»Se on vaikeaa, niinkuin sanot, mutta tietysti teen parhaani», sanoi
Orestes.
III
»Olen tullut lausumaan jäähyväiset, isä. Orestes ja minä lähdemme huomenna.»
»Sepä ikävää, Hermione — en tahtoisi menettää sinua. Ja sinä siis lähdet pois tuon —»
»Älä sano hänestä mitään pahaa, isä! Ehkäpä vielä joskus ymmärrät häntä paremmin.»
»Ei ole mitään syytä otaksua sellaista. Uskallanko kysyä minne häämatkasi suuntautuu, vai onko se salaisuus?»
»Emme tiedä aivan tarkalleen. Oresteen mielestä meidän pitäisi mennä Delphoihin, mutta se ei kuulosta minusta oikein kiinnostavalta. Pääasia on se, että hän tarvitsee ehdottomasti vaihtelua. Keksimme kai jonkin paikan, joka sopii meille kummallekin.»
»Milloin palaatte?» sanoi Menelaos.
»Siitä ei meillä ole pienintäkään aavistusta, mutta ei ainakaan pian. Orestes ei tietenkään voi jäädä kotiin, ja meille kummallekin on hyväksi nähdä maailmaa.»
»No niin, sinä tiedät mitä minä ajattelen kaikesta tuosta», sanoi
Menelaos. »Luultavasti saat nähdä nälkää tai ainakin saisit nähdä,
ellei sinulla olisi mitään muuta turvaa kuin miehesi. Olen käskenyt
Eteoneuksen pakata sinua varten jonkin verran ruokaa ja kalleuksia.
Joku miehistä saa tulla kantamaan sen minne vain sinä määräät.»
»Kiitos, isä, mutta minä en voi ottaa sitä vastaan. Olen varma siitä, että Orestes pitää erinomaisesti huolta elannostamme.»
»Hänhän ei omista ropoakaan tässä maailmassa», sanoi Menelaos, »eikä hänellä nyt ole ainoaakaan ystävää».
»Vaikka niinkin olisi, en voi ottaa lahjaasi vastaan», sanoi Hermione, »jollet ole muuttanut mieltäsi ja suostu tapaamaan Orestesta».
»En aio koskaan vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan!» sanoi Menelaos.
»Ymmärräthän nyt miksi en voi ottaa lahjaasi vastaan. Hyvästi, isä.»
»Sen verran voit nyt ainakin luvata», sanoi Menelaos, »että ilmoitat minulle, jos joudut vakavaan ahdinkoon. Siinä ei ole mitään järkeä, että sinä lähdet luotamme puutteeseen, kun äidilläsi ja minulla on yllin kyllin.»
»Et saa koskaan kuulla minusta mitään», sanoi Hermione, »ellet ota vastaan miestäni».
»Eikö se riitä, että sinä olet mennyt naimisiin hänen kanssaan?» sanoi
Menelaos. »Pitääkö minunkin häntä rakastaa?»
»Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitan. Jos sinä kohtelet Orestesta rikollisena etkä tavallisena vävynä, en voi enää pitää itseäni tämän perheen jäsenenä.»
»No, sille ei siis voi mitään sitten. Hyvästi. Sano Eteoneukselle mennessäsi, että hän purkaa pakkaamansa tavarat ja vie ne takaisin kellariin.»
»Kas, olin melkein unohtaa erään asian, josta aioin puhua sinulle», sanoi Hermione. »Minun mielestäni sinä olet vähän liian ankara äidille.»
»Sanoitko, että olen ankara äidillesi? Mistä asti?»
»Siitä asti kun hän palasi — vaikka huomasin sen vasta äskettäin. Sinä arvostelet häntä väärin ja sanot sellaista, minkä voisi selittää moitteeksi. Niin herkkätuntoinen ihminen kuin hän tuntee asemansa toisinaan varmasti epämiellyttäväksi. Toivon sekä sinun itsesi että hänen vuokseen, että koetat ymmärtää hänen katsantokantaansa.»
»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kirous alkaisi tehota noin pian!» sanoi Menelaos. »Olet menettänyt järkesi.»
»Älä ole levoton tuon kirouksen vuoksi, isä — se ei saa minkäänlaista voimaa. Minulla on yhä tallella synnynnäinen älyni, jonka sinä väitit minun perineen isältäni. Äiti ja minä olimme eri mieltä Oresteen suhteen ja ylimalkaankin olemme hän ja minä hyvin erilaiset, mutta nyt juuri alan päästä selville hänen ansioistaan. Hänessä ei ole mitään pikkumaista. Hän on suuripiirteinen.»
»En ole ikänäni kuullut tuollaista hölynpölyä, ja jos sinulla vielä on järkesi tallella, Hermione, ei sinun sovi vihjaistakaan sellaiseen, etten minä muka ole ollut jalomielinen äitiäsi kohtaan. Niinkö siis onkin asia, että hän juuri on jalomielinen ja suuripiirteinen?»
»Tarkoitukseni ei ollut asettaa teitä vastakohdiksi», sanoi Hermione, »vaan ainoastaan puhua hänen suuripiirteisyydestään. Mutta koska nyt itse huomautit vastakohtaisuudestanne, on minun myönnettävä todenneeni saman asian siinä tilaisuudessa, jolloin huomasin tämän merkillisen piirteen hänessä ensimmäisen kerran. Sinähän tiedät, että hänen mielestään pitäisi ihmisen aina etukäteen lausua moittiva arvostelunsa eikä mainita siitä enää jälkeenpäin. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oikein teossa noudattaisi sitä silloin kun joutuisi itse sille puolelle, jonka on annettava anteeksi. Mutta kun saimme tietää, että Orestes oli surmannut äidin sisaren, niin huomasitko kuinka nopeasti hän hillitsi mielensä ja kieltäytyi karkoittamasta Orestesta perheestä?»
»Onko tuo vertauskuva tarkoitettu minun opastamisekseni?» sanoi Menelaos. »Se on taitavasti esitetty — huomaan, että aivosi ovat yhä kunnossa, tyttäreni, mutta niin ovat minunkin. Orestes ei kuulu perhepiiriin, mikäli minun sanani jotakin merkitsee. Minulla on oma käsitykseni sinun äitisi jalomielisyydestä.»
»Saisinko minä kuulla sen?» sanoi Hermione. »En voi kuvitella mitään sen kauniimpaa kuin on tuollainen nopeasti syttynyt halu osoittaa ystävällisyyttä sellaista ihmistä kohtaan, joka on kuitenkin tuottanut niin suuren onnettomuuden tuolle asianomaiselle henkilölle. Silloin huomasin ensimmäisen kerran äidin epäitsekkäisyyden. Kenties se on jäänyt minulta huomaamatta toisina kertoina, jolloin hän on voinut olla yhtä jalomielinen.»
»Sellaisia kertoja ei ole ollut monta, vaikkapa myöntäisi hänen osoittaneen jalomielisyyttä tuossa yhdessä tapauksessa, mitä minä en kuitenkaan myönnä. Sanot, etten ymmärrä äitiäsi. Olet aivan oikeassa. Ainoa mitä ymmärrän hänessä on hänen ulkomuotonsa, enkä voi ymmärtää kuinka hän säilyttää sen kauniina niin kauan. Minun silmissäni hän ei ole koskaan ennen ollut niin ihana kuin näinä viikkoina, jolloin ankara isku toisensa perästä on kohdannut häntä. Samanlainen hän oli tuona yönä Troijassa. Hänen kauneutensa lisääntyy jokaisessa vaikeassa tilanteessa!»
»Sehän on totta, että hän on harvinaisen kaunis», sanoi Hermione, »mutta minä puhuin hänen luonteestaan».
»Nyt minä puhun hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Puhuin ensin hänen kauneudestaan, koska sillä on oma merkityksensä. En ole tosiaankaan oikein varma siitä onko hänellä luonnetta laisinkaan, enkä edes tiedä onko hänellä sydäntäkään. Ajatteleppas — nyt voin puhua sinulle vapaammin äidistäsi, kun olet naimisissa — en ole koskaan nähnyt hänen kiihtyneen mistään. Hän sanoo rakastaneensa Parista intohimoisesti — intohimoisesti! Olisinpa suonut näkeväni hänet siinä mielentilassa. Ennen karkaamistaan Pariksen kanssa Helena kohteli häntä tuollaisella tyynen hajamielisellä herttaisuudella, jollainen hänellä on varattuna melkein kenelle tahansa. Joka kerta, kun hän alkoi puhua Parikselle, pelkäsin hänen unohtaneen vieraamme nimen. Kuvitteleppas sitten miltä minusta tuntui, kun kuulin heidän karanneen yhdessä! Ja kuvitteleppas miltä minusta tuntuu, kun Helena kertoo minulle — minulle, julkealla tavallaan Parista kohtaan tuntemastaan intohimosta! Hän on hyvin itsekäs ihminen, sen sanon sinulle. Hän on päättänyt aina puhua suoraan! Kuka häntä pyytää olemaan avomielinen? Hän esiintyy aivan kuin mukaantuisi kaikkien yhteiseen pyyntöön. Ja sitten tuo halu lähettää paikalla noutamaan Orestes. Mitä syytä oli Helenalla kuvitella, että Orestes haluaisi tulla luoksemme?»
»Isä, minä kaikkein viimeisenä tahtoisin väittää, että äiti on kohdellut sinua oikeudenmukaisesti tai käyttäytynyt sopivasti. Tarkoitin vain, että hänellä on suuripiirteinenkin puolensa, jota en ollut huomannut ja jota kenties et sinäkään ollut huomannut. Hän sietää erilaisiakin mielipiteitä kuin hänen omansa ovat, eikä hän ole itsepäinen. Näes, sinä olet vähän itsepäinen, isä, ja ehkä siitä johtuu, ettet tule hänen kanssaan paremmin toimeen.»
»En ymmärrä mitä Orestes sanoisi, jos kuulisi tämän keskustelun», sanoi Menelaos, »mutta se ei ennusta hänelle mitään hyvää. Mahdollisesti hän osoittautuu yhtä anteeksiantavaksi aviomieheksi kuin minä olen ollut, mutta saako hän siitä kiitosta? Ei! Ihmiset sanovat, että sinä olet suuripiirteinen!»
»Isä, sekaannutko sinä nyt kokonaan kuvarikkaassa puheessasi vai luuletko sinä tosiaankin minun aikovan jäljitellä äidin elämänvaiheita? Ei edes Orestes luule minulla olevan edellytyksiä sellaiseen. Äidin tavattuaan hän on ylistänyt minussa kaikkea muuta paitsi ulkomuotoani.»
»Mutta eihän hän ole tavannut äitiäsi sen jälkeen kuin aivan pikku lapsena!»
»Hän kävi äidin luona pari päivää sitten — ja heidän keskustelunsa oli hyvin rikassisältöinen. Se oli tarkemmin ajatellen erittäin kaunista. Oresteen äiti oli hänen sisarensa, ja sittenkin oli äiti Oresteen sanain mukaan vilpittömän myötätuntoinen eikä moittinut Orestesta ja sanonut hänen olevan auttamatta hukassa, eikä tavuakaan tuohon suuntaan. Orestes vahvisti sitä käsitystäni, että äiti kaikkine virheineen on erittäin huomattava nainen.»
»Ymmärrän taas tarkoituksesi. Jos Helena, jota on kohdannut suurempi suru, voi antaa anteeksi Oresteelle ja suhtautua häneen sydämellisesti, niin miksi ei Menelaos, joka ei sittenkään ole menettänyt Oresteen miekan iskusta ketään verisukulaista — vaan ainoastaan epätervetulleen vieraan? No niin, tässä perheessä on tilaa vain yhdelle tuohon lajiin kuuluvalle huomattavalle henkilölle. Minä luovutan paikan Helenalle.»
»Nyt sinä erehdyt kokonaan», sanoi Hermione. »Tietysti luulet minun puhuvan Oresteen puolesta, mutta minä ajattelen nyt vain sinua. Orestes ja minä lähdemme matkalle, eikä minulle ole muuta kuin tunnekysymys hyväksytkö mieheni vai et. Mutta minusta olisi hauska tietää, että sinä ja äiti taas olisitte oikein onnelliset — oma onneni panee minut toivomaan samaa äidillekin — ja nyt alan ymmärtää, että pääsyynä on se, että sinulta puuttuu —»
»Ymmärrätkö sinä oikein kuinka julkea olet?» sanoi Menelaos. »Mitä se sinuun kuuluu onko äitisi onnellinen minun kanssani vai ei? Ja kuinka sinä voisit tietää sitä ymmärränkö minä häntä? Mikäli minä ymmärrän, olet itse ollut ilmiriidassa hänen kanssaan, eikä sinun luonteenlaatusi minun luullakseni salli sinun nähdä asioita samassa valossa kuin hän ne näkee, vaikkapa tahtoisitkin. Sinun täytyy muistaa, että minä olen ollut Helenan kanssa hyvin läheisissä väleissä ja seurannut hänen tekojaan pitemmän ajan kuin sinä olet ollut olemassakaan. Hän on muuttunut minun elämässäni melkein tavaksi. Ymmärrän hänet erinomaisesti. Älä sinä sure sitä. Jollei hän ole onnellinen, on se hänen oma syynsä. Luultavasti vielä sentään myönnät, että hänellä on omat vikansa?»
»Mitkä ne ovat, isä? Onhan hän tosin ihminen, mutta soisinpa sinun mainitsevan mitkä piirteet hänessä tahtoisit muuttaa toisenlaisiksi. Hänen ulkomuotonsako?»
»Keskustelkaamme hänen luonteestaan», sanoi Menelaos. »Mainitsin juuri äsken sinulle, etten luule hänellä olevan sydäntä laisinkaan. Hän voi tehdä mitä tahansa tai hänelle voi tapahtua kuinka tärisyttäviä asioita tahansa, eikä hän tule siitä laisinkaan järkytetyksi. Hänellä ei ole ensinkään tunteita. Yhtä hyvin voisin sanoa, että hän on täysin moraaliton. Melkein jokaisella synnillä on hänen silmissään valoisa puolensakin. Jos hän karkaa kotoaan, jos hänet sitten saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, sanoo hän vain: 'Se oli erehdys!' ja elelee edelleen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä hän edes aina myönnä erehtyneensäkään. Sellaista on sinun ylistämäsi suuripiirteisyys. Hän on niin usein harjoitellut anteeksiantamista itsensä suhteen, että hän voi nyt antaa anteeksi kenelle tahansa.»
»Arvasinkin sen, että sinä et ymmärrä asiaa. Oletko koskaan ajatellut istahtaa juttelemaan hänen kanssaan hänen elämänfilosofiastaan? Se olisi valaisevaa. Orestes sanoi tänä aamuna, että jollei hän olisi kuullut äidin puhelevan hänen, Oresteen, suruista, ei hän olisi mitenkään voinut oppia tarkastelemaan äidin vaiheita oikealta kannalta.»
»Olen sanonut jo niin paljon miestäsi vastaan, Hermione, että en ole halukas lisäämään siihen enää mitään, mutta nimenomaan äidistäsi puhuen on minun tunnustettava, että minun pitäisi tehdä erinäisiä murhia ennen kuin voisin ymmärtää asiat tuolta mainitsemaltasi kannalta. Äitisi elämänfilosofiasta ei olisi minulle mitään hyötyä, jos hänellä nyt sellainen onkaan, mutta minä epäilen, että hän siirtyy elämässään kohdasta toiseen ilman mitään määrättyä suunnitelmaa.»
»Orestes sanoi äidin selittäneen hyvin mielenkiintoisesti, mikä on ero synnin ja erehdyksen välillä.»
»Vai niin!» sanoi Menelaos. »Sitä hänen filosofiansa pykälää me käsittelemme usein. Hän tekee kaikki erehdykset ja minä kaikki rikokset.»
»Ei, puhukaamme nyt oikein vakavasti — äiti sanoi Oresteelle, että hänen tyyneytensä, jota sinä sanot hänen kylmyydekseen, on vain seuraus hänen päätöksestään kestää tehdyn erehdyksen seuraukset. Ajatteleppas esimerkiksi meidän avioliittoamme. Äiti sanoi suoraan, ettei hän hyväksynyt sitä niin kauan kun asia oli vielä keskeneräinen, mutta nyt kun se on peruuttamaton, toivotti hän meille onnea ja tahtoi ruveta kanssamme ystävällisiin väleihin. Hän kehoitti Orestesta suhtautumaan samalla tavoin omiin kokemuksiinsa. Jos hän oli tehnyt parhaansa, ei hänen tarvinnut katua mitään, ei sittenkään vaikka teon seuraukset osoittaisivatkin hänen olleen väärässä. Äiti on näes liian ylpeä esiintyäkseen surullisen näköisenä. Mieluummin hän alistuu millaiseen rangaistukseen tahansa, jos sellainen kerran on tuleva — ja tavallisesti ei sitä tulekaan, sanoo hän.»
»En minä usko vähääkään, että hän olisi pahoillaan — siinä olet erehtynyt, mutta sen kyllä uskon, että hän on liian ylpeä. Mitä muuten tulee hänen mielipiteisiinsä, en oikein ymmärrä niitä selvästi. Oliko Orestes mieltynyt hänen oppiinsa?»
»En ole siitä kovinkaan varma. Hänen mielestään ovat äidin elämänohjeet vaarallisia, ellei niitä noudateta varovasti. Mutta hän on maininnut muutamia kertoja, että haluaisi mielellään keskustella niistä vielä äidin kanssa, ja hän luulee voivansa rauhallisesti juttelemalla selvittää äidin käsitteitä ja karsia niistä pois vaarallisen aineksen. Jos Orestes kykenee siihen, niin miksi et sinä?»
»Koska minä olen hänen miehensä», sanoi Menelaos. »Aiotko sinä sallia
Oresteen jatkaa noita siveellisiä keskusteluja?»
»Luultavasti ei siihen ole aikaa ennen kuin palaamme, ja niinkuin sanoin, se ei tapahdu pian. Mutta Orestes toivoo tapaavansa äidin huomenna ennen lähtöämme. Orestes on samaa mieltä kuin minäkin siinä suhteessa, että sinä et ole voinut ymmärtää kaikkia puolia äidin luonteessa.»
»Hermione, pidä miehesi loitolla hänestä! Oresteshan on suorastaan uusi uhri. Tuolla naisella ei ole muuta kunnianhimoa kuin yksi ainoa — nimittäin olla viehättävä. Mieluummin hän olisi ottanut Pyrrhoksen kuin Oresteen, mutta Oresteskin kelpaa. Seuraus on pian se, että Orestes alkaa olla tyytymätön sinuun — saatpa vain nähdä eikö käy niin! Aivan varmasti sanoi Helena Oresteelle ihailevansa suuresti hänen mielipiteitään, tai jotakin siihen tapaan, ja imarteli tuota hupsua. Sellaiset temput eivät enää petä minua. Sen vuoksi en ole laisinkaan sopiva minkäänlaisiin pikku keskusteluhetkiin, jolloin pohditaan elämän filosofiaa.»
»Äiti ei keimaile Oresteelle, jos sitä tarkoitat. Orestes ei ole helposti imarreltavissa. Eikä äiti sanonut ihailevansa häntä — hän sanoi vain olevansa pahoillaan Oresteen vuoksi. Orestes sanoi äidin koko ajan käyttäytyneen huomattavan itsekunnioittavasti.»
»Itsekunnioitusta hänellä tosiaankin on», sanoi Menelaos. »Mainitsiko miehesi, että äitisi oli erikoisen kaunis hänen mielestään?»
»Ei, ainoastaan, että äiti oli paljon kauniimpi kuin hän oli kuvitellutkaan.»
»Kas niin — Orestes osaa jo olla varovainen sinun kanssasi keskustellessaan! Älä anna hänen enää nähdä Helenaa, Hermione. Tuollaista on sattunut liian usein, jotta minä erehtyisin oireista. Orestes puhelee varmasti Helenalle vain hänen hyväkseen, ja Helena kuuntelee oikein imartelevan oppivaisen näköisenä eikä lausu sanaakaan, joka ei olisi täysin paikallaan, mutta Orestes ei koskaan toinnu tuon jälkeen. Hän uneksii varmasti Helenasta sekä valveillaan että nukkuessaan, ja hänen kunniakseen Orestes lopulta heittää pois koko elämänsä niinkuin Pariskin heitti, vaikka enpä juuri usko Helenan enää karkaavan pois kenenkään miehen kanssa. Sinä luulet saaneesi hyvän miehen. Minä alan nyt ymmärtää, että oli pelkkää ystävällisyyttä sinua kohtaan pidättää Orestesta niin kauan poissa tästä talosta. Jospa sinä vain olisit suojellut häntä Helenaa vastaan!»
»Jos tässä on tosiaankin vaara vaanimassa», sanoi Hermione, »niin olisinpa suonut ajatelleeni sitä ajoissa. On helpompi estää Orestes pääsemästä alkuun kuin pysähdyttää hänet jälkeenpäin. Minä tietysti luulin, että Oresteelle olisi hyödyksi äidin tapaaminen, koska äiti ehdotti sitä. Muistathan, ettei tuo ajatus aluksi miellyttänyt minua, ja sitten minun täytyi oikein houkuttelemalla houkutella Orestes lähtemään äidin luokse. Mutta varmasti on Orestes hyvin valmis siihen toisella kerralla. Kuinka sinä luulisit minun voivan parhaiten estää hänet siitä?»
»Toimita hänet pois tältä paikkakunnalta, jos suinkin voit», sanoi Menelaos. »Jos rupeat kieltelemään Orestesta ihailemasta äitiäsi, arvaa hän, että olet mustasukkainen. Soisinpa voivani kertoa Oresteelle joitakin asioita!»
»Eikö hän sitten voisi luulla sinua mustasukkaiseksi?» sanoi Hermione. »Eikö sinun sopisi keskustella vaimostasi toisen miehen kanssa, vai kuinka? Palaan nyt alkuperäiseen lähtökohtaani — sinä teet äidille vääryyttä. Jos keskustelisit hänestä hänen kanssaan sydämellisesti ja myötätuntoisesti — ja pitäisihän olla hyvin helppo suhtautua äitiin edes niin myötätuntoisesti ja sydämellisesti kuin Orestes lähtiessään ensimmäistä kertaa äidin luokse — alkaisit tajuta mikä arvo hänellä on lukuunottamatta laisinkaan sitä viehätysvoimaa, jonka vuoksi olet mustasukkainen. Älä tuhlaa aikaa puhelemalla Oresteen kanssa — puhu suoraan äidin kanssa. Kun Orestes eilen illalla johtui sattumalta tähän keskustelunaiheeseen, teki hän mielestäni hyvin viisaan huomautuksen. Hän sanoi otaksuvansa, että muutamat naineet ihmiset eivät ole koskaan vaihtaneet niin paljon ajatuksia keskenään kuin satunnaisten naapuriensa kanssa, koska useimmat avioliitot eivät laisinkaan perustu järkeen, vaan alkavat intohimoisina, ja koska ei ole minkäänlaista yhteyttä intohimon ja älyn välillä, eivät ihmiset tiedä kuinka on jatkettava yhteiselämää toisella tavalla, kun intohimo on haihtunut. Se oli minun mielestäni hyvin viisaasti sanottu, vai mitä sinä arvelet? Minä olin hyvin iloinen ajatellessani, että me jouduimme yhteen — no niin, sitä voisi mieluummin sanoa vakaumukseksi kuin vähemmän arvokkaaksi vetovoimaksi.»
»Hm!» sanoi Menelaos. »Äitisi sanoisi, että intohimo on eräs älyn muoto. Kun hän aloittaa tuon keskustelun elämän rakkaudesta, saa hän minut tuntemaan oloni epämukavaksi, koska puolittain luulen hänen tarkoittavan sitä, etten minä rakasta häntä kylliksi. Jos rakastaisin häntä sillä tavoin kuin hän luulee ansaitsevansa, myöntäisi hän minulla olevan elämän rakkautta kylliksi. En ole koskaan aikonut sanoa tätä kenellekään, mutta mieleni oikein huojentuu, kun saan sen julkilausutuksi. Kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, ei hän varmaankaan ollut kauniimpi kuin nyt, mutta hänellä oli kauneutensa lisäksi uutuuden viehätys. Olisi ollut mahdoton kuvitella sellaista ihmistä, ellei olisi itse häntä nähnyt. Kun hän valitsi minut, en tuntenut eläväni kuin unessa enkä kuvitellut mitään muuta sen tapaista, mutta siitä olin selvillä, että hän oli erehtynyt. Toisista kosijoista olisi minun sijassani varmasti tuntunut aivan samanlaiselta. Minun oli mahdoton oikein käsittää, että kuuluin yhteen tuon kauniin olennon kanssa. Kun olimme sitten turvallisesti naimisissa ja minä vein hänet kotiini ja meidän otaksuttiin asettuneen säännöllisiin oloihin, jouduin kerrassaan hankalaan tilanteeseen. Halusin häntä, olin saanut hänet, ja hän näytti aina katselevan minua kuin pikku lasta puolittain huvitettuna. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi tuuminut mielessään: 'Tuo mies haluaa välttämättä ihailla tätä kauneutta! No niin, ihailkoon nyt sitten. Mutta hän ei oikein ole asemansa tasalla, poika parka!' Ja asia olikin niin, että minä en oikein ollut asemani tasalla enkä ole koskaan ollut. En voi tulla toimeen ilman häntä enkä tiedä kuinka minun on häneen suhtauduttava. Tavallinen kauneus kaipaa ihmisen syleilyä, mutta ne miehet, jotka ovat pitäneet Helenaa sylissään, ovat kaikki tunteneet itsensä petetyiksi ja nöyryytetyiksi. Onhan mahdotonta syleillä sävelvirtaa tai meren valojuovaa. Sinun ei tarvitse sanoa minulle — tiedän itsekin, että hän on etsinyt rakastajaa, joka olisi hänen vertaisensa, mutta sellaista ei ole. Sydämessäni annoin hänelle anteeksi jo kauan sitten, etenkin huomatessani, ettei Paris menestynyt paremmin kuin minäkään. Syynä siihen, että en surmannut häntä tuona yönä tavatessani hänet Troijassa, oli se, että hän näytti nuoremmalta kuin koskaan ennen ja kummallisen neitseelliseltä. Minut valtasi se tunne, että ei kukaan, en minäkään, ollut rakastanut häntä siinä mielessä, josta nyt olen puhunut, ja koska minä olin epäonnistunut, ei ollut mitään järkeä hänen rankaisemisessaan. Olihan hän muuten tuona yönä kauniimpikin kuin koskaan ennen. Mutta samalla hetkellä kun jouduimme sanakiistaan, tulin hänen vuokseen yhtä ärtyneeksi kuin ennen Pariksen tuloakin. Hän on niin luoksepääsemätön, hän panee minut tuntemaan itseni niin mitättömäksi, hän on koko ajan valmis nauramaan minulle… No niin, nyt tulin puhuneeksi enemmän kuin aioin. Unohda se heti. Äläkä missään tapauksessa kerro sitä Oresteelle. Mutta niinkuin huomaat, ymmärrän minä äitisi omalta kannaltani, ja koska luulet ymmärtäväsi äitisi katsantokannan, on aivan paikallaan, että kuulet minunkin mielipiteeni. Me emme nyt enää muutu tärkeämmissä kohdin. Hän vain muuttuu sitä kauniimmaksi, mitä vanhemmaksi tulee, ja minä varmasti tulen yhä ärtyisemmäksi.»
»Sinähän olet oikein vakavasti rakastunut häneen», sanoi Hermione. »Hän ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin sinä kuvittelet.»
»Minun olisi pitänyt sanoa», jatkoi Menelaos, »ettei hänen oma sukupuolensa ole koskaan ymmärtänyt hänen viehätysvoimansa laatua. Se on luullakseni itsesäilytysvaistoa.»
»Tiedätkö mitä?» sanoi Hermione. »Koska sinä olet tunnustanut minulle niin paljon, myönnän minäkin olevani mustasukkainen äidille. Tarkoitan sitä, että pelkään hänen viehätysvoimansa panevan Oresteen pään pyörälle. Sinä olet saanut minut vakuutetuksi siitä! Auta minua, isä!»
»Teen mitä suinkin voin.»
»Nyt minä keksin erään suunnitelman — salli Oresteen tulla huomenna luoksesi! Jos sinä puhut hänen kanssaan ja annat hänelle anteeksi sen tunnin aikana, jonka hän muuten viettäisi äidin luona, huolehdin minä hänestä siitä lähtien!»
»Eikä tämä tietysti ole mikään sievoinen pikku kepponen!» sanoi Menelaos. »Sinun tarkoituksesi ei tietenkään ollut saattaa minua sellaiseen asemaan, jossa minun olisi pakko ottaa miehesi vastaan. Ei suinkaan!»
IV
»Sinun lähtösi tuottaa minulle oikein erikoisesti surua siksi, että pelkään itse olevani siihen osittain syynä», sanoi Helena. »En missään tapauksessa tahtoisi sinun lähtevän luotamme, mutta asian tekee vielä pahemmaksi se, jos se on henkilökohtaista. En ole tottunut siihen, että ihmiset lähtevät luotani.»
»Kun Menelaos toi sinut takaisin kotiinsa», sanoi Eteoneus, »sanoin hänelle olevani liian vanha mukautuakseni uudenaikaisiin aatteisiin, minkä vuoksi otaksuin sopivaksi vetäytyä syrjään. Uudenaikaisilla aatteilla tarkoitin muutamia Hermionen ja hänen miehensä mielipiteitä. Siitä pitäen olen koettanut ottaa selvää siitä kuinka minun oikein on suhtauduttava kaikkeen. Välistä jaksoin seurata ja ymmärtää sitä, te kaikki teitte ja sanoitte, välistä taas en sitä voinut. Se on ollut hyvin väsyttävää. Aamuisin herätessäni huomaan voihkivani ja vaistomaisesti sanovani: 'Hyvä jumala, pitääkö minun taas nousta kaikkeen tuohon!' Ja kun illalla menen vuoteeseeni, tykyttää suoneni hyvin epäsäännöllisesti — olen kuin kuumeessa. Minun on jo aika lähteä.»
»Nämä viimeksi kuluneet viikot ovat varmaankin olleet sinulle aivan kauheaa koettelemusten aikaa», sanoi Helena. »En voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä uskollisuudesta, jota olet osoittanut meitä kohtaan suurten surujemme aikana. Mutta etkö luule kaiken nyt jo olevan ohitse? Jos jäät luoksemme, voimme luvata, että viimeinkin saat rauhallisemmat päivät.»
»Eikö kukaan aio surmata Orestesta?» sanoi Eteoneus. »Sehän on johdonmukaisesti ajatellen seuraava askel.»
»Kenties, mutta minun mielestäni hän voi olla turvassa. Tarkemmin ajatellen olivat hän ja Pyrrhos avoimessa taistelussa, ja yleisesti tunnetun tarinan mukaan kamppailivat he Hermionesta. Sinähän tiedät kuinka ihmiset suhtautuvat tuollaisiin asioihin — he eivät kosta sille miehelle, joka voittaa naisen avoimessa taistelussa. Minä en näe paljonkaan järkeä tuossa kaikessa — en taistelussa enkä muussa, mutta niin asia vain näyttää olevan. Ymmärrän varsin hyvin, että et enää haluaisi tuoda meille sanomaa tuon tapaisista uusista seikkailuista — esimerkiksi Oresteen murhasta.»
»En nyt enää, kun hän on naimisissa Hermionen kanssa», sanoi Eteoneus. »Jos hänet olisi nujerrettu ennen sitä, olisin kyllä voinut sen kestää. Mutta tuon tapaiset selkkaukset eivät olekaan vaikeinta jutussa — pahinta on koko tämän kodin yleinen ilmakehä. Kun sinä menit naimisiin ja tulit tänne, huomasin, että jotakin erikoista oli odotettavissa. Tuo tunne vahvistui vuosi vuodelta, kunnes sinä lopulta karkasit… Se huojensi suuresti minun mieltäni, ei siksi, että en pitänyt sinusta, mutta koska se puhdisti ilmaa. Olin täysin selvillä, kuinka kaikkeen oli suhtauduttava. Menelaos lähtisi ajamaan sinua takaa, minä vartioisin taloa, sitten Menelaos palaisi, ja niin suuri kuin surumme olisikin, jatkuisi meidän elämämme luonnollisella tavalla edelleen.»
»Olet aivan oikeassa», sanoi Helena. »Minun olisi pitänyt kuolla
Troijassa.»
»Minun on ikävä sanoa sitä», sanoi Eteoneus, »mutta ymmärräthän itsekin! Nyt olemme takaisin samassa vaiheessa kuin sinun tullessasi taloon ensimmäisen kerran. Minun ymmärtääkseni ei ole minkäänlaista selviämisen mahdollisuutta.»
»Minun käsitykseni taas on se, että ratkaisu on tullut ilman meidän apuammekin», sanoi Helena. »Olemme olleet levottomia Hermionen tulevaisuudesta. Kaikki se huoli, jota tämä asia on tuottanut koko talon väelle, on pantava yksinomaan minun syykseni. Karkasin Hermionen luota silloin, kun hän olisi tarvinnut holhoustani. Palattuani olen selvästi ymmärtänyt mitä hän menetti poissa ollessani, ja olen pahoillani vain siitä, että en joudu yksin kestämään hänen käytöksensä ikävistä seurauksista. Mitä tulee Parista kohtaan tuntemaani rakkauteen, väitän, että sitä oli mahdoton välttää, enkä kadu sitä. Se, että hylkäsin tyttäreni, oli eri asia.»
»Minun mielestäni on vaikea pitää näitä kahta asiaa erossa toisistaan», sanoi Eteoneus. »Tarkoitatko, että jos vielä rakastuisit johonkin tänne tulleeseen vieraaseen yhtä voimakkaasti, niin karkaisit taas?»
»Aivan varmasti», sanoi Helena.
»Minä lähden nyt niin kauan kuin vielä on rauhallista», sanoi Eteoneus. »En voisi enää kestää kaikkea tuota uudelleen, se olisi minulle suorastaan mahdotonta.»
»Jos jäisit, niin voisit suojella minua», sanoi Helena. »Sinä osaat huolehtia mieheni eduista paremmin kuin kukaan muu, jonka hän voisi keksiä tilallesi. Hyvin luultavaahan on, että en koskaan enää rakastu ja ettei kukaan enää menetä sydäntään minulle.»
»Siitä en ole laisinkaan varma», sanoi Eteoneus. »En moittinut Parista. Enkä tavallaan moittinut sinuakaan, koska tuo mies oli omain sanaisi mukaan aivan kuin noitunut sinut. Kaikki tuo oli aivan luonnollista, ja minä kyllä tiesin, mitä siitä oli ajateltava. Sitäpaitsi huomasin, ettei Menelaos ymmärtänyt sinua. Hänellä ei ole minkäänlaista kokemusta naisten suhteen.»
»Mahdollisesti hän ei silloin ymmärtänyt minua, mutta nyt se ei tuota hänelle mitään vaikeutta. Menelaoksen heikkous ei ole siinä. Paremminkin väittäisin, että hän on liian hyvänahkainen. Hän ei koskaan toteuta viisauttaan elämässään. Hän tietää paljon enemmän kuin mitä voi käytännössä osoittaa — sekä minun suhteeni että muissa asioissa.»
»Sitähän minä juuri olen koettanut selittää!» huudahti Eteoneus. »En aavistanutkaan, että sinäkin ymmärsit sen.»
»Kuinka niin, Eteoneus?» sanoi Helena. »Sinulla ja minullahan on enemmän yhteistä kuin kenelläkään muulla kahdella ihmisellä tässä talossa. Me olemme kokeneet jotakin ja tehneet havaintoja näkemästämme. Kaipaan sinua varmasti kauheasti, jos lähdet luotamme. Tästä lähtien voisit auttaa minua, niinkuin muuten olet auttanut koko ajankin. En ole aikaisemmin saanut tilaisuutta kiittää sinua siitä, mitä sanoit Hermionelle.»
»Naisistako?»
»Niin.»
»Vai niin. Menelaos aikoi ajaa minut pois talosta sen vuoksi!»
»Sellainen oli hänen käsityksensä sopivaisuudesta», sanoi Helena, »mutta sinähän puhuit vain totta. Ja Hermionelle oli hyväksi kuulla se. Epäilenpä, että Menelaoskin ymmärsi sen oikeaksi. Ja Orestesta kohtelit alun pitäen juuri niinkuin paras olikin. Ja Adraste raukkaan suhtauduit inhimillisesti. Olet tosiaankin hyvin jalo ihminen!»
»Olen hyvin tavallinen mies», sanoi Eteoneus, »enkä ole enää sama kuin ennen. Olet ystävällinen, kun puhut noin — tämä on suoraan sanoen ensimmäinen kohteliaisuus, jonka olen kuullut sen jälkeen kun sinä lähdit Troijaan. En laske mukaan niitä tunnustuksen sanoja, jotka voisin poimia eroon miehesi ivallisista huomautuksista, jos oikein koettaisin.»
»Hänhän pitää sinusta tavattomasti, Eteoneus! Luulenpa melkein hänen luottavan sinuun silloin, kun toivoo sisimmässään, ettei hänen järjettömimpiä määräyksiään panna täytäntöön. Jos hän saa uuden miehen, joka tottelee häntä sokeasti, menee koko talo perikatoon. Etkö sinä sentään jää?»
»Jos te molemmat tarvitsette minua noin välttämättä —», sanoi Eteoneus. »Mutta on toisiakin vaikeuksia. Minun olisi paras lähteä nyt ennen kuin olemme sotkeutuneet niihin auttamatta.»
»Sano minulle mitä nuo uudet vaikeudet ovat», virkkoi Helena. »Ehkä voimme selvittää ne jollakin tavalla.»
»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt tyttäreensä —»
»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.
»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»
»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»
»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»
»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»
»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»
»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi
Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»
»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»
»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».
»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.
»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.
»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»
»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään — tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»
»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en tietenkään luovu.»
»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»
»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus. Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»
»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»
»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti. Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan olomme turvalliseksi.»
V
»Yhtä hyvä on pysähtyä tähän kuin jonnekin muuallekin», sanoi Orestes. »Näköala on hyvin kaunis tästä tien mutkasta, ja tuon yksinäisen puun varjo on kovin tervetullut meille. Olen pitänyt sitä silmällä jo koko viime taipaleen ajan. Jos olisin tietänyt kuinka raskailta isäsi antamat kantamukset tuntuivat, olisin jättänyt ainakin puolet niistä ottamatta.»
»Meidän ei tarvitse tänään kävelläkään paljon kauemmaksi», sanoi Hermione. »Mitä hyötyä siitä on, että riennämme eteenpäin ikäänkuin pelkäisimme myöhästyvämme jostakin? Emmehän me mene mihinkään määräpaikkaan, eikä sillä ole väliä mihin aikaan saavumme perille. Olen kerrassaan uuvuksissa.»
»Älä nyt menetä rohkeuttasi», sanoi Orestes. »Tärkeimpänä syynä, miksi yhä vaellamme eteenpäin, on se, ettei kukaan näytä toivovan meidän pysähtymistämme. Tuo eilisiltainen talo soi meille hädin tuskin katon päämme päälle; minä jo pelkäsin, että he horjahtaisivat rikkomaan vieraanvaraisuuden vaatimuksia ja kehoittaisivat meitä pyrkimään johonkin toiseen paikkaan.»
»Siitähän koko surkeus johtuu, että he ovat kuulleet sinusta», sanoi Hermione. »Sinulla on yhtä laajalle levinnyt maine kuin minun äidilläni. Ihmiset pelkäävät, että sinä surmaat heidät heidän nukkuessaan. Orestes parka!»
»Tuo on osittain totta», sanoi Orestes, »mutta kun he näkevät naisen seurassani, päättelevät he heti, ettet sinä ole laillisesti vaimoni. Minun ymmärtääkseni he ovat sitä mieltä, ettei kukaan voisi mennä kanssani naimisiin pysyvästi. He eivät halua päästää taloonsa naisia, jotka eivät ole kunnollisesti naimisissa tai naimattomia.»
»Eikö ole kummallista kuinka ihmiset käsittävät asiat pintapuolisesti», sanoi Hermione, »ja kiinnittävät huomionsa pelkkiin muodollisuuksiin! Jos olisin tuonut mukanani naimatodistukseni, olisivat he sydämellisiä, mutta ilman sitä he ovat tylyjä. Ja kuitenkaan en voisi olla vaimosi enempää kuin olen, vaikkapa ei olisi noudatettukaan minkäänlaisia muodollisuuksia.»
»Minä tunnen olevani perinpohjin naimisissa», sanoi Orestes. »Koditon, mutta kesyttynyt. Kukahan nyt tähän aikaan on käymässä äitisi luona?»
»Kuinka sinä tulit sitä ajatelleeksi?»
»Muuten vain», sanoi Orestes. »Se johtui mieleeni itsestään. Kun nousimme ylös tuota mäen rinnettä ja sinä olit liian hengästynyt voidaksesi keskustella, muistelin itsekseni muutamia äitisi lausumia mielipiteitä ja palautin mieleeni, mitä itse aioin sanoa hänelle, jos olisimme tavanneet toisemme. Hermione, minä hyväksyin isäsi sovinnon tarjouksen niin kiukkuisessa mielentilassa, etten tuntenut vähääkään leppyneeni häntä kohtaan. Vain sinun vuoksesi taivuin siihen!»
»Koko kohtaushan päättyi peräti ikävästi», sanoi Hermione. »Sinä tahdoit omistaa nuo viimeiset hetket äidille. Varmasti oli äitikin pahoillaan. Hänhän saa niin harvoin tilaisuutta keskustella sillä tavoin kuin haluaisi.»
»Miltä tuntuukaan viettää tunti Menelaoksen seurassa, kun tietää, että olisi voinut sen ajan puhella Helenan kanssa!» sanoi Orestes. »Helenalla on niin kaunis mutta kuriin tottumaton ajatustapa. Hän tekee hyvin tarkkoja huomioita, mutta mikäli ymmärsin, ei hän kehitä niitä johdonmukaiseen lopputulokseen. Hän on pääasiassa oikeassa selitellessään mikä ero on erehdyksen ja rikoksen välillä sekä väittäessään, että ihmisen on kaduttava tekojaan etukäteen, mutta hän ei rupea soveltamaan noita aatteitaan yhteiskunnallisesti.»
»Kuinka viisas sinä oletkaan», sanoi Hermione. »Mitä oikein tarkoitat?»
»Helena nimittäin puhuu ikäänkuin yhteiskunta olisi vain jonkin ihmisryhmän nimitys ja ikäänkuin jokainen inhimillinen olento olisi tärkeintä kaikesta, jota vastoin me muut tunnemme 'ihmisen' vain yhteiskunnallisen atomin nimenä. Ennen tuota keskusteluani Helenan kanssa en mitenkään voinut ymmärtää, mitä kerroit hänen elämänrakkauden julistamisestaan, mutta nyt se on minulle täysin selvä. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu yksilön onnellisuuteen, eikä olekaan mitään pätevää syytä, jonka vuoksi ei yksilö voisi olla onnellinen. Hänen täytyisi alkaa huolehtia yhteiskunnan onnesta. On kummallista, että hän ja minä jouduimme yhteen, sillä mehän olemme työskennelleet aivan vastakkaisilla suunnilla. On mahdotonta pysytellä erossa toisista ihmisistä ja pysyä yksilönä niinkuin hän koettaa. Jokaisen on pyrittävä asettumaan paikalleen yhteiskunnassa, niinkuin minä pyrin. Itsekkään ihmisen sopii kyllä katua etukäteen, mutta yhteiskuntaa harrastavalle se on mahdotonta. Rikos on rangaistava ja hyve palkittava, jos jonkinkaan verran harrastaa maailman pystyssä pitämistä. Minä en luule Helenan paljonkaan huomaavan sellaisia asioita, ja Menelaoskin on siinä suhteessa vähän sokea.»
»Avaisitko tuon pienemmän repun?» sanoi Hermione. »Ei, isä ei ole yhteiskunnallinen mielenlaadultaan, mutta hänen yksilölliset korppunsa ovat hyvin käyttökelpoisia.»
»Se herättää minussa toivoa», sanoi Orestes, »että Helenan ajatukset ovat kokonaan kiintyneet siveellisten asiain mietiskelemiseen. Se on lupaava merkki, joskin hän näkee kaikki nuo asiat hyvin rajoitetulta ja henkilökohtaiselta kannalta. Huomasit varmaankin, että kaikki hänen teoriansa valaisevat hänen omaa käytöstään. Väittäisin sitä hyvin laihaksi tulokseksi. On mahdotonta päästä pitkällekään nykyajan siveysopissa, jollei pohdi sitä yhteiskunnallisena pulmana. Autiolla saarella elävä yksinäinen mies ei voi olla hyvä eikä paha.»
»Voi, sinä et ymmärrä äitiä laisinkaan!» sanoi Hermione. »Oma selostuksesi siitä, mitä hän sanoi, paljastaa minulle tuon kaiken paremmin kuin ilmeisesti itsekään ymmärrät. Aivan varmasti äiti huomauttaisi tuollaisen vertauksen johdosta, että yksi ainoa omenakin autiolla saarella olisi joko hyvä tai huono ja että samoin olisi yksinäisen miehenkin laita. Ja jollei yhteiskunta olisi saapuvilla antaakseen arvoa tuolle omenalle tai jos yhteiskunta olisi saapuvilla eikä antaisi arvoa tuolle miehelle, niin sitä pahempi yhteiskunnalle.»
»Sehän on selvä, että tuollainen vastaus johtuu kehittymättömän mieleen», sanoi Orestes. »Jollei yhteiskuntaa olisi säädöksineen ja mittapuineen, niin kuinka voisi tietää mikä on hyvä ja mikä huono omena? Toiset pitävät vihertävistä, toiset hyvin pehmeistä.»
»Et suinkaan tarkoita, että oikea ja väärä ovat vain makuasioita!» sanoi Hermione. »Minä olen tässä asiassa äidin kannalla. Uskon, että on olemassa tosiaankin hyviä omenoita. Jospa meillä nyt olisi edes yksi tässä… Orestes! Jos oikea ja väärä ovat vain makuasioita, niin sitten et ollut ehdottomasti oikeassa — siinä, mitä teit. Sinä vain luulit olevasi!»
»Luulin olevani ja yhä vieläkin luulen niin», sanoi Orestes, »ja tärkeimpänä tukena on minulla tässä käsityksessäni se, että noudatin yhteiskunnan parhaimmiston käsitystä kostosta».
»Mutta et pojan velvollisuuksista», sanoi Hermione.
»Sinulla ei ole äitisi hyvää aistia eikä hänen käytöstaitoaan», sanoi
Orestes. »Minun oli valittava kahden yhteiskunnallisen velvollisuuden
välillä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin vaihtoehto oli väärä.
Siinä oli, niinkuin mainitsin, kysymys makuasiasta.»
»Jos molemmat menettelytavat olivat vääriä, niin eikö sinun mielestäsi noissa yhteiskunnallisissa velvollisuuksissa ole jotakin kieroa?»
»Hermione, mikä on tehty, se on tehty, ja sinä vain lisäät onnettomuuttani tuollaisilla kysymyksillä. Sinun olisi pitänyt puhella tällaisista asioista etukäteen tai pysyä aivan vaiti!»
»Tuo on äidin mielipide», sanoi Hermione. »Se auttaa, eikö autakin?»
»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes.
»Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»
»Maistappas yhtä näistä isän korpuista», sanoi Hermione.
»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita. Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia, sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»
»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen mielestään ehdottomasti riittävä.»
»Mutta näyttääkö hän aina yhtä kauniilta?» sanoi Orestes.
»Minähän olen tavannut hänet vain kerran.»
»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä selvemmin huomaa asian olevan niin.»
»Haluaisinpa itse nähdä sen», sanoi Orestes.
»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka eivät pidä niistä?»
»Entä sitten?»
»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää, ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi. Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»
»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi, että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot kauneudeksi, tai siksi, että —»
»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe taloa millään ilmansuunnalla.»
»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»
»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona, jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut sellaisissakin vietettävän öitä.»
»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes. »Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»
»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»
»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen. Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa.»
»No niin, minä koetan jaksaa vähän kauemmaksi.»
Orestes nosti kantamukset hartioilleen ja lähti kävelemään. Hermione asteli hitaasti jäljessä. Kun he olivat vaeltaneet vähän matkaa, kääntyi Orestes katsomaan taakseen Hermioneen päin.
»Äidissäsi on vielä eräs merkittävä piirre», sanoi hän. »Oletko huomannut, että aina kun hän puhuttelee toista henkilöä —»
VI
»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulen tehneeni vaimollesi vääryyttä ja tahtoisin peruuttaa muutamia hänestä lausumiani väitteitä — tarpeetontahan niitä on toistella. Olen keskustellut hänen kanssaan.»
»Tarkoitat siis, että olet katsellut häntä», sanoi Menelaos. »Ymmärrän täydellisesti ja hyväksyn anteeksipyyntösi. Helenalla on sellainen ulkomuoto, joka saa toisen luopumaan mielipiteestään. Et sinä ole ensimmäinen.»
VII
Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin. Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella, jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.
Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.
Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä. Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut, ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi. Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua siihen kunnolla.
»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»
Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän osaisi laisinkaan lopettaa.
»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä. Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin, Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta. Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä, ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta, ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika, joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»
Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori. »Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»
»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus, kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla. Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt olevan entistäkin kauniimpi.»
Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin kauniimmaksi.
Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja riensi Menelaoksen luokse.
»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö hänet sisään?»
»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita, jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»
»Kas vain, mitähän tuo merkitsee!» sanoi Eteoneus, mutta ei aivan ääneen.
Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot, mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset ponnistelut olivatkin vähentyneet.
»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»
Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin tyydyttävä. Nimittäin rakennus.
»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla. Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä, näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani — nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan. Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»
Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa, kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti. Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi. Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi. Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään osannut surra.
Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet helmassa.
»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»
Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi itsensä hupsuksi.
»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»
»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.
»Mutta totta kai näit sen silloin heti kun hän astui sisään!»
»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi
Menelaos.
»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus», sanoi Helena.
»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on varmasti niin, eikö olekin?»
Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan, kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.
Helena tuli nuorukaisen luokse kädessään viinipikari ja sanoi:
»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»
Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.
Mutta hän tiesi, ettei taikavoima ollut viinissä.
Menelaos puuhaili syöntihommissa pöydän toisessa päässä.