VIIDESTOISTA LUKU.
Kuunnellessaan taistelun tuoksinaa odotti luutnantti vapisevin sydämin sen loppua, luullen aluksi, että Chmielnicki oli kohdannut kaikki hetmanien sotavoimat.
Illansuussa vanha Zachar kuitenkin päästi hänet tästä harhaluulosta. Tieto ukrainalaisten kasakkain ja Krzeczowskin petoksesta sekä saksalaisten tuhosta tärisytti nuorta upseeria sielun pohjia myöten, sillä tämä oli omiaan ennustamaan vain uusia petoksia, ja luutnantti tiesi tarkoin, että melkoinen osa hetmanin joukoista oli kasakkoja.
Hänen sieluntuskansa kasvoivat kasvamistaan ja voitonriemu zaporogilaisten leirissä lisäsi niiden katkeruutta. Kaikki ennusti pahinta. Ruhtinaasta ei kuulunut mitään ja hetmanit nähtävästi tekivät kauhean virheen, kun he, sensijaan että olisivat koko voimallaan marssineet Kudakia kohden tai edes odottaneet vihollista linnoitetuissa leireissä Ukrainassa, hajoittivat voimansa, heikonsivat itseään vapaaehtoisesti ja antoivat väelleen laajalti tilaisuutta lupauksen rikkomiseen ja petokseen. Zaporogilaisleirissä oli kyllä jo aikaisemmin puhuttu herra Krzeczowskista ja mainittu, että osa sotajoukkoja Stefan Potockin johdolla oli lähetetty erikseen, mutta luutnantti ei ollut uskonut näihin huhuihin. Hän luuli, että oli kysymys vain joistakin voimakkaista etujoukoista, jotka aikanaan vetäytyvät takaisin. Ja kaikki olikin toisin. Chmielnicki oli Krzeczowskin petoksen kautta saanut muutamia tuhansia miehiä lisää ja nuorta Potockia uhkasi kauhea vaara. Kun hän nyt ilman apujoukkoja harhaili erämaissa, saattoi Chmielnicki hänet helposti saartaa ja kokonaan tuhota.
Haavojen tuottamissa tuskissa, levottomuudessa unettomina öinä oli Skrzetuskin ainoana lohdutuksena ruhtinas. Chmielnickin tähden täytyy vielä kalveta, kun ruhtinas lähtee liikkeelle Lubniesta. Ja kuka tietää, eikö hän jo olekin yhtynyt hetmaneihin. Vaikka Chmielnickin voimat olivatkin mahtavat, vaikka hänen sotaretkensä alku olikin onnellinen, vaikka Tuhaj-bej oli yhtynyt häneen ja vaikkapa itse Krimin "tsaari" tarvittaessa oli luvannut marssia avuksi, niin Skrzetuskin päähän ei edes juolahtanut ajatus, että tämä melske voisi kestää kauvan, ja että yksi kasakka voisi järkyttää koko valtakunnan ja murtaa sen peloittavan voiman. Ukrainan kynnyksillä tämä aalto särkyy, ajatteli luutnantti, sillä kuinka ovatkaan päättyneet kaikki kasakkakapinat? Ne ovat puhjenneet kuin liekki ja sammuneet heti kun ovat joutuneet tekemisiin hetmanien kanssa. Niin on käynyt tähän asti. Kun toiselta puolen taisteluun käy suistolaisryövärien pesä ja toiselta puolen valta, jonka rantoja huuhtoo kaksi merta, niin on ratkaisu helppo nähdä jo edeltäpäin. Myrsky ei voi kestää kauvan, se menee ohi ja seuraa kaunis ilma. Tämä ajatus vahvisti herra Skrzetuskia ja, saattaapa sanoa, piti häntä pystyssä, sillä hänen hartioillaan lepäsi niin raskas kuorma, ettei hän koko elämässään ollut tuntenut sellaista. Mutta vaikka myrsky meneekin ohi, niin se voi hävittää peltoja, kaataa taloja ja tehdä korvaamattomia vahinkoja. Tämän myrskyn tähden hän itse oli ollut vähällä menettää elämänsä, oli kadottanut voimansa ja joutunut onnettomaan vankeuteen juuri silloin, kun vapaus oli hänelle melkein yhtä tärkeä kuin itse elämä. Kuinka paljon joutuivatkaan tästä myrskystä kärsimään heikommat olennot, sellaiset jotka eivät kyenneet itseään puolustamaan! Miten oli Helenan Rozlogissa?
Mutta Helena oli varmaan jo Lubniessa. Luutnantti näki hänet unissaan ystävällisten kasvojen ympäröimänä, itse ruhtinaan ja ruhtinatar Griseldan vaalimana ja ritarien ihailemana — vain husaariaan hän ikävöi, häntä, joka katosi jossakin Siczin matkalla. Mutta tuleepa jälleen hetki, jolloin husaari palajaa. Onhan itse Chmielnicki luvannut hänelle vapauden, ja tämä kasakka-aalto soluu yhä valtakunnan rintamaita kohden ja ja kun se siellä särkyy, tulee vaivoista, tuskista ja levottomuuksista vihdoinkin loppu.
Aalto kulki todella eteenpäin. Chmielnicki oli viipymättä noussut leiristään ja marssi hetmaninpoikaa tapaamaan. Hänen voimansa oli todella hirveä, sillä yhdessä Krzeczowskin sotilaiden ja Tuhaj-bejn tatarilaisten kanssa hän komensi lähes 25 tuhatta harjaantunutta ja taistelunhaluista sotilasta. Potockin voimista ei ollut tarkkoja tietoja. Karkulaiset sanoivat, että hän tuo muassaan kaksi tuhatta miestä raskasta ratsuväkeä ja toistakymmentä tykkiä. Taistelu tällaisten lukusuhteiden vallitessa saattoi olla epätietoinen. Sillä yksi ainoa noiden kauheain husaarijoukkojen hyökkäys riitti usein tuhoamaan kymmenkertaisesti suuremmat joukot. Niin oli aikoinaan herra Chodkiewicz, Liettuan hetmani, kolmella tuhannella husaarilla Kirkholman luona lyönyt perinpohjin kahdeksantoistatuhatta valittua ruotsalaista jalka- ja ratsumiestä. Niin oli Kluszynin luona yksi ainoa kyrassieerien lippukunta hurjassa raivossa hajoittanut muutaman tuhannen englantilaista ja skottilaista palkkasoturia. Chmielnicki muisti sen ja siksipä hän vähävenäläisen kronikankirjoittajan sanojen mukaan liikkui verkalleen ja varovaisesti. Katsellen joka taholle järkensä monilla silmillä kuten viekas metsästäjä, ja asettaen vartioita penikulman päähän ja kauvemmaksikin leiristään [Samoil Weliczko, 62], niin hän läheni Keltaista Vettä. Saatiin taasen kiinni kaksi karkuria. Nämä vahvistivat tiedot kruunun sotavoimain vähyydestä ja ilmoittivat, että kastellaani jo on tullut Keltaisen Veden yli. Sen kuultuaan Chmielnicki pysähtyi kuin naulittu ja antoi luoda vallit leirinsä ympärille.
Hänen sydämensä sykki iloisesti. Jos Potocki uskaltaa ryhtyä hyökkäykseen, niin hänet varmaan lyödään. Kasakat eivät avonaisella kentällä osaa pitää puoliaan kyrassieereja vastaan, mutta vallin takaa he taistelevat erinomaisesti. Ja ollen niin paljon lukuisammat kuin heidän vastustajansa, he varmaan torjuvat hyökkäyksen. Chmielnicki laski saavansa etua Potockin nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Mutta nuoren kastellaanin apuna oli kokenut sotamies, Zywiecin starostan poika, herra Stefan Czarniecki, husaarieversti. Tämä huomasi vaaran ja taivutti kastellaanin vetäytymään Keltaisen Veden taakse.
Chmielnickin ei auttanut muuta kuin marssia heidän perässään. Kun hän toisena päivänä oli kulkenut Keltaisen Veden pyörteiden yli, seisoivat molemmat sotajoukot silmä silmää vastaan.
Mutta kumpikaan päälliköistä ei tahtonut iskeä ensimäisenä. Vihollisen leiri alkoi kiireesti tehdä valleja ympärilleen. Oli lauvantai, toukokuun viides päivä. Koko päivän satoi kaatamalla. Pilvet olivat niin paksut, että puolenpäivän jälkeen vallitsi pimeys kuin talvipäivänä. Illansuussa rankkasade vieläkin yltyi. Chmielnicki hieroi iloissaan käsiään.
— Kunhan nyt aro pehmenee, sanoi hän Krzeczowskille, — niin en epäile ryhtyä hyökkäykseen ja kohdata husaareja, sillä he vajoavat raskaissa varustuksissaan lokaan.
Ja satoi satamistaan aivan kuin koko taivas olisi tahtonut rientää avuksi Zaporozelle.
Sotamiehet lapioivat laiskasti ja synkän näköisinä sadetulvan valautuessa maahan. Tulta ei voinut sytyttää. Muutama tuhat ordan tataria lähti leiristä vartioimaan, etteivät puolalaiset, käyttäen hyväkseen sumua, sadetta ja yötä, koettaisi pujahtaa pois. Sitte alkoi syvä hiljaisuus. Kuului vain sateen kohina ja tuulen humina. Varmaan ei kukaan nukkunut kummassakaan leirissä.
Varhain aamulla soivat torvet puolalaisessa leirissä kauvan ja surullisesta, ikäänkuin hälyytyksen merkiksi. Sitte rämisivät rummut kummallakin puolen. Päivä valkeni surullisena, hämäränä, märkänä. Rankkasade lakkasi, mutta hienoa vihmaa tihkui vielä ikäänkuin sihvilän läpi.
Chmielnicki käski laukaista tykit. Senjälkeen kajahti heti toinen, kolmas, kymmenes laukaus ja kun tavallinen tykkien vuoropuhelu leiristä leiriin oli alkanut, sanoi herra Skrzetuski kasakalle, joka oli hänen suojelusenkelinään:
— Zachar, vie minut vallille, että voisin nähdä, mitä siellä tapahtuu!
Zachar oli itsekin utelias näkemään eikä pannut vastaan. He nousivat korkealle kulmavallille, josta kuin kämmeneltään saattoi nähdä hiukan kuperan aroalangon, Keltaisen Veden pyörteet ja molemmat sotajoukot. Mutta tuskin oli herra Skrzetuski kääntänyt silmänsä sinnepäin, kun hän tarttui päähänsä ja huusi:
— Herra Jumala! tämähän on etuvartiosto eikä enempää!
Kasakkaleirin vallit ulottuivatkin lähes neljännespenikulman pituudelle, kun sensijaan puolalainen leiri siihen verrattuna näytti vain pieneltä vallitukselta. Voimien epäsuhde oli niin suuri, että kasakkaan voittoa ei tarvinnut epäilläkään.
Tuska ahdisti luutnantin sydäntä. Ei ollut siis vielä tullut hetki, jolloin kopeus ja napina kaatuvat. Päinvastoin oli seuraava hetki tuova niille uutta voitonriemua! Siltä ainakin näytti.
Kahakat tykkitulen suojassa olivat jo alkaneet. Kulmavallilta saattoi nähdä yksityisiä ratsastajia tai yhteentörmääviä ratsastajaryhmiä. Nyt hyökkäsivät tatarit Potockin kasakoita vastaan, jotka olivat puetut tummansiniseen ja keltaiseen. Ratsastajat tulivat aivan kiinni toisiinsa ja karauttivat samassa nopeasti pois, ahdistelivat toinen toistansa sivultapäin, ampuivat toisiaan pistooleilla ja jousilla, tai koettivat lingoilla heittää suopungin toistensa kaulaan. Tämä temmellys näytti kaukaa pikemmin leikinteolta ja vain hevoset, jotka siellä täällä juoksivat pitkin tannerta ilman ratsastajia, osottivat, että taistellaan elämästä ja kuolemasta.
Tatareja lappasi yhä enemmän paikalle. Pian oli tanner mustanaan heidän kaatuneitaan. Silloin alkoi myöskin puolalaisesta leiristä tulla esiin yhä uusia lippukuntia, jotka sijoittuivat taisteluasentoon juoksuhaudan eteen. Ne olivat niin lähellä, että herra Skrzetuski tarkalla silmällään helposti saattoi erottaa liput ja hevoshännät, vieläpä ratsumestarit ja luutnantitkin, jotka seisoivat hevosineen hiukan syrjässä, lippujen luona.
Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä, puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen ja ikäänkuin olisi saanut kiitollisia kuulijoita Zacharista ja kulmavallilla tykkiensä ääressä seisovista kasakoista, hän, kun lippukunnat tulivat esiin juoksuhaudan takaa, ihastuksissaan huusi:
— Ne ovat herra Balabanin rakuunat, minä näin heidät Czerkasyssa!
— Tuo on valakialainen lippukunta, sillä on risti lipussa!
— Kas, ratsuväki astuu valleilta!
Ja sitte hän vieläkin suuremmalla ihastuksella ja nostaen kätensä ilmaan huusi:
— Husaarit, herra Czarnieckin husaarit! Husaarit tulivat todella esiin, päidensä päällä siipien pilvi ja pystyssä törröttävä keihäsmetsä, yllään kullanvärinen taftatakki ja satulassa pitkä viheriänmusta lippu. He ratsastivat juoksuhaudoistaan esiin kuusi miestä rivissä ja asettuivat vallin juurelle. Kun herra Skrzetuski näki heidän tyyneytensä, arvokkaisuutensa ja ryhtinsä, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sumensivat häneltä hetkeksi näön.
Vaikka voimat olivat niin epätasaiset, että noita muutamia lippukuntia vastaan vyöryi kokonainen laavavirta zaporogilaisia ja tatareja, jotka tavallisuuden mukaan olivat asettuneet sivustoille, ja vaikka heidän rivinsä ulottuivat niin kauvas arolle, että niiden loppua tuskin saattoi nähdä, niin uskoi herra Skrzetuski jo voittoon. Hänen kasvonsa hymyilivät, hänen voimansa palasivat, hänen tantereelle tähdätyt silmänsä iskivät tulta, mutta pystyssä hän ei pysynyt.
— Hei, poika, murisi vanha Zachar, — tahtoisiko sielu paratiisiin!
Silloin hyökkäsivät muutamat irtonaiset tatarilaisosastot kirkuen ja Allahia huutaen eteenpäin. Leiristä vastattiin laukauksilla. Mutta tämä oli vain peloitusta. Tatarit eivät ratsastaneet edes puolalaisten lippukuntien läheisyyteenkään, he karauttivat molemmille puolin oman väkensä luokse ja katosivat joukkoon.
Sitte kuului pärrytys suuresta Siczin rummusta ja samassa läksi koko kasakka- ja tatarilainen jättiläisarmeija puolikuunsa alla liikkeelle. Chmielnicki koetti nähtävästi yhdellä ainoalla liikkeellä tuhota puolalaisten lippukunnat ja valloittaa heidän leirinsä. Se olisi ollut mahdollista, jos olisi saatu aikaan pakokauhu. Mutta mitään sellaista ei ilmennyt puolalaisissa lippukunnissa. Ne pysyivät tyyninä, sijoitettuina jotenkin pitkäksi linjaksi, niiden selkää suojeli valli ja sivustoja leiritykit; niihin saattoi siis iskeä vain edestä. Hetkeksi näytti jo siltä, kuin ne aikoisivat ottaa vastaan taistelun paikalla seisten, mutta kun puolikuu oli ehtinyt tantereen puoliväliin, kaikuivat juoksuhaudasta rynnäkköön kehoittavat torventoitotukset. Ja yhtäkkiä keihästen aita, joka tähän asti oli törröttänyt ylöspäin, yhtaikaa laskeutui hevosten päiden tasalle.
— Husaarit iskevät! huusi herra Skrzetuski.
Ja he kumartuivatkin satuloissaan ja kiidättivät eteenpäin ja heidän jäljessään rakuunien lippukunnat ja koko taistelulinja.
Husaarien isku oli kauhea. Ensimäisessä hyökkäyksessä kohtasivat he kolme kasakkahuonekuntaa, kaksi Steblovin ja yhden Mirgorodin, ja hajoittivat ne silmänräpäyksessä. Ulvonta kuului aina herra Skrzetuskin korviin asti. Hevoset ja miehet kaatuivat maahan rautaisten ratsumiesten jättiläispainon alla, kaatuivat kuin vainion vilja myrskyn puhaltaessa. Vastarintaa kesti niin lyhyen ajan, että Skrzetuskista tuntui siltä kuin jokin jättiläislohikäärme yhdellä siemauksella olisi niellyt nuo kolme rykmenttiä. Ja nämä olivat kuitenkin lujimpia Siczin sotilaita! Siipien huminan pelottamina alkoivat hevoset zaporogilaisten riveissä pillastua. Irklejewin, Kalnibolotin, Minskin, Szkurynin ja Titorowin rykmentit hämääntyivät täydellisesti ja peräytyivät pakenevien joukkojen painamina epäjärjestyksessä. Silloin saavuttivat rakuunat husaarit ja alkoivat yhdessä heidän kanssaan verisen niittonsa. Wiasiurynin huonekunta pakeni kovan, mutta lyhyen vastarinnan jälkeen ja kieri villinä kauhusta aivan kasakkaan juoksuhaudoille asti. Chmielnickin joukkojen keskusta alkoi sekin horjua yhä enemmän ja pian se lyötynä, ajettuna epäjärjestykseen ja rautaisen tulvan painamana ei enään saanut tilaisuutta pysähtyä ja järjestäytyä.
— Piruja ne ovat eikä ljaheja! huusi vanha Zachar.
Skrzetuski oli kuin hulluna ilosta. Sairaana ei hän voinut hillitä itseään, vaan nauroi ja itki yhtaikaa ja huuteli välistä komentosanoja, ikäänkuin olisi itse ollut johtamassa lippukuntaansa. Zachar piteli häntä liepeestä kiinni ja hänen täytyi kutsua muita avukseen.
Taistelu tuli niin lähelle kasakkaleiriä, että jo saattoi eroittaa melkein kasvot. Valleilta ammuttiin tykeillä ja kasakkain kuulat, jotka tapasivat sekä omia että vihollisia, lisäsivät sekasortoa.
Husaarit iskivät nyt Paszkowin huonekuntaan. Se oli hetmanin kaarti ja sen keskellä oli itse Chmielnicki. Yhtäkkiä kajahti kauhea huuto läpi zaporogilaisten rivien: suuri vaaleanpunainen lippu huojui ja kaatui.
Mutta silloin ryntäsi Krzeczowski viidentuhannen ratsumiehensä etunenässä taisteluun. Istuen nuija kädessä tavattoman suuren hevosen selässä, hän kiiti ensimäisessä rivissä paljain päin, sapeli pään päällä, häätäen edeltään hajautuneita suistolaisia, jotka, nähdessään paikalle rientävän avun, kääntyivät, vaikka epäjärjestyksessäkin, uudestaan hyökkäykseen. Taistelu kiehahti linjan keskikohdalla uudelleen.
Kummallakaan sivustolla ei onni myöskään suosinut Chmielnickiä. Tatarit, jotka valakialaiset lippukunnat ja Potockin ratsumiehet kaksi kertaa olivat työntäneet takaisin, kadottivat kokonaan halun taisteluun. Tuhaj-bejn alta kaatui kaksi hevosta. Voitto kallistui ehdottomasti nuoren Potockin puolelle.
Taistelu ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan Rankkasade, joka vähän aikaisemmin oli kiihtymistään kiihtynyt, kävi pian niin valtavaksi, ettei sadeaaltojen läpi nähnyt mitään. Nyt ei enään tulvinut maan päälle joitakin saderyöppyjä, vaan kokonainen vedenpaisumus taivaan avatuista suluista. Aro muuttui järveksi. Tuli niin pimeä, ettei ihminen muutaman askeleen päässä eroittanut toista. Sateen kohinassa eivät komentosanat kuuluneet, kastuneet musketit ja tykit vaikenivat. Itse taivas teki lopun teurastuksesta.
Chmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei puhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista teltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan.
Hänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen hän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin, melkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä todella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri valtakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen lukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin. Siltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi ajettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä vastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja koko valtakunnan kanssa?
Tuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa.
Tatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa.
— Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä voitto? kysyi hän käheästi.
Chmielnicki hyppäsi pystyyn.
— Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin päin.
— Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. — Ja jollet lähde, niin minä lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.
— Lähden, sanoi Chmielnicki, — lähden vielä tänään. Otan saalista ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista ja vältät taistelua.
— Koira! ulvoi Tuhaj-bej, — sinä tuhoat khanin sotajoukon.
Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen.
Ensinnä tyyntyi Chmielnicki.
— Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. — Sadetulva keskeytti taistelun, kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät, huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee, joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.
— Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.
— Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt sinut avukseni eikä turmiokseni.
— Sinä lupasit voiton etkä tappiota.
— Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle.
— Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun.
— Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia Balabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja meidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin.
Tuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän mörähti:
— Käärme…
— Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan houkutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon puolalaisten leiristä — ymmärrätkö?
— Potockin otan minä.
— Minä annan hänet sinulle — ja Czarnieckin myöskin.
— Anna vähän viinaa, on kylmä.
— Kyllä.
Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.
Mutta se oli kun olikin mahdotonta.
He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti.
Rankkasateen kohina herkesi vähitellen.
Hämärtyi.
Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät. Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas — primus inter pares.
Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko tuon mahdin itsessään.
Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan: he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan perikatoon, nostaa itsensä kapinaan.
Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo varmaan Lubniessa.
Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.
Chmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan rynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi hetmanin.
Huominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman ampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin liittolaisarmeijojen leirit.
Skrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen. Mutta oi! — hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, "katsellen eteensä järkensä monilla silmillä", pani kaikkensa liikkeelle saadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen.
Maanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli sitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat kruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön tekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten ensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle. Raskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan — siitä tuli heti etua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy katosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan edessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien kapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä hyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi, ettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka lippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin itsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet hajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään puhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki raivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan ratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä ratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan. Chmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun. Itse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa persoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien edestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että he, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat kilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja keihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin uudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat horjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija, jonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin heikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia.
Puolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat tulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että molempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli hevosten ja ihmisten ruumiista.
Joka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin haavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä horjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla, heidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus. Tainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: "surma puolalaisille!" Leiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun.
Herra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat suistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja niiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä. Yli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän näkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset ahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa peräytymistä.
Tykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin. Hetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti parlamentaaritorven toitotus.
Chmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun. Kaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen yhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille.
Krzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän avukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet kaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien yhteislaukaukset.
Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle, jo he ovat lähellä juoksuhautaa — tykit eivät enään voi heitä vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.
Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän, kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä — mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?
Kaikkivaltias Jumala!…
Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.
Leiri oli valloitettu.
Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun. Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.
Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani viime hetkellä, — "sanokaa isälleni, että minä… ritarina…" Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja lensi taivasta kohden.
Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset, kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen, on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei! Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta. Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa, sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki — ja vaikka etujoukko onkin tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän kapinan — tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan patukoilla!"
Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.
— Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, — hänelle minun on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.
Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla. "Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi, sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi kuinka vaikea!"
Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli, vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.
Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella. Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella, sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan, vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä enemmän.
Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia, jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot, kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään. Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli, tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin. Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.
Chmielnicki hengitti helpommin.
Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.
Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.
Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman, että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa, sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä takaa.
Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat puolalaisen leirin.
Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia, jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot. Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin, joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin, mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi". Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.
Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan. Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi yhä tulisemmaksi.
— Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. —
Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.
Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta.
— No, sanoi hän, — nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään, niin hurjistelevat toiset.
Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat taistelusta.
— Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.
Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki. Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.
Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa, vaikka vihollinen vielä oli kaukana.
Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden käsillään rintaansa ja huutaen:
— Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa! Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?
Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.
— He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.
— Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.
Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta — kaikki tämä valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti katseli akkunastaan.
— Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän
Zacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa.
Silloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia.
Korsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten.
Yhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi:
— Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu!
Tuhaj-bej surmattu!
Torilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina tuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös.
— Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon sinulle korkeudessa!
Zachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen.
— Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. — Mene nyt rappusille ja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä, ja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne!
Skrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina talon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta Czerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa. Kerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä osastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset, linnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin vallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät vastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä jyrisivät kaksinkertaisella voimalla.
Skrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen.
— Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän ylhäiseen tapaan, — ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla; minä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä teille armoa.
Mirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti pani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria, joka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä nyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina kasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra alustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin kyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän, vanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään ja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja alistumista ilmaisevalla sävelellä:
— Armahtakaa, herra!
— Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma puoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle hän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti hänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan, joita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi.
— Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan, ajatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan voima, järkkymätön sen mahti.
Ja kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei alhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai vihollisen nöyryytyksestä — ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken perästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään seisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan, mahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki ilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin voimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä siitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen uskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut.
— Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa anteeksi kuin äiti.
Samassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi.
Taasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti taas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin, yllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten. Hän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti henkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi:
— Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit ja everstit, ritarit ja kavaljeerit!
Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset juoksivat hänen avukseen.
Tulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille.
— Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. — Mitä on tapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla mahdollista!
Kaikki on hiljaa… Vain liekit ritisevät toisella puolen toria, heitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat rytisten palavat huoneet.
Mutta taasen saapuu uusia sanansaattajia.
— Ljahit ovat lyödyt, lyödyt!
Heidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he ympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja.
Herra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien vaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja toistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti:
— Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu vielä. Taistelu ei ole lopussa.
Kaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia ja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat huohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja laulavat lauluja.
Sillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton.
Luutnantti kävi kalman kalpeaksi.
— Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, — ei voi olla… Puola…
Hänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn.
Tuolla tulevat Krzeczowskin ratsumiehet kantaen kokonaisia lippukimppuja. He ratsastavat keskelle toria ja heittävät ne maahan.
Voi — Puolan lippuja!
Tykkien jyrinä heikkenee, kaukaa kuuluu likenevien vankkurien narina. Torille saapuu korkeat kasakkarattaat ja niiden jäljessä jono toisia, kaikki Paszkowskin huonekunnan keltalakkisten kasakkain ympäröiminä. Ne saapuvat sen talon viereen, missä mirhorodilaiset ovat vartioina. Herra Skrzetuski vei käden otsalleen, sillä tulipalon loimu häikäisi häntä ja hän katsoi tarkoin ensimäisillä rattailla olevia vankeja.
Yhtäkkiä hän hätkähti ja alkoi käsillään haroa ilmaa niinkuin ihminen, jonka rintaan on osunut kuula. Hänen huuliltaan pääsi hirveä huuto:
— Jeesus Maaria, ne ovat hetmanit!
Ja hän kaatui Zacharin syliin. Hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa jähmettyivät ja kangistuivat kuin kuolleella.
Muutamia hetkiä myöhemmin saapui Korsunin torille kolme ratsumiestä äärettömien rykmenttijoukkojen etunenässä. Keskimäinen heistä istui punaisiin puettuna valkean ratsun selässä ja, nojaten kullattua nuijaa kylkeänsä vastaan, katseli ympärilleen ylpeänä kuin kuningas.
Se oli Chmielnicki. Molemmin puolin häntä ratsastivat Tuhaj-bej ja
Krzeczowski.
Puolan valtakunta makasi maahan tallattuna ja verissään kasakan jalkain juuressa.
KUUDESTOISTA LUKU.
Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi, Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta asti kuulumattomat murhat ja teurastukset — kaikki tuo oli tullut niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle. Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta, toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen, petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat. Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi varjonsa merestä mereen.
Se mies oli Bohdan Chmielnicki.
Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt, että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa — se rikollinen, joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin hänelle tehdyistä palveluksista.
Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri, sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa. Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton, lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?
Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen — mutta hän näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki, jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin sulttaani häntä auttaisivat.
Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat siihen?
Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä, kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan. Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!
Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky. Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.
Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja
Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.
Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan, pelästyksen ja tappion hetki vaati.
Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.
Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.
Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä eivätkä muutkaan.
Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät, kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-, jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.
Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto: "Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.
Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan sisämaihin.
Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän, huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla. Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.
Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun, vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja kiirehtisi ruhtinaan avuksi.
Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa, omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille, vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia rykmenttejä.
Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat. Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.
Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä, jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä herra Skrzetuskin.
Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi. Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:
— Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta. Voitte palata ruhtinaanne luo.
Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.
— Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.
Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta, jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä, hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu, oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä, jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni! Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut." Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi, vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:
— Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä. Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.
Siihen vastasi herra Skrzetuski:
— Jos Jumala antaa voimia.
Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:
— Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.
Skrzetuski vaikeni.
— Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, — etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa omaansakin!
Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.
— Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, — jalkoihini minä hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.
Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi tyynesti:
— Voita hänet ensin!
— Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, — parasta on, että tuo röyhkeä aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan solvauksiaan.
Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen, sanoi sitte:
— Lähteköön siis, jotta hän tietäisi, että Chmielnicki kostaa hyvän hyvällä, ja annettakoon hänelle saattonuija, kuten olen sanonut, ja pantakoon neljäkymmentä tatarilaista saattamaan häntä aina leiriin asti.
Sitte hän kääntyen Skrzetuskiin päin, lisäsi:
— Tiedä nyt, että olemme kuitit. Minä pidän sinusta, röyhkeydestäsi huolimatta. Mutta jos sinä vielä kerran joudut minun käsiini, niin silloin et pujahda pois.
Skrzetuski lähti Krzeczowskin seurassa.
— Kun hetmani sinut nyt päästää ehein nahoin, sanoi Krzeczowski, — ja kun voit lähteä minne tahdot, niin sanon sinulle vanhan tuttavuuden nimessä: pelasta itsesi vaikkapa Varsovaan, mutta älä Dnieperin taakse, sillä siellä ei yksikään teikäläisistä jää henkiin. Teidän aikanne on ollut ja mennyt. Jos olisit järkevä, niin liittyisit meihin, mutta tiedän, että on turhaa sinulle siitä puhua. Nousisit korkealle, niinkuin mekin nyt nousemme!
— Hirsipuuhun! mutisi Skrzetuski.
— Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit, Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta voittoa.
Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta, mutta Krzeczowski jatkoi:
— Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle: "Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne — luvatkaa minulle vain, ettette juo itseänne humalaan — niin minä teen teidät alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo valmiina. Minne siis tahdot lähteä?
— Czehryniin.
— Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja. Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä. Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!
Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta. Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita. Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin. Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia, ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.