KYMMENES LUKU.
Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa. Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä, Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä. Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista. Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat, vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton maa — heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt herra Mikolai Potocki, sitte olivat — muka vapauttajina — tulleet zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin kosto.
Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää hurjistuneet ja villit ainekset.
Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi. Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa suoraan sen verisiin kasvoihin.
Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen. Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.
Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä: "mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien sydämessään levottomuutta.
Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?
Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja, katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt tehtävä, mitä te tahdotte?"
— Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan, tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin paaluihin pistettyinä…
— Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin, tai luovuttavat meidän päämme herroille.
— No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan? Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa…
Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:
— Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.
Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas — sanoma hänen kuolemastaan ei vielä ollut saapunut —, kansleri ja paljon ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.
Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa. Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.
Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha! Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän, Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.
Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa menisivät!
Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.
Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti? Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko ne silmänsä tulipalojen loimuilta?…
Eikö enemmän tule vaa'assa painamaan ylimysten vaikutus, noiden ylimysten, joilla on äärettömät maatilat ja joille niiden säilyttäminen on elämänkysymys? Ja onko tämä valtakunta jo tarpeeksi pelästynyt, antaakseen hänelle anteeksi, että hän teki liiton tatarien kanssa?
Toiselta puolen raateli Chmielnickin sielua epäilys, eikö kapinan palo jo ollut liiaksi levinnyt. Voidaanko noita villiintyneitä joukkoja enään pitää ohjissa? Edellytetään että hän, Chmielnicki, tekee rauhan — hurjistelijat voivat hänen nimessään yhä edelleen levittää surmaa ja murhapolttoa, tai ehkäpä he kostavat pettyneet toiveensa vaatimalla hänen päätään. Niin, joki on särkenyt tokeensa ja tulvii. Meri ja myrsky! Kauhea asema. Jos kapinan raivo olisi heikompi, niin ei hänen kanssaan ryhdyttäisi keskusteluun, häntä pidettäisiin heikkona. Kun nyt taas kapina on mahtava, niin voivat sovittelut särkyä itse asian voimasta.
Mitä siis on tehtävä?
Aikoina jolloin tämäntapaiset ajatukset painoivat hetmanin raskasta päätä, sulkeutui hän asuntoonsa ja joi vuorokausia umpeensa. Silloin levisi päällikköjen ja rahvaan keskuudessa sanoma: hetmani juo! Ja hänen esimerkkiään noudattaen alkoivat kaikki juoda. Kuri höltyi, vankeja surmattiin, tapeltiin ja ryöstettiin. Oikea tuomionpäivä koitti, kauhu ja kaameus vallitsi, Bialocerkiew muuttui todelliseksi helvetiksi.
Mutta eräänä päivänä saapui juopuneen hetmanin luo aatelismies Wychowski, joka oli otettu vangiksi Korsunin luona ja ylennetty hetmanin sihteeriksi. Astuttuaan sisään alkoi hän häikäilemättä ravistella humaltunutta, hän kävi kiinni hänen olkapäihinsä ja sai hänet vuoteeseen istumaan ja vihdoin heräämään.
— Mitä hittoa tämä on? kysyi Chmielnicki.
— Herra hetmani, nouskaa ja tulkaa tajuihinne, vastasi Wychowski. —
Tänne on saapunut lähettiläitä.
Chmielnicki hypähti pystyyn ja selvisi samassa hetkessä.
— Hei, huusi hän kasakkapojalle, joka istui kynnyksellä, — anna tänne asetakkini, lakkini ja komentonuijani.
Sitte hän sanoi Wychowskille:
— Kuka on tullut ja kenen luota?
— Kirkkoherra Patroni Lasko Huszczasta, Braclawin herra vojevodan lähettämänä.
— Herra Kisielin?
— Aivan niin.
— Kiitos Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle ja Pyhälle Neitsyelle, sanoi Chmielnicki, tehden ristinmerkin.
Ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät lempeiksi — hänen kanssaan on siis antauduttu keskusteluihin!
Mutta samana päivänä saapui myöskin sanomia, jotka olivat päinvastaista suuntaa kuin ne, joita herra Kisielin rauhanlähettiläät edustivat.
Chmielnickille ilmoitettiin, että ruhtinas, lepuutettuaan sotajoukkoaan joka oli väsynyt marssiessaan metsien ja soiden läpi, oli saapunut kapinalliseen maahan. Siellä hän tuhoaa, polttaa ja surmaa. Skrzetuskin johdolla lähetetty etujoukko on aivan perinpohjin hävittänyt kaksituhantisen kasakka- ja rahvaan joukon. Itse ruhtinas on väkirynnäköllä ottanut Pohrebyszczen, ruhtinas Zbaraskien maatilan ja jättänyt jäljelle vain maan ja veden. Hämmästyttäviä asioita kerrottiin tästä väkirynnäköstä ja Pohrebyszczen valloittamisesta, sillä Pohrebyszcze oli ollut kaikista nurjimpien kapinoitsijoiden pesäpaikkana. Ruhtinas kuului muka sanoneen sotamiehilleen: tappakaa heidät niin että he kerrankin tuntevat kuolevansa. Ja sotamiehet olivatkin harjoittaneet mitä kauheinta julmuutta. Koko kaupungista ei ollut pelastunut ainoaakaan elävää sielua. Seitsemänsataa vankia hirtettiin, kaksisataa istutettiin paaluihin. Puhuttiin niinikään, että muutamilta oli puhkaistu silmät ja että toiset olivat poltetut hiljaisella tulella. Kapina sammui yhdellä iskulla koko paikkakunnalta. Asukkaat joko pakenivat Chmielnickin luo, tai ottivat polvillaan vastaan Lubnien herran, tarjoten leipää ja suolaa ja suurella itkulla anoen armoa. Pienemmät joukkueet olivat kaikki hävitetyt eikä metsissä — niin vakuuttivat Samhorodokista, Spiczinista, Pleskowista ja Wachnowkasta tulleet pakolaiset — ollut ainoatakaan puuta, jossa ei olisi riippunut kasakkaa.
Ja kaikki tämä tapahtui aivan Bialocerkiewin ja Chmielnickin satatuhantisen armeijan läheisyydessä.
Saadessaan nämä tiedot, karjui Chmielnicki kuin haavoitettu aarniohärkä. Toisella puolen rauhankeskustelut, toisella puolen miekka! Jos hän nyt käy ruhtinasta vastaan, niin se selvästi merkitsee, ettei hän tahdokaan antautua keskusteluihin, joita Brusilowin herra on hänelle ehdottanut.
Ainoana toivona olivat enään vain tatarit. Chmielnicki hypähti pystyyn ja kiirehti Tuhaj-bejn päämajaan.
— Tuhaj-bej, ystäväni, sanoi hän, vaihdettuaan tavalliset tervehdykset, — pelasta minut nyt niinkuin pelastit Keltaisen Veden ja Korsuninkin luona. Tänne on saapunut Braclawin vojevodan lähettiläs tuoden kirjeen, jossa vojevoda lupaa, sillä ehdolla että minä lakkaan taistelemasta, toimia minun tyydytyksekseni ja palauttaa zaporogilaissotajoukolle sen entiset vapaudet. Ja minun täytyykin, osoittaakseni vilpittömyyttäni ja hyvää tahtoani lakata taistelemasta. Mutta samalla on tänne myöskin saapunut sanomia minun vihollisestani, ruhtinas Wisniowieckista, sanomia sellaisia, että hän on tuhonnut Pohrebyszczen jättämättä sinne ainoaa elävää sielua. Hän hakkaa maahan minun oivat kasakkani, istuttaa heitä paaluun ja puhkaisuttaa heidän silmänsä. Kun en nyt voi marssia häntä vastaan, olen tullut luoksesi pyytämään, että sinä tatareinesi lähtisit tätä meidän yhteistä vihamiestämme vastaan, koska hän muuten pian hyökkää tänne meidän leiriemme kimppuun.
Murza istui keskellä kallisarvoisia mattoja, jotka hän Korsunin luona oli valloittanut tai ryöstänyt aateliskartanoista, jonkun aikaa heilutteli hän yläruumistaan eteen- ja taaksepäin, siristeli silmiään ikäänkuin paremmin päästäkseen asian perille ja sanoi vihdoin:
— Allah, minä en voi sitä tehdä.
— Miksi et? kysyi Chmielnicki.
— Siksi, että sinun tähtesi jo olen kadottanut tarpeeksi bejejä ja tshauseja Keltaisen Veden ja Korsunin luona. Miksi minun siis vielä pitäisi kadottaa lisää? Jarema on suuri sotilas. Kyllä minä menen häntä vastaan, kun sinäkin menet, mutta en yksinäni. Enhän ole niin tyhmä, että tahtoisin yhdessä taistelussa menettää kaiken minkä tähän asti olen saavuttanut. Minulle on edullisempaa lähettää joukkoni hakemaan saalista ja vankeja. Olen jo tehnyt tarpeeksi teidän hyväksenne, senkin uskottomat koirat. En lähde yksinäni ja khanillekin annan saman neuvon. Olen puhunut.
— Olethan sinä vannonut auttavasi minua.
— Niin olen, mutta vannoin taistelevani sinun rinnallasi enkä sinun puolestasi. Lähde nyt tiehesi.
— Olenhan minä sallinut sinun ottaa orjia oman rahvaani keskuudesta.
Olen luovuttanut sinulle saaliit ja hetmanit.
— Kun minä olisin luovuttanut sinut heille, jollet sinä olisi luovuttanut heitä minulle.
— Minä lähden khanin luo.
— Mene tiehesi, pukki, sanon sinulle.
Ja murzan terävät hampaat alkoivat jo välkkyä huulten alta. Chmielnicki huomasi, ettei tässä mikään auta ja että pitempi vaatiminen saattaa olla vaarallista. Sentähden hän nousi ja läksi todella khanin luo.
Mutta khanilta sai hän saman vastauksen. Tatareilla oli oma järkensä ja he etsivät omaa etuansa. He eivät tahtoneet ryhtyä suureen avonaiseen taisteluun päällikön kanssa, jota pidettiin voittamattomana, vaan pitivät parempana ruokkia ratsujansa pitkin maakuntaa ja rikastua ilman verenvuodatusta.
Chmielnicki palasi raivoissaan asuntoonsa ja tarttui epätoivoissaan viinatuoppiin. Wychowski tempasi sen hänen kädestänsä.
— Ette nyt saa juoda, herra hetmani, sanoi hän. — Siellä on lähettiläs ja hänelle täytyy antaa vastaus.
Chmielnicki joutui kauhean vihan valtaan.
— Minä käsken istuttaa sekä sinut että lähettilään paaluun.
— Mutta minä en anna teille viinaa. Ettekö häpeä latkia viinaa kuin tavallinen kasakka, nyt kun onni on nostanut teidät niin korkealle. Hyi, hyi, herra hetmani. Ei sillä tavalla saa tehdä. Tieto lähettilään tulosta on jo levinnyt. Sotajoukko ja päälliköt tahtovat neuvotella. Ette nyt saa juoda viinaa, teidän täytyy takoa rautaa niinkauvan kuin se on kuumaa. Sillä nythän te saatatte tehdä rauhan ja saavutatte kaiken mitä haluatte. Pian se kuitenkin on liian myöhäistä ja sekä minun elämäni että teidän elämänne riippuu siitä. Teidän pitäisi heti toimittaa lähetystö Varsovaan ja pyytää kuninkaalta armoa.
— Sinä olet viisas mies. Käske soittaa kokoon neuvotteluun ja sano päälliköille asepihalla, että heti tulen sinne.
Wychowski lähti ulos ja hetken päästä kutsui kellonsoitto neuvotteluun. Sen kuultuaan alkoivat zaporogilaisjoukot heti kokoontua. Päälliköt asettuivat kukin paikoilleen. Siinä olivat: kauhea Krywonos, Chmielnickin oikea käsi, Krzeczowski, kasakkain miekka, vanha ja kokenut Filon Dziedziala, Kropiwnan rykmentin päällikkö, Fedor Loboda Perejaslawista, julma Fedorenko Kalnikista, villi Puszkarenko Pultawasta, joka johti pelkkiä hevospaimenia, Szumejko Nizistä, tulinen Czarnota Hadziaczista ja Kubowicz Czehrynista ynnä Nosacz, Hladki, Sdamowicz, Gluch, Puljan, Panicz. Kaikki eivät olleet saapuvilla, muutamat olivat nimittäin sotaretkillä ja muutamat jo toisessa maailmassa, jonne ruhtinas Jeremi oli lähettänyt heidät.
Tatareja ei tällä kertaa kutsuttu neuvotteluun. Toverikunta kokoontui läheiselle asepihalle. Tungeskeleva rahvas karkoitettiin kepeillä tai sotanuijilla, siinä ei aina säästetty henkeäkään.
Vihdoin saapui itse Chmielnicki, yllään punainen viitta, päässä sotalakki ja kädessä komentonuija. Hänen rinnallaan astui toisella puolen korkea-arvoinen kirkkoherra Patroni Lasko, valkeana kuin kyyhkynen, ja toisella puolen Wychowski, paperit kädessä.
Chmiel asettui päälliköiden keskelle ja istuutui hetken perästä hiljaisuuden vallitessa. Sitte otti hän, merkiksi siitä että neuvottelu alkaa, lakin päästään, nousi seisoalleen ja alkoi puhua:
— Hyvät herrat, rykmenttien päälliköt ja arvoisat atamanit! Te tiedätte, että meidän on täytynyt tarttua aseihin niiden suurien vääryyksien tähden, joita olemme viattomasti saaneet kärsiä. Me olemme käyneet taisteluun Krimin tsaarillisen majesteetin avulla vanhojen vapauksiemme ja etuoikeuksiemme puolesta, jotka vasten hänen majesteettinsa kuninkaan tahtoa ovat otetut meiltä pois. Jumala on siunannut meidän yritystämme ja saattanut meidän kunnottomat tyrannimme kuulumattoman pelon ja kauhistuksen valtaan. Hän on rangaissut heidän vääryytensä ja sortonsa ja palkinnut meitä huomattavilla voitoilla, joista meidän kiitollisin sydämin tulee häntä ylistää. Kun nyt heidän ylpeytensä on tullut rangaistuksi, täytyy meidän muistaa, että kristillisen veren vuodatus on pysäytettävä, niinkuin laupias Jumala ja meidän oikea uskomme opettaa. Mutta sapelia emme saa laskea käsistämme ennenkuin hänen majesteettinsa kuninkaan tahdosta meidän vanhat vapautemme ja etuoikeutemme jälleen ovat palautetut voimaan. Nyt kirjoittaa minulle Braclawin herra vojevoda, että tämä kaikki on mahdollista ja niin ajattelen minäkin, sillä emmehän me, vaan herrat sellaiset kuin Potockit, Kalinowskit, Wisniowieckit ja Koniecpolskit, ole rikkoneet kuuliaisuutta majesteettia ja valtakuntaa vastaan. Heidät me olemme rangaisseet ja siksipä kuuluu meille kohtuullinen hyvitys ja palkinto majesteetin ja säätyjen puolelta. Pyydän siis teitä, hyvät ja arvoisat herrat, lukemaan Braclawin vojevodan kirjeen, jonka hän on lähettänyt minulle isä Patroni Laskon, tämän aatelisen ja kristillisuskoisen miehen kautta. Ja pyydän teitä tekemään viisaan päätöksen siihen suuntaan, että kristillisen veren vuodatus olisi pysäytettävä, jotta meille annettaisiin hyvitys ja palkinto kuuliaisuudestamme ja uskollisuudestamme valtakuntaa kohtaan.
Chmielnicki ei kysynyt, olisiko luovuttava sodasta, vaan hän vaati päätöstä, että siitä olisi luovuttava. Siksipä tyytymättömät heti nostivatkin murinan. Murina muuttui hetken päästä uhkaaviksi huudoiksi, ja johti tyytymättömyydenilmauksia pääasiassa Czarnota.
Chmielnicki vaikeni, mutta katsoi tarkasti mistäpäin vastalauseet tulivat sekä merkitsi muistoonsa vastahakoiset.
Nyt nousi Wychowski seisomaan, kädessään Kisielin kirje. Jäljennöksen tästä kirjeestä vei toverikunnalle Zorko ja luki sen julki. Kummallakin puolella vallitsi syvä hiljaisuus.
Vojevoda alkoi kirjeensä sanoilla:
"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas herra ja ystävä!"
"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra, Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja, virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan, kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan, ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta, niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä. Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa…"
Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.
— Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.
— Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.
— Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.
— Vaikene, itse olet koira!
— Te olette pettureja! Surma teille!
— Surma sinulle!
— Kuunnelkaa… odottakaa… lukekaa eteenpäin! Hän on meidän miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin ja hiljaisuus palasi.
Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:
"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli minusta tässä Valtakunnassa riippuu — ja ilman minuahan ei voida tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, — niin minä, jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.
Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin. Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia, joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota. Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki, aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu. Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:
— Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te pakana-orjat!
— Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.
— Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.
Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa. Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen, mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman katseen.
Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän seuraavaan tapaan:
— Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin, olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon, mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.
Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja sanoi:
— Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta, mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet, pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.
— Valehtelet! kiljui Czarnota, — minä en pelkää, en ljaheja enkä sinua.
Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin villihärkien lauma.
Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.
— Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään, mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa, sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa tahtoa vastaan…
Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:
— Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista, mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa, vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö, murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.
Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:
— Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita, tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän vihollisemme ja saisi hänestä voiton.
Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.
— Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.
Hiljaisuus.
Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin muureja vastaan.
Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.
Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli pirullisen ilkeä ilme.
— Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, — miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.
— Bohun, lausui joku.
— Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa, mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit, Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?
Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:
— Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.
Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:
— Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli. Kerran vain on äiti synnyttänyt — sota on minun äitini ja sisareni. Wisniowiecki teurastaa — niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää — niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt — rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille, noille valkovenäläisille!
Toinen atamani astui esiin.
— Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.
— Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.
— Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki oli heitä rohkaissut.
— Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. — Lyö, lyö! — säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan. Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa. Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella, milloin punaisella valolla.
Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.
YHDESTOISTA LUKU.
Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa, hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää, sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin, Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit, Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti, tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa, jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa, joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä. Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen hänen tuomastaan avusta.
— Herra vojevoda, sanoi hän, — Jumalan kiitos, että toitte verestä väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.
— Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.
— Onko sitte kiire?
— Periculum in mora, periculum in mora. Sinne meidän seuduille on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä, ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata kielin kuvata.
— Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä. Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin linnaväkeä?
— Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.
— Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.
Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:
— Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.
Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista, sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.
Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä, silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät odottamaan ruhtinaan käskyä.
— Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, — ovatko hevoset lähellä?
— Ovat.
— Ovatko valmiina?
— Kuten aina.
— Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.
— Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin alituomariin herra Krzysztofiin.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä. Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.
Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.
— Herra ruhtinas, sanoi hän, — jaksavatko teidän sotamiehenne todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean väsyksissä ja tie on pitkä.
— Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.
— Kyllä minä sen näen — tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on matkasta väsyksissä.
— Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.
— Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina
Chmielnickin naapuruudesta asti.
— Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.
— Me olemme koko päivän olleet matkalla.
— Me koko kuukauden.
Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan ja sanoi:
— Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä. Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön. Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön! Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua. Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin haamuja?
— Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof, joka oli innokas soturi. — Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan, kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia. Mutta täällä… näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.
— Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi vojevoda.
Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin rintansa yli ja virkkoi innoissaan:
— Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!
— Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. —
Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!
Samassa astui ruhtinas sisään.
— Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään voinut pidättää ärtymystään.
— Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.
— Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen olkapäähänsä, — suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen niin helposti unohtaa sellaiset asiat.
— No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin puoleen.
Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli. Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski, Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä, joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen. Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta. Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen, ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda — tuhkaläjinä! Siellä täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien, naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne kasakkain elonkorjuuseen… Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:
— Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme ehdi sen avuksi.
Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu. Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew, ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.
Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa. "Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä", toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin marssittiin.
Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti mitä oli tapahtunut.
— Linnoitus on valloitettu? huusi hän.
— Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä. Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan, koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä — nämä täytyi kiireesti pelastaa.
Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua. Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun, suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.
— Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda. — Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli yksin hänellä loistava puku.
Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota komensi herra Skrzetuski.
Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.
Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.
— Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa te!
Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen, lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista. Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan ja alkoivat huudella:
— Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä, miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?… Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi…
Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla. Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien. Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen, niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.
Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan, ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit, Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut, Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka, joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman, Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin, kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin, mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan, yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja -keihästä.
Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden. Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa, jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi. Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat. Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti olleet ottaneet osaa taisteluun.
Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo, sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin. Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä. Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin, ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia, odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.
Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden, sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas. Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.
Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin ruhtinas.
— Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.
Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi eteenpäin.
Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.
— Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.
— Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.
Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat, jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan, sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui. Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti. Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes kädet hakkaamisesta puutuivat.
Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä enemmän.
Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin rykmentin jätteitä.
Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille, mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä, hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä. Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa, herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.
Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja, iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta, jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen. Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän, mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan. Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin, tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit. "Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa hihassa, ja syöksyi häntä kohti.
Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys, että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin. Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan, samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen selästä.
Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.
Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja, kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen: katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.