KAHDESTOISTA LUKU.
Chmielnicki meni Skrzetuskin seurassa yöksi leiriatamanin luo ja heidän mukanaan tuli myöskin Tuhaj-bej, jonka oli myöhäistä palata Bazawlukiin. Villi bej kohteli luutnanttia vankina, josta maksetaan korkeat lunnaat, siis ei kuten tavallista vankia, vaan kunnioituksella, vieläpä suuremmallakin kuin kasakoita, sillä hän oli hänet tavannut kerran khanin palatsissa ruhtinaan lähettiläänä. Sen huomatessaan kutsui leiriatamani hänet asuntoonsa ja alkoi niinikään kohdella häntä toisin. Vanha atamani oli hartaasti kiintynyt Chmielnickiin, joka oli voittanut ja vallannut hänet, ja hän oli myöskin huomannut, että Chmielnicki neuvottelujen aikana kaikin tavoin oli koettanut pelastaa vankia. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun Chmielnicki heti tupaan tultua, ennenkuin he vielä olivat ehtineet istuutua, kääntyi Tuhaj-bejn puoleen ja sanoi:
— Tuhaj-bej, paljonko aiot vaatia lunnaita tästä vangista?
Tuhaj-bej katsahti Skrzetuskiin ja lausui:
— Sinä sanoit hänen olevan ylhäisen miehen ja minä tiedän, että hän on kauhean ruhtinaan lähettiläs ja kauhea ruhtinas rakastaa väkeänsä. Bismillah! toinen maksaa ja toinen maksaa yhtaikaa…
Tuhaj-bej mietti vähän ja lisäsi:
— Kaksi tuhatta taaleria.
Chmielnicki sanoi siihen:
— Minä annan sinulle kaksi tuhatta taaleria. Tatarilainen mietti hetken. Hänen vinot silmänsä tuntuivat tunkevan Chmielnickin läpi.
— Anna kolme, sanoi hän.
— Miksikä minä antaisin kolme, kun sinä itse pyysit kaksi?
— Jos sinä tahdot saada hänet, niin se on sinulle tärkeää, ja jos se on sinulle tärkeää, niin sinä kyllä annat kolme.
— Hän on pelastanut minun henkeni.
— Allah! siitä kannattaa maksaa tuhat lisää. Skrzetuski sekaantui nyt kaupantekoon.
— Tuhaj-bej, sanoi hän suuttuneena, — ruhtinaan rahastosta en voi luvata sinulle mitään, mutta vaikka minun täytyisi hävittää kaikki omat varani, niin annan minä itse sinulle kolme. Minulla on melkein sen verran talletuksia ruhtinaan hallussa ja hyvä maatila ja sen pitäisi riittää. Mutta tälle hetmanille en tahdo olla kiitollisuuden velassa vapaudesta ja hengestäni.
— Mistäs sinä tiedät, mitä minä sinulle teen? sanoi Chmielnicki ja sitte hän, kääntyneenä Tuhaj-bejn puoleen, jatkoi:
— Sota alkaa. Sinä lähetät hänet ruhtinaan luo, mutta ennenkuin lähettiläs ehtii perille, on jo Dnieperissä ehtinyt virrata paljon vettä. Ja minä lähetän itse sinulle huomenna rahat Bazawlukiin.
— Anna neljä, niin en sano ljahille mitään, sanoi Tuhaj-bej kärsimättömästi.
— Minä annan neljä, luottaen sanaasi.
— Herra hetmani, sanoi leiriatamani, — tahdotteko, niin lasken heti rahat pöytään. Minulla on täällä seinän alla, ehkä enemmänkin.
— Sinä voit huomenna viedä ne mukanasi Bazawlukiin, sanoi
Chmielnicki.
Tuhaj-bej taipui ja haukotteli.
— Minua nukuttaa, sanoi hän. — Ja huomenna täytyy ennen päivän koittoa lähteä Bazawlukiin. Mihin voin täällä heittää pitkälleni?
Leiriatamani osotti hänelle taljakääröjä seinän vieressä.
Tatari heitti pitkäkseen taljoille. Hetken perästä hän kuorsasi kuin hevonen.
Chmielnicki käveli muutaman kerran edestakaisin ahtaassa tuvassa ja sanoi:
— Ei tule unta silmiini. En nuku. Anna minulle, leiriatamani, jotain juotavaa.
— Paloviinaa vai viiniä?
— Viinaa. En nuku…
— Taivaalla tuntuu jo päivän salo, sanoi leiriatamani.
— Myöhäistä on. Mene nukkumaan, vanha ystävä! Juo ja mene.
— Kunniaksi ja onneksi!
— Onneksi!
Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.
Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.
Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:
— Herra luutnantti, olette vapaa.
— Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen vapaudestani.
— Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit. Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti, ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään, mitä olet nähnyt Siczissä.
— Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.
— Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen, ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia, että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni, niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.
Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi uljaasti:
— Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn, sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi — sinä vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia? Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla sinun apunasi!
Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai vakuuttakseen itse itselleen hän puhui:
— Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä, mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni? Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta, keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet, maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini, kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat! Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä, heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta, myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi — pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla — Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä — Jumalan viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan hartioilleni!
Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa taakan painamana.
Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti sirkka.
Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella äänellä:
— Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani, asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta? Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa, oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä, heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin? Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan temppelejä…
Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä taistelua.
— Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, — ovatko he tulleet Saksasta vaiko Turkista — eivätkö he ole verta teidän verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata, hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin pahoja, vaikkapa he kaikki — mikä ei kuitenkaan ole totta — tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa, että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan? Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot, niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne, teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies, kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa membra putrida, mädänneet jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.] Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa, mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas, vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle jalustinta!
Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.
— Kun minä ja Barabasz aikoinamme olimme armollisen kuninkaan luona, vastasi hän synkästi, — ja kun valitimme meille tapahtuvaa vääryyttä ja sortoa, niin sanoi kuningas meille: "eikö teillä ole pyssyä ja sapelia vyöllänne?"
— Ja jos tulisit kuninkaitten kuninkaan eteen, niin hän sanoisi: "oletko antanut vihollisillesi anteeksi niinkuin minä olen antanut vihollisilleni?"
— Minä en tahdo sotaa valtakuntaa vastaan.
— Sinä asetat vain miekan sen kurkkua vastaan!
— Minä lähden vapauttamaan kasakoita teidän kahleistanne!
— Sidottaaksesi heitä tatarilaisiin niini-nuoriin!
— Uskoa tahdon puolustaa!
— Yhdessä pakanain kanssa!
— Mene tiehesi, sinä et ole minun omantuntoni ääni. Tiehesi, sanon sinulle!
— Vuodatettu veri ahdistaa sinua, ihmiskyyneleet syyttävät sinua, kuolema odottaa sinua, tuomio odottaa!
— Pöllö! huusi Chmielnicki raivoissaan ja väläytti puukkoa luutnantin rinnan edessä.
— Lyö! sanoi herra Skrzetuski.
Ja uudestaan tuli hiljaisuus, kuului vain nukkuvien kuorsaus ja sirkan surullinen siritys.
Chmielnicki seisoi hetkisen puukko kädessä Skrzetuskin edessä. Yhtäkkiä hän säpsähti, tuli tajuihinsa, laski puukon kädestään ja tempasi sensijaan viinapullon sekä alkoi juoda. Hän joi sen pohjaan asti ja istuutui raskaasti penkille.
— Minä en voi työntää sitä hänen rintaansa, mutisi hän, — en voi. On jo myöhäistä… joko tuo on aamunkoittoa?… Mutta myöhäistä on kääntyä takaisinkin… Mitä sinä puhut minulle tuomiosta ja verestä?
Hän oli juonut paljon, viina nousi jo päähän, hän kadotti kadottamistaan tajuntaansa.
— Mikä tuomio siellä on? Khani lupasi minulle apujoukkoja. Tuhaj-bej nukkuu tuossa. Huomenna kasakat lähtevät liikkeelle ja meidän kanssamme pyhä Mikael voittaja! Mutta jos… jos… jos… Minä olen sinut lunastanut Tuhaj-bejlta, muista sinä se ja sano… tekee kipeää, kipeää! Kääntyä takaisin… on myöhäistä… tuomio… Nalewajko… Pawluk…
Yhtäkkiä hän nousi pystyyn, silmät menivät pelästyksestä selälleen ja hän huudahti:
— Kuka siellä?
— Kuka siellä? toisti leiriatamani puoliunessa. Mutta Chmielnickin pää painui rinnalle ja nyökkäsi vielä uudelleen.
— Mikä tuomio? mutisi hän ja nukkui.
Herra Skrzetuski oli hiljan saaduista haavoista ja kiihtyneestä keskustelusta käynyt hyvin kalpeaksi. Hän luuli kuoleman jo olevan tulossa ja alkoi ääneensä rukoilla.
KOLMASTOISTA LUKU.
Aamulla varhain lähtivät kasakkain jalka- ja ratsujoukot liikkeelle Siczistä. Vaikkei veri vielä tahrannut aroja, oli sota jo alkanut. Rykmentti seurasi rykmenttiä, joukoissa, niinkuin heinäsirkat kevätauringon lämmittäneinä kokoontuvat parviin Czertomelikin kaislikoista ja lentävät Ukrainan vainioille. Metsässä Bazawlukin takana odottivat jo ordan joukot valmiina marssiin. Kuusituhatta sotilasta valittuja joukkoja, jotka olivat asestetut verrattomasti paremmin kuin tavalliset ryövärisotajoukot, oli khanin zaporogilaisille ja Chmielnickille lähettämä apuarmeija. Heidät nähdessään heittivät kasakat lakkinsa ilmaan ja pyssyt paukkuivat. Kasakkain meluavat äänet kohosivat yhdessä tatarien allah-huutojen kanssa korkeuteen. Chmielnicki ja Tuhaj-bej, kumpikin hevoshäntälippujensa alla, karauttivat ratsunsa toistansa kohti ja tervehtivät juhlallisesti.
Joukot asettuivat marssiriveihin tatareille ja kasakoille ominaisella nopeudella, sitte lähtivät sotajoukot liikkeelle. Ordalaiset sijoittuivat kasakkain molemmille siiville, keskustan täytti Chmielnicki ratsuväkineen ja sen jäljessä seurasi zaporogilaisten kauhea jalkajoukko, sitten tykkiväki kanuunoineen ja kauvempana "tabor" eli vankkuristo. Tähän oli sijoitettu leiripalvelusto ja ruokavarat, vetojuhtina olivat härät ja lopuksi tulivat reservihevoset ja ravinnoksi määrätty karja.
[Päinvastoin kuin nykyään yleensä luullaan, vakuuttaa Beauplan, että zaporogilaisjalkaväki oli verrattomasti parempi ratsuväkeä. Hänen tietojensa mukaan löi 200 puolalaista helposti 2,000 zaporogilaista ratsumiestä, kun sensijaan 100 jalkakasakkaa saattoi juoksuhaudoistaan kauvan puolustautua 1,000 puolalaista vastaan.]
Kuljettuaan Bazawlukin metsän läpi tulivat rykmentit arolle. Oli poutainen päivä, taivaan laella ei näkynyt ainoaakaan pilvenhattaraa, keveä tuuli leyhytteli pohjoisesta merelle päin, aurinko kimalteli keihäänkärjissä ja aron kukkasissa. Sotajoukon eteen levisivät niinsanotut "Villit kentät", äärettömät kuin meri ja ne nähdessään valtasi ilo kasakkain sydämet. Suuri, vaaleanpunainen lippu, jossa oli arkkienkelin kuva, laskeutui muutaman kerran tervehtimään kotoista aroa ja sen esimerkkiä seuraten taipuivat kaikki hevoshäntä- ja rykmenttiliput maata kohden. Sama huuto puhkesi esiin kaikista rinnoista.
Rykmentit muodostivat vapaita rivejä. Rumpalit, "dowbyszit" ja teorbaninsoittajat ratsastivat armeijan etunenään; rummut rämisivät, litaurat ja teorbanit soivat ja niitä säesti laulu tuhansista rinnoista, kaiuttaen ilmaa ja aroa.
Oi te arot armahaiset, kukkasilla kirjaellut, aavat kuin meren ulappa!
Teorbanistit laskivat ohjaksensa höllälle ja koskettelivat, kallistuneina satulassa taaksepäin ja silmät tähdättyinä taivasta kohden, soittimiensa kieliä; litauran- eli tamburiininsoittajat kohottivat käsiään päittensä yli ja löivät vaskisiin renkaisiinsa; dowbyszit pärryttivät rumpujansa ja kaikki nämä äänet ynnä laulujen yksitoikkoiset sanat ja tatarilaispillien kimeä piipatus sulivat eräänlaiseksi äärettömäksi, villiksi säveleksi, joka oli alakuloinen kuin itse aro. Hurmaus valtasi kaikki rykmentit, päät huojuivat laulun tahdissa ja lopulta tuntui siltä kuin koko aro, lauluun yhtyneenä, olisi huojunut yhdessä ihmisten, hevosten ja lippujen kanssa.
Pelästynyt lintulauma pyrähti lentoon arolta ja leijaili sotajoukon edessä kuin toinen, ilmojen armeija.
Välistä vaikenivat laulu ja soitto ja silloin kuului vain lippujen lepatus, kavioiden töminä, hevosten korskahdukset ja leirivankkurien kitinä, joka muistutti joutsenten tai kurkien kirkunaa.
Etunenässä, suuren vaaleanpunaisen lipun sekä hevoshännän alla ratsasti Chmielnicki, punaiseen puettuna, valkean hevosen selässä, kädessään kullattu nuija.
Koko leiri liikkui hiljaa ja suuntasi kulkuaan pohjoista kohti, peittäen kuin uhkaava aalto joet, tammilehdot ja kummut, täyttäen humulla ja hälinällä arojen autiuden.
Mutta Czehrynistä päin, erämaan pohjoiselta rajalta vyöryi tätä aaltoa vastaan toinen, Puolan kruunun joukkojen aalto, nuoren Potockin johtamana. Täällä kävivät zaporogilaiset ja tatarit, iloinen laulu huulillaan, kuin häihin. Tuolla eteni arvokkaan näköinen husaariarmeija, synkästi vaieten, käyden vastenmielisesti tähän maineettomaan taisteluun. Täällä, vaaleanpunaisen lipun alla heilutteli vanha, kokenut päällikkö uhkaavana nuijaansa, voitosta ja kostosta varmana. Tuolla ratsasti joukkonsa etunenässä miettivän näköinen nuorukainen, aavistaen lähenevää surullista kohtaloaan.
Heitä eroitti vielä arojen avaruus.
Chmielnicki ei pitänyt kiirettä, hän laski näet, että jota kauemmas aroille nuori Potocki uppoaa, sitä kauemmas hän loittonee molemmista hetmaneista ja sitä helpommin hän, Chmielnicki, suoriutuu hänestä. Ja sillävälin yhä uudet karkulaiset Czehrynistä, Powoloczysta ja kaikista Ukrainan rantakaupungeista lisäsivät joka päivä zaporogilaisten voimia, tuoden samalla viestejä puolalaisten leiristä. Heiltä sai Chmielnicki tietää, että vanha hetmani on lähettänyt häntä vastaan poikansa maata myöden kahden tuhannen sotamiehen kanssa ja kuusituhatta vähävenäläistä ratsumiestä ynnä tuhat saksalaista jalkamiestä kulki lotjissa Dnieperiä pitkin. Molemmat nämä sotavoimat olivat saaneet käskyn pysyä alituisessa yhteydessä keskenään, mutta tätä käskyä vastaan rikottiin jo ensimäisenä päivänä, sillä lotjat joutuivat Dnieperin nopean virran mukana melkoisesti edelle rantaa pitkin ratsastavasta husaarijoukosta, jonka marssi suuresti myöhästyi sentakia, että sen täytyi kulkea yli kaikkien Dnieperiin laskevien sivujokien.
Chmielnicki näki mielellään, että tämä välimatka tulisi vieläkin suuremmaksi eikä pitänyt kiirettä. Marssin kolmantena päivänä hän asettui leiriin Komysza Wodan läheisyyteen levähtämään.
Sillävälin olivat Tuhaj-bejn tiedustelujoukot tuoneet paikalle kaksi puolalaista rakuunaa. Nämä olivat heti Czehrynistä lähdettyä karanneet Potockin leiristä. Ratsastaen yötä päivää he olivat päässeet melkoisesti oman joukkonsa edelle. Heidät tuotiin heti Chmielnickin eteen.
Rakuunain kertomukset vahvistivat minkä Chmielnicki jo tiesi nuoren Stefan Potockin sotavoimista. Sensijaan tuli hänelle uutena tietona, että niiden vähävenäläisten johtajina, jotka yhdessä saksalaisen jalkaväen kanssa kulkevat pitkin Dnieperiä, oli vanha Barabasz ja Krzeczowski. Kuultuaan viimemainitun nimen Chmielnicki hypähti pystyyn.
— Krzeczowskiko, Perejaslawin registerikasakkain päällikkö?
— Hän juuri, jalosukuinen herra hetmani, vastasivat rakuunat.
Chmielnicki kääntyi ympärillä seisovien rykmentinpäällikköjen puoleen.
— Eteenpäin — mars! komensi hän kaikuvalla äänellä.
Noin tuntia myöhemmin lähti koko leiri liikkeelle, vaikka aurinko jo teki laskua eikä yö näyttänyt tulevan poutainen. Läntiselle taivaalle nousi pelottavan näköisiä ruskeita pilvenlonkia, jotka muistuttivat lohikäärmeitä ja leviataaneja. Ne lähenivät toisiaan ikäänkuin ryhtyäksensä taisteluun.
Sotajoukko kääntyi vasemmalle Dnieperin rantaa kohden, se marssi nyt ääneti, laulamatta, pärryttämättä rumpuja ja tamburiineja ja nopeassa tahdissa, mikäli sen salli ruoho, joka näillä seuduin oli niin rehevä, että siihen uponneet rykmentit välistä katosivat näkyvistä ja eriväriset liput tuntuivat purjehtivan yksinänsä pitkin aroa. Hevosväki tallasi valmiiksi tietä vankkureille ja jalkaväelle, jotka pääsivät kulkemaan vain hitaasti ja pian jäivät melkoisesti jäljellepäin. Kohta verhosi yö arot. Tavattoman suurena kieri punainen kuu verkalleen taivaalle, vähänpäästä peittivät sen pilvet, mutta se syttyi taasen ja sammui niinkuin tuulenpuuskien tukahuttama lamppu.
Puoliyö oli jo ohi, kun kasakkaan ja tatarilaisten silmien edessä alkoi häämöittää mustia jättiläismassoja, jotka vähitellen selvästi piirtyivät tummalle taivaalle.
Kudakin muurit olivat heidän edessään.
Etuvartiostot lähestyivät linnaa pimeän peitossa varovasti ja hiljaa kuin sudet tai yölinnut. Ehkäpä nyt voi odottamatta hyökätä nukkuvan linnoituksen kimppuun!
Mutta yhtäkkiä hajoitti salama valleilta pimeyden. Peloittavasta paukahduksesta tärisivät Dnieperin kalliot ja tulinen kuula piirsi taivaalle säkenöivän kaaren ja putosi aron ruohoon.
Synkkä kyklopi Grodzicki ilmoitti valvovansa.
— Senkin silmäpuoli koira! mutisi Chmielnicki Tuhaj-bejlle, — hän näkee yölläkin.
Kasakat väistivät linnan. Sen valloittamista he eivät voineet ajatellakaan tällä hetkellä, jolloin heitä itseänsä vastaan marssi Puolan sotaväki, ja kulkivat eteenpäin. Mutta herra Grodzicki ampui tykeillä heidän jälkeensä niin että linnan muurit tärisivät. Hän ei tehnyt sitä tuottaakseen heille vahinkoa, koska he kulkivat melkoisen välimatkan päässä, vaan varoittaakseen Dnieperin yli kulkevia joukkoja, jotka nähtävästi eivät enään olleet kaukana.
Ennen kaikkea herätti Kudakin tykkien pauke vastakaikua herra Skrzetuskin sekä sydämessä että korvissa. Nuori ritari, jota Chmielnickin käskystä kuljetettiin kasakkaleirin mukana, oli edellisenä päivänä vaikeasti sairastunut. Hän tosin ei ollut Chortycan taistelussa saanut kuolettavaa haavaa, mutta hän oli kadottanut niin paljon verta, että tuskin näytti voivan jäädä eloon. Hänen haavansa, joita vakausmies oli hoitanut kasakkain tavalla, avautuivat, hän sai kuumeen ja tänä yönä hän kasakkakärryissä makasi puoleksi tajuttomana, tietämättä mitään maailman menosta. Vasta Kudakin tykit hänet herättivät. Hän avasi silmänsä, nousi istualleen rattailla ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakkaleiri liikkui pimeässä kuin painajaisten piiri pahassa unessa ja linna paukkui ja valaisi seutua rusoittavilla savuilla. Tuliset kuulat hyppelivät pitkin aroa, räjähdellen ja kihisten niinkuin vihaiset koirat, ja tätä nähdessä valtasi herra Skrzetuskin sellainen suru ja ikävä, että hän oli valmis vaikkapa heti kuolemaan, jos siten edes hänen sielunsa saisi lentää oman väen luo. Sota! sota! ja hän makaa täällä vihollisten leirissä, aseetonna, sairaana, voimatta nousta vankkureista! Puola on vaarassa, mutta hän ei saada lentää sitä pelastamaan! Siellä Lubniessa lähtevät sotajoukot jo varmaan liikkeelle. Ruhtinas, salamat silmissä, ratsastaa riviensä edessä, ja minnepäin hän nuijallaan viittaa, siellä iskee heti kolmesataa keihästä, kuin kolmesataa ukonnuolta. Nyt alkoi tuttuja kasvoja ilmestyä luutnantin silmien eteen. Pikku Wolodyjowski kiitää rakuunoidensa etunenässä, kädessä kapea sapeli; hän on kuitenkin miekkailijoiden miekkailija ja ketä vastaan hän ryhtyy miekkataisteluun, se lepää jo puoleksi haudassa. Tuolla taas kohottaa herra Podbipienta tuhoisaa kallonhalkaisijaansa — saako hän halki kolme päätä vai eikö? Kirkkoherra Jaskólski kiertää lippujen ympäri ja rukoilee, kädet kohotettuina; vanhana sotilaana hän ei voi kuitenkaan pidättäytyä, vaan karjaisee välistä: "lyö! hakkaa maahan!" Ja tuolla laskevat kyrassierit jo keihäänsä ratsun korvan juureen, rykmentit ryntäävät eteenpäin, kannustavat hevosiaan, kiitävät: taistelua, hälinää!
Yhtäkkiä näky vaihtuu. Luutnantin edessä seisoo Helena, kalpeana, hiukset hajalla ja huutaa: "pelasta, sillä Bohun ajaa minua takaa!" Herra Skrzetuski riuhtoo vankkureilla, kunnes jokin ääni, tällä kertaa jo todellinen, lausuu hänelle:
— Makaa, lapsi, minä sidon haavasi.
Se oli leiri-esauli Zachar, jonka Chmielnicki oli käskenyt hoitaa luutnanttia kuin silmäterää. Hän laskee hänet vankkureihin pitkäkseen, peittää hevosen taljalla ja kysyy:
— Kuinka sinä jaksat?
Herra Skrzetuski tulee täydellisesti tajuihinsa. Unennäöt häipyvät, vankkurit kulkevat aivan pitkin Dnieperin rantaa. Viileä tuulahdus tulee joelta ja yö kalpenee kalpenemistaan. Vesilinnut alkavat aamupuhelunsa.
— Kuule Zachar, joko olemme tulleet Kudakin ohi? kysyy herra
Skrzetuski.
— Jo, vastasi zaporogilainen.
— Ja minne te marssitte?
— En tiedä. Tulee kai taistelu, mutta en minä varmaan tiedä.
Kun Skrzetuski kuuli nämä sanat, alkoi hänen sydämensä iloisesti sykkiä. Hän oli arvellut, että Chmielnicki tulisi piirittämään Kudakia ja että sota olisi alkanut siitä. Mutta kiireestä, jolla kasakat marssivat eteenpäin, teki hän sen johtopäätöksen, että valtakunnan sotajoukot olivat lähellä ja että Chmielnicki väisti linnan juuri siksi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä taisteluun sen tykkien ulottuvilla. "Ehkä vielä tänään pääsen vapaaksi!" ajatteli luutnantti ja nosti kiitollisena silmänsä taivasta kohti.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kudakin tykkien paukkeen olivat kuulleet myöskin ne joukot, jotka kulkivat lotjissa vanhan Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla.
Niitä oli kuusi tuhatta registerikasakkaa ja rykmentti oivallista saksalaista jalkaväkeä, päällikkönään Hans Flick.
Herra Mikolaj Potocki oli kauvan epäröinyt, ennenkuin lähetti kasakkoja Chmielnickiä vastaan. Kun Krzeczowskilla kuitenkin oli heihin erittäin suuri vaikutusvalta ja kun hetmani rajattomasti luotti Krzeczowskiin, niin käski hän jalkakasakkain vain vannoa uskollisuudenvalan ja lähetti heidät Jumalan nimeen.
Krzeczowski, kokenut ja edellisissä sodissa mainetta saavuttanut sotilas, oli Potockien perheen kasvatti. Sille hän oli kiitollisuudenvelassa kaikesta, everstinarvostaan, aateluudestaan, jonka Potockit olivat hankkineet hänelle valtiopäivillä, ja lisäksi hän oli elinajakseen saanut heiltä laajat tilukset Dnieperin ja Ladawan varsilla.
Niin monet siteet yhdistivät häntä valtakuntaan ja Potockeihin, ettei hetmani voinut vähintäkään epäillä hänen luotettavuuttaan. Lisäksi hän oli mies parhaissa voimissaan, tuskin viidenkymmenen vanha ja suuri tulevaisuus odotti häntä maan palveluksessa. Muutamat näkivät hänessä jo Stefan Chmieleckin seuraajan, hänen, joka oli aloittanut uransa yksinkertaisena aron ritarina ja lopettanut Kiovan vojevodana ja valtakunnan senaattorina. Krzeczowski saattoi kulkea tuota samaa tietä, häntä ajoivat sille miehekkyys, hurja tarmo ja hillitön kunnianhimo sekä rikkauksien ja ylhäisten arvojen nälkä. Kunnianhimon takia hän äskettäin oli pyrkinyt Litynin starostan paikalle ja kun sen lopulta sai herra Korbut, niin herra Krzeczowski hautasi pettymyksen syvälle sydämeensä, mutta oli vähällä sairastua kateudesta ja mieliharmista. Nyt näytti kohtalo jälleen hymyilevän hänelle, kun hän suurhetmanilta oli saanut näin tärkeän tehtävän armeijassa ja kun hän varmaan saattoi otaksua, että hänen nimensä tulee kuninkaan kuuluville. Ja tämä oli tärkeä asia, sillä sen jälkeen hänen tarvitsi vain kumartaa, saadakseen vahvistuskirjan, jossa oli nuo aatelissielulle niin mieluisat sanat: "Meitä on rukoillut ja anonut hänelle lahjaksi antamaan ja me, muistaen hänen palveluksensa, annamme" j.n.e. Tätä tietä saatiin Vähä-Venäjällä rikkauksia ja korkeita arvoja, tätä tietä äärettömät alat autioita aroja, jotka sitä ennen olivat kuuluneet vain Jumalalle ja valtakunnalle, siirtyivät yksityisten käsiin. Tätä tietä tuli köyhä raukka herraksi ja saattoi elää siinä toivossa, että hänen jälkeläisensä kerran istuvat senaattorien penkeillä.
Krzeczowskin mieltä kaiveli vain se, että hänen tärkeässä tehtävässään täytyi jakaa valtansa Barabaszin kanssa. Tämä jako oli kuitenkin vain nimellinen. Todellisuudessa oli vanha Czerkasyn päällikkö, varsinkin viime aikoina, käynyt niin heikoksi ja raihnaaksi, että hän enään vain ruumiinsa puolesta kuului maan päälle, hänen sielunsa ja mielensä oli alituisen turtumuksen ja uupumuksen vallassa, mielentilojen, jotka tavallisesti käyvät todellisen kuoleman edellä. Sotaretken alussa hän oli herännyt ja reipastunut ja näytti siltä kuin sotatorvien soidessa vanha sotilasveri olisi alkanut voimakkaammin kiertää — hänhän aikoinaan oli kuuluisa ritari ja arojen päällikkö. Mutta heti marssin aljettua olivat airojen loiske, sotamiesten laulut ja proomujen miellyttävä liukuminen veden pinnalla tuudittaneet häntä uneen, niin että hän unohti koko tämän maailman. Krzeczowski hallitsi ja vallitsi, Barabasz heräsi vain syömään. Tarpeeksi syötyänsä hän tavallisesti kysyi yhtä ja toista, hänet tyydytettiin jollakin vastauksella ja lopuksi hän huokasi ja sanoi: "mielelläni olisin mennyt hautaan toisenlaisessa sodassa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"
Yhteys Stefan Potockin johdolla marssivan sotajoukon kanssa katkesi yhtäkkiä. Krzeczowski rupesi moittimaan, että husaarit ja rakuunat liikkuvat liian hitaasti, viivytellen jokien yli kulkiessa ja ettei nuorella hetmaninpojalla ole sotilaallista kokemusta. Siksi käski hän puolestaan soutaa ja purjehtia nopeasti eteenpäin.
Lotjat soluivat Dnieperin virran mukana Kudakia kohden, edeten yhä enemmän valtakunnan sotajoukoista.
Vihdoin kuului eräänä yönä tykkien ammuntaa.
Barabasz nukkui eikä herännyt, sensijaan Flick nousi pois lotjasta ja lähti Krzeczowskin luo.
— Herra eversti, sanoi hän, — Kudakin tykit paukkuvat. Mitä minun on tehtävä?
— Pysäyttäkää lotjat, jäämme yöksi kaislikkoon.
— Chmielnicki piirittää luullakseni linnaa. Minun mielestäni pitäisi kiiruhtaa avuksi.
— Minä en kysy teidän mielipidettänne, annan vain käskyjä. Komento on minun käsissäni.
— Herra eversti!
— Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään, että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:
— Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.
— Mutta jollei tule?
— Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu hänestä.
Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz, ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki, mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä tapahtuu huomenna?"
Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö Chmielnicki todella Kudakia?
— Jos niin on, mietti Krzeczowski, — niin hän on mennyttä miestä.
Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas, ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän, että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan, aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat hänet kuin Nalewajkon Solonican luona?
— Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran. Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!
— Siis — ajatteli herra Krzeczowski, — siis annan huomenna jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä toisinkin!
Ja herra Krzeczowskin hillitön kunnianhimo nousi haukan siivillä korkeuteen. Hän tiesi hyvin, että nuori Potocki ei mitenkään ehdi tänne ennen seuraavaa yötä. Kuka siis repäisee irti hydran pään? Krzeczowski! Kuka sammuttaa kapinan, joka hirveänä tulipalona voi sytyttää koko Ukrainan? Krzeczowski! Ehkä vanha hetmani tulee vähän pahoilleen, että tämä tapahtuu ilman hänen poikapahasensa osanottoa, mutta pian se raivo on ohi ja kaikki kunnian ja kuninkaallisen armon säteet valaisevat voittajan otsaa.
Ei! Täytyy kuitenkin jakaa kunnia vanhan Barabaszin ja Grodzickin kanssa. Herra Krzeczowski kävi hyvin synkäksi, mutta muuttui sitte yhtäkkiä leppeämmäksi. Barabasz, tuo vanha pölkky, voidaan minä päivänä hyvänsä kuopata maahan eikä Grodzicki halua mitään muuta kuin jäädä Kudakiin peloittelemaan silloin tällöin tatareja kanuunillaan; jää siis yksin Krzeczowski.
Kunhan hän vain saisi Ukrainan hetmaninarvon!
Tähdet vilkuttelivat taivaalla ja everstistä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet jalokiviä hetmanin nuijassa. Tuuli lepatti kaislikossa ja hänestä tuntui siltä kuin hetmanin hevoshäntälippu olisi lepattanut.
Kudakin tykit yhä jyrisivät.
— Chmielnicki panee kaulansa miekan alle, mietti eversti edelleen, — mutta oma syy, kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän olisi heti lähtenyt Ukrainaan… olisi voinut olla toisin. Siellä kaikki kiehuu ja käy, siellä on ruutia, joka odottaa vain sytyttävää kipinää. Valtakunta on mahtava, mutta sillä ei Ukrainassa ole sotavoimia ja kuningas on vanha ja kivuloinen.
Yksi ainoa zaporogilaisten voittama taistelu saisi aikaan arvaamattomia asioita…
Krzeczowski painoi kasvot käsiinsä ja istui liikkumattomana. Tähdet laskivat sillävälin yhä alemma, verkalleen liketen aroa. Ruohoissa lepäilevät viiriäiset alkoivat pyrähdellä lentoon, pian oli aamu koittava.
Vihdoin vahvistuivat everstin mietteet järkähtymättömiksi. Huomenna hän törmää Chmielnickiä vastaan ja murskaa hänet tomuksi. Hänen ruumiinsa ylitse käy tie rikkauksiin ja arvoihin ja Krzeczowskista tulee rankaiseva ase valtakunnan käteen, sen puolustaja ja vastaisuudessa yksi sen arvohenkilöjä ja senaattoreja. Kun hän on voittanut zaporogilaiset ja tatarit, ei häneltä enään kielletä mitään.
Ja kuitenkin — hänelle ei annettu Litynin starostakuntaa!
Sitä muistaessaan Krzeczowski pusersi kätensä nyrkiksi. Hänelle ei annettu starostanpaikkaa huolimatta hänen suojelijainsa Potockien mahtavasta vaikutusvallasta, huolimatta hänen sotilasansioistaan, vain sentähden, että hän oli homo novus ja hänen kilpailijansa johti sukujuurensa ruhtinaista! Puolan valtakunnassa ei vielä riitä se, että tulee aatelismieheksi, täytyy odottaa, että tämä aateluus peittyisi homeella niinkuin viini ja ruostuisi niinkuin rauta.
Vain Chmielnicki saattaisi panna toimeen uuden asiain järjestyksen, jota toivottavasti itse kuningaskin kannattaisi. Mutta mies parka tahtoo mieluummin lyödä päänsä puhki Kudakin kallioita vastaan!
Krzeczowski tyyntyi vähitellen. Häneltä on kerran kielletty starostan arvo — entäs sitte! Sitä paremmin koetetaan palkita häntä, jahka hän on saanut voiton, tukahuttanut kapinan ja vapauttanut Ukrainan, ehkäpä koko valtakunnan, sisällisestä sodasta. Silloin häneltä ei kielletä mitään! Silloin hän ei tarvitse edes Potockeja!
Väsynyt pää laskeutui rinnalle — hän nukkui, nähden unta starostan- ja kastellaanipaikoista, kuninkaan ja valtiopäivien lahjoittamista maatiloista.
Kun hän heräsi, hämärsi jo aamu. Lotjissa makasivat vielä kaikki. Etäällä loiskivat Dnieperin vedet kalpeassa, sinne tänne kylväytyneessä valossa, ympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Juuri tuo hiljaisuus herätti hänet.
Kudakin tykit olivat lakanneet jyrisemästä.
Mitäs tämä on? ajatteli Krzeczowski. Ensimäinen rynnäkkö on torjuttu, vai onko ehkä Kudak valloitettu?
Mutta sehän on mahdotonta.
Ei! Nähtävästi lyödyt kasakat makaavat jossakin kauvempana linnasta ja nuoleskelevat haavojaan. Ja silmäpuoli Grodzicki katselee heihin ampumareiästä, tähdäten tykeillään uudestaan.
Huomenna he uudistavat rynnäkön ja katkaisevat uudelleen hampaansa.
Päivä koitti. Krzeczowski herätti miehet lotjassaan ja lähetti venheen hakemaan Flickiä. Flick saapui heti.
— Herra eversti, sanoi hänelle Krzeczowski, — jollei kastellaani joukkoineen saavu ennen iltaa ja rynnäkkö uudistetaan yöllä, niin me marssimme linnan avuksi.
— Minun väkeni on valmiina, sanoi Flick.
— Antakaa heille ruutia ja luoteja.
— On annettu.
— Yöllä astumme maihin ja kuljemme hiljaa aroa pitkin. Hyökkäämme odottamatta heidän kimppuunsa.
— Gut! sehr gut! Mutta emmekö siirtäisi lotjia hiukan eteenpäin. Linnaan on noin neljä puolalaista penikulmaa. Se on liian pitkä matka jalkaväelle.
— Jalkaväki asettuu ratsuväen hevosten selkään.
— Sehr gut!
— Pysyköön väki hiljaa kaislikossa, älköön menkö rannalle älköönkä pitäkö ääntä! Tulta ei saa polttaa, jottei savu ilmaisisi meitä. He eivät saa tietää meistä mitään.
— On sellainen sumu, ettei savukaan näy.
Kaislaa kasvava joenlahti, johon lotjat olivat pysähtyneet, oli todella, samoin kuin arokin, valkoisenaan läpitunkematonta sumua niin kauvas kuin silmä kantoi. Mutta kun päivä vasta oli koitossaan, niin saattoi sumu kyllä vielä laskea maahan ja paljastaa aron avaruuden.
Flick lähti Krzeczowskin luota. Väki lotjissa heräsi vähitellen. Sille julistettiin Krzeczowskin käsky, että on oltava hiljaa. Sotamiehet valmistautuivat siis aamuaterialleen ilman tavallista iloista hälinää. Se joka sattui kulkemaan rannalla tai purjehtimaan keskellä jokea, ei olisi aavistanutkaan, että läheiseen lahdelmaan oli kätkeytynyt muutama tuhat miestä. Hevosiakin käskettiin syöttämään kädestä, etteivät ne hirnuisi. Sumun peittämät lotjat olivat kiinnitetyt kaislametsään. Siellä täällä pujahti vain toisesta lotjasta toiseen pieni, kahdella airolla soudettava vene, kuljettaen toisiin lotjiin korppuja ja päällikön käskyjä. Muuten vallitsi kaikkialla haudan hiljaisuus.
Yhtäkkiä alkoi ruohikoista, kaislikoista ja rannan viidakoista yli koko lahden kuulua kummallisia ääniä, jotka käyden yhä lukuisemmiksi, huusivat:
— Pugu! pugu!…
Hiljaisuus.
— Pugu! pugu!…
Ja taas tuli hiljaisuus, ikäänkuin rannalla huutavat äänet olisivat odottaneet vastausta.
Mutta vastausta ei kuulunut. Huudot kajahtivat kolmannen kerran, nopeampina ja kärsimättömämpinä:
— Pugu! pugu!
Silloin kajahti lotjista sumun keskeltä vastaan Krzeczowskin ääni:
— Kuka siellä?
— Niittykasakka!
Lotjissa piileskelevien Ukrainan kasakkain sydämet sykkivät levottomasti. Tuo salaperäinen huuto oli heille hyvin tuttu. Tällaisella merkkikielellä puhuivat keskenään zaporogilaiset talvikortteereissaan ja tällä tavalla Siczin kasakat sodan aikana kutsuivat kanssansa keskusteluun registeri- ja linnakasakoita, joiden joukossa oli paljon salaisesti veljeskuntaan kuuluvia.
Krzeczowskin ääni kajahti taasen:
— Mitä te tahdotte?
— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, ilmoittaa, että tykit ovat käännetyt lahtea kohden.
— Sanokaa zaporogilaisten hetmanille, että meidän tykkimme ovat suunnatut rantoja kohden.
— Pugu! pugu!
— Mitä te vielä tahdotte?
— Bohdan Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani, pyytää ystäväänsä herra Krzeczowskia, everstiä, keskusteluun kanssansa.
— Antakaa ensin panttivankeja.
— Kymmenen huonekunta-atamania.
— Sovittu!
Tällä hetkellä alkoi lahden rannalle ilmestyä zaporogilaisia kuin kukkia niitylle. He nousivat seisaalleen ruohosta, jossa olivat piilleet kätkettyinä. Kaukaa aroilta saapui saapumistaan heidän ratsuväkeään ja tykkejänsä. Näkyviin ilmestyi kymmeniä ja satoja heidän lippujaan, merkkejään ja hevoshäntiään. He tulivat laulaen ja pärryttäen rumpuja. Kaikki tämä muistutti paljon enemmän jotakin iloista tervehdystä kuin vihollisvoimien kohtausta.
Ukrainan kasakat vastasivat lotjistaan huudoilla. Veneet, jotka toivat huonekunta-atamaneja, saapuivat. Krzeczowski astui yhteen niistä ja lähti rannalle. Siellä hänelle annettiin ratsu ja hän lähti heti paikalla Chmielnickin luo.
Chmielnicki nosti hänet nähdessään hattuansa ja tervehti sydämellisesti.
— Herra eversti, sanoi hän, — vanha ystävä ja kuoma! Kun herra valtakunnan hetmani käski sinun ottaa minut kiinni ja toimittaa hänen leiriinsä, niin et sinä tahtonut sitä tehdä, vaan varoitit minua ja kehoitit pelastumaan pakenemalla. Tästä teosta olen sinulle kiitollisuuden ja veljellisen rakkauden velassa!
Sen sanottuaan ojensi hän ystävällisesti kätensä, mutta Krzeczowskin mustanverevät kasvot pysyivät kylminä kuin jää.
— Mutta sentähden että pelastuit, sanoi hän, — olet sinä, herra hetmani, nyt noussut kapinaan.
— Itselleni, sinulle ja koko Ukrainalle tapahtunutta vääryyttä lähden minä nyt johdattamaan mieliin, kuninkaalliset prvilegiot kädessäni, ja toivossa, että kuningas, meidän armollinen herramme, ei siitä pahastu minulle.
Krzeczowski katsoi tuimasti Chmielnickiä silmään ja sanoi tiukasti:
— Oletko piirittänyt Kudakia?
— Minä? Olisinko hullu! Väistin Kudakin enkä ampunut laukaustakaan, vaikka vanha silmäpuoli tervehti minua tykeillään. Minulle oli tärkeää päästä Ukrainaan, en välitä Kudakista. Ja sinun puheillesi, vanha ystävä ja hyväntekijä, oli minulle tärkeää päästä.
— Mitä sinä sitte minusta tahdot?
— Lähde kanssani arolle, niin saamme puhua.
He kannustivat hevosiansa ja lähtivät. Noin tunnin he viipyivät poissa. Heidän palatessaan olivat Kreczowskin kasvot kalpeat ja kauhean näköiset. Hän sanoi yhtäkkiä hyvästi Chmielnickille, joka huusi hänen peräänsä:
— Me tulemme olemaan kahden Ukrainassa ja meidän yläpuolellamme tulee olemaan kuningas yksin eikä kukaan muu.
Krzeczowski palasi lotjiin. Vanha Barabasz, Flick ja upseerit odottivat häntä kärsimättömästi.
— Mikä on? mikä on? kysyttiin joka taholta.
— Mennään rannalle, vastasi Krzeczowski käskevällä äänellä.
Barabasz kohotti unisia silmälautojaan. Kummallinen loiste välähti hänen silmissään.
— Mitä? sanoi hän.
— Mennään rannalle. Antaudumme!
Veriaalto läikähti Barabaszin kalpeille, kellastuneille kasvoille. Hän nousi rummun päältä, jolla hän oli istunut, ojentautui suoraksi ja yhtäkkiä tuo kumarainen, sammaltunut vanhus oli muuttunut voimakkaaksi jättiläiseksi.
— Petosta! huusi hän.
— Petosta! toisti Flick, tarttuen miekkansa kahvaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt vetää sen esiin, oli herra Krzeczowskin sapeli välähtänyt ja yhdellä ainoalla iskulla kaatanut hänet lotjan kannelle.
Sitte hän hyppäsi lotjasta veneeseen, jossa istui neljä zaporogilaista, airot käsissä, ja huusi:
— Lotjien välitse!
Vene kiiti nuolena ja herra Krzeczowski, seisoen sen keskellä, lakki verisen sapelinsa päässä, silmät säihkyen, huusi mahtavalla äänellä:
— Pojat, emme rupea murhaamaan omaa väkeä. Eläköön Bohdan
Chmielnicki, zaporogilaisten hetmani!
— Eläköön! toistivat sadat ja tuhannet äänet.
— Kuolema ljaheille!
— Kuolema heille!
Lotjista kuuluvaan meluun vastasivat rannoilta zaporogilaisten huudot. Mutta kauvempana seisovien aluksien väki ei vielä tietänyt mistä on kysymys. Vasta kun kaikkialle oli levinnyt sanoma, että herra Krzeczowski menee zaporogilaisten puolelle, valtasi todellinen ilon huumaus Ukrainan kasakat. Kuusi tuhatta lakkia lensi ilmaan, kuusi tuhatta pyssyä jymisi. Lotjat tärisivät miesten askelten alla. Syntyi melu ja sekasorto. Mutta tuohon iloon oli vuodatettava verta, sillä vanha Barabasz tahtoi ennemmin kaatua kuin kavaltaa sen lipun, jonka alla hän oli koko elämänsä palvellut. Muutamakymmen czerkasylaista sotilasta ilmoitti pysyvänsä hänelle uskollisena. Ja nyt alkoi lyhyt ja hirveä tappelu, tappelu samanlainen kuin kaikki taistelut, joissa kuolemaa eikä armoa haluava kourallinen ihmisiä puolustautuu joukkoja vastaan. Ei Krzeczowski enempää kuin kukaan kasakoistakaan ollut odottanut tällaista vastarintaa. Vanhassa sotapäällikössä oli herännyt entinen leijona. Kehoitukseen että hän laskisi aseensa vastasi hän laukauksilla. Nuija kädessä, valkeat hapset hajalla hän antoi käskyjä kuuluvin äänin ja nuorukaisen tarmolla. Hänen aluksensa ympäröitiin joka puolelta, miehiä niistä lotjista, jotka eivät voineet päästä lähelle, hyppäsi veteen ja, uiden tai kahlaten kaislojen välissä sekä sitte tarttuen lotjan syrjään, nousi vimmastuneina siihen. Vastarinta oli lyhyt. Barabaszille uskollisina pysyneet Ukrainan kasakat peittivät sapelien rikki hakkaamilla tai käsin revityillä ruumiillaan aluksen kannen. Vanhus, sapeli kädessä, puolustautui vielä. Krzeczowski ryntäsi häntä kohden.
— Antautukaa! huusi hän.
— Sinä petturi, kuolema sinulle! vastasi Barabasz ja kohotti sapelinsa lyöntiin.
Krzeczowski peräytyi nopeasti miesjoukkoon.
— Lyökää! huusi hän kasakoille.
Näytti siltä kuin ei kukaan olisi ensimäisenä tahtonut nostaa kättään vanhusta vastaan. Onnettomuudeksi kuitenkin eversti, veressä seisoen, luiskahti ja kaatui.
Pitkänään ei hän herättänyt enään samaa kunnioitusta tai kauhua ja yhtäkkiä upposi toistakymmentä sapelinterää hänen ruumiiseensa. Vanhus ehti vain huudahtaa: "Jeesus Maaria!"
Makaavaa aljettiin nyt lyödä. Hänet hakattiin kappaleiksi. Poikki lyötyä päätä heiteltiin lotjasta lotjaan niinkuin palloa, kunnes se vihdoin vahingossa putosi veteen.
Jäljelle jäivät saksalaiset, joista oli vaikeampi suoriutua, sillä rykmenttiin kuului noin tuhat vanhaa ja eri sodissa harjaantunutta sotilasta.
Kunnon Flick tosin oli saanut kuolemansa Krzeczowskin kädestä, mutta rykmentin johtoon oli jäänyt Johan Werner, everstiluutnantti, sotavanhus vielä kolmenkymmenvuotisen sodan ajoilta.
Krzeczowski oli melkein varma voitostaan, koska kasakkain veneet joka puolelta piirittivät saksalaisten lotjia. Mutta hän tahtoi kuitenkin säilyttää tuon melkoisen joukon erinomaista ja oivallisesti asestettua jalkaväkeä Chmielnickille ja rupesi sentähden keskusteluihin heidän kanssaan.
Näytti jo siltä kuin Werner suostuisi, koska hän tyynesti keskusteli Krzeczowskin kanssa ja tarkkaavasti kuunteli kaikkia lupauksia, joita petollinen eversti runsaasti antoi hänelle. Palkka, jonka valtio oli sitoutunut maksamaan, oli suoritettava heti sekä tältä vuodelta että vielä tulevaltakin. Vuoden päästä voisivat sotamiehet lähteä minne tahtoivat, vaikkapa valtakunnan sotajoukon leiriin.
Werner näytti miettivän ehtoja, mutta samalla hän hiljaa käski vetää lotjia itseään kohti, niin että ne muodostaisivat suljetun piirin. Tämän piirin reunaan muodostui jalkamiehistä muuri. Nämä olivat kookkaita ja rotevia miehiä, yllään keltainen kölleri ja samanvärinen hattu, ja he seisoivat täydessä taisteluasennossa, vasen jalka edessä ja musketti oikealla jalalla.
Werner seisoi paljastettu miekka kädessä ensimäisessä rivissä ja mietti kauvan.
Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn.
— Herr Hauptmann, sanoi hän, — me suostumme.
— Ette kadu kauppojanne uudessa palveluksessa! huudahti iloissaan
Krzeczowski.
— Mutta sillä ehdolla…
— Suostun niihin jo edeltäpäin.
— Jos niin on, niin sitä parempi. Meidän välipuheemme valtakunnan kanssa päättyy kesäkuussa. Kesäkuusta lähdemme teidän palvelukseenne.
Kirous pääsi Krzeczowskin huulilta, mutta hän hillitsi raivonsa.
— Teettekö pilkkaa, herra everstiluutnantti? kysyi hän.
— En, vastasi Werner tyynesti. — Meidän sotilaskunniamme käskee pitämään kiinni sopimuksesta. Palveluksemme loppuu kesäkuussa. Me palvelemme rahasta, mutta emme ole pettureita. Muuten ei kukaan meitä palkkaisi ettekä te itsekään luottaisi meihin, sillä kuka teille takaisi, ettemme ensimäisessä taistelussa menisi jälleen hetmanien puolelle.
— Mitä sitte tahdotte?
— Että antaisitte meidän mennä.
— Siitä ei tule mitään, hullu mies! Minä käsken hakata teidät maahan.
— Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?
— Ei yksikään teistä pääse menemään!
— Teistä ei jää puoliakaan.
Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.
— Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, — annan teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.
Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin kanssa.
Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.
Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle, korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.
Silloin toitotettiin torveen.
Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni:
— Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?
— Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti paljastettua miekkaansa.
— Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.
Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa, tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä puolustavat itseään.
Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin se olisi ollut hyvää tietävä enne.
Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät voitonhuudot kohosivat ilmoille.
— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, — tämä on ensimäisen voiton päivä.
— Ei ole sotavankeja, ärähti murza, — en minä pidä sellaisista voitoista.
— Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen vankejasi.
— Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!
Sen sanottuaan hymyili villi Tuhaj-bej ilkkuen ja lisäsi hetken perästä:
— Mielelläni minä sentään olisin ottanut nuo "frankit".
Sillävälin oli taistelu jo kokonaan lakannut. Tuhaj-bej käänsi ratsunsa leiriä kohden ja muut seurasivat häntä.
— No, nyt Keltaisille Vesille! huusi Chmielnicki.