Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla. Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti, kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä, sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista, ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle, hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa, koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten, ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan, niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan. Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.
— Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, — tahdotte jättää vihollisen rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan? Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.
— Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, — en tiedä mikä henki teissä asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa, samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä en aja takaa.
— Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti ruhtinas.
— Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. — Kun me olemme saaneet nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat koston onnettomat ihmiset.
— Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, — että te, niinkuin kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin, jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia kourassani.
Siihen lisäsi Tyszkiewicz:
— Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua… Jos herra ruhtinas on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.
Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja, että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta. Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta
Krywonosista.
Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.
— Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti käsiään.
— Mistä te olette? kysyi ruhtinas.
— Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin hukumme me kaikki.
Ruhtinas lausui:
— Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.
Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.
Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:
— Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia. Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.
— Tietysti en, vastasi vojevoda.
Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz, joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi. Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi sotatoimet.
Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje. Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli olisi sattunut hänen sydämeensä.
— Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä tällaista tapahtuvan.
Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:
— Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty, kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän, häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen puolesta.
Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof lausui:
— Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:
— Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat: primas, valtakunnan esipiispa, kansleri, ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta itseään kohtaan.
Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.
— Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, — heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.
— Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, — sydän pakahtuu, kun ajattelee, mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne, kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä. Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme, haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi — päättäköön koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme? Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä, häpeä!
— Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.
Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies, kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:
— Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.
Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:
— Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan — sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti —, tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut…
— Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa, lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.
— Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?
— Veto, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.
— Veto, toisti herra Kierdej.
Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:
— Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski virkkoi:
— Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.
— Sota! toisti herra Skrzetuski.
— Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra
Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.
— Sota, sota!
— Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:
— Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä, jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni, koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani onkin tärkeä.
Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja, jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua. Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään. Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo, päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky, etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus. Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa. Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita, joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta. Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua, oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot silloin tällöin katkaisivat.
— Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. —
Mitä siellä on?
Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:
— Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi: "lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme. Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.
Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.
— Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa mitä se on.
— Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.
— Kauheita aikoja, sanoi ritari, — jolloin sudet asuvat kylissä ja metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!
Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.
— Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, — tuntuu siltä kuin siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.
— Menkää, sanoi herra Skrzetuski, — me jäämme tänne odottamaan.
Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.
— On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.
— Kuka?
— Kapinallisia talonpoikia.
— Onko niitä paljonkin?
— Noin kaksisataa.
— En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.
— Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.
Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti, että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin, korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.
Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui, hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.
Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:
— Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.
— Ei, huusivat toiset, — Marusia Bohuslawkasta!
— Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. — Laula Potokin herrasta!
"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:
Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri: erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri. Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja, vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.
Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia kokoontui hänen ympärilleen — mutta herra Skrzetuski, vaikka tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita, herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua, avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä. Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:
Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja. Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan, tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.
Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin, metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen, laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.
— Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden kimppuun.
— Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.
— Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.
— Jeremi, Jeremi!
Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään, aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään. Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää, mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa, muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" — huuto, joka nostatti hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta kauheammaksi.
Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.
Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:
— Ottakaa hänet elävänä!
— Seis! mylvi vaari, — minä olen aatelismies. Loquor latine! En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset, tammanvarsat.
Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät kajahtivat:
— Zagloba!
Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:
— Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?
— Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. — Mutta päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte minusta hengen.
Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman. Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti Jumalaa.
Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan. Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina, epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon koittaneen hänen sielussaan.
— Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.
— Barissa.
— Onko hän turvassa?
— Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.
— Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen äänessään värisi syvä heltymys. — Antakaa minulle kätenne, sydämeni pohjasta kiitän teitä.
Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.
— Onko vankeja paljonkin?
— Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:
— Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa päästää vapaiksi.
Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu
Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.
— Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat, mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:
— Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.
— Ovatko he päästetyt köysistä?
— Ovat.
— Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.
Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.
— Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski — Te siis riistitte hänet Bohunin käsistä?
— Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.
— Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te saitte hänet Bariin?
— Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen kertaan, sillä minä olen julmasti fatigatus ja kurkkuni on aivan kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään juotavaa?
— Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.
Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi kyselyään:
— Onko hän terve?
— No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, — kuivaan kurkkuun ovat kaikki juomat terveelliset.
— Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.
— Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.
— Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?
— Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen rakkautensa palaa vain teille.
— Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra
Skrzetuski iloissaan. — Hän siis muistelee minua?
— Muisteleeko — minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni, jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne, mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä laulankin sangen kauniisti.
Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana, punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa, hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä loppumattomiin.
Vihdoin hän alkoi uudestaan:
— Hän siis elää, hän on terve?
— Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.
— Ja hän on lähettänyt teidät?
— Hän.
— Onko teillä kirjettä häneltä?
— On.
— Antakaa tänne.
— Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa mielenne.
— Minä en voi, näettehän sen itsekin.
— Näen.
Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.
Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi häntä kohdannut.
KOLMASTOISTA LUKU.
Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä — kaikki oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa? Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä, kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu toisiin käsiin — hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma, että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec, Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian oli käyvä ilmi.
Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet. Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:
— Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?
— Oli, he näyttivät paperin minulle.
Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään.
Hetken perästä hän sanoi:
— Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin, saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden menetyksestä, verestä…
Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta, jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen, joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!
Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva. Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset, mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.
— Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. — Me näytämme tuolle kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt mahdotonta.
— Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, — älkää puhuko kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä. Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen vihollinen.
Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:
— Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho…
— Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi vojevoda.
— Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?
— Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.
Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.
— Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?
Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan, toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.
— Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen veripisaraamme asti.
— Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!
— Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra
Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.
Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti. Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.
— Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui ruhtinas.
— Me voitamme! huusivat upseerit — Krywonosia vastaan, Polonneen! Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.
— Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, — minun tahtoni on, että ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista, valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi. Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.
— Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle? kysyi vanha Zacwilichowski.
— Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas vojevodan puoleen.
— Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?
— Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu sotaväkeä.
— Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.
Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.
Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.
— Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.
— Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.
— Onko niitä paljonkin?
— Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.
— Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.
Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen:
— Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa… Tätä minä en sano ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.
— Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään, sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.
— Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.
— Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun, niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.
— Minä menenkin omaa tietäni.
Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.
Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan, hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:
— Oliko teillä rauhallinen matka?
— Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.
— Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä asia.
— Otin, mutta…
— Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?
— En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.
Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät äkkiä yhteen.
— Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?
— Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.
Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.
— Elääkö hän? Onko hän terveenä?
— Jumalan kiitos, on.
— Ja minne hän on kätkeytynyt?
— Hän on Barissa.
— Se on luja linna, poikaseni (tässä ruhtinas ojensi ylös kätensä ja, tarttuen herra Skrzetuskin päähän, suuteli häntä muutaman kerran otsalle). Minä iloitsen sinun ilostasi, sillä rakastan sinua kuin poikaani.
Jan herra suuteli sydämellisesti ruhtinaan kättä ja vaikka hän jo ennestäänkin mielellään olisi vuodattanut vertaan hänen puolestaan, niin tunsi hän nyt uudestaan, että hän ruhtinaan käskystä olisi ollut valmis hyppäämään vaikkapa palavaan helvettiin. Niin osasi tuo kauhea ja julma Jeremi voittaa puolelleen upseeriensa sydämet.
— No, en ihmettele että päästitte nuo talonpojat. Siitä ei tällä kertaa seuraa mitään rangaistusta. Mutta tuo aatelinenpa on ovela mies. Hänkö siis on saattanut ruhtinattaren Dnieperin takaa Bariin? Jumalan kiitos! Tämä on minullekin todellinen lohdutus näinä raskaina aikoina. Ovela mies se on, aika ovela. Tuokaappa tänne tuo Zagloba.
Jan herra kiiruhti reippaasti ovea kohden, mutta se sattui aukenemaan juuri samassa hetkessä ja ovenaukosta tuli näkyviin herra Wierszulin liekinpunainen pää. Hänet oli hovitatarien kanssa lähetetty kaukaiselle tiedustelumatkalle.
— Herra ruhtinas, huudahti Wierszul raskaasti hengittäen, — Krywonos on valloittanut Polonnen, hakannut maahan kymmenen tuhatta ihmistä, miehiä, vaimoja ja lapsia.
Päälliköt alkoivat uudelleen kokoontua. He ympäröivät nyt tiheänä kaarena Wierszulin. Paikalle astui kiireesti myöskin Kiowan vojevoda. Ainoastaan ruhtinas viipyi ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän todella ei ollut odottanut sellaista sanomaa.
Mutta Polonneenhan oli sulkeutunut pelkkiä vähävenäläisiä. Eihän tämä voi olla mahdollista.
— Ei yksikään elävä sielu ole päässyt kaupungista.
— Kuuletteko, hyvä herra, sanoi ruhtinas, kääntyen vojevodan puoleen. — Alkakaa te rauhanneuvottelut vihollisen kanssa, joka ei edes sääli omiansa.
Vojevoda veti kuorskahtaen henkeänsä.
— Saakeli soikoon, jos niin on, niin vieköön piru kaikki tyyni. Minä lähden kuin lähdenkin tästä vielä teidän kanssanne, herra ruhtinas.
— Menettelette veljen tavoin, sanoi ruhtinas.
— Eläköön Kiowan vojevoda! huudahti vanha Zacwilichowski.
— Eläköön sovinto!
Mutta ruhtinas kääntyi uudestaan Wierszulin puoleen.
— Minne ne marssivat Polonnesta? Onko siitä tietoa?
— Nähtävästi Konstantynowiin.
— Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!
Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen edessään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen. Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit, että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit, ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.
— Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. — Te ette tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte itse.
— Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, — kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne, mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.
— Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.
— Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, — mutta se ei enään velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.
Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta — hän näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi — oli hän jo ehtinyt saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa. Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin. Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää, ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan, joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.
— Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.
— Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.
— Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset meihin ja päällikköihimme.
— Hyvä, sanoi ruhtinas. — Onko vihollinen kaukanakin takananne?
— Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta aamuun mennessä.
— Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat, rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.
Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja kokeneita.
Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat. Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista, kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.
— Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, — mutta nämä ovat vieläkin kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.
— Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.
— Mutta raskasta väkeä ne ovat, sanoi herra Wierszul. — Ottaisin, jos niiksi tulisi, kahdessa päivässä väsyttääkseni heidät tatareineni niin, että kolmantena jo voisin teurastaa heidät kuin lampaat.
— Mitä te puhuttekaan, saksalaiset ovat hyviä sotamiehiä.
Siihen huomautti herra Longinus Podbipienta laulavalla liettualaisella murteellaan:
— Jumala on armossaan lahjoittanut eri kansoille eri avut. Kuten tiedätte ei maailmassa ole meidän ratsuväkeämme parempaa, mutta jalkaväestä taas ei meidän eikä unkarilainen vedä vertoja saksalaiselle.
— Sillä Jumala on vanhurskas, virkkoi herra Zagloba. — Teille esimerkiksi hän on antanut ison omaisuuden, ison miekan ja väkevän käden, mutta sensijaan vähäisen järjen.
— Jopas imeytyi häneen kiinni niinkuin hevosiini, sanoi herra
Skrzetuski nauraen.
Mutta herra Podbipienta ainoastaan rypisti kulmiaan ja sanoi tavallisella herttaisuudellaan:
— Ilkeää kuulla. Teille taas on Jumala antanut liian pitkän kielen.
— Jos väitätte, että hän on tehnyt pahoin antaessaan minulle juuri sellaisen kielen jollainen minulla on, niin menette helvettiin puhtauksinenne päivinenne, sillä te puhutte kuin puhuttekin hänen tahtoansa vastaan.
— Kukapa väittelyssä voisi voittaa teidät. Teiltä tulee sanoja kuin saavista kaataen.
— Tiedättekös te, hyvä herra, mikä eroittaa ihmisen eläimestä?
— No mikä?
— Järki ja puhe.
— Kas siinä sai! sanoi eversti Mokrski.
— Jollette siis käsitä miksi paras ratsuväki on Puolassa ja paras jalkaväki Saksassa, niin minä selitän.
— No miksi, miksi? kysyi joukko ääniä.
— Katsokaas, kun Jumala oli luonut hevosen, niin hän toi sen ihmisten eteen, jotta he saisivat ihailla hänen tekoansa. Mutta rannalla sattui seisomaan saksalainen, niinkuin niitä tuppaa joka paikkaan. Jumala näyttää silloin hevosta saksalaiselle ja kysyy mikä tämä on. Ja saksalainen vastaa "Pferd". — Mitä? sanoo Luoja, — sanotko sinä minun teostani "pfe" [Puolassa merkitsee pfe: hyi]. Et sinä, lurjus, saa ratsastaa minun käteni työllä ja jos joskus saisitkin, niin huonosti se tulee käymään. Näin sanottuaan lahjoitti Jumala hevosen puolalaiselle. Kas siksi on puolalainen ratsuväki paras. Mutta saksalaiset alkoivat nyt jalkaisin patikoida Jumalan perässä ja pyytelivät anteeksi, ja niin heistä tuli parasta jalkaväkeä.
— Mestarillisestipa te olettekin tämän asian harkinnut, sanoi herra
Podbipienta.
Keskustelu katkesi, sillä saapui uusia vieraita. Ilmoitettiin, että leiriä lähenee vielä jokin toinen sotajoukko, joka ei voi olla kasakoita, koska se ei saavu Konstantynowista päin, vaan aivan toiselta suunnalta, nimittäin Zbrucz-joelta. Pari tuntia myöhemmin nuo uudet lippukunnat marssivatkin paikalle. Ne saapuivat niin äänekkäästi soittaa helistellen ja rumpuja pärryttäen, että ruhtinas vihastui ja lähetti käskyn että pitää olla hiljaa, koska vihollinen on likellä. Vastasaapuneiden päällikkö osottautui olevansa valtakunnan vartiomestari Samuel Laszcz, kuuluisa seikkailija, nyrkkioikeuden harjoittaja, kerskailija ja tappelija, mutta hyvä soturi. Hän toi muassaan kahdeksansataa miestä, samaa lajia kuin hän itsekin, osaksi aatelisia, osaksi kasakoita, miehiä, joiden kaikkien oikeuden mukaan olisi tullut riippua hirsipuussa. Ruhtinas Jeremi ei kuitenkaan katsonut tämän väen hurjuuteen, sillä hän oli varma siitä, että nuo sotamiehet hänen käsissään muuttuvat kuuliaisiksi lampaiksi ja korvaavat hurjuudellaan ja miehuudellaan muut puutteensa. Tämä oli onnellinen päivä. Vielä eilen, Kiowan vojevodan uhatessa lähteä, oli ruhtinas aikonut luopua taistelusta kunnes saapuisi lisävoimia ja päättänyt joksikin aikaa asettua rauhallisemmille seuduille. Tänään oli hän taasen miltei kaksitoistatuhantisen armeijan johdossa. Ja vaikka Krywonosilla olikin viisi kertaa enemmän väkeä, niin saattoi molempia taistelevia puolia pitää tasaväkisinä, koska kapinallisen sotajoukon pääosa oli rahvasta. Nyt ei ruhtinas enään ajatellutkaan lepoa. Otettuaan erilleen Laszczin, Kiowan vojevodan, Zacwilichowskin, Machnickin ja Osinskin, neuvotteli hän heidän kanssaan sodan jatkamisesta. Päätettiin seuraavana päivänä tarjota Krywonosille taistelua: jollei hän tulisi vastaan, niin lähdettäisiin häntä hakemaan.
Pian oli jo myöhäinen yö. Sateiden jälkeen, jotka Machnowkan luona olivat tehneet sotamiehille niin paljon kiusaa, oli ilma asettunut ja käynyt kauniiksi poudaksi. Taivaan pimeällä holvilla välkkyivät kultaisten tähtien parvet, kuu nousi korkealle, valkaisten Rosolowcen katot. Leirissä ei kukaan ajatellutkaan nukkumista. Kaikki koettivat arvaella kuinka huominen taistelu mahtaa päättyä ja valmistautuivat siihen, jutellen vanhaan tapaansa, laulellen ja päätellen saavansa pian nauttia odotettuja iloja. Upseerit olivat erinomaisella tuulella, he kokoontuivat ison nuotion ympärille ja kilistelivät siinä maljojaan.
— Kertokaappa nyt vielä enemmän, sanoivat he Zagloballe. Kun te siis olitte päässeet Dnieperin yli, niin mitä te sitte teitte ja miten te tulitte Bariin?
Herra Zagloba tyhjensi simatuoppinsa ja sanoi:
"… Sed jam nox humida coelo praecipitat
Suadentque sidera cadentia somnos.
Sed si tantus amor casus cognoscere nostros, lncipiem…"
(Mutta jo kiirehtii taivaalle kostea yö ja laskevat tähdet kehoittavat uneen. Jos teillä kuitenkin on niin suuri halu tutustua vaiheisiimme, niin alan…)
— Hyvät herrat, jos minä kertoisin yksityiskohtaisesti kaikesta, niin ei siihen riittäisi kymmenenkään yötä eikä simaakaan, sillä vanhaa kurkkua täytyy voidella niinkuin vanhoja vankkureita. Teille saa siis nyt riittää kun kerron, että tulin ruhtinattaren kanssa Korsuniin itse Chmielnickin leiriin ja että siitä helvetistä saatoin neidin eheänä ulos.
— Jeesus Maaria, oletteko te harjoittanut noituutta huudahti herra
Wolodyjowski.
— Aivan oikein, minä teinkin noidantemppuja, vastasi herra Zagloba, — sillä minähän opin tuon helvetillisen taidon jo nuorena eräältä aasialaiselta naisnoidalta, joka rakastui minuun ja ilmaisi minulle kaikki musta temppunsa. Mutta valitettavasti en minä noitumisellani voinut saada aikaan paljoakaan, sillä siellä oi konstit konsteja vastassa. Chmielnickin ympärillä häärii paljon poppamiehiä ja noita-akkoja ja nämä ovat tuoneet hänen palvelukseensa paljon paholaisia, joita hän komentaa kuin orjia vain. Kun hän menee nukkumaan, niin vetää piru saappaat hänen jalastaan, kun hänen vaatteensa ovat tomuttuneet, niin pirut hännillänsä pölyttävät ne puhtaiksi ja välistä hän juovuksissa vielä lyö jotakin pirua kuonoonkin, sanoen, että se huonosti toimittaa palveluksensa.
Jumalinen herra Longinus ristitsi kasvonsa ja sanoi:
— Heidän kanssansa ovat helvetin väet, meidän kanssamme taivaan voimat.
— Nuo noidatpa olisivat ilmaisseet Chmielnickille kuka minä olen ja ketä minä saatan, jollen minä eräällä ovelalla keinolla olisi pannut niitä vaikenemaan. Pelkäsin myöskin, että Chmielnicki tuntisi minut, sillä vuosi sitten olin pari kertaa tavannut hänet Dopulalla. Oli siellä lisäksi muutamia muitakin tuttuja päällikköjä, mutta hekään eivät huomanneet mitään. Vatsani oli painunut kokoon, parta oli kasvanut vyötärelle ja hiukset hartioille asti, kaiken muun peitti valepuku niin ettei, kuten sanottu, kukaan minua tuntenut.
— Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?
— Kuinka en olisi nähnyt — aivan niinkuin teidät nyt tässä edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan, jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt, että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte hänet.