kuin Hermione.»
»Minä taas väittäisin, että vaara vaanii kaikkialla samanlaisena, joskin eri syistä. Kharitaksen tyhmä poika ahdistelee häntä halpamaisella tavalla. Äidilleen selittää Damastor olevansa rakastunut Hermioneen. Pelkään Adrasten ottavan hänet liian vakavasti.»
»Nyt taas en saa ajatuksenjuoksustasi vähintäkään selvää», sanoi Menelaos. »Et halua Hermionen rakastuvan, koska hänellä ei ole rakkautta elämää kohtaan. Adrasten taas et tahdo rakastuvan siitä syystä, että hänellä on rakkaus elämään. Eikö kukaan saa rakastua?»
»Naiselle merkitsee rakastuminen rakastumista mieheen», sanoi Helena. »Tapasi mukaan jätät huomioonottamatta asian ytimen. En suinkaan toivo kummankaan näistä tytöistä heittäytyvän mitättömän miehen syliin. Orestes ja Damastor eivät muuten muistuta toisiaan paljonkaan paitsi että ovat kumpikin mahdottomia. Oresteella ei ole vähintäkään rakkautta elämää kohtaan — Adraste näkisi yhdessä minuutissa hänen lävitseen. Damastor teeskentelee muka rakastavansa elämää, mutta pohjaltaan hän on täysi pelkuri, jollaiseksi hänen äitinsä on hänet tehnyt. Toivon Adrasten pääsevän siitä ajoissa selville. Soisin Pyrrhoksen olevan täällä.»
»Pyrrhoksen — Akhilleuksen pojanko?»
»Niin.»
»Mitä sinä Pyrrhoksesta tahdot?»
»Haluan saada hänet vävykseni», sanoi Helena.
»Nytpä päästiin lopultakin asian ytimeen», sanoi Menelaos. »Mutta haluaakohan Hermione saada hänet miehekseen? Otaksun nimittäin, että sallimme hänen jossakin määrin itse valita. Hän on täysi-ikäinen nainen eikä ole ikänään vielä nähnyt Pyrrhosta.»
»Niin, mutta se vaarahan on aina tarjolla, että hän voi nähdä hänet milloin tahansa. Parasta on tavata hänet nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Hänessä on kaikkea tuota, mistä olen puhunut, ja kun Hermione tapaa hänet, huomaa hän sen pian meidän tarvitsematta nimenomaan mainita siitä. Jollei tyttäremme ole auttamattomasti hukassa, voittaa Pyrrhos hänen sydämensä.»
»Minä olen nähnyt hänet usein», sanoi Menelaos, »enkä ole menettänyt sydäntäni. Pyrrhoksessa ei ole mitään ihmeellistä.»
»Eikö ole?» sanoi Helena. »Minäpä luulisin olevan. Sain sen käsityksen, että sinun ja Agamemnonin oli pyydettävä hänen apuaan hänen isänsä kuoltua. Ehkä ei Akhilleuksessakaan ollut mitään ihmeellistä. Meidän ei tarvitse kiistellä sanoista. Pyrrhos on sen laatuinen ihme, jonka haluan saada Hermionelle. Kun ajattelen jaloa intohimoa ja vilkasta sielua, ajattelen tätä nuorukaista. Hän onkin täydellä syyllä se mikä on — hän oli suuren rakkauden hedelmä.»
»Lemmenlapsi, tarkoitat», sanoi Menelaos. »Hänen syntyperänsä oli jonkin verran epämääräinen, mikä on luonnollista, kun tietää hänet Akhilleuksen pojaksi. Hänen syntymänsä oli oikea häväistysjuttu.»
»Ei ollut!»
»Varmasti oli!»
»Varmasti ei ollut!»
»Kas vaan! Luulenpa tosiaankin, että juttu on mielestäsi hyvinkin mieltäylentävä. Akhilleus pukeutui tytöksi ja pääsi sillä tavoin Lykomedeen taloon ukon tyttärien seuratoveriksi. Yksi heistä huomasi ennen pitkää olevansa Pyrrhoksen äiti. Esitelkäämme tuo nuorukainen kaikin mokomin mahdollisimman pian Hermionelle!»
»Nyt et ole oikeudenmukainen, Menelaos! Akhilleuksen oma äitihän koetti kasvattaa poikaansa tyttönä, koska oli ennustettu, että hän kuolisi taistelussa, ja äiti yritti pettää kohtaloa. En ihaile hänen sotajuontaan, mutta kuka tahansa voi ymmärtää sen. Akhilleus ei esiintynyt tytön vaatteissa hetkeäkään sen jälkeen, kun oli kyllin vanha ymmärtääkseen juonen. Hän ei tehnyt koskaan mitään vilpillistä. Deidamiaa ei vietelty eikä petetty.»
»Ei tosin häntä», sanoi Menelaos, »mutta hänen vanhempiaan vedettiin nenästä. Nuo molemmat oivalliset nuoret olivat turmeltuneita ihmisiä.»
»Sinulla on halpamainen mieli, kun voit sanoa niin, vaikka ymmärrät asian paremmin», sanoi Helena. »He kasvoivat yhdessä lapsina, vieläkin läheisempinä ystävinä kuin veli ja sisar. Kun rakkauden aika tuli ja luonnon salaisuus ympäröi heidät, vetäytyivät he toinen toisensa syliin yhtä kauniisti kuin heidän sydämensä ja haaveensa olivat jo vetäytyneet yhteen. Akhilleus rakasti Deidamiaa kuolemaansa asti. Hän matkusti pois rakkaansa luota vain siitä syystä, että sinä pyysit häntä taistelemaan itsesi ja Agamemnonin puolesta. Hän jätti Deidamian tämän isän Lykomedeen luokse, joka aina kunnioitti Akhilleusta. Äiti opetti pikku poikansa kunnioittamaan isäänsä jumalana, ja Akhilleuksen suurimpana ilona olivat lapsesta saamansa uutiset. En näe tässä jutussa pienintäkään häpeän merkkiä. Näen vain sankarillisen nuorukaisen, joka mieluummin valitsi lyhyen ja loistavan kuin tavallisen järkevän ja sisällyksettömän elämän. Näen rakastuneen miehen, joka tunsi perin pohjin lemmittynsä, otti hänet ja oli täysin onnellinen itse niinkuin myöskin teki toisen onnelliseksi. Jollei heidän lapsensa ole ihme, niin hän on sentään melkein ihme — heidän rakkautensa oli poikkeuksellisen täydellinen.»
»Nyt on minun vuoroni sanoa jotakin», virkkoi Menelaos. »Puhu niin paljon kuin haluat elämänrakkaudesta ja määrittele se niin, että selvästi käy ilmi kuinka vailla sitä minä olen. Mutta kun Akhilleuksesta on puhe, tunsin minä hänet paremmin kuin sinä. Se on ainakin minun vakaumukseni. En ole koskaan tahtonut uskoa sitä juttua, jota sotajoukossa kuiskailtiin miehestä mieheen, että nimittäin sinä ja hän olitte tavanneet salaa piirityksen aikana.»
»En ole ikänäni tavannut häntä», sanoi Helena.
»Siitä olenkin varma», sanoi Menelaos.
»Mutta olisin tahtonut tavata hänet, jos se olisi ollut mahdollista», sanoi Helena.
»Siitäkin olen varma», sanoi Menelaos. »Mutta jos olisit tuntenut hänet, et ylistäisi häntä niin ylenmäärin. Akhilleus oli legenda. Hän innostutti sotajoukkoa, ja sen vuoksi hän oli välttämätön, mutta vain psykologisen vaikutuksensa tähden. Se Akhilleus, jonka sinä luulet tuntevasi, oli pelkkää tarua. Vai rakasti hän Deidamiaa kuolemaansa asti? Mutta koko meidän riitamme syynähän juuri oli tuo hänen naisensa — Briseis!»
»Aivan niin — mutta yhtä hyvin voisit sanoa, että siihen oli syynä Agamemnonin nainen — Khryseis», sanoi Helena. »Riita koski sotasaalista, ja naiset kuuluivat siihen mukaan, mutta kumpikaan noista miehistä ei ollut rakastunut vankiinsa. Sinä tiedät aivan hyvin, ettei ainakaan Akhilleuksella ollut mitään tekemistä Briseiksen kanssa. Hänen kunniaansa eikä sydäntään loukkasi se, että veljesi otti tuon naisen, joka tosin rakasti Akhilleusta — muuhan ei ollut mahdollista.»
»Me emme näytä katselevan asiaa samalta näkökannalta», sanoi Menelaos, »ja se on nyt jo vanha juttu. Ja jos nyt Akhilleuksella olikin kaikki hyveet, niin miksi tämä ihastus Pyrrhokseen? Et voi naittaa Hermionea Akhilleukselle, ja hyvin todennäköisesti Pyrrhos vastustaa ystävällistä aikomustasi naittaa tyttäresi hänelle. Mahdollisesti ei hän pidä meistä sen enemmän kuin minäkään hänen perheestään. Ennenkuin kiinnität häneen liian suuria toiveita, pitäisi sinun muistaa, ettei hän ole isänsä.»
»Ajattelen vain sitä, että hän on lähinnä paras», sanoi Helena. »Kun hän saa kokemusta, tulee hänestä luultavasti isäänsäkin suurempi. Hän osoitti samaa kuoleman halveksimista kuin Akhilleuskin, kun Odysseus tuli sinun puolestasi noutamaan häntä ja äiti ei tahtonut päästää häntä. Muistat kuinka poika piti kiinni oikeudestaan elää rohkeasti kohtalonsa määräysten mukaan, sillä hän oli sitä mieltä, että oli häpeällistä pysytellä turvassa tuollaisissa olosuhteissa, kun sinä tarvitsit hänen apuaan. Hänen vanha äidinisänsä oli hyvin ylpeä pojasta ja lähetti hänet siunauksella varustettuna matkalle. Ethän voi kieltää, että hän lopetti sodan teidän puolestanne ja palasi kotiin mainehikkaana. Jollei hän ollut ansainnut tuota kunniaa, niin millä tavoin hän sai sen? Jollei sinulla ja Agamemnonilla olisi ollut hänestä hyvä käsitys, niin ette olisi antanut hänelle muitten palkintojen mukana Hektorin vaimoa Andromakhea. Tahdon, että Hermione tutustuu Pyrrhokseen. Ainakin hänen pitää saada edes puhella sellaisen miehen kanssa, seurustella hänen kanssaan tuttavallisesti muutamia päiviä kotonaan ja ratkaista sitten itse. Valitkoon sitten aivan vapaasti. Olet ihan oikeassa — Pyrrhos ei kenties välitä mitään tyttärestämme, mutta Hermione ei ole kuitenkaan hänen käytyään täällä enää yhtä tietämätön kuin ennen. Pyydä Pyrrhosta tulemaan tänne, Menelaos — pyydä häntä heti paikalla!»
»En missään tapauksessa!» sanoi Menelaos. »Hän ja minä emme nuku saman katon alla!»
»Mutta ole toki hyvä ja selitä miksi ette.»
»En tahdo häntä kotiini, siinä on tarpeeksi selitystä. Minua ihmetyttää miksi olen sietänyt sinun häpeämättömiä puheitasi — ja sallinut sinun selittää minulle mitä ymmärrät tyydyttävällä rakkaudella ja onnellisella kodilla. Tähän asti on edullinen ulkomuotosi pelastanut sinut ansaitsemastasi kohtalosta — antakoot jumalat sen itselleen anteeksi! — mutta ei ole sinun syysi, jollet nyt pääsekään siihen, mihin pyrit. Sinulla ei ole siveän naisen alkeellisia vaistoja! Sinä petit minua alussa — nimittäin tänä aamuna — huolehtimalla muka lapsesi tulevaisuudesta. Mitä sinä välittäisit lapsesi tulevaisuudesta! Ennemmin tai myöhemmin päästät luontosi valloilleen — sinun lemmenasioistasihan meidän nyt onkin keskusteltava eikä Hermionen! Olkoon mies sitten vanha tai nuori, alhainen tai ylhäinen, yhdentekevää silloin kun sinua haluttaa panna hänet päästä pyörälle! Rakastit Akhilleusta ja rakastat vieläkin välittämättä siitä onko hän elävä vai kuollut, ja sen vuoksi täytyy minun nyt kutsua hänen poikansa tänne lähinnä parhaana! Hermionen nähtäväksi! Kuinkahan paljon hän hyötyisi Pyrrhoksen näkemisestä. Paris — Hektor — Akhilleus — en tahdo puhua menneistä vuosista, mutta etkö ole itsekin sitä mieltä, että aikasi on jo ohitse? Ja millainen aika se on ollutkaan! Kohtuus kaikessa, rajoita häpeäsi yhteen sukupolveen!»
»Menelaos!» sanoi Helena. »Sinun huono käytöksesi silloin kun suutut ei ole minulle uutta, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olet niin mustasukkainen. Mustasukkaisuus on ainoa häpeällinen hulluuden muoto. Se alkaa tosiasiain häijyllä vääristämisellä. Jos olisin koskaan antanut sinulle vähintäkään mustasukkaisuuden aihetta ja jos olisit koskaan uskonut minusta hyvää, olisit surrut jalomielistä mutta ymmärtämätöntä erehdystäsi. Et olisi tuominnut minua siksi, että olen se mikä olen mistä syystä olen jo muutenkin saanut tarpeeksi kokea kohtalon kovuutta. Jos luulisit minun olevan rakastunut Pyrrhokseen, et asuisi minun kanssani etkä tuntisi oloasi rauhalliseksi, vaikka tietäisitkin Pyrrhoksen olevan vaikutuspiirini ulkopuolella. Et voisi kestää yhteiselämäämme, jos uskoisit minusta mitä olet sanonut nyt juuri. Muistutit äsken minulle meidän ikäämme. Sen vuoksi on sinun liian myöhäistä yrittää parantaa käytöstäsi. Mutta minä vihaan valehtelemista kaikkina ikäkausina. Koeta olla rehellinen itseäsi kohtaan, Menelaos, ja koeta puhua minulle yhtä avomielisesti kuin minä sinulle. En salli sinun loukata minua — ja sinun on ymmärrettävä, ettei totuus ole minulle loukkaava. Minun elämäni vaiheet tunnetaan hyvin — suureksi osaksi sen vuoksi, että en ole itse tahtonut salata mitään. Sinun kokemuksesi ovat valitettavasti paljon hämärämmät. Mutta edes tämä kerta täytyy meidän puhua oikein perin pohjin ja peittelemättä. Toivotko minun jäävän asumaan vaimonasi ja kunnioitettuna henkilönä? Tällä kerralla ei ole kysymys muista miehistä — nyt on vain kysymys sinusta ja minusta. Tarvitsetko minua? Vai haluatko surmata minut? Jollet tosiaankaan tarvitse minua, en jää päiväksikään. Jos sinun tulee parempi olla surmattuasi minut, menen ilomielin noutamaan sankarillisen miekkasi. Muistaakseni jätit sen ruokasaliin. Mutta nyt sinun on valittava näistä ehdoista jompikumpi. Kumpaa haluat?»
»Sanoin vain, etten tahtonut Pyrrhosta —»
»Kumman valitset, Menelaos?»
»Mistä kahdesta kumman?»
»Sinun on turha kieroilla, Menelaos, nyt on sinun vastattava. Olen kerran lähtenyt tästä talosta ja voin tehdä sen uudelleenkin. Jos tällä kerralla lähden täältä omasta pyynnöstäsi, et voi tuoda minua takaisin. Jään sillä ainoalla ehdolla, että et enää loukkaa minua. Tahdotko minun jäävän?»
»Kysymyksesi on hyvin laajakantoinen ja monimutkainen», sanoi Menelaos.
»Saanko harkita sitä?»
»Se on monimutkainen», sanoi Helena, »mutta yhä vaikeammaksi se muuttuu, jos rupeat sitä harkitsemaan. Parasta on tehdä ripeä päätös ja saada asia selväksi.»
»Siis lähdetkö sinä nyt», sanoi Menelos.
»Vai tapatko sinä minut», sanoi Helena.
»Olisi hyvin vaikeaa selittää asia ihmisille», sanoi Menelaos. »Se saisi minut näyttämään epävarmalta.»
»Voi, helppo sinun olisi selittää se», sanoi Helena. »Kerro ihmisille totuus. Totuus voittaa kaikki — vai rakkausko se voittaa? Totuudella täytyy olla yhtä suuri voima. Sano heille, että rakastin Parista ja karkasin hänen kanssaan — hylkäsin sinut — vietin vuosikausia hänen sylissään, ja sinä annoit minulle anteeksi ja toit minut takaisin. Kerro sitten heille, että sait jälkeenpäin tietää minun ihailleen Akhilleusta, joka oli kuollut ja jota en ollut koskaan nähnyt — joten sinun tietysti täytyi ajaa minut pois tai surmata minut puhdistaaksesi maineesi. Sinua ymmärretään varmasti.»
»En ole niinkään varma siitä», sanoi Menelaos. »Paris kyllä ymmärtäisi ja kuka tahansa muu, joka olisi lähemmin selvillä sinun kyvystäsi työntää syy miehen niskoille, mutta siitä olen varma, että useimmat ihmiset luulevat sinun kanssasi olevan yhtä helppoa elää kuin olet kaunis katsella. Mieluummin annan sinun itse ratkaista. Jää, jos haluat, tai lähde pois, jos mielesi tekee. Jos jäät ja jollet liiaksi ärsytä minua, niin koetan olla sanomatta sinulle mitä ajattelen.»
»Se ei riitä», sanoi Helena; »sinun täytyy ajatellakin ystävällisesti».
»Minä koetan» sanoi Menelaos, »enempää en voi luvata».
»Enempää en tahdokaan», sanoi Helena. »Olen oppinut olemaan järkevä. Salli minun nyt puhua oikein selvästi toisista miehistä. Rakastin Parista. Sehän on ollut aina tunnettu tosiasia. Minä kunnioitin — jopa erikoisen lämpimästi — Hektoria, mutta en voinut rakastaa häntä. Hänen luonteensa oli kaikkien tuntemaini ihmisten luonteista oivallisin esimerkki sellaisesta, josta minä en pidä. Hän ei ollut iloinen — ei edes ennen sotaa. Hänellä ei ollut vähimmässäkään määrin sitä elämänrakkautta, josta olemme puhelleet. Kaikki synkkä tuntui hänestä aivan kuin velvollisuudelta. Hän oli huolissaan joka ainoasta kiusasta, jonka sai vältetyksi. Tietysti hän nautti elämästä enemmän kuin tahtoi tunnustaa. Hän saattoi sanoa, että sota oli traagillista sekä ettei siitä aiheutuisi mitään hyvää, ja samassa hengenvedossa hän voi rukoilla, että hänen pieni poikansa tulisi vielä kuuluisammaksi soturiksi kuin hän itse. Mitä Akhilleukseen tulee — älä nyt vain kiihdy — olen varma siitä, että jos olisin tuntenut hänet, olisin rakastanut häntä, vain häntä ikuisesti. Meidän täytyy rakastaa parasta — ja hän oli suurin teistä kaikista. Jos hän olisi ollut kosijoitani ja jos olisin silloin ymmärtänyt elämää tarpeeksi, olisin ottanut hänet. Ei se ole sinun syysi eikä minun, ja sinä olet varmasti siksi oikeudenmukainen, että myönnät minun ajattelevan hänestä samoin kuin koko maailma ajattelee. Toivottavasti olet myöskin niin oikeudenmukainen minua kohtaan, että myönnät minun haluavan hänen poikaansa tyttärelleni enkä itselleni.»
»Oletko minua kohtaan niin oikeudenmukainen», sanoi Menelaos, »että muistat minullakin voivan olla omat mielipiteeni elämästä ja rakkaudesta? Että minullakin, vaikka en olekaan niin huomattava kuin Akhilleus ja sinä, on tässä maailmassa oma osuuteni, joka ainakin minulle on tärkeä? Kun ihmiset menevät naimisiin ja toinen heistä on poikkeuksellisen loistava, vaaditaan ilmeisestikin vähäpätöiseltä aviomieheltä, että hän olisi ylpeä vaimostaan, auttaisi hänen pyrkimyksiään voimainsa mukaan ja pysyttelisi nöyrästi taustalla. Hän ansaitsee mielestäni jonkinlaisen palkinnon.»
»Niin hän ansaitseekin», sanoi Helena, »ja hän voikin olla varma siitä, että saa ansaitsemansa palkinnon. Hän menettää vaimonsa. Naisparka, hän luuli menevänsä naimisiin miehen kanssa, suuren miehen kanssa, joka olisi hänen vertaisensa toveri eikä hänen orjansa. Todennäköisesti hän on liioitellut miehensä avuja, samoin kuin tämäkin hänen avujaan, mutta hän koettaa uskoa mieheensä mahdollisimman kauan. Silloin kun mies alkaa väittää, ettei hän merkitse mitään vaimonsa rinnalla, on kaikki ohitse.»
»Mikä sitten?» sanoi Menelaos.
»Heidän yhteiselämänsä», sanoi Helena.
»Mutta olettakaamme aivan yleisesti puhuen», sanoi Menelaos, »olettakaamme, että hyljätty aviomies lähtee noutamaan takaisin vaimoaan ja tuo hänet kotiin; parantaisihan se asiaa, eikö niin? Vaimo saisi hänestä edullisemman käsityksen, eikö niin?»
»Yleisesti puhuen, kyllä», sanoi Helena — »etenkin jos mies kykenisi suorittamaan kaikki omin voimin».
»Totta totisesti!» sanoi Menelaos.
»Ja sinä pyydät Pyrrhosta tulemaan heti», sanoi Helena.
»En heti enkä tuonnempana!» sanoi Menelaos.
»Me tarvitsemme hänet heti paikalla», sanoi Helena.
»Hän ei koskaan astu jalallaankaan minun talooni!» sanoi Menelaos.
»Yksityiskohdat voidaan järjestää milloin tahansa», sanoi Helena.
»Pääasia on, että hänet saadaan tänne pian.»