— Ja mistäs kaukaa vaari on?
— Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan, että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka, jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. — Me olemme tulleet aina Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi tulemme Browarkin markkinoilta.
— Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate kädessä.
— Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä. Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin, että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.
Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.
— Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?
— Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.
— Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?
— Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan, että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko Ukrainassa.
Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.
— Sanotteko, että oli sellainen kirje?
— Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta… mutta minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan kuivunut.
— Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt, kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai odottaako kirjettä Chmieliltä.
Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:
— Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?
— Me itse tahdomme.
— Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. — Kun kerran zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.
Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen voimakkaissa käsissä.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:
Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.
— Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa.
— Hänetkö? kysyi vaari.
— Emme uskalla.
— Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa, niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako. Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on sapeli.
Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:
— Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa? Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän kaulojanne ajatellen se soittaa.
— Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.
Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.
— Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.
— Herra Gdeszynski.
— Ja missä hän on?
— Pakeni.
— Miksikä hän pakeni?
— Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän pelästyi ja pakeni.
— Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.
— Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha talonpoika. — Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät. Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla, herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä. Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta, eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.
— Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. — Raskas on meidän talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.
— Kenen on maa — ruhtinaan, kenen on aro — ruhtinaan, kenen on metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.
— Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. — Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla. Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä, vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset, auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.
— Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.
— Oikein hän puhuu.
— Viisas vaari.
— Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?
— No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.
— Jumala armahda!
— Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?
— Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien kulkea pitkin tätä maaemoa.
— Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?
— Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on, niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista, sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään. Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat haudoista ja ulvovat.
Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään. Vihdoin yksi heistä huudahti:
— Zolotonoszaan!
— Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija ja pelastus.
— Trechtymirowiin!
— Surma ljaheille ja herroille!
Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:
— Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään komisariuksen talolle!
— Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.
— Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!
Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:
— Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä. Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei, pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen kartanoissa.
— Hän on oikeassa, huusivat muutamat.
— Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.
— Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa, ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika, kääntyen ukon puoleen.
Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.
— Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.
Mutta mielessään hän mietti:
— Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja sinun ohellasi vartioivat minuakin.
Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli hiukan loitommalla.
Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin, joka oli olevinaan rukousta:
— Herra Jumala, armahda meitä syntisiä… Näkeekös armollinen neiti!… Pyhä neitsyt… mitä me nyt tekisimme, jollei meillä olisi talonpoikaispukua?… Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa… Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa kohti sensijaan että kulkisimme jalan… Amen, amen, amen… On syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi… Amen, amen, amen… Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta… Perkele ei ole hurskaalle kauhistuttava. Amen… Täällä on parin päivän perästä koko maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen… Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon… Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen… Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän täytyisi paeta aina Varsovaan asti.
— Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.
— Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen…
— Ja kas tuossa onkin minun mökkini.
— Jumalalle kiitos ja ylistys.
— Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja suolaa.
— Jumala teitä palkitkoon.
Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän, poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla asestettua talonpoikaa.
Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.
Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma
Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko
Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.
VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt. Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen. Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että piiloili kuin kettu kaislikossa.
Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?
Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan takaa tatareja.
— Isä, sanoi hän, — he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta, niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.
— Mutta arolleko?
— Arolta, jatkoi vanha esauli, — minä heidät kyllä löytäisin, mutta varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät käsiinsä.
— Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.
— Hyvä on, isä.
— Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.
— Ohoo, viekas olen minäkin.
Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli Anton Demianowkaan.
Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.
— Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.
— Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.
— Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole ljaheja.
— Ljahejako? Paha heidät periköön.
— Autattehan te meitä?
— Teitäkö?
Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.
— Hiisi teidät vieköön.
Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti ja nuori, kaunis nainen astui ulos.
— Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.
— Emmekä ole.
— Oletteko sitte Chmielin väkeä?
— Olemme.
— Varmasti siis ette ljaheja?
— Emme.
— Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?
— Kysyimme, joko he ovat lähteneet.
— Ovat, ovat.
— Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?
— Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.
— Eikö täällä ole käynyt ketään?
— Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo
Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.
— Minne?
— No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.
— Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?
— Vaari.
— Oliko hän yksin?
— Ei, mykän kanssa.
— No minkä näköinen hän oli?
— Kuka?
— Vaari.
— Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä häntä nähnyt.
— Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.
— Kehoitti.
— Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.
— Jumalan nimeen.
Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba, niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti, sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti hänestä suorastaan surmapaalulta.
— Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.
Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.
Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta.
Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra
Zaglobassa oli kohdannut ketun.
Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.
Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan, jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?
Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.
Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty, niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?… Tosin Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.
— Äh, arveli vanha kasakka, — meidän atamanimme tekisi viisaammin, jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy hänen vaikeaksi istua.
Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle. Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella. Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet, liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle. Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö, polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä kerittiin aseilla.
Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut. Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.
Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä heiltä Demianowkan talonpoikia.
— Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle puolelle, sanoi lauttamies.
— Oliko eräs vaari heidän kanssansa?
— Oli.
— Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?
— Oli, ihan niin.
— Minkä näköinen vaari oli?
— Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä kaihi.
— Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: — Entä poika?
— Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole sellaista nähneet.
Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.
Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.
— Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän kasakkainsa puoleen: — Ratsun selkään!
He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat takakavioista lensivät kiviä vastaan.
— Mikäs nyt on?
Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun. Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.
Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.
Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.
— Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.
— Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska itse väritkin jo ilmaisivat heidät.
Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton heti huusi iloa teeskennellen:
— Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!
— Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti katsellen esauliin. — Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne on?
— Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni vakoilijoita.
Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen, että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.
Luutnantti sanoi kuitenkin:
— Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.
— Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. — Jos me tahtoisimme mennä
Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.
— Se on totta se, sanoi Kuszel, — aivan totta, sitä en voi kieltää.
Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.
— Eikö? Missäs ruhtinas on?
— Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut
Lubnieen päin.
— Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle.
Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa
Zolotonoszasta?
— En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn, samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?
— Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.
— Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? — Paljon, paljon.
— No, menkää Jumalan nimessä.
— Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.
Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen rotkon suulle päin.
Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa puoleen ja sanoi:
— Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset kavioistaan pääsevät.
He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.
— Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, — kaksinkertainen onni!
Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet
Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän
olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.
Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.
Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut, koko Ukraina tulessa.
Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia. Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja, mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi, ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun, edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot, tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.
Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla käänsi puoleensa huomion.
Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.
Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana. Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin. Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin, pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".
Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.
— Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. — Armollinen neiti on minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani tehdään miekantuppi.
Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?
— Niin, ajatteli hän, — nyt ei ole aikaa ruveta etsimään ruhtinasta. Edessäni on meri — minä sukellan siis siihen, pääsenhän siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle rannallekin.
Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle. Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen. Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan, sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat. Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla. Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä. Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla. Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt, tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea. Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.
— Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään, ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta. — Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen, upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi kaikkia jäseniäni — surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!
Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.
— Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi, tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.
— Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun.
— Liikkeelle, liikkeelle!
Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.
Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat, heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.
— Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.
— Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.
Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan vene aaltoa pitkin.
Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.
— Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin alkoivat huutaa proomussa olijoille:
— Seis, seis!
Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan, kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.
Siellä oli todella Anton miehineen.
Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi nyljetty:
— Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.
— Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra Zagloba ärjyi.
— Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne!
Jarema tulee!
Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki hänelle merkitseviä eleitä.
Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet, siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin. Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja kauhistuksen huuto.
— He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat talonpojat.
Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.
Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.
— Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.
— Ne uppoavat!
— Jumalan kiitos! Jo… jo… yksi hevonen upposi.
— Surma heidät vieköön!
Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen, kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja kehottavien kasakkain äänet. — Saattoi jo päätellä, että muutamat heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden keskeltä Zagloban ääni:
— Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!
Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan, iskien hänelle silmää.
KUUDES LUKU.
Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden, lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla, kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.
Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin, saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden. Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa.
Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin, Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin, ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.
Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten, hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan. Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi, joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.
Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön. Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen. Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski, hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä viimeisellä hyvästijätöllä.
Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin. Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan. Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin — Chmielnicki, ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi — ruhtinas Jeremi. Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana, sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja, tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat, ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä, yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.
Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.
— Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen jokaista sanaansa:
— Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.
Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he vaieten seisomaan ovensuuhun.
Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.
Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä. Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea. Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle, vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin, jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.
Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin, hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.
Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti, että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa. Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää, mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:
— Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut katsottaisiin kapinoitsijaksi.
Wurcel kävi kiinni päähänsä:
— O vulpes astuta, sitä viekasta kettua!
— Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. — Sanokaa rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.
Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:
— Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma horjumaton mielipiteeni.
Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:
— Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta. Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian suureksi ja nielee meidätkin.
— Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan. Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:
— Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne, sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.
Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski, kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.
— Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, — mutta kun nyt en voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa lähettiensä persoonassa.
Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön puoleen:
— Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat, mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä on hän siihen istutettava.
Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.
— Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi ruhtinas-vojevoda, — mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta, vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi, mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan, ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. — Armollinen ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa, lausui kirkkoherra arasti.
— Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte noiden kapinallisten tasolle.
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
— Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen rykmentinpäällikköjen puoleen, — että te kaikki äänestätte sodan puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin, ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt lähdemme Lubnieen.
— Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.
Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski, rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.
— Herra ruhtinas, huudahti hän, — kapina leviää, Rozlogi on poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä miestä myöten.
— Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:
— Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?
— Sanotaan että Bohun.
— Bohun?
— Juuri hän.
— Milloin se tapahtui?
— Kolme päivää sitten.
— Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään vangiksi?
— Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme
päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen
Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni
Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.
Tähän lisäsi herra Kuszel:
— Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin yli. Siksi minä päästin heidät menemään.
— Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain alla, sanoi ruhtinas.
Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:
— Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, — nyt minä muistan Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön. Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti. Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne, hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti matkaan.
Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:
— Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.
Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä, Filipowin tietä.
Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky. Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä, jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan, elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin, senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan: "rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista, kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne. Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää." Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa, ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä paalussaan kuin soihtu…
Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta, keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.
Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Zelenski.
— Sinäkö ammuit kasakkaa?
— Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.
— Miksi sen teit?
— Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut vaan sanoi:
— Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään, että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.
Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.