»Eteoneus», sanoi Helena, »minä kuuntelen mielelläni mitä tahansa sinulla on sanottavanasi. Kerro se aivan niinkuin en minä olisikaan läsnä — jollei se ole mikään mieheni yksityisasia, jota minä en saa tietää. Olet vanha ystävä, enkä ole mielestäni nähnyt sinua paljonkaan kotiin palattuani. Kuinka olet voinut?»
»Terveyteni on ollut oivallinen», sanoi Eteoneus, »mutta mieleni on täynnä huolia».
»Se surettaa minua», sanoi Helena. »Kun on koko ikänsä palvellut niin uskollisesti kuin sinä, pitäisi voida vanhoilla päivillään tuntea omatuntonsa huolettomaksi.»
»Ei minun omaatuntoani mikään vaivaa. Eivät minun huoleni aiheudu omista rikoksistani.»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »mikä sinut toi tänne? Mitä sinä tahdot minulta?»
»Odotahan hetkinen, Menelaos», sanoi Helena. »Tarkoitatko sitä.
Eteoneus, että sinua huolestuttavat toisten tekemät rikokset?»
»Juuri sitä», sanoi Eteoneus.
»Tarkoitatko sellaisia rikoksia, joita ihmiset ovat tehneet sinulle henkilökohtaisesti?» sanoi Helena. »En mitenkään tahtoisi esiintyä niin, että tuntuisin sinusta liian tunkeilevalta.»
»Ei tässä ole puhettakaan tunkeilevaisuudesta», sanoi Eteoneus. »En tarkoittanut osakseni tulleita henkilökohtaisia loukkauksia.»
»No niin», sanoi Helena, »tarkemmin ajatellenhan tässä maailmassa on suuri joukko rikoksia, joita toiset ovat tehneet toisille eikä meille. Millainen suuri tuskan kaipaus sinun rinnassasi asuukaan, Eteoneus, kun otat kantaaksesi kaiken tuon surun!»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »vaadin sinua nyt sanomaan mitä —»
»Suo anteeksi, Menelaos», sanoi Helena; »en huomannut, että sinua suututti, kun puhelin Eteoneuksen kanssa».
»Ei suinkaan», sanoi Menelaos. »Puhele hänen kanssaan niin paljon kuin haluat — toisella kerralla. Nyt tahdon kuulla mitä asiaa hänellä oli.»
»Se on vain eräs pikku uutinen», sanoi Eteoneus, »mutta kerran oli aika, jolloin sinä olisit iloinnut sen kuulemisesta».
»Et suinkaan tarkoita, että Pyrrhos on kieltäytynyt tulemasta?»
»Hän ei ole vielä saanutkaan kutsua. Ei, uutiseni koskee veljeäsi.»
»Onko hän palannut?»
»On», sanoi Eteoneus. »Juuri saapui tieto, että hän on taas kotona turvallisesti ja terveenä. Se mies, joka kertoi tämän minulle — hän kulki tästä ohitse noin tunti sitten — näki itse hänen ajavan vaunuillaan oman ovensa eteen kaikkine tavaroineen ja voittosaaliineen, mukanaan Kassandra, kaunis orjattarensa. Mies sanoi, että Kassandra on hyvin kaunis.»
»Niin hänen väitetään olevan», vastasi Menelaos. »Mitä sitten tapahtui?»
»Ei mitään. He menivät kaikki sisään. Kun ovet oli suljettu, odotti väkijoukko tietysti ulkona jonkin aikaa ja lähti sitten arkiaskareihinsa. Mies jatkoi matkaansa.»
»Minä haluaisin tietää mitä tapahtui noiden ovien sisäpuolella», sanoi
Menelaos.
»Niin minäkin», sanoi Eteoneus, »mutta mies ei ilmeisestikään ymmärtänyt koko tapauksen merkitystä. Hän on vain kulkukauppias eikä ollut kuullut mitään Klytaimnestran käytöksestä. Hän hämmästyi kovin minun kertoessani hänelle siitä ja on hyvin pahoillaan, että lähti paikalta pois juuri — niin sanoaksemme — suurimpain mahdollisuuksien hetkellä.»
»Eikö hän ollenkaan nähnyt Klytaimnestraa?» kysyi Menelaos.
»Näki kyllä. Klytaimnestra tuli ulos Agamemnonia vastaan ja talutti hänet sisään», sanoi mies. »Hän tervehti Kassandraakin hyvin kohteliaasti.»
»Tervehtikö hän tosiaankin?» sanoi Menelaos. »Ja suorittiko
Aigisthoskin isännän asemaan kuuluvat tervetuliaismuodollisuudet?»
»Mies ei nähnyt häntä — eikä kuullutkaan hänestä mitään», sanoi portinvartija. »Se johtui siitä, että hän lähti niin pian pois sieltä.»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »kun ensin kerroit minulle Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta, uskoin, että koko huhu heidän suhteestaan saattoi olla vain valheellista juorua, ja sanoinkin niin. Nyt alan uudelleen olla sitä mieltä, että otaksumani oli sittenkin oikea! Jos Aigisthos olisi herra talossa, ei Klytaimnestra olisi lausunut Agamemnonia niin nöyrästi tervetulleeksi kotiin. Jos siellä olisi tapahtunut häväistysjuttu, olisi tuo kulkukauppias kuullut siitä, vaikka olisi viipynyt siellä kuinka vähän aikaa tahansa.»
»Tyhmyyksiä, Menelaos», sanoi Helena, »sinä koetat pettää itseäsi. Orestes on kertonut sen Hermionelle ja Hermione minulle, niinkuin hän on epäilemättä kertonut sinullekin. Eteoneus on tietänyt sen aikaisemmin kuin kukaan meistä. Ei, sisareni elää yhdessä Aigisthoksen kanssa, ja hänen miehensä on tullut kotiin. Kulkukauppias lähti sieltä ilmeisestikin liian pian pois. Näihin aikoihin he ovat jo kaikki päässeet jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Kuinka minä toivoisinkaan saavani tietää, millaiseen!»
»Asian voi selvittää vain yhdellä ainoalla tavalla», sanoi Menelaos.
»Veljeni tappaa Aigisthoksen, ja Klytaimnestra haluaa varmasti surmata
Kassandran. Eteoneus, käske miesten järjestää kaikki heti kuntoon
matkan varalle. Lähden heti paikalla veljeni luokse.»
»Jos sinun täytyy lähteä, en koeta pidättää sinua, mutta minulla on sellainen aavistus, että sinun olisi paras jäädä tänne. Mitä lieneekään tapahtunut, on se nyt jo tapahtunut. Tulisit liian myöhään voidaksesi auttaa. Varmasti on jo matkalla tänne toisia sanansaattajia, joilla on tarkemmat tiedot asiasta. Minä jäisin tänne sinun sijassasi.»
»Tuossa on jonkin verran perää, Helena, mutta minun täytyy sentään lähteä. Minun on itse otettava selvä, millä kannalla asiat ovat.»
»Jos olet levoton Agamemnonin vuoksi», sanoi Helena, »niin lähettäisin heti jonkun hankkimaan uutisia, mutta en menisi itse. Sinusta ei ole mitään hyötyä, jos hän on siellä vaikeassa asemassa, ellet ota mukaasi melkoista miesjoukkoa, ja sinä olisit jokseenkin hullunkurisen näköinen marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivatkin sattuneet sopimaan keskenään.»
»Sehän on mahdotonta», sanoi Menelaos.
»Sitä minä en uskaltaisi väittää», sanoi Helena. »Melkein millainen sopiminen tahansa on mahdollinen tässä maailmassa. Lähetä Agamemnonille tervehdys ikäänkuin et tietäisi mitään tuosta Aigisthoksen jutusta ja pyydä häntä tulemaan tänne mahdollisimman pian. Hänen vastauksestaan saat tietää mitä on tapahtunut sekä mihin sinun on ryhdyttävä.»
»Mutta jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa ja tuo hänet kerallaan?» sanoi Menelaos.
»No, jos hän on sopinut Klytaimnestran kanssa, voi hän hyvinkin ottaa hänet mukaansa», sanoi Helena. »Hänhän on kaikesta huolimatta minun sisareni ja sen nuoren miehen äiti, jonka olet päättänyt ottaa vävyksesi. Et voi syrjäyttää häntä. Mutta jos olisit katsellut asioita minun näkökannaltani ja kohdistanut Pyrrhokseen vaikutusvoimasi, olisit voinut pelastua tästä epämiellyttävästä tilanteesta.»
»En ole koskaan pitänyt Klytaimnestrasta», sanoi Menelaos. »Sopivatpa he sitten tai eivät, tulee hänen menettelynsä aina näyttämään minusta erikoisen vastenmieliseltä… Luulenpa tosiaankin, että on viisainta lähettää sinne sanansaattaja. Eteoneus, käske yhden miehen varustautua matkalle. Nyt heti paikalla.»
<tb>
»No, Helena, mitä oikein arvelet asiasta?»
»En ymmärrä, Menelaos. Tässähän on kysymys sinun veljestäsi ja minun sisarestani. En voi arvata mitä seurauksia tästä meille on.»
»En minä ajattele meitä», sanoi Menelaos. »Mehän kyllä kestämme millaisen kolauksen tahansa. En halunnut ilmaista tunteitani Eteoneuksen läsnäollessa. Siinä talossa on varmasti tapahtuva kauheita asioita… etkö sinäkin luule niin?»
»Luulen siellä tähän mennessä jo tapahtuneen», sanoi Helena. »Minun käy säälikseni Elektraa ja Orestesta. Ja samoin Hermionea. Hän ottaa sen varmaan hyvin raskaasti, eikä sellaisten asiain pitäisi täyttää nuoren tytön ajatuksia… Menelaos, mitä sinä arvelet tuosta kulkukauppiaasta, jonka kertomusta Eteoneus oli selostavinaan?»
»Mitä minä voisin hänestä arvella? Enhän tiedä hänestä mitään muuta kuin mitä Eteoneus kertoi.»
»Sinä siis uskoit hänen sanojaan. Sitä minä jo epäilinkin. Minä en uskonut. Eteoneus tietää enemmän kuin mitä hän meille kertoi, tai kulkukauppias tiesi enemmän kuin mitä kertoi Eteoneukselle. Niinkuin itsekin sanoit, kuulee tuollaisesta häväistysjutusta jokainen kulkukauppias, vaikka hän viipyisi paikkakunnalla kuinka lyhyen ajan tahansa. Ja jos hän kerran kuuli siitä, ei hän lähtenyt niin välinpitämättömästi pois.»
»Luuletko Eteoneuksen tietävän enemmän kuin mitä hän kertoi meille?»
»Joko Eteoneuksen tai kulkukauppiaan.»
»Kutsun hänet paikalla takaisin ja otan asiasta selvän!»
»Kysy häneltä enkö minä ollut oikeassa neuvoessani sinua pysymään kotona», sanoi Helena. »Ja kysy häneltä mistä syystä asia on niin. Minä menen kertomaan Hermionelle tämän uutisen. Ehkäpä se koskee eniten häntä.»
<tb>
»Menelaos», sanoi Eteoneus, »minä olen katsellut tässä ovella ja odottanut kunnes vaimosi lähti pois. Nyt voin puhua kahden kesken kanssasi. En kertonut sinulle kaikkea.»
»Kerro se nyt minulle. Mitä tapahtui vielä?»
»Kulkukauppias tunsi luonnollisesti häväistysjutun — se kohta oli minun keksintöni. Hän aikoi jäädä sinne katsomaan mitä tapahtuisi, mutta jokainen kaupungin asukas oli kehoittanut häntä jatkamaan matkaansa, jos hän pani arvoa terveydelleen.»
»Terveydelleen?»
»Elämälleen, jos vaadit suoraa puhetta. Kulkukauppias sanoi, että Klytaimnestralla ja Aigisthoksella oli kaikki jo valmiina Agamemnonin houkuttelemiseksi ansaan ja että he mieluummin suorittivat asian todistajitta.»
»Kutsu miehet koolle, Eteoneus! Lähden paikalla.»
»Sitä en tekisi sinun sijassasi, Menelaos. Toivottavasti se ei ole välttämätöntä. Olen koettanut löytää Oresteen ja luulenpa melkein saaneenikin toimitetuksi hänelle sanan. Tiedänkin sen muuten varmasti. Hän saa kuulla tämän uutisen. Hän ei pidä minua ystävänään, mutta tällaisessa ratkaisevassa tilanteessa suon hänen mielellään olevan läsnä, ja nythän hän voi näyttää millainen poika hän on. Hänen oikeutensa on enemmän kuin sinun olla nyt Agamemnonin luona. Jollen erehdy, on hän jo matkalla. Sinun olisi parasta pysyä täällä, lähettää sanansaattaja ja odottaa kunnes vastaus saapuu.»
»Missä Orestes oli? En luullut häntä voitavan löytää.»
»En tahtonut löytää häntä aikaisemmin», sanoi Eteoneus. »Se on hänen salaisuutensa, joten en halua mainita missä hän oli, mutta nyt saamme nähdä mihin hän kelpaa. Toivottavasti et pane pahaksesi, vaikka minä annoinkin hänelle varustukseksi muutamia parhaita aseitasi. Kaikkihan jää sentään perhepiiriin, niinkuin sanoin hänelle.»
VI
»Hermione kulta, tulin niin pian kuin kuulin uutisen. Toivottavasti
Helena on kotona.»
»Ei hän ole, Kharitas — hän on valitettavasti ulkona tämän iltapäivän.
Tule sisään ja salli minun olla vähäpätöisenä korvauksena.»
»Lapsi kulta, ei suinkaan vähäpätöisenä! Mutta tämä on jo toinen kerta, jolloin en saa tavata äitiäsi. Jollen tuntisi häntä niin hyvin, niin epäilisin hänen tahallaan välttävän minua. Sano nyt hänelle kuinka pahoillani olin, kun en voinut tavata häntä. Samalla hetkellä, kun kuulin Agamemnonin palanneen, päätin tulla tänne heti sanomaan Helenalle kuinka iloinen olin… Hyväinen aika!… Totta kai olet kuullut tädistäsi?»
»En, emme me ole kuulleet heistä kenestäkään mitään suoranaisesti. Eräs mies kertoi Agamemnonin palanneen kotiin. Äiti mainitsi minulle siitä. Isä on lähettänyt hänelle kutsun viettää muutamia päiviä meidän luonamme niin pian kuin hän ennättää.»
»Sinun setäsi, Hermione, on erittäin etevä mies. Sinun pitäisi olla ylpeä hänestä. En tietenkään tarkoita sitä, ettei isäsikin ole etevä, mutta Agamemnon on aina, no niin, hänessä on aina ollut jotakin erikoista. On vaikea määritellä persoonallisuutta. En ole koskaan voinut ymmärtää miksi ei tätisi antanut arvoa sille, mitä hänellä oli — useimmat naiset olisivat pitäneet osaansa onnellisena sellaisen miehen rinnalla.»
»Ehkäpä Klytaimnestra ei tahdo elää onnellisena», sanoi Hermione. »Äiti näyttää aina kiusaantuneelta, jos puhutaan kunnioittaen jokapäiväisestä arkionnesta ja järjestyneistä elämäntavoista. Heillä näyttää olevan oma käsityksensä onnesta. Mutta minun ei pitäisi puhua tädistäni näin. Olen varma siitä, että hän antaa suuren arvon miehelleen — mikäli on häntä tavannut. Mielestäni ei mikään tue päinvastaista käsitystä.»
»Lapsi kulta, et suinkaan aio teeskennellä olevasi aivan tietämätön Klytaimnestran menettelystä! Olethan sinä tietenkin kuullut siitä! Sehän on tavallisin juttelunaihe perheen ystäväin kesken. En ymmärrä mistä naiset saavat rohkeutta sellaisiin tekoihin. En sano tätä siksi, että itse kaipaisin tuollaista rohkeutta! Mutta ethän voi mitenkään väittää hänen pitävän Agamemnonia kunniassa, jos hän elää Aigisthoksen kanssa.»
»En kuvittele ymmärtäväni paljonkaan tuollaisista asioista, Kharitas, mutta luulen käsittäväni tätini näkökannan edes jossakin määrin. En puolusta hänen elämäntapansa epäsäännöllisyyttä, mutta hänellä on hyvätkin ominaisuutensa. Serkkuni Orestes on kiintynyt häneen, ja minä toistan aina mielessäni, ettei niin erinomainen mies kuin hän voisi välittää henkilöstä, jolla ei ole minkäänlaisia hyveitä.»
»Ehkäpä Orestes vain on tottelevainen poika», sanoi Kharitas. »Olen joka tapauksessa iloinen kuullessani tuon Oresteesta, sillä olin luullut hänen olevan kenties liian uudenaikaisen mielipiteissään. Niinkuin tiedät, ei hän lähtenyt Troijaankaan, vaikka kuuluu olevan kerrassaan hurja soturi. Joku kertoi minulle — kukahan se nyt olikaan? — hänen jääneen kotiin siitä syystä, ettei hyväksy sotaa. Pelkäsin hänen mahdollisesti olevan luonteeltaan uskottoman. Mutta Klytaimnestra näyttää minusta ehdottomasti — en luule setäsi tahtovan ottaa häntä takaisin vaimokseen. Sanoitko niin, ettet ollut kuullut hänestä mitään?»
»Hänhän on jo Agamemnonin talossa», sanoi Hermione. »Eihän hän ole koskaan ollutkaan poissa. Se on kyllä mielestäni varma, että he joutuvat riitelemään, mutta toistan vieläkin, että Klytaimnestralla on erinäisiä seikkoja puolustuksenaan, ja minä en rupea lausumaan tuomiotani ennen kuin tiedän paljon enemmän kuin nyt.»
»Onko hänellä jotakin puolustuksenaan? Sitä en tietänytkään! Onko Agamemnon ollut —? No, sehän ei olisikaan ihmeellistä, sellaisiahan miehet aina ovat. Kerroppas minulle, Hermione! Se on pysynyt minulta kokonaan salassa — en ymmärrä millä tavoin.»
»Sehän on aivan yksinkertaista, kun tuntee heidät molemmat», sanoi Hermione. »Agamemnon on kovakourainen ja Klytaimnestra ylpeä. Mitä muuta tarvitaan riidan syntymiseen? Orestes sanoo, että hänen äitiään suututti vähän se hälinä, jonka minun äitini aiheutti. Voisi otaksua, että Klytaimnestra oli kateellinen, mutta Orestes väittää, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoo äitinsä vain olleen sitä mieltä, että Troijan retki oli — no niin, kohtuuton mittasuhteiltaan. Sitten tuo Iphigeneian juttu. Etkö ole kuullut siitä? Se tapahtui kauan sitten, kun koetettiin saada alukset liikkeelle. Setäni oli Auliksessa ja lähetti noutamaan sinne Iphigeneian, joka muka aiottiin naittaa Akhilleukselle. Tätini oli tietysti mielissään tällaisesta avioliitosta ja varustautui lähtemään tyttärineen, kun Agamemnonilta tulikin sana, että tyttären piti tulla yksin — äiti ei saanut seurata häntä. Se oli jokseenkin suututtavaa, eikö ollutkin? Klytaimnestra halusi saada tyttärensä hyviin naimisiin, mutta hän oli mielestään itseoikeutettu olemaan läsnä häissä. Et voi uskoa kuinka raaka Agamemnon oli siinä jutussa — hän sanoi, että jos Klytaimnestra tulisi, ei avioliitosta tulisi mitään, ja ettei Klytaimnestra saanut kysellä mitään, vaan että hän, Agamemnon itse, selittäisi kaikki kotiin palattuaan. Klytaimnestran mielestä sellainen petollisuus vapautti hänet kaikista velvollisuuksista miestään kohtaan. Minä en ole niinkään valmis väittämään hänen olevan väärässä.»
»En minä ymmärrä miksi hänen pitäisi hajoittaa koti, vaikka avioliitosta ei tullutkaan mitään», sanoi Kharitas. »Jos minä karkaisin toisen miehen kanssa joka kerta kun mieheni jättää jonkin lupauksensa täyttämättä, niin — no niin, silloin en olisi se, mikä nyt olen. Iphigeneia olisi voinut saada toisen miehen.»
»Ei, se oli mahdotonta», sanoi Hermione. »He tekivät kerrassaan kauhean teon — he uhrasivat hänet saadakseen suotuisan tuulen.»
»Hermione! Sehän oli kauheaa! Ja tuulihan ei sittenkään kääntynyt suotuisaksi, vai kuinka?»
»Kyllä se kääntyi», sanoi Hermione. »Silloinhan he lopulta pääsivät Troijaan. Mutta ehkäpä he eivät todella tappaneetkaan häntä. Minä uskoin ennen niin, mutta kukaan ei myönnä sitä nyt, ja jälkeenpäin onkin kerrottu asia toisin ja väitetty hänen elävän vielä jossakin syrjäisessä paikassa. En voi ymmärtää miksi hän sitten on siellä eikä kotonaan. Mutta mitä hänelle sitten lieneekin tapahtunut, on setäni toivottavasti tähän mennessä jo selittänyt sen tyydyttävästi, ja toivottavasti hän myöskin ymmärtää, että Klytaimnestralla on ollut oikeus katkaista kotoiset siteensä, kun ei saanut mieheltään aikaisemmin selitystä tapausten kulkuun. Orestes sanoo —»
»Hermione kulta, minua epäilyttää, ettei Oresteella ole hyvää vaikutusta sinuun. Hän näyttää puhuvan — ja ajattelevan — niinkuin hänen äitinsä lapselta voi odottaa. Sinulla ei mitenkään olisi noin kauheita mielipiteitä, ellei joku olisi tyrkyttänyt niitä sinulle. Se ei ole sinun suloisen luonteesi mukaista. Minä en luota Oresteeseen. Toivottavasti et päästä sydämessäsi valtaan liian suurta ihailua häntä kohtaan!»
»Tuskinpa häntä liiaksi ihailen», sanoi Hermione.
»Siitä olenkin sentään varma», sanoi Kharitas. »Minulle on tosiaankin oikea arvoitus, Hermione, kuinka sinä olet säilyttänyt niin hyvin kauniit elämänihanteesi, vaikka ympärilläsi on tapahtunut niin merkillisiä asioita. Tiedäthän, että olen kiintynyt äitiisi, mutta — et suinkaan loukkaannu, vaikka sanonkin samaa, mitä sellaisetkin ovat sanoneet, jotka rakastavat häntä hyvin paljon — hän ei ole ihanteellinen äiti. Hänen mieltään kiinnittää rakkaus liiaksi ikäänkuin se olisi koko elämä. Terve järki auttaa pitemmälle, sanon minä. Ja sitten tarvitaan myös vähän taitoa suunnittelemiseen ja keksimiseen. Tuollaiset ihmiset, jotka antavat tunteilleen vallan, Hermione, ovat yksinkertaisesti vain taakaksi meille toisille. Kuinka suuresti he kunnioittavatkaan vaistojaan ja mielijohteitaan! Toivottavasti sinä et koskaan antaudu yksinomaan tunteittesi valtaan. Olen aina koettanut hillitä Damastorin hetkellisiä vaistoja tai ainakin saada hänet unohtamaan ne. Toistaiseksi voin kerskailla menestyneeni. Eikö hän ole sinun mielestäsi kiltti poika, Hermione?»
»En tunne häntä tarpeeksi, Kharitas, tietääkseni onko hän kiltti poika vai ei. Hän on hyvin kohtelias minulle, kun tapaamme.»
»Kohteliasko? Mutta, Hermione, hänhän on mieltynyt sinuun — hän on suorastaan rakastunut sinuun! Ei sinulla ole mitään syytä arkailla tuon asian vuoksi — hänen äitinsä, vanhan ystäväsi seurassa. Tiedän hänen tunteensa tässä suhteessa. Tuo lapsi kertoo minulle kaikki. Hän tulee usein minun huoneeseeni juttelemaan käytyään täällä sinua tervehtimässä.»
»Mitä hän kertoo sinulle, Kharitas? Hän ei nimittäin käy koskaan täällä minua tervehtimässä. En ole viikkokausiin vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan.»
»Hermione! Minä luulen pyörtyvän!! Damastor!… Älä sano minulle niin — se poika ei voisi pettää minua.»
»Kharitas, mieltäni pahoittaa puhua sinulle tästä, mutta kerran ennenkin ja useampiakin kertoja olet vihjaissut, että Damastor muka rakastaa minua. En tahtonut keskustella enemmän tuollaisesta, mutta se kiusasi minua, koska Damastor ei ole koskaan osoittanut pienintäkään huomaavaisuutta minua kohtaan. Minusta tuntui ikävältä, että sinä elit väärän kuvittelun vallassa.»
»Hän sanoi — hän on aina sanonut — tulevansa tänne vain sinua tapaamaan. Luulin hänen tarkoittavan —»
»Minä uskonkin hänen käyneen täällä», sanoi Hermione. »Sitä en laisinkaan epäile. Enkä sitäkään epäile, että hän on hurmaantunut erääseen tyttöön. Tässä talossa on useampiakin naisia eikä vain yksi, Kharitas.»
»Et suinkaan väitä, että hän on rakastunut — äitiisi!»
»Ei, kumma kyllä, tässä tapauksessa ei ole puhe äidistäni. Otaksun — luonnollisesti en voi tietää varmasti — että kysymyksessä on Adraste.»
»Ja kuka on Adraste?»
»Tiedäthän sinä — olethan nähnyt hänet — sama tyttö, joka on äitini lähin palvelija.»
»Hänkö, joka tuli Helenan kanssa puutarhaani? Hermione! Hän on hyvin kaunis.»
»Niin on — jos vain se tyyppi kerran miellyttää.»
»Kuinka kauheaa! Olen varma siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista luonnetta. Hän on parhaassa tapauksessa tyhjän arvoinen. Ja joka hetki Helenan seurassa!… Hermione, miksi luulet Damastorin ihastuneen häneen?»
»He ovat olleet paljon yksissä — olen nähnyt heidän kävelevän ja juttelevan yhdessä, kun ovat ehkä luulleet, ettei kukaan ole heitä näkemässä. Damastor on vasta poika, Kharitas, ja tyttö taas on minun ymmärtääkseni pieni juonien punoja. Hän on kyllä selvillä viehätysvoimastaan ja kuolisi mieluummin kuin jättäisi sen käyttämättä. Enkä tiedä oikein kannattaako hänen siveellisistä periaatteistaan puhuakaan. Mahdollisesti olen väärässä, mutta luulen Damastorin joutuneen hänen pauloihinsa.»
»Poika parkani! Poika parkani! Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Tämä on äitisi syy, Hermione! Olisin loukkaamatta sinua, jos suinkin voisin, mutta minun täytyy sanoa, että tuo nainen on palkinnut katalasti sen uskollisuuden, jota olen osoittanut häntä kohtaan — silloinkin, kun tiesin, ettei hän sitä ansainnut. Mikä oikeus hänellä on tulla takaisin kunniallisten naisten luokse, jotka ovat tyytyneet huonompiin miehiin kuin hänellä ehkä on koskaan ollut, ja esiintyä kuin jumalattarena, johon eivät ulotu inhimilliset käsitykset oikeasta ja väärästä — ja tuoda mukanaan tuollainen pikku käärme, joka panee miesväkemme pään pyörälle ja myrkyttää elämämme! Jospa vain äitisi saisi ansaitsemansa palkinnon, Hermione! Mutta minä voin vielä pelastaa Damastorin. Lähetän hänet pois niin kauas, etteivät tuon tytön kädet sinne ulotu. Poikani kyllä unohtaa hänet, kun näkee vähän enemmän maailmaa. Annan hänen matkustaa veljeni luokse vierailulle. Jos tuo tyttö vielä joskus saa puhua hänen kanssaan, tapahtuu se vasta minun hautajaisissani!»
»Suuresti katsoen menettelet luullakseni viisaasti», sanoi
Hermione. »Damastor on varmasti liian hyvä poika tuollaisen huonon naisen turmeltavaksi. Säälisin ketä hyvin kasvatettua nuorukaista tahansa, joka valitsisi itselleen Adrasten. Minua ilahduttaa, ettei Orestes pidä hänestä ollenkaan, mikäli muuten ylipäänsä tietää hänen olemassaolostaankaan.»
Kolmas osa
HEIDÄN VANHEMPANSA
I
»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione, »niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»
»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon. Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia, joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä, että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä. Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»
»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».
»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon, että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen, että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»
»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään, kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»
»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon määräämältä.»
»Etkö usko miesten ja naisten väliseen henkiseen toveruuteen?»
»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita, väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista, että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään. Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi, kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»
»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi. Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta suuremmassa arvossa.»
»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama. Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista. Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin, että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»
»Jos vetoat omiin kokemuksiisi minua neuvoaksesi», sanoi Hermione, »niin tekisi mieleni kysyä lisää erinäisistä kokemuksistasi, mikä ei kuitenkaan tunnu oikein sopivalta. En tiedä oikein voiko tytär kysellä äidiltään sellaista.»
»Minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän», sanoi Helena, »ja sinä voit vapaasti kysyä mitä suinkin haluat».
»No niin, jos sinulla on tuollainen käsitys rakkaudesta», sanoi Hermione, »niin en voi ymmärtää miksi et jäänyt isäni luokse. Olisithan aivan hyvin voinut vastustaa Parista kohtaan tuntemaasi rakkautta, olisit voinut antaa minulle esimerkin uskollisuudesta. Minun täytyy tunnustaa olevani kerrassaan ymmällä, kun ajattelen kuinka suuri ero on menettelysi ja neuvojesi välillä.»
»Lapsi kulta», sanoi Helena, »eihän niillä kahdella seikalla ole mitään yhteistä!»
»Sitä minä juuri arvelinkin», sanoi Hermione.
»Ei tosiaankaan ole», sanoi Helena. »En ikipäivinä kehoittaisi sinua menettelemään samoin kuin minä. Se olisi hyödytöntä. Sinä et voisi tehdä niin. Ja vaikka voisitkin, ei sinulla olisi samoja syitä kuin minulla.»
»Myönnän sen, etten voisi elää sinun esimerkkisi mukaan», sanoi Hermione, »mutta sinun ei pitäisi minun mielestäni puhua siitä ikäänkuin se olisi jonkinlainen lahja, jota en ole perinyt. Me emme tule koskaan olemaan samaa mieltä siitä, millaiseen elintapaan on pyrittävä. Pelkään, etten voi kuvitella ainoaakaan kunnollista syytä, joka olisi oikeuttanut sinut karkaamaan Pariksen kanssa.»
»Ei minulla ollut aikomustakaan puolustella elämääni, Hermione — sinua tai ketään toistakaan vastaan. Mutta kysymyksesi sai minut ajattelemaan menettelyni syitä, olivatpa ne sitten oikeita tai vääriä. Salli minun neuvoa sinua, että et rupea puolustelemaan elämääsi jälkeenpäin. Silloin se jo puhuu itse puolestaan. Äläkä tuomitse toisten ihmisten entisiä tekoja — niitä on liian myöhäistä ruveta enää muuttamaan. Sinä näytät mielestäni vähän liian ankaralta arvostellessasi minun elämänvaiheitani. Panen vastalauseen sellaista vastaan, en siitä syystä, että on puhe minun elämänvaiheistani, vaan koska kukaan ihmisolento ei saa olla niin rohkea, että rupeaa lausumaan lopullista tuomiota toisista. Puhun niin paljon sinun elämästäsi siitä syystä, että se on vielä suurimmaksi osaksi tulevaisuuden peitossa. Entisistä teoistasi en taas koskaan aio lausua sanaakaan.»
»En tahtonut olla epäkohtelias», sanoi Hermione, »ja ymmärrän myöskin miksi olet erilainen kuin muut ihmiset. Olet niin kaunis, että tavalliset säännöt eivät näytä soveltuvan sinuun.»
»Eivät ne olekaan sopineet», sanoi Helena, »mutta niiden olisi pitänyt sopia, ja sitä minä toivoinkin. Siinä on koko pulma. En toivonut koskaan olevani erilainen kuin toiset, ja sittenkään en ole koskaan tuntenut eläväni samassa maailmassa heidän kanssaan. Etkö ymmärrä kuinka kohtalokkaisiin tilanteisiin näin jouduin? Kenelläkään ei ole oikeutta sulkea meitä syrjään mistään elämän osasta, ei edes kohtalon kolauksista, suruista ja kärsimyksistä. Aina on väitetty, että olin kaunis, mutta ainoa seuraus, jonka voin siitä huomata, oli se, ettei minua kohdeltu ihmisolentona. Koko elämäni on ollut ponnistusta sovittautua toisten ihmisten joukkoon ja päästä varmuuteen siitä, ettei minulta mennyt mitään hukkaan. Mieltäni pahoitti se, että minut asetettiin elämän jokapäiväisten sääntöjen ulkopuolelle. Jos lapsena tein pahaa, ei minua rangaistu. Kun kysyin miksi he eivät rangaisseet minua, olin minä heidän mielestään luonnottoman hyvä tai erittäin tunnollinen, mutta tosiasiassa minä kaipasin saada vastata teoistani. Nuorena ja kokemattomana tyttöhupakkona ei minun koskaan tarvinnut kärsiä erehdyksistäni. Avioliitossa toivoin edes löytäväni todellisuuden. Kuvittelin, että yhteiselämä miehen kanssa johtaisi siihen järkyttävään draamaan, jossa me toivoimme jokainen näyttelijän osia. Varmasti saisin minäkin kokea sitä, jos avioliitto päättyisi onnettomasti. Mutta silloin olinkin suojatumpi kuin koskaan ennen — suorastaan vapautettu kaikista elämän hankaluuksista. Väsyin kuulemaan lakkaamatta kohteliaisuuksia kauniista ulkomuodostani, sillä sellaisilla sanoilla ihmiset aina puijasivat minulta vastuunalaisuuden, jota eniten kaipasin. Ymmärsin mitä merkitsi väite, että kauneus on kirous. Ilman jyrkkiä särmiä on elämä vain tasaista ja tarkoituksetonta tottumusta. Antauduin Parikselle, koska rakastin häntä, mutta jossakin ajatuksieni pohjalla kyti toivo, että rakkautemme tosiaankin johtaisi siihen suureen murhenäytelmään, johon se näytti johtavan, ja että minä lopultakin saisin kärsiä ja tuntea. Mutta Troijassa viettämäni päivät olisivat voineet olla yhtä monta sekuntia unessa. Kukaan ei ottanut minua vakavalta kannalta. Ei kukaan, ei edes Priamos, moittinut minua siitä, että olin johtanut kaupungin perikatoon, eikä Hektorkaan, joka ei periaatteessa hyväksynyt Pariksen ja minun menettelyäni. Kun loppu tuli, odotin vihdoinkin saavani todella tuntea elämän kovuutta, sillä otaksuin Menelaoksen varmasti tappavan minut. Isäsi ei saa koskaan tietää mitä mielessäni liikkui, kun näin vihan ilmeen haipuvan hänen kasvoiltaan, joille sen sijaan levisi entinen suojeleva ilme. Hän ei ole antanut minulle kokonaan anteeksi, mutta minun ei lasketa kuuluvan samaan maailmaan kuin muut ihmiset — olen jonkinlainen harhakuva. Kun hän ajattelee Parista ja minua enkä minä ole saapuvilla, luulen hänen varmasti tuntevan murhanhalua, mutta jos minä olen läsnä hänen muistaessaan suhdettani Parikseen, on hän — niin sanoakseni — vain kiusaantunut asiasta. Hermione, se syy, jonka vuoksi minulla on sellainen elämänhalu ja jonka vuoksi toivoisin sinun rakastavan elämää nuoruudessasi, on se, etten ole koskaan elänyt. Mutta tavoitellessani todellisuutta olen oppinut pyrkimään ankaraan rehellisyyteen itseäni kohtaan ja ilmaisemaan kaiken itseäni koskevan täysin avomielisesti muille ihmisille; se on ainoa toivoni. Kun sinä halusit pelastaa maineeni sanomalla, että en ollut käynytkään Troijassa, vaan että olin koko ajan viettänyt Egyptissä, teit minulle huonon palveluksen, kuten kai itsekin huomaat. Meille kaikille muuttuu epärehellisyys erottavaksi verhoksi elämämme ja sielujemme välillä, mutta minulle se olisi erikoisen vaarallista. Minä olen mahdollisimman kaukana niistä, joita sanotaan kunniallisiksi ja joiden kunniallisuus merkitsee vain sitä, että he pelkäävät elämää.»
»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun. Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun aviomiehen-valintani kanssa?»
»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni. Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?»
»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin murhaajan kanssa.»
»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»
»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle, ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään? Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun. Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin — Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»
»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot, että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»
»En tosiaankaan.»
»Mutta sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että eläimiä uhrataan?»
»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»
»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»
»Huomaan kyllä mihin pyrit todisteluillasi», sanoi Hermione; »tahdot saada minut väittämään, etteivät uhrit ole verisiä, ja sitten sanoisit, että Pyrrhoksen teko johtui uskonnollisesta syystä ja ettei hän sen vuoksi ollut raaka. No niin, minä olen kerrassaan sitä mieltä, että meidän alttareillamme tapahtuu raakoja asioita — meidän olisi pitänyt kehittyä niistä pois jo kauan sitten samoin kuin olemme kehittyneet ihmisuhrien tasolta.»
»Monet ihmiset ovat samaa mieltä», sanoi Helena. »Mutta jos me surmaamme lampaan ravinnoksemme, tiedän, ettei ennakkoluulosi laisinkaan estä sinua syömästä sitä. Jos mielestäsi päivällisateriaksi valmistettu liha on raakalaisuutta, onnistuu sinun hyvin salata käsityskantasi.»
»Kuinka typerää tuo onkaan, äiti! Tietysti me syömme lihaa. Miksi emme söisi?»
»Lampailla voisi olla jotakin sitä vastaan», sanoi Helena, »mutta minulla ei ole. Teki vain mieleni tietää missä suhteessa tunsit omantuntosi rauhalliseksi murhaan nähden. Nyt ymmärrän. Uskonnollisessa tarkoituksessa surmattu eläin herättää sinussa sääliä, mutta pöydältäsi tarjoiltuna se vain täyttää tarkoituksensa ravintonasi.»
»Minun on mahdotonta seurata ajatuksenjuoksuasi silloin kuin olet leikillinen. Kuinka minun oikein pitää ymmärtää sanasi? Hyväksytkö ihmisuhrit? Oliko mielestäsi oikein surmata nuo kaksi tyttöä?»
»Minä en olisi heitä surmannut», sanoi Helena, »mutta sodassa uhrataan miehiä ja naisia suorastaan uskonnollisessa merkityksessä niiden jumalaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, joihin sota ihmisten mielestä tähtää. En tiedä onko heille hyväksi vai pahaksi, että joutuvat uhreiksi. Kukaan ei tiedä sitä. Mutta harvat panevat vastaan. Jos on oikein uhrata ihmisiä sodassa, en ymmärrä mitä sinulla voi olla alttareita vastaan. Jos valitat noiden tyttöjen uhraamista, niin valitat sitä vain siksi, että he eivät saaneet elää vielä joitakin vuosia lisää. Sinä et tiedä millaisia nuo ylimääräiset vuodet olisivat olleet. Jos ne olisivat tulleet tapauksettomiksi — nimittäin sisällisesti — jos ne eivät olisi merkinneet mitään muuta kuin epätodellista ja tarkoituksetonta hengittämistä ja aterioimista ja nukkumista ilman minkäänlaista elämäntuntoa, niin silloin ehkä oli heille parempi saada muutamina harvoina tunteina kokea monta syvää ja voimakasta elämystä. Älä kuvittele minun olevan sinun inhimillisyysharrastuksiasi vastaan, Hermione. Vertaan vain äsken mainitsemaasi kahta tyttöä, jotka tosin murhattiin raa'asti, itseeni, joka olen menettänyt monta elämän kiihkeää ja haltioitunutta hetkeä, niinkuin jo sanoin sinulle.»
»Et suinkaan tarkoita toivoneesi, että isä olisi surmannut sinut?» sanoi Hermione.
»Se tuotti minulle pettymyksen», sanoi Helena. »Ei, en toivonut kuolemaa, mutta toivoin edes saavani tuntea elämän kauhuja — ja sitten isäsi muuttuikin inhimilliseksi, niinkuin sinä asian ymmärrät, ja minä käsitän, että odotettavissa oli enää vain entistäkin yksitoikkoisempia vuosia, että hitaasti hiipivä vanhuus valtaisi meidän laimeat sydämemme — jollen voisi löytää itselleni kaunista onnea koettamalla ohjata sinut käsiksi todelliseen elämään. Olen jo puhunut kylliksi, eikä kannata enää toistella samoja sanoja, mutta jos sinä tuntisit samanlaista elämänkiihkoa kuin minä — ja vieläkin suurempaa, koska sitä on ehkäisty — niin ottaisit Pyrrhoksen, vaikka hän näyttäisikin häikäilemättömältä ja raa'alta, etkä tuota varovaista ja vaaratonta serkkuasi.»
»Niin sinä tekisit, mutta minä en», sanoi Hermione. »En tarkoita yksinomaan surmaamista. Hän on vienyt naisia mukanaan orjina, ja hänellä on vanhanaikainen käsitys sankarin oikeuksista valloittamiinsa naisiin nähden. Väitetään, että Agamemnon on tuonut Kassandran tullessaan, ja sinä sanoit itse minulle pelkääväsi, että Klytaimnestra olisi mustasukkainen. Tietysti hän on, vaikka olenkin varma siitä, ettei Kassandra merkitse sedälleni mitään. Orestes on varma siitä, ettei Agamemnon välitä tytöstä enempää. Mutta Pyrrhos elää yhdessä Andromakhen, Hektorin lesken kanssa ja luultavasti niiden toistenkin naisten kanssa, joita hän otti vangiksi Troijassa. Sen laatuinen sankari hän on, ja minä sanon, että hän on raakalainen ja jäljessä ajastaan. Orestes näkee nämä asiat samassa valossa kuin minäkin, ja minun käsitykseni mukaan useimmat meidän ikäisemme ihmiset ajattelevat samoin kuin me. En tosiaankaan ymmärtänyt kuinka vanhentuneita ja sovinnaisia muutamat mielipiteesi ovat, äiti, ennenkuin aloit tyrkyttää Pyrrhosta minulle. Voin helposti kuvitella itseni yhdeksi lisäkappaleeksi hänen suuressa laumassaan — ja lapseni jonakin kauniina päivänä leikkimässä iloisesti Andromakhen lasten kanssa!»
»Olet taas oikeassa», sanoi Helena, »osittain oikeassa. Mutta se osa, jota sinä et näe, on koko jutun tärkein kohta. Minua epäilyttää keskustella tästä enää kauemmin sinun kanssasi, Hermione, sillä vaikka voinkin puhua avomielisesti mistä asiasta tahansa, on kuitenkin olemassa sellaisia seikkoja, joista mieluummin olisin puhumatta, ellen niistä keskustelemalla hyödyttäisi sinua. Tämä on kenties viimeinen kerta, jolloin juttelemme näistä asioista. Olen sanonut kaikki mitä olen voinut ja kertonut kaikki mitä olen tietänyt. Tai melkein kaikki. Nyt kerron loputkin. Sinä haluaisit saada miehesi yksinomaan itseäsi varten. Niin haluaisi jokainen nainen, joka rakastaa — ja miehillä on sama tunne naisten suhteen. Rakkaus on hyvin tarkka omistusoikeudesta. Mutta sinä astut askeleen pitemmälle samoin kuin olen huomannut toistenkin ikätovereittesi tekevän ja vaadit, ettei miehesi ole koskaan saanut pitää kenestäkään toisesta. Olen vakuutettu siitä, ettei Orestes voisi tuntea oloaan varmaksi sellaisen vaimon seurassa, joka olisi aikaisemmin menettänyt sydämensä toiselle. Mutta se on kaikki typerää. Jos maailma nojautuisi tuollaiseen elämänkäsitykseen, niin joutuisivat rakastavaiset monenlaiseen onnettomuuteen — kaikenlaiseen teeskentelyyn ja synkkiin salaisuuksiin ja perhehuoliin. Tässä taas tulee eteemme sinun käsityksesi kohtalon määräämistä aviopareista, mutta tyhmemmässä muodossa. Selväähän on, että kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan — tai varmempaa on sanoa, niin kauan kuin he rakastavat toinen toistaan — ei heillä ole minkäänlaista käsitystä muista ihmisistä. Siinä merkityksessä täytyykin omistaa rakastettunsa aivan yksin. En mitenkään soisi sinun menevän naimisiin Pyrrhoksen kanssa, ellet rakastaisi häntä kiihkeästi ja hän sinua. Mutta usko minua, Hermione — se mies, joka voi tehdä naisen onnellisimmaksi, on se, joka on voinut rakastaa monta naista ja elänytkin heidän muutamain kanssa, niinkuin Pyrrhos ehkä on elänyt, ja joka lopulta pyhittää rakkautensa yhdelle ainoalle. Sinun käsityksesi mukaan olisi paras mies sellainen, joka ei ole koskaan ennen rakastanut. Mielipiteesi on väärä. Saat huomata, että sen laatuinen mies on usein kykenemätön rakastamaan ketään kovinkaan paljon… Varmaankin pidät tätä elämänviisauttani epäsiveellisenä.»
»Niin pidän», sanoi Hermione.
II
»Niin minäkin», sanoi Menelaos. »Kuulin sisään tullessani nuo viimeiset sanasi. Suoraan sanoen, pysähdyin kynnykselle, jotta en keskeyttäisi sinua. Mitä merkillistä roskaa sinä puhut lapselle, Helena?»
»Tosiasioita minä puhun, enkä roskaa», sanoi Helena »Minä en luonut maailmaa.»
»Kun hiljattain puhuit elämänrakkaudesta», sanoi Menelaos, »oli siinä aika paljon sellaista, mitä en jaksanut käsittää. Mutta nyt alan vähän ymmärtää. Sinun mielestäsi on uskollisuuteni sinua kohtaan epämiehekästä ja ilmaisee heikkoutta. Ihailet Akhilleuksen ja hänen erinomaisen poikansa kaltaisia miehiä! Salli minun sanoa, rakas vaimoni, että jos olisin rakastanut sinua samalla tavoin kuin he rakastavat naisia, et olisi nyt täällä. Tuona yönä Troijassa olisin katkaissut kaulasi!»
»Kas niin, Hermione, enkö sanonut sitä sinulle?» virkkoi Helena. »Alat nyt ymmärtää minua, Menelaos, ja aikaa myöten rupean minäkin paremmin ymmärtämään sinua. Et säästänyt rakastamaasi naista, vaan säästit minut taide-esineenä!»
»En tiedä miksi säästin sinut, mutta mikä siihen lieneekin ollut syynä, et ansainnut sitä ystävällisyyttä etkä anna sille arvoa. Niin pian kuin käännän selkäni, alat juonitella ja suunnitella omien aikeittesi toteuttamista. En voi luottaa sinuun. Emmekö sopineet, että Pyrrhos kutsuttaisiin tänne, jotta Hermione voisi itse vapaasti valita? Ja juuri sillä hetkellä, jolloin tiedät minun olevan huolien painamana, viet lapsen syrjään ja koetat järjestää asiat valmiiksi ilman minua. Onneksi hän ei, kuten uskon, salli sellaisten suostuttelujen vaikuttaa mieleensä, joita kuulin. Kovin houkuttelevan tulevaisuudenkuvan sinä esititkin aviomiehestä, joka voisi millä hetkellä tahansa mennä naimisiin useamman naisen kanssa. Hermione, tyttäreni, usko minua kun sanon, että äidilläsi on aina valmiina neuvoja mielenkiihokkeitten, mutta ei turvallisuuden varalle.»
»Ymmärsit minut tapasi mukaan väärin», sanoi Helena. »Se mitä kuulit ei ollut ehdottomasti tarkoitettu Pyrrhoksen eduksi, enkä minä koettanut puhua tuon nuoren miehen puolesta sinun selkäsi takana. Kaikki, mitä sanoin, voidaan tosin selittää hänen hyväkseen, vaikka jos olisit tullut aikaisemmin, olisit nyt täysin varma, että Hermione tulkitsee joka seikan hänen vahingokseen. Minä vain koetin kertoa tyttärelleni muutamia sellaisia asioita, joita hänen pitäisi tietää elämästä — asioita, joita hän luultavasti ei tule kuulemaan sinulta. Koetan edelleenkin jakaa hänelle omia vähäisiä tietojani, oletpa sinä läsnä tai et. Sinä olisit tietysti ollut tervetullut seuraamme, vaikka epäilenkin olisiko meidän keskustelunaiheemme herättänyt mielenkiintoasi. Kun olen monta kertaa puhunut hyvin samalla tavoin sinulle, et ole koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. En tiedä varmasti onko Hermionekaan hyötynyt sanoistani sen enempää.»
»Jos voin päätellä sanaisi sisällön siitä lopusta, jonka kuulin», sanoi Menelaos, »et puhunut hänelle mitään sellaista, mistä hän voisi hyötyä. Ajatuksenjuoksu oli siinä samanlainen kuin tavallisestikin, nimittäin että toivoit hänen tulevan onnellisemmaksi kuin itse olet ollut. Ja koska kuvauksesi siitä millainen aviomiehen tulee olla eivät vastaa mitään minun tunnettua muotokuvaani, otaksun sinun selittäneen oikein perin pohjin, että et ole ollut onnellinen — et niin onnellinen kuin olisit ollut Akhilleuksen tai Pyrrhoksen kanssa. Onko se sopiva tapa puhella miehestään tyttärensä kanssa? — kysyn sinulta, Helena — jos sinulla on vähääkään kohtuullisuuden tuntoa — onko se säädyllistä ja oikeudenmukaista?»
»Rakas Menelaos», sanoi Helena, »Hermione tietää erittäin hyvin, että sinä ja minä emme ole olleet onnellisia yhdessä. Eihän tarvitse muuta kuin selittää vain mistä syystä emme ole olleet. Osoittaisinko sinun mielestäsi hyvää aistia, jos valehtelisin meidän olleen onnellisia, vaikka poistuin luotasi niin moneksi vuodeksi ja vaikka minut tuotiin väkipakolla takaisin? Olisiko ollut järkevää otaksua, että Hermione, joka on perinyt sinun terävän älysi, olisi epäillyt meidän välillämme sattuneen vain jonkinlaista pikku erimielisyyttä? Minun mielestäni pitäisi sinunkin, Menelaos, edes toisinaan nähdä elämä sellaisena kuin se todella on.»
»Joskus onkin asianlaita niin, Helena», sanoi Menelaos, »ja nyt on juuri luullakseni sellainen hetki! Olet niin usein ilmaissut ihailusi kovakouraisia aviomiehiä kohtaan. Nyt minun tekee mieleni ruveta esittämään sellaista osaa. Pidän sanani siinä, mitä sovimme Pyrrhoksesta. Kun hän tulee, kestitsen häntä niinkuin isännän asema vaatii, mutta avioliitosta ei puhuta mitään. Hänen lähdettyään menee Hermione naimisiin Oresteen kanssa. Enkä minä rupea enää kuuntelemaan mitään lisäselityksiä tässä asiassa.»
»Hyvä on!» sanoi Helena. »Sitä minä juuri odotinkin. Tarkoitukseni oli antaa Hermionelle vapaus valita aviomies itselleen sen jälkeen kun hän olisi nähnyt Pyrrhoksen, mutta olen varma siitä, että hän menee joka tapauksessa naimisiin Oresteen kanssa, joten sinun käskyäsi ei ole vaikea totella. Jos hän ihmeen vaikutuksesta muuttaa mielensä ja tahtoo miehekseen Pyrrhoksen, aiot sinä minun ymmärtääkseni pakottaa hänet menemään Oresteelle joka tapauksessa. Hyvä on. Mutta niin menetellessäsi olet kovakourainen isä etkä kovakourainen aviomies.»
»Minä edellytän, että Hermione tahtoo mennä naimisiin Oresteen kanssa», sanoi Menelaos. »Hän ymmärtää kyllä, ettei minulla ole aikomustakaan pakottaa häntä avioliittoon vastoin tahtoaan.»
»Kas siinä sitä ollaan, Menelaos», sanoi Helena. »Tiesin, että sinä et voisi pysyä osassasi kauan, mutta otaksuin sinun sentään voivan näytellä julmurin osaa enemmän kuin kolme sekuntia. Miksi et polje jalkaasi lattiaan ja sano selvästi kuka pääsee vävyksemme? Käske Hermionen ottaa hänet ja hänen ottaa Hermione, kiellä puhumasta siitä enää sanaakaan ja käske minun hillitä kieleni. Miksi et tee niin?» —
»Sinun pilkkailusi ei häiritse minua», sanoi Menelaos; »olen tosiaankin lausunut lopullisen mielipiteeni, niinkuin saat huomata. Hermionen on mentävä naimisiin Oresteen kanssa. Aion olla kohtelias Pyrrhokselle — mutta en sen ystävällisempi. En pidä hänestä enkä pitänyt hänen isästään, ja nyt kun tiedän sinun toivovan, että olisit mennyt naimisiin heistä jommankumman kanssa, pidän heistä vieläkin vähemmän. Niin kauan kun Pyrrhos on täällä, voit sinä pysytellä poissa näkyvistä muulloin paitsi ateriain aikana sekä joinakin muina hetkinä, jotka minä määrittelen tarkemmin. Jollet tottele minua, niin lukitsen sinut huoneisiisi ja panen vartijan ovellesi. Pyrrhos ei pidä sitä outona, kun muistaa elämäntarinasi. Sanon hänelle käyttämällä jossakin määrin hyväkseni sinun avomielisyyttäsi, että olisin kohdellut sinua kunnioittavammin kuin ansaitsit, olisin kohottanut sinut entiseen asemaasi yhteiskunnassa, olisin antanut sinulle takaisin kaikki mitä olit heittänyt pois — mutta sinä et sallinut minun tehdä sitä. Sinä olet mahdoton, Helena, aika lailla edullisen näköinen ulkonaisesti, mutta sisäisesti kaikkea muuta kuin kaunis. Olet synnynnäinen juonittelija. Jos on välttämätöntä, kerron hänelle koko tarinan.»
»Menelaos», sanoi Helena, »kun sinä selität käsitystäsi voimakkaasta miehestä, olen tosiaankin pahoillani vuoksesi, kovin pahoillani. Sinä ja veljesi riitelitte aina Akhilleuksen kanssa. Tiesitte, että hän oli teitä suurempi, ja keksitte syitä hänen kiusakseen. Nyt, kun olet kutsunut Pyrrhoksen kotiimme minun pyynnöstäni ja sitä erityistä tarkoitusta varten, jonka me kolme ymmärrämme — lasken nimittäin Hermionen tässä mukaan — sanot aikovasi kertoa hänelle kaikki minusta — toistat minun ymmärtääkseni muutamia niitä kohteliaisuuksia, joita käytät perheen keskuudessa. Pyrrhoksen vierailu on minun nähdäkseni oleva täynnä yllätyksiä hänelle, mutta suuresti katsoen hän nauttii, sillä sinä olet selvästi paljastava hänelle kuinka korkealle arvioit hänet ja kuinka vähäpätöisenä pidät itseäsi. Olet aivan oikeassa. Jos minun on verrattava teitä keskenänne älyn, ulkomuodon, tapain ja tekojen puolesta — on sinun tosiaankin parasta teljetä minut lukkojen taakse. Anna Hermionen tavata hänet, sitähän minä ensi sijassa halusinkin. Sitäpaitsi en luultavasti toivokaan näkeväni Pyrrhosta, jos sinäkin olet läsnä. Häpeäisin liiaksi sinun vuoksesi, Menelaos. En voisi selittää miksi menin naimisiin kanssasi tai miksi tulin takaisin. Tietysti voisin sen tehdä, jos asiasta tulisi kysymys, mutta olisihan kerrassaan sopimatonta ruveta keskustelemaan sinusta vieraan kanssa.»
»Miksi sitten menit kanssani naimisiin?» kysyi Menelaos. »Ja miksi tulit takaisin?»
»Erehdyin», sanoi Helena.
»Kun ajattelen, että kaikki tämä on järjestetty, jotta minä tulisin onnelliseksi», sanoi Hermione, »niin olen kovin ihmeissäni. Kuinka te molemmat voitte kuvitella minun hyötyvän tästä Pyrrhoksen vierailusta, kun tiedän mitä te ajattelette hänestä ja toinen toisestanne? Jos tällä tavoin varustaudutaan valitsemaan oikea aviomies, niin varmasti tulee asiasta vähemmän hälinää, jos ensin valitsee väärän ja eroaa hänestä sitten.»
»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Helena. »On aivan hyödytöntä, että Pyrrhos nyt tulee tänne. Minua kaduttaa nyt, että ensin ehdotin sellaista. Tarkoitin hyvää, mutta isäsi selittää väärin minun vaikuttimeni, ja hänen mielentilansa on nyt liian surkea, jotta kukaan vieras olisi meille tervetullut. Olen aivan vakavasti sillä kannalla, Menelaos. Hyväksyn Oresteen vävykseni. En vastusta enää koskaan sitä suunnitelmaa, en sinun läsnä ollessasi enkä selkäsi takana. Ja viimeisenä suosionosoituksena pyydän sinua peruuttaman kutsun — lähetä sana, että Agamemnon on palannut ja että teidän veljesten yhteiset asiat pakottavat lykkäämään tuonnemmaksi sen ilon, jota olimme odottaneet hänen vierailustaan.»
»Et sinä nyt pääse niin vähällä», sanoi Menelaos. »Näen mainiosti mihin pyrit. Mieluummin kuin sallit minun kertoa koko tarinaa, jotta hän puolestaan voisi selostaa uteliaalle maailmalle millainen meidän suhteemme on, tahdot estää häntä käymästäkään täällä. Mihinkään sellaiseen en suostu. Pyrrhos tulee, jos suinkin voin houkutella hänet siihen. Jos pidät arvossa sitä vapautta, jota nyt nautit, et koeta enää laisinkaan vastustaa Orestesta. Ja ensimmäisessä sopivassa tilassa menee Hermione naimisiin serkkunsa kanssa.»
»Voi, isä», sanoi Hermione, »soisin sinun menettelevän niinkuin äiti neuvoo — älä kutsu Pyrrhosta tänne! Kukaan ei häntä nyt halua — olen varma siitä, että teet äidille vääryyttä — hän puhui perherauhamme kannalta. Uskon tosiaankin, ettei hän omasta puolestaan välittäisi, vaikka lukitsisitkin hänet huoneisiinsa ynnä muuta semmoista — siitä hän saisi senlaatuista mielenkiihoketta, jota kaipaa. Mutta tällä kerralla hän ajattelee minua ja meitä kaikkia, ja hänen neuvonsa on hyvä. En tahdo tuota miestä tänne!»
»Olen pahoillani, mutta nyt on liian myöhäistä peruuttaa», sanoi Menelaos. »Minun oli pakko kutsua hänet, vaikka en kaivannut häntä sen enempää kuin sinäkään. Nyt hän tulee.»
»Menelaos», sanoi Helena, »minä epäilen, ettei sinulla ole oikeutta kutsua Pyrrhosta tänne, kun ottaa huomioon kuinka kiihkeästi olemme väitelleet hänestä ja kuinka jyrkästi mielipiteet perheen keskuudessa eroavat hänestä. Mahdollisesti hän voisi huomata jonkinlaista epäkohteliaisuutta ja loukkaantua siitä. Hän otaksuisi sinun jatkavan vanhaa kiistaasi hänen isänsä kanssa — ja ylimalkaan otaksuisivat ihmiset niin — ja sinun maineesi kärsisi.»
»Minä kyllä huolehdin maineestani», sanoi Menelaos. »Sinä olet tosiaankin oikea henkilö neuvomaan minulle kuinka nimeäni on varjeltava! Missä olet oppinut sen taidon?»
»Olet epäkohtelias», sanoi Helena, »ja nyt olet kiukuissasi. Ikäväkseni näen sinun menettäneen mielenmalttisi. Salli minun huomauttaa, että jollet onnistu tulemaan hyvin toimeen Pyrrhoksen kanssa, voisivat ystävämme alkaa kysellä eikö mahdollisesti voisi sanoa jotakin niiden aikaisempain vieraittesi puolustukseksi, jotka eivät tulleet toimeen kanssasi. Pariksenkin tapauksessa oli niitä, jotka kyselivät mitä teit saattaaksesi asiat niin hullulle kannalle. Sinun pitäisi voida osoittaa edes yksi nuori mies, joka on tullut vierailemaan luoksesi ja poistunut ystävänä. Koska emme voi tietää tämän vierailun varmasti päättyvän sillä tavoin, pyydän sinua kieltämään Pyrrhosta tulemasta nyt juuri.»
»Ainoa laiminlyöntini Pariksen suhteen», sanoi Menelaos, »oli se, että uskalsin päästää sinut näkyvistäni. Sitä en tee enää. En välitä hitustakaan siitä lähteekö Pyrrhos ystävänä vai ei, mutta takaan sinulle, että hän lähtee tästä talosta yksin. Hän ei vie mennessään Hermionea eikä sinua. Jos sinä käyttäydyt kunnollisesti, ei hänen kanssaan tule minkäänlaista riitaa.»
»Anna hänen siis tulla vasta myöhemmin», sanoi Helena. »Jos hän tulee näinä lähipäivinä tai -viikkoina, voi hän saapua juuri silloin kun sinun pitäisi lähteä veljesi luokse. Olettakaamme, että Agamemnon lähettää sinulle kiireisen kutsun. Aiotko siinä tapauksessa vastata, että lähtisit mielelläsi häntä auttamaan, mutta että sinulla on vieras, jonka seuraan et uskalla jättää vaimoasi? Jos Agamemnon tarvitsee sinua, on sinun lähdettävä — et koskaan antaisi itsellesi anteeksi sitä, että jäisit menemättä. Enkä minä tosiaankaan haluaisi jäädä tänne yksin vieraan kanssa, kun tietäisin mitkä mustasukkaiset epäilykset kytisivät mielessäsi lopun ikäsi. On parasta, että et sido itseäsi millään tavoin, kenties sinun on piankin lähdettävä.»
»Veljeni ei tarvitse minua», sanoi Menelaos. »Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä. Hän kyllä hoitelee Aigisthoksen itsekin, tai jos hän tarvitsee apua, niin Orestes on tulossa.»
»Tulossa minne?» kysyi Hermione. »Kuinka sinä sen tiedät?»
»No, Eteoneus sai hänet käsiinsä ja lainasi hänelle joitakin minun aseitani, ja Orestes lähti hyvän aikaa sitten auttamaan isäänsä, jos se osoittautuu tarpeelliseksi.»
»Voi, miksi sinä et mennyt itse Agamemnonin luokse?» huudahti Hermione. »Sinusta olisi voinut olla enemmän hyötyä kuin Oresteesta. Sinulla on kokemusta, ja hän on vain —»
»Jos Orestes on mielestäsi kelvollinen aviomieheksi», sanoi Helena, »ei hän ole 'vain' — hän on oikea mies. Hänen velvollisuutensa oli mennä isänsä luokse. Hän on nyt siellä, missä pitääkin.»
»Minun täytyy sanoa, että tuo on luullakseni oikeaa puhetta», sanoi Menelaos, »vaikka aioin ensin lähteä itsekin mukaan. Mutta sitten lähetin sanansaattajan ottamaan selvää tarvitseeko Agamemnon minua. Jos hän tarvitsee, niin lähden. Sillä välin on meillä mielestäni sopiva tilaisuus päästä selville, mihin Orestes kelpaa. Hänen käytöksensä nyt tulee todistamaan paljon enemmän kuin millaiset keskustelut tahansa äitisi ja minun kesken… Mutta ensimmäinen vaistomainen ajatukseni oli kyllä lähteä itse, ja kysymyksesi panee minut uudelleen aprikoimaan, että se olisi kenties sittenkin ollut oikein. Minua ei miellytä se ajatus, että käytän veljeni vaaranalaista tilaa kokeillakseni mihin hänen poikansa kelpaa. Jos olisin totellut ensimmäistä mielijohdettani, olisin nyt siellä. Äitisi neuvoi minua olemaan menemättä.»
»Niin neuvoin», sanoi Helena, »mutta sinun ei olisi pitänyt noudattaa minun neuvoani. Joka tapauksessa muuttui käsitykseni sinusta epäedullisemmaksi, kun otit sen huomioon. Akhilleus ei olisi ollut niin varovainen, ja siitä olen varma, ettei Pyrrhoskaan olisi. Neuvoin sinua oman turvallisuutesi vuoksi — puhuin sinulle, että mahdollisesti voisit joutua vaaraan tai naurunalaiseksi — mutta mitä se merkitsee miehelle, joka rakastaa veljeään ja jolla on elämän pontta sisimmässään? Sanoin, että näyttäisit hullunkuriselta marssiessasi paikalle joukkoinesi, jos Agamemnon ja Klytaimnestra olisivat sopineet välinsä. Toisenlaisen miehen mieleen olisi minun todisteluni vain johtanut ajatuksen, kuinka tervetullut hän olisi joukkoineen, jos epäsopua yhä jatkuisi. Ei, Menelaos, sinulla on omat hyvät puolesi, mutta et osaa näytellä voimakasta miestä, ja kaikki mitä sanot tai teet vahvistaa niiden väitteitten todenmukaisuutta, joita olen koettanut saada Hermionen uskomaan. Sinä olet joutunut kaksi kertaa ratkaisevaan tilanteeseen — ensi kerran silloin, kun minä karkasin Pariksen kanssa, toisen kerran silloin, kun kuulit veljesi joutuvan kotiin palatessaan suureen vaaraan. Sinä et kestänyt miehenä kummassakaan. Panit liikkeelle kaikki ystäväsi ja naapurisi, joiden piti auttaa sinua Troijassa, ja nyt turvaudut Oresteeseen. Ensimmäisessä tapauksessa sinulla oli jonkinlaisia seikkoja puolellasi, mutta en ymmärrä kuinka nyt voit antaa itsellesi anteeksi. Veljesi voi olla hengenvaarassa, ja samalla hetkellä sinä olet täydessä turvassa kotonasi ja piileskelet oven takana kuunnellaksesi mitä vaimosi puhelee tyttärellesi. Sattumalta neuvoo vaimosi lasta menemään naimisiin todellisen miehen kanssa, jos se suinkin on mahdollista. Sinä raivostut niin läpinäkyvästä petoksesta ja uhkaat lukita vaimosi telkien taakse, jos suinkin todellinen mies tulee kotiisi. Tällaisessa valossa olet juuri nyt esiintynyt Hermionen nähden. Olet nyt itse todistanut paljon selvemmin kuin minä olisin koskaan voinut todistaa, miksi elämäni ei ole ollut sellaista, jonka hänkin hyväksyy. Sydämessäni säälin sinua, Menelaos. Katselen sinua ja ajattelen sitä miestä, jota olen kerran rakastanut, sitä luonnetta, jollaista sinä et halunnut itsessäsi kehittää. Ei yksikään nainen voisi olla sinulle niin uskoton kuin sinä olet ollut omille mahdollisuuksillesi. Sen sijaan että olisit ollut suuri, olet viettänyt päiväsi toistelemalla mielessäsi, että olet suuri, ja vaatimalla vaatien sitä kunnioitusta, joka sinun olisi pitänyt itse ansaita. Olet ajanut takaa varjoa. Sinun olisi pitänyt lähteä häpeissäsi pois tuolta ovelta kuullessasi mitä minä puhelin Hermionen kanssa. Jos sinussa olisi ollut kylliksi miestä tappaaksesi minut tuona yönä Troijassa, en myöskään olisi koskaan karannut Pariksen kanssa. Siinä on lyhyesti selitettynä koko minun elämäni ja sinun elämäsi. Jollet kerran tavoitellut kostoa, niin ei sinulla ollut oikeutta sekoittaa juttuun niin monta ihmistä ja hävittää Troijaa. Olisit voinut antaa minulle anteeksi vähemmälläkin melulla. Kun puhun voimakkaista miehistä, en tarkoita yksinomaan ruumiillista voimaa. Olisit voinut olla hyvin voimakas minun karatessani kohottamatta edes sormeasikaan — jos sinulla nimittäin olisi ollut kykyä käyttää hengen lahjoja ja jos sinulla olisi ollut voimakas luonne. Voin kuvitella kuinka määrätynlaatuinen mies olisi sinun asemassasi rohkeasti selittänyt lahjoneensa Pariksen vapauttamaan hänet kiusallisesta vaimosta — että hänen oli pitänyt suorittaa melkoinen summa — että hän oli itse poistunut tahallaan helpottaakseen asiaa — että talousesineitä ei ollut varastettu, vaan että ne oli annettu kaupanpäällisiksi. Tuon laatuinen rohkea väite olisi tuhonnut Pariksen ja — tunnustan sen suoraan — se olisi tehnyt lopun minusta. Mutta siinä tapauksessa sinun olisi ollut pakko luopua minusta ikipäiviksi. Ja sitä sinä et voinut, vai kuinka, Menelaos? Halusit häväistä minut poltinmerkillä yhteiskunnan hylkiöksi ja samalla saada minut takaisin vaimoksesi. Säälin sinua. Nyt on liian myöhäistä näytellä karskia sankaria. Tulet muistamaan vain, kuinka heikko olit, ja koetat tyynnytellä sen muiston katkeruutta nalkuttelemalla minulle, kuuntelemalla salaa ovilla ja vastustamalla parhaita suunnitelmiani Hermionen onneksi. Rakastitpa nyt sitten Akhilleusta tai et, niin etkö voisi olla rehellinen hänen suhteensa ja tunnustaa kuinka erilaiset te olitte? Etkö voi ymmärtää, että hän ei millään tavoin puolustanut omia etujaan Troijassa, ennenkuin sinä ja Agamemnon aloitte haastaa riitaa hänen kanssaan? Kuinka selväpiirteinen hänen luonteensa onkaan! Ei ole ihmeellistä, että minä ihailen häntä, mutta se on kauheaa, että sinä et ihaile.»
»Oletko siis sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä Agamemnonin luokse?» sanoi Menelaos.
»Minähän neuvoin sinua olemaan menemättä», sanoi Helena.
»Miksi?»
»Muistathan sen erittäin hyvin — on vaarallista lähteä sinne, ja sekin on mahdollista, että joudut naurunalaiseksi.»
»Otaksut siis, että Akhilleus tai joku hänen kaltaisensa mies lähtisi, vaikka häntä koetettaisiin estellä?»
»On muutamia kysymyksiä, Menelaos, joissa kumpikaan meistä ei voi neuvoa toistaan. Kukaan nainen ei olisi voinut esitellä Akhilleukselle vaaran suuruutta — sillä hän ei tietänyt mitään vaarasta. Eikä Akhilleuksen — tai jonkun toisen hänen kaltaisensa — mieleenkään olisi voinut johtua, että hän saattaisi tulla naurunalaiseksi.»
»Minä lähden veljeni luokse», sanoi Menelaos. »Minun ei ole liian myöhäistä olla oma itseni, niinkuin sinä sanot.»
»Joku on tuolla ovella», sanoi Hermione.
»Kuka siellä ovella on?» sanoi Menelaos. »Tule sisään! Kas, Eteoneus. Miksi et koputtanut? Tämä on yksityinen keskustelu, enkä siedä syrjästäkuunteluja.»