Ja valleilta näkyikin todella arojen ääretön avaruus, joka tähän aikaan vuotta oli kuin ainoa vihreä meri; pohjoisessa oli Samarajoen suu ja etelässä näkyi koko Dnieperin juoksu, kalliot, jyrkänteet, metsät aina toisen Dnieperin putouksen, Surskin kuohuihin asti.
Illansuussa he vielä kävivät katsomassa tornia, koska Skrzetuski, joka ensi kerran näki tämän kaukaisilla aroilla sijaitsevan linnan, oli huvitettu kaikesta. Sillaikaa laitettiin kauppalassa häntä varten kuntoon tshaikoja. Kun molempiin päihin oli pantu ruori, tulivat ne helpommiksi ohjata. Aamulla varhain piti hänen lähteä liikkeelle. Mutta yöllä hän ei juuri ensinkään nukkunut, hän vain ajatteli, mitä hänen tuli tehdä, nyt kun välttämätön perikato uhkasi häntä hänen lähettiläsretkellään kauheaan Sicziin. Elämä hänelle hymyili, sillä hän oli nuori ja rakasti ja hänellä oli toivoa saada elää rakastettunsa rinnalla. Mutta enemmän kuin elämää rakasti hän kuitenkin kunniaa ja mainetta. Hänen mieleensä johtui, että sota on tulossa ja että Helena, odottaessaan häntä Rozlogissa, voi joutua kauhean tulipalon uhriksi, hän voi jäädä ei ainoastaan Bohunin, mutta myöskin villin ja hillittömän roskaväen käsiin. Skrzetuskin sydäntä kalvoi tuska ja levottomuus. Arot ovat jo varmaan kuivat ja nyt voisi Rozlogista ajaa Lubnieen, ja hän oli kuitenkin käskenyt Helenaa ja vanhaa ruhtinatarta odottamaan hänen paluutaan, sillä hän ei voinut otaksua, että myrsky puhkeaisi niin nopeasti. Hän ei tietänyt, mikä häntä saattoi olla uhkaamassa matkalla Sicziin. Siksi käveli hän nyt nopein askelin linnatuvassa, tarttui tuontuostakin leukaansa ja väänteli käsiään. Mitä hänen oli tehtävä? Miten meneteltävä? Ajatuksissaan hän jo näki Rozlogin tulessa ja ympärillä ulvovan väkijoukon, joka enemmän muistutti pahoja henkiä kuin ihmisiä. Hänen omat askeleensa herättivät synkän kaiun linnan holveissa ja hänestä tuntui, että pahat vallat jo vaanivat Helenaa. Valleilta soitettiin merkki, että valot ovat sammutettavat. Se vaikutti häneen ikäänkuin se olisi ollut Bohunin torventoitotus. Hän kiristeli hampaitansa ja piti kiinni sapelin kahvasta. Oi, miksi hän olikin väkisin pyrkinyt tälle retkelle ja vapauttanut Bychowiecin!
Rzendzian joka nukkui kynnyksellä, oli huomannut herransa kiihtyneen mielentilan. Hän nousi, hieroi silmiään, pani soihdut, jotka paloivat rautaisissa vanteissa, loimuamaan ja alkoi kierrellä pitkin huonetta, herättääkseen herransa huomion.
Mutta luutnantti oli kokonaan vaipunut tuskallisiin ajatuksiinsa ja jatkoi yhä kävelyään, herättäen askelillaan eloon nukkuneet kaiut.
— Herra luutnantti, hoi! sanoi Rzendzian. Skrzetuski katseli hänen lasittunein silmin. Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään.
— Rzendzian, pelkäätkö sinä kuolemaa? kysyi hän.
— Ketä? jaa niin, kuolemaa? Mitä armollinen herra puhuukaan?
— Joka lähtee Sicziin, ei palaa sieltä.
— Miksikä armollinen herra sitte lähtee sinne?
— Se on minun tahtoni, älä sinä sekaannu siihen; mutta sinua minun käy sääli, sillä sinä olet vielä lapsi ja vaikka oletkin aika veitikka, niin eivät sinun hulivilitemppusi siellä auta. Palaa sinä Czehryniin ja sieltä Lubnieen.
Rzendzian raappi päätään.
— Armollinen herra, kyllä minä pelkään kuolemaa, sillä kuka sitä ei pelkäisi — silloinhan ei pelkäisi Jumalaakaan, sillä hänen tahtonsahan on tehdä ihminen joko eläväksi tai kuolleeksi —, mutta jos te lähdette vapaaehtoisesti kuolemaan, niin silloin se tulee teidän synniksenne, koska olette herra, eikä minun viakseni, joka olen palvelija. Siksi minä en jätäkään teitä, sillä minä en ole mikään moukka, vaan aatelismies, vaikkakin köyhä, enkä myöskään ole ilman kunniantuntoa.
— Tiesin että olet kunnon poika, siksi sanon sinulle: kun et tahdo lähteä vapaaehtoisesti, niin saat lähteä käskystäni, se on kun onkin nyt niin.
— Vaikka armollinen herra minut tappaisi, niin minä en lähde! Luuletteko te, että minä olen mikäkin Juudas tai muu sellainen, joka jättäisi teidän armonne kuolemaan?
Tätä sanoessaan Rzendzian vei kätensä silmilleen ja alkoi ääneensä itkeä. Herra Skrzetuski huomasi, ettei hän tällä tavoin pääse tarkoituksensa perille. Hän ei myöskään tahtonut käyttää uhkaa, sillä hänen kävi poikaa sääli.
— Kuulehan, sanoi hän Rzendzianille, — sinä et kuitenkaan voi olla minulle miksikään avuksi, enkä minäkään vapaaehtoisesti pane päätäni miekan alle, vie siis Rozlogiin kirje, sillä se on minulle tärkeämpää kuin itse elämä. Sano siellä neidille ja ruhtinaille, että he heti, vähääkään viivyttelemättä, toimittavat neidin Lubnieen, muuten kapinalliset heidät yllättävät. Jää sinä itse valvomaan, että tämä kaikki tapahtuu. Minä uskon sinulle tärkeän toimen, toimen, joka on ystävän eikä palvelijan arvoinen.
— Teidän armonne saa lähettää jonkun muun; kirjeen voi viedä kuka hyvänsä.
— Mutta kehenkä muuhun minä täällä voin luottaa? Oletko tullut hulluksi? Minä toistan sinulle vielä: mitä minä hyödyn, vaikka kaksi kertaa pelastaisit elämäni, jollet vielä tee minulle tätä palvelusta, nyt kun minä olen tuskissani enkä tiedä mitä voi tapahtua ja kylmä hiki vuotaa pitkin ihoani.
— Hyvä Jumala! näen että minun täytyy lähteä, mutta minun käy armollista herraa niin sääli, että vaikka lahjoittaisitte minulle tuon pistevyön, niin en ilostuisi.
— Saat vyön, mutta toimita asiasi hyvin.
— Minä en tahdo vyötäkään, jollei armollinen herra päästä minua mukaansa.
— Sinä matkustat huomenna takaisin veneessä, jonka herra Grodzicki lähettää Czehryniin, ja sitte sinä viipymättä ja levähtämättä lähdet suoraan Rozlogiin. Älä sano vanhalle ruhtinattarelle äläkä neidille, mikä minua uhkaa, pyydä vaan että he lähtisivät heti, vaikkapa ratsain ja vaikkapa ilman matkatavaroita Lubnieen. Kas tuossa rahamassi matkallesi; kirjeen kirjoitan heti paikalla.
Rzendzian vaipui luutnantin jalkojen juureen.
— Herrani, enkö minä enään saa nähdä teitä?
— Jos Jumala suo, jos Jumala suo! vastasi luutnantti nostaen hänet seisaalleen. — Mutta ole Rozlogissa iloisen näköinen. Ja pane nyt nukkumaan.
Loppuyö kului Skrzetuskilta kirjeen kirjoittamiseen ja palavaan rukoukseen. Sen jälkeen rauhan enkeli liiteli hänen luoksensa. Yö oli jo valjennut ja aamun koitto loisti idän puolella sisään kapeista ikkunoista. Päivä teki tuloaan ja ruusunpunaiset välähdykset livahtelivat huoneeseen. Tornissa ja linnassa aljettiin soittaa väkeä hereille. Pian ilmestyi herra Grodzicki huoneeseen.
— Herra luutnantti, veneet ovat valmiit.
— Minä olen minäkin valmis, sanoi Skrzetuski tyynesti.
KYMMENES LUKU.
Keveät veneet kiitivät veden mukana kuin pääskyset, kuljettaen nuorta ritaria ja hänen kohtaloaan. Tulvaveden takia eivät kosket olleet erittäin vaaralliset. Surskin ja Lochannyn putoukset olivat jo selän takana, suotuisa aalto auttoi heidät Woronowa Zaboran koskesta ja vain vähän raappivat veneen pohjaa Kniazy ja Streltshy, ne vain hipaisivat eivätkä lyöneet rikki. Vihdoin tulivat kauhean Nienasytetsin vaahdot ja pyörteet kaukaa näkyviin. Nyt täytyi astua ulos veneistä ja vetää ne maata myöten. Se oli vaivaloinen ja raskas työ, johon tavallisesti meni koko päivä. Onneksi oli, nähtävästi entisten kuljetusten jäljeltä, pitkin koko rantaa jäänyt suuri joukko pyöreitä puita, jotka pantiin veneitten alle, jotta ne helpommin liukuisivat. Ei koko seudulla enempää kuin aroillakaan näkynyt ainoaa elävää olentoa, ei myöskään joella ainoatakaan venettä, sillä Sicziin saattoivat kulkea vain ne, jotka herra Grodzicki päästi Kudakin läpi ja hän katkaisi tahallaan Zaporozen, koskien takaisten maiden yhteyden muun maailman kanssa. Hiljaisuutta häiritsi vain aaltojen kohina Nienasytetsin kallioita vastaan. Sillaikaa kun väki kuljetti veneitä eteenpäin, katseli herra Skrzetuski luonnon viileyttä ympärillä. Peloittava näky oli hänen silmiensä edessä. Poikkipäin yli koko joen leveyden oli seitsemän kalliotoetta törröttämässä veden yli. Ne olivat mustat ja aallot olivat niihin murtaneet ikäänkuin portteja ja läpikäytäviä. Vesi kolkutteli koko painollaan näitä tokeita ja ponnahti tuontuostakin niistä ylös, ärjyi, raivosi ja, hajaantuneena valkeaksi, vaahtoisaksi sakaksi, hypätä niiden välitse, niinkuin pillastunut ratsu. Mutta vielä kerran takaisin lyötynä se, ennenkuin oli päässyt valumaan ulos aukoista, ikäänkuin kiristeli hampaitaan kallioita kohti, kääntelihe voimattomassa vihassa ja muodostui pyörteiksi; se kuohahti patsaina ilmaan, kiehui niinkuin sitä olisi keitetty ja läähätti väsymyksestä kuin villi peto. Sitte kuului uudestaan kuin sadan tykin pauke, kuin kokonaisten susilaumojen ulvona ja korskahteleminen. Vielä viimeinen ponnistus! Ja jokaisen kosken kynnyksellä oli vastassa sama taistelu, sama kiehuna. Kuilun yläpuolella kirkuivat linnut ikäänkuin pelästyksissään edessään olevasta näöstä ja kynnysten välille lankesi synkät varjot kallioista, jotka värjöttivät suvannon ääressä kuin mitkäkin pahat henget.
Veneitä vetävät miehet tekivät ahkeraan ristinmerkkejä ja varoittelivat luutnanttia menemästä liian likelle rantaa. Heillä oli näet sellainen luulo, että se joka liian kauvan katselee Nienasytetsia, lopulta näkee jotakin, josta järki hämmentyy. Venemiehet vakuuttivat niinikään, että pyörteistä välistä sukelsi esiin mustia pitkiä käsiä, ne tarttuivat kiinni varomattomiin, jotka tulivat liian lähelle ja silloin kuului kuiluista kauheaa naurua. Yön aikaan eivät Zaporogin kasakat uskaltaneet vetää venettään kosken kohdalta.
Suistomaan veljeskuntaan ei otettu ketään toveriksi, jollei hän yksin veneessään ollut kulkenut kaikista näistä koskista. Vain Nienasytetsiin nähden tehtiin poikkeus, koska vedet eivät milloinkaan peittäneet sen kallioita. Ainoastaan Bohunin tiesivät sokeat laulajat kertoa laskeneen Nienasytetsistakin, mutta sitä ei kuitenkaan uskottu.
Veneiden vetäminen vei miltei koko päivän ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun luutnantti uudelleen istuutui veneeseensä. Seuraavat kosket olivat helpot laskea, sillä kivet niissä olivat kokonaan veden peitossa. Vihdoin päästiin suiston tyynille vesille.
Matkallaan näki herra Skrzetuski Kuczkasin rajapyykin, valkeista kivistä tehdyn jättiläiskokoisen kummun, jonka ruhtinas oli teettänyt käyntinsä muistoksi. Samasta kummusta oli herra Boguslaw Maszkiewicz Lubniessa kertonut hänelle. Sicziin ei enään ollut pitkä matka, mutta kun luutnantti ei tahtonut yön aikaan lähteä Czertomelikin mutkiin, päätti hän jäädä yöksi Chortycaan.
Niinikään halusi hän tavata jonkun zaporogilaisen, edeltäpäin ilmoittaakseen tulonsa, jotta tiedettäisiin, että hän on lähettiläs eikä muu matkustavainen. Chortyca näytti luutnantin suureksi hämmästykseksi olevan tyhjänä, hän oli nimittäin Grodzickilta kuullut, että siellä aina pidettiin kasakkavartiosto tatarilaishyökkäysten varalta. Hän lähti nyt itse muutaman sotamiehen kanssa saarta kohden tiedustelulle, mutta pysytteli verraten kaukana rannasta. Koko saaren mittaa hän ei voinut kulkea, sillä se oli melkein penikulman pituinen ja tulossa oli pimeä ja koleanpuoleinen yö. Niin ollen hän palasi veneittensä luo, jotka sillä välin olivat vedetyt hiekalle, ja rannalle sytytettiin nuotioita karkoittamaan sääskiä.
Suurin osa yötä kului rauhallisesti. Sotamiehet ja soutajat asettuivat nukkumaan tulien ääreen. Ainoastaan vartiat olivat valveilla ja samoin luutnantti, jota Kudakista lähtien oli vaivannut kauhea unettomuus. Hän tunsi myöskin, että hänessä on kuume. Hetkittäin hän oli kuulevinaan saaren sisäosasta lähestyviä askelia välistä taas kummallisia ääniä, ikäänkuin vuohien määkinää jossakin etäällä. Mutta hän arveli, että hänen korvansa pettävät.
Yhtäkkiä, vähää ennen aamun koittoa seisahtui hänen eteensä jokin tumma hahmo.
Se oli vartioston vääpeli.
— Herra, nyt ne tulevat! sanoi hän hätäisesti.
— Ketkä?
— Varmaan suistolaiset; heitä on noin neljäkymmentä.
— Hyvä. Se ei ole paljon. Herätä miehet. Ampukaa!
Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja, leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.
Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:
— Kuka siellä rannalla on?
— Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.
— Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!
— Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä vääpeli.
Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.
— Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, — älä pelkää. Lähettiläille ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!
Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin. Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.
Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi:
— Kuka täällä on lähettiläs?
Väkevä viinanhaju levisi yltympäri. Zaporogilainen oli nähtävästi juovuksissa.
— Kuka täällä on lähettiläs? toisti hän.
— Minä olen, vastasi ylpeästi herra Skrzetuski.
— Sinä?
— Olenko minä sinun veljesi, kun minua sinuttelet?
— Ymmärrä toki senkin raakalainen olla kohtelias, keskeytti vääpeli.
— Ihmisten on tapana sanoa: korkeasti jalosukuinen herra lähettiläs.
— Hitto teidät vieköön, pirun sikiöt ja korkeasti jalosukuiset pojat! Mitä asiaa teillä on atamanille?
— Se ei kuulu sinuun! Tiedä vain, että kaulasi riippuu siitä, toimitatko minut heti atamanin luo.
Samassa hetkessä astui toinenkin zaporogilainen esiin joukosta.
— Me olemme täällä atamanin käskystä, sanoi hän, — ja valvomme, ettei kukaan ljahi lähestyisi meitä. Ja jos joku lähestyy, tulee meidän vangita hänet ja viedä atamanin luo, minkä myös teemme.
— Sitä ei vangita, joka lähtee vapaaehtoisesti.
— Vangitsen, sillä sellainen on käsky.
— Tiedätkös, moukka, mitä merkitsee lähettilään persoona ja tiedätkö, ketä minä täällä edustan?
Silloin puuttui vanha jättiläinen puheeseen:
— Saattakaamme lähettiläs, mutta parrasta taluttaen — kas noin!
Sen sanottuaan tarttui hän luutnantin leukaan, mutta päästi samassa hetkessä valituksen ja kaatui maahan kuin salaman iskemänä.
Luutnantti oli nuijalla halkaissut hänen päänsä.
— Lyö! lyö! ulvoivat vimmastuneet äänet joukosta. Ruhtinaan miehet ryntäsivät pelastamaan päällikköään. Kiväärit paukkuivat, huudot "lyö, lyö" sekaantuivat raudan kalskeeseen. Syntyi sekamelskainen taistelu. Tappelun tuoksinassa tallatut tulet sammuivat ja pimeys verhosi taistelijat. Pian oli toinen niin toisen kimpussa, ettei enää ollut tilaa edes huitomiseen, ja veitset, nyrkit ja hampaat saivat korvata sapelin.
Pian kaikui saaren sisäosasta lukuisia uusia huutoja: hyökkääjille tuli apua.
Hetken perästä se jo olisi tullut liian myöhään, sillä Skrzetuskin reippaat sotamiehet olivat voiton puolella.
— Veneisiin! huusi luutnantti kaikuvalla äänellä. Sotamiehet täyttivät silmänräpäyksessä käskyn, mutta onnettomuudeksi olivat veneet vedetyt liian kauvas hiekalle, joten niitä ei ehdittykään työntää vesille. Sillävälin oli vihollinen raivoisana hyökännyt rannalle.
— Ampukaa! komensi herra Skrzetuski.
Yhteislaukaus musketeista pysähdytti heti hyökkääjät. He joutuivat hämilleen, vetäytyivät ryhmään ja peräytyivät epäjärjestyksessä, jättäen toistakymmentä ruumista makaamaan hiekalle. Muutamat kaatuneista heittelehtivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin vedestä nostetut ja rannalle viskatut kalat.
Samaan aikaan työnsivät venemiehet kymmenkunnan sotamiehen auttamina airot maahan ja ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen veneet vesille. Turhaan.
Vihollinen alkoi hyökkäyksensä kauempaa. Veteen sattuvien kuulien läiske sekaantui nuolien vinkunaan ja haavoitettujen voihkinaan.
Tatarit yllyttivät toinen toistaan, huutaen yhä kimeämmin Allahin nimeä. Vastaan kuuluivat kasakkain huudot "lyö! lyö!" ja herra Skrzetuskin tyyni ääni, joka yhä useammin toisti komentoa:
— Ampukaa!
Aamun sarastus valaisi kalpeana taistelua. Maan puolella saattoi nähdä kasakkain ja tatarien joukon, edelliset pyssynperät poskea vastaan, jälkimäiset jännittämässä taaksepäin ja laukaisemassa kaaripyssyjensä jänteitä. Veden puolella näkyi kaksi venettä, joista vähän päästä savusi ja välkähteli yhteislaukauksia. Joukkojen välillä makasivat ruumiit jo levollisina pitkällään hiekalla.
Yhdessä veneessä seisoi herra Skrzetuski muita pitempänä, ylpeänä ja tyynenä, pitäen käsissään luutnantin arvomerkkiä, taistelunuijaa, ja paljain päin, sillä tatarilainen nuoli oli vienyt hatun hänen päästään.
Vääpeli lähestyi häntä ja kuiskasi:
— Herra, me emme voi pitää puoliamme — niitä on liian suuri joukko!
Luutnantti ei enään välittänyt muusta kuin että hän voisi verellään sinetöidä lähettitoimensa, kostaa arvonsa solvaamisen ja kuolla kunnialla. Sentähden hän, sillaikaa kun hänen sotamiehensä tekivät eväspusseistaan jonkinlaista suojusta, jonka takaa he puolustivat itseään vihollista vastaan, seisoi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet ja että kaikki laukaukset ja lyönnit saattoivat osua häneen.
— Hyvä, sanoi hän, — kaatukaamme viime mieheen asti.
— Kaatukaamme, isä kulta! huusivat sotamiehet.
— Ampukaa!
Veneistä nousi uudelleen savua. Saaren keskeltä alkoi tulvia yhä uusia joukkoja, aseinaan keihäät ja viikatteet. Hyökkääjät jakaantuivat kahteen osaan. Toisen hallussa oli ampumisen toimi, toinen, johon kuului noin kaksisataa kasakkaa ja tataria, odotti otollista hetkeä ryhtyäkseen käsikähmään. Samaan aikaan ilmestyi saaren kaislikoista neljä venettä, joiden aikomus oli hyökätä luutnantin päälle selästä ja molemmilta sivuilta.
Oli jo aivan valoisaa. Savut kiirivät pitkinä nauhoina tyynessä ilmassa, verhoten taistelutantereen.
Luutnantti käski kahdenkymmenen sotamiehen kääntyä hyökkääviä veneitä vastaan, jotka airojen tarpomina linnun nopeudella kiitivät joen tyyntä pintaa. Saaren sisäosista tulevia tatareja ja kasakoita vastaan suunnattu kiväärituli kävi sentakia melkoista heikommaksi. Sitä he näkyivät odottaneenkin.
Vääpeli lähestyi uudestaan luutnanttia.
— Herra! Tatarit ottavat tikarit hampaisiinsa. Pian he heittäytyvät meidän kimppuumme.
Ja aivan, oikein noin kolmesataa tataria, sapelit käsissä ja puukot hampaissa, valmistautuikin hyökkäämään. Heidän seurassaan oli muutamia kymmeniä zaporogilaisia, viikatteet kädessä.
Oli nähtävästi tarkoitus rynnätä joka taholta, sillä hyökkääjien veneet olivat jo tulleet ampumamatkan päähän. Veneiden sivuilta pöllähteli savupilviä. Kuulia alkoi kuin rakeita sataa luutnantin miesjoukkoon. Molemmat veneet olivat täynnä voihkivia. Kymmenkunnan minuutin kuluttua oli puolet luutnantin miehistä kaatunut ja loput taistelivat epätoivon vimmalla. Heidän kasvonsa olivat ruudinsavusta mustuneet, heidän kätensä väsyneet, katse oli käynyt sameaksi, silmät verestivät ja muskettien piiput alkoivat polttaa kämmeniä. Suurin osa oli haavoittunut.
Äkkiä täytti kauhea melu ja ulvonta ilman: tatarit alkoivat ryntäyksensä.
Nopean liikkeen vaikutuksesta hälveni savu yhtäkkiä ja näkyviin tulivat luutnantin molemmat veneet, jotka olivat kokonaan mustan tatarilaisjoukon peitossa, ikäänkuin kaksi hevosenruumista, joita susilauma raatelee. Tämä joukko töni, kuhisi, ulvoi, ponnisteli; se näytti taistelevan oman itsensä kanssa ja tuhoutuvan. Toistakymmentä Skrzetuskin sotamiehistä teki vielä vastarintaa ja luutnantti itse seisoi maston ääressä, kasvot veressä, ammuttu nuoli vasemmassa olkapäässään ja vimmatusti puolustautuen. Hänen vartalonsa näytti ympäröivän joukon keskellä jättiläiskokoiselta, sapeli välkähteli kuin salama, sen lyönteihin vastasivat voivotukset ja ulvonta. Vääpeli ja eräs sotilas vartioivat häntä ja joukko peräytyikin välistä näiden kolmen edestä. Mutta takaapäin sattunut lyönti kaatoi hänet kumoon ja sapelin iskuista meni hän tainnoksiin.
— Eloon jääneet vietäkööt atamanin luo! karjui ääniä joukosta. —
Antautukaa!
Mutta herra Skrzetuski antautui nyt vain Jumalalle, sillä äkkiä hän kalpeni ja horjahti veneen pohjalle.
— Hyvästi, isä kulta! huudahti vääpeli epätoivoisella äänellä.
Hetken perästä kaatui hänkin. Hyökkääjien tunkeva joukko peitti veneen kokonaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Mittojen ja painojen vakausmiehen eli niinsanotun "kantarejn" mökissä Hassan Baszan esikaupungissa Siczissä istui pöydän ääressä kaksi zaporogilaista, vahvistaen itseään hirssiviinalla, jota he hörppivät lakkaamatta pöydän keskellä olevasta puutuopista. Toinen vanha, jo sammaltunut oli Filip Zachar, itse vakausmies, toinen Anton Tatarczuk, czehryniläisen huonekunnan atamani, noin neljänkymmenvuotias mies, pitkä ja voimakas, kasvoissa villi ilme, silmät vinossa niinkuin yleensä tatareilla. Molemmat puhuivat keskenään hiljaa, ikäänkuin peläten, että joku heitä kuuntelisi.
— Siis tänäpäivänä? kysyi vakausmies.
— Tuskin sentään aivan heti, vastasi Tatarczuk. — Odotetaan vielä leiriatamania ja Tuhaj-beita, joka läksi Chmielnickin itsensä kanssa Bazawlukiin, koska horda nyt on siellä. Toverineuvosto on jo kokoontunut asepihalle, mutta huonekunnat kutsutaan neuvotteluun vielä ennen iltaa. Ennen yötä on jo kaikki selvillä.
— Hm, ehkä käy hullusti, mutisi vanha Filip Zachar.
— Kuule, kantarej, tiedätkö, että sillä oli kirje minulle.
— Tiedän kyllä, sillä itse minä vein kirjeet leiriatamanille, ja minä olen kirjoitustaitoinen mies. Puolalaiselta löydettiin kolme kirjettä, yksi itse leiriatamanille, toinen sinulle ja kolmas nuorelle Barabaszille. Kaikki Siczissä tietävät sen jo.
— Mutta kuka ne on kirjoittanut, tiedätkö sen?
— Leiriatamanille kirjoitti itse ruhtinas, sillä kirjeessä oli hänen sinettinsä, mutta kuka teille kirjoitti, sitä en tiedä.
— Varjele, laupias Jumala!
— Jos sinua vaan ei siinä mainita selvästi puolalaisten ystävänä, niin ei ole hätää.
— Varjele, laupias Jumala, toisti Tatarczuk.
— Nähtävästi pelkäät.
— Hyi olkoon, en minä mitään pelkää.
— Mahdollista on myöskin, että leiriatamani kääntää ja vääntää kaikki kirjeet, sillä hänen omakin kallonsa on vaarassa. Oli siellä kirje yhtä hyvin hänelle kuin teillekin.
— Ehkä.
— Mutta jos sinä pelkäät jotakin…
Tässä vanha kantarej alensi ääntään entistä enemmän.
— Lähde pakoon!
— Mutta kuinka? Ja minne? kysyi levottomana Tatarczuk. — Leiriatamani on pannut vahdit kaikille saarille, ettei kukaan pääsisi purjehtimaan ljahien luo ilmoittamaan mitä täällä tehdään. Bazawlukissa pitävät tatarit tarkasti vahtia. Täältä ei pääse luiskahtamaan kalakaan, eikä lintukaan lennä täältä pois.
— Piiloittaudu sitte itse Siczissä, mikäli voit.
— Kyllä ne löytävät. Paitsi jos sinä piiloitat minut tynnyrien sekaan basaarissa. Sinä olet sukulaiseni!
— En piiloittaisi omaa veljeänikään. Jos pelkäät kuolemaa, niin juo itsesi juovuksiin: humalassa et tunne mitään.
— Ehkei kirjeessä ole mitään.
— Mutta jos…
— Voi surkeutta! voi surkeutta! sanoi Tatarczuk. — Minä en pelkää mitään. Minä olen hyvä kasakka ja ljahien vihollinen. Mutta vaikkei kirjeessä olisikaan mitään, niin piru ties, mitä se ljahi sanoo neuvoston edessä. Hän voi minut tuhota.
— Se on kiukkuinen ljahi; ei hän sano mitään.
— Olitko tänään hänen luonansa?
— Olin. Voitelin hänen haavojansa tökötillä ja kaasin viinaa ja tuhkaa hänen kurkkuunsa. Kyllä hän paranee. Se on kiukkuinen ljahi. Kerrotaan että hän Chortycassa teurasti tatareja, ennenkuin saivat hänet vangiksi, niinkuin sikoja. Ole sinä levollinen ljahin puolesta.
Synkän kumea ääni katkaisi heidän keskustelunsa, asepihalla lyötiin rumpua. Kuullessaan tämän äänen säpsähti Tatarczuk ja hypähti pystyyn. Tavaton levottomuus kuvastui hänen kasvoillaan ja liikkeissään.
— Nyt soitetaan neuvotteluun, sanoi hän, hätäisesti hengittäen. — Varjele laupias Jumala! Filip, älä sano, mistä ja kenen kanssa olet puhunut. Varjele, laupias Jumala!
Sen sanottuaan tarttui Tatarczuk viinatuoppiin, nosti sen molemmin käsin huulilleen ja joi, joi, aivan kuin tahtoen juoda itsensä kuoliaaksi.
— Menkäämme nyt, sanoi vakausmies. Rummunpärinä kumisi yhä kuuluvammin.
He menivät ulos huoneesta. Hassan Baszan esikaupungin erotti asepihasta vain valli, joka ympäröi varsinaista kasarmikaupunkia ja portti, jonka yläpuolella oli korkea torni. Sieltä ammottivat tykkien kidat. Hassan Baszan keskellä oli vakausmiehentalo ja kauppa-atamanien mökit. Jotenkin laajan torin ympärillä olivat ladot, joissa kauppapuodit sijaitsivat. Ne olivat yleensä surkeannäköinä rakennuksia, häthätää kokoonkyhättyjä tammihirsistä, joita runsaasti saatiin Chortycasta, ja katetut risuilla ja kaislalla. Itse mökit, niiden joukossa myöskin vakausmiehen asumus, olivat metsästäjämajojen näköiset, sillä ainoastaan niiden katot kohosivat yläpuolelle maanpintaa. Nämä katot olivat mustat ja savuttuneet, sillä kun mökissä poltettiin tulta, tunki savu ei ainoastaan räppänän, vaan koko katon läpi ja silloin saattoi luulla, ettei edessä ollut ihmisasunto, vaan risu- ja kaislaläjä, jossa poltettiin tervaa. Mökeissä vallitsi ikuinen pimeys, siksi pidettiinkin niissä alituisesti pärevalkeaa. Puotilatoja oli muutamia kymmeniä. Niitä oli sekä sellaisia, jotka olivat huonekuntien omaisuutta että muukalaispuoteja, joissa välistä tatarit ja valakialaiset rauhan aikana kaupittelivat tavaroitaan. Edelliset myivät nahkoja, itämaisia kankaita, aseita ja kaikenlaista muuta tavaraa, jälkimäiset etupäässä viiniä. Mutta muukalaispuodeissa oli vain harvoin myyjiä, koska kauppa tässä villissä pesässä useimmiten muuttui ryöstöksi, josta ei vakausmies eivätkä puotiatamanit voineet pidättää joukkoja. Latojen välissä oli myöskin kolmekymmentä kahdeksan huonekunnille kuuluvaa kapakkaa ja niiden edessä makasi aina tunkioiden, lastujen, tammipölkkyjen ja hevoslannan keskellä tajuttoman juopumuksen tilassa zaporogilaisia, toiset vaipuneina sikeään uneen, toiset vaahto huulilla tai väännellen itseään viinahulluuden kouristuksissa. Muutamat puolihumalaiset ulvoivat kasakkalauluja, syljeskelivät, tappelivat tai suutelivat, kirosivat kasakan kohtaloa tai itkivät kasakkain kurjuutta ja tallailivat makaavien päitä tai rintoja. Vasta silloin, kun oli lähdettävä sotaretkelle tatareja vastaan tai Vähä-Venäjälle, käskettiin pysymään raittiina ja retkelle lähtevät rangaistiin kuolemalla, jos heidät tavattiin juovuksissa. Mutta tavallisina aikoina, varsinkin puotitorilla, olivat melkein kaikki juovuksissa: kantarej ja puotiatamanit, myyjät ja ostajat. Viinanhaju, sekaantuneena tervan, kalojen, savun ja hevosnahkojen katkuun täytti alituisesti ilman koko tässä esikaupungissa, joka puotiensa kirjavan tavaran puolesta muistutti jotakin puoleksi turkkilaista, puoleksi tatarilaista kaupunkia. Puodeissa myytiin kaikkea mitä ikinä saattoi ryövätä Krimistä, rumenilaisista maista tai Anatolian rannikoilta. Siellä oli räikeänvärisiä itämaisia kankaita, kultalankaa, altembassia, brokaadia, verkaa, karttuunia, drelliä ja palttinaa, pronssisten ja rautaisten tykkien kappaleita, nahkoja, turkkeja, kuivattua kalaa, luumuja ja turkkilaisia makeisia, kirkkoastioita, messinkisiä puolikuita, joita oli ryövätty minareteista, tai kullattuja ristejä, joita oli riistetty kreikanuskoisista kirkoista, ruutia ja lyömäaseita, nuijia, keihäitä ja satuloita. Ja kaikkien näiden sekalaisten esineiden ja värien keskellä kiertelivät ihmiset, puettuina mitä erilaisimmista puvuista otettuihin rääsyihin, kesällä puolialastomina, aina puolivilleinä, savuttuneina, mustina, liassa ja noessa, täynnä märkähaavoja jättiläissääskien puremista, sääskiä kun oli miljoonittain Czertomelikin rannalla, ja kuten yllä sanottiin, ikuisesti juovuksissa.
[Hyökkäyksensä aikana zaporogilaiset eivät säästäneet ketään eivätkä mitään. Ennen Chmielnickin aikoja ei Ziczissä ollut mitään kirkkoa. Ensimäisen kreikanuskoisen kirkon rakennutti juuri Chmielnicki; siellä ei yleensä kysytty mitä uskoa kukin oli, se mitä kerrotaan suistolaisten uskonnollisesta mielialasta, on tarua.]
Tällä hetkellä oli koko Hassan Basza'ssa vielä enemmän ihmisiä kuin tavallisesti. Portit ja kapakat suljettiin, sillä kaikki kiirehtivät asepihalle, jossa neuvottelun tuli tapahtua. Filip Zachar ja Anton Tatarczuk kulkivat muiden mukana, mutta viimemainittu jätätteli jäljelle, kulki laiskasti ja päästi joukon edelle. Yhä selvemmäksi kävi levottomuus hänen kasvoillaan. He menivät vallihaudan sillan yli, kävivät sisään portista ja tulivat laajalle asepihalle, jota ympäröi noin kolmekymmentä kahdeksan isoa, puista rakennusta. Ne olivat huonekuntain taloja, jonkinlaisia kasarmeja, joissa kasakat asuivat. Nämä huonekuntatalot olivat kaikki samankokoiset ja toistensa kaltaiset, ne erotettiin toisistaan vain nimitysten kautta, jotka olivat annetut Ukrainan kaupunkien mukaan, ja niiden mukaan nimitettiin myöskin kasakkarykmentit. Yhdessä nurkassa pihaa kohosi neuvoston talo. Siellä istuvat atamanit, leiriatamanin toimiessa esimiehenä, mutta joukot eli niinsanottu toverikunta neuvotteli taivasalla, lähetellen vähänpäästä edustajia vanhain neuvoston luo ja välistä myöskin tungeskellen neuvostotalon sisään, harjoittaakseen pakkovaikutusta neuvotteleviin.
Asepihalla oli tungos jo tavaton, sillä leiriatamani oli koonnut Sicziin kaikki saarille, joille ja niityille hajaantuneet sotajoukot. "Toverikunta" oli siten tavallista lukuisampi. Aurinko oli vaipumassa lännen puoleen, ja siksi oli ajoissa sytytetty toistakymmentä tervatynnyriä. Siellä täällä oli myöskin viinatynnyrejä, joita jokainen huonekunta oli hankkinut itseään varten, ja ne lisäsivät melkoisesti tarmoa neuvotteluihin. Järjestystä eri huonekuntain välillä valvoivat esaulit, asestettuina raskailla tamminuijilla, voidakseen hillitä niillä neuvottelevia, ja pistoleilla suojellakseen omaa henkeään, joka usein oli vaarassa.
Filip Zachar ja Tatarczuk menivät suoraan neuvottelutaloon, koska toinen heistä vakausmiehenä, toinen taas huonekunnan atamanina oli oikeutettu istumaan vanhain neuvostossa. Neuvoston tuvassa oli vain yksi ainoa pieni pöytä, jonka edessä istui sotakirjuri. Atamanien ja leiriatamanien paikat olivat pitkin seiniä ja peitetyt taljoilla. Mutta tällä hetkellä ne vielä olivat tyhjinä. Leiriatamani käveli pitkin askelin tuvan lattialla ja huonekunta-atamanit olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin ja keskustelivat hiljaa, vain välistä kuului joku äänekkäämpi kirous. Tatarczuk huomasi, etteivät edes hänen tuttavansa ja ystävänsä olleet häntä näkevinään, siksi lähestyi hän suoraan nuorta Barabaszia, joka oli samassa asemassa kuin hänkin. Toiset katselivat heihin kulmiensa alta, mutta nuori Barabasz ei paljoa välittänyt siitä, koska hän ei käsittänyt, mitä he tarkoittivat. Hän oli kaunis mies ja tavattoman väkevä. Sen nojalla hän olikin päässyt huonekunta-atamanin arvoon, sillä muuten hän koko Siczissä kulki tyhmyrin maineessa. Sentähden häntä sanottiinkin "hölmöatamaniksi" ja jokainen hänen sanansa herätti aina naurun hohotuksen vanhain neuvostossa.
— Jos vähän odotamme, niin ehkä saamme mennä kivi kaulassa veteen, kuiskasi hänelle Tatarczuk.
— Miksikä niin? kysyi Barabasz.
— No etkö ole kuullut kirjeistä?
— Saakeli soikoon! olenko minä kirjoittanut joitakin kirjeitä?
— Näetkö, kuinka ne katselevat meitä kulmainsa alta?
— Jos minä löisin jotakuta heistä kalloon, niin että silmä vuotaisi maalle, niin eivätpäs katselisi, sanoi Barabasz vähävenäjän kielellä.
Ulkoa kuuluvat huudot ilmaisivat että jotakin oli tulossa. Tuvan ovet aukenivat selkoisen selälleen ja sisään astui Chmielnicki Tuhaj-bein seurassa. Heitä tervehdittiin iloisesti. Muutama kuukausi sitten oli Tuhaj-bei, uljain tatarilaismurzoista ja suistolaisten kauhu, ollut hirveän vihan esineenä Siczissä — nyt heitteli toverikunta taasen lakkejansa ilmaan hänet nähdessään, pitäen häntä Chmielnickin ja zaporogilaisten hyvänä ystävänä.
Tuhaj-bei astui sisään edellä ja hänen jäljessään Chmielnicki, kädessään sotanuija, zaporogilaisten sotajoukkojen hetmanin merkki. Tätä virkaa hän oli hoitanut siitä asti kun hän palasi Krimistä, saatuaan apujoukkoja khanilta. Kasakkajoukot olivat nostaneet hänet käsilleen ja, lyötyään auki sota-aarreaittansa ovet, tuoneet hänelle nuijan, lipun ja sinetin, joita tavallisesti kannettiin hetmanin edessä. Ja siitä hän oli melkoisesti muuttunut, näkyi, että hän persoonassaan edusti koko Zaporozen hirvittävää voimaa. Hän ei enään ollut vääryyttä kärsivä, arojen läpi Sicziin karannut Chmielnicki, vaan hetmani Chmielnicki, verinen henki, jättiläinen, joka kosti itse karsimansa vääryyden miljoonille.
Ja kuitenkaan hän ei ollut saanut murretuksi kahleitansa, vaan joutunut uusiin, raskaampiin. Se näkyi koko hänen suhteestaan Tuhaj-beihin. Hän, Zaporozen hetmani oli täällä Zaporozen sydämessä toisella sijalla tatarilaisen jälkeen. Hän sieti nöyränä tämän ylpeyttä ja sanomattoman ylenkatseellista kohtelua, hän oli vasallin suhteessa hallitsevaan herraan. Ja niin täytyikin olla. Chmielnicki sai kaikesta kasakkain joukossa nauttimastaan luottamuksesta ja arvonannosta kiittää tatareja ja khanin armoa, khanin, jonka edustajana oli villi ja raivoisa Tuhaj-bei. Mutta Chmielnicki osasi rinnassaan yhdistää paisuttavan ylpeyden nöyryyteen, yhtähyvin kuin rohkeuden viekkauteen. Siinä miehessä oli jalopeuraa ja kettua, kotkaa ja käärmettä. Ensi kertaa kasakkayhteiskunnan olemassaolon aikana esiintyi tatarilainen herrana keskellä Sicziä. "Toverikunta" heitteli lakkeja ilmaan pakanan edessä. Sellaiset olivat nyt ajat.
Neuvottelu alkoi. Tuhaj-bei asettui keskelle, paksuimmalle taljakimpulle, väänsi jalat ristiin alleen ja alkoi pureskella kuivattuja auringonkukansiemeniä ja syljeskeli kuoret eteensä keskelle tupaa. Hänen oikealla puolellaan istui Chmielnicki nuijineen, vasemmalla leiriatamani ja atamani- ja "toverikunnan" edustajat etäämpänä pitkin seiniä. Keskustelut hiljenivät ja ulkoa kuului vain taivasalla neuvottelevan joukon häly ja kumea kohina, joka muistutti aaltojen pauhinaa. Chmielnicki alkoi puhua: [Siczin kasakkain neuvottelut on päiväkirjassaan kuvannut Erich Lassota, keisarin lähettiläs Zaporozessa v. 1594.]
— Hyvät herrat! Majesteetillisen Krimin tsaarin armosta, hyväntahtoisuudesta ja jalomielisyydestä, Krimin tsaarin, monien kansain herran ja taivaankappaleitten sukulaisen ja armollisen Puolan kuninkaan Wladislawin, meidän herramme luvalla ja urheitten zaporogilaisjoukkojen vapaasta tahdosta ja luottaen viattomuuteemme ja Jumalan vanhurskauteen, lähdemme kostamaan kauheita ja julmia vääryyksiä, joita me kristittyinä olemme kärsineet, niin kauvan kuin olemme voineet, viekkailta ljaheilta, komisarjuksilta, starostoilta ja isännöitsijöiltä, koko aatelilta ja juutalaisilta. Ja näiden vääryyksien takia te, hyvät herrat, ja koko zaporogilainen sotajoukko olette vuodattaneet paljon kyyneliä ja antaneet minulle hetmanin nuijan, jotta minä voisin teille tehokkaammin muistuttaa meidän ja sotajoukkojemme viattomuutta. Tämän huomioon ottaen lähdin minä teidän luvallanne, hyvät herrat, pyytämään apua tatarilaisten majesteetilliselta tsaarilta ja hän on tarjonnut meille apuansa. Mutta ollessamme jo valmiina ei hämmästykseni ollut vähäinen, kun kuulin, että keskellämme voi olla pettureita, jotka pitävät yhtä viekkaitten ljahien kanssa ja ilmoittavat heille meidän valmistuksistamme, niin että kaikkien niiden, jotka ovat sellaisia, täytyy tulla rangaistuiksi teidän tahtonne ja jalomielisyytenne mukaan. Ja me pyydämme, että kuulisitte ne kirjeet, jotka meidän vihollisemme ruhtinas Wisniowieckin lähetti on tuonut tänne, ei lähettiläänä, vaan vakoilijana, joka tahtoo vaania meidän valmistuksiamme ja meidän ystävämme Tuhaj-bejn hyvää tahtoa ja kavaltaa meidät ljaheille. Josta kaikesta leiriatamani minun uskollisena ystävänäni on ilmoittanut Tuhaj-bejlle ja koko sotajoukolle, jotta te voisitte tuomita hänet rangaistavaksi kuin myöskin ne, joille hän on tuonut kirjeitä.
Chmielnicki vaikeni. Hälinä akkunain takana kävi yhä äänekkäämmäksi, sotakirjuri nousi ja alkoi lukea ensinnä ruhtinaan kirjettä leiriatamanille, joka alkoi sanoilla: "me Jumalan armosta Lubnien, Chorolin, Prilukan, Hadziaczin ruhtinas ja herra y.m., Vähävenäjän vojevoda y.m., starosta y.m." Kirje oli aivan virallinen. Ruhtinas, joka oli kuullut, että sotajoukot oli koottu "niityiltä" kysyi atamanilta, oliko tämä totta ja pyysi samalla, että hän kristittyjen maiden rauhan takia luopuisi sellaisista aikomuksista. Samoin että hän jättäisi Chmielnickin, jos tämä nostattaisi Siczin kapinaan, komisarjuksille, jotka itsekin siitä muistuttavat. Toinen kirje oli herra Grodzickilta, niinikään suur-atamanille, kolmas ja neljäs olivat Zacwilichowskilta ja Czerkasyn vanhalta päälliköltä Tatarczukille ja Barabaszille. Niissä kaikissa ei ollut mitään, mikä saattoi tehdä epäilyksenalaisiksi henkilöt, joille ne olivat osoitetut. Zacwilichowski pyysi Tatarczukilta vain, että tämä pitäisi huolta kirjeen tuojasta ja olisi hänelle apuna kaikessa.
Tatarczuk veti syvältä henkeään.
— Mitä sanotte näistä kirjeistä, hyvät herrat? kysyi Chmielnicki.
Kasakat vaikenivat. Kaikki neuvottelut alkoivat, kunnes viina lämmitti pään, aina sillä tavalla, ettei kukaan atamaneista tahtonut ensimäisenä käyttää puheenvuoroa. He tekivät sen yksinkertaisina ja viekkaina miehinä etupäässä siksi, että pelkäsivät lausuvansa tyhmyyden, joka voisi saattaa ehdotuksen tekijän naurunalaiseksi tai tuottaa hänelle koko elinajaksi jonkun pilkallisen liikanimen. Niin oli laita Siczissä, missä keskellä suurinta yksinkertaisuutta taipumus pilkantekoon oli kuulumattoman kehittynyt samoinkuin pelko joutua pilkanalaiseksi.
Kasakat siis vaikenivat. Chmielnicki rupesi uudelleen puhumaan:
— Leiriatamani, meidän veljemme ja vilpitön ystävämme, minä uskon atamaniin, niinkuin omaan sieluuni ja joka sanoisi jotakin muuta, se hautoisi mielessään petosta. Atamani on vanha toveri ja sotilas.
Sen sanottuaan hän nousi ja suuteli leiriatamania.
— Hyvät herrat, vastasi siihen leiriatamani, — minä kokoan joukot, mutta hetmani olkoon johtaja. Mitä tulee lähettilääseen, niin hän on minun, koska hänet on lähetetty luokseni. Ja koska hän on minun, niin minä lahjoitan hänet teille.
— Te, herrat edustajat, viekää terveisiä atamanille, sanoi Chmielnicki, — sillä hän on oikeamielinen mies, ja palatkaa kertomaan "toverikunnalle", että jos joku on kavaltaja, niin ei hän ainakaan. Hän on ensimäisiä, jotka ovat asettaneet vartiostoja, hän on käskenyt ottamaan kiinni kavaltajat, jotka aikovat mennä ljahien luo. Te, herrat edustajat, sanokaa, että hän ei ole petturi, vaan että hän on paras meistä kaikista.
Herrat edustajat kumartuivat ensinnä Tuhaj-bejn vyötä kohden ja hän itse pureskeli koko ajan suurimmalla välinpitämättömyydellä auringonkukansiemeniä. Sitte he samoin kumarsivat Chmielnickiä sekä leiriatamania ja lähtivät ulos huoneesta. Hetken perästä ilmaisi iloinen hälinä akkunoiden alla, että edustajat olivat täyttäneet tehtävänsä.
— Eläköön meidän leiriatamanimme! Eläköön! huudettiin kähein äänin niin lujaan, että huoneen seinät tuntuivat tärisevän perustuksiaan myöten.
Samassa kuului pyssyjen ja pistolien laukauksia. Edustajat palasivat ja istuutuivat uudelleen huoneen nurkkaan.
— Hyvät herrat! sanoi Chmielnicki, kun melu akkunoiden alla oli hiukkasen vaiennut, — te olette jo viisaasti tuominneet, että leiriatamani on rehellinen mies. Mutta jos atamani ei ole petturi, niin kuka on petturi? Kenellä on ystäviä ljahien joukossa, kenen kanssa he ovat salaneuvoissa, kenelle he kirjoittavat kirjeitä, kenen huomaan he suosittelevat lähettiläänsä persoonan, kuka on petturi?
Näin sanoessaan kohotti Chmielnicki yhä ääntään ja loi ilkkuvan sivukatseen Tatarczukin ja nuoren Barabaszin puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa nimenomaan heitä. Huoneessa syntyi hälinä. Useat äänet alkoivat huutaa: "Barabasz ja Tatarczuk!" Muutamat huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, edustajienkin joukossa alkoi kuulua huutoja: "Surma heille!"
Tatarczuk kalpeni, mutta nuori Barabasz alkoi hämmästynein silmin katsella läsnäolevia. Hänen laiska ajatuksensa yritti jonkun ajan kuluttua arvata mistä häntä syytetään ja lopuksi hän sanoi vähävenäjän kielellä:
— Ei koira tule syömään lihaa!
Sen sanottuaan purskahti hän tylsämieliseen nauruun ja hänen mukanaan kaikki muutkin. Yhtäkkiä suurin osa huonekunta-atamaneja alkoi villisti nauraa, itsekään tietämättä miksi.
Äänet ikkunan takana kävivät yhä kuuluvammiksi. Nähtävästi alkoi viina jo lämmittää päitä. Ihmisaallon kohina kävi joka hetki mahtavammaksi.
Mutta Anton Tatarczuk nousi, kääntyi Chmielnickin puoleen ja alkoi puhua:
— Mitä minä olen teille tehnyt, herra zaporogilaisten hetmani, kun te vaaditte minun kuolemaani? Mihin minä olen syypää? Komisarjus Zacwilichowski on kirjoittanut minulle kirjeen — entä sitte? Onhan ruhtinaskin kirjoittanut leiriatamanille ja olenko minä saanut kirjettä? En. Ja jos olisin saanut, niin mitä olisin tehnyt? Olisin mennyt kirjurin luo ja käskenyt häntä lukemaan sen itselleni. Sillä en minä osaa kirjoittaa enkä lukea. Ja te tietäisitte kaikki, mitä kirjeessä on. Mutta puolalaista en minä ole omin silmin nähnytkään, niin että olenko minä petturi? Hei, veljet zaporogilaiset, Tatarczuk on ollut teidän kanssanne Krimissä ja kun lähdettiin sotaretkelle Valakiaan, niin lähti hänkin Valakiaan. Kun marssittiin Smolenskia kohden, niin lähti hänkin Smolenskia kohden, tappeli teidän kanssanne, uljaat kasakat, eli teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja vuodatti vertaan teidän kanssanne, uljaat kasakat — ja näki nälkää teidän kanssanne, uljaat kasakat, ja niin hän ei ole ljahi eikä petturi, vaan kasakka, teidän veljenne, ja jos herra hetmani vaatii hänen kuolemaansa, niin sanokoon, miksi hän sitä vaatii? Mitä minä olen hänelle tehnyt? Millä osoittanut vilpillisyyttä? Ja te, veljet, armahtakaa ja tuomitkaa oikeamielisesti!
— Tatarczuk on kunnon kasakka! Tatarczuk on rehellinen mies! huusivat muutamat äänet.
— Sinä, Tatarczuk, olet kunnon kasakka, sanoi Chmielnicki, — enkä minä ahdista sinua, sillä sinä olet minun ystäväni etkä ljahi, vaan kasakka, meidän veljemme. Ja jos ljahi olisi petturi, niin minä en surisi enkä itkisi, mutta jos hyvä kasakka on petturi, jos minun ystäväni on petturi, niin minun sydäntäni ahdistaa ja säälin hyvää kasakkaa. Mutta koska olet ollut Krimissä ja Valakiassa ja Smolenskin luona, niin sinun syntisi on vielä sitä suurempi, että nyt vilpillisesti olet tahtonut ilmiantaa puolalaiselle zaporogilaisten valmistukset ja tarkoitukset. Sinulle on kirjoitettu, että antaisit lähettiläälle apua kaikessa mitä hän haluaa ja sanokaa, herrat atamanit, mitä ljahi voisi haluta? Eikö minun ja vilpittömän ystävämme Tuhaj-bejn kuolemaa? Eikö zaporogilaisten sotajoukkojen turmiota? Niin, sinä Tatarczuk, olet vikapää etkä voi sitä toiseksi todistaa. Ja Barabaszille kirjoitti hänen setänsä, Czerkasyn päällikkö, Czaplinskin ystävä ja ljahien ystävä, joka pidätti luonansa privilegiokirjat, että zaporogilaissotajoukko ei saisi niitä, ja kun näin on, ja minä vannon Jumalan kautta, että ei ole toisin, niin te molemmat olette syypäät ja pyytäkää armahdusta atamaneilta, minäkin pyydän teidän kanssanne, vaikka teidän syynne on raskas ja petos ilmeinen.
Silloin kuului ikkunan takaa ei enään melua ja humua, vaan ikäänkuin myrskyn pauhinaa. Toverikunta tahtoi tietää, mitä neuvottelutuvassa tehdään ja lähetti uudestaan edustajia.
Tatarczuk tunsi, että hän oli hukassa. Nyt hän muisti, että hän viikko sitten oli atamanien kokouksessa vastustanut nuijan antamista Chmielnickille ja liittoa tatarien kanssa. Kylmät hikipisarat valuivat alas pitkin hänen otsaansa. Hän ymmärsi, ettei hän enään voi pelastua. Mitä taas tulee nuoreen Barabasziin, oli selvää, että Chmielnicki tahtoi kostaa Czerkasyn vanhalle päällikölle, joka syvästi rakasti veljensä poikaa. Mutta Tatarczuk ei tahtonut kuolla. Hän ei olisi kalvennut sapelin iskua, ei kuulaa, eikä edes paaluunpistämistä, mutta kuolema, joka häntä nyt odotti, pöyristytti häntä. Ja käyttäen hyväkseen hetken hiljaisuutta, joka vallitsi Chmielnickin puheen jälkeen, hän huusi läpitunkevalla äänellä:
— Kristuksen nimessä, veljet atamanit, sydämelliset ystävät, älkää tuhotko viatonta, sillä minä en ole nähnyt ljahia enkä puhunut hänen kanssaan. Armahtakaa, veljet! En tiedä mitä tuo ljahi olisi minulta tahtonut. Kysykää häneltä itseltään. Minä vannon Kristuksen, Vapahtajan, pyhän puhtaimman Neitseen, pyhän Nikolai Ihmeittentekijän, pyhän arkkienkeli Mikaelin kautta, että te tuhoatte viattoman sielun!
— Tuokaa tänne ljahi! huusi vanhain neuvostosta vakausmies.
— Ljahi tänne! ljahi tänne! huusivat huonekuntain atamanit.
Syntyi hämminki; toiset ryntäsivät viereiseen huoneeseen, jonne vanki oli suljettu, tuodakseen hänet neuvoston eteen, toiset lähenivät uhkaavina Tatarczukia ja Barabaszia. Mirgorodin huonekunnan atamani Hladki huusi ensinnä: "kuolema heille"! Edustajat toistivat huudon, mutta Czarnota hypähti ovelle, aukaisi sen ja huusi kokoontuneille joukoille:
— Herrat toverit, Tatarczuk on petturi ja Barabasz on petturi — kuolema heille!
Joukko vastasi kauhealla ulvonnalla. Huoneessa syntyi sekamelska. Kaikki huonekunta-atamanit nousivat paikoiltaan, toiset huusivat: "ljahi, ljahi!" toiset koettivat hillitä melskettä, mutta samassa meni ovi tunkeilevan joukon painosta selkoisen selälleen ja pihalla neuvotteleva lauma törmäsi keskelle huonetta. Kauhean näköiset, raivosta huumaantuneet miehet täyttivät huoneen, pauhaten, puiden nyrkkiä, kiristellen hampaita, levittäen ympärilleen viinanhajua ja huutaen juopunein äänin: "Kuolema Tatarczukille! paaluun Barabasz! Antakaa petturit tänne! tuokaa heidät asepihalle!" "Lyö, lyö kuoliaaksi!" ja sadat kädet ojentuivat samassa hetkessä ottamaan onnettomia uhreja. Tatarczuk ei tehnyt vastarintaa, voihki vain läpitunkevalla äänellä, mutta nuori Barabasz alkoi puolustaa itseään pelottavalla voimalla. Hän oli vihdoinkin ymmärtänyt, että hänet tahdotaan murhata. Kauhu, epätoivo ja raivo kuvastuivat hänen kasvoillaan. Vaahto peitti hänen huulensa ja rinnasta tunkeutui eläimellinen karjuna. Kaksi kertaa riuhtaisi hän itsensä irti murhamiestensä käsistä ja kaksi kertaa heidän kätensä tarttuivat hänen olkapäihinsä, rintaansa, leukaansa ja ohimopalmikkoonsa. Hän riuhtoi, puri, karjui, kaatui maahan ja nousi uudestaan, verissään, hurjana. Häneltä revittiin vaatteet, hiukset Päästä, puhkaistiin silmä, vihdoin häneltä, kun hän oli joutunut seinää vastaan, väännettiin käsi poikki. Silloin hän kaatui. Ahdistajat kävivät kiinni hänen jalkoihinsa ja raastoivat hänet yhdessä Tatarczukin kanssa asepihalle. Siellä vasta, tervatynnyreiden ja nuotioiden valossa, alkoi pikamestaus. Muutama tuhat miestä ryntäsi tuomittujen päälle, repi heidät kappaleiksi, ulvoen ja taistellen keskenään siitä, kuka pääsisi uhrien kimppuun. Heitä tallattiin jaloin, heidän ruumiistaan revittiin kappaleita, villi lauma pyöri heidän ympärillään hullaantuneiden joukkojen kauheassa, suonenvedontapaisessa liikkeessä. Välistä nostivat veriset kädet ilmaan kaksi jo muodottomaksi muuttunutta ihmisruumista, välistä ne uudestaan paiskattiin maahan. Kauempana seisovat karjuivat täyttä kurkkua, että uhrit olivat heitettävät veteen tai laahattavat palavan tervatynnyrin päälle, juopuneet alkoivat tapella keskenään, hurjuudessaan sytyttivät muutamat tuleen kaksi viinatuoppia, jotka valaisivat helvetillistä näytelmää väräjävällä, sinertävällä valollaan. Taivaalta katseli sitä myöskin kuu, tyynenä, kirkkaana, leppeänä.
Niin rankaisi "toverikunta" pettureitaan.
Mutta neuvoston tuvassa oli, siitä hetkestä kun kasakat olivat laahanneet ulos Tatarczukin ja nuoren Barabaszin, jälleen hiljennyt ja atamanit istuivat entisille paikoilleen seinien ääreen, sillä viereisestä huoneesta tuotiin vanki.
Varjo lankesi hänen kasvoilleen, kun tulikin oli uunista sammunut, ja hämärässä näkyi vain komeavartaloinen mies pystypäisenä ja ylpeänä, vaikka kädet olivat sidotut yhteen niininuoralla. Hladki heitti huoneeseen kimpun päreitä ja hetken päästä paloi iloinen liekki, valaen kirkasta loimuaan Chmielnickiin päin kääntyneen vangin kasvoille.
Hänet nähdessään Chmielnicki säpsähti.
Vanki oli — herra Skrzetuski.
Tuhaj-bej sylkäisi auringonkukansiementen kuoret suustaan ja mutisi vähävenäjän kielellä:
— Minä tunnen tuon puolalaisen — hän on ollut Krimissä.
— Kuolema hänelle! huusi Hladki.
— Kuolema! toisti Czarnota.
Chmielnicki oli jo päässyt mielenliikutuksensa herraksi. Hän katsahti pikaisesti Hladkiin ja Czarnotaan, jotka tämän katseen vaikutuksesta vaikenivat, ja sitte hän kääntyi leiriatamanin puoleen, sanoen:
— Minäkin tunnen hänet.
— Mistä sinä olet? kysyi leiriatamani Skrzetuskilta.
— Olen lähettiläänä tullut luoksesi, leiriatamani, mutta Chortycassa hyökkäsivät ryövärit kimppuuni ja vasten tapoja, joita villeimmätkin kansat noudattavat, löivät minua. Ja huolimatta lähettiläsarvostani ja syntyperästäni he haavoittivat minut, kohtelivat minua huonosti ja toivat minut vankina tänne, jonka seikan hänen armonsa ruhtinas Jeremi Wisniowiecki kyllä on pitävä muistossaan sinun varaltasi herra, leiriatamani.
— Miksikäs sinä osoitit pahaa sisuasi ja löit nuijallasi kuoliaaksi kelpo kasakan? Miksi sinä tapoit neljä kertaa niin monta kuin teitä oli itseänne? Etkö sinä tullut tänne tuomaan kirjettä katsellaksesi meidän valmistuksiamme ja ilmoittaaksesi niistä ljaheille? Me tiedämme myöskin, että sinulla oli kirjeitä zaporogilaisarmeijan pettureille, jotta voisit yhdessä heidän kanssansa valmistella koko sotajoukon turmiota ja siksi sinua ei otetakaan vastaan lähettiläänä, vaan petturina ja sellaisena tulet saamaan oikeudenmukaisen rangaistuksen.
— Erehdyt, leiriatamani ja sinä omavaltaisesti arvoosi noussut hetmani, sanoi luutnantti, kääntyen Chmielnickin puoleen. — Jos minulla on ollut kirjeitä, niin on jokaisella lähettiläällä, joka matkustaa vieraihin maihin, tapana ottaa kirjeitä tuttavilta tuttaville, jotta hän itsekin niiden kautta saisi tuttavia vieraissa maissa. Mutta minä tulin tänne mukanani ruhtinaan kirje, en valmistellakseni teille turmiota, vaan pidättääkseni teitä sellaisista teoista, jotka voivat viedä laittomiin yrityksiin valtakuntaa vastaan ja tuottaa teille itsellenne ja koko zaporogilaissotajoukolle turmion ja perikadon. Ketä vastaan te nostatte jumalattoman kätenne? Ketä vastaan te, jotka kutsutte itseänne kristikunnan puolustajiksi, teette liiton pakanoiden kanssa? Kuningasta, aatelissäätyä ja koko valtakuntaa vastaan! Siksi olette te pettureita enkä minä ja siksi sanon teille, että jollette nöyryydessä ja kuuliaisuudessa koeta hyvittää pahoja tekojanne, niin paha teidät perii! Ovatko Pawlukin ja Nalewajkon ajat jo hävinneet muistostanne? Oletteko jo unohtaneet heidän rangaistuksensa? Muistakaa siis, että Puolan valtakunnan kärsivällisyys on jo loppunut ja miekka riippuu teidän päittenne päällä.
— Haukut, pirun sikiö, päästäksesi kuoleman kynsistä! huusi leiriatamani, — mutta sinua eivät auta uhkauksesi eivätkä mahtavat sanasi.
Myöskin muut atamanit alkoivat kiristellä hampaitaan ja kalistella sapelejaan. Mutta herra Skrzetuski nosti päänsä entistä korkeammalle ja sanoi:
— Älä luule, leiriatamani, että minä pelkään kuolemaa tai puolustan henkeäni tai todistelen viattomuuttani. Aatelismiehenä voin joutua vain vertaisteni tuomittavaksi enkä minä seiso tässä tuomarien, vaan ryövärien edessä, en aatelin edessä, vaan moukkien, en sotilaiden, vaan raakalaisten ja minä tiedän hyvin, etten vältä kuolemaani, jolla te täytätte vääryytenne mitan. Minun edessäni on kuolema ja kidutus, mutta takanani on koko valtakunnan mahti ja kosto ja sitä te kaikki vapisette.
Hänen jalo ryhtinsä, puheen ylevyys ja Puolan valtakunnan nimi tekivät voimakkaan vaikutuksen. Atamanit katselivat vaieten toinen toistaan. Sillä hetkellä näyttivät he tuntevan, ettei heidän edessään seisonut vanki, vaan suuren ja mahtavan kansan uhkaava lähettiläs. Tuhaj-bej mutisi:
— Kiukkuinen ljahi!
— Kiukkuinen ljahi! toisti Chmielnicki.
Kova kolkutus oveen keskeytti keskustelun. Tatarczukin ja Barabaszin teloitus oli juuri loppunut asepihalla; toverikunta toimitti uuden lähetystön.
Toistakymmentä veristä, läähättävää, hikistä ja juopunutta kasakkaa tuli huoneeseen. He seisahtuivat ovelle ja alkoivat, ojentaen vielä verestä höyryäviä käsiänsä, puhua:
— Toverikunta kumartaa herroja vanhain neuvoston jäseniä — he kumartuivat kaikki näiden vöitä kohden — ja pyytää, että heille jätettäisiin tämä ljahi, jotta he saisivat leikkiä hänen kanssaan samalla tavalla kuin Barabaszin ja Tatarczukin.
— Jätetään ljahi heille! huusi Czarnota.
— Ei saa jättää! huusi joku toinen. — Hän on lähettiläs.
— Kuolema hänelle! huusi joukko ääniä.
Sitte vaikenivat kaikki, odottaen mitä leiriatamani ja Chmielnicki sanoisivat.
— Toverikunta pyytää ja jollei saa, niin ottaa itse, toistivat edustajat.
Herra Skrzetuski näytti olevan auttamattomasti tuhon oma, kun samassa
Chmielnicki kumartui sanoakseen jotakin Tuhaj-bejn korvaan.
— Hän on sinun vankisi, kuiskasi hän, — tatarit ovat hänet vanginneet, hän on sinun. Annatko riistää hänet itseltäsi? Hän on rikas aatelismies ja muutenkin maksaisi Jeremi hänestä paljon kultaa.
— Antakaa ljahi! huusivat kasakat yhä uhkaavammin.
Tuhaj-bej liikahti paikaltaan ja nousi. Hänen hahmonsa muuttui yhtäkkiä, silmäterät suurenivat kuin villikissalla ja valkeat hampaat välähtelivät. Hän hypähti kuin tiikeri kasakkain eteen, jotka vaativat häneltä vankia.
— Menkää tiehenne, pässit, uskottomat koirat, orjat, siansyöjät! karjui hän, tarttui kahta zaporogilaista partaan ja ravisti vimmatusti. — Tiehenne, juopot, saastaiset elukat, niljaiset käärmeet! Te olette tulleet riistämään minulta sotavankiani, mutta kyllä minä teille — kas noin, pässit! Niin sanoen hän nyhtäisi yhä useampia kasakkoja parrasta, kaatoi vihdoin yhden allensa ja alkoi tallata häntä jaloillaan. — Kasvoillenne maahan, orjat, sillä minä vien teidät vangiksi, minä tallaan koko Siczin jalkojeni alle niinkuin teidät! Minä poltan sen raunioiksi ja peitän teidän raadoillanne!
Edustajat perääntyivät pelästyneinä — kauhea ystävä oli näyttänyt voimaansa.
Ja kumma kyllä: Bazawlukissa oli vain kuusi tuhatta ordan tataria, heidän selkänsä takana seisoi kyllä vielä khani ja koko Krimin sotavoima, mutta itse Siczissä oli toistakymmentä tuhatta kasakkaa, lukuunottamatta niitä, jotka Chmielnicki oli jo lähettänyt Tomakowkaan — eikä ainoakaan ääni noussut vastustamaan Tuhaj-bejtä. Se menettelytapa, mitä julma murza oli käyttänyt vankia puolustaessaan, osoittautui ainoaksi tepsiväksi. Se vaikutti vakuuttavasti zaporogilaisiin, joille tatarien apu tällä hetkellä oli välttämätön. Lähetystö meni suoraa päätä asepihalle, huutaen joukoille, ettei heidän anneta leikkiä ljahin kanssa, sillä hän on Tuhaj-bejn vanki ja Tuhaj-bej on suutuksissaan. "Hän repi meitä parrasta!" huusivat he. Asepihalla ruvettiin heti toistelemaan: "Tuhaj-bej suuttui!" — "Suuttui!" huusivat joukot alakuloisina. "Suuttui, suuttui!" ja hetken perästä alkoi joku kimeä ääni nuotion ääressä laulaa:
Hei, hei, Tuhaj-bej suuttui kovin meihin! Hei, hei, Tuhaj-bej älä suutu meihin!
Nyt toistivat tuhannet äänet: "hei, hei, Tuhaj-bej" ja niin syntyi yksi noita lauluja, jotka sitte niinsanoaksemme myrskytuuli kantoi yli koko Ukrainan, koskettaen niiden kautta lyyrojen ja teorbanien kieliä.
Mutta pian katkesi laulukin, sillä Hassan Baszan puolisesta portista juoksi paikalle kymmenkunta miestä, jotka tunkeutuen joukon läpi, huusivat: "pois tieltä, pois tieltä!" ja kiiruhtivat minkä pääsivät neuvostotalolle. Atamanit olivat jo, poislähdössä, kun nämä uudet vieraat tulivat huoneeseen.
— Kirje hetmanille! huusi eräs vanha kasakka.
— Mistä te olette?
— Czehrynistä. Olemme kulkeneet yötä ja päivää tuodaksemme tämän kirjeen. Kas tässä!
Chmielnicki otti kirjeen kasakan käsistä ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat, hän keskeytti lukemisensa ja sanoi lujalla äänellä:
— Herrat atamanit! Suurhetmani lähettää poikansa Stefanin sotajoukon etunenässä meitä vastaan. Sota!
Tuvassa syntyi tavaton hälinä. Vaikea on sanoa, oliko se ilon vaiko pelästyksen hälinää. Chmielnicki astui keskelle huonetta, pani kädet lanteilleen, hänen silmänsä salamoivat ja hänen äänensä uhkasi ja käski.
— Huonekunta-atamanit kasarmeihinsa! Ampukaa torneista tykeillä! Lyökää rikki viinatynnyrit! Huomenna aamun koittaessa lähdetään marssimaan!
Tästä hetkestä alkaen loppuivat Siczissä yleiset neuvottelut, atamanien ja "toverikunnan" kokoukset ja sananvalta. Chmielnicki otti käsiinsä rajattoman vallan. Vielä hetki sitte täytyi hänen, peläten, ettei hurja "toverikunta" tottelisi häntä, viekkaudella puolustaa vankia ja viekkaudella tuhota kapinaan haluttomat. Nyt hän oli kaikkien elämän ja kuoleman herrana. Niin kävi aina. Sekä ennen että jälkeen sotaretken, vaikka hetmani jo oli valittu, oli määräävänä joukon tahto, jonka vastustaminen oli vaarallinen sekä huonekunta- että leiriatamanille. Mutta heti kun sotaretki oli julistettu, muuttui toverikunta sotajoukoksi, joka alistui sotakuriin, huonekunta-atamanit tulivat upsereiksi ja hetmani ylipäälliköksi, diktaattoriksi.
Siksi atamanit kuullessaan Chmielnickin käskyt lähtivät suoraa päätä huonekuntiensa luo. Neuvottelukokous oli loppunut.
Hetken perästä tärisytti huoneen seiniä kanuunanpauke siltä portilta, joka johti Hassan Baszasta Siczin asepihalle. Se vyöryi synkkänä kaikuna yli koko Czertomelikin, ilmoittaen sodan alkaneen.
Siitä alkoi myöskin uusi ajankohta kahden kansan historiassa, mutta sitä eivät tietäneet juopuneet sicziläiset enempää kuin itse zaporogilaisten hetmani.