KUUDES LUKU.
Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina. Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja, seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista. Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan, kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti. Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska levottomuus oli tullut näin yleiseksi.
Tuntui sitä raskaammalta ja tukahuttavammalta, kun ei kukaan osannut osoittaa, missä itse vaaraa oli. Pahaaennustavien merkkien joukosta näytti kuitenkin erityisesti kaksi osoittavan, että jokin paha todellakin on uhkaamassa. Ensinnäkin ilmestyi kaikkiin kyliin ja kaupunkeihin kuulumaton määrä guslansoittajavanhuksia ja heidän joukossansa oli vieraita, sellaisia, joita ei kukaan tuntenut ja joista kuiskaten sanottiin, etteivät he olleet oikeita soittajia. Nämä vanhukset kertoivat kuljeskellessaan salaperäisellä äänellä, että tuomion ja Jumalan vihan päivä lähenee. Toiseksi alkoivat Suistomaan asukkaat hurjasti juopotella.
Tämä toinen merkki oli vieläkin vaarallisempi. Sicz, jonka rajat olivat liian ahtaat, ei voinut elättää kaikkia miehiään, sotaretket eivät nekään aina onnistuneet eivätkä arot antaneet viljaa kasakoille. Siksi hajaantui joukko suistolaisia joka vuosi rauhallisina aikoina asuttujen paikkojen läheisyyteen. Ukraina oli heitä täynnä ja niinikään melkein koko Valko-Venäjä. Toiset ylenivät aina starostan virkoihin asti, toiset myyskentelivät viinaa teitten varsilla, toiset kaupustelivat tai harjoittivat käsityöläisammattia kylissä ja kaupungeissa. Melkein joka kylän laidalla, vähän kauvempana muista, oli mökki, jossa asui zaporogilainen. Toisilla oli mökeissään vaimo ja perhe ja tällainen zaporogilainen, lujatahtoinen ja yritteliäs kun tavallisesti oli, tuotti suorastaan hyötyä sille kylälle missä asui. Heitä parempia seppiä, pyöräntekijöitä, nahkureita, vahanvalmistajia, kalastajia ja metsästäjiä oli mahdoton tavata. Tällainen kasakka osasi kaikkea ja teki kaikkea, hän rakensi talon ja neuloi satulan. Tavallisesti eivät he kuitenkaan olleet tällaisia rauhallisia, kiinteitä asukkaita, vaan elivät väliaikaista elämää. Jos joku tahtoi väkivaltaisesti, asevoimalla panna täytäntöön tuomion, jos hän tahtoi tehdä naapurinsa luona omavaltaisen ulosmittauksen, tai puolustautua odotettua hyökkääjää vastaan, niin hänen vain tarvitsi huutaa ja heti tuli kokoon nuoria hurjapäitä miehiä, niinkuin korppeja raadon luo. Heitä käyttivät sekä aateliset että korkeat ylimykset, jotka aina riitelivät keskenänsä. Mutta kun ei ollut tiedossa tällaisiakaan sotaretkiä, niin kasakat pysyivät paikoillaan kylässään, tehden vimmatusti työtä ja hankkien otsansa hiessä jokapäiväisen leipänsä.
Ja niin kului vuosi, kaksi, kunnes yhtäkkiä saapui tieto jostakin suuremmoisesta retkestä, jonka muka joku kasakka-atamaani tekee tatareja tai puolalaisia, "ljaheja" vastaan. Tiedettiinpä kertoa nuorten puolalaisylimysten sotaretkestä Valakiaankin ja yhtäkkiä nuo pyöräntekijät, sepät, nahkurit ja vahankeittäjät jättivät rauhalliset ammattinsa ja alkoivat hurjasti juopotella Ukrainan kapakoissa.
Juotuaan kaikki rahansa ja omaisuutensa he joivat velaksi, pannen pantiksi "ei sitä mikä nyt on, vaan sen mikä tulee". Vastaisella ryöstösaaliilla piti näet maksettaman nykyinen juopottelu.
Tuo ilmiö uudistui alituiseen niin että myöhemmin Ukrainassa oli tapana sanoa: "ohhoh, kapakat tärisevät suistolaisten melusta — Ukrainassa on jotakin tekeillä". Ja starostat lisäsivät linnaväkeä, pitäen tarkasti silmänsä auki, ylimykset asettivat vartiostoja taloihinsa, aateli lähetti vaimot ja lapset kaupunkeihin.
Ja juuri tuona keväänä alkoivat kasakat juoda hurjemmin kuin koskaan, tuhlaten sokeasti kaiken minkä olivat ansainneet, eikä tämä tapahtunut vain yhdessä piiri- ja vojevodakunnassa, vaan koko Vähä-Venäjällä, niin pitkältä kuin sitä riitti.
Jotakin oli todella tekeillä, vaikkeivät itse suistolaisetkaan tarkoin tietäneet, mitä. Puhuttiin Chmielnickistä, hänen hyökkäyksestään Sicziä vastaan ja kasakoista, jotka Czerkasysta, Boguslawista, Korsunista ja muista kaupungeista olivat karanneet hänen joukkoihinsa. Mutta puhuttiin myöskin aivan toisista asioista. Jo vuosikausien kuluessa oli kierrellyt huhuja jostakin suuresta sodasta pakanoita vastaan, huhuttiin, että kuningas tahtoi tätä sotaa, jotta oivat kasakat saisivat rikastua sotasaaliista, mutta että ljahit eivät tahtoneet sitä. Ja nyt kaikki nämä huhut sekaantuivat toisiinsa ja synnyttivät ihmisten päässä levottomuutta ja jännitystä jonkin tavattoman, tulevan tapauksen johdosta.
Levottomuus levisi myöskin Lubnien muurien sisäpuolelle. Olihan mahdotonta sulkea silmät kaikilta näiltä merkeiltä ja varsinkin piti ruhtinas Jeremi silmänsä auki. Hänen valtapiirissään ei levottomuus tosin päässyt kehittymään kiehunnaksi — rangaistuksen pelko piti kaikkia siellä aisoissa —, mutta muutaman ajan kuluttua alkoi jo Ukrainasta kuulua huhuja, että talonpojat siellä täällä ovat nousseet aatelia vastaan, että he murhaavat juutalaisia, että he tahtovat väkisin kirjoittautua sotaväkeen, lähteäkseen taistelemaan pakanoita vastaan, ja että Sicziin karkaavien joukko yhä lisääntyy.
Ruhtinas toimitti nyt lähettiläitä herra Krakowskin, herra Kalinowskin ja Lobodan luo Perejaslawiin sekä poisti kaiken karjansa aroilta ja sotaväen kauppaloista. Sillävälin tuli taasen tyynnyttäviä viestejä. Suurhetmani ilmoitti kaikki mitä tiesi Chmielnickistä, ollen kuitenkin sitä mieltä, ettei tästä asiasta synny mitään suurempaa sotkua. Kenttähetmani puolestaan kirjoitti, että hurjistelu keväällä on yhtä tavallinen ilmiö kuin mehiläisparvien herääminen eloon. Ainoastaan vanha Zacwilichowski lähetti kirjeen, jossa hän rukoilemalla rukoili ruhtinasta, ettei tämä jättäisi mitään seikkaa huomioon ottamatta, sillä suuri myrsky on tulossa Dnieperin aromailta päin. Chmielnickistä hän ilmoitti, että tämä kiireesti on lähtenyt Siczistä Krimiin pyytämään khanilta apua. "Ja kuten minulle ystävät Siczistä ilmoittavat, kokoaa kasakkain leiripäällikkö sinne kaikilta niityiltä ja joilta jalka- ja hevosväen, sanomatta kenellekään syytä toimenpiteeseensä, mutta minä luulen, että meidän päittemme yli tulee käymään myrsky, ja jos he saavat avukseen vielä tatarit, niin suokoon Jumala, ettei kaikille vähävenäläisille maille tulisi täydellinen perikato".
Ruhtinas luotti Zacwilichowskiin enemmän kuin itse hetmaneihin, koska hän tiesi, ettei kukaan Vähä-Venäjällä tunne niin hyvin kasakoita ja heidän kavalia aikeitaan, ja päätti siis kutsua kokoon niin suuren joukon kuin mahdollista ja samalla ottaa asiasta täyden selon.
Eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa herra Bychowiecin, valakialaisen lippukunnan päällikön, ja sanoi hänelle:
— Menkää minun lähettinäni Sicziin leiriatamanin luo ja antakaa hänelle tämä kirje, jossa on minun ruhtinaallinen sinettini. Mutta jotta tietäisitte, miten teidän pitää käyttäytyä, niin sanon teille: tämä kirje on vain näön vuoksi, mutta koko lähetyksen merkitys ja paino on teidän järjessänne, riippuen siitä kuinka osaatte katsella ympärillenne, panna merkille mitä siellä tehdään, kuinka paljon on kutsuttu koolle sotaväkeä ja vieläkö sitä yhä kutsutaan. Erityisesti panen sydämellenne, että koettaisitte voittaa puolellenne muutamia henkilöjä ja ottaa tarkan selon Chmielnickistä, missä hän on ja onko totta, että hän on lähtenyt Krimiin pyytämään tatareilta apua — ymmärrättekö?
— Ymmärrän, niinkuin se olisi kämmenelleni kirjoitettu.
— Lähdette siis Czehryniin ettekä lepää tiellä kauemmin kuin yhden yön. Saavuttuanne paikalle menette ylimmän lipunkantajan Zacwilichowskin luo, jotta hän antaisi teille mukaan kirjeitä ystävilleen Siczissä, näille salaisesti jätettäviksi. Nämä ystävät kertovat teille kaikki. Czehrynistä kiiruhdatte veneillä Kudakiin, sanotte minulta terveisiä herra Grodzickille ja jätätte hänen käsiinsä tämän kirjeen. Hän päästää teidät kulkemaan Dnieperin koskien ohi ja hankkii tarpeelliset kuljettajat. Siczissä ei teidän pidä viipyä kauvan, katselkaa, kuunnelkaa ja palatkaa, jos olette pysynyt hengissä, sillä tehtävänne ei ole helppo.
— Minun elämäni on teidän ruhtinaallisen armonne vallassa. Kuinka monta miestä saan ottaa mukaani?
— Ottakaa neljäkymmentä vartiomiestä. Lähtekää liikkeelle tänään illalla ja tulkaa minulta saamaan ohjeita ennen iltaa. Uskon teille tärkeän toimen.
Herra Bychowiec oli tyytyväinen. Etuhuoneessa hän tapasi Skrzetuskin muutamien tykistöupseerien seurassa.
— Mikäs nyt on? kysyivät nämä häneltä.
— Lähden tänään matkaan.
— Minne, minne?
— Czehryniin ja sieltä eteenpäin.
— Otappa minut mukaasi, sanoi Skrzetuski.
Ja saatettuaan hänet hänen asuntoonsa alkoi hän rukoilla ja pyytää, että Bychowiec luovuttaisi hänelle tuon tehtävänsä.
— Niin totta kuin olet minun ystäväni, sanoi hän, — pyydä mitä tahdot, turkkilainen hevonen, arapialainen ratsu ja minä annan enkä säästä mitään, kun vaan saan lähteä matkalle, sillä minun mieleni palaa sille taholle maailmaa. Ja jos tahdot rahaa, niin annan, kun vain luovutat tehtävän minulle. Kunniaahan ei se sinulle tuota, sillä sitä tuottaa vasta sota, jos se alkaa, ja sinä voit hukkua tällä matkalla. Tiedän myöskin, että Anusia on rakas sinulle niinkuin muillekin ja jos sinä lähdet, niin ne koppaavat hänet sinulta.
Tämä oli arka asia Bychowiecille, mutta hän pysyi kuitenkin päätöksessään. Mitäs ruhtinas sanoisi, jos hän luopuisi toimesta, eikö hän pahastuisi hänelle? Merkitseehän ruhtinaan suosio hänelle paljon.
Sen kuultuaan Skrzetuski lähti nopeasti ruhtinaan luo ja käski paashin heti paikalla ilmoittaa hänen tulostaan.
Paashi palasi hetken perästä, sanoen, että ruhtinas käskee astumaan sisään.
Luutnantin sydän takoi kuin vasaroiden, koska hän pelkäsi, että ruhtinas sanoo hänelle vain lyhyesti "ei" ja silloin ei auta muu kuin jättää kaikki.
— Mikä on asiana? sanoi ruhtinas, luoden katseensa luutnanttiin.
Skrzetuski teki syvän kumarruksen.
— Armollinen ruhtinas, olen tullut nöyrimmästi pyytämään, että Siczin retki uskottaisiin minulle. Bychowiec ehkä luopuisi toimestaan, koska on minun ystäväni ja koska tuo retki minulle on niin tärkeä, kuin jos olisi kysymyksessä koko elämäni. Bychowiec pelkää vain, että teidän armonne suuttuu hänelle.
— Jumalan nimessä, sanoi ruhtinas, — enhän minä ketään lähettäisi niin mielelläni kuin sinua, mutta arvelin, ettet ehkä mielelläsi lähde, kun hiljan olet ollut niin pitkällä matkalla.
— Armollinen ruhtinas, vaikka minut lähetettäisiin vielä tänä päivänä, niin aina mielelläni lähden sille suunnalle.
Ruhtinas katseli häntä mustilla silmillään pitkään ja kysyi hetken perästä:
— Mitä asioita sinulla sitte on sielläpäin? Luutnantti seisoi hämillään kuin syyllinen, voimatta kestää tutkivaa katsetta.
— Huomaan jo, että minun täytyy sanoa totuus, koskeivät mitkään salaisuudet voi pysyä piilossa teidän armonne tarkalta silmältä. En vain tiedä, suvaitseeko teidän armonne suosiollisesti kuunnella minua.
Ja hän alkoi kertoa, kuinka hän tutustui ruhtinas Wasilin tyttäreen ja kuinka hän rakastui neitoon. Hänen mielensä tekisi nyt käydä häntä tervehtimässä ja Siczistä palatessa tuoda hänet Lubnieen, saadakseen hänet suojaan kasakkamelskeiltä ja Bohunin tunkeilevaisuudelta. Vain vanhan ruhtinattaren vehkeistä hän jätti kertomatta, koska hänen lupauksensa sitoi häntä. Sitten hän hartaasti pyysi ruhtinaalta, että Bychowiecin tehtävä uskottaisiin hänelle ja ruhtinas sanoi:
— Minä olisin muutenkin antanut sinun lähteä tuolle matkalle ja pannut miehiä mukaasi, mutta koska olet kertonut kaikki niin viisaasti ja avomielisesti, niin täytyy minun tehdä se jo sinun itsesikin tähden, jotta voisit yhtaikaa kuulla oman tunteesi käskyä ja toimittaa minun asiani.
Sen sanottuaan hän löi yhteen käsiänsä ja käski sisään astuvan paashin pyytää herra Bychowiecin huoneeseen.
Luutnantti suuteli iloissaan ruhtinaan kättä ja tämä taas hänen päätänsä. Sitte ruhtinas sulki hänet syliinsä ja käski hänen olla huoleti. Hän piti tavattoman paljon Skrzetuskista, koska hän oli oiva sotilas ja upseeri, johon kaikessa saattoi luottaa. Sitäpaitsi sitoi heitä yhteen tunne, joka vallanalaisen Skrzetuskin puolelta oli ihailua esimiestään kohtaan ja tämän puolelta myötätuntoista luottamusta. Ruhtinaan ympärillä hääri aina joukko hovimiehiä, jotka oman etunsa vuoksi palvelivat ja imartelivat häntä, mutta Jeremin kotkanmieli tiesi hyvin, kenestä saattoi pitää kiinni. Hän tiesi, että Skrzetuskin mieli oli puhdas kuin kyynel, siksi hän piti häntä suuressa arvossa ja oli kiitollinen Skrzetuskin kiintymyksestä.
Ilolla hän niinikään kuuli, että hänen lempiupseerinsa rakasti Wasili Kurcewiczin tytärtä. Wasilihan oli ollut Wisniowieckien vanha palvelija ja hänen muistonsa oli ruhtinaalle erityisen kallis senvuoksi, että hänen kohtalonsa oli ollut niin surullinen.
— En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan, pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman tyttäreni.
Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa tuli herra Bychowiec paikalle.
— Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, — nyt on sovittu niin, että te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille. Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.
— Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, — teidän armonne osottaa minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan mitä kiitollisimmalla mielellä.
— Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, — ja lähde valmistautumaan matkaan.
Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen. Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea. Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon, mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä ruhtinaan kasakkalippukunnasta.
SEITSEMÄS LUKU.
Oltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki kukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen joukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti. Kaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot, viserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten iloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee. Korkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina taivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja kurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat. Tuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää heinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina puoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet levällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen kutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat juoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee niiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu vain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo kaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja avaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua, sen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja autiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen hautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen.
Oli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla, raikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli syntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät auringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin, sillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia myöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden paljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin, jossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi yhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin päivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään pienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja kukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä ei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet? Kas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen keskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon vinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan ja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki. He kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli talonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan kysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka pärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi, mutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin avonaisen portin eteen.
— Hei, kuka siellä?
— Tulkaa avaamaan!
Puhe, töminä ja koirien tuima haukunta kutsuivat ihmisiä paikalle. He tulivat pelästyneinä portille, arvellen, että ehkä on hyökätty kartanoon.
— Kuka siellä?
— Avaa!
— Ruhtinaat eivät ole kotona.
— Avaa, senkin pakananpoika, me tulemme Lubnien ruhtinaan luota.
Palvelusväki tunsi vihdoin Skrzetuskin äänen.
— Ai, teidän armonneko siellä on. Heti, heti. Portti avattiin ja samassa ilmestyi jo paikalle itse vanha ruhtinatar, suojellen kädellä silmiään auringolta ja katsellen saapuneita.
Skrzetuski hyppäsi hevosen selästä ja lähestyen ruhtinatarta, sanoi:
— Tunnetteko vielä minua, arvoisa rouva?
— Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat hyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen.
— Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, — nähdessänne minut Rozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas lähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun pysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte.
— Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin karkoittaa meidät Rozlogista?
— Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että teitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin, minulla on riittävästi leipää itsellänikin.
Sen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi:
— Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne.
— Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on?
— Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä kavaljeeri — tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin rakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän kuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa.
Ruhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt turkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta vasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei hän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta tatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi sisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden henkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski riensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar hienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän oli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus valtasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa.
— Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania silmiään. — Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi.
— Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, — kun ei hunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että riutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut tänne.
— Tietääkö ruhtinas?
— Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin, muistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä hyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut.
— Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi.
— Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme yhteen? Eikö sekin ollut enne?
— Muistan…
— Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin näin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin sinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään enään ole tielläni.
— Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani!
— Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua.
Helena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja päättäväisesti:
— Enemmän kuin ketään maailmassa.
— Jos minut verhottaisiin kultaan ja korkeihin arvoihin, niin kalliimmat niitä olisivat minulle nuo sinun sanasi, sillä tunnen, että puhut totta, vaikka en itse tiedä ansainneeni sinulta sellaista lahjaa.
— Sinähän säälit minua, suojelit ja puolustit minua ja puhuttelit minua sanoilla, jollaisia en koskaan ollut kuullut.
Helena vaikeni liikutuksesta ja luutnantti alkoi taas uudestaan suudella hänen käsiänsä.
— Herrattarekseni sinä tulet etkä vaimokseni.
Ja hetkiseksi he vaikenivat, Skrzetuski vaan ei voinut kääntää katsettaan tytöstä, pitihän hänen saada korvata pitkä ero. Tyttö tuntui hänestä vieläkin kauniimmalta kuin ennen. Hämärässä huoneessa, kun auringon säteet leikkien kimmeltelivät sateenkaaren väreissä ikkunalasien kuperissa pinnoissa, hän jollakin lailla muistutti noita pyhiä neitsytten kuvia, jotka katsovat meitä vastaan himmeästi valaistuista kappeleista. Ja samalla hänestä säteili sellainen lämpö ja elämä, ja naisellinen sulo ja viehätys kuvastui koko hänen olennossaan, että pää saattoi mennä sekaisin, että oli tulla hulluksi rakkaudesta. Ikuisesti täytyi häntä rakastaa.
— Sinun kauneutesi tekee minut varmaan sokeaksi, sanoi luutnantti.
Nuoren ruhtinattaren valkeat hampaat välähtelivät iloisen hymyn alta.
— Varmaan neiti Anna Borzobohata on minua sata kertaa kauniimpi.
— Hän on sinuun verrattuna kuin lyijyvati verrattuna kuuhun.
— Minulle on Rzendzian kertonut aivan toista.
— Rzendzian tarvitsisi korvilleen. Mitä minä koko tytöstä. Ottakoot muut mehiläiset hunajaa siitä kukasta, ja sellaisia onkin siellä paljon.
Keskustelu katkesi, kun vanha Czechly astui huoneeseen. Hän tuli toivottamaan luutnanttia tervetulleeksi. Katsoen tätä jo tulevaksi herrakseen hän kumarsi hänelle kynnykseltä, lausuen tavanmukaisen itämaalaisen tervehdyksen.
— No, vanha Czechly, minä otan sinut neidin mukana. Palvele sinä vaan häntä kuolemaasi asti.
— Neidin ei tarvitse sitä kauvan odottaa; ja niin kauvan kun minä olen elossa, olen hänen palveluksessaan. Jumala on yksi!
— Parin kuukauden perästä, kun palaan Siczistä, lähdemme Lubnieen, sanoi luutnantti, kääntyen Helenan puoleen, — ja siellä meitä odottaa kirkkoherra Muchowieckin siunaus.
Helena pelästyi.
— Oletko sinä matkalla Sicziin?
— Ruhtinas lähettää minut viemään sinne kirjettä. Mutta älä sinä pelkää. Lähettilään persoonaa pidetään pakanoidenkin kesken pyhänä. Toimittaisin sinut ja vanhan ruhtinattaren vaikkapa heti Lubnieen, mutta tiet ovat nyt kauheassa tilassa! Näin sen itse — eikä pääse edes ratsastamallakaan.
— Entä viivytkö kauvan Rozlogissa?
— Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä lähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan palvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun.
— Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi vanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. — Hohoh! tytön posket ovat punaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri! Mutta enhän minä teitä ihmettele…
Sen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle ja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli erinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut suremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin jalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia "maineen, metsineen, rajoineen ja rakennuksineen" itsensä ja poikiensa eittämättömäksi omaisuudeksi.
Eikä se ollutkaan vähäinen omaisuus.
Luutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat.
— Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille suutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne, mieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että on vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä kavaljeeria kuin te.
Aterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka ulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen vallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan takana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki.
— Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, — mutta pitääpä kysyä.
Ja kääntyen tammistoon päin, hän kysyi:
— Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa?
Käki rupesi kukkumaan ja kukkui kukkumistaan. He laskivat viisikymmentä kertaa ja enemmänkin.
— Suo niin, hyvä Jumala!
— Käet puhuvat aina totta, huomautti Helena.
— Jos niin on, niin kysyn vielä, sanoi luutnantti innostuneena.
Ja hän kysyi:
— Käki kulta, paljonko minulla tulee olemaan poikia?
Käki alkoi heti kuin tilauksesta vastata ja kukkui tasan kaksitoista kertaa.
Herra Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta.
— Kas, minusta tulee starosta, niin totta kuin tässä sekon.
Kuulitko, armas neito, mitä käki sanoi?
— En kuullut mitään, vastasi Helena punaisena kuin kirsikka, — en edes tiedä, mitä kysyit.
— Kysynkö uudestaan?
— Älä huoli!
Näitä puhuessa ja näin huvitellessa kului päivä kuin uni. Illalla tuli hellän, pitkän hyvästijätön hetki ja luutnantti läksi liikkeelle Czehryniä kohti.
KAHDEKSAS LUKU.
Czehrynissä tapasi herra Skrzetuski vanhan Zacwilichowskin kiihtymyksen ja levottomuuden vallassa. Hän oli kärsimättömänä odottanut ruhtinaan lähettiä, sillä Siczistä saapui yhä uhkaavampia viestejä. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että Chmielnicki valmisteli aseellista vastarintaa, kostaakseen ja saadakseen takaisin entiset kasakkain etuoikeudet. Zacwilichowski oli saanut tiedon, että Chmielnicki oli käynyt Krimissä khanin luona pyytämässä apua tatareilta ja häntä odotettiin Sicziin joka päivä. Suistomaasta päin valmisteltiin siis Puolan valtakuntaa vastaan yleistä sotaretkeä ja tatarilaisten avulla uhkasi se tulla kerrassaan tuhoatuottavaksi. Myrskypilvi läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi ja kauheammaksi. Nyt ei Ukrainassa enään risteillyt hämäriä, epämääräisiä huhuja, vaan kaikki olivat varmat yleisestä teurastuksesta ja sodasta. Suurhetmani, joka aluksi ei ollut paljoakaan välittänyt koko asiasta, siirtyi joukkoineen Czerkasyyn. Puolalaiset vartiojoukot tuotiin Czehryniin asti, etupäässä pidättämään pakolaisia, sillä linnoituksissa olevat kasakat ja irtolaisväki alkoi joukottain karata Sicziin. Aatelisto kokoontui kaupunkeihin. Kerrottiin että kaikissa eteläisissä vojevodakunnissa on julistettu sotaväen liikkeellepano. Toiset eivät odottaneet edes liikkeellepanokäskyä, vaan lähettivät vaimonsa ja lapsensa linnojen suojaan, itse marssiakseen Czerkasya kohden. Onneton Ukraina jakautui kahtia: toinen puoli riensi Sicziin, toinen Puolan kruunun joukkojen leiriin, toinen tahtoi säilyttää voimassaolevan asiainjärjestyksen, toinen pyrki villiin vapauteen. Toinen halusi säilyttää vuosisataisen työn hedelmät, toinen tahtoi hävittää saavutukset. Molemmat olivat ennen pitkää tahraavat kätensä veljesveressä. Ennenkuin uskonnolliset vastakohdat, jotka ainakin Suistomaassa olivat tuntemattomat, tulivat taistelussa määrääviksi, puhkesi kauhea ristiriita yhteiskunnalliseksi sodaksi.
Mutta vaikka mustia pilviä oli kokoontunut Ukrainan taivaan rannalle ja vaikka niistä jo lankesi pahaaennustava varjo, vaikka niiden sisässä kiehui ja humisi ja jyrinä kuului toiselta taivaan ääreltä toiselle, niin eivät ihmiset sittenkään vielä olleet selvillä, kuinka suuri myrskyn paine oli. Tuskinpa siitä oli selvillä itse Chmielnickikään, joka juuri niihin aikoihin lähetteli kirjeitä herra Krakowskille, kasakkakomisarjukselle ja Puolan kruunun ylimmälle lipunkantajalle. Nämä kirjeet olivat näet valituksen ja vaikeroimisen ohella täynnä uskollisuudenvakuutuksia Wladislaw IV:ttä ja Puolan valtakuntaa kohtaan. Tahtoiko Chmielnicki voittaa aikaa vai arveliko hän, että ristiriita vielä voisi päättyä sovintoon — siitä oltiin eri mieltä. Kaksi miestä ainakin oli, joita hän ei hetkeksikään saanut petetyksi.
Nämä miehet olivat Zacwilichowski ja vanha Barabasz.
Vanha eversti oli juuri saanut kirjeen Chmielnickiltä. Kirje oli täynnä ilkkua, uhkauksia ja solvauksia. "Pyydämme hartaasti ja anomme yhdessä koko zaporogilaissotajoukon kanssa" — näin kirjoitti Chmielnicki — "että pantaisiin täytäntöön ne eri oikeuksia koskevat lupaukset, jotka teidän armonne on salaa pidättänyt luonansa. Mutta koska olette omaksi eduksenne ja hyödyksenne ne pidättänyt, niin näyttää siltä kuin everstintoimi zaporogilaisessa sotaväessä olisi katsottu lampaiden ja sikojen paimentamiseksi, mutta ei ihmisten johtamiseksi. Minä puolestani pyydän teidän armoltanne anteeksi, jollen minä pyhän Nikolain juhlan aikana ole saapuvilla köyhässä talossani Czehrynissä, vaan olen lähtenyt Dnieperin taakse antamatta lähdöstäni tietoa ja saamatta teidän lupaanne".
— Katsokaahan nyt, hyvät herrat, sanoi Barabasz Zacwilichowskille ja Skrzetuskille, — kuinka hän tekee minusta pilkkaa, vaikka minä olen opettanut hänelle sotataidon ja ollut melkein kuin hänen isänsä!
— Hän sanoo myöskin yhdessä koko zaporogilaisarmeijan kanssa muistuttavansa luvatuista oikeuksista, sanoi Zacwilichowski. — Tästähän tulee suorastaan sisällinen sota, kauhein kaikista.
Siihen sanoi Skrzetuski:
— Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.
— Onko teillä jo kirje leiriatamanille?
— On itse ruhtinaalta.
— Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt todella kuuluu — vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä — neuvo on lyhyt: koota niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.
— Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. — Minun täytyy jatkaa matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.
— Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi Zacwilichowski. — Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te menette suoraan lohikäärmeen kitaan.
— Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.
— Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä. Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.
Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella, ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia. Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita, joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.
Jokin salaperäisyys, läpitunkematon kuin Dnieperin sumut, ympäröi
Suistomaan ryöväritasavaltaa. Siitä kerrottiin ihmeitä ja herra
Skrzetuski oli utelias omin silmin näkemään sitä.
Hän toivoi kuitenkin pääsevänsä elävänä takaisin. Lähettiläs on aina lähettiläs, varsinkin kun hän edustaa ruhtinas Jeremia.
Niin ajatellen katseli hän asuntonsa akkunasta torille. Tunti toisensa perästä kului, yhtäkkiä oli hän näkevinään kahden tutun miehen suuntaavan kulkuansa kadunkulmaa kohden, missä valakialaisen Dopulan puoti oli.
Hän katseli miehiä tarkemmin: nehän olivat herra Zagloba ja Bohun.
He kulkivat käsikoukkua ja katosivat äkkiä sisään pimeästä ovesta, jonka yläpuolella törrötti risukimppu merkitsemässä krouvia ja viinikauppaa.
Luutnanttia ihmetytti, että Bohun oli Czehrynissä ja herra Zagloban seurakumppanina ja ystävänä.
— Rzendzian, oletko siellä? huusi hän. Poika ilmestyi viereisen tuvan ovelle.
— Kuulehan, Rzendzian, mene tuonne viinikauppaan, kas tuonne tuon risukimpun alla. Siellä näet paksun aatelismiehen, jolla on läpi otsassa, sano hänelle, että eräs, jolla on hänelle tärkeä asia, tahtoo tavata häntä. Ja jos hän kysyy kuka, niin älä sano.
Rzendzian läksi laukkaamaan ja hetken perästä luutnantti näki hänen palaavan herra Zagloban seurassa.
— Terve miestä, sanoi herra Skrzetuski, kun aatelisherra näyttäytyi ovella, — muistattekos vielä minua?
— Kuinka en muistaisi teitä? Sulattakoot tatarit minut taliksi ja tehkööt minusta kynttilöitä moskeoihinsa, jos minä unohdan teidät! Tehän muutama kuukausi sitte Dopulan luona avasitte oven Czaplinskille, mikä minua erityisesti miellytti. Vapautinhan itseni juuri samalla tavalla kerran vankeudesta Konstantinopolissa. Entä miten jaksaa herra Täijalka-Housunhalkaisija ynnä hänen viattomuutensa ja miekkansa? Istuutuvatko varpuset yhä hänen päänsä päälle, luullen sitä kuivaneeksi puuksi?
— Herra Podbipienta voi hyvin ja lähettää teille terveisiä.
— Hän on aika rikas aatelisherra, mutta kauhean tyhmä. Jos hän halkaisee kolme sellaista päätä kuin hänen omansa, niin se tekee vasta puolitoista, sillä hän halkaisee silloin kolme puolipäätä. Hyi, kuinka on kuuma, vaikka ollaan vasta maaliskuussa. Ihan kieli kurkussa kuivaa.
— Minulla on erinomaista vanhaa simaa, ettekö suvaitse pikarillista?
— Hölmö kieltää, kun viisas tarjoaa. Lääkäri juuri on käskenyt minua juomaan simaa, että se vetäisi alakuloisuuden päästäni. Aatelille lähestyy raskaat ajat: dies irae et calamitatis, vihan ja onnettomuuden päivät. Czaplinski on kuolemaisillaan kauhusta, hän ei enään käy Dopulallakaan, sillä siellä juovat kasakkapäälliköt. Minä yksin uhmaan vaaroja ja pidän seuraa noille herroille, vaikka mokomat rykmentinpäälliköt haisevatkin saapastervalta. Hyvää simaa! Todella aivan erinomaista. Mistäs tämä on?
— Lubniesta. Onko täällä paljonkin kasakkapäällikköjä?
— Ne ovat melkein kaikki täällä. Fedor Jakubowicz on, vanha Filon Dziedziala on, Daniel Neczaj on, ja heidän mukanaan ja siimanaan Bohun, joka on ollut ystäväni siitä asti, kun minä join hänet nurin ja lupasin tehdä hänet ottopojakseni. Kaikki he nyt ovat Czehrynissä haisemassa ja katselevat minne päin olisi paras kääntyä, sillä he eivät vielä uskalla julkisesti tunnustaa Chmielnickin puoluetta. Ja jolleivat he vastedeskään uskalla, niin se on minun ansioni.
— Kuinka niin?
— Sillä juodessani heidän kanssansa minä suostuttelen heitä Puolalle ystävällisiksi ja kehoitan heitä uskollisuuteen. Ja jollei kuningas siitä palkkioksi anna minulle starostan paikkaa, niin saatte uskoa, ettei tässä valtakunnassa ole oikeutta eikä ansioita palkita, ja parempi olisi ruveta haudottamaan kanoja kuin panna päänsä alttiiksi pro publico bono, yhteisen hyvän takia.
— Parempi olisi panna päänsä alttiiksi tappelussa heidän kanssaan, sillä minusta tuntuu, että te turhaan viskaatte rahoja heitä kestittääksenne. Ette te sillä lailla kuitenkaan saa heitä meidän puolellemme.
— Minäkö viskaan rahoja? Keneksi te minua luulette? Eikö sitä ole siinäkin, että minä alennun seurustelemaan moukkien kanssa, pitäisikö minun vielä maksaakin heidän puolestaan? Minä katson sitä suosionosoitukseksi, että sallin heidän maksaa puolestani!
— Entä mitä se Bohun täällä tekee?
— Hänkö? Höristelee korviaan saadakseen kuulla jotakin Siczistä, niinkuin muutkin. Hän on kaikkien kasakkojen lemmikki. He mielistelevät häntä niinkuin apinat, sillä se on varma, että Perejaslawin kasakkarykmentti on hänen eikä Lobodan puolella. Ja kuka sitäkään tietää, kenen puolta Krzeczowskin vakinainen väki pitää! Bohun on suistolaisten kanssa hyvää pataa, silloin kun on kysymyksessä sota turkkilaisia tai tatareja vastaan, mutta nyt hän on kahden vaiheella. Juovuspäissään hän nimittäin tunnusti minulle, että hän on rakastunut erääseen aatelisneitoon ja tahtoo naida hänet, ja siksi hänen ei sovi häitten edellä veljestellä talonpoikien kanssa. Sitävarten hän myöskin tahtoo, että minä tekisin hänestä ottopojan ja antaisin hänelle aateliskilpeni… Mutta tämäpä on aivan mainiota tämä teidän simanne!
— Juokaa vaan lisää.
— Juon, juon. Ei tuolla risukimppujen alla saadakaan sellaista simaa.
— Ette tullut kysyneeksi sen aatelisneidon nimeä, jonka Bohun tahtoo naida?
— Hyvä herra, mitä minä hänen nimestänsä. Tiedän vaan, että kun me sitte rouvan kanssa yhdessä petkutamme Bohunin ja hän saa pitkät sarvet, niin tämän aatelisnaisen nimeksi tulee rouva Peura.
Luutnantti tunsi äkkiä suurta halua antaa herra Zaglobaa korville, mutta tämä ei huomannut mitään, puhui vain yhä:
— Nuorena minä olin korea poika. Jos minä olisinkin kertonut teille, minkä voitonpalmun sain Galatassa! Näettekö tuota läpeä otsassani? Sanon vain, että sen löivät eunukit sikäläisen pashan seraissa.
— Mutta tehän sanoitte, että siihen sattui ryövärin kuula.
— Sanoinko niin? Silloin sanoin aivan oikein, sillä jokainen turkkilainen on ryöväri, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.
Zacwilichowski tuli sisään ja keskustelu katkesi.
— No, herra luutnantti, sanoi hän, — proomut ovat valmiina ja kuljettajat luotettavia miehiä, lähtekää Jumalan nimeen vaikka heti paikalla. Tässä kirjeet.
— Käsken siis miesten heti ratsastaa rantaan.
— Minne te sitte lähdette? kysyi herra Zagloba.
— Kudakiin.
— Siellä teidän tulee kuuma.
Mutta luutnantti ei kuullut enempää, hän oli jo lähtenyt tuvasta pihalle, missä hänen vartiomiehensä seisoivat ratsujen vieressä, valmiina lähtöön.
— Hevosen selkään ja rannalle! komensi Skrzetuski.
— Viekää hevoset lautoille ja odottakaa minua! Nyt virkkoi vanha
Zacwilichowski Zagloballe:
— Olen kuullut, että tekin seurustelette ja juotte kasakkapäällikköjen kanssa.
— Pro publico bono, isänmaan tähden, armollinen herra.
— Te olette sukkela mies ja sukkeluutenne tuntuu olevan suurempi kuin häveliäisyytenne. Tahdotte nähtävästi nyt ryyppäämällä voittaa kasakat puolellenne, jotta he olisivat ystäviänne, jos he voittavat meidät.
— Eihän olisi niin kumma, jollen minä, oltuani turkkilaisten kidutettavana, enään tahtoisi joutua kasakkain rääkättäväksi. Sillä kaksi sientä voi turmella parhaimmankin punajuuriliemen. Mitä taas tulee häveliäisyyteen, niin en pyydä ketään juomaan sitä kanssani — itse minä sen juon, ja suokoon Jumala, ettei se maistuisi suussani huonommalta kuin tämä sima. Ansion tulee niinkuin öljyn itsestään kohota pinnalle.
Samassa palasi Skrzetuski.
— Miehet lähtevät jo liikkeelle, sanoi hän. Zacwilichowski täytti pikarin.
— Onnellista matkaa!
— Ja onnellista paluuta! lisäsi herra Zagloba.
— Teidän on nyt hyvä kulkea, sillä vesi on korkealla.
— Istukaa, hyvät herrat, minä juon pois loput. Sitä onkin näin pieni lekkerillinen.
He istuutuivat juomaan.
— Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. — Terveisiä herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee, että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt…
Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin miehistä kun ajoivat rantaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, — oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi, Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle, hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä…
— Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. — Kylläpä se on simaa!
— Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. — Yhteiset rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa? Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa? keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet soutamaan turkkilaisia kaleereja!
— Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, — olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään vielä paistaa leppeä aurinko.
Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.
Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta".
He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon, herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.
Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa. Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin tuntemattomaan pimeyteen.
— No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen sydämellisesti nuorukaisen kättä. — Pitäkää nyt varanne!
— En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas näemme toisemme.
— Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.
— Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti olkapäitään.
— Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!
— Jääkää terveeksi, armollinen herra.
— Jumala teitä varjelkoon!
— Vive valeque! huusi herra Zagloba. — Ja jos virta vie teidät aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr! Kuinka täällä on kylmä!
— Hyvästi!
— Näkemiin asti!
Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.
He tulivat Tasminin suulta Dnieperille.
Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti, soutajat alkoivat laulaa:
Sumut vaan ei nouse ei,
hei, hei tuulantei!
Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa — Bohun oli jäänyt tänne ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin — ja hän nukkui.
YHDEKSÄS LUKU.
Aamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen. Ilma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin tuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa.
Rannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen äärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli aivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen, kun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi:
— Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä.
— Ei tämä merta ole, joki on vaan nyt niin mahtava, vastasi
Skrzetuski, — ja rannat tulevat näkyviin heti kun sumu laskee.
— Ei taida meillä enään olla pitkältä Turkin maallekaan?
— Lähdemme vaikka sinnekin, jos käsketään; näethän, ettemme täällä ole yksin.
Samassa silmänräpäyksessä saattoi nähdä toistakymmentä erilaista lotjaa, bajdakkeja ja tumbasseja, kasakkain kapeita, mustia, kaislalla sidottuja veneitä eli niinsanottuja tshajkoja. Toiset näistä aluksista kulkivat nopeasti virran mukana jokea alaspäin, toiset ponnistelivat vaivaloisesti airojen ja purjeiden avulla virran suuntaa vastaan. Niissä kuljetettiin kaloja, vahaa, suolaa ja kuivattuja luumuja joen rannalla oleviin kaupunkeihin. Toiset taas palasivat vanhoilta asutusseuduilta, kuljettaen ruokavaroja Kudakiin ja kaikkinaista muuta tavaraa, joka hyvin teki kauppansa Siczin torilla. Dnieperin rannat olivat jo Psjolan suusta alkaen täydellistä aavikkoa, vain siellä täällä häämöitti kasakkain talvimajoja. Joki muodosti Siczin ja muun maailman välille yhdistävän tien ja liike siinä oli melkoinen, varsinkin silloin, kun vesi oli korkealla ja saattoi laivoilla kulkea koskistakin, Nenasytetsia kuitenkin lukuunottamatta, alas jokea.
Luutnantti katseli uteliaana tätä jokielämää ja hänen lotjansa etenivät sillaikaa nopeasti Kudakia kohti. Sumu laski ja rantojen ääriviivat kävivät selviksi. Matkustajien päiden päällä lenteli miljoonia vesilintuja, pelikaaneja, villihanhia, kurkia, sorsia, lokkeja ja kalakotkia; kaislikoissa rannoilla vallitsi sellainen melu, sellainen veden loiskina ja siipien humu, että olisi tehnyt mieli sanoa lintujen siellä pitävän valtiopäiviään tai käyvän sotaa.
Krementshugista alaspäin kävivät rannat matalammiksi ja avonaisemmiksi.
— Katsokaappas, armollinen herra, huudahti yhtäkkiä Rzendzian, — vaikka aurinko paistaa, niin on kuin olisi lunta tuolla kentillä.
Skrzetuski katsahti sinne: todella välkkyi silmänkantamiin asti jotakin valkeaa auringossa joen molemmilla rannoilla.
— Hei, luotsi, mikä tuolla kiiltää noin valkeana? kysyi hän luotsilta.
— Kirsikkapuut, hyvä herra! vastasi luotsi.
Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää. Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt missään.
— Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. — Ja miksei täällä asu ihmisiä?
Eläimiä täällä on runsaasti.
Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta, että näiden liha on myrkkyä.
Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.
Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan. Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja, sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen, oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta koskematon ja salaperäinen.
Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.
Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa, kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle. Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja myrkyttivät ilman.
Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät, että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski, että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa keskelle zaporogilaisleiriä.
Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi; viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi Kudakin torni taivaanrannalle — matkan ensi osa oli suoritettu.
Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.
Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.
Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki, jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa olivat siirtyneet aroille.
— Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.
— Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?
— Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä, jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.
— Entä Chmielnicki?
Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin, sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää puolianne?
Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä äänellä:
— Minä en voi pitää puoliani.
— Kuinka niin?
— Sillä minulla ei ole ruutia. Lähetin likemmä kaksikymmentä venettä sitä hakemaan, jotta minulle lähetettäisiin edes vähän — mutta ei lähetetty. En varmaan tiedä, olisivatko lähetit matkalla vangitut vai eikö ole ruutia saatavissa — tiedän vain, että tähän asti ei ole lähetetty. Minulla on ampumavaroja kahdeksi viikoksi, mutta ei enemmäksi aikaa. Jos minulla olisi niitä tarpeeksi, niin ennen minä räjähyttäisin Kudakin ja itseni ilmaan kuin kasakan jalka astuisi tänne. Minun on käsketty jäädä tänne ja jään siis, on käsketty vartioida ja minä vartioitsen, on käsketty näyttää hampaita ja minä näytän: ja kun täytyy kuolla ja kun kerran äiti on minut synnyttänyt, niin osaan kuollakin.
— Eikö teidän armonne itse voi valmistaa ruutia?
— Kahteen kuukauteen eivät zaporogilaiset ole päästäneet tänne salpietaria, jota täytyy tuoda Mustaltamereltä — ykskaikki, täytyy kuolla.
— Meilläpä on opittavaa teiltä vanhoilta sotilailta! Mutta entä jos itse lähtisitte noutamaan salpietaria?
— Minä en jätä Kudakia enkä voi jättää, hyvä herra. Täällä minä olen elänyt ja täällä tulkoon kuolemakin. Älkää luulko, että teitä täällä odottavat juhlalliset ja komeat vastaanotot, jommoisia muualla valmistetaan lähettiläiden kunniaksi, ei teitä matkallanne myöskään suojele lähettilään arvo. Nehän murhaavat omia atamanejansakin, siitä asti kun olen ollut täällä, en muista että kukaan heistä olisi kuollut luonnollisen kuoleman. Ja sama kohtalo odottaa teitäkin.
Skrzetuski vaikeni.
— Näen että rohkeutenne lannistuu. Parempi on, ettette lähde.
— Herra komendantti, vastasi luutnantti suuttuneena, — keksikää jotakin parempaa minua peloittaaksenne, sillä sen mitä minulle nyt sanotte, olen kuullut jo kymmenen kertaa ja kun neuvotte minua keskeyttämään matkani, niin näen, ettette itsekään minun sijassani lähtisi — miettikää siis, eikö teiltä puutu paitsi ruutia myöskin rohkeutta Kudakin puolustukseen!
Grodzicki ei suuttunut, vaan katsoi tyynesti luutnanttiin.
— Terävähampainen hauki, mutisi hän vahävenäjän kielellä. — Suokaa minulle anteeksi. Vastauksestanne näen, että osaatte puolustaa ruhtinaan ja aatelissäädyn arvoa. Annan teille pari tshaikaa, sillä proomuillanne ette pääse alas koskista.
— Juuri sitä tulinkin pyytämään teidän armoltanne.
— Nienasytetsissa tulee teidän käskeä vetämään ne maata myöten, sillä vaikka siellä onkin paljon vettä, ei sieltä voi kukaan kulkea. Ehkä mahdollisesti joku pieni vene pääsee siitä. Ja kun olette päässyt alavesille, niin pitäkää varanne, ettei teitä hyppäytetä pois veneestä ja muistakaa, että rauta ja lyijy ovat kaunopuheisemmat kuin sanat. Siellä annetaan arvoa vain rohkeille miehille. Tshaikat ovat huomisaamuna valmiit, käsken panna niihin vain toisen peräsimen lisää, sillä yksi ei riitä koskissa.
Sen sanottuaan läksi Grodzicki tuvasta näyttämään luutnantille linnaa ja sen laitoksia. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja kuri. Vartiat kävelivät valppaina valleilla yöt ja päivät ja tatarilaisten vankien täytyi lakkaamatta vahvistaa ja korjata niitä.
— Minä annan luoda vallin joka vuosi aina kyynärää korkeammaksi, sanoi herra Grodzicki, — se onkin jo niin korkea, että jos minulla olisi ruutia tarpeeksi, niin ei satatuhattakaan miestä mahtaisi minulle mitään. Mutta ilman ampumavaroja en voi pitää puoliani, jos tulee ylivoimainen vihollinen.
Linnoitus oli todellakin vaikea valloittaa, sillä paitsi tykkejä suojelivat sitä Dnieperin äkkijyrkät rannat, ja luoksepääsemättömät kalliot nousivat vedestä kuin seinä. Ei tarvittu edes lukuisaa linnaväkeä. Eikä linnassa ollutkaan enempää kuin kuusisataa miestä, mutta nämä olivat sensijaan valituinta väkeä, aseinaan musketit ja piipyssyt. Dnieper juoksi tällä kohdalla ahtaassa uomassa ja oli niin kapea, että valleilta ammuttu nuoli lensi kauvas toiselle rannalle. Linnan tykit hallitsivat molempia rantoja ja koko seutua. Sitäpaitsi oli puolen penikulman päässä linnasta korkea torni, josta näki yltympäri kahdeksan Puolan penikulman päähän ja siinä sata sotamiestä, joita herra Grodzicki joka päivä kävi tarkastamassa. Kun nämä havaitsivat jossakin ihmisjoukon, antoivat he merkin linnaan ja silloin soitettiin siellä heti kelloja ja koko linnaväki oli aseissa.
— Tuskin kuluu viikkoakaan, sanoi herra Grodzicki, — ilman hälyytystä, sillä tatarit kulkevat täällä kuin susilaumat ja välistä heitä on tuhansia ja heitä me tykeillämme lakaisemme maahan minkä jaksamme, mutta usein tapahtuu, että vartiat luulevat villejä hevoslaumoja tatareiksi.
— Eikö olo tällaisessa yksinäisyydessä käy teille ikäväksi? kysyi herra Skrzetuski.
— Vaikka minulle annettaisiin paikka kuninkaallisissa huoneissa, niin olisin mieluummin täällä. Enemmän minä täältä näen maailmaa kuin kuningas akkunastaan Varsovassa.