Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha eversti syönyt tai juonut — mikä oli hänen suurin nautintonsa —, niin hän nukkui.
— Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, — ja tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa. Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin. Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.
Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä äänekkäämmin ja mutisi unissaan:
— Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!
— Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.
— Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä häntä kohtasi.
— Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.
— Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja pieni joukkoni.
Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.
Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään" ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu, johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!"
Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.
Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän jo pani asunnossaan nukkumaan.
KOLMAS LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle Lubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka Zukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen. Toinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan. Varhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican luona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta arojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin tullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella oleva seutu — vanha polowcien maa — autiona, vasta Villeistä kentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin tällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään.
Sula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti "koskemattomat" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan, Sleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien että pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille muodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä metsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet. Syvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä, karhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita susia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa jokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin Zaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia, vanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia.
Korkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten laumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla kaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui, mutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla näki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse Lubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla oli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat jo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin, nousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat kasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä juttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä. Siellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan kuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta kuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen ja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä taas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja vaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien hyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien takaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa. Rauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä Siczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien varsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet saivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain harvojen tiedossa.
Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa kuitenkin uudestaan taas kiinni.
Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia, sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla, kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä, asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi, rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä. Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän, sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin voittajan päässä.
Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti — Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira, hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.
Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä, lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja, rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut ihmisten asuma-alaksi.
Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi matkamiehen selässä kuin kesällä.
Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.
Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin otetaan vastaan.
Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.
Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää, suloista kuin mesi.
Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa ja lauloi:
"Sinä olet hunajaa ja mettä."
Tai:
"Kuten tatarilaishordi otat vangiksi ihmisraukan!"
Mutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt sotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia hymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille valakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille, rakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin, husaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut ja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen suulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian tähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan viipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi olo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti mielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta.
Mutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut asiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa, siinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison liiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina. Lähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti heistä jäljelle.
— Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu lakkaamatta, sanoi luutnantti. — Paljon ihmeitä hän minulle kertoi Valakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella. Täytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa, viiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että meidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että ruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin valtaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia olekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa he siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille, valakialaisille ja siebenbürgiläisille.
— Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra Zaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, — ja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen rukouskirjoista.
— Kuinka niin rukouskirjoista?
— Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä voitta saada nähdä.
Sen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun, veti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli sitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi:
— Olkaa hyvä ja lukekaa.
Herra Skrzetuski alkoi:
— "Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti…" Mitenkäs tässä on puhe valakialaisista? Tämähän on messua.
— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin.
— "… Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!"
— No ja nyt kysymys…
Skrzetuski luki:
— "Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi? Vastaus: sillä se pakenee kevyesti." Hm, totta puhutte. Tosiaankin, tässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus.
— Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä liitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia tuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä huonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi, että pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita.
— Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo ruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen itsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään erinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen lippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on alipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes kahtakymmentä varsinaista valakialaista.
— Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, — onko ruhtinaalla paljonkin väkeä aseissa?
— Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka majailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi minulle, että uutta väkeä värvätään.
— Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan johdolla?
— Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan ja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman kanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja että nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen kuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti vastaan, oikein honeste, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että silloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan tulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se selvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille.
Herra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin.
— Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan ja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää siinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin kunniallisen kuoleman.
— Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen?
— Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet, kaikki arcana. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te kallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te tiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä, että, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko Podbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli munkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme miestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat kronikat esi-isääni…
— Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja täydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen.
— Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä hopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin kilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän miekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja kehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja splendor'ia.
— Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:
— Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka, heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja taistellut, mutta onnea ei ole ollut.
Luutnantti hymähti partaansa.
— Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?
— Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki. Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla on… mutta nuoruus, adolescentia häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu — noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu… Ja niin katoaa Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja uhraan Herralle Jeesukselle.
Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi hyppimään ja korskui kaihoisasti.
— Sen sanon teille, lausui luutnantti, — että jollette ruhtinas
Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.
— Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. — Siksipä lähdenkin pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.
Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja. Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla, että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.
— Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra
Skrzetuski.
— Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista lintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen kurkiparvea kohden.
— Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti.
— Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan.
Samassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä laukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään muutamia sotilaspalvelijoita.
— Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa.
— Onko tämä teidän haukkanne?
— On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa…
Heidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen haukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän täyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun.
Ahkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse salamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella. Kurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä kuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat kaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja odottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella. Välistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin epäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan, jotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon valaisemina taivaan poutaisessa sinessä.
Yhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas etäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa.
Ensimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä takaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen esimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä. Uusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä tietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi kasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän oli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi naista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen ketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset. Toinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat ylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui haukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään.
Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla. Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:
"Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden…"
kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä, siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan. Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.
— Ritari, sanoi hän, — kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle. Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.
Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:
— Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään samaan suuntaan — ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen, ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski — haukkamestarin nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas. Kasakannäköinen nainen virkkoi:
— Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa, jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta, minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän täytynyt jäädä yöksi tielle.
Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.
— Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi luutnantti.
— En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. — Minä olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi hän, osoittaen neitoa.
— Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.
— Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar
Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, — enkä tiedä mitään Wasilin sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:
— Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä suurempi vääryys oli.
Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä, terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi ruhtinatar Helenan puoleen:
— Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa herrojen suostumuksella tulemme ajamaan.
— Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas, lämmin auringonpaiste.
— Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. — Kuinka olen kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.
— Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen sydämensä suli kuin keväinen lumi, — päästäkseni osalliseksi tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!
— Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa kiitollisuuttani.
— En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, — mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.
Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella äänellä:
— Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä herra.
Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:
— Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä palvelusta.
— Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne, olisitte niin halukas tuohon palvelukseen.
— Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin, että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.
— Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa tänäpänä?
— Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä sanoistani että myöskin kasvoistani.
Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa. Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.
Ihastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni, joka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset sotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista ja hetken perästä oli kaikki valmista.
Herra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat vaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle.
Oli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä laskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös taivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä hiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä lentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin kaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren ruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen kanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon kanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa. Hänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini.
Koko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät vain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat valakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää alakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja silloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka vuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet vilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä, jotka näyttivät äärettömiltä meriltä.
Saavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel, kun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi karavaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet tiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä vastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä hevosta.
— Keitä te olette — poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar.
Ratsastajat lähenivät vaunuja.
— Me, äiti.
— Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse apua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon, Juri, Andrej ja Mikolai. Entä viides — kuka se on? sanoi hän, katsoen tarkemmin. — No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä, niin se on Bohun.
Nuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin.
— Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori ruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista.
— Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, — oletko, haukkani, saapunut rykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen jo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt vuorostanne tekin heitä. "Vieras taloon, Jumala taloon." Olkaa tervetulleet kattomme alle.
Bulyhat nostivat lakkiaan.
— Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme.
— Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet tyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan arvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee maistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin.
— Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla.
Ja herra Rozwan Ursu lisäsi:
— Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja tiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja.
Vaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen:
— Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa ja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja viettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä sukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi, melkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa vastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on hallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on holhottavanamme tämä neiti.
Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.
— Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan
Ursu.
— Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi ruhtinatar, — mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa, josta on enemmän surua kuin huvia.
Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä hänen silmissään.
— Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.
Nuori ruhtinatar vaikeni.
— Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:
— Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.
Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan, että hevosten kyljet hieroivat toisiaan.
Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.
Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.
Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.
— Mitä perhanaa? mietti luutnantti, — onko tuo itse paholainen vai mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: — mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?
Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä itsepintaisesti ja röyhkeästi.
— Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.
— Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin näet aron, vastasi ratsastaja.
Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan, että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.
Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:
— Bohun, mitä sinä teet?
Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui:
— Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä, vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.
Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?
Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.
Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:
— Hän on huimapäinen kasakka.
— Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra Skrzetuski ylenkatseellisesti. — Onko tuo kasakka armollisen rouvan poikien palveluksessa?
Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.
— Mitä te sanottekaan, hyvä herra, — hän on Bohun, kasakkajoukon alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan sen tuntevat.
Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan. Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen, kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.
Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä, yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket Dnieperin aroille — sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja —, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin. Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan, kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja. Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin, Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä. Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki, ketä palveli, — sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja, myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun, kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.
Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä mainetta yli koko Ukrainan.
Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi, mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.
Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja, huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.
Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki. Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät valot Rozlogista.
NELJÄS LUKU.
Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka. Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa, mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen. Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan, joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia, joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon. Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti. Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen, täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen, ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi. Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei voinut kärsiä häväistystä.
Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat. Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna, ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar, taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä, joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin. Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.
Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin, nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta, sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri, mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä tullut jumaliseksi.
Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.
Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan. Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle, mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.
Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia, kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä, joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja, nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita käytettiin susien takaa-ajoon.
Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä. Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen, karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus. Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla, ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä. Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla, nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o. voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla, kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.
Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää nauruaan.
Vanhin, Simeon, sanoi:
— Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.
Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä, hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet, arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme otsamme maahan".
Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen saliin.
— Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, — minulla ei ole aikaa puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.
— Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, — maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä sapelilla silmiin.
— Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on, kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan, karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen — mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu, kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.
Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että ruhtinatar oli oikeassa.
— He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, — ja minä hillitsen itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.
— Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.
— Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.
— Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä vieraiden luo.
He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden. Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus, joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi. Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä pitempi punainen kontush — samaa punaista väriä käyttivät kaikki Perejaslawin kasakat —, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat. Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:
— Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.
— Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.
— Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.
— Mitä tietoja tarkoitatte?
— Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei koskaan.
— Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen
Kurcewiczit.
Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:
— Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät kunnialla.
— Pikkusota — pikkukunnia, suursota — suurkunnia. Konaszewicz Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä, vaan suuressa Chotinin taistelussa.
Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili, vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset, muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet, valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa, käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja kaikkia läsnäolevia.
— Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, — jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet kristittyjen kynnysten yli. Amen.
— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, — hänen järkensä on sekaisin.
Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui:
— Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen." Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?
Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi hetken perästä:
— Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja valmiit kaatumaan uskon takia.
— Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. — Mutta meille ei ole vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.
Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.
Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:
Öin päivin huudan, Herra, Sua,
Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni,
oi Isä, armahda sa mua
ja kaitse teitäin.
Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.
— Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan, sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. — Hänen mielenvikansa on nähkääs sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.
Helena lauloi yhä:
Ties näytä mulle, Herra herrojen,
oon eksynehen matkamiehen lainen,
kuin laiva ulapalla harhaavainen,
ma tietä löydä en.
Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana, ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä, upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta vanhan ruhtinattaren sanat:
— Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän herroja tulemaan illalliselle.
— Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat yhdessä äitinsä kanssa.
Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.
— Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen neiti, sanoi Skrzetuski.
— Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien lauluun, vastasi Helena.
— En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se vasta olisi sietämätön tuska.
— Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.
— Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä koskaan.