»En luule sinun ylimalkaankaan enää tarvitsevan minua», sanoi Eteoneus. »Tahtoisin luopua toimestani niin pian kuin suinkin voit saada toisen portinvartijan.»
»Tarkoitatko sitä oikein vakavasti?» sanoi Menelaos.
»Tarkoitan.»
»En voi päästää sinua pois ennen kuin tämä Oresteen juttu on kunnolla selvinnyt», sanoi Menelaos. »Älä tee kovin äkkinäistä päätöstä. Sanon Kharitaksen miehelle, että sinä olet esittänyt minulle tyydyttävän selityksen käytöksestäsi ja takaan, että tästä lähin esiinnyt kohteliaasti. Koeta huolehtia siitä, ettei Hermione joudu kanssasi kahdenkeskisiin puheiuihin. Kun Orestes palaa, niin ilmoita minulle lopullinen kantasi portinvartijakysymyksessä. Olisin iloinen, jos jäisit. Kaipaisin varmasti meidän kesken silloin tällöin ilmeneviä mielipiteitten eroavaisuuksia — niitähän on jatkunut jo monta vuotta. Olet melkein ainoa henkilö, jonka kanssa enää voin — no niin, yhdentekevää!»
II
Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta. Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.
»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt sinun kutsusi.»
»Sinun kutsusi», sanoi Helena.
»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»
»Minkä vuoksi?»
»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»
»Tuskinpa juuri voisi sen sopimattomampaa aikaa olla», sanoi Helena.
Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän pahoillaan hänen vuokseen.
»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua, ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»
»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin. Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä, että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun syrjäänvetäytymisellesi.»
Helena hymyili hänelle, ja Menelaos alkoi taas kävellä edestakaisin.
»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»
»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne juuri sitä varten.»
»Voithan työntää syyn minun niskoilleni», sanoi Helena.
»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä. Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin itselleni kuuluisamman vävyn.»
»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee», sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä? Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan. Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»
»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»
»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle, että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet, ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»
»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne, eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos sanansaattaja pitää kiirettä… Sitten on vielä eräs toinen asia, Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt sopimattomasti.»
»Ei yksikään minun tietääkseni», sanoi Helena.
»Varmasti, Adrasten — se kai hänen nimensä oli — on käynyt hullusti.»
»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena. »Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»
»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta jutusta.»
»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».
»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»
»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet. Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»
»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»
»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»
»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»
»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.
»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»
Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.
»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti. Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»
»Suuret jumalat, onko lapsi jo täällä?» sanoi Menelaos.
»Ei vielä», sanoi Helena.
»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä, johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan. Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»
»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin sopivin paikka mitä tiedän.»
»Nähtävästi et ymmärrä minua», sanoi Menelaos.
»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa, sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»
»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani, että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian sovinnainen kuin liian vähän.»
»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen, eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia miehiä.»
»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin —»
»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.
»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»
»Peräti!» sanoi Helena.
Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin», sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt tyytyväinen, että et vastustanut minua».
Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»
»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»
»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».
»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»
»Oletko?» sanoi Helena.
»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.
»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.
»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi
Menelaos. »Odotinkin sitä.»
»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan. Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»
Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.
»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön ulos ja heittää hänet kadulle!»
»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»
»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan hänet ulos talosta!»
»Koetappa, jos uskallat!» sanoi Helena. »Sepä on komea uhkaus! Miehesi eivät uskaltaisi koskea sormellaankaan siihen tyttöön. Kiellän sinua antamasta sellaista määräystä. He luulevat sinun tulleen höperöksi, ja minä sanonkin heille peittelemättä, että minulla on sama käsitys. Siitäkös nousee hälinä! Ja sinä juuri tahtoisit välttää ihmisten huomion kiintymistä kotiisi! Eikö se olisikin aivan paikallaan, että Pyrrhos saapuisi ovellesi juuri silloin, kun sankarillinen Menelaos olisi heittämässä ulos sairasta ja avutonta tyttöä, joka on aivan pian tulossa äidiksi! Voisit tietysti selittää hänelle asian jälkeenpäin. Voisit sanoa, että se oli viivästynyt, mutta välttämätön suursiivous. Voisit sanoa, että palvelijat alkoivat käyttäytyä yhtä sopimattomasti kuin herrasväkikin, ja koska et voinut muuttaa omiasi toisenlaisiksi, olit päättänyt häätää palvelijat pois talostasi. Jospa Akhilleus olisi saanut kuulla sen!»
»Tuo on varmaankin hyvin älykästä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et saa minua taivutetuksi luopumaan aikomuksestani. Adraste voi lähteä kaikessa hiljaisuudessa tai, jos hän välttämättä tahtoo viipyä siellä, niissä häntä ei suvaita, heitätän hänet ulos!»
Hän odotti, että Helena sanoisi jotakin, mutta tämä ei puhunut mitään, istui vain rauhallisen ja huolettoman näköisenä.
»Sinä et näes voi estää minua, kun kerran olen tehnyt päätökseni.»
»Jos tahtoisin estää sinua siitä», sanoi Helena, »niin ei minun tarvitsisi muuta kuin kieltää miehiä tottelemasta sinua. Selittäisin vain, että olet tilapäisesti sekaisin päästäsi. Palauttaisin heidän mieleensä, että silloinkin, kun olet täysissä hengen voimissa, et suurestikaan kunnioita säädyllisiä tapoja — kuten esimerkiksi keskeyttäessäsi Troijassa niin lyhyeen uhraamisen. Miehet puhelevat vieläkin toisinaan siellä saarella ja Egyptissä viettämistään viikoista. Mutta minä en koeta estää sinua tästä mielettömyydestä, jos kerran olet päättänyt ryhtyä siihen. Olethan oma herrasi, ja minun on sallittava sinun antautua oman kohtalosi valtaan.»
»Sanoppas minulle nyt, Helena», virkkoi Menelaos, »mitä aiot tehdä Adrastella, jos hän jää? Hänestähän ei ole sinulle mitään hyötyä, kun hänellä on lapsikin hoidettavanaan, eikä hänellä ole minkäänlaista tulevaisuutta, kun lapsi kasvaa.»
»Hän kelpaa aina seuratoverikseni — hänhän on parhaita siihen, ja minä pidän lapsista», sanoi Helena. »Hän saa olla tyttärenä talossa, kun Hermione menee naimisiin ja jättää meidät.»
»Hermione ei mene naimisiin kovinkaan pian», sanoi Menelaos. »Hän ei tahdo Pyrrhosta, ja minä en tahdo Orestesta.»
»Mutta Hermione luullakseni tahtoo», sanoi Helena. »Hän menee naimisiin
Oresteen kanssa. Etkö sitä tietänyt?»
»En ole ajatellut sitä enkä tahdo ajatella», sanoi Menelaos.
»Mutta joka tapauksessa hän menee Oresteen kanssa naimisiin», sanoi Helena, »ja voisit aivan hyvin jo mukautua siihen asiaan. En toivo sitä enemmän kuin sinäkään, mutta me emme voi ehkäistä sitä. Pääsin siitä selville puhellessani Hermionen kanssa. Sen vuoksi en enää toivo mitään Pyrrhoksesta. Sinäkin vastustit sitä ensin, mutta olisit varmasti taipunut aikaa myöten.»
»Hän ei saa mennä Oresteen puolisoksi!»
»Olet tehnyt kaikki mitä olet voinut», sanoi Helena, »ja Hermione tekee nyt mitä itse haluaa. Älä sure ollenkaan sitä, että sinun pitäisi ruveta neuvottelemaan Klytaimnestran kanssa. Olen varma siitä, että Hermione ilmoittaa meille jonakin päivänä olevansa jo naimisissa tai kertoo minulle, että tulen ennen pitkää isoäidiksi. Minä en pyydä sinua heittämään häntä ulos talosta.»
»Helena, minun tekisi mieleni tehdä sinulle puolittainen myönnytys», sanoi Menelaos. »Olit oikeassa Oresteen suhteen silloin kun minä vielä uskoin häneen. Rupean kannattamaan sinua, kun koetat estää häntä menemästä naimisiin Hermionen kanssa, jos järjestät yhdessä minun kanssani, että Adraste lähtee talosta, jotta ei syntyisi juoruja. Sinun naapurisi Kharitaksen kaltaiset ihmiset —»
»Tässä tapauksessa ei Kharitas puhu», sanoi Helena. »Etkö muista, että hän piilottelee kadoksissa olevaa aviomiestä. Mitä Hermioneen tulee, tarkoitin sitä, mitä sanoin — meillä ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa häneen. Mutta kuinka siinä jutussa käyneekin, en minä luovu Adrastesta. Se on kunniakysymys. Rakastan tuota tyttöä, ja hän on nyt onneton. Ja tarkemmin ajatellen, Menelaos, eikö se ole sinustakin liian myöhäistä? Olet ystävällinen mies ja sivuutat ylimalkaan mielelläsi hankalat asiat, ja nyt olet tehnyt tästä pienestä surkeasta murhenäytelmästä kerrassaan järkyttävän häväistysjutun. Otit minut takaisin kotiisi etkä ole tehnyt mitään kostaaksesi veljesi puolesta. Minä en tietysti valita, mutta osoitettuasi niissä asioissa ylevämielisyyttä et tee vakuuttavaa vaikutusta näytellessäsi pyhää vihaa Adrastea ja hänen lastaan kohtaan. Mutta jollet pidä sitä liian myöhäisenä, voit muuttaa luonnettasi, ruveta oikein lujaksi ja hallita meitä ruoskalla. Aja Adraste ulos, lukitse minut telkien taakse, kun Pyrrhos tulee, ja pidä huoli siitä, ettei Hermione mene naimisiin Oresteen kanssa. Aioit kai toimeenpanna muitakin rangaistuksia, jollemme tottele sinua, vai kuinka? Pane ne täytäntöön nyt kaikki, Menelaos, sillä jos olet julma Adrastea kohtaan, saat minusta leppymättömän vihollisen. Minun suvussani on taipumusta vihaan — vaikka en olekaan sitä vielä toistaiseksi koettanut kehittää.»
»Varmasti sinä voisit kilpailla Klytaimnestran kanssa, jos vain haluaisit», sanoi Menelaos.
»Rakas mieheni, voisin viedä voiton hänestä, jos haluaisin! Klytaimnestra oli karkea ja tarpeettoman rahvaanomainen. Mutta minä en muutu viholliseksesi, jollet pakota minua siihen — ja se ei tapahtuisikaan rakastajan, vaan periaatteen vuoksi. Tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla.»
»Toivottavasti kykenen ymmärtämään erotuksen sitten kun pistät veitsen rintaani», sanoi Menelaos. »Mutta minä antaudun kuitenkin siihen vaaraan. Adrasten täytyy lähteä. Se on selvä. Sinusta ja minusta tulee veriviholliset. Se on myöskin selvä. Suvaitsetko ehkä hyväntahtoisesti ilmoittaa minulle millä tavoin sota alkaa.»
»On useampia mahdollisuuksia», sanoi Helena. »Sinä voit surmata minut — aivan yksinkertaisesti vain selittäisit, että lykkäsit sen rangaistuksen Troijassa toistaiseksi. Se olisi aika taitavaa: Agamemnonin veli selvittäisi jutun kostamalla Klytaimnestran sisarelle! Tai voisit toteuttaa uhkauksesi ja käskeä miestesi heittää Adrasten ulos. Jolleivät he tottele, voisit itse kantaa hänet pois talostasi. Minä kannatan edellistä vaihtoehtoa.»
»Ja tuossa alistuvassa mielentilassa odottaisit varmaankin nöyrästi kohtalokkaan iskun kumahtamista.»
»Niin», sanoi Helena, »jollei Pyrrhos saavu ennemmin».
»Tosiaankin! Ja mitä hän tekisi puolestasi?»
»Luultavasti se riippuisi siitä, mitä pyytäisin häntä tekemään, ja se taas riippuu tietysti siitä, mitä sinä päätät tehdä… Voi, Menelaos, mitä hyötyä on tällaisesta kelvottomasta riitelemisestä? Sinä et tee mitään epäystävällistä Adrastelle, tiedän sen erittäin hyvin, ja ymmärrän kuinka hermostunut olet hänen onnettomuutensa vuoksi. Se surettaa minua. Jos antaisin sellaisten asiain kiusata mieltäni, hermostuisin minäkin, sillä ihmiset sanovat varmasti, että minun huono esimerkkini on johtanut hänet pahaan. Kadun nyt, että pyysin sinua kutsumaan Pyrrhoksen tänne, kun asiat ovat joutuneet tälle tolalle. Kutsuit hänet, koska minä toivoin sitä, ja nyt tunnustan erehtyneeni siinä asiassa. Mutta eikö kaikki tällainen ole vähäpätöistä verrattuna siihen mitä sinulla ja minulla on sydämellämme? Kun ajattelen sisartani, lapsuusvuosiamme ja mitä hän on tehnyt, ei Adrasten tapaus näytä minusta suinkaan pahimman lajin murhenäytelmältä. Halpamaisuus ja petoshan ovat todellisia surun syitä, eikö niin? Samoin se, että ei ymmärrä elämän oikeita suhteita. Olkaamme ystäviä, rakas mieheni! Miksi pitäisi olla epämieluista muistaa, että olemme kerran rakastaneet toisiamme?»
III
»Onko äiti täällä?» sanoi Hermione. »Kas, siinähän sinä oletkin! Isä, nyt on tapahtunut kerrassaan kauhea asia, ja j minä tahdon puhua siitä sinulle äidin läsnä ollessa. Adraste, tuo tyttö, saa lapsen!»
»Tiedän sen», sanoi Menelaos.
»Tiedätkö? Ja sinä voit sallia sellaista tapahtuvan talossasi ja olla vain noin rauhallinen. Moitin mielessäni äitiä rientäessäni kotiin — mutta sinä olet siis tietänyt sen koko ajan!»
»Hermione, sinun ei pitäisi puhua noin isällesi», sanoi Helena. »Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin minulla on aihetta moittia sinun käytöstäsi.»
»Tässä talossa on pahempiakin asioita kuin minun käytökseni», sanoi Hermione, »ja vaikkapa ne eivät loukkaisikaan sinua ja isää, loukkaavat ne minua. Jos tuo tyttö saa jäädä meille tällaisen paljastuksen jälkeenkin, kieltäydyn minä asumasta täällä.»
»Minne sinä lähdet?» kysyi Helena.
»En tiedä — ehkäpä Oresteen luokse, jonne velvollisuuteni näyttää minua kutsuvan. Hänelle minusta voi olla hyötyä — täällä minua ei laisinkaan tarvita. Olen koettanut käyttäytyä kunnioittavasti ja tottelevaisesti molempia vanhempiani kohtaan, mutta me olemme verraten vieraita toisillemme, ja suhteemme on pohjaltaan väärä. Teidän asianne sotkeutuvat yhä enemmän ja nähtävästi aivan toivottomasti, mutta te ette näytä kaipaavankaan muuta. Kunniallisinta mitä voin tehdä on mennä heti naimisiin Oresteen kanssa ja aloittaa aivan alusta terveitten ihmisten yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla.»
»Tuon laatuinen puhe on kerrassaan loukkaavaa, tyttö», sanoi Menelaos. »En tarkoita sinun puhuttelutapaasi minua kohtaan. Huolestuttavinta minusta on se, että sinulta puuttuu myötätuntoa onnettomuuteen joutuneita ihmisiä kohtaan. Äidilläsi ja minulla on viime aikoina ollut suuria suruja, jotka eivät ole omaa syytämme — kerrassaan kurjia suruja. Onneksi voimme kestää ne ilman sinun apuasi, mutta jos olisit niin terveluontoinen kuin soisit olevasi, niin olisit surullinen meidän vuoksemme etkä haastaisi meitä vastaamaan niistä. Adrasten kohtalo on uusin onnettomuutemme. En ole vastuussa hänestä, niinkuin sinun olisi pitänyt tietää, jos vain olisit hetkisenkään malttanut mielesi —»
»Todista se siis», sanoi Hermione. »Aja hänet talosta!»
»Tarkoitatko, että hänet on ajettava ulos nääntymään nälkään tai kuolemaan surusta?» sanoi Helena.
»Niin, sitä tarkoitan», sanoi Hermione.
»Olen jo aikaisemmin toisinaan huomannut, että muistutat tätiäsi», sanoi Helena, »mutta en koskaan ennen ole todennut yhtäläisyyttä niin selvästi».
»Se yhtäläisyys ei herätä laisinkaan mielenkiintoani, enkä osaa ihailla kykyäsi ohjata keskustelua toiseen suuntaan», sanoi Hermione. »Tällaisen asiantilan paljastuminen meidän talossamme on tehnyt lopun kärsivällisyydestäni. Se oli jo arveluttavaa, kun sinä lähdit Troijaan Pariksen kanssa, ja paha oli sekin, että palasit ja väitit itsepintaisesti olleesi siellä ja tehneesi kaikki ne rikokset ja erehdykset, joista sinua syytettiin. Mutta joka tapauksessa oli kaikki tuo tapahtunut kaukana täältä, eikä ihmisten ollut pakko uskoa pahinta, elleivät itse tahtoneet. Mutta tuo tyttö on käyttäytynyt häpeällisesti täällä, jossa ei voi salata naapureilta yhtään ainoaa asiaa. Siitä asti kun hän saapui on hän hakkaillut Damastoria, joka oli täysin turmeltumaton ja kiltti poika, kunnes Adraste johti hänet harhaan. En ymmärrä miksi meidän pitäisi antaa hyvä nimemme — minä en ainakaan anna omaani — suojelemaan häntä ja hänen alhaisia vaistojaan!»
»Oletko puhellut hänen kanssaan sen jälkeen kun kuulit tuon uutisen?» sanoi Helena.
»En tahtoisi kenenkään näkevän minua puhelemassa hänen kanssaan!»
»Tee se sitten salaa. Siitä olisi hyötyä sinulle — ja kenelle tahansa
meistä. Sinä et voi kuvitella itseäsi hänen sijaansa, eikö niin?
Sellaisen miehen hylkäämänä, johon olet luottanut — esimerkiksi
Oresteen — ja kaikkien puheenaiheena?»
»Minun on tosiaankin mahdotonta kuvitella sellaista», sanoi Hermione.
»Et suinkaan sinäkään voi?»
»En minä koetakaan», sanoi Helena. »Tarkoitukseni on vain saada sanotuksi, ettei Adraste osannut etukäteen enemmän kuin sinäkään kuvitella itseään tuommoisen onnettomuuden kohtaamana. Sellaista on elämä, tyttäreni. Useimmat meistä ovat toisia kohtaan kovasydämisiä siitä syystä, että heillä on niin vähän mielikuvitusta.»
»Varoititko häntä tällaisesta mahdollisuudesta silloin, kun kehoitit häntä varjelemaan elämänrakkauttaan?» sanoi Hermione.
Menelaos nauroi.
»Varoitin häntä rakastumasta Damastoriin», sanoi Helena, »aivan samoin kuin olen koettanut opettaa sinua rakastamaan elämää ja neuvonut olemaan rakastumatta Oresteeseen. Te olette kumpikin, vaikkakin eri tavoin, luulleet ymmärtävänne asian minua paremmin.»
»On jonkin verran eroa Oresteen ja Damastorin välillä», sanoi Hermione.
»Mutta ei lähimainkaan tarpeeksi», sanoi hänen isänsä. »Myönnän, että Adrasten pitäisi jollakin tavoin vetäytyä syrjään tästä julkisesta asemasta, jossa hän on täällä. Puhelin siitä parast'aikaa äitisi kanssa sinun sisään tullessasi. Mainitsin hänelle myöskin, että Pyrrhos on ottanut vastaan kutsumme ja tulee pian. Aiomme lykätä vierailun tuonnemmaksi. Mutta jos hän tulee, tahdon, että kohtelet häntä mahdollisimman ystävällisesti. Sinun ei tarvitse tavata häntä kovin paljon, mutta hänellä täytyy kotiin lähtiessään olla meistä edullinen käsitys. Nimittäin, jos hän tulee.»
»Minua ilahduttaa, että sellainenkin mahdollisuus on olemassa, ettei hän tule», sanoi Hermione. »En tahdo tavata häntä. Eteoneus ymmärtää häntä ja Adraste ja äiti, mutta minulla ei ole mitään yhteistä hänen kaltaistensa kanssa. En suoraan sanoen tahdo tavata häntä, vaikka hän tuleekin tänne!»
»Sinä suostut, jos minä käsken!» sanoi Menelaos.
»Isä, älä vaadi sitä minulta», sanoi Hermione. »Minusta olisi ikävä olla tottelematta sinua, mutta mikään ei saisi minua taivutetuksi puhelemaan tuon miehen kanssa. Sillä minun kannaltani joka ainoa sana, jonka lausuisin, tuntuisi petokselta.»
»Petokselta ketä kohtaan?» kysyi Helena.
»Orestesta. Isän pitäisi sanoa Pyrrhokselle, että olen kihloissa Oresteen kanssa. Arvaan, että Pyrrhos etsiskelee itselleen vaimoa, ja siveellisen velvoituksen nojalla olen minä tavallaan naimisissa.»
»Voimme nyt kerta kaikkiaan puhua tämän asian selväksi», sanoi
Menelaos. »Et suinkaan sinä ole naimisissa Oresteen kanssa, vai kuinka?»
»En vielä», sanoi Hermione.
»Enkä minä tahdo loukata sinua kysymällä oletko sivuuttanut tavalliset muodollisuudet samoin kuin Adraste. Hyvä on. Ole hyvä ja paina mieleesi, että jolleivät asianhaarat suuresti muutu, emme pidä Orestesta sopivana aviomiehenä sinulle. Olemme kokonaan luopuneet siitä avioliittosuunnitelmasta. Sinä et ole sidottu kehenkään, ja jos tapaat Oresteen salaa ilman minun lupaani, haastan hänet vastaamaan asiasta ja samoin sinutkin!»
»Menelaos», sanoi Helena, »etkö luule, että me ajamme tätä asiaa väärällä tavalla? Sinä ja minä emme toivo Hermionen menevän naimisiin Oresteen kanssa, mutta turha on kieltää tyttöä siitä. Hän ei ole enää lapsi. Hän voi suoraan sanoen alkaa pian osoittaa todellisia ikäneidon ominaisuuksia. Ja jos lausut uhkauksia, täytyy sinun myöskin toteuttaa ne.»
»Tietysti minä ne toteutan!» sanoi Menelaos. »Tähän asti olen ollut liian lempeä, mutta minä olen oppinut läksyni. Sinä teet aina oman mielesi mukaan. Jos nyt Hermione alkaa jäljitellä sinua siinä suhteessa, häviää viimeinenkin jälki hyvästä kodista.»
»Minä en jäljittele äitiä — on väärin viitatakaan mihinkään sellaiseen», sanoi Hermione. »Pidän vain sanani sille yhdelle ainoalle miehelle, jonka kanssa olen kihloissa. Koetan jossakin määrin noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia.»
»Joutavia!» sanoi Helena. »Et tarkoita, mitä sanot, tai et ymmärrä, mitä sanot. Jos olet päättänyt mennä Oresteen kanssa naimisiin täyttääksesi soveliaisuuden vaatimukset, niin jätä koko asia sikseen. Mies ei pyydä sopivaisuutta — hän pyytää rakkautta.»
»Tuskin minun on tarpeellista sanoa, että rakastan häntä, mutta minun täytyy selvästi muistuttaa sinulle, äiti, että Oresteen ja minun rakkauteni ei ole sitä lajia, että se olisi välttämättä ristiriidassa soveliaisuuden kanssa. Salli minun huomauttaa sinulle, että koetan pitää kiinni siitä, mitä olen aina ihaillut. Minä en ole muuttunut enkä voi sanoa sinunkaan muuttuneen, mutta isä on. Muutamia viikkoja sitten hän antoi minun mielipiteilleni täyden tunnustuksen; nyt hän kannattaa kaikessa sinua. Onhan hänellä täysi oikeus hyväksyä sinun käsityksesi, jos suinkin voi. Mutta minua ei pitäisi ahdistaa vain sen vuoksi, etten voi muuttua.»
»Niin, viime viikkojen aikana on suhtautumiseni Oresteeseen muuttunut», sanoi Menelaos, »ja jos sinä et kykene ymmärtämään miksi, olen suruissani sinun tähtesi. Luulet äitisi vaikutuksen saaneen aikaan tämän käänteen. Sinun käsityksesi soveliaisuudesta sallii sinun jättää kokonaan huomioon ottamatta sen seikan, että Oresteen äiti on surmannut minun veljeni. Sellainen tekee lopun kaikkein ystävällisimmistäkin suhteista. Et ole kovinkaan herkkätunteinen, Hermione, sillä muuten et niin välttämättä tahtoisi mennä naimisiin tuohon sukuun kuuluvan miehen kanssa.»
»Olen tarpeeksi herkkätunteinen surrakseni tuota murhaa, mutta —»
»Olen kiitollinen, että myönnät edes sen», sanoi Menelaos.
»Jos olet ivallinen, en aio jatkaa!» sanoi Hermione.
»Älä jatka», sanoi Helena. »Nyt on jo puhuttu tarpeeksi. Mutta yhtä asiaa tahtoisin kysyä sinulta — Adrasteen palataksemme. Kun juuri tulit sisään, sanoit rientäneesi kotiin mahdollisimman nopeasti uutisen kuultuasi. Kuka sen kertoi sinulle?»
»Kharitas», sanoi Hermione. »Hän ei kertonut sitä juorutakseen, vaan se pääsi hänen huuliltaan aivan luonnollisesti. Poikkesin hänen luokseen hetkiseksi, ja hänen täytyi selittää Damastorin poissaolo. Hän on hyvin katkera tästä jutusta. Asiahan näyttää olevan niin, että sinä veit sinne Adrasten eräänä päivänä, jolloin hän tapasi Damastorin.»
»Helena», sanoi Menelaos, »sinä vakuutit minulle, ettei Kharitas puhuisi asiasta!»
»En osannut arvioida hänen soveliaisuusvaistoaan kyllin suureksi», sanoi Helena. »Hän siis kuvaili sinulle noin Adrasten luonteen! Mainitsiko hän sanallakaan, että Damastor mahdollisesti on myöskin osaltaan syyllinen?»
»Luonnollisesti ei!» sanoi Hermione. »Mahdotontahan on moittia noin kokematonta nuorukaista, joka on joutunut sellaisen henkilön käsiin. Tuon tapaiset naiset voivat tehdä miehestä mitä haluavat.»
»No, tuskinpa sentään!» sanoi Menelaos. »Se riippuu miehestä.»
»Ja naisesta», sanoi Helena. »Jatka vain, Hermione — mitä muuta
Kharitas sanoi?»
»Hän sanoo, että kaikki on sinun syytäsi. Heti kotiin palattuasi, sanoo hän, menit hänen luokseen —»
»Minäkö ensin hänen luokseen!»
»Ja kerroit peittelemättä millaiset siveelliset käsitykset sinulla oli näissä asioissa. Jos hän olisi ymmärtänyt kuinka vakavasti tuon kaiken tarkoitit, sanoo hän, olisi hän ollut varuillaan. Sanoit hänelle, että Damastorin pitäisi rakastua ensimmäiseen kohtaamaansa kauniiseen tyttöön, ja sinulla oli silloin Adraste mukanasi houkutellaksesi poikaa.»
»Sehän merkitsisi samaa kuin että Adraste oli ensimmäinen kaunis tyttö, jonka Damastor oli tavannut. Sinua lukuunottamatta tietysti. Samalla Kharitas kertoi minulle, että Damastor oli mieltynyt sinuun.»
»Sitä hän ei ole voinut sanoa — Damastor ei ole koskaan välittänyt minusta.»
»No niin, mitä muuta Kharitas sanoi?»
»Tärkeimmän olen jo luullakseni kertonutkin — hän esitti sen hyvin taitavassa muodossa.»
»Luultavasti hän on unohtanut pari asiaa, jotka mainitsin hänelle», sanoi Helena. »Huomautin, että hänen halunsa säilyttää Damastor ulkonaisesti kunnioitettavana luultavasti tekisi pojasta epäsiveellisen. Eikö hän puhunut siitä mitään? Sepä kummallista!… Minkä vuoksi hän kuvittelee minun tahtoneen vietellä hänen poikaansa Adrasten avulla?»
»Mieluummin olisin vastaamatta siihen kysymykseen», sanoi Hermione.
»Vastaa nyt joka tapauksessa», sanoi hänen isänsä. »Asia kiinnostaa minua.»
»No niin, hän selitti asian suoraan sanoen samoin kuin sinäkin isä, kun puhelimme jonkin aikaa sitten. Hän sanoi sen johtuvan äidin iästä. Hän sanoi, että määrätyn tyypin naiset koettavat vanhemmiksi tultuaan viehättää toisten välityksellä.»
»Tuo sopii kyllä Kharitaksen sanomaksi, mutta ei isäsi.»
»Isä sanoi juuri niin — etkö sanonutkin?»
»Hän ei ole voinut sanoa niin eikä hän ajattelekaan niin», vastasi Helena. »Jos Pyrrhos tulee, vaatii isäsi minua välttämättä pysymään omissa huoneissa. Isäsi silmissä voin kenties jonakin päivänä ruveta toimimaan toisten välityksellä, mutta en vielä.»
»Se oli minun käsitykseni», sanoi Hermione. »Minä sanoin isälle niin.»
»Tietysti se minua imartelee, kun te naiset väittelette siitä, mitä minä sanon ja ajattelen», virkkoi Menelaos, »mutta tällä hetkellä minua kiinnostaa enemmän se, mitä Kharitas sanoo. Saan sillä tavoin ulkokohtaisen kuvauksen kodistani.»
»Hän ei puhunut tästä kodista», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan äidistä ja sitten tietenkin Damastorista ja tuosta tytöstä».
»Me tiedämme mitä hän sanoi tytöstä. Mihin toimenpiteisiin hän nyt aikoo ryhtyä lapsenlapsensa vuoksi?» kysyi Helena.
»Minkä vuoksi?»
»Pianhan syntyy lapsi, ja Kharitas on sen isoäiti. Etkö sinä ole ymmärtänyt koko asiaa? Kharitas kyllä on ymmärtänyt — siitähän kenkä juuri puristaakin. Hänen mieltään kiinnittää ikäkysymys, koska hänestä tulee ensin isoäiti.»
»Voi, sinä erehdyt kokonaan! Hän ei laisinkaan ajattele tuota lasta omana lapsenlapsenaan. Hän puhui siitä — no, aivan kuin se olisi jokin tauti. En luule hänen ryhtyvän mihinkään sen hyväksi.»
»Sitä minä aavistinkin», sanoi Helena. »Isäsi ja minä saamme siis huolehtia lapsesta, ja ehkä se on sille yhtä hyvä.»
»Minä en pane tikkua ristiin sen hyväksi!» sanoi Menelaos. »Sanoinhan sinulle, että Adrasten täytyy lähteä talosta. Hermione, siitä juuri puhuin äitisi kanssa, kun sinä tulit sisään.»
»Niin hän puhuikin. Sinähän näet, tyttäreni, kuinka sopimatonta sinun oli puhutella isääsi sillä tavoin kuin puhuttelit. Hän oli täysin yhtä mieltä kanssasi. Me emme ole vielä saaneet kylliksi murhista. Sinä ja Kharitas ja Menelaos, tämän yhteiskunnan kolme tukipylvästä, tahdotte kaikki surmata Adrasten ja hänen lapsensa. Minä taistelen teitä vastaan heidän henkensä puolesta. Mutta en vaadi välttämättä, että tyttö on pidettävä täällä, jos toisenlainen järjestely olisi hänelle parempi. Voin kuvitella sellaisen järjestelyn. Hän voisi olla Damastorin luona. Jos Kharitas ilmoittaa meille minne hän on lähettänyt Damastorin, toimitan Adrasten paikalla sinne.»
»Sitä hän ei koskaan ilmoita sinulle!»
»Luultavasti ei, mutta en ymmärrä miksi hän ei sano sitä, tyttäreni. Minä en ole mikään tapain tuomari, voit väittää, mutta minua miellyttäisi parhaiten sellainen kunniallisuus, että tyttö lähetettäisiin rakastettunsa luokse ja heidät toimitettaisiin naimisiin. Sinähän kannatat avioliittoa? Sitä juuri nuo nuoret tarvitsevat.»
»Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan», sanoi Menelaos, »mutta se on oivallinen ehdotus. Jos saisimme heidät naitetuiksi — ja pois täältä — niin olisimmepa totisesti hyvin selvinneet hankalasta jutusta. Voisikohan sen saada järjestetyksi?»
»Hyvin yksinkertaisesti», sanoi Helena. »Hermione näyttää nauttivan Kharitaksen luottamusta. Minä pysyttelen syrjässä neuvotteluista. Menköön Hermione Kharitaksen luokse ikäänkuin isänsä lähettämänä ja luvatkoon, että, jos hän ilmoittaa meille missä Damastor on, toimitamme Adrasten sinne omalla kustannuksellamme, huolehdimme siitä, että heidät toimitetaan kunniaallisesti naimisiin, ja annamme heille niin paljon, että pääsevät elämisen alkuun jossakin etäisessä paikassa, minne eivät minkäänlaiset juorut kulkeudu heitä häiritsemään.»
»Se on oikein!» sanoi Menelaos. »Minä teen sen.»
»Mutta ettekö te voi ymmärtää Kharitaksen kantaa?» sanoi Hermione. »Hän tahtoo erottaa heidät ikipäiviksi. Adraste ei voi koskaan tehdä Damastoria onnelliseksi — tuollainen nainen. Jos Kharitas olisi tahtonut naittaa heidät, ei hän olisi lähettänyt Damastoria pois. Sinun suunnitelmasi olisi suurenmoinen Adrastesta, mutta Kharitakselle se ei kelpaa.»
»Eiköhän se kelpaisi Damastorille?» sanoi Helena. »Hän rakastaa tyttöä, ja minä otaksun Kharitaksen rakastavan jonkin verran poikaansa — ei suinkaan voi olla kysymys loukatusta ylpeydestä.»
»Kharitas ei ilmoita missään tapauksessa Damastorin olinpaikkaa», sanoi
Hermione.
»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä, jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä ominaisuuksia.»
»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään sitä häneltä.»
»Miksi et, sanoppas se?» virkkoi Menelaos.
»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten kanssa.»
»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena. »Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»
»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»
»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan — niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet, jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin kunniallisena miehenä?»
»Minä en ole kanssasi yhtä mieltä», sanoi Hermione.
»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»
»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti, kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut, että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin hän!»
»Sinä siis hylkäät vanhempasi toivottomina?» sanoi Menelaos. »Sinä julkenet tuomita minua, vaikka minulla on nyt hartioillani sekä tämä että monta muuta huolta, etkä kuitenkaan tee mitä pyydän vapauttaaksesi minut edes yhdestä surusta. Haluaisinpa nyt tietää kuka tässä on itsekäs.»
»Sinä olet», sanoi Hermione. »Sinä ja äiti olette keränneet itsellenne vaikeuden toisensa jälkeen ja toivotte minun auttavan teitä pulasta, vaikka samalla menettäisin itsekunnioitukseni ja uhraisin omat periaatteeni. Siitä ei olisi mitään hyötyä, vaikka puhuisinkin Kharitaksen kanssa ja samalla menettäisin sen kunnioituksen, jota nyt nautin — perheen ainoana jäsenenä — moitteettoman käytökseni vuoksi. Älä kuvittele, että en olisi kiintynyt teihin tai että iloitsisin lähtiessäni kodistani tällaisesta syystä. Mutta minulla on oikeus olla oma itseni. Ihmiset, jotka useimmin puhuvat oman elämänsä elämisestä — niinkuin esimerkiksi äiti — joutuvat tavallisesti sekoittamaan toisetkin asioihinsa ennenkuin selviävät niistä.»
»Sinä murrat sydämeni», sanoi Menelaos. »En ole tehnyt mitään enkä pyytänyt sinua tekemään mitään, mikä oikeuttaisi sinut puhumaan noin. Niin pian kuin suinkin juttelen tästä Oresteen kanssa. Hänen pitäisi tutustua asiaan meidän kannaltamme. Sinä selostat koko jutun varmasti oman käsityksesi mukaan.»
»Hermione», sanoi Helena, »ethän sinä halunnut mennä naimisiin
Damastorin kanssa?»
»En suinkaan!»
»En ole koskaan voinut ymmärtää miksi naiset ovat niin kateellisia sellaisistakin miehistä, joiden kanssa he eivät tahtoisi itse mennä naimisiin», sanoi Helena. »Enkä myöskään, miksi on helpompi antaa anteeksi murha kuin kauneus.»
IV
»Saanko tulla sisään?» sanoi Eteoneus. »En tahtoisi häiritä, mutta huomaan perheen olevan koolla ja kerron uutiseni mieluummin teille kaikille yhtaikaa.»
»Mitkä uutiset?»
»Orestesta koskevat.»
He katselivat häntä ja olivat vaiti. Hän odotti, että he auttaisivat häntä kysymyksillään pääsemään alkuun, mutta lopulta hänen oli kuitenkin itse jatkettava.
»Ne ovat osittain hyviä, osittain huonoja uutisia. Ensinnäkin, tuo nuori mies on kostanut isänsä kuoleman. Hän on surmannut Aigisthoksen.»
»Se on hyvä!» sanoi Menelaos. »Olinkin varma siitä, että Orestes selviytyisi yksin tuosta jutusta, ja minulle tuottaa erikoista tyydytystä, että poika voi huolehtia isänsä muistosta. Se todistaa, ettei hän ole huonontunut suvustaan. Se oli oikein hyvä uutinen, Eteoneus.»
»Tavallisesti sinä kerrot meille aina ensin pääpiirteet ja sitten vasta yksityiskohdat», sanoi Helena. »Saammeko kuulla yksityiskohdatkin?»
»Sanansaattaja kertoi, että Aigisthos oli alkanut hermostua peläten mahdollista kostoyritystä. Hän ei voinut päästä selville, missä Orestes oleskeli, ja eli sen vuoksi hyvin epämiellyttävissä tunnelmissa kuvitellen veitsen millä hetkellä hyvänsä painuvan kylkiluittensa väliin. Klytaimnestra kesti jännityksen oikein hyvin, tai ehkäpä hän ei sitä tuntenutkaan, mutta lopulta Aigisthos masentui täydellisesti. Hän etsi turvaa uskonnosta. Joka aamu hän hiipi kotialttarin ääreen — muistathan, Menelaos, sen paikan, jossa veljesi raivasi pois muutamia kallionlohkareita ja valmisti perheelleen pyhäkön. Siellä Aigisthos tavallisesti uhrasi jonkin pikku eläimen ja rukoili suojelua seuraavaan aamunkoittoon asti. Klytaimnestra ei mennyt sinne koskaan hänen kanssaan, sanoi sanansaattaja — hän ei luottanut ensinkään uhreihin. Niinpä pujahtikin onneton kuningas sinne tavallisesti yksin ennen kuin ryhtyi hoitamaan päivän tehtäviä. Orestes odotteli piilossa lähettyvillä, kunnes oli päässyt selville vihamiehensä tavoista. Sitten eräänä aamuna, kun Aigisthos katseli jännittyneenä liekin suuntaa, hiipi Orestes hänen viereensä ja hakkasi hänen päänsä poikki. Niin oli se asia selvä.»
»Tiesin, että tuo poika kyllä näyttäisi kykynsä», sanoi Menelaos. »Tämä nostaa hänet hyvin korkealle minun silmissäni. Jollei hänen äitiään olisi —»
»Etkö voi jättää hänen äitiään huomioon ottamatta», sanoi Hermione, »nyt kun Orestes on käyttäytynyt niin hyvin? Sanoit, että tämä koe näyttäisi millainen hänen luonteensa on. Ole nyt, isä, rehellinen ja tunnusta, että olen valinnut itselleni hyvän miehen.»
»Jos tämä todistaa, että hänellä on aviomieheltä vaadittavat ominaisuudet, niin hän on osoittanut kunnollisuutensa», sanoi Helena. »Mutta hänhän ei voi käyttää koko elämäänsä murhain kostamiseen, ja toivon, että jos kerran menet naimisiin hänen kanssaan, teet sen muista syistä etkä siksi, että hän surmasi Aigisthoksen niin rivakasti. Missä hän on nyt, Eteoneus? Tahtoisin tavata Oresteen.»
»Hän on minun tietääkseni tulossa tänne», sanoi Eteoneus, »mutta epäilen, ettei hän tule tähän taloon, ellet lähetä hänelle nimenomaista kutsua. Hänellä on se käsitys, ettei suku hyväksy häntä, tytärtäsi lukuunottamatta, ja juuri nyt hän on — no niin, jokseenkin jännittyneessä ja levottomassa mielentilassa.»
»Voisitko toimittaa hänelle perille varsinaisen kutsun? Jos voit, tee se välttämättä. Toivothan sinä hänen tulevan, Menelaos, eikö niin?»
»Haluaisin hyvin mielelläni tavata hänet», sanoi Menelaos. »Tuleeko hän tuomaan takaisin sen asevarustuksen, jonka lainasit hänelle, Eteoneus? Se oli minun parhaani.»
»Kyllä hän varmasti toimittaa sen takaisin, Menelaos. Luullakseni hän on luotettava sellaisissa asioissa. Tietysti hän tahtoo mahdollisimman pian pyrkiä pois tuolta paikalta, ja tänne hän tietenkin kaikkein luonnollisimmin rientää.»
»Orestes ei tosiaankaan voi haluta jäädä pitkäksikään ajaksi äitinsä läheisyyteen», sanoi Helena. »Tämän huonommin ei Klytaimnestralle olisi voinut käydä — hänen rakastajansahan on surmattu juuri sillä alueella, jossa Klytaimnestra oli mielestään niin vaikutusvaltainen!»
»Annatko nyt suostumuksesi avioliittoon?» sanoi Hermione.
»En», sanoi Menelaos. »Myönnän, että se asiain näin ollen olisi aivan paikallaan, mutta sittenkin minusta tuntuu kuin hän ei olisi sinulle sopiva mies. Eteoneuksen kertoessa meille tätä uutista olen koettanut päästä selville, miksi sydämeni on niin alakuloinen. Iloitsen kostosta, mutta luultavasti johtuukin surumielisyyteni siitä, että tiedän sinun nyt tahtovan mennä naimisiin Oresteen kanssa — mikään muu ei voisi muuttaa mieltäni näin ahdistetuksi. Tuntuu siltä kuin olisin menettänyt parhaan ystäväni, eikä Aigisthos ollut ystäväni.»
»Eteoneus», virkkoi Helena, »mitä Klytaimnestra sanoi?»
»Ei mitään.»
»Mitä hän sitten teki?»
»Ei mitään.»
Helena katseli Eteoneusta niin kiinteästi, että toiset alkoivat katsella Helenaa ja huomasivat hänen kalvenneen.
»Sinulla on huonojakin uutisia», sanoi Helena. »Kerro meille kaikki.»
»Huomaan sinun arvanneen mitä muuta on tapahtunut», sanoi Eteoneus, »ja sen vuoksi minun on nyt jo helpompi kertoa. Klytaimnestra on kuollut.»
Helena nousi seisomaan ikäänkuin olisi aikonut poistua toisten luota.
Sitten hän jäi seisomaan liikkumatta paikalleen toisten puhellessa.
»Sen vuoksi Orestes sai asian hoidetuksi niin vähällä melulla», sanoi Menelaos. »Olenpa varma siitä, että Klytaimnestra olisi kyllä ollut varuillaan, jos hän olisi elänyt silloin.»
»Ei ole ihmekään, vaikka Aigisthos rupesi uhraamaan hänen kuoltuaan. He varmaankin rakastivat todella toisiaan», sanoi Hermione. »Kuinka hän kuoli, Eteoneus?»
»Orestes surmasi hänet.»
»Ei!» huudahti Hermione.
»Hän surmasi Klytaimnestran.»
»Eihän äitiään!»
»Oman äitinsä.»
»Orestes!»
»Helena», sanoi Menelaos, »tämä on paljon pahempi asia kuin veljeni kuolema. Tällaista rikosta ei anneta anteeksi taivaassa eikä maan päällä. Orestes on kadotettu sielu. Klytaimnestra oli häneen verrattuna hyvä nainen. Toivottavasti en enää koskaan näe —»
»Hermione varmaankin pyörtyy nyt», sanoi Helena.
»Ei minulla ole hätää», sanoi Hermione. »En moiti sinua, isä — mutta se on mahdotonta — vaikkapa olisin nähnyt hänen tekevän sen, sanoisin, että se on mahdotonta. Orestes rakasti häntä, ja hänellä oli hyvin vakava käsitys pojan velvollisuuksista äitiään kohtaan — se on aivan yksinkertaisesti mahdotonta!»
»Jos tarkoitat, ettei hän tehnyt sitä, olet väärässä», sanoi Eteoneus. »Hän surmasi äitinsä. Hänen pojanvelvollisuutensa joutuivat ristiriitaan, ja hän kosti joka taholle. Hän tietää, ettet sinä pidä siitä — kukaan ei sitä näytä hyväksyvän. Sen vuoksi hän ei ole kovinkaan halukas tulemaan tänne.»
»Hän ei voi tulla tänne koskaan», sanoi Menelaos. »Vaimoni tietää kuinka vaikea olisi ollut kohdata veljeni murhaajaa, eikä Helenaa koskaan pyydetä ottamaan tässä talossa vastaan poikaa, joka on surmannut oman äitinsä, hänen sisarensa. Se avioliittohanke on nyt kerta kaikkiaan rauennut. Otaksun nyt, että peruutat Oresteelle suunnittelemasi kutsun, Helena.»
»Vain toistaiseksi», sanoi Helena. »Olen suruissani Oresteen vuoksi. Mitä muita tunteita sydämessäni liikkuukaan, olen pääasiassa murheellinen vakavan ja tyhmän pojan vuoksi, joka voi ryhtyä sellaiseen tekoon muka lapsen velvollisuuden pakottamana. Hän on kadotettu sielu, Menelaos, mutta en toivo hänen tulevan sen kadotetummaksi kuin on välttämätöntä. Koeta kuvitella mielessäsi miltä hänestä tuntuu sitten kun todella ymmärtää mitä on tehnyt! Ehkä meidän pitäisikin lähettää hänelle kutsu mieluummin nyt kuin myöhemmin. Niin, lähetä kutsu hänelle, Menelaos!»
»Sitä pyyntöä en voi täyttää», sanoi Menelaos.
»En minäkään», sanoi Eteoneus. »Nämä uudenaikuiset aatteet johtavat liian kauas. Aigisthoksen surmaaminen oli tietysti vain aivan asianmukaista, mutta kun voidaan murhata oma äitikin — minä en avaa porttia sellaiselle miehelle, joka on surmannut oman äitinsä.»
»En minäkään toivo hänen tulevan», sanoi Hermione. »Hänen olisi liian vaikea kestää sitä, että kaikki talon ihmiset katselisivat häntä. Minun on varmaankin paras tavata hänet ensin kahden kesken.»
»Sinä et saa tavata häntä missään», sanoi hänen isänsä. »Tälle perheelle ei Orestes enää ole olemassa… Kunpa se vain ei olisi liian myöhäistä!… Kun tämä kauhun tunne on vähän asettunut, lähetämme uudelleen sanan Pyrrhokselle, ja jos hän on sellainen kuin äitisi otaksuu, saat mennä naimisiin hänen kanssaan. Mahdollisesti hänessä on pari vikaa, mutta me emme voi enää olla kovin vaateliaita. Näkisinpä tosiaankin mielelläni sinun solmivan avioliiton Pyrrhoksen kanssa — se parantaisi meidän asemaamme maailman silmissä.»
»Aioin myöskin kertoa sinulle sen uutisen, että Pyrrhos luultavasti saapuu tänne päivän parin kuluttua», sanoi Eteoneus. »Hän lähti pikemmin kuin olimme osanneet odottaakaan, ja minä kielsin sanansaattajaamme sinun ohjeittesi mukaan palauttamasta häntä takaisin, jos hän oli ennättänyt yli puolimatkan.»
»Minä kai poistunkin nyt», sanoi Hermione. »Päätäni alkaa pakottaa kovasti, ja minun täytyy olla yksin vähän aikaa.»
»Ennenkuin lähdet», sanoi Eteoneus, »pitää minun kertoa sinulle vähän Oresteesta. En ihaile tuota nuorukaista suurestikaan, mutta totuuden nimessä on mainittava, ettei hän kenties itse suorittanut varsinaista murhaa. Tarinasta on sellainenkin muunnos, että hän ei tahtonut itse surmata äitiään, vaan seisoi vain vieressä ja katseli kuinka teko suoritettiin.»
»Voi, jospa se olisikin totta!»
»Minä en näe siinä mitään eroa», sanoi Menelaos. »Hän oli joka tapauksessa mukana rikoksessa.»
»Niin», sanoi portinvartija, »ei siinä ole suurtakaan eroa, mutta ajattelin vain, että ehkäpä se vähäinenkin ero lohduttaisi Hermionea.»
»Jollei hän surmannut Klytaimnestraa», sanoi Helena, »niin kuka sen teki?»
»Oresteen sisar Elektra.»
»Et suinkaan tarkoita, että hän antoi sisarensa tehdä sen puolestaan?» sanoi Menelaos.
»Se on vain huhupuhetta — sanansaattaja väitti, ettei kukaan tarkoin tiedä kuinka se tapahtui. Näes, Elektra ei ole asunut yhdessä äitinsä ja Aigisthoksen kanssa — riippuiko se sitten heistä vai tytöstä itsestään, sen saat itse arvata. Niin pian kuin Orestes oli surmannut Aigisthoksen, riensi hän siihen pikku taloon, jossa Elektra asui — luullakseni hän oli naimisissa tai jotakin siihen tapaan. Muistelen, että hänessä joka tapauksessa oli jotakin omituista — ja Elektra oli pyytänyt äitiään sinä aamuna varhain käymään luokseen. Klytaimnestra tuli epäilemättä laisinkaan mitään pahaa tuossa vieraanvaraisessa kutsussa. Elektra lausui hänet sydämellisesti tervetulleeksi ja kutsui hänet sitten sisään, jossa Orestes oli piiloutuneena, ja siellä he surmasivat hänet. Kumpi sen varsinaisesti teki, sitä saat kysyä Oresteelta.»
»Älä kerro meille enää mitään!» sanoi Menelaos. »Mitä pitemmälle pääset, sitä huonompia ovat uutisesi. He pettivät hänet vieraanvaraisuuden varjolla. He pyysivät hänet tyttären kotiin surmatakseen hänet siellä! Ei voi ajatella ainoatakaan syntiä, jota he eivät olisi tehneet! Ensi sijassa on kunnioitettava vanhempia kaikkein sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat eläimiä korkeammalla. Seuraavassa sijassa on velvollisuus vierasta kohtaan.»
»Tuo oli Oresteenkin käsitys kauan sitten, niinä aikoina, jolloin minä en tahtonut päästää häntä sisään», sanoi Eteoneus. »Hänen mielestään me olimme täysin turmeltuneita, koska emme olleet vieraanvaraisia. Mutta ajattelenpa millä tavoin hän ja hänen sisarensa antoivat anteeksi rikoksen vieraanvaraisuutta vastaan, olihan heillä kummallakin veres muisto siitä tavasta, jolla Klytaimnestra otti Agamemnonin vastaan hänen palatessaan Troijasta. Klytaimnestrahan suoritti kaikki ystävällisen emännän velvollisuudet. Toisaalta taas saattoi väittää, että Agamemnon oli isäntä talossa ja etteivät vieraanvaraisuuden vaatimukset ulottuneet häneen.»
»Eteoneus», sanoi Helena, »mitä syytä sinulla on luulla, että Elektra suoritti murhan?»
»No niin, sellainen käsitys muodostui niistä sanoista, jotka Elektra lausui jälkeenpäin. Kun kosto oli täytetty, veivät he Aigisthoksen ja Klytaimnestran ruumiit ulos ja kutsuivat ihmiset koolle kertoakseen heille mitä oli tapahtunut — he nähkääs noudattivat Klytaimnestran antamaa esimerkkiä. Mutta kun ihmiset oli saatu koolle, eivät Orestes ja Elektra voineetkaan vapautua siitä ajatuksesta, että heidän edessään makasi äiti vainajana. He lysähtivät kumpikin ihan kokoon. Elektra oli vielä huonommassa kunnossa kuin veljensä, ja he syyttivät itseään julkisesti. Sanansaattaja kertoi, että sitä oli kauhea kuunnella. Elektra toisti toistamistaan, että hän sen oli tehnyt, ja vaikka Orestes väitti olevansa osallinen rikokseen, ei hän vastustanut Elektraa sen enempää. Mutta onhan mahdotonta nojautua sellaisella hetkellä lausuttuihin sanoihin.»
»Isä», sanoi Hermione, »minä uskon, että Elektra teki murhan. Hän ainakin yllytti Orestesta. Se ei ole Oresteen tapaista. Hän tarjoutuu ritarillisesti vastaamaan rikoksesta osittain, mutta siitä olen varma, ettei hän ole sitä tehnyt. Asia ei voi olla niin hullusti kuin alussa näytti.»
»Se on niin hullusti, että en ikipäivinä salli Oresteen astua kynnykseni ylitse», sanoi Menelaos. »Sinä koetat yhä vain keksiä puolusteluja hänelle, mutta niin on kuitenkin asia, että hän surmasi äitinsä. Jos sinulla on rinnassasi edes joitakin niitä luonnollisia vaistoja, jotka ilmaisevat eron oikean ja väärän välillä, niin tiedät Oresteen tehneen rikoksen — niin suuren, että hän on tästä lähtien menettänyt paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Et suinkaan sinä enää ajattele häntä miehenäsi, vai kuinka?»
»Tietysti. Hän on mieheni.»
»Hermione, älä sano minulle, että tahdot mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka on surmannut äitinsä!»
»Minä menen naimisiin hänen kanssaan.»
»Voiko minun lapsellani olla niin halpamainen sielu? Älä sano niin, Hermione — ajattele mitä sanot! Hänen vaimonsa on näet sama kuin hänkin, osallinen hänen rikoksestaan, ikuisesti kirottu. Et voi koskaan astua sisään kunnolliseen kotiin, et istuutua aterioimaan ystäväin kanssa, et edes kuolla rauhassa etkä levätä turvallisesti haudassa. Jos luulet rakastavasi häntä, niin muista, ettei sinulla saa olla lapsia — kirouksen täytyy kuolla sinun kerallasi! Voin kuvitella kuinka syvästi olet järkytetty tästä kauheasta teosta, mutta et vain vielä oikein käsitä tuota kauhua. Ajattele sitä rauhallisesti muutamia päiviä, niin huomaat, että minä olen oikeassa.»
»Olet ennustanut minulle totuudenmukaisesti tulevaisuuteni», sanoi Hermione, »mutta se on sittenkin minun tulevaisuuteni. Kuulun Oresteelle, hänen kiroukselleen, hänen onnettomuudelleen. En voisi koskaan kunnioittaa itseäni, jos hylkäisin hänet nyt. Sinä et tunne häntä niinkuin minä, ja ehkäpä et voisi koskaan ymmärtääkään hänen tapaistaan luonnetta. Olen kuullut, että sinä olet uskalias taistelussa, ja äiti taas on uskalias rakkaudessa. On ihmisiä, jotka ovat uskaliaita velvollisuutensa täyttämisessä — jotka suorittavat jonkin tehtävän loppuun asti, ei siitä syystä, että se on miellyttävä tai että he pitävät siitä tai että se tekee ketään onnelliseksi, vaan siitä syystä, että se on oikein.»
»Sanotko sitä uskaliaaksi velvollisuuden täyttämiseksi, jos ihminen surmaa oman äitinsä?»
»Ehkäpä, joissakin tapauksissa. Mutta nyt ajattelin itseäni ja velvollisuuttani Orestesta kohtaan. Noudatan sen kutsua loppuun asti.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka se ei tekisi ketään onnelliseksi, vai kuinka?»
»Menelaos», sanoi Helena, »puhuit viisaasti sanoessasi, että Hermione tarvitsee aikaa päästäkseen oikein selville siitä, mitä tämä kaikki merkitsee. Anna hänelle aikaa. Sinun ei tarvitse kehoittaa häntä harkitsemaan kaikkea tarkoin. Hänhän ei kuitenkaan voi ajatella mitään muuta. Muutamain päiväin kuluttua voimme kaikki puhella järkevämmin. Kaiken tämän jälkeen ei enää mikään voi tuntua kovin suurelta onnettomuudelta. Mikään uusi tapaus ei voisi enää tuntua kovin pahalta, ei edes sekään, että Hermione menisi naimisiin Oresteen kanssa. Mutta Oresteen itsensä täytyy tehdä uusia suunnitelmia tulevaisuuden varalle, ja me voimme odottaa kunnes tapaamme hänet tai kuulemme hänestä jotakin.»
»Kunnes kuulemme hänestä», sanoi Menelaos. »Hän ei voi tulla tähän taloon.»
»Luultavasti hän ei missään tapauksessa tulekaan tänne nyt», sanoi Eteoneus. »Muistelen kuulleeni, että hän aikoo lähteä uskonnolliselle matkalle, pyhiinvaellusretkelle johonkin pyhäkköön koettaakseen saada tunnolleen rauhan. Vaihtelu tekee hänelle luultavasti hyvää, eikä hän voi palata aivan ensi kiireessä. Tavalla tai toisella matkustelevat sinun omaisesi aika paljon, Menelaos.»
»Se on nyt lopussa», sanoi Menelaos. »On aika asettua paikoilleen, ja minun ymmärtääkseni pysyy ainakin oma varsinainen perheeni alallaan. Hermione saa harkita tätä asiaa niin kauan kuin tahtoo, Helena, mutta minä aion tarttua ohjaksiin nyt aivan eri tavalla. Otan selville, tahtooko Pyrrhos naida hänet. Sinä olit oikeassa alusta pitäen. Jos Pyrrhos tahtoo naida Hermionen, annamme Oresteen lähteä pyhiinvaellusmatkalleen; siitä tuleekin pitkä. Jos moitinkin Pyrrhosta, tapahtui se edes sellaisten syitten vuoksi, joita saatoin ymmärtää. Hänet on kyllä arvioitu liian erinomaiseksi, mutta onhan hän todellinen mies ja voi tarjota Hermionelle sellaisen kodin kuin hän tarvitsee. Se on kohtalon viittaus, että hän lähti niin äkkiä tänne.»
»Voi, Menelaos, teet hyvin väärin koettaessasi väkipakolla saada tahtosi toteutumaan taas!» sanoi Helena. »Anna koko jutun levätä jonkin aikaa. Hermionen ei tarvitse mennä naimisiin, jos hän mieluummin jää meidän luoksemme, ja ainakaan ei hänen tarvitse mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota hän ei rakasta.»
»Kuuleppa nyt, Helena, sinä suututat minut todella! Sinähän juuri panit alkuun koko tämän jutun Pyrrhoksesta — jollet sinä olisi hommannut sitä, emme me olisi ajatelleetkaan häntä. Olet koettanut taivutella minua puolellesi kaikenlaisilla kavalilla tempuilla, ja nämä viime päiväin tapaukset ovat saaneet minut lopullisesti taipumaan. Miksi sinä nyt siirryt toiselle puolelle? Saahan Hermione ajatella asiaa. Kun Pyrrhos tulee, puhun tästä hänen kanssaan. Ehkäpä hän ei halua olla meidän kanssamme missään tekemisissä, mutta jos hän suostuu harkitsemaan ehdotusta, sopii se meille hyvin lähtökohdaksi.»
»Olen pahoillani, että tulevaisuuteni on tuottanut teille niin paljon huolta», sanoi Hermione, »ja toivon, ettette rupea tähän turhaan vaivaan Pyrrhoksen vuoksi. Mutta minunhan ei sovi sanoa mitään, ja tehän tiedätte parhaiten mitä haluatte tehdä. Jos suvaitsette, lähden nyt.»
<tb>
»Minkähän vuoksi Helena lähti hänen mukanaan?» sanoi Menelaos. »Tahtoisin mielelläni kuulla mitä he puhuvat kahden kesken. Miksi otaksut vaimoni muuttaneen kantaansa Pyrrhoksen suhteen?»
»Ei hän varmaankaan ole muuttanut, mutta hän huomaa sen hyödyttömäksi», sanoi Eteoneus. »Tyttäresi menee naimisiin Oresteen kanssa. En tiedä kuinka tai koska, mutta Orestes on tästä lähin aivan kuin nainut mies.»
»Mutta hänhän ei omista mitään tässä maailmassa! Mahdotonhan hänen on elättää vaimoa tällaisen kirouksen painamana. Tällaisessa asianvaiheessa hän voi kaikkein vähimmin ajatella avioliittoa.»
»Enhän minä väittänytkään, että hän itse pyrkisi avioliittoon — Hermionehan vain ottaa hänet miehekseen. Kun velvollisuuden tunto on kerran herännyt henkiin, on se kerrassaan kauhistuttava ominaisuus, Menelaos. Naisilla on erikoinen kyky saada se soveltumaan kaikkeen mitä he itse haluavat. Hermione menee varmasti naimisiin Oresteen kanssa, ja myöhemmin saa viimeksimainittu aina silloin tällöin kuulla millaisia uhrauksia vaimo on hänen hyväkseen tehnyt. Mies parka!»
»Mutta Hermionehan lähti äsken pois hyvin alistuvaisena», sanoi Menelaos. »Hänhän suorastaan mukaantui vaatimuksiini. Etkö huomannut sitä? Ja voin kyllä luottaa siihen, että Helena jatkaa kahden kesken tytön pehmittämistä nyt kun hän on niin otollisessa mielentilassa. Hän toivoo Pyrrhosta vävykseen vieläkin hartaammin kuin minä, ja varmasti häntä nyt suorastaan kauhistuttaa Oresteen ajatteleminenkaan.»
»Tuo on kaikki totta, mutta se minun on tunnustettava, että vaimosi on erikoisen älykäs luopuessaan sellaisesta, jonka huomaa mahdottomaksi toteuttaa. Hän näyttää ymmärtävän milloin on voittanut jonkin toiveensa ja myöskin milloin se on rauennut tyhjiin. Se on harvinaista naisessa. Juuri tuo Helenan kyky mukautua välttämättömyyteen vaikuttaa sen, että häntä on hyvin vaikea käsittää. Häntä ei miellyttänyt, että sinä otit avioliittokysymyksen esiin juuri nyt — huomasin sen aivan selvästi. Luultavasti hän otaksuu sinun nyt lopullisesti pilanneen asian sillä. Hermione näytti kyllä ulkonaisesti alistuvalta, mutta minä luulen Helenan koettavan nyt parast'aikaa päästä selville, onko tyttö todella nöyrtynyt.»