»Kenties olet oikeassa», sanoi Menelaos. »Haluaisinpa mielelläni kuulla missä olet oppinut niin paljon naisista.»
»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan kanssasi siitä asiasta.»
V
»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan, kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää sellaista.»
»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»
»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»
»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»
»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste. Näetkö sinä sen?»
»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»
»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta, kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»
»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen, että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»
»Hän on suloinen!»
»Luuletko heidän tuntevan ihmisiä jo näin varhain, Helena?»
»Hermione esimerkiksi kujeili isänsä kanssa jo viikon vanhana. Se on ainoa harkitsematon teko, johon hän on koskaan alentunut. Tietysti he tuntevat ympäristönsä heti syntymästään alkaen! Sinun poikasi muuttuu päivä päivältä yhä viisaamman näköiseksi. Jos hän vielä muuttuu syvämielisemmäksi näöltään, en uskalla enää katsoa häntä silmiin. Hän lukee nyt tälläkin hetkellä minun ajatukseni… Kas niin, lapsi parka, älä itke! Minä annan hänet takaisin sinulle. Kas noin! Mitä ihmettä sinä oikein itket? Minä varmaankin väsytän sinua… Tulen takaisin vähän myöhemmin, kun sinä olet ennättänyt levätä.»
»Älä mene, Helena, en minä ole väsynyt. Välistä vain valtaa mieleni kokonaan kauhea kohtaloni. Ystävällisyytesi lasta kohtaan saa minut —»
»Loruja!» sanoi Helena. »Ei sinun kohtalosi ole kauhea. Sinun pitäisi olla erittäin onnellinen nainen. Sinulla on tämä kaunis poika, jota voit rakastaa ja kasvattaa, ja sinulla on ympärilläsi ystäviä, jotka ajattelevat kuinka oivallisen äidin poika on saanut. Sinä valmistat sille varmasti ihmeellisen lapsuuden ja ihmeellisen nuoruuden. Hän tulee aina olemaan nuori ja säteilevä — niinkuin sinä itsekin.»
»Onhan kovin kaunista puhua noin rohkeasti — olet kovin ystävällinen sanoessasi minulle niin, Helena — mutta lapsellani ei tule olemaan ketään muuta kuin äitinsä. Hänellä ei ole koskaan isää niinkuin muilla pojilla, hänellä ei ole koskaan täydellistä kotia. Minulla ei ollut oikeutta kantaa häntä, ja koko hänen elämänsä ajan saan kärsiä siitä ajatuksesta, että häneltä puuttuu niin paljon.»
»Minä en puolestani paljonkaan usko siihen, että luonto muka huolehtisi meidän oikeuksistamme tavalla tai toisella. En koeta laisinkaan kuvailla mitättömäksi sitä, että hän varmastikin kaipaa isäänsä sekä lapsuudessaan että myöhemminkin, sillä se on totta. Sitäpaitsi tiedän sinun surevan sitä kotia, jonka olit haaveillut saavasi. Kukaan ei väitäkään, että sinä olisit niin onnellinen kuin ansaitset. Mutta sittenkin sinun pitäisi rauhoittua. Tyttö kulta, asiathan voisivat olla paljon hullumminkin!»
»Kuinka se olisi mahdollista?»
»No, olisihan Damastor voinut vaikkapa naida sinut.»
»Olisiko se sinun mielestäsi ollut onnettomampaa?»
»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on hyötyä tuonnempana… Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen luonne… Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt. Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan, olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta… Adraste, tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»
»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»
»Kas noin — nyt se on taas suussa… Minun mielestäni sinä olet onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»
»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se sitten puhdasta tai sekoitettua.»
»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan. Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten. Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle. Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo, jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»
»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»
»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste, ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja, itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia, tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru, sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»
»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»
»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä. Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani, jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut, ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne, jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies. Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit, kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille, ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»
»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä muodostuvan.»
»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»
»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»
»Mikä vastuunalaisuus?»
»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»
»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko, mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun. Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko maailman!»
»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes lyhyeksikään ajaksi.»
»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen… Mutta sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan, ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee, muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain huvinäytelmä.»
»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»
»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä lähden.»
»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia, jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit. Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön, vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla on katto pääni päällä ja vuode allani.»
»Älä puhu sellaista äläkä ajattelekaan niin. Olet aivan sama kuin ennenkin, perheeni jäsen ja erikoisen rakas minulle.»
»Ei, Helena, minua et voi pettää. Menelaos tahtoi ajaa minut pois.»
»Tietysti hän sanoi niin! Eihän voisi olla sen parempaa huomautusta. Kukaan ei saa koskaan väittää, että minun mieheni olisi suosinut huonoa elämää kodissaan. Hän sanoi, että sinun pitää välttämättä lähteä pois talosta ja ettei siitä saisi enää puhuakaan. Ei siitä puhuttukaan, ja sinä jäit taloon. Sellainen on Menelaos. Hän on tosiaankin ystävällisin mies, joka on koskaan koettanut pysyttää maailmaa oikealla tolalla. Hän on valmis päästämään vaivainsa tulokset käsistään niin kauan kun hänellä on vain joku, joka kuuntelee hänen sanojaan. Varsinainen syy siihen, minkä vuoksi hän jätti minut henkiin ja toi kotiin, oli se, että hän tahtoi varata itselleen jonkun, jolle saisi puhella vanhoilla päivillään. Hän ei ole koskaan sanonut sinusta puoleksikaan niin paljon pahaa kuin minusta joka päivä. Hän ja minä emme voi kumpikaan tulla toimeen ilman sinua. Sinun täytyy jäädä taloon tyttäreksi nyt kun Hermione on lähtenyt.»
»Lähtenyt minne? En ole kuullutkaan siitä. Onko hän mennyt naimisiin
Oresteen kanssa?»
»Hän on jättänyt meidät — karannut. Varmasti hän menee naimisiin Oresteen kanssa, ellei ole jo mennytkin. Olemme joka tapauksessa menettäneet hänet. Hänen isänsä uhkasi kiivastuksissaan naittaa hänet Pyrrhokselle, ja Hermione käsitti hänen sanansa vakavasti tai oli ainakin käsittävinään. Siitä hän sai erinomaisen syyn heittäytyä Oresteen turviin. Emme tiedä missä hän on.»
»Etkö sinä ole huolissasi hänestä, Helena.»
»En suinkaan! Sitä kyllä suren, ettemme ole osanneet paremmin tulla toimeen oman tyttäremme kanssa, mutta hän on kyllä täysin turvassa vaaralta. Mikä häntä voisi uhata? Päinvastoin luulen, että hänen päätöksensä huolehtia omista asioistaan tekee hänelle hyvää. Hän on tuhlannut melko paljon aikaa minun asioitteni hoitelemiseen. Vaikka hän ei osoita paljonkaan tyttären kunnioitusta isäänsä ja minua kohtaan, niin ei minullakaan puolestani ole mitään syytä väittää, että me ansaitsisimme sitä. Ei, jollei hän tee tämän pahempaa, niin minä olen tyytyväinen… Adraste, onko Kharitas käynyt katsomassa pojanpoikaansa?»
»Kaikkea vielä, se vanha kissa!»
»Tuolla laillako sinä sanot, vaikka juuri oli puhe tyttären kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan! Hänhän on sinun anoppisi, ainakin asiallisesti, jos kohta ei muodollisesti. Miksi et pyydä häntä käymään täällä?»
»Sepä olisi tosiaan jotakin! Kaiken sen jälkeen, mitä hän on sanonut minusta!»
»Aivan niin. Sehän on sopiva järjestys, että hän on ensin puhunut suunsa puhtaaksi ja tulee sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi, pyytäisin häntä.»
»Hän ei tulisi.»
»Pyydä häntä. Hän vastaa kyllä kieltävästi. Sano, että poika on nähtävissä milloin Kharitas vain tahtoo tulla sitä katsomaan. Hän tulee… Ja sinä voisit pelastaa Damastorin sillä tavoin.»
»Kas vain! Sanoit, että olin onnellinen, kun en joutunut naimisiin
Damastorin kanssa, ja nyt puhut hänen takaisin hankkimisestaan!»
»Myönnän, että olen tässä asiassa heikko. Minun mielestäni sinun pitäisi olla erittäin onnellinen ilman häntä, mutta sinä et ole etkä antaisi minulle koskaan anteeksi, jollen neuvoisi sinulle kuinka saamme suuttuneen äidin leppymään. Huomaa, että puhuin Damastorin 'pelastamisesta'. Me haluamme saada takaisin sen Damastorin, jota ei kenties enää olekaan. Mutta ehkä sentään… Kuinka tahansa, Adraste, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että tämä lapsi on poika. Tytöt joutuvat aina huonommalle puolelle, kun siihen suinkin on tilaisuutta.»
»Helena, pitäisikö Hermionen sinun mielestäsi mennä naimisiin Oresteen kanssa?»
»Lapsi kulta, hän menee naimisiin Oresteen kanssa.»
»Mutta pitäisikö hänen mennä?»
»Tarkoitatko: menisinkö minä naimisiin Oresteen kanssa? Ottaisin myrkkyä juuri ennen vihkimistä. Hänessä on yhtynyt melkein kaikki, mikä minusta on vastenmielistä ihmisluonnossa. Hän ei näe elämässä mitään hyvää, mutta alentuu kuitenkin nauttimaan siitä osansa.»
»Helena, jos Hermione menee naimisiin ja saa lapsen, niin menetkö sinä katsomaan lasta?»
»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa, täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»
»Entä Orestes — ja sisaresi?»
»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen. Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»
»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen yksin kasvattaa lapsen?»
»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei, Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa. Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina, vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa, lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»
»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»
»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»
»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan, ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»
Viides osa
HELENAN KAUNEUS
I
»Lopputulos koko hommasta siis on, ettemme voi löytää Hermionea», sanoi
Menelaos.
»Niin on», sanoi Eteoneus. »Miehet ovat etsineet kaikkialta ympäristöstä varmaankin kymmenen penikulmaa joka suuntaan, eikä kukaan ole kuullut hänestä tai nähnyt hänen menevän ohitse.»
»Se on kerrassaan merkillistä, että nuori tyttö on voinut lähteä talosta täydessä päivänvalossa sivistyneessä maassa ja kadota jäljettömiin!»
»Minun käsitykseni on, ettei hän ole voinut mennä kauas», sanoi Eteoneus. »Myönnän kyllä, ettei minun mielipiteelläni ole suurtakaan arvoa, koska en voi ymmärtää missä hän voisi piileskellä tässä lähistöllä, mutta en hämmästyisi suurestikaan, vaikka hän tulisi sisään millä hetkellä tahansa.»
»Minä hämmästyisin», sanoi Menelaos. »Hän etsiskelee Orestesta, joka ei ole meidän maanosassamme.»
»Kuinka sinä sen tiedät?»
»Niin julkea hän ei voi olla», sanoi Menelaos.
»Toisaalta taas», sanoi Eteoneus, »ei tarvittaisi mitään muuta sinua lopullisesti sekoittamaan kuin että hän ilmestyisi näkyviin juuri yht'aikaa kuin Pyrrhos. Sen lajin sattumathan ovat viime aikoina erikoisesti suosineet sinua.»
»Se ei ole pahin mahdollisuus — vaikeinta on varmasti lausua Pyrrhos tervetulleeksi, kun täytyy samalla ilmoittaa hänelle, että tyttäreni on karannut. Meidän täytyy löytää Hermione — meidän täytyy, Eteoneus. Pyrrhos tuntee minut pääasiallisesti vain sinä miehenä, jonka vaimo karkasi, ja jos minun täytyy kertoa hänelle, että tyttärenikin on lähtenyt — ei, minun on mahdotonta kestää sitä, en suorastaan voi!»
»Liikaa on tosiaankin toivoa, että Hermione olisi lähtenyt Pyrrhosta vastaan. Kuinka hän vihaakaan tuota miestä!»
»Mitä sinä nyt ensiksi ehdotat tehtäväksi?» sanoi Menelaos.
»Olen aivan neuvoton. En osaa ehdottaa mitään.»
»Sinun täytyy, Eteoneus! Emme voi jäädä tälle asteelle.»
»Eihän sinun tarvitse heittäytyä toivottomaksi — varmaankin keksit jonkin keinon. Mutta pelkäänpä, ettei minusta ole sinulle mitään hyötyä. En ole löytänyt jälkeäkään tyttärestäsi enkä suoraan sanoen jaksa välittääkään koko asiasta. Kun olimme viimeisellä etsiskelyretkellämme, ihmettelin itsekseni koko ajan mitä kummaa meidän pitäisi tehdä Hermionelle, jos olisimme löytäneet hänet.»
»Minähän olin käskenyt, että hänet oli tuotava kotiin.»
»Sehän on selvä, mutta entä sitten? Varmaankin sinun olisi helpompi ilmoittaa Pyrrhokselle, että Hermione on sattumalta poissa, kuin tuoda hänet näkyviin kahleissa — tai millä lailla olit aikonut pitää hänet aisoissa? Jos hänet tuodaan takaisin, on hän vain vankina täällä. Parasta sinun olisi antaa hänen harhailla omilla teillään. Sydäntäni oikein särkee, kun ajattelen mihin olemme joutuneet, Menelaos. Tämä on luultavasti viimeinen palvelukseni sinulle — nimittäin ottaa kiinni paennut tyttäresi. Iloitsen siitä, että Pyrrhos tulee ja minä saan vetäytyä syrjään.»
»En voi missään tapauksessa nyt tulla toimeen ilman sinua, kun emme vielä ole löytäneet Hermionea! Et suinkaan aio lähteä luotani ennen sitä?»
»Kuuleppas, Menelaos, tekisin mitä minulta suinkin kohtuudella voidaan pyytää, mutta olen hyvin väsynyt toimeeni enkä usko Hermionen koskaan tulevan takaisin. Pyydät minua jäämään loppuiäkseni.»
»Niin minä mieluimmin pyytäisinkin, mutta tarkoitan vain rajoitettua aikaa. Sopikaamme asia näin. Jää tänne niin pitkäksi ajaksi kunnes löydämme Hermionen, suostukoon hän sitten palaamaan tai ei. Samalla hetkellä, jolloin saamme varmasti tietoomme hänen olinpaikkansa, saat lähteä. Jollei häntä tavata ennen Pyrrhoksen tuloa, niin jää siksi, kunnes Pyrrhos lähtee. Sinähän otaksut hänen saapuvan minä lähipäivänä tahansa. Samassa kun hän lähtee olet sinä vapaa. Se auttaa minut pahimmasta pulasta, ja minä kyllä osoitan sinulle, että ymmärrän olla kiitollinen.»
»En tiedä oikein», sanoi Eteoneus. »Se tuntuu aika lailla monimutkaiselta… Tarkoitatko, että saan lähteä samalla hetkellä, kun saamme tiedon Hermionen olinpaikasta?»
»Juuri sitä.»
»Taivaan kiitos, sitten saan lähteä! Mitäs siitä arvelet! Tuossa hän on!»
»Missä?»
»Aivan sinun takanasi — ovella.»
»Mitä tämä merkitsee, Hermione? Missä olet ollut?»
»Kysy sitä joskus toisella kerralla — se ei laisinkaan kuulu asiaan.
Tahdon puhua sinun ja äidin kanssa.»
»Meilläkin on muutama sana sinulle sanottavana. Totta kai ymmärrät kuinka sopimattomasti olet käyttäytynyt —»
»Älä puhu typeryyksiä, isä! Missä äiti on?»
»Helena! — Voi, Helena! Hermione on täällä!»
»Nyt kai minä saan lähteä?» sanoi Eteoneus.
»Ei sinun tarvitse mennä», sanoi Hermione. »Siinä, mitä aion sanoa, ei ole mitään sinulta salattavaa. Toivon päinvastoin, että sinäkin saat sen kuulla.»
»Hermione, lapsi kulta!» sanoi Helena. »Sepä oli hauskaa, että palasit luoksemme.»
»En minä ole palannut teidän luoksenne — poikkesin vain kertomaan teille jotakin, ja sen kuultuanne ette suinkaan iloitse.»
»Poissa ollessasi et ole parantanut tapojasi», sanoi Menelaos. »Sinun ei tarvitse pelätä Pyrrhosta, jos puhut hänelle samoin kuin vanhemmillesi. Hän on rohkea mies, mutta ei uskalla sentään sitoa elämäänsä tuollaiseen naiseen.»
»Odotatteko te yhä vielä Pyrrhosta tänne vierailulle?» sanoi Hermione.
»Melkein millä hetkellä tahansa.»
»Hän ei tule», sanoi Hermione. »Sitä minä tulinkin teille sanomaan.»
»Eikö tule?» sanoi Menelaos. »Hän vastasi kutsuuni myöntävästi, ja
Eteoneus ilmoitti hänen olevan matkalla tänne. Mitä tämä merkitsee,
Eteoneus?»
»Hän ei voi tulla nyt», sanoi Hermione.
»Ehkäpä on yhtä hyvä niinkin», sanoi hänen isänsä, »mutta minun tekisi vain mieleni tietää mistä se johtuu».
»Hän loukkasi Orestesta.»
»Mitä se tähän kuuluu? Orestes ei saa määrätä meidän vieraitamme! Mitä sinä aioit kertoa meille?»
»Orestes ja minä tapasimme tiellä Pyrrhoksen, ja —»
»Mitä sinulla oli tekemistä Oresteen kanssa?» kysyi Menelaos.
»Se ei merkitse mitään tässä yhteydessä», sanoi Hermione. »Hän ja minä kävelimme yhdessä, kun Pyrrhos tuli meitä vastaan. Arvasin kuka hän oli, mutta en sanonut mitään. Hän pysähtyi kysymään tietä, ja ennenkuin minä kerkisin estää saivat he selville toistensa nimet. Pyrrhos jäykistyi paikalla ja sanoi olevansa matkalla sinun vieraaksesi, sanoipa olevansa jo sillä hetkellä sinun vieraasi, minkä vuoksi hän oli mielestään velvollinen tarjoamaan minulle suojeluaan. Orestes kysyi keneltä hän tahtoi suojella minua, ja Pyrrhos vastasi tarjoutuvansa suojelemaan minua sellaiselta mieheltä, joka voi nostaa kätensä omaa äitiään vastaan. Ennenkuin arvasinkaan mitä oli tulossa, olivat he paljastaneet miekkansa.»
»Taistelivatko he todella?» sanoi Menelaos.
»Pyrrhos en kuollut.»
»Hermione, Pyrrhos oli vieraani! Älä kerrokaan, että Orestes on surmannut miehen, joka oli tulossa talooni minun kutsustani.»
»Orestes surmasi hänet, isä, sellaisissa olosuhteissa kuin äsken juuri kerroin.»
»Kas niin, se ilmaisee millainen käsitys Oresteella on vieraanvaraisuudesta», sanoi Eteoneus. »Minä en enää kertaakaan kadu sitä, etten päästänyt häntä sisälle tähän taloon. Jos niin kauheilla asioilla voi olla minkäänlaista eroa, on tämä jonkin verran pahempaa kuin Klytaimnestran surmaaminen. Olihan viimeksimainittu itsekin tehnyt rikoksen.»
»Minä en toivu tästä koskaan!» sanoi Menelaos. »Jos voisin vaipua kuolleena maahan tätä puhuessani, pitäisin sitä kohtalon lempeyden osoituksena. En ole koskaan ollut varsinaisesti ystävällisissä väleissä Pyrrhoksen tai hänen isänsä kanssa. Pyysin häntä luokseni käymään, ja hän lähtikin paikalla luottavaisin mielin. Sitten eräs sukulaiseni tapasi hänet tiellä ja surmasi hänet. Millä perusteella voin antaa anteeksi toisille tai itselleni?»
»Tiesikö Orestes, että Pyrrhos oli isäsi vieras?» kysyi Helena.
»Tiesi», sanoi Hermione.
»Minun velvollisuuteni Pyrrhosta kohtaan on etsiä hänen ruumiinsa ja haudata se kunniallisesti», sanoi Menelaos. »Sitten minun kai on kostettava Oresteelle. Jollen tee sitä, luulevat ihmiset minun olevan osallisena entistä vihamiestäni vastaan punotussa juonessa.»
»Sinä et voi kostaa Oresteelle!» sanoi Hermione. »Hän ei tehnyt mitään väärää. Näin koko tapauksen, ja jos hän olisi menetellyt toisin, halveksisin häntä. Pyrrhos loukkasi häntä — minusta tuntui siltä kuin hän olisi loukannut minuakin. Älä ymmärrä minua väärin — en koeta puolustaa Orestesta, sillä hän ei tarvitse puolustusta. Pyrrhos ei ollut tänne tulossa minun tai kenenkään muunkaan onnen vuoksi. Olen iloinen siitä, että Orestes surmasi hänet. Jollei hän olisi sitä tehnyt, niin minä olisin surmannut Pyrrhoksen. Päätin sen samana päivänä, jolloin isä sanoi aikovansa naittaa minut hänelle. Jos pakotat ihmiset toimimaan itsepuolustuksekseen, niin he toimivat!»
»Klytaimnestra!» sanoi Menelaos.
»Minun hyviä tapojani suosiva tyttäreni!» sanoi Helena.
»Tässä ei ole enää mitään lisättävää», sanoi Menelaos. »Jos vielä jokin uusi onnettomuus voi kohdata kotiani, en enää tiedä sen nimeä. Älkäämme enää puhelko tästä. Jos Hermione tahtoo mennä Oresteen kanssa naimisiin tämän jälkeen, täytyy meidän myöntää, että hän tietää kaikki tuon nuorukaisen huonoimmat puolet, ja niinhän sanotaan, ettei makuasioista sovi väitellä. Saanko kysyä, Hermione, vain uteliaisuudesta, haaveiletko murhaajan vaimoksi menemisestä?»
»En haaveile», sanoi Hermione, »vaan olen jo».
»Sen aavistinkin», sanoi Helena.
»Mikä väitit olevasi?» sanoi Menelaos.
»Oresteen vaimo. Sanoinhan sinulle aivan selvästi aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet naimisissa silloin, kun kohtasimme Pyrrhoksen, ja se oli ikävä, vaikka ei riitaa luultavasti olisi voitu siinäkään tapauksessa välttää. Mutta minä selitin Oresteelle mitä ihmiset sanoisivat meidän yhdessä vaeltamisestamme, kun puhelisivat tuosta murhasta, ja ehdotin, että menisimme heti naimisiin. Niin menimmekin.»
»Sinä saat lähteä tästä talosta!» sanoi Menelaos. »Eteoneus, ole hyvä ja avaa ovi hänelle.»
»Kiitos, Eteoneus. Minulla ei ollut aikomustakaan viipyä kauan. Orestes on saanut jo muutenkin odottaa. Hyvästi.»
»Maltahan vielä hetkinen!» sanoi Helena. »Menelaos, me olemme nyt tosiaankin kokeneet kaikki mahdolliset onnettomuudet, niinkuin sanoit. Meillä on oma käsityksemme siitä, mitä Hermione ja Orestes ovat tehneet, mutta koska he ryhtyivät siihen omalla vastuullaan, eivät sen seuraukset ole meidän tunnollamme. Nyt ei voi enää mitään sanoa, ja me voimme yhtä hyvin olla ystäviäkin.»
»Minä en rupea koskaan ystävällisiin väleihin Hermionen ja Oresteen kanssa!»
»Tietysti sinä rupeat! Kuinka mieletöntä! Etkö sinä ole itsekin joskus erehtynyt? Minä olen. Kysymyshän on vain aste-erosta. Ihminen saa rangaistuksensa — tai jää ilman, mutta ei ole ystäväimme eikä sukulaistemme asia ruveta meitä rankaisemaan. Jätä jotakin taivaankin tehtäväksi, Menelaos! Kun asia on tapahtunut ja teko tehty, aloitan mielelläni alusta ja jatkan siitä taas koko väellä ja voimalla. Jos ihminen koettaa ruveta kostavaksi kohtaloksi, turmelee hän tavallisesti luonteensa. Mahdollisesti Orestes on rikollinen — sehän on hänen asiansa. Mutta minun ymmärtääkseni hän on nyt hyvin vaikeassa tilanteessa ja samoin Hermionekin, joka on liittänyt kohtalonsa yhteen Oresteen kanssa. Tämä seikkahan todella koskee sekä sinua että minua — meidän on autettava lapsiamme, kun heitä on onnettomuus kohdannut.»
»Orestes ei ole minun lapseni.»
»Mutta sinähän olet hänen lähin miespuolinen sukulaisensa ja ainoa henkilö, johon hän voi turvautua. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi hänen tekoaan, en minäkään anna, mutta meidän ei tarvitse enää koskaan mainita sitä. Sinä ja minä koetimme huolehtia Hermionen tulevaisuudesta, mutta epäonnistuimme. Katselkaamme nyt suopein silmin kuinka hän itse järjestää asiansa. Hermione, mikäli minusta riippuu, on tämä talo aina avoinna sinulle ja miehellesi.»
»Ei ole!» sanoi Menelaos.
»Tietenkään te ette voi asua täällä», jatkoi Helena. »Se ei olisi miellyttävää teille eikä meillekään juuri nyt, ja nuorten pitäisikin joka tapauksessa saada oma koti. Mutta silloin kun haluat tulla luoksemme, niin muista, Hermione, että olet täällä viettänyt lapsuusvuotesi, ja varmasti tapaat täällä enemmän rakkautta kuin koskaan missään muualla, tulitpa sitten kuinka yleisesti suosituksi tahansa.»
»Tuo kaikki pitää paikkansa, Hermione», sanoi Menelaos, »mutta se ei ulotu Oresteeseen. Hän ei ole viettänyt täällä lapsuuttaan, ja jollei hän ole muualla sen suositumpi kuin täällä, on hän täysin epäonnistunut henkilö seuraelämässä. Selitä hänelle ihan peittelemättä, Hermione, että sukulaisrakkaus rajoittuu vain sinuun. Me emme tahdo ottaa häntä vastaan.»
»Toisin sanoen», virkkoi Helena, »tahtoisin ehdottaa, että pyytäisimme Hermionea lähettämään Oresteen tänne heti. Tässä talossa ei saisi tulla esiin mitään uutta väärinkäsitystä, ja minun mielestäni menettelisimme viisaasti, jos puhuisimme Oresteen kanssa asiat oikein selviksi nyt. Älä lähetä terveisiä Hermionen tai kenenkään muun välityksellä, Menelaos. Puhu itse Oresteen kanssa.»
»En salli hänen astua tähän taloon — enkä tietenkään suostu keskustelemaan hänen kanssaan.»
»Olisiko sinulla sitten mitään sitä vastaan, että minä keskustelisin hänen kanssaan? Minun sisarenihan hän surmasi, ja jos jotakuta on moitittava Pyrrhoksen murhasta, niin tietysti minua, joka ehdotin, että hänet kutsuttaisiin tänne. Vaadin, että sallit minun keskustella Oresteen kanssa, Menelaos.»
»En ymmärrä mitä hänelle voi sanoa, Helena. Luultavasti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen nuhdellakseen sinua käytöksestäsi tai todistaa sinulle missä kohdin minä olen menetellyt väärin.»
»Mahdollisesti hän kysyy minulta miksi sinä et auttanut häntä kostamaan isänsä kuolemaa», sanoi Helena. »Jos hän kysyy sitä, selitän, että minä pidätin sinut kotona. Jos hän sanoo, että olen tehnyt erehdyksiä, myönnän sen ja täydennän kaikki mahdolliset aukot hänen tiedoissaan mikäli minun entisyydestäni on kysymys. Orestes ei herätä minussa laisinkaan kauhua, ja tahtoisin kovin mielelläni tavata hänet. Kuinka pian voit saada hänet tänne, Hermione?»
»Ei tänne, Helena!» sanoi Menelaos.
»Kaikki olisi hukassa, jos minun pitäisi tavata hänet jossakin muualla, ja tuskinpa minun olisi soveliastakaan tavata häntä kotini ulkopuolella, jossa minulla ei enää olisi turvanani sinun suojeluasi, Menelaos. Kuinka pian luulisit sen käyvän päinsä, Hermione?»
»Minun mielestäni on parempi, ettei hän tule tänne, koska isä vastustaa.»
»Aivan oikein», sanoi Helena, »mutta isäsi on peruuttanut kieltonsa».
»Sitä en tosiaankaan tiedä tehneeni.»
»Suo anteeksi! Luulin sinun olevan siinä yhtä mieltä kanssani, että minun on parempi tavata hänet täällä kuin yksinäni poissa kotoa.»
»No niin, siinä merkityksessä kyllä», sanoi Menelaos.
»Kuinka pian siis luulet sen käyvän päinsä, Hermione?»
»En tahdo, että hän tulee tänne, äiti. En ole varma siitä, mitä te aiotte tehdä hänelle.»
»Lapsi kulta, hänhän on täysin turvassa. Takaan kunniasanallani, ettei hänelle tapahdu täällä mitään.»
»En tiedä mitä aiot sanoa hänelle enkä halua hänen näkevänkään sinua», sanoi Hermione. »Hän on nyt täysin onnellinen — tai ainakin olisi, jollei olisi joutunut noiden henkilökohtaisten onnettomuuksiensa uhriksi.»
»Nehän juuri estävät kutakin meistä tuntemasta itseään onnelliseksi», sanoi Helena, »niitä harvoja lukuunottamatta, jotka surevat toisten vuoksi. Et suinkaan sinä luule Oresteen kuuluvan sen lajin ihmisiin. Lähetä hänet tänne, Hermione. Minä lupaan luovuttaa hänet sitten takaisin sinulle. Voisiko hän tulla tänne huomenna?»
»Menettelisit viisaasti lähettäessäsi hänet tänne», sanoi Menelaos. »Lopultahan asiat kuitenkin johtavat siihen. Äitisi tahtoo tavata hänet. Takaan sinulle, etten anna hänen viipyä kauan ja ettemme tee hänelle mitään pahaa.»
»Ilmoita minulle etukäteen koska hän tulee», sanoi Eteoneus, »niin minä voin kehoittaa uutta portinvartijaa kääntymään selin ja olemaan aivan kuin ei huomaisikaan häntä. Tuon tapaista miestä ei voi ottaa vastaan samalla lailla kuin ylimalkaan vieraita.»
»Mitä sinä puhut uudesta portinvartijasta?» sanoi Helena. »Entinen hoitaa toimensa täysin tyydyttävästi.»
»Eteoneus lähtee nyt luotamme», sanoi Menelaos. »Hän tahtoo vetäytyä syrjään, ja minä lupasin vapauttaa hänet heti Hermionen palattua. En osannut aavistaakaan hänen tulevan takaisin näin pian. Muuten en olisi luvannutkaan sellaista. Minulla ei ole toistaiseksi tiedossa ketään hänen paikalleen.»
»Etkö sinä voisi jäädä luoksemme, Eteoneus?» sanoi Helena. »Olet täällä vanhin ystäväni. Sinä avasit tämän talon oven, kun minä tulin siitä morsiamena.»
»Ja kun palasit Troijasta», sanoi Eteoneus. »En voi tehdä enää mitään hyväksenne, ja minun on jo aika lähteä.»
»Sinä et saa lähteä luotamme — meidän pitää keskustella siitä asiasta enemmän», sanoi Helena. »Eihän sinun päätöksesi voi olla niin lopullinen.»
»Aivan niin, sinä siis jäät», sanoi Menelaos. »Aavistat etukäteen kuinka tämä asia päättyy.»
»Päätökseni on peruuttamaton, Helena, ja mieluummin jätän kaikki keskustelut sikseen.»
»Se surettaa minua», sanoi Helena, »mutta sinähän sen itse parhaiten tiedät. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ennen kuin lähdet?»
»Varmasti tulen», sanoi Eteoneus.
»Nyt olet mennyttä miestä, ukko», sanoi Menelaos. »Ja sinä siis lähetät
Oresteen tänne huomenna?»
»En», sanoi Hermione, »en lähetä häntä ensinkään. Odotan vain saadakseni lausua jäähyväiset Eteoneukselle ja sitten lähden. Minä en palaa. Meitä ei todella kaivata täällä, eivätkä kauniit sanat muuta sitä asiaa. Minä en halua palata missään tapauksessa — me emme kuitenkaan voi koskaan nähdä asioita samassa valossa.»
»Laputa tiehesi sitten ja katoa näkyvistäni!» sanoi Menelaos. »Miksi sinä vitkastelet täällä ja toistat toistamistasi, ettet hyväksy meitä? Sanooko sinulle vaistosi mitään siitä, mitä sinä ja miehesi olette tehneet? Kuka inhimillinen olento koskaan välittää siitä, hyväksytkö sinä hänen tekonsa vai et? Olemme sallineet sinun astua sisään tähän taloon ja jäädä tänne muutamiksi minuuteiksi ikäänkuin et olisikaan lainsuojaton. Kun ensi kerralla pyrit jonkun ystäväsi luokse, huomaat ehkä erotuksen!»
»Menelaos! Menelaos!» sanoi Helena. »En tahdo päästää Hermionea menemään ennenkuin hän on luvannut lähettää miehensä tervehtimään meitä. Jos Hermione tekee sen, luulen meidän kaikkien taas jonakin päivänä ymmärtävän toinen toisemme. Enhän minä tahdo puhella sisareni murhaajan, vaan hänen poikansa kanssa. Jos Hermione rakastaa häntä noin kaiken uhallakin, täytyy hänessä varmasti olla jotakin sellaista hyvää, josta en ole tietänytkään. Minun tekisi mieleni tunnustaa erehdykseni, jos olen erehtynyt. Tahtoisin välttämättä tavata hänet itse.»
»Hän on ihana ihminen — et voisi olla ihailematta häntä, jos todella tuntisit hänet. Sinussa ja isässä oli juuri se vika, että te ette tunteneet häntä ettekä tahtoneet häneen tutustuakaan.»
»Tahdoimmehan me!» sanoi Menelaos. »Mehän kehoitimme sinua kutsumaan hänet tänne vierailulle, mutta sinä et saanut häntä käsiisi. Eihän se ollut meidän syymme, että sinä et ollut selvillä hänen olinpaikastaan!»
»Ei se ollut Hermionenkaan syy», sanoi Helena, »ja me voimme nyt huomata, ettei siitä voi Orestestakaan moittia. Pyydätkö häntä käymään täällä huomenna?»
»Toimitan kutsun perille», sanoi Hermione. »En vain voi ymmärtää mitä hänen pitäisi tehdä.»
II
»Olit ystävällinen, kun tulit, Orestes», sanoi Helena. »Arvaan kyllä, että sinulla on yllin kyllin työtä tällä hetkellä, mutta minun teki mieleni tavata sinut heti kun Hermione kertoi teidän olevan naimisissa.»
»Sanoisin mielelläni, mutta en voi, että minun oli hauska tulla tänne», sanoi Orestes. »Sinulla on täysi syy vihata minua. Pelkäsin sinun tapaamistasi.»
»En minä vihaa sinua», sanoi Helena, »ja toivon, että kauhusi osoittautuu aiheettomaksi. Tahtoisin mielelläni olla ystävällisissä väleissä tyttäreni miehen kanssa. Se onkin ainoa syy, jonka vuoksi pyysin sinua tulemaan.»
»Sinä et toivonut minun menevän naimisiin Hermionen kanssa», sanoi
Orestes.
»En toivonutkaan.»
»Halusit naittaa hänet Pyrrhokselle.»
»Niin halusin.»
»Sitten en osaa oikein luottaa tähän äkilliseen ystävyydenpuuskaan.»
»Orestes hyvä, olen aina ollut varma siitä, että suhtautuisin ystävällisesti vävyyni niin pian kuin hänet vain on valittu. Ystävyys ei ole äkillinen — vaan avioliitto. Soisinpa sinun tietävän kuinka usein nimeäsi on mainittu meidän talossamme minun paluuni jälkeen. Pyysin moneen kertaan Hermionea kutsumaan sinut tänne vierailulle, sillä olisimme kovin mielellämme tahtoneet tavata sinut, mutta hän ei tietänyt olinpaikkaasi. Myötätuntomme oli sinun puolellasi. Tiesimme mikä kauhea vastuunalaisuus painoi hartioitasi.»
»Tunnen itseni tekopyhäksi ottaessani vastaan sinun myötätuntosi», sanoi Orestes. »En ole pitänyt sinua ystävänäni.»
»Kuinka sinä olisitkaan voinut tietää, että olin ystäväsi? Mutta niin on asia kuitenkin — ja saanko laskea sinut ystäviini?»
»Se on sinulle tuskin mahdollista. Olen äskettäin surmannut sisaresi.»
»Sen olen kuullut.»
»Ja vielä uudempi on vieraasi Pyrrhoksen murha.»
»Senkin olen kuullut.»
»Ne ovat useimpain ihmisten mielestä pahimman laatuisia rikoksia.»
»Niin minunkin mielestäni, mutta et suinkaan sinä tehnyt niitä ilkeydestä minua kohtaan? Otaksuin sinulla olleen noihin murhiin toiset syyt.»
»Mutta et suinkaan sinä voi todella haluta päästä ystävällisiin väleihin sen miehen kanssa, joka surmasi sisaresi!»
»Sen miehen kanssa, joka nai tyttäreni.»
»Minun täytyy tosiaankin sanoa, että olet jalomielinen!»
»En laisinkaan, sehän on vain aivan luonnollista. Älä ymmärrä minua väärin, Orestes. Tekosi ovat mielestäni sanomattoman kauheat. Saat kärsiä niiden vuoksi katkerasti, sen kohtelun vuoksi, joka varmasti tulee osaksesi useimpain ihmisten taholta, sekä vielä omain ajatustesi ahdistamana. Minun on mahdotonta sanoin ilmaista kuinka pahoillani olen tähtesi. Olisin tehnyt mitä tahansa estääkseni sinut ryhtymästä sellaisiin tekoihin, samoin kuin koetin estää Hermionea menemästä kanssasi naimisiin. Mutta tehtyä emme saa tekemättömäksi ja nyt olemme vapaat nauttimaan toistemme ystävyydestä ja tuntemaan toinen toistamme kohtaan sääliä erehdystemme seurausten vuoksi. Minä puolestani suren sitä, mitä sinä olet tehnyt, itsesikin vuoksi. Mitä paremmiksi ystäviksi tulemme, sitä enemmän vielä suren tekojasi. Toivoin, ettei Hermione olisi ruvennut osalliseksi onnettomuuteesi.»
»En minäkään olisi tahtonut siirtää siitä mitään hänen hartioilleen, mutta hän halusi sitä itse», sanoi Orestes. »Se onkin jonkin verran oikeudenmukaista, koska hän on sinun lapsesi, sillä jos nyt kerran puhumme rikoksistamme, voin aivan hyvin sanoa, että syytän sinua koko tästä murhenäytelmästä. Isäni toimi veljensä puhemiehenä, kun hän kosi sinua, ja hän oli mielestään aina velvollinen huolehtimaan siitä, että Menelaos selviytyi kunnollisesti tämän loistavan avioliiton vaaroista. Kaiken alkusyynä oli — sinun kauneutesi. Agamemnon uhrasi tyttärensä, jotta laivasto saisi purjetuulta. Minun mielestäni äidillä oli täysi oikeus luopua hänestä tuon jälkeen. Hän oli mielestään velvollinen kostamaan lapsensa kuoleman surmaamalla hänet, jos hän palaisi. Hän ei ollut oikein varma velvollisuudestaan — sen vuoksi hän ei lähtenyt ajamaan takaa Agamemnonia, mutta siinä tapauksessa, että isä palaisi, oli hän päättänyt surmata hänet. Olen varma siitä, että hän oli väärässä, mutta kunnioitan hänen vaikuttimiaan. Sen vuoksi minusta oli niin kauhean vaikeaa kostaa isän kuolema — mutta minulla ei tietenkään ollut valitsemisen varaa. Nyt olen taistelussa surmannut sinun vieraasi. Iphigeneia — Agamemnon — Klytaimnestra — Pyrrhos. Se on sinun käytöksesi aiheuttama johdonmukainen ja verinen tapaussarja. Äitini mielestä sinä olit syyllinen. Hän sanoi, että sinä olit säädyttömän kaunis. Niin oletkin. Mutta hän sanoi myöskin, että minne tahansa tuletkin, alkavat ihmiset tehdä väärin. Ymmärrän nyt, että se on hyvinkin mahdollista. Voitko sinä nukkua rauhallisesti? Minä en voi. Mutta minun tekoni näyttävät sinusta varmaankin mitättömiltä harrastelijan saavutuksilta. Sen vuoksi voit tervehtiä minua niin rohkaisevasti. Olet saanut kauheisiin tekoihin monet miehet, jotka olisivat ilman sinua eläneet tasaisesti ja viattomasti. Kaikki nuo Troijassa kuolleet miehet — heidän surmatut tai nälkään nääntyneet lapsensa — ryöstetyt ja häväistyt naiset! Emme voi koskaan tulla oikein hyviksi ystäviksi. En voi pakottaa itseäni ihailemaan sinun ihanuuttasi, kun tiedän millaista pahaa se on saanut aikaan.»
»Älkäämme väitelkö sinun mielipiteestäsi, Orestes», sanoi Helena. »Itsekin olen pääasiassa samaa mieltä. Tuolla tavoin juuri luulinkin sinun ajattelevan minusta. Missä tahansa olenkin ollut, on onnettomuus aina seurannut minua. Ilman minua ei isäsi olisi uhrannut omaa lastaan, sisareni ei olisi surmannut miestään, sinä et olisi tappanut äitiäsi etkä Pyrrhosta — ja sinä et olisi mennyt naimisiin Hermionen kanssa.»
»Voi, minä olisin joka tapauksessa nainut Hermionen! Se ei ole onnettomuus, etkä sinä ole siitä vastuussa. Menin Hermionen kanssa naimisiin siksi, että rakastan häntä.»
»Sitä pidetään tavallisesti hyvänä syynä», sanoi Helena. »Teidän liittonnehan olikin ennakolta määrätty — sinä olisit mennyt hänen kanssaan naimisiin välittämättä siitä, kuinka ihailtava hänen äitinsä oli.»
»Olisin — ja en! Tarkoitan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sillä tavoin kuin Hermione ja minä, ei sille voi mitään.»
»Sinähän et kai koskaan tavannut Parista? Et tietenkään. Hänellä oli aivan sama käsitys kuin sinulla.»
»Sinä et varmaankaan ollut hänen kanssaan yhtä mieltä?»
»Olinpa toki.»
»Olet siis myöhemmin muuttanut mieltäsi?»
»En, minulla on yhä edelleen sama käsitys. Sen vuoksi on minusta hauska kuulla, että rakkaus johti sinut avioliittoon. Pelkäsin, että syynä siihen olisikin voinut olla Hermione. Hän ei laisinkaan salannut aikomustaan ottaa sinut miehekseen.»
»Voi, sinä et saa tehdä sellaista vääryyttä! Me —»
»Minkä vääryyden minä olen tehnyt hänelle?»
»Sinä vihjasit, että hän pakotti minut menemään naimisiin kanssaan.»
»Eikö asia sitten ollut niin? Ymmärsin sinun sanoneen, että et voinut olla menemättä? Hänenkö viehätysvoimansa vai sinun omasi sai sinut niin kokonaan valtaansa?»
»Kas — sitäkö tarkoitatkin?»
»Mutta minähän en olekaan oikeudenmukainen», jatkoi Helena. »Sinun viehätysvoimasi tietysti pakotti hänet.»
»Minä en kuvittele olevani millään tavoin viehättävä», sanoi Orestes.
»No, mikä ominaisuus se nyt sitten lieneekin, huomasi Paris sen minussa ja minä hänessä. Eikö ole kummallista, millä tavoin rakkaus muuttuu meidän tahdoksemme! Me emme olisi voineet menetellä toisin.»
»Voi, suo anteeksi! Tuollainen teoriahan muuttaisi intohimosi tuota troijalaista lurjusta kohtaan yhtä pyhäksi kuin mikä muu rakkaus tahansa on!»
»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui; minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli oikeassa.»
»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»
»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani asianosaisesta henkilöstä.»
»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät jäisivät rankaisematta!»
»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on paremmat seuraukset.»
»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on rikollinen, kuka ei.»
»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen velvollisuudentuntoinen poika.»
»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa minut vimmatun onnettomaksi».
»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan, että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa. Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta. Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi. Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki, viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti, vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»
»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään miehensä?»
»Se riippuu sekä vaimosta että miehestä», sanoi Helena. »Luulisin kyllä tuntevani sen erikoistapauksen, jota tarkoitat.»
»Minä ajattelin sinua», sanoi Orestes.
»Ehkäpä minua pitäisi rangaista — kenties olen saanutkin rangaistukseni, vaikka en Menelaokselta. Hän yllytti ystävänsä hävittämään Troijan ja surmauttamaan itsensä, mutta täällä me nyt olemme entisessä kodissamme, hän ja minä. Tiedän, että hän on mielestään saanut suoritetuksi jotakin, mutta luullakseni on paras olla kysymättä mitä se on.»
»Miksi niin?»
»Samasta syystä, jonka vuoksi minä en kysy mitä saavutit surmaamalla äitisi tai mitä hän saavutti surmaamalla isäsi. On ystävällistä kysyä ihmisiltä vain heidän tarkoituksiaan. Jos me näkisimme tekojemme todellisen merkityksen, niin ehkä emme voisi siitä selviytyäkään hengissä.»
»Sinä panet minut peloittavasti ymmälle kaiken puolesta — et voi arvatakaan kuinka peloittavasti.»
»Varmasti voin», sanoi Helana. »Tein sen oikein harkitusti. Sinä tulit tänne siinä käsityksessä, että minä olin huono nainen ja sinä itse jonkinlainen velvollisuuden marttyyri. Itsesi suhteen olit oikeassa. Olet sen marttyyri, mitä itse käsitit velvollisuudeksi. Samoin äitisi. Mutta sen jälkeen, mitä minä olen sanonut, et ole siitä niin varma. Luultavasti yhä vielä pidät minua pahana ihmisenä, mutta niinkuin huomaat ei sitä ole kovinkaan helppo todistaa, jos alkaisimme siitä väitellä. Itse olen kauan turhaan koettanut ymmärtää menettelyäni. Mutta en aio ruveta suremaan mitään entisiä tekojani. Mukaudun siihen rangaistukseen, joka elämällä on minulle varattuna. Ellei sellaista tulekaan, olen tyytyväinen siitä, etteivät tekoni olekaan niin pahoja kuin pelkäsin.»
»Se on hirveän vaarallinen oppi», sanoi Orestes.
»En minä koetakaan käännyttää sinua siihen», sanoi Helena. »Tahdoin vain selittää oman käsityskantani ja ehkä vähän lohduttaa sinuakin. Osaksi on meidän tekemämme paha rikosta, osaksi erehdystä. Meidän erehdystemme pitäisi olla seurauksiltaan vähemmän kohtalokkaita kuin syntimme, mutta usein saammekin nähdä asian olevan juuri päinvastoin. Sinä olet minun mielestäni tehnyt muutamia kauheita erehdyksiä, mutta se ei saa häiritä ystävyyttämme. Sehän on kyllä selvä, että en soisi sinun niitä tekevän uudelleen.»
»Kaikki mitä sanot tuntuu ystävälliseltä, ja minä olen siitä kiitollinen, mutta sittenkin se tekee epämoraalisen vaikutuksen», sanoi Orestes.
»Kenties on asia niin», sanoi Helena. »Semmoinen on parasta mitä voin tehdä. Meidän välillämmehän ei nyt ole missään tapauksessa kaunaa?»
»Minä en hyväksy käyntiäsi Troijassa enkä kaikkea muuta sellaista», sanoi Orestes, »mutta sehän on mennyttä».
»Pelkään, ettei asia ole aivan niin», sanoi Helena.
»Tuo ei oikein kuulosta katuvaiselta», sanoi Orestes.
»Ei toivoakseni», sanoi Helena.
»Menelaoksella luultavasti on kaunaa minua kohtaan, ellei sinulla olekaan», sanoi Orestes. »Kummallista, että en tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin! Ei ole mitään hyötyä siitä, että me kaksi teemme sovinnon keskenämme, jos hän yhä hautoo kostoa.»
»Hän ei ole kostonhaluinen», sanoi Helena. »Hän on kyllä jyrkästi sitä mieltä, että pahantekijää on rangaistava. Näin ollen voisi luulla hänen hautovan kostoa, mutta niin ei asia kuitenkaan ole. Tällä hetkellä hän ei edes suostuisi puhumaan kanssasi, mutta aikaa myöten hän kyllä taipuu siihen. Oikeastaan hän ihailee sinua — sinä olit alussa hänen suosikkinsa Hermionen kosijain joukossa.»
»Hermione kertoi siitä minulle. Hän luuli saavansa tukea isältään, mutta viime aikoina on Hermionesta tuntunut, että Menelaos — no niin, hän sanoi, että Menelaos oli pettänyt hänet.»
»Hermionen täytyy lakata kuvittelemasta, että ihmiset ovat pettäneet hänet, kun he vain ovat eri mieltä kuin hän. Luuletko sinä voivasi tulla toimeen Hermionen kanssa, kun kaikki tämä kohina on tauonnut?»
»Sehän on selvä — tämä kohina, niinkuin sinä sanot, ei ole laisinkaan kiihoittanut rakkauttamme.»
»Niinkö sinä luulet?» sanoi Helena. »Hermione tahtoo auttaa sinua.
Sinun täytyy alituisesti esiintyä hänen apuaan tarvitsevana.»
»Minun mielestäni sinä ymmärrät väärin meidän suhteemme», sanoi Orestes. »Me olemme syntyneet toinen toistamme varten. Olin iloinen voidessani mennä hänen kanssaan naimisiin.»
»Poika parka, siinäkö kaikki?»
»Tarkoitan, että toivoin meidän voivan mennä pian naimisiin, mutta minulla ei ollut mielestäni minkäänlaisia mahdollisuuksia tarjota hänelle sellaista kotia kuin hän ansaitsee — minä en varmaankaan saa enää palata isäni kotiin. Tuon kauhean ottelun jälkeen Pyrrhoksen kanssa ymmärsin heti, että Hermione joutuisi ikävän häväistysjutun aiheeksi, ellei hän olisi vaimoni. Oikeastaan hän sen itse ensimmäiseksi käsitti luonteenomaisella hyväin tapain vaistollaan, mutta niin pian kun hän mainitsi siitä, tiesin hänen olevan oikeassa. Olin hänen vuokseen iloinen siitä, että saatoimme mennä naimisiin heti — vaikka ei tuo ajankohta suinkaan ollut sellainen, jonka mielellään valitsisi häittensä viettämiseksi.»
»Hän muistuttaa tavattoman paljon Klytaimnestraa», sanoi Helena.
»Et aavistakaan kuinka minua kiusaa tuo väitteesi!» sanoi Orestes.
»Suo anteeksi!» sanoi Helena. »Se oli tahdittomuuttakin pahempaa.»
»Onnettominta siinä on», sanoi Orestes, »että huomasin itse tuon yhtäläisyyden ja mitä kauheimmalla hetkellä. Kun annoin Pyrrhokselle kuoliniskun, oli Hermione iloinen. En ole koskaan ennen nähnyt samanlaista ilmettä kenenkään muun kasvoilla — kuin yhden ainoan henkilön. Se on vainonnut minua niin kiduttavasti, että alan jo epäillä järkeni sekaantuneen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea. Jos minun on nähtävä äitini ja isäni ja Pyrrhos ympärilläni olevain kasvoilla — jos kaikki tämä veri myrkyttää pienimmänkin onnenpisaran — Voi, sinä et saata arvata kuinka kauheaa se on! Enkä voi puhua siltä Hermionelle, koska se kuuluu häneen itseensäkin ja koska hän ei kuitenkaan voisi oikein ymmärtää. Hänellä ei näytä olevan pienintäkään epäilystä omain tekojensa suhteen. Sinä olet ainoa henkilö, jolle olen puhunut tästä, ja tullessani ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että uskoisin sinulle tällaisen asian.»
»Olen iloinen siitä, että uskoit sen minulle, Orestes — ja ylpeä sinun luottamuksestasi. Jos on järkkyneen mielen merkki huomata yhtäläisyys Klytaimnestran ja Hermionen välillä, on minun mieleni ollut kauan järkkynyt. Hänellä on yhtä jyrkkä mielipide kuin tädilläänkin kaikista asioista, joita hän ensinkään huomaa. Hermionessa ei ole minkäänlaista valon ja varjon vaihtelua. Voin kuvitella hänet joko menemässä naimisiin miehen kanssa tai surmaamassa hänet, mutta en minkäänlaista välimuotoa. Hän on järkkymätön, jos kerran tuntee vastenmielisyyttä jotakin kohtaan. Erään palvelijattareni petti äskettäin häpeämättömän halpamainen rakastaja, ja kun me saimme tietoomme, että tyttö saisi lapsen, vaati Hermione tyttöä ajettavaksi häpeällä pois.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes. »Minun täytyy sanoa, että olin siinä asiassa aivan samalla kannalla kuin Hermione. Onhan vapaamielisyydelläkin jonkinlaiset rajansa.»
»Sitä mieltä olen minäkin aina ollut», sanoi Helena. »Sinun ja
Hermionen täytyy muodostaa itsenäisesti mielipiteenne näissä asioissa,
mutta olet oikeassa väittäessäsi, että Hermione muistuttaa äitiäsi.
Minun mielestäni hän ei ole koskaan ollutkaan minun kaltaiseni.»
»Ei pienimmässäkään määrin!» sanoi Orestes.
»Muutamissa suhteissa hän muistuttaa isäänsä», jatkoi Helena, »ja minä toivon, että sinä tekisit kaiken voitavasi saattaaksesi nuo kaksi jälleen yhteen. Menelaos on kiintynyt häneen — hän rakastaakin tytärtään eniten maailmassa. Sellainenhan on usein isäin ja tyttärien suhde. Menelaos koetti ehkäistä Hermionea menemästä naimisiin sinun kanssasi, ja siitä tyttö loukkaantui. Koska sinä nyt olet saanut Hermionen, on sinulla varaa esiintyä jalomielisenä ja lepyttää heidät. Ei olisi hyväksi Hermionelle eikä Menelaokselle tuntea toinen toistaan kohtaan kaunaa koko loppuikänsä.»
»Hermione kertoi minulle siitä», sanoi Orestes, »ja tietysti haluan taipua kaikkeen mikä suinkin on oikein, mutta minun täytyy sanoa, ettei ole helppo unohtaa niitä solvauksia, joita Menelaos on lausunut minusta. Hänellä on Hermionen sanain mukaan kiivas luonne, ja kun hän kerran on saanut jotakin päähänsä, ei hän luovu siitä. Hermione pahoittelee tuota piirrettä, joka on hänen käsityksensä mukaan suurin syy heidän epäsopuunsa. En ymmärrä mitä voisin tässä vaiheessa tehdä. Jos Menelaos on väärässä, pitäisi hänen tosiaankin tehdä ensimmäinen lähentymisyritys. Enhän minä voi pyytää anteeksi niitä epämiellyttäviä huomautuksia, joita hän on tehnyt minusta.»
»Ehkäpä tilanne on toivoton», sanoi Helena. »Suo anteeksi, että mainitsin siitä. Mutta kenties sinun on mahdollista lähestyä Menelaosta — tai Hermionea, kumpaa nyt itse pidät parempana — ja saada aikaan sovinto. Jollet sinä sitä voi, niin ei kukaan. Luotan taitavuuteesi.»