II
»Hermione, lapseni, tule tänne», sanoi Menelaos. »Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa. Istuuduppas. Onko sinulla elämänrakkautta?»
»Mitä se on?» kysyi Hermione.
»Älä kysy minulta hankaloita asioita — vaan vastaa kysymyksiini», sanoi isä. »Rakastatko sinä elämää?»
»Totta kai», sanoi Hermione.
»Sepä hyvä, rakastatko sitä tarpeeksi?»
»Kuinka minä sen tietäisin? Mikä on kylliksi?»
»Kokeilkaamme nyt sitä», sanoi Menelaos. »Haluatko vakavasti mennä naimisiin Oresteen kanssa?»
»Haluan», sanoi Hermione.
»Nyt olet antanut vastauksen kysymykseeni. Sinä et rakasta elämää.»
»En ymmärrä kuinka todistat sen tällä», sanoi Hermione.
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta se riittää todistukseksi äidillesi, joka tietää sellaisista asioista enemmän kuin me. Toivon sinun menettelevän sen mukaan.»
»Isä, soisin ettet kiusoittelisi minua sellaisella asialla, jota pidän ja jota kuka tahansa pitäisi — hyvin vakavana!»
»Mihin sinä oikein viittaat?» sanoi Menelaos.
»Tietysti avioliittoon!»
»Sehän on vakava asia», sanoi Menelaos, »mutta en minä vielä ollut tullut siihen. Halusin vain saada selville onko sinulla elämänrakkautta, koska siinä tapauksessa voit mennä naimisiin milloin tahansa vaikkapa vääränkin miehen kanssa, mutta jollei sinulla ole sitä, sinun täytyy lykätä avioliittosi tuonnemmaksi, vaikkapa oikea mies olisi tarjolla.»
»Ole nyt toki hyvä ja selitä minulle oikein mitä tarkoitat», sanoi
Hermione.
»Kaikki aikanaan», sanoi Menelaos. »Minun täytyy ensinkin kysyä sinulta paria seikkaa. Onko ketään sellaista miestä, jonka kanssa tahtoisit karata?»
»En tahdo karata! Tahdon mennä naimisiin Oresteen kanssa.»
»Se on taas liian kiireellistä», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi ensin karata. Äitisi sanoo, että sinun pitäisi, vaikka hän pelkääkin, ettet sitä tee.»
»Tahtooko äiti minun karkaavan?» sanoi Hermione.
»Miksi?»
»Luulen hänen tarkoittavan sitä, että ihminen joka tapauksessa karkaa ennemmin tai myöhemmin, ja kun hän on itse kokeillut sitä myöhemmin, on hän sitä mieltä, että parempi on karata aikaisemmin. Riittäköön se tästä. Haluaisitko, että Pyrrhos tulisi tänne muutamiksi päiviksi?»
»Kuka on Pyrrhos?»
»Tiedäthän sen — Akhilleuksen poika.»
»Miksi minun pitäisi tutustua häneen?»
»Se olisi sinulle eduksi ja lisäisi melkoisesti maailmantuntemustasi. Pyrrhos olisi vastapainoa suljetulle elämällesi. Jos suuret kuvittelumme sinusta ovat oikeat, rakastut häneen.»
»Olen jo rakastunut Oresteeseen, isä!»
»Sittenhän voit karata Pyrrhoksen kanssa, päästä selville erehdyksestäsi ja mennä sen jälkeen naimisiin Oresteen kanssa.»
»Tämä ei mielestäni ole laisinkaan huvittavaa», sanoi Hermione. »Olet loukannut minua kovasti. Saanko mennä?»
»Et, tyttäreni, et saa lähteä. Tule takaisin tänne ja istuudu taas. Auta minua kokoamaan ajatuksiani. Olen puhellut äitisi kanssa sinusta ja Oresteesta ja tunnen mieleni hyvin masentuneeksi. Hän pelkää, ettei Orestes sittenkään ole oikea mies sinulle, ja minustakin tuntuu, että meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Äitisi selittää varmasti itse sinulle mielipiteensä. Minä olen vain maininnut tärkeimmät kohdat. Minä puolestani hyväksyn Oresteen, ja sinä ja minä ymmärrämme toisemme tarpeeksi hyvin keskustellaksemme hänestä maltillisesti ja toivoakseni kiihtymättä. Kerroppas minulle millainen mies hänestä on tullut.»
»Hän on jokseenkin pitkä — ja kerrassaan kaunis mies», sanoi Hermione, »ja muuten hänellä on hyvin viehättävät henkilökohtaiset ominaisuudet. En luule olevani puolueellinen — olen varma siitä, että sinä tulet pitämään hänestä!»
»Sehän on selvää», sanoi Menelaos. »Jättäkäämme nyt hänen kauneutensa ja puhelkaamme hänen luonteestaan. Millainen mielenlaatu hänellä on — nimittäin luonne ja niin edespäin?»
»Hän on hyvin mietteliäs», sanoi Hermione, »ehkäpä vähän liian vakava, mutta sellaistahan voi vain sanoa hyväksi viaksi. Hän on paljon harkitsevampi kuin voisi kuvitellakaan niin nuoresta miehestä ja hän on hyvin velvollisuudentuntoinen. Hänen seurassaan tunnen itseni kerrassaan kevytmieliseksi. Hän on aivan liian hyvä minulle.»
»Tuota viime väitettäsi epäilen», sanoi Menelaos. »Kuuleppas, Hermione, kuvauksesi on erittäin mieluinen minulle, mutta älä sano äidillesi samaa. Parempi sinun olisi kuvailla hänen rajumpia ominaisuuksiaan puhellessasi hänelle — ja hänen vikojaan. Mitkä niistä ovat pahimpia?»
»Hänellä ei ole — no niin, en tahdo sanoa, ettei hänellä ole niitä yhtään, sillä jokaisella ihmisolennolla on joitakin, mutta hän on niin ystävällinen ja hienotuntoinen minua kohtaan, niin kiintynyt vanhempiinsa, niin innokas suojelemaan minun mainettani ja omaansa, että en voi ymmärtää minkä varsinaisen vian hänestä voisi löytää.»
»Hän on kaikesta päättäen merkillinen nuori mies», sanoi Menelaos, »mutta usko pois, äitisi ei koskaan hyväksy häntä. Sinun täytyy mahdollisesti valita joko hänet tai äitisi.»
»Valitsen nyt jo Oresteen», sanoi Hermione.
»Minä kannatan sinua», sanoi Menelaos, »mutta en ole varma, vaikka äitisi sittenkin saisi tahtonsa lävitse. Sanoit siis, että hän on kiintynyt vanhempiinsa?»
»Hän jumaloi isäänsä», sanoi Hermione.
»Mitä hän ajattelee äidistään?»
»Olet siis kuullut asiasta», sanoi Hermione. »En tietänyt, että se oli jo levinnyt laajemmallekin, enkä tahtonut ensimmäisenä kertoa siitä. Tietysti hän suree äitinsä käytöstä, mutta Klytaimnestra on kuitenkin hänen äitinsä, eikä Agamemnonkaan ole kohdellut häntä hyvin. Orestes on kauhean onneton. Olen ollut hänen neuvonantajansa kaikissa asioissa — hänellä ei ole ketään toista, jolle voisi uskoa huolensa.»
»Kuinka hänen sisarensa laita on — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
Elektrako?» kysyi Menelaos.
»Orestes ei voi tavata häntä», sanoi Hermione. »Elektra on kotona hyvin vaarallisessa asemassa ja toivoo voivansa varoittaa isäänsä tai auttaa häntä, kun hän palaa. Sisar kiirehti pelastamaan Oresteen pois tieltä niin pian kuin Aigisthoksesta tuli talon isäntä, sillä hän luuli, ettei Aigisthos antaisi Oresteen kasvaa koston toimeenpanijaksi. Sen vuoksi Orestes viettääkin niin rauhatonta elämää. Hän piileskelee odotellen hetkeä, jolloin isä palaa ja tarvitsee hänen apuaan.»
»Kuinka kauan tätä kaikkea on kestänyt, Hermione?»
»Voi, vuosikausia. Kukaan ei tietysti tarkoin ole selvillä siitä, koska Klytaimnestra alkoi suhteensa Aigisthokseen, mutta heistä on puhuttu jo kauan aikaa, ja arviolta noin kolme vuotta sitten Klytaimnestra esitteli hänet kaikille oikeana aviomiehenään. Silloin Aigisthos otti julkisesti haltuunsa Agamemnonin omaisuuden, ja Elektra toimitti Oresteen turvaan pois talosta. Orestes tuli silloin kysymään minulta mitä pitäisi tehdä. Vanha portinvartijamme ei tahtonut päästää häntä sisään.»
»Olen kuullut, että hän siitä huolimatta tuli sisään sekä silloin että muutamia kertoja myöhemminkin», sanoi Menelaos. »Eteoneus on pahoillaan niin epämiellyttävästä kohtauksesta. Mutta jollet ennestään tiedä, täytyy minun nyt sanoa sinulle, ettei Orestes tehnyt portinvartijaan hyvää vaikutusta. Sinun serkkusi ei ole täällä tosiaankaan suosittu. Kuinka selität sen? Et suinkaan halua mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei voi tulla toimeen ihmisten kanssa. Kun äitisi moitti häntä, asetuin minä luonnollisesti Oresteen puolelle, sillä äitisi ei osaa arvostella miehiä. Mutta kaiken aikaa muistin Eteoneuksen mielipiteen, ja ukko on aika älykäs. Ymmärrä minut oikein, Hermione, minulla ei ole mitään Orestesta vastaan, mutta sinun pitäisi katsella asiaa joka puolelta.»
»Eteoneuksen vikana, isä, on hänen ikänsä. Hän luulee kykenevänsä järjestämään paikalleen maailmankaikkeuden asiat, eikä hän ole nähnyt elämästä muuta kuin sen, mitä tulee sisään sinun ovestasi! Hänen elämänsä sisältönä on juoruaminen — hän kuiskaili Klytaimnestrasta jo ennen kuin Orestes mainitsi minulle asiasta sanaakaan. Kuinka hän voisi ymmärtää sellaisia nuoria ihmisiä, jotka on kasvatettu niinkuin Orestes ja minä?»
»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu», sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».
»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»
»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi — mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»
»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä. Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä kannassasi mitään järkeä.»
»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä, että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»
»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»
»No, kuka sitä vaatisi?»
»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan hänen kanssaan yhtä mieltä.»
»Tahtooko äitisi, että menisit naimisiin Damastorin kanssa?»
»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina hänen tarkoituksiaan.»
»En minäkään», sanoi Menelaos, »mutta yhdestä hänen tarkoituksestaan olen kuitenkin selvillä. Olen varma siitä, ettei hän halua sinun menevän naimisiin Damastorin kanssa!»
»No kenen kanssa sitten?»
»Hän sanoo sen kyllä itse sinulle omalla tavallaan. Muista olla hyvin hämmästynyt, kun hän esittää sen sinulle. Mutta turvatakseni sinut suuremmalta pelästykseltä vihjaan sinulle asiasta vähän etukäteen — hän aikoo naittaa sinut Pyrrhokselle.»
»Mutta enhän minä tunne koko miestä! En tahdo häntä! Eikä hän luultavasti halua minua!»
»Se on omituista», virkkoi Menelaos, »mutta aivan samaa ajattelin minäkin, kun äitisi kertoi minulle suunnitelmistaan».
»Mutta miksi hän sitten pitää kiinni niin järjettömästä ajatuksesta?»
»Parasta on kysyä miksi hän laisinkaan suunnittelee sellaista. Minusta alkaa melkein tuntua siltä, että äitisi rupeaa vanhenemaan. Ulkonaisesti ei tosin näytä siltä, mutta hän on nyt viidennellä kymmenellä ja on kokenut yhtä ja toista. Kaikki tuommoinen elämänrakkaudesta puheleminen on paha merkki. Niinikään hänen avioliittosuunnitelmansa. Luulisi hänen saaneen jo tarpeeksi kokemusta avioliitosta, ja niin hän onkin. Sen vuoksi hän alkaa suunnitella naimakauppoja toisten puolesta. Kun olemme itse, lakanneet näyttelemästä pääosia, koetamme näytellä jumalaa ja ohjata uusia näyttelijöitä. Se on jonkinlainen jäähyväiset.»
»Onko Pyrrhos kaunis mies?» kysyi Hermione.
»Hyvin kaunis», sanoi Menelaos.
»Minä en olisi kovin varma jäähyväiseleestä», sanoi Hermione. »Jos äiti sattuisi mieltymään häneen, en uskaltaisi väittää hänen nuoruutensa auttamattomasti olevan ohitse.»
»Oletko ajatellut sitä myöskin?»
»Mitä myöskin, isä?»
»Tarkoitan, että luuletko hänen voivan rakastua Pyrrhokseen?»
»Voi, enhän minä tiedä muuta kuin mitä sinä olet kertonut minulle, mutta siinä en ole kanssasi yhtä mieltä, että äiti alkaisi olla vanha. Päinvastoin. Hän on niin — kuinka nyt oikein sanoisinkaan? — hän on niin elinvoimainen, että minusta tuntuu keskusteltuani hänen kanssaan aivan kuin olisin jutellut siivekkään olennon kanssa.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne, ja sillä hyvä», sanoi Menelaos.
»Tuonnempana se voi olla vaaratonta, mutta niinkuin sanot —»
»En tarkoittanut juuri sitä», sanoi Hermione. »Äidistä on vaikea puhella täsmällisin sanoin. Luulen hänen muuten tarkoittavan täyttä totta minun avioliitollani. Mutta hänenhän on mahdotonta ennakolta aavistaa minkä vaikutuksen hän itse tekee joihinkin ihmisiin. Luulen nähneeni hänen heikot puolensa liian selvästi joutuakseni hänen taikavoimansa alaiseksi, mutta toisaalta taas iloitsen siitä, että kykenen huomaamaan hänen tarkoituksensa vakavuuden. Äiti on suoraan sanoen liian vakava. Koko vika on juuri siinä, että häneltä puuttuu huumori. Sinulla sitä on, ja minä olen, taivaan kiitos, perinyt sitä jonkin verran, mutta hänellä ei ole huumoria vähääkään.»
»Tuopa on oivallista!» sanoi Menelaos. »Minun olisi pitänyt ajatella sitä silloin, kun hän kevensi minulle sydäntään nuoremman sukupolven suhteen. Hermione, siinäpä juuri asian ydin onkin — hän ottaa kaikki asiat kauhean vakavasti, ja koska hänellä ei ole laisinkaan huumorin tajua, on hän aina taipuvainen joutumaan vakavuudessaan väärään suuntaan.»
»Ja hän on niin tarmokas», sanoi Hermione. »Jos hän saisi minut ensin naitetuksi, niin mihinkähän hän sitten kohdistaisi henkensä voimat? En ymmärrä kuinka henkilö, joka näyttää niin huolettomalta, jopa toisinaan tyyneltäkin, voi olla niin ihmeteltävän tarmokas. Tuo suoruus, josta hän aina puhuu, on vain puolustuksena silloin kun hän haluaa panna toimeen jonkin mielitekonsa. Nyt alan ymmärtää, mitä ne vanhat tarinat tarkoittavat, jotka puhuvat hävittävästä kauneudesta.»
»Niin, äitisi on juuri sellainen kuin niissä kuvatut henkilöt», sanoi Menelaos. »Luullakseni se on jonkinlainen taivaan lahja. Varmasti olen hukannut aikaani turhaan moittiessani häntä siitä.»
»Mutta pitäisihän hänen edes nyt tuntea itsensä paremmin», sanoi Hermione. »Hänen pitäisi sääliä niitä heikkoja ja vastaanottavaisia, jotka ihailevat ja jäljittelevät häntä. Vaikka antaisikin hänelle anteeksi kaiken muun, on sentään mahdotonta antaa anteeksi sitä, että hän johtaa kokonaan harhaan viattomat, jotka eivät aavista mitään pahaa.»
»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se, että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»
»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän kaikkia hänen virheitään!»
»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»
»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi», virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen melkein ilman mitään mutkia.»
»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»
»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan, että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»
»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.
»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet itseämme toisillemme määrättyinä.»
»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»
»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee. Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta. En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies, jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin, niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»
»Minä en tahdo Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos. »Sanon sen Helenalle paikalla, kun näen hänet.»
»Sano se hänelle nyt», virkkoi Hermione, »tuolla hän tulee!»
III
»Helena», sanoi Menelaos, »sanon sinulle vieläkin, että en halua
Pyrrhosta tänne!»
»Se oli hyvä, että mainitsit Pyrrhoksen», virkkoi Helena, »halusinkin juuri puhella hänestä Hermionen kanssa, ja aikaa säästyy, kun pääsee suoraan asiaan».
»Salli minun sitten paikalla sanoa, äiti», virkkoi Hermione, »että en tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen — enkä Damastorin kanssa.»
»Damastorin? Taivas varjelkoon!» sanoi Helena.
»Etkö sinä kehoittanut Hermionea menemään naimisiin hänen kanssaan!» sanoi Menelaos. »Hän sai sen käsityksen.»
»En sinä ilmoisna ikänä», sanoi Helena. »Kerroin vain Hermionelle, että Kharitas väitti poikansa rakastavan häntä, ja huomautin, että huonommankin aviomiehen voisi valita itselleen. Ja se onkin totta. Mutta mieluummin soisin tyttärelleni paremman kohtalon. Koettaessani ottaa selvää, oliko Damastor ruvennut hakkailemaan Hermionea, niinkuin Kharitas otaksui, sain selville mitä epäilinkin, nimittäin että poika petti äitiään. Damastor ei kelpaa oikeastaan mihinkään mielestäni, ja mitä taas Pyrrhokseen tulee, en ole kehoittanut Hermionea menemään hänen kanssaan naimisiin enkä koskaan kehoitakaan. Hän saa ottaa miehekseen kenet itse haluaa. Niin hän joka tapauksessa tekeekin. En ole edes koskaan maininnut Pyrrhoksen nimeäkään hänelle, mutta aioin kyllä neuvoa häntä tutustumaan tuohon nuorukaiseen, ennen kuin valitsee lopullisesti. Sinä olet siis kertonut hänelle meidän keskustelustamme?»
»Niin olen», sanoi Menelaos. »Kerroin hänelle, että sinä halusit Pyrrhosta vävyksesi ja ehdotit, että hänet kutsuttaisiin tänne vierailulle.»
»Epäilemättä olet värittänyt selostuksesi hyvin vahvasti oman käsityskantasi mukaan», sanoi Helena. »Se on tavallinen yhteistoiminnan muoto. No mitä sinä arvelet siitä suunnitelmasta, Hermione?»
»Hermione ajattelee samoin kuin minäkin, ettei olisi oikein turvallista kutsua Pyrrhosta tänne», sanoi Menelaos.
»Kuinka niin?» sanoi Helena. »Kuka häntä loukkaisi? Vieraathan ovat aina turvatussa asemassa.»
»Mutta isäntä ei ole nykyään», sanoi Menelaos. »Me olemme päättäneet ilmaista mielipiteemme melkein yhtä avomielisesti kuin sinäkin. Hermione on samaa mieltä kuin minäkin, nimittäin että hän ja minä emme paljonkaan hyötyisi Pyrrhoksen käynnistä. Kun sinä olet täällä, ei Hermione joutuisi paljonkaan seurustelemaan tuon nuorukaisen kanssa, joka tietysti joutuisi niin suureen ihastuksen valtaan, että ei mahdollisesti huomaisikaan sellaista henkilöä olevan olemassa kuin tyttäresi — tai miehesi. Ei, Helena, se ei käy päinsä.»
»Äiti, en minä aivan noin sanonut. Minä —»
»Siitä olen varma, tyttäreni», sanoi Helena. »Jatka, Menelaos.»
»Minulla ei ole mitään lisättävää.»
»Sinulla täytyy olla», sanoi Helena. »Ei kukaan mies voi puhua vaimolleen tuolla tavoin ja tyttärensä kuullen, lisäämättä sanoihinsa vielä aika paljon. Samalla tavoin sinä loukkasit minua viime kerrallakin asiasta keskustellessamme. Silloin sanoin sinulle, etten jäisi taloosi, jos toistaisit tuon loukkauksen. Nyt lähden. Valitan, Hermione, että joudut näkemään vanhempaisi välillä näin onnettoman riidan, mutta koska isäsi on päättänyt saada sen aikaan, on parasta, että saat itse henkilökohtaisesti nähdä tämän kohtauksen. Pyysin isääsi kutsumaan Pyrrhoksen tänne, jotta perehtyisit vähän paremmin seuraelämään, ennen kuin valitset itsellesi miehen. Isäsi syytti minua siitä, että olin rakastanut Akhilleusta. Palautin Menelaoksen mieleen, että en ollut koskaan nähnyt Akhilleusta, joka oli nyt haudassaan, mutta sanoin, että jos olisin tuntenut hänet, olisin varmasti rakastanut häntä, sillä hän oli aikansa suurin mies ja puoleensavetävin samalla. Meidän täytyy välttämättä rakastaa parasta nähdessämme sen, ja jollemme halua sitä rakastaa, on meidän paras olla näkemättäkin sitä. Pyrrhos on minun käsitykseni mukaan samanlainen kuin isänsäkin. Mikäli minä tiedän, on hän nykyään elävistä miehistä kaunein. Ehkäpä olisi ystävällistä sinua kohtaan jättää hänet kutsumatta tänne, jos vain voisimme olla varmoja siitä, että et koskaan tapaa häntä sattumalta muualla, sillä Orestes ja sinä olette ilmeisesti tyytyväisiä toisiinne. Mutta jonakin päivänä joudut melkein varmasti näkemään Pyrrhoksen, ja kuinka silloin käy, jos olet jo sidottu toiseen mieheen? Halusin sanoa tämän sinulle oikein sydämeni pohjasta ja kehoittaa sinua lausumaan Pyrrhoksen tervetulleeksi hänen saapuessaan. Aioin lisätä, että vaikka uskon hänet Orestesta etevämmäksi, en ole nähnyt Orestesta ja voin siis olla väärässä. Tavattuasi Pyrrhoksen pidät häntä ehkä vähemmän viehättävänä kuin minä. Olkoon tähän eriävään käsitykseen sitten syynä sinun tai minun makuni huonous, asia on joka tapauksessa selvitetty. Sitten voit valita kenet haluat. Mutta älä kieltäydy, Hermione, ensin tapaamasta Pyrrhosta ja sitten vasta menemästä naimisiin Oresteen kanssa. Sinun luottamuksesi aviomiestä kohtaan myrkyttyy alusta lähtien. Olet muistava, että et halunnut verrata häntä toisiin miehiin. Rupeat aprikoimaan mitä olisi voinut tapahtua, jos olisit tavannut Pyrrhoksen. Ensin rukoilet, että et koskaan tapaisi häntä, sitten alat toivoa, että kuitenkin saisit nähdä hänet, ja lopuksi tietysti joudut yhteen hänen kanssaan. Näin minä aioin sanoa. Mutta sinä ja isäsi saatte nyt järjestää nämä asiat niinkuin itse parhaaksi näette. Minä jätän tämän talon ikipäiviksi. Menelaos ja minä olimme sopineet siitä, että jos hän vielä puhuisi minulle tällä tavoin, niin matkustan pois.»
»Voi, Helena», sanoi Menelaos, »minä unohdin sen kokonaan».
»Ei, et sinä unohtanut», sanoi Helena, »vaikka ei sekään olisi mikään puolustus, jos niinkin olisi. Ei suinkaan minulle ole mieluisempaa kestää loukkausta, jos tiedän sen pulpahtaneen ilmoille vaistomaisesti. Mutta sinä olit luvannut, kun keskustelimme tästä asiasta viimeksi, lakata puhumasta tuohon sävyyn, ja nyt olet kuitenkin puhunut aivan samoin omalle tyttärelleni. Sitäpaitsi sanot Hermionen läsnäollessa, että hän on yhtä mieltä sinun kanssasi, ja lapsi-paran täytyy selittää puolustuksekseen, ettei asianlaita ole niin. Nyt on kaikki välillämme lopussa, Menelaos, minä lähden omaa tietäni, ja sinä saat mennä, omaasi. Hermione, minä pyydän sinua kunniasi nimessä estämään isääsi levittämästä minkäänlaisia juoruja minun rakkausseikkailuistani Akhilleuksen kanssa tai mitään muuta valheellista juttua minun poislähtöni selitykseksi. Minä lähden sen vuoksi, että isäsi on sellainen kuin hän on.»
»Minun ymmärtääkseni se häpeä, joka tästä tulee sekä sinulle että minulle, ei huoleta sinua laisinkaan», sanoi Menelaos. »Mutta voisit edes ajatella Hermionea, joka on kokonaan viaton.»
»Häneen ei lankea häpeän varjoakaan», sanoi Helena. »Se on vain lisätodistus siitä, että hänellä on ollut huono onni vanhempainsa suhteen. Häpeä, jos sellaista tulee — ja niinhän tietenkin varmasti käy — lankeaa kokonaan minun osalleni.»
»Sinuun sen tosiaankin pitäisi langeta», sanoi Menelaos. »Mutta niin ei kuitenkaan käy — ainakaan täysin. Minäkin saan siitä osani.»
»Et suinkaan», sanoi Helena. »Aivan yksinkertaisesti on vaimosi vain jättänyt sinut toisen kerran. Hän joutuu häpeään ja sinä tulet naurunalaiseksi.»
»Sitä minä en osaa uskoa», sanoi Menelaos.
»Sen saat vielä nähdä», sanoi Helena. »Kun mies tai vaimo karkaa, saa n.s. petetty puoli osakseen sääliä, mutta ei ihailua, ei edes alussa. Sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hallita rakkautta, ei jätetä. Mutta jos karkaaminen tulee tavaksi, ei tapaus herätä pienintäkään säälin tunnetta. Ihmiset vain nauravat sellaiselle, joka hyljätään useammin kuin yhden kerran.»
»Sinä et saa lähteä, Helena», sanoi Menelaos, »et tosiaankaan saa lähteä».
»Minä lähden», sanoi Helena, »ja pyydän sinua suhtautumaan lähtööni edes jonkin verran arvokkaasti ja olemaan tuhlaamatta turhaan sanoja. Adraste ja minä voimme olla valmiit huomisaamuna. Tiedän muutamia paikkoja, joissa meidät luultavasti otetaan mielihyvin vastaan. Esimerkiksi Idomeneus —»
»Helena», sanoi Menelaos, »en koeta väkivoimin pidättää sinua täällä, ehkäpä en onnistuisikaan, jos päätöksesi on niin luja kuin väität sen olevan. Mutta pyydän sinua jäämään. Antaudun täydellisesti. Hermionen läsnä ollessa tunnustan olleeni kokonaan väärässä. Olen menetellyt arvottomasti, olen —»
»Hyvästi», sanoi Helena, »niin olet. Mutta minä lähden.»
»Äiti», sanoi Hermione, »jos jäät, niin suostun siihen, mitä olet ehdottanut Pyrrhoksesta. Otan hänet tervetulleena vastaan tässä talossa ennen kuin menen naimisiin Oresteen kanssa.»
»Se sinun pitää ehdottomasti tehdä itsesikin vuoksi, lähdinpä minä sitten tai jäin», sanoi Helena, »ja siitä olen varma, että isäsi suostuu kutsumaan hänet tänne heti minun lähdettyäni. Silloin siinä ei ole mitään vaaraa.»
»Hän ei tule, jos kuulee uuden riidan alkaneen», sanoi Hermione. »Olen varma siitä, että hän luulee isän tarvitsevan apua monessa sodassa.»
»Epäilemättä hän ajattelee juuri noin», sanoi Helena. »Voin jo kuvitella kuulevani hänen äänensä. Hän nauraa yhtä sydämellisesti kuin isänsä.»
»Minulla ei kai ole valitsemisen varaa», sanoi Menelaos.
»Jos jäät, Helena, niin lähetän Pyrrhokselle kutsun heti.»
»Sinun pitäisi lähettää se paikalla, lähdenpä tai jään», sanoi Helena. »Itsehän sen ymmärrät aivan hyvin. En koskaan enää suostu hieromaan kauppaa kanssasi. Lähetä kutsu hänelle tai ole lähettämättä. Saat ratkaista asian aivan vapaasti. Tunti sitten olin vielä sinun vaimosi ja koetin suunnitella kanssasi yhteisesti tyttäremme tulevaisuutta. Nyt olet vapaa mies, saat valita aivan itsenäisesti ja itse myöskin vastata teoistasi.»
»Teen ehdotukseni toisessa muodossa», sanoi Menelaos. »Jäätkö sinä,
Helena, jos lähetän paikalla kutsun Pyrrhokselle?»
»Et varmaankaan kuullut mitä sanoin sinulle. En suostu hieromaan kauppaa kanssasi.»
»Hyvä on», sanoi Menelaos. »Sinä voitat. Lähetän heti sanan Pyrrhokselle. Onko selvä? Heti paikalla. Se on täysin oma päätökseni. Olen itse harkinnut asian näin parhaaksi. Ei kukaan saisi minua luopumaan tästä. Nyt menen käskemään, että sanansaattajan on heti lähdettävä. Jäätkö?»
»Olet tehnyt viisaan päätöksen», sanoi Helena, »ja sinun on nyt paras mennä käskemään, että sanansaattaja lähtee matkalle.»
»Ja sinä jäät? Siitä kaikki riippuu?» sanoi Menelaos.
»Niinkö?» sanoi Helena. »Sittenhän se on lopultakin kaupan hierontaa.
Siinä tapauksessa en halua jäädä.»
»Voi taivas, millainen nainen!» sanoi Menelaos. »Minä menen käskemään sanansaattajaa matkalle.»
»Äiti, ethän jätä minua ennen Pyrrhoksen tuloa?» sanoi Hermione. »En voinut sanoa sitä isän täällä ollessa, mutta minua kauhistuttaa ajatella, että minua tarkastellaan jonkinlaisena vaimonkokelaana, enkä voi nyt esiintyä luontevasti Pyrrhoksen seurassa kaiken tämän juttelun jälkeen. Sitäpaitsi tunnen itseni teeskentelijäksi, kun joka tapauksessa olen päättänyt mennä naimisiin Oresteen kanssa!»
»Lupaan jäädä edes Pyrrhoksen tai Oresteen tuloon asti», sanoi Helena. »Minun kantani onkin se, että meidän on verrattava heitä keskenään. Jos sinun onkin parasta tavata Pyrrhos ensin, pitää minun tosiaankin myöntää Oresteelle tilaisuus todistaa olevansa se, miksi sinä häntä luulet. Isäsi lähettää sanan Pyrrhokselle, mutta hän on kaukana eikä voi saapua pitkään aikaan. Sitä odotellessa haluaisin saada serkkusi tänne. Toimitatko siitä tiedon hänelle?»
»Mitään en tekisi sen mieluummin», sanoi Hermione, »mutta en tiedä missä hän on. En ole koskaan tietänyt sitä. Hän piileskelee Aigisthosta. Meidän on odotettava, kunnes hän tulee itse.»
»Eikö hän voisi uskoa salaisuuttaan sinulle?» sanoi Helena. »Tuo ei miellytä minua ollenkaan. Hän menettää parhaan tilaisuuden mitä hänelle todennäköisesti voi koskaan tulla, ellemme voi saada häntä käsiimme ratkaisevalla hetkellä. Etkö voi millään lailla toimittaa hänelle sanaa?»
»En millään», sanoi Hermione, »mutta et saa moittia häntä. Hän tahtoi ilmaista minulle piilopaikkansa, mutta en sallinut sitä. Minulla oli jo hallussani liian monta hänen salaisuuttaan, ja hänen henkensä riippuu tästä. Sitäpaitsi tuottavat hänen salaperäiset ilmestymisensä ja katoamisensa jonkinlaista jännitystä — ja tämä tekee suhteemme sellaiseksi kuin rakastuneitten suhteen minun ymmärtääkseni pitääkin olla. Meidät johtaa yhteen sattuma tai kohtalo tai vaisto, eikä mikään ennakkosopimus.»
»Tunnen mielenlaatusi», sanoi Helena. »Minulta puolestani ei häviäisi suhteen jännittävyys ja runollisuus, vaikka tietäisinkin missä rakastettuni on. Meidän on siis odotettava siksi, kunnes Orestes tulee. Toivon sydämestäni, että se tapahtuisi pian. Ja sitten haluan lausua sinulle tunnustukseni siitä, että olit halukas suostumaan pyyntööni ja tapaamaan Pyrrhoksen.»
»Ennenkuin lähden», sanoi Hermione, »voisit kertoa minulle yhden asian, joka tekee minut kauhean uteliaaksi, nimittäin kuka Idomeneus on. Isähän joutui aivan kiihdyksiin kuullessaan hänen nimensä.»
»Hän oli eräs kosijani», sanoi Helena, »ja ehkäpä sinun täytyykin saada kuulla hänestä, sillä uskon tosiaankin, että vain hänen vuokseen joudut menettelemään niin viisaasti, että suostut tapaamaan Pyrrhoksen. Niihin aikoihin, kun minä menin naimisiin, vaati vanha tapa vielä, ettei kosijan sopinut saapua henkilökohtaisesti, vaan hänen oli lähetettävä lahjansa ja tarjottava kätensä toisen välityksellä sekä pyydettävä tavoittelemaansa naista ja hänen vanhempiaan ratkaisemaan asia. Luonnollisesti aina valittiin sellainen, jonka tunsi tai josta oli kuullut. Idomeneus on hyvin erikoinen mies. Hän on aina ollut paljon aikansa edellä. Hän saapui itse lahjoineen ja sanoi, että jos onni sallisi hänen voittaa minut, ei kukaan muu saisi ensiksi kuulla myöntävää vastaustani eikä kukaan muu saisi osakseen sitä kunniaa, että pääsisi opastamaan minut hänen kotiinsa. Tiedätkö, Hermione, olin niin kokematon silloin, että pidin häntä erikoisen karkeana, kun hän rikkoi sillä lailla säädyllisiä ja kauniita kosintatapoja vastaan. Hylkäsin hänet ensimmäiseksi ja lähetin hänet yksin pois. Sitten arvostelin poissa olevia kosijoitani, tunnontarkasti, vakiintuneitten tapain mukaan ja mielestäni romanttisesti, ja päätin valita Menelaoksen. Idomeneus on tänä päivänäkin erikoinen henkilö. Hän ei ole mennyt naimisiin. Mutta juuri hänen vuokseen olen sitä mieltä, että nuoren tytön pitäisi nähdä kaikki mahdollisuudet, sekä kosijat että muut, ennenkuin lupautuu miehelle. Parhaissakin tapauksissa menee meiltä niin paljon hukkaan!»
IV
»Koko päivän olen ajatellut sinua», sanoi Damastor. »Sinä soit kuin säveleenä päässäni. Mitä tahansa ympärilläni tapahtuukin vähemmän miellyttävää, ei minun tarvitse muuta kuin olla vaiti ja kuunnella.»
»Minusta on hauska kuulla sinun sanovan niin, Damastor. Kuinka ihmeellinen sinä oletkaan — aina sinulla on varastossa kauniita sanoja meidän tavatessamme, eivätkä ne toistu koskaan samanlaisina! Minulle sinä olet kuin kuva, et musiikkia. Uneksin sinusta — uneksin niin elävästi, että melkein pelkään talon toistenkin ihmisten näkevän samaa kuin minä ja pääsevän selville salaisuudestani.»
»Mitä sinä näet, Adraste?»
»Kysytkö sinä sitä, rakkaani?… Damastor, huulesi ovat kylmät! Poika parka!»
»Tule kauemmaksi varjoon. Adraste — meidät nähdään, jos kävelemme kuutamossa. En ole koskaan nähnyt kuuta noin suurena. Voimme istua tällä puiston penkillä ja jutella rauhassa.»
»Kuu ei ole koskaan ennen ollut tuollainen, Damastor, mutta sen kirkkaus johtuu varmaankin sinusta. Olen kävellyt täällä yksin tällaisina öinä nähdäkseni puutarhan muuttuvan kuin loihdituksi ja ajatellakseni — sellaista mitä me rakastuneet ajattelemme, mutta koskaan ei täällä ole ollut näin kirkasta. Jos voisin, niin tekisin kaikki vieläkin kirkkaammaksi ja kutsuisin jokaisen tänne katselemaan kuinka me kävelemme täällä. Meidän onnellisuutemme on liian kaunis kätkettäväksi. Olen niin ylpeä sinusta, Damastor… Damastor, rakastatko sinä minua — niinkuin sanoit?»
»Rakastan sinua enemmän, Adraste, voi, paljon enemmän! Etkö sinä tunne kuinka paljon minä rakastan sinua? Tarvitseeko meidän tuhlata sanoja sellaiseen?»
»Minusta on niin rakasta kuulla sinun puhuvan siitä, Damastor. Kukaan ei osaisi sitä niinkuin sinä. Kun kerran puhuit minulle rakkaudestasi, teit sen sillä tavalla, että en voi sitä koskaan unohtaa!»
»Adraste, en muista siitä yhtäkään sanaa. Muistan vain sitä seuranneen hiljaisuuden. Pelkäsin niin kovin, että olit jo ennestään kiintynyt johonkin toiseen, ja sinä annoit minun ymmärtää, että tosiaankin olit rakastunut johonkin, ja juuri kun olin surusta kuolemaisillani, sainkin selville, että minuunhan sinä olitkin rakastunut.»
»Niin, sait sen selville! Mutta minun täytyi sanoa se.»
»Sinun täytyi sanoa se minulle! Se tuotti minulle niin suuren ilon. Me vain katselimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. En ole koskaan eläessäni ollut niin onnellinen, enkä enää koskaan ole niin onnellinen.»
»Mutta minä olen vastakin, Damastor. En iloinnut ollenkaan tuosta hiljaisuudesta. Tiesin, että sinä pidit minusta, sinä viaton lapsi, ja minun täytyi odottaa niin kauan kuin sinä kamppailit tuon ajatuksen kanssa. Eikä minulle ollut mitään uutta — vaikka sinulle kenties olikin — siinä ajatuksessa, että olit voittanut sydämeni. Olin suorastaan vihainen sinulle, kun seisoit paikallasi aivan kuin suuren keksintösi herpauttamana tietämättä mihin oli ensiksi ryhdyttävä.»
»Jos olinkin mykistynyt, Adraste, niin se johtui onnesta… Ja sitten pyysin sinulta vain yhtä suudelmaa, muistatko?»
»Muistan — pyysit nimenomaan yhtä.»
»Mutta sinä annoit minun ottaa useampia, Adraste.
En tietänyt ennestään mitä suudelmat ovat.»
»Ne peloittavat sinua vähän, Damastor parka, eikö niin? Sinä näytit luulevan, että maailmassa oli vain määrätty luku suudelmia sekä että jos me olisimme ottaneet ne kaikki sinä päivänä, ei jäisi mitään jäljelle. Sanoit, että meidän oli paras säästää niitä vähän. Lupasimme odottaa toisiamme hyvin kauan.»
»Kuinka nuorilta me tunnuimmekaan! Olimme molemmat niin nuoria,
Adraste!»
»Niin, siitä on nyt muutamia kuukausia. Ja nyt olemme — kuinka sanoisimmekaan, lemmittyni? — keski-ikäisiä. Ainakin niin vanhoja, että minä alan katsella taaksepäin ja muutun tunteilevaksi ja pyydän sinua taas sanomaan minulle, että rakastat minua samoin kuin nuorina ollessamme.»
»Minun pitäisi olla runoilija, Adraste, sanoakseni —»
»Mutta sinähän oletkin, lemmittyni!»
»Voi en! Jos olisin, niin voisin pukea sanoihin sydämeni polton. Ja minun tunteenihan on sydämen polttoa. Mikähän sen oikein saa aikaan — miksi synnyttääkään onni tällaisen tunteen, joka muistuttaa niin läheisesti tuskaa? En voi tarttua käsin rakkauteeni, Adraste — en voi todellisuudessa edes koskettaa sinuun. Vaikka lasken käteni pienille sormillesi tai pehmeille poskillesi, jotka ovat niin sileät ja viileät, ja tunnenkin sinun pehmeän olentosi sylissäni, niin sittenkin pakenet sinä minua, jota todella rakastan. Täällä varjossa olet todellisempi kuin joskus nähdessäni sinut kirkkaalla päivällä. Kun sinä olet vieressäni ja kun saan kuunnella sinun ääntäsi, voin uskoa siihen iloon, joka ympäröi minua. Joskus päivänvalossa minusta tuntuu, että kaiken täytyy olla vain unta. Katselen sinua ja koetan muistaa kaikki mitä on tapahtunut enkä voi uskoa sitä. Mutta sen voin muistaa minkä näköinen olit kauan sitten — muistissani tai unessa on rakkautemme kuva selvä, mutta usein tuntuu todellisuus harhakuvalta. Onko sinustakin asia samoin, Adraste?»
»Sinä olet runoilija, Damastor, senhän olen aina sanonut — sinulla on niin paljon mielikuvitusta, ja sinä leikit kokemuksillasi, teet niille kysymyksiä ja koetat löytää niiden vastineiksi sopivia sanoja. Olen hyvin tavallinen ihminen — rakastan vain sinua, kaikki minussa on rakkautta. Minulle on tarpeeksi uneksimista siinä, kun näen sinut täällä varjossa kuutamossa tai päivänpaisteessa. Kun vaan saan nähdä sinut, olla sinun vieressäsi ja tuntea sinut lähelläni!»
»Adraste, muistatko meidän ensi tapaamistamme? Kun äitini pyysi minua noutamaan vesiruukkua ja sinua auttamaan minua ja sinä tulit niin kainona?»
»Äitisi ei suinkaan nyt enää pyytäisi minua auttamaan sinua. Muistatko sitä seuraavaa kertaa, kun Helena toi minut äitisi taloon ja äitisi lähetti minut puutarhan toiseen päähän ja järjesti siten itse tarkoittamattaan niin, että sinä tulit ulos puhelemaan kanssani?»
»Kuinka epäiletkään, etten muistaisi! Äitini ei tule enää koskaan olemaan entisensä kaltainen; hän pelästyi niin kovin meidät nähdessään. Adraste, hän luulee vieläkin, että en ollut tavannut sinua aikaisemmin. Hän väittää, ettei ollut pyytänyt sinua silloin auttamaan minua vesiruukun kantamisessa.»
»No niin, ja vaikkapa emme olisikaan tavanneet aikaisemmin, olisit sinä voinut kuitenkin tulla näkyviin.»
»Äiti ei usko sitä — hän luulee, että sinä noiduit minut ja houkuttelit sinne taikavoimalla. Tavallaan hän onkin oikeassa. Mutta hänen ei pitäisi väittää, ettei pyytänyt sinua auttamaan minua tuolla toisella kerralla.»
»Hän ei luultavasti huomannut minua, Damastor — hän ajatteli vain vesiruukkua.»
»Tarkoitat, ettei hän huomannut kuinka kaunis olit. Kun hän näki sen tuona päivänä puutarhassa, alkoi hän pelätä sinua.»
»Olenko minä niin kauhea, Damastor?»
»Kohtalokas, sanoisin minä.»
»Rakkaushan on kohtalokas, Damastor… Damastor, oletko jo keksinyt mitään tulevaisuuden suunnitelmaa meille?»
»Tuumin sitä alituisesti, Adraste, ja parhaalta tuntuu minusta, että odotamme vielä vähän ja säilytämme onnemme ja onnellisen salaisuutemme itsellemme. Emme voisi olla onnellisempia kuin olemme olleet ja kuin nyt olemme — vai voisimmeko? Minunhan on vastattava suhteestamme ja luulen voivani taivuttaa vanhempani parhaiten, jollen ilmaise uutista heille niin äkkiä. He ovat kumpikin, varmasti hyvin haluttomia hyväksymään ehdotustani joka ei ole heille mieluinen. En voi ymmärtää mitä muutakaan voisi tehdä.»
»Damastor, lemmittyni, se on onnellinen salaisuus, niinkuin sanot — mutta minä en voi pitää sitä salassa paljon kauemmin.»
»Tarkoitat — tarkoitat —»
»Tietysti tarkoitan sitä. Kas niin, älä pelästy. Olenhan jo ennemmin sanonut sen sinulle, ja nyt se alkaa valjeta sinulle samoin kuin meidän rakkautemme — ja sehän onkin vain meidän rakkauttamme! Vähän ajan päästä joka ainoa tietää sen. Ja miksi ei! Olen onnellinen ja ylpeä, Damastor, sehän on kaikki niin kaunista. Mutta minä toivoisin, ettei se olisi salaisuus! Miksi me emme voisi avoimesti julistaa kenelle tahansa, että Damastor ja Adraste ovat antautuneet toisilleen rakkaudessa ikuisiksi ajoiksi? En ymmärrä mitä muuta he voisivat tehdä kuin kadehtia meitä. Äitisi ei aluksi pitäisi minusta — hän rakastaa sinua liiaksi välittääkseen kenestäkään tytöstä, joka ottaa sinut häneltä — mutta aikaa myöten voisin saada hänet pitämään minusta. Isäsi olisi ystävällinen meille.»
»Isä olisi ystävällinen, jos hän olisi yksin», sanoi Damastor, »mutta äitiä olisi varmasti vaikeampi taivuttaa kuin luuletkaan. Hän ei aluksikaan pitänyt kauneudestasi, hän luulee, että kaikki kauniit naiset ovat jokseenkin varmasti pahoja, ja jos hän tietäisi mitä — mitä juuri kerroit minulle — niin hän olisi varma käsityksensä oikeudesta. Olen pahoillani, Adraste, mutta niin on asia. Hän ei voisi ymmärtää. Mutta minä toivon yhä, että jokin keino voi ilmestyä, jos odotamme. Jos nyt ilmaisen asian, ei meitä auta mikään.»
»Sano minulle, Damastor, pidätkö sinä minua pahana naisena? Oletko jonkin verran samaa mieltä kuin luulisit äitisi olevan? Kadutko meidän yhteistä rakkauttamme?»
»Voi, Adraste, kuinka voit kysyä minulta sellaista?»
»Kuinkako voin, rakkaani? Sinähän annat minulle itse aihetta siihen. Et puhu samalla tavoin kuin ensin tavoitellessasi minua, kun sanoit, että meidän piti ottaa elämä yhdessä vastaan, kun olit varma siitä, että mikään muu ei ollut tärkeää kuin että me kuuluisimme toisillemme. Et ollut silloin niin varovainen — et ainakaan minun puolestani, vai kuinka? En väitä, että en olisi tahtonut rakastaa sinua — tarkoitan vain, että sinä olit silloin jaloimmillasi, kun otit minut ja koko elämäsi omiin käsiisi, niinkuin minusta tuntui, ja uhmasit kaikkia vaaroja, köyhyyttä, jopa äitisi vihaakin, ollaksesi oma itsesi. Tekisitkö vielä kaikki uudelleen, Damastor, jos se olisi vielä tekemättä?»
»Adraste, rakastan sinua niin suuresti. Se mitä nyt sanot, loukkaa minua jonkin verran, sillä tuntuu siltä kuin syyttäisit minua uskottomuudesta. Voisinko vakuuttaa sinulle entistä selvemmin kuinka hartaasti kaipaan sinua oikein kokonaan ja ikuisesti omakseni? En voi ymmärtää kuinka olen tehnyt mitään tuottaakseni sinulle pettymyksen.»
»Tavallaan olet sen tehnyt, Damastor, tai ainakin minusta tuntuu siltä. Mitään muuta en toivo sinulta kuin että todistaisit minun olevan väärässä. Luulin sinun olevan selvillä omasta mielestäsi kun pyysit minua antautumaan sinulle — ja luulin sinunkin kokonaan antautuneen minulle. Sellaisen miehen kanssa voisin kestää vaikka mitä. Et voi tietää kuinka rajattomasti ihailin sinua, Damastor. Tiesin, ettei äitisi pitänyt minusta, mutta mehän sovimme siitä, että meillä oli oikeus valita itse ja elää omaa elämäämme. Kuvittelin, että sinä menisit hänen luokseen ja sanoisit hänelle koruttomasti osoittaen suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että sinä ja minä rakastamme toisiamme, että kaikki on sovittu. Ja sinä olisit sanonut sen joillakin ihmeellisen viisailla sanoilla, niin että äitisi — vaikkapa hän olisikin pahoillaan — näkisi asian meidän kannaltamme, tai jollei niinkään kävisi, tuntisit sinä ainakin tyydytystä oman suoruutesi ja vilpittömyytesi vuoksi. Damastor, tunnen olevani hyvin pettynyt siitä, että et tee mitään — odotat vain. Se ei ole niin urhoollista eikä viisasta kuin olin sinusta kuvitellut, ja välistä pelkään, että et ole itsestäsi niin varma kuin ennen. Tahtoisin vain nyt tietää olenko arvioinut luonnettasi väärin. Vai rakastitko minua ennen ja etkö enää rakastakaan?»
»Voisin uhrata koko elämäni todistaakseni kuinka suuresti rakastan sinua, Adraste. Jos olenkin lykännyt asiaa näin kauan, ei se johdu siitä, että olisin raukka. Tarvitaan rohkeutta äidin vastustamiseen, mutta kun pääsen varmasti selville oikeasta hetkestä, puhun hänelle. Oletko sinä kertonut suhteestamme Helenalle?»
»En sanaakaan.»
»Epäileekö hän mitään?»
»Damastor, Helena näyttää tietävän kaikki tämäntapaiset asiat ympäristössään, joten uskon hänen varmasti jo aikoja sitten päässeen selville meidän suhteestamme, mutta hän ei ole sanonut minulle mitään, enkä minäkään tietysti ole puhunut hänelle.»
»Jos sinulla on tuollainen käsitys Helenasta, niin pitäisi sinun ymmärtää miksi minäkin haluan pitää suhteemme vielä jonkin aikaa salaisuutena.»
»Minä en halua pitää sitä salassa keneltäkään, Damastor, mutta tahdon, että sinä kerrot sen ensin. Tahdon, että sinä kerskailet ja olet ylpeä siitä, jotta minäkin voisin ylpeillä sinusta.»
»Etkö sitten ole ylpeä minusta?»
»Damastor, olen varma siitä, ettei kukaan mies koskaan oikein ymmärrä miksi nainen rakastaa häntä. Mikäli voin päätellä sanoistasi, et käsitä ollenkaan miksi sinua rakastan. Rakastan sitä rohkeuttasi, että heti ensi silmäyksellä tajuat mitä luonteesi ja kohtalosi vaatii. Useimmat ihmiset näyttävät jäljittelevän toisia harkitsematta onko mikään heidän teoistaan juuri heille itselleen välttämätön. Sinulla on sitä, josta Helena puhuu niin usein, sinulla on elämänrakkautta. Sinä näet asiat sellaisina kuin ne ovat, vihaat verukkeita ja teeskentelyä, tahdot olla suora itseäsi ja toisia kohtaan. Sen vuoksi juuri rakastan sinua, Damastor — en voisi koskaan rakastaa toisenlaisia miehiä. Et saa menettää suurta lahjaasi, Damastor. Jos muuttuisit toisenlaiseksi, en voisi ylpeillä sinusta — pitäisin sinusta aina, mutta voi, kuinka surisinkaan puolestasi! Nyt ei ole kysymys vain tästä yhdestä ainoasta asiasta — vaan koko elämäsi on nyt pelissä, sillä jos alat nyt salailla ajatuksiasi ja tunteitasi ja madella toisten ihmisten mielipidettä peläten, niin olet mennyttä miestä ikipäiviksi — siitä olen varma, Damastor. Se on niin yksinkertaista, että luulin sinun huomaavan sen selvemmin kuin kenenkään toisen ihmisen. Jos olet tehnyt sellaista, mitä pidät nyt vääränä, niin tietysti sinun pitää luopua siitä ja menetellä sen mukaan kuin nyt katsot oikeaksi. Sen vuoksi kysyin kaduitko rakkauttamme. Mutta jos se mitä teemme on vieläkin oikein, niinkuin luulimme, niin ei ole pienintäkään syytä kätkeä sitä keneltäkään. Jos toisia ei miellytä se millaisia me olemme ja mitä teemme, niin tietysti me toivoisimme, ettei sellaista mielipiteitten eroa olisi olemassa, mutta ennemmin tai myöhemmin on meidän ratkaistava kuka meidän elämäämme saa ohjata — mekö itse vai nuo toiset. Kun ajattelin sinua ja meidän oli tehtävä valintamme, olin ylpeä sinusta, Damastor.»
»En moiti sinua siitä, että arvioit luonteeni väärin, Adraste, mutta niin kuitenkin teet. Olen vakuuttanut sinulle yhä uudestaan, että en salli kenenkään, en edes vanhempaini, muovailla kohtaloani. Jos voisin mennä heidän luokseen nyt niinkuin sinä tahdot ja ilmoittaa heille valinneeni sinut puolisokseni, pitivätpä he sitten siitä tai eivät, ja jos he sitten tyynesti alistuisivat siihen, niinkuin sinä puolittain toivot, silloin luultavasti olisit varma siitä, että olen voimakas luonne. Mutta jos kerron tämän uutisen isälleni, kun äiti on noin piintyneesti ennakkoluulojensa vallassa, niin isä ajaa minut pois kotoa — ja minne meidän sitten on lähdettävä? En tunne siinä mitään sankarillista. Elämänrakkautta tosin, mutta ensiksihän meidän kuitenkin on elettävä. Toistaiseksi ainakin on meille edullisempaa näin kuin jos omaiseni karkottaisivat minut enkä voisi tarjota sinulle minkäänlaista turvaa tai suojaa.»
»Täytyykö välttämättä elää, Damastor — sekö on tärkeintä kaikesta? Minun mielestäni on tärkeintä, millä tavoin me elämme. Se käsitys minulla on, että elämän rakkauteen kuuluu jonkinlainen huolettomuus ja päätös olla liiaksi maksamatta pelkästä olemassaolosta — olla antamatta siitä sieluaan hinnaksi. Minun neuvoni on, että me lähtisimme nyt käsi kädessä ja kertoisimme toisille kaikki. Ensin menisimme Helenan luokse ja puhuisimme asiamme hänelle ja sitten lähtisimme sinun vanhempaisi luokse, ja jos he hylkäisivät meidät niinkuin otaksun, niin silloin lähtisimme taivaltamaan tietä yhdessä, kunnes jotakin tapahtuisi meille — kohdataksemme joko onnemme tai onnettomuutemme. Olen varma siitä, että se olisi sekä rehellistä että kaunista. Etkö sinä iloitsisi sydämessäsi voidessasi tehdä niin minun kanssani? Damastor, suostutko siihen nyt — tällä hetkellä?»
»Kuinka mieletön ajatus, Adraste! — lähteä tuolla tavoin taivaltamaan kahden kesken kuin maantienkiertäjät! Sinä et kestäisi sitä, kuolisit ennenkuin olisimme päässeet pitkällekään!»
»Voin kuolla täälläkin. Mutta kuolisin mieluummin tuolla toisella tavalla sen miehen kanssa, jolle luulin antautuneeni. Damastor, nyt tänä iltana ymmärrän menettäneeni sinut!»
»En luovu sinusta koskaan, Adraste! Tänä iltana on mielesi täynnä synkkiä ajatuksia ja pelkoa, mutta se on aivan aiheetonta ja johtuu siitä, että et ole oikein voimissasi. Huomisaamuna heräät levänneenä ja muistat mitä olemme puhuneet ja kaikki ne kovat sanat, jotka olet lausunut minulle, ja naurat huolillesi. Rakastan sinua aina, Adraste, rakastan sinua koko sydämelläni. Saan sinut vielä ylpeilemään minusta, kun tulee oikea hetki, jolloin voin puhua, ja lopultakin saat huomata minun olleen oikeassa… Älä lähde — olemme menettäneet kokonaisen tunnin puhelemalla näistä typeristä huolista. Minähän odotin, että me olisimme yhdessä vain nauttiaksemme onnestamme, ja nyt olemmekin vain väitelleet.»
»Tuletko kanssani sisään, Damastor, vai tahdotko mieluummin, että minä menen yksin? Hyvin luultavasti Helena voi nähdä meidät tai Menelaos tai Hermione.»
V
»Nyt kun olen lähettänyt kutsun hänelle», sanoi Menelaos, »tahdon ilmoittaa sinulle yhden asian. Olin väärässä, ja niin poispäin, mutta sinulla ei ollut silti oikeutta pohtia asiaa lapsemme läsnä ollessa, niinkuin teit. Jos tuollaisten juttujen käsittely tapahtuu julkisesti, ei talossa ole minkäänlaista järjestystä. Mikään ei ole minusta niin kammottavaa kuin perheriita, ja kaikkein pahimmalta tuntuu, kun vanhemmat riitelevät omien lastensa kuullen.»
»Minäkin valitan sitä», sanoi Helena, »mutta sittenkin valitsin mieluummin sen kuin alistuin vastustamatta kestämään sellaista loukkausta, jota sain kokea sinulta tyttäreni läsnäollessa. Sinä näet asiat peräti merkillisessä valossa, Menelaos. Näyttää siltä kuin olisit tuonut minut kotiin voidaksesi nauttia siitä, että saat syytää minulle sopimattomia sanoja koko lopun ikäni, ja näytät jostakin syystä olevan sitä mieltä, että minä tyydyn siihen. Näytät arvelevan, että lapsellesi ja huonekunnallesi on hyväksi kuulla huuliltasi sellaisia epäkohteliaisuuksia. Jollen erehdy, pidät sitä omallekin luonteellesi hyödyllisenä. Joka kerta minua solvatessasi näytät tuntevan siveellisen tasosi kohonneen.»
»Helena, en ole lausunut sanaakaan palvelijaini kuullen. Kukaan itseään kunnioittava mies ei tekisi sitä. Kun Eteoneus tahtoi aloittaa keskustelun asiasta, kielsin häntä jatkamasta.»
»Mistä asiasta Eteoneus tahtoi keskustella kanssasi?» kysyi Helena.
»Se on vanha juttu», sanoi Menelaos. »Olin hupsu, kun mainitsin sen.»
»Niin olit», sanoi Helena, »mutta koska kerran otit sen puheeksi, toivon sinun ilmaisevan minulle mitä Eteoneus halusi sanoa».
»Ikävä kyllä en voi kertoa sitä sinulle, Helena. Ei se ollut laisinkaan tärkeää.»
»Menelaos, minä epäilen, että se oli hyvin tärkeää. Joka tapauksessa se koskee minua ja on sitä lajia, että mieluummin salaat sen minulta.»
»No niin, en voi sitä kertoa sinulle, muuta siitä ei ole sanomista. Ensinnäkään en halua ja jos toistaisinkin hänen sanansa, väittäisit sinä minun solvaavan sinua, ja ennenkuin olisin selvinnyt siitä sotkusta, pitäisi minun kutsua kotiimme vielä joku muukin vieras. Meillä ei ole varastoissamme ruokaa enää sen useamman elättämiseksi. Muistathan, että saimme viimeksi huonon sadon.»
»En aio sallia sinun johtaa minua harhaan tällä tavoin», sanoi Helena.
»Jos olet päättänyt olla itse kertomatta minulle asiaa, niin kysyn
Eteoneukselta mitä hän sanoi.»
»Milloin olet alkanut tiedustella portinvartijalta mitä luonteestasi arvellaan, Helena? Et voisi tosiaankaan tehdä sen arvottomampaa tekoa kuin keskustella asioistamme palvelijain kanssa!»
»Minulla ei ole aikomustakaan keskustella asioistamme hänen kanssaan — kysyn vain häneltä mitä salaperäisiä juttuja hän on levittänyt minusta.»
»Ja hän kertoo sen tietenkin sinulle!» sanoi Menelaos.
»En tiedä kertooko hän vai ei, mutta voinhan joka tapauksessa kysyä häneltä. Mieluummin kuulisin sen sinulta, mutta koska sinä kieltäydyt ilmaisemasta sitä minulle, kieltäydyn jäämästä tietämättömyyteen.»
»Helena, huomaan pitäneeni liian suurta ääntä pikku jutusta. Kerron sinulle sen vähän, mitä siinä on kertomista. Kotiin palatessani kysyi Eteoneus minulta kuinka palvelijain oli suhtauduttava sinuun. Hän sanoi heidän olevan ihmeissään siitä, että sinä laisinkaan palasit, ja vielä enemmän siitä, että olit taas täällä ikäänkuin — no niin, ikäänkuin et olisi koskaan ollutkaan poissa. Hän sanoi, että he olivat valmistautuneet minun palattuani ilahduttamaan yksinäistä elämääni, mutta he eivät tietäneet kuinka oli suhtauduttava uuteen tilanteeseen, jossa minä en esiintynytkään yksinäisenä enkä apua tarvitsevana. Heistä tuntui, sanoi hän —»
»Milloin sinä keskeytit hänen puheensa ja estit häntä jatkamasta?» sanoi Helena. »Tuohan on jo kokonainen puhe.»
»Hän sanoi tuon kaiken vastoin tahtoani ja katkonaisin erin», sanoi Menelaos. »Minä koetin saada häntä palaamaan asiaan, mutta siitä hän lakkaamatta poikkesi, ja —»
»Mihin asiaan koetit saada hänet palaamaan?» sanoi Helena.
»No niin, hän tuli puhumaan minulle Hermionesta», sanoi Menelaos.
»Kuinka?»
»Hermionesta ja Oresteesta», sanoi Menelaos. »Hän oli huolissaan heidän suhteestaan.»
»Minun on vaikea uskoa korviani», sanoi Helena. »Sinä, joka et koskaan puhele vaimostasi palvelijain kanssa, sinä keskustelet heidän kanssaan vain tyttärestäsi — tyttärestäsi ja hänen lemmenasioistaan! Siinä on luultavasti jokin hieno ero, mutta minä en kykene sitä ymmärtämään. Menelaos, minulla ei ollut aavistustakaan, että olit niin kokonaan menettänyt hienotunteisuutesi! Olihan sinulla ennen se lahja — minne nyt olet hukannut sen? Ja mitä tulee meistä kaikista? Jos sinussa alkaa tuolla iällä ilmetä sellaisia heikkouksia, niin vajoat pian niin syvälle, ettei sinua voi enää auttaa, ja vaikutusvoimasi Hermioneen tulee olemaan peräti onneton. Kömpelyyttä on mahdoton parantaa.»
»Jos olisit ollut saapuvilla Eteoneuksen puhellessa», sanoi Menelaos, »niin tietäisit aivan hyvin, että en jutellut hänen kanssaan perheasioistamme — en vaimostani enkä tyttärestäni — en veljestäni enkä hänen vaimostaan tai pojastaan. Puhun näin yksityiskohtaisesti, jotta minua ei voitaisi syyttää kiertelemisestä. Eteoneus ei pidä Oresteesta ja hän tuli yllyttääkseen minutkin poikaa vastaan. Oresteesta johduimme tietysti puhelemaan vähän Hermionesta, ja portinvartija kertoi minulle, että nuo nuoret olivat tavanneet usein meidän poissa ollessamme. Sanoin hänelle, että heidät oli luvattukin toisilleen kauan sitten, että luotin ehdottomasti tyttäreni arvostelukykyyn, ja että Eteoneus itse oli julkea vanha kielikello. Lähetin hänet takaisin paikalleen, mutta hän on itsepäinen mies ja kesti vähän aikaa, ennen kuin pääsin eroon hänestä. Hän puheli koko ajan koettaen saada minulta selville jotakin sinusta. Kieltäydyin kuuntelemasta häntä, mutta ennen kuin sain hänet ulos, oli hän tehnyt minulle tarkoin selvää mielipiteestään. Se mitä sinulle kerroin oli vain pääsisältö hänen hajanaisista huomautuksistaan. Hänestä tuntuu siltä, että maailma alkaa luopua niistä perintätavoista, joitten vallitessa hän on kasvanut. Oikeastaan oli suurimpana syynä hänen jaaritteluunsa se, että hän tuli hakemaan minulta turvaa ja lohdutusta siihen, että tunsi tulleensa vanhaksi.»
»Hän on luultavasti oikeassa Oresteen suhteen», sanoi Helena, »ja maailma muuttuu. Olen pahoillani, että niin on. Vanhoilliset tavat ja kaikkia muodollisuuksia noudattava käytös ovat lopultakin parhaat. Mahdollisesti on joskus pakko poiketa niistä, mutta niiden, jotka joutuvat tekemään niin, on tosiaankin maksettava kallis hinta. Sen vuoksi minua surettaa, että olet menettänyt entisen kohteliaisuutesi, Menelaos. Se oli yksi onnellisimpia ominaisuuksiasi, ja vaikka nyt alkaakin karkeampi ja rahvaanomaisempi käytös tulla tavaksi, ei se koskaan tule oikein pukemaan sinua minun mielestäni. Huomasin muutoksen Troijassa heti samana yönä, jolloin me taas tapasimme toisemme. Ihailin Agamemnonia sen vuoksi, että hän jäi sinne suorittamaan noita uhreja. Siinä oli jotakin — en oikein tiedä voisiko sitä ehkä sanoa käytöksen sävyksi — mikä todisti kuinka lujaan kasvatus oli tarttunut häneen. Minua suretti, että sinä et jäänyt tekemään samoin. Meidän paluumme ei ollut niin onnellinen kuin kotiintulon pitäisi olla. Sinä aloitit sen väärässä mielentilassa.»
»Sitä en voi ollenkaan huomata», sanoi Menelaos. »Minun ymmärtääkseni ovat huolemme omassa luonteessamme. Uhrit ovat erittäin hyviä. Uhrasinhan minäkin Agamemnonin kanssa kokonaisen päivän. Mutta jos menee liiallisuuksiin tuollaisissa asioissa, ei enää ole uskonnollinen eikä tapoja noudattava, vaan muuttuu kiihkoilijaksi tai suorastaan hupsuksi. Sota oli lopussa, meidän velvollisuutemme oli minun mielestäni ruveta taas jatkamaan keskeytynyttä elintapaamme. En ymmärrä mikä sai Agamemnonin menettelemään niinkuin hän menetteli. Tavallisestihan hän ei ole turhantarkka muodollisuuksien ja tapain noudattaja. Kiusoittelin häntä vähän Klytaimnestralla — väitin, että Agamemnonia peloitti palata kotiin ja tavata Klytaimnestra. Kun nyt otan huomioon mitä todella on tapahtunut hänen kotonaan, soisin, että olisin jättänyt sen sanomatta. Hän muistaa sen varmasti palattuaan ja ehkäpä hän kuvittelee, että minä olen hänen vaimonsa puolella tässä surkeassa jutussa. Mutta eihän hän ole vielä palannut — huomaa se, Helena. Me saavuimme hyvissä ajoin, kun ottaa huomioon kuinka paljon tuuli teki haittaa matkalla, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään… Jos meidän suhtautumisemme uhraamiseen merkitsi mitään meidän hyväksemme tai meitä vastaan, niin olisihan hänen pitänyt saapua kotiin ensin, vai mitä sinä arvelet?»
»En ole koskaan nähnyt mitään yhteyttä uhrien ja aluksen vauhdin välillä», sanoi Helena. »Minun ymmärtääkseni oli kysymys siitä oliko meidän laisinkaan päästävä kotiin. Muistanet kai, ettet päässyt hyväänkään vauhtiin, ennenkuin olimme suorittaneet Egyptissä nuo asiaankuuluvat uhrit. Agamemnon on epäilemättä pian taas kotona, ja silloin saamme tyydyttävän selityksen hänen viipymisestään.»
»Kun hän on ensin ennättänyt päästä vakiintumaan elämänjärjestykseensä», sanoi Menelaos, »niin pyydämme hänet tänne keskustelemaan Hermionesta ja Oresteesta».
»Silloinhan me saamme toisenkin vieraan», sanoi Helena. »Lähetitkö sinä, Menelaos, varmasti kutsun Pyrrhokselle, niinkuin lupasit?»
»Varmasti. Sanansaattaja lähti samana päivänä — samalla tunnilla. Pyrrhos saapuu tänne ystävälliselle vierailulle — siitähän me vain sovimmekin, niinkuin muistat, — ja meidän täytyy saada tänne Orestes myöskin. Ei tietenkään yht'aikaa, vaan aikaisemmin; eikö sinustakin ole sopiva niin?»
»Tapaisin mielelläni Oresteen, jos hänet vain voitaisiin löytää», sanoi Helena, »mutta Hermione ei tiedä missä hän on. Minusta tuntuu aivan niinkuin sinustakin, että meidän pitäisi tavata hänet ennen kuin teemme lopullisen päätöksen. Eikä minulla ole tosiaankaan mitään Agamemnonia vastaan. Koska olemme tottuneet puhelemaan lasten avioliitosta, niin olisi varmasti parasta, että suvun molemmat haarat ottaisivat nyt osaa keskusteluun… Tuolla käytävällä tulee portinvartija tänne päin. Jätänkö teidät kahden kesken?»
»Jää tänne», sanoi Menelaos. »En tiedä mitä hän tahtoo. Arvostele nyt itse olenko liian tuttavallinen häntä kohtaan.»
»Menelaos, saanko puhella hänen kanssaan siitä — mitä hän sanoi minusta?»
»Et», sanoi Menelaos.
»Miksi ei? Etkö selostanut minulle keskusteluamme oikein?»
»Mitä selostanut? Vai niin, luulitko sinä minun keksineen sen omaan tarkoitukseeni. Ajattele vain niin, jos haluat! Mutta minä puhuin totta.»
»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulin tapaavani sinut yksin.
Pyydän anteeksi.»
»Ehkäpä minä häiritsen, Menelaos», sanoi Helena. »Tulen takaisin sitten, kun sinulla on joutilasta aikaa.»
»Kuuleppas, Eteoneus, mitä tarkoitat sillä, että sanoit otaksuneesi minun olevan täällä yksin? Mikä sinuun oikein on mennyt? Loukkaako se sinua, että minä puhelin vaimoni kanssa omassa talossani?»
»En ole niin julkea, että loukkaantuisin mistään sinun teostasi,
Menelaos», sanoi Eteoneus, »mitä sitten lieneekin mieleni pohjalla».
»Tuo ei kelpaa, Eteoneus», sanoi Menelaos. »Minähän sanoin sinulle hiljattain, että sinun on käytettävä siivoa kieltä puhuessasi kenestä perheeni jäsenestä tahansa. Totta kai sinä ymmärsit selvästi tarkoitukseni?»
»En, Menelaos», sanoi portinvartija, »kuulin sanat selvästi, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä… Mutta meidän on parasta olla jatkamatta pitemmälle, kun talon emäntä on saapuvilla.»