KOLMASTOISTA LUKU.
Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla. Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi ollut polttava, niin Jeremin vastustajat — ja heidän etunenässään kansleri ja ruhtinas Dominik — varmaan olisivat tästä tapauksesta takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.
Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen, huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin. Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.
Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:
— Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.
— Hänkö? sanoi Zagloba. — Hän on kuin onkin sellainen, että hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.
Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:
— Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?
— Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta kyllä minäkin häntä — silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat silmät.
— Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, — ei kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.
— No, puolustautuiko Bohun kauvankin?
— Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.
— Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.
— Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, — että hän harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.
— Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn vakavana, — lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista tappioista ja huolista.
— Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain
Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi
Wolodyjowski.
Siihen sanoi ruhtinas:
— Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi, Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle. Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua. Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut, jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin minun sydämelläni.
— Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi Wolodyjowski, — siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina palveluksessanne.
— En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi leivättömäksi, sanoi ruhtinas, — jos nimittäin minulta menee koko Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.
— Oi, huudahti herra Michal, — meidän omaisuuspahaisemme tulee aina kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.
— Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.
— Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. — Minä kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee muistamaan ainakin lapsiani.
Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen sen mitä sillä oli parasta — Puolan kruunun. Mutta sitä ennen Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.
— Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. — Nyt voitte olla varma ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi. Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa — vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on: tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal. Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.
Herra Michal hypähti pystyyn.
— Mistä te tiedätte, että…?
— Että mitä?
— Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi mahdollista.
— Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat, joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal, ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.
— Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, — mutta ovathan
Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.
— No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin, ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen. Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme — syntyperämme ei ole mikään este.
— Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.
— Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja. Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan. Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme edes hiukan lohtua suruumme.
Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan, jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään, käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.
— Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.
— Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.
— Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse
Zamosciin.
— Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.
— Auttaa, auttaa, sanoi hän. — Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt sanon teille.
— Mitä sitten?
— Bohun on saanut surmansa.
Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.
— No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.
— Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. — Te tiedätte ja minä tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan. Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua, ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.
Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen Zagloban syleilyistä, sanoi:
— Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.
— Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. — Olen valmis huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.
— Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa terveiksi. Sapeli ei ole luoti.
— Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.
— Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.
— Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti Jumala häntä koettelee, kovasti.
— Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, — sillä minä en voi pidättää kyyneliäni.
— Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. — Sellainen kunnon ritari, sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö — te ette tunne häntä. Sellainen herttainen elävä.
Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä, sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat, kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:
— Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!
— Se on totta, sanoi Wolodyjowski.
— Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt löydä tyttöä.
— Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.
— Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. — Jos Jumala suo, niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että tapoimme Bohunin.
Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että
Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa Te deum laudamus, ja kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat, jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan, selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä, joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien huulilla ollut sota, niin oli niillä nyt rauha. Toivottiin, että valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.
Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt, joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.
Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta, mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen ruhtinatarta.
Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:
— Totisesti, herra Michal, sanoi hän, — me olemme Varsovassa suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa…
— No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.
— Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää. Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja; niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta. Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet pitkiin aikoihin.
— Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette anna hänelle rauhaa.
— Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi, järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän, niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan. Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!
— Onko hän todellakin niin varakas?
— Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä, vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki, Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie — kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo Podbipientojen suku.
— Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?
— En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on liian tyhmä.
— No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille. Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.
— Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. — Siksi minä hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti Annasta.
— Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan menettäisi kärsivällisyytensä.
— Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat, niinkuin herra Dunczewskilta.
— Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan hänen vihamiehekseen.
— No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan, tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.
— Mitä kuuluu? — Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti Zagloba. — Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä kuoliaaksi.
Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä poskille.
— Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.
— Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.
— Varsovaan herra ruhtinaan luo.
— Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt
Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.
— Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään, Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.
— Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri kuljettamassa käskykirjeitä.
Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen samaisessa hovissa.
Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.
— Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken mietittyään. — Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä vien sen.
— Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.
— Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.
— Zamosciin Skrzetuskin luo.
— Hän ei ole Zamoscissa.
— Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?
— Jossakin Choroszczynin tienoilla kukistamassa kapinallisia joukkoja. Chmielnicki on kyllä perääntynyt, mutta mennessään hänen päällikkönsä polttavat, ryöstävät ja murhaavat. Heitä vastaan on Walekin starosta komentanut herra Jakob Regowskin, tuhoamaan heidät…
— Ja Skrzetuski siis on hänen mukanaan?
— Aivan oikein, mutta he toimivat itsenäisesti, sillä heidän välillään vallitsee suuri kilpailu, josta myöhemmin kerron teille.
He olivat tulleet tupaan ja Zagloba käski lämmittää kolme tuopillista olutta, senjälkeen läheni hän pöytää, jonka ääreen herrat Wolodyjowski ja Longinus jo olivat istuutuneet. Hän lausui:
— Te, herra Podbipienta, ette tiedä suurinta ja onnellisinta uutista, sitä nimittäin, että me yhdessä herra Michalin kanssa olemme lyöneet kuoliaaksi Bohunin.
Liettualainen hypähti seisoalleen penkiltä. — Oi, lihalliset veljekset, onko se mahdollista?
— Niin totta kuin näette meidät tässä edessänne.
— Ja te löitte hänet kahtia?
— Aivan niin.
— Mikä uutinen, sepä vasta uutinen, hyvä Jumala! puheli liettualainen, lyöden käsiänsä yhteen. — Sanoitteko kahtia? Oikeinko kahtia?
— Kas, minä sain hänet ensinnä oveluudellani haastamaan meidät taisteluun — ymmärrättekö — ja senjälkeen taisteli Michal ensimäisenä häntä vastaan niin että vain — sen sanon teille, hyvät herrat… Hän leikkeli häntä kuin jouluporsasta, paloitteli kuin paistettua kukkoa, ymmärrättekö?
— Ja te taistelitte toisena?
— No katsokaas, sanoi Zagloba, — varmaan on suontanne isketty ja päätänne huimaa verenvuodon jälkeen. Luuletteko että minä rupean taistelemaan ruumiin kanssa tai että minä leikkelen miestä, joka jo makaa maassa?
— Sanoittehan te lyöneenne hänet kahtia. Herra Zagloba kohautti olkapäitään.
— Pyhää kärsivällisyyttä kysytään tuon miehen seurassa. Herra
Michal, eikö Bohun haastanut meitä molempia?
— Haastoi, sanoi Wolodyjowski.
— Käsitittekö nyt?
— Olkoon niin kuin sanotte, vastasi Longinus — mutta herra Skrzetuski on hakenut Bohunia Zamoscin luota. Eikä hän kuitenkaan ollut siellä enään.
— Kuinka sitten Skrzetuski haki häntä?
— Minun täytyy, näen mä, kertoa teille kaikki tyyni alusta asti, aivan niinkuin asia oli, sanoi herra Longinus. — Me jäimme siis silloin, kuten tiedätte, Zamosciin ja te lähditte Varsovaan. Kasakoita ei meidän tarvinnut kauvan odottaa. Suurina pilvinä tuli heitä Lembergin luota, heitä tuli niin paljon ettei silmä, muurilta katsoen, ulottunut näkemään heidän ylitseen, mutta ruhtinas oli niin varustanut Zamoscin, että he olisivat saaneet piirittää sitä kaksi vuotta. Me luulimme, etteivät he ollenkaan hyökkäisi linnaa vastaan ja olimme sen johdosta jo surullisiakin, sillä jokainen oli heidän tappiostaan odottanut mieskohtaista nautintoa. Kun heidän joukossaan myöskin oli tatareja, niin elähytti minua puolestani toivo, että Jumala armossaan nyt antaa minulle nuo kolme päätä, jotka tarvitsen…
— Pyytäkää häneltä yhtä, pyytäkää vain yhtä, mutta hyvää, keskeytti
Zagloba.
— Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te olette kuuntelemaan. — Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme. Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan, veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.
Wolodyjowski hieroi käsiään.
— Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi hän ihastuneena.
— Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba tyynellä varmuudella.
— Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. — Molemmat oivallisia ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia. Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin, kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden avulla saada käsiinsä kaupungin.
— Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.
— Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta. — Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi — nähtävästi ei hän ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta, ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä. Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin osa.
— Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.
— Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni: jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän — mitä siinä muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.
— Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.
— Hänen alipäällikkönsä hillitsivät häntä kuitenkin ja asettuivat meidän väliimme, jatkoi herra Longinus. — Varsinkin oli eräs nuori mies niin rohkea, että tarttui häntä liepeeseen ja veti hänet pois, sanoen: et sinä nyt mene mihinkään, isä, sinä olet juovuksissa. Minä katselemaan, kuka tuo mies on, joka minua niin puolustaa ja kummastelen hänen rohkeuttaan, kun hän on niin tutunomainen Chmielnickiä kohtaan. Mutta sehän oli Bohun!
— Bohunko? huudahtivat Wolodyjowski ja Zagloba.
— Aivan niin. Minä tunsin hänet, sillä olinhan Rozlogissa nähnyt hänet ja myöskin hän tunsi minut. Kuulen hänen sanovan Chmielnickille: hän on minun tuttavani. Mutta Chmielnicki tekee, juopuneiden tapaan, pikaisen päätöksen ja vastaa: koska hän on sinun tuttavasi, poikaseni, niin täytyy hänelle antaa viisikymmentä taalaria — minä kyllä annan vastauksen. Ja hän antoi minulle vastauksen, mutta mitä taalareihin tulee, niin sanoin — en tahtonut ärsyttää petoa —, että säästän ne palvelijoitani varten, sillä eihän upseerien tapoihin kuulu ottaa vastaan juomarahoja. Minut päästettiin nyt sangen kohteliaasti menemään teltasta, mutta tuskin olin päässyt ulkopuolelle, kun luokseni astuu Bohun, sanoen: mehän näimme toisemme Rozlogissa. Niin näimme, vastaan minä, mutta veliseni, silloin en olisi uskonut näkeväni sinua tässä leirissä. Tähän vastaa hän: onnettomuus on minut ajanut tänne, eikä oma tahto. Keskustelussa huomautin hänelle, kuinka me Jarmolincen tuolla puolen löylytimme häntä. Minä en tietänyt kenen kanssa olin tekemisissä, vastasi hän siihen. Olin lisäksi saanut iskun käteeni. Mieheni taas eivät kyenneet mihinkään, sillä he luulivat itse ruhtinas Jareman taistelevan heitä vastaan. Emme mekään tienneet, kenen kanssa olimme tekemisissä, sanoin minä, sillä jos herra Skrzetuski olisi aavistanut sinun olevan siellä, niin jompikumpi teistä ei nyt enään olisi elossa.
— Varmaan niin olisi käynytkin, mutta mitäs Bohun siihen sanoi? kysyi Wolodyjowski.
— Suuttui kovasti ja käänsi puheen toisaalle. Hän kertoi Krywonosin lähettäneen hänet viemään kirjettä Chmielnickille Lembergin luo, jotta hän saisi hiukan levätä, mutta Chmielnickipä ei tahtonutkaan päästää, häntä takaisin, vaan aikoi käyttää häntä muihin lähettitoimiin, koska hän ymmärsi säilyttää mielenmalttinsa. Vihdoin hän kysyy, missä herra Skrzetuski on ja kun minä sanon: Zamoscissa, niin hän virkkaa: silloin ehkä tapaamme. Senjälkeen jätin hänet hyvästi.
— Minä arvaan jo, että Chmielnicki heti senjälkeen lähetti hänet
Varsovaan, sanoi Zagloba.
— Niin lähetti, mutta odottakaappa vielä hiukan. Minä palasin nyt linnoitukseen tekemään herra Weyherille tiliä toimeni suorituksesta. Oli jo myöhäinen yö. Seuraavana päivänä hyökättiin uudelleen, vielä kiivaammin kuin ensi kerralla. En ehtinyt tavata herra Skrzetuskia. Vasta kolmantena päivänä saatoin sanoa hänelle, että olin nähnyt Bohunin ja puhunut hänen kanssaan. Mutta silloin oli läsnä paljon upseereja, niiden joukossa herra Regowski. Tämä kuultuaan kertomukseni sanoo pisteliäästi: kyllä minä tiedän, että on kysymys eräästä tytöstä. Jos te todella olette sellainen ritari kuin maine tietää, niin kyllä saatte Bohunin käsiinne: haastakaa hänet taisteluun ja minä olen varma, ettei se tappelija kieltäydy. Saammehan muureilta katsella kaunista näkyä! Teistä wisniowieckiläisistä puhutaan, jatkaa hän, enemmän kuin te ansaitsette. Silloin katsahtaa herra Skrzetuski täynnä hämmästystä herra Regowskiin. Niinkö siis neuvotte? kysyy hän. Hyvä. Mutta rohkenetteko te, hyvä herra, joka ivailette meidän miehuuttamme, mennä roskajoukon sekaan puolestani haastamaan Bohunia taistelemaan. Regowski vastaa: rohkenen kyllä, mutta en ole teidän puhemiehenne enkä liioin veljenne, enkä lähde. Nyt rehahtavat muut nauramaan herra Regowskille. Ohoh, sanovat he, kylläpä nyt olette pieni, mutta kun oli kysymys toisen miehen nahasta, silloin olitte suurellinen. Silloinpas Regowski, kunniastaan arkana, sydämystyy ja nousee. Seuraavana päivänä lähti hän viemään haastetta, mutta ei enään tavannut Bohunia. Me emme aluksi uskoneet hänen tietoonsa; nyt, kuultuani teidän kertomuksenne, kuitenkin huomaan sen todeksi. Varmaan oli Chmielnicki lähettänyt Bohunin matkalle ja sillä tiellä te hänet löitte kuoliaaksi.
— Aivan niin, sanoi Wolodyjowski.
— Sanokaappa meille, sanoi Zagloba, — mistä me nyt löydämme Skrzetuskin. Meidän täytyy hänet löytää voidaksemme heti lähteä hänen kanssaan hakemaan neitosta.
— Tuolla puolen Zamoscin saatte helposti hänestä tiedon, sillä siellä tuntevat hänet kaikki. Kasakkapäällikkö Kalinan hän yhdessä Regowskin kanssa kokonaan tuhosi. Myöhemmin Skrzetuski yksinänsä löi kaksi kertaa tatarilaisjoukot, tuhosi Burlazn sekä hajoitti muutamia parvia.
— Mutta että Chmielnicki salli sellaista!
— Chmielnicki väittää, ettei se ole hänen syynsä ja että ne ryöstävät vasten hänen käskyjänsä. Ilman tätä vakuutusta ei kukaan luottaisi hänen uskollisuuteensa ja kuuliaisuuteensa hänen majesteettiaan kuningasta kohtaan.
— Onpa täällä Konskowolassa huonoa olutta, huomautti herra Zagloba.
— Lublinin tuolla puolen te jo kuljette hävitettyjen seutujen läpi, jatkoi liettualainen, — sillä etujoukot tulivat aina sinne asti ja tatarit ottivat kaikkialla vankeja. Ja kuinka paljon Zamoscin ja Hrubieszowin tienoilla onkaan ryöstetty, sen voi yksin Jumala arvioida. Muutamia tuhansia vapautettuja vankeja Skrzetuski jo on lähettänyt linnoitukseen. Hän tekee siellä työtä voimiensa takaa, terveyteensä katsomatta.
Herra Longinus huokasi välillä, painoi miettiväisenä päänsä alas ja jatkoi hetken päästä:
— Minä luulen, että Jumala korkeimmassa armossansa on lohduttava herra Skrzetuskia ja antava hänelle sen, jonka hän on katsonut itsellensä onneksi, sillä tämän ritarin ansiot ovat todella suuret. Näinä turmeluksen ja itsekkyyden aikoina, jolloin jokainen ajattelee vain itseänsä, on hän kokonaan unohtanut itsensä. Hän olisi, veljet, jo kauvan sitten voinut saada ruhtinaalta lomaa, lähteäkseen hakemaan morsiantaan, mutta nähdessään tuhon uhkaavan isänmaataan, ei hän hetkeksikään ole jättänyt palvelustaan. Herkeämättä on hän pysynyt työssä, vaikka tuska onkin kalvanut sydäntä.
— Hän on sielultaan roomalainen, sitä ei voi kieltää, sanoi Zagloba.
— Meidän tulisi pitää häntä esikuvanamme.
— Erittäinkin teidän, herra Podbipienta, joka ette käy sotaa isänmaan takia, vaan haette kolmea päätä.
— Jumala näkee minun sieluuni, sanoi herra Longinus, kohottaen silmänsä taivasta kohden.
— Skrzetuskille on herra Jumala jo Bohunin kuolemalla suonut palkinnon, sanoi Zagloba, — sekä myöskin sillä, että hän valtakunnalle on suonut levon hetken, jotta se saisi aikaa miettiä pelastuksen keinoa.
— Lähdettekö te, hyvät herrat, Skrzetuskin mukaan? kysyi liettualainen.
— Entä ettekö sitten te?
— Hyvin mielelläni, mutta kuinka käy kirjeiden? Toinen on Walekin starostalta hänen majesteetilleen kuninkaalle, toinen ruhtinaalle ja kolmas on juuri herra Skrzetuskilta niinikään ruhtinaalle. Hän pyytää siinä lomaa.
— Me viemme hänelle juuri lomaa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuinka minä voisin jättää kirjeet viemättä?
— Teidän täytyy lähteä Krakovaan, muu ei voi tulla kysymykseen.
— Muuten sanon teille suoraan, että vaikka mielelläni tahtoisinkin retkellämme etsiessämme ruhtinatarta pitää selkämme takana varalla sellaiset nyrkit kuin teidän, niin ette te muussa suhteessa olekaan omianne sille matkalle. Siellä täytyy näet teeskennellä, varmaan pukeutua kasakan viittaankin ja näytellä talonpoikaa, mutta teidän kokonne pistää niin silmään, että jokainen heti kysyisi: mikä hongankolistaja tuo on, mistä sellainen kasakka on saatu? Sitäpaitsi te ette sujuvasti puhu heidän kieltänsä. Ei, ei, lähtekää te Krakovaan, kyllä me itse keksimme keinot.
— Niin minäkin luulen, sanoi Wolodyjowski.
— Varmaan asia on niinkuin sanotte, vastasi herra Podbipienta. — Siunatkoon ja auttakoon teitä armollinen Jumala. Mutta tiedättekö, missä häntä pidetään piiloitettuna?
— Bohun ei suostunut sanomaan sitä. Tiedämme vain sen, mitä minä salaa kuulin, kun Bohun oli kytkenyt minut vangiksi läävään, mutta se riittääkin.
— Kuinka te saatatte hänet löytää?
— Sitä vartenhan minulla on pää, sanoi Zagloba. — Olen minä toki ollut vaikeammissakin tiloissa. Nyt täytyy vain mitä pikemmin päästä Skrzetuskin luo.
— Tiedustelkaa häntä Zamoscissa. Herra Weyher varmaan tietää missä hän on, sillä hän on kirjevaihdossa hänen kanssaan ja herra Skrzetuski lähettelee hänelle vankeja. Jumala teitä siunatkoon.
— Samoin teitä, vastasi Zagloba. — Kun tulette Krakovaan ruhtinaan luo, niin sanokaa meiltä terveisiä herra Charlampille.
— Kuka se on?
— Se on muuan erinomaisen korea liettualainen, joka pani kaikkien ruhtinattaren hovineitien päät pyörälle.
Herra Longinus vavahti.
— Onhan tämä pilaa, hyvä ystävä?
— Jääkää hyvästi. Kauhean huonoa on olut täällä Konskowolassa, virkkoi herra Zagloba, räpytellen silmiään herra Wolodyjowskille.
VIIDESTOISTA LUKU.
Herra Longinus lähti sydän nuolen lävistämänä Krakovaan, julma herra Zagloba taas yhdessä Wolodyjowskin kanssa Zamosciin, missä he eivät viipyneet, kuin päivän, koska komendantti ilmoitti, ettei hän enään pitkään aikaan ole saanut tietoja Skrzetuskista ja arveli, että ne rykmentit, jotka Skrzetuskin johdolla olivat lähteneet liikkeelle, asettuvat linnaväeksi Zbaraziin omavaltaisilta joukoilta suojelemaan sikäläisiä seutuja. Se tuntuikin sitä todennäköisemmältä, kun Zbaraz Wisniowieckien omaisuutena oli ruhtinaan verivihollisten hyökkäyksien sattuessa erityisesti vaaralle alttiina. Herra Wolodyjowskin ja Zagloban eteen avautui näin ollen pitkä ja sangen vaikea tie. Kun heidän ruhtinatarta hakiessaan sentään olisi muutenkin täytynyt kulkea tuo matka, oli heistä yhdentekevää, tapahtuuko se varhemmin vai myöhemmin. He lähtivät siis viipymättä matkalle, pysähtyen vain niin paljon kuin oli välttämätöntä lepoa varten tai hajoittaaksensa ryövärijoukot, joita vielä liikkui siellä täällä.
He kulkivat niin hävitettyjä seutuja, etteivät usein päiväkausiin kohdanneet ainoaa elävää olentoa. Kauppalat olivat tuhkaläjinä, kylät poltettuina ja autioina, kansa oli hakattu maahan, tai viety vangiksi. Ruumiita makaili pitkin tietä, silmä kohtasi vain talojen ja kirkkojen törröttäviä raunioita, kylien puoleksi palaneita mökkejä ja tuhkaläjillä ulvovia koiria. Ken oli jäänyt eloon tatarien ja kasakkalaumojen kulkiessa, se piiloitteli metsän korvissa, värjötti pakkasessa tai näki nälkää, uskaltamatta tulla esiin metsistä, koska ei uskonut onnettomuuden vielä menneen ohi. Lippukuntansa hevosille täytyi Wolodyjowskin syöttää puunkuorta tai puoleksi palanutta viljaa, jota löydettiin entisten aittojen tuhkaläjistä. He kulkivat kuitenkin nopeasti eteenpäin, elättäen itseään pääasiallisesti niillä ruokavaroilla, mitä he riistivät rosvojoukoilta. Oli jo marraskuun loppupuoli, ja jos viime talvi ihmisten hämmästykseksi oli ollut melkein lumeton ja siinä määrin vailla pakkasta ja jäätä, että koko luonnon järjestys näytti muuttuneen, niin uhkasi edessä oleva talvi käydä tavallistakin ankarammaksi. Maa oli roudassa, lumi lepäsi kentillä ja aamuisin päärmäsi jokien rantoja läpikuultava jääkuori. Ilma oli kuiva, kalpeat auringonsäteet lämmittivät vain heikosti keskipäivän hetkinä. Sensijaan hehkui taivaalla aamuin ja illoin punainen ruso, aikaisen ja ankaran talven varma merkki.
Sodan ja nälän jäljissä seurasi kolmas kurjuutta tuottava vihollinen: pakkanen. Mutta ihmiset odottivat sitä tällä kertaa ilolla, sillä varmemmin kuin kaikki neuvottelut oli se ehkäisevä sodan. Kokeneena miehenä ja perinpohjaisena Ukrainan tuntijana toivoi herra Wolodyjowski varmasti, että ruhtinattaren etsintäretki veisi toivottuun päämäärään, koska pahin este, sota, oli poissa tieltä.
— En usko Chmielnickin vilpittömyyteen, sanoi hän, — hän ei kiintymyksestä kuninkaaseen ole vetäytynyt Ukrainaan. Se on viekas kettu. Hän tietää, että jolleivät kasakat saa kaivautua maahan, niin ei heistä ole mihinkään, sillä avonaisella kentällä eivät he pysty taistelemaan meidän lippukuntiamme vastaan, vaikka olisivat viisi kertaa lukuisammat. He menevät nyt talvimajoihinsa ja lähettävät karjalaumansa lumen keskelle. Tatarienkin täytyy viedä pois ryöstetyt vankinsa. Jos tulee kova talvi, niin meillä riittää rauhaa ensimäisen ruohon kasvuun asti.
— Ehkäpä kauvemminkin, sillä he kuitenkin pelkäävät kuningasta. Mutta me emme tarvitse niinkään paljon aikaa. Jos Jumala suo, niin vietämme laskiaisena Skrzetuskin häitä.
— Kunhan tässä vain emme menisi hänen ohitsensa, ettei tulisi uutta ajanhukkaa.
— Onhan hänen mukanansa kolme lippukuntaa, eihän häntä tarvitse etsiä kuin neulaa. Ehkä saavutamme hänet jo Zbarazin luona, jollei hän rosvojen takia sattuisi viipymään jossakin muualla.
— Me tosin emme saavuta häntä itseään, mutta meidän täytyy matkan varrella saada hänestä tietoja, sanoi Wolodyjowski.
Tietoja oli kuitenkin vaikea saada. Talonpojat olivat kyllä siellä täällä nähneet ohikulkevia lippukuntia ja kuulleet niiden taisteluista rosvojen kanssa, mutta he eivät osanneet sanoa, keiden lippukuntia ne olivat olleet — ne saattoivat yhtä hyvin olla Regowskin kuin Skrzetuskinkin väkeä ja niin eivät molemmat ystävykset saaneet mitään varmuutta. Sensijaan tuli heidän korviinsa toinen huhu, se nimittäin, että kasakoilla oli ollut suuria vastoinkäymisiä taisteluissa liettualaisia joukkoja vastaan. Tämä huhu oli kyllä jo päivää ennen Wolodyjowskin lähtöä kierrellyt Varsovassakin, mutta siihen ei silloin uskottu. Nyt se kuitenkin kulki pitkin maata, tietäen mainita kaikki yksityiskohtia myöten, kulki epäämättömänä varmuutena. Liettuan joukot olivat nyt kostaneet Chmielnickin puolalaisille tuottamat tappiot. Surmansa oli saanut Polkzienzyc, vanha, kokenut päällikkö, samoin villi Nebaba sekä näitä molempia mahtavampi Krzeczowski, jonka osalle ei niinmuodoin tullut starostakuntia eikä vojevodakuntia, ei arvoja eikä virkoja, vaan paalukuolema kapinallisten riveissä. Näytti siltä kuin jokin ihmeellinen Nemesis olisi hänessä tahtonut kostaa sen saksalaisen veren, joka kerran vuodatettiin Dnieperin kaislikossa, Flickin ja Wernerin veren. Sillä Krzeczowski joutui juuri Radziwillin saksalaisen rykmentin käsiin ja vaikka luoti olikin hänet vaikeasti haavoittanut, pantiin hänet heti paikalla paaluun, jossa onneton värjötti vielä kokonaisen päivän, ennenkuin heitti synkän henkensä. Sellaisen lopun sai mies, joka miehuutensa ja sotilaskykynsä nojalla olisi voinut tulla toiseksi Stefan Chmieleckiksi, mutta jonka rikkauden- ja arvonhimo ajoi petosten, valapattoisuuden ja kauheiden murhien tielle, murhien, jotka olisivat olleet itse Krywonosin arvoiset.
Yhdessä hänen, Polkzienzycin ja Nebaban kanssa kaatui taistelutanterella lähes kaksikymmentä tuhatta kasakkaa tai hukkui Pripetin soihin. Kauhu kulki kuin vihurituuli yli hurjan Ukrainan maan, kaikista tuntui, että suurten kasakkavoittojen, Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen jälkeen nyt on tullut tuhojen hetki, hetki jollaisia ei edellisten kapinain aikana ollut edes Solonican ja Kumeikinkaan yhteydessä. Itse Chmielnickikin, vaikka hän oli maineensa kukkulalla ja mahtavampi kuin koskaan ennen, pelästyi saadessaan tiedon ystävänsä, Krzeczowskin, kuolemasta ja alkoi jälleen noita-akoilta tiedustella tulevaisuutta. He ennustivat eri lailla, toiset ennustivat uusia suuria sotia ja voittoja, toiset tappioita, kuitenkaan osaamatta hetmanille sanoa, miten hänen itsensä tulisi käymään.
Mutta juuri Krzeczowskin kuolema samoin kuin kova talvi tekivät, että pitkä rauha näytti entistä varmemmalta. Maa alkoi tyyntyä, tyhjiin kyliin palasi väkeä ja lepo siirtyi vähitellen kaikkiin epäileviin ja pelästyneihin sydämiin.
Lepo mielissä saapuivat myöskin molemmat ystävämme pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen Zbaraziin. Ilmoitettuaan tulostansa linnaan lähtivät he heti komendantin luo, jona heidän suureksi hämmästyksekseen toimi Wierszul.
— Mutta missä on Skrzetuski? kysyi Zagloba, kun ensimäiset tervehdykset olivat vaihdetut.
— Hän ei ole täällä, vastasi Wierszul.
— Te siis olette linnaväen päällikkönä?
— Niin olen. Ennen minua oli Skrzetuski, mutta hän lähti pois ja jätti väen minun komentooni kunnes palaa.
— Mutta milloin hän sitten lupasi palata?
— Hän ei sanonut mitään, sillä hän ei itsekään tietänyt, virkkoi vain lähtiessään: jos joku tulisi minua tapaamaan, niin sanokaa, että hän täällä odottaisi minua.
Zagloba ja Wolodyjowski katselivat toisiinsa.
— Kauvanko siitä on kun hän lähti? kysyi herra Michal.
— Kymmenen päivää.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, — emmekö pyytäisi että herra Wierszul olisi hyvä ja antaisi meille illallista, sillä nälkäisenä ei ihminen keksi mitään keinoa. Keskustelemme sitten illallisen aikana.
— Mielelläni teen teille tuon palveluksen, sillä aioin juuri itsekin istua pöytään. Muuten ottaa kai herra Wolodyjowski vanhempana upseerina nyt käsiinsä komennon ja niin ollen olen minä hänen vieraanansa eikä hän minun.
— Jääkää te päälliköksi, herra Kristofer, sanoi Wolodyjowski, — sillä olettehan te iältänne vanhempi ja sitäpaitsi täytyy minun joka tapauksessa lähteä.
Hetken perästä oli illallinen pöydässä ja upseerit istuutuivat syömään. Mutta kun herra Zagloba kahdella lautasellisella lientä oli saanut ensimäisen nälkänsä tyydytetyksi, virkkoi hän Wierszulille:
— Ettekö voi edes otaksua, minne herra Skrzetuski on lähtenyt?
Wierszul käski pöydässä palvelevien poikien poistua ja vastasi hetken mietittyään:
— Minulla on kyllä omat arveluni, mutta Skrzetuskille on tärkeää pitää asia salassa ja siksi en tahtonut puhua palvelusväen läsnäollessa. Hän käytti hyväkseen hiljaista aikaa, sillä varmaan saamme täällä viettää rauhaa kevääseen asti. Minun arvelujeni mukaan hän lähti hakemaan ruhtinatarta, joka on Bohunin käsissä.
— Bohunia ei enään ole maailmassa, sanoi Zagloba.
— Kuinka niin?
Herra Zagloba kertoi asiain kulun kolmanteen tai neljänteen kertaan, sillä hän kertoi sen aina mielihyvällä uudestaan. Wierszul samoin kuin herra Longinuskin eivät kyllin voineet ihmetellä tapausta. Vihdoin virkkoi Wierszul:
— Se helpoittaa Skrzetuskin tehtävää.
— Kysymyksenalaista on sittenkin löytääkö hän hänet. Minkälaisia miehiä hän otti mukaansa?
— Hän ei ottanut ketään. Hän lähti yhden rusiinilaispojan kanssa ja heillä oli kolme hevosta.
— Siinä hän menetteli varsin viisaasti, sillä tällaisessa tapauksessa auttaa vain oveluus. Kamienieciin asti ehkä vielä voisi päästä lippukunnan kanssa, mutta jo Uszycassa ja Mohilowissa tavataan varmaan kasakoita, sillä siellä on hyviä talvimajoja ja Jampolia he pitävät pesäpaikkanaan. Sinne täytyy mennä joko mukanaan koko divisiona tai aivan yksin.
— Mutta mistäs te tiedätte, että hän lähti juuri sinne? kysyi
Wierszul.
— Ruhtinatarta pidetään piiloitettuna Jampolin takana ja sen hän on saanut tietää. Mutta siellä on niin paljon rotkoja, luolia ja kaislikkoja, että sellaisenkin on vaikea löytää, joka tuntee paikat, saatikka sitten sen, joka ei tunne niitä. Minä olen ratsastanut Jahorlikiin sekä hevosia noutamaan että käräjille — minä kyllä tiedän. Jos olisimme yhdessä, niin menestyisi asia ehkä paremmin. Epäillä saattaa, onnistaako häntä yksinään, jollei mahdollisesti jokin sattuma osoita hänelle tietä, sillä hän ei saata edes kysyä.
— Tahtoisitteko te sitten lähteä hänen kanssansa?
— Tahtoisimme. Mutta mitäs me nyt teemme, herra Michal, lähdemmekö hänen jälkeensä vai emmekö lähde?
— Jätän sen teidän harkintanne nojaan.
— Hm. Koska siitä jo on kymmenen päivää kun hän lähti matkaan, niin emme häntä saavuta ja lisäksi hän on käskenyt meidän odottaa itseään. Vain Jumala tietää, mitä teitä Skrzetuski kulkee. Hän on voinut mennä Ploskirowin ja Barin suunnalle, vanhaa maantietä pitkin, ja hän on myöskin voinut mennä Kamieniec-Podolskin suunnalle. Kysymys on vaikea ratkaista.
— Muistakaa sitäpaitsi, sanoi Wierszul, — että olemme tehneet vain arveluja, varmaanhan me emme tiedä, että hän edes olisi lähtenyt etsimään ruhtinatarta.
— Siinäpä se on, sanoi Zagloba. — Ehkäpä hän on lähtenyt vain sieppaamaan vankeja saadakseen niiltä tietoja ja palaa senjälkeen Zbaraziin, sillä hän kyllä tiesi, että meidän piti lähteä yhdessä ja hän kyllä saattoi odottaa meitä nyt, jolloin meillä on sopivinta aikaa. Asia on vaikeasti ratkaistava.
— Minä neuvoisin odottamaan kymmenkunnan päivää, sanoi Wierszul.
— Kymmenen päivää turhaan — niin, joko täytyy odottaa tai lähteä heti.
— Minä puolestani, sanoi Wolodyjowski, — olen sitä mieltä, ettemme odottaisi, sillä mitä me menetämme vaikka heti huomenna lähdemmekin liikkeelle. Jollei herra Skrzetuski löydä ruhtinatarta, niin ehkä Jumala antaa meille paremman onnen.
— Nähkääs, herra Michal, vastasi Zagloba, — asiaa täytyy punnita kaikin puolin. Te olette nuori ja haluatte seikkailuja, mutta siinä piilee se vaara, että jos Skrzetuski omalla tahollaan ja me omalla tahollamme etsimme tyttöä, niin rahvaassa helposti voi herätä epäluulo. Kasakat ovat viekkaita ja pelkäävät aina, että joku saisi ilmi heidän aikomuksensa. Hehän ovat saattaneet tehdä joitakin salaisia sopimuksia Hotinin tienoilla olevan rajapashan tai Dnieperin takaisten tatarien kanssa ensi sodasta, — kuka heidät tietää. Näin ollen he valppaasti seuraavat vieraiden ihmisten liikkeitä, varsinkin, jos he kyselevät tietä. Kyllä minä heidät tunnen. Voimme helposti antaa itsemme ilmi ja miten sitten käy?
— Meidän pikainen lähtömme on sitä välttämättömämpi, kun Skrzetuski saattaa joutua niin vaaralliseen tilaan, että hän tarvitsee apua.
— Se on sekin totta. Zagloba vaipui ajatuksiinsa ja hänen ohimonsa värähtelivät.
Vihdoin hän havahtui ajatuksistaan ja sanoi:
— Punnittuani kaikkia seikkoja huomaan, että meidän sittenkin täytyy lähteä.
Wolodyjowskilta pääsi helpoituksen huokaus.
— Ja milloin?
— Kunhan olemme levänneet täällä kolme päivää, jotta sielumme ja ruumiimme olisivat virkeät.
Seuraavana päivänä alkoivat ystävykset tehdä valmistuksia matkaa varten ja heidän lähtönsä aattona saapui odottamatta Skrzetuskin palvelijapoika, nuori kasakka Cyga tuoden kirjeen Wierszulille ja viestejä. Kuullessaan lähetin saapuneen kiiruhtivat Wolodyjowski ja Zagloba heti komendantin kortteeriin. Siellä he saivat lukea seuraavan kirjeen:
"Olen Kamieniecissä, jonne asti Satanowiin johtava tie on vaaraton kulkea. Lähden Jahorlikiin armeenialaisten kauppiasten kanssa, jotka herra Bukowski on minulle osottanut. Heillä on tatarien ja kasakkain antamat turvakirjat, jotka oikeuttavat matkustamaan aina Akermaniin saakka. Matkustamme nyt Uszycaa, Mohilowia ja Jampolia kohti. Kauppaamme sinistä silkkikangasta, pysähtyen tien varrella missä vain tapaamme eläviä ihmisiä. Ehkäpä Jumalan avulla löydämme mitä etsimme. Tovereilleni Wolodyjowskille ja herra Zagloballe pyydän teitä sanomaan, että he odottaisivat minua Zbarazissa, jos heidän ei välttämättä tarvitse menetellä toisin. Sille tielle, jota minä kuljin, on mahdoton lähteä suurempana joukkona. Kasakat, jotka talvehtivat Jampolissa ja Dniesterin varrella aina Jahorlikia myöten, pitäen hevosiaan lumessa, ovat erittäin epäluuloiset. Jollen minä suoriudu täällä yksinäni, niin vielä vähemmin suoriutuu täällä kolme. Minulla on puolellani se etu, että minua pidetään armeenialaisena. Kiittäkää ystäviäni, herra Kristofer, minun puolestani sydämen pohjasta heidän päätöksestään, jonka ikäni tulen muistamaan. En kuitenkaan voinut heitä odottaa, koska jokainen päivä oli minulle liian tuskallinen enkä tietänyt tulevatko he edes. Lisäksi oli paras aika lähteä, koska kauppiaat juuri nyt lähtevät hakemaan makeisia ja sinisiä silkkikankaita. Lähetän luoksenne uskollisen palvelijani ja pyydän teitä ottamaan hänet suojaanne, pelkään nimittäin että hän nuorena ja ajattelemattomana voisi puhua liikoja. Herra Bukowski takaa, että mainitut kauppiaat ovat rehellisiä, jota minäkin heistä luulen. Uskon että kaikki on korkeimman Jumalan kädessä. Jos Hän tahtoo, niin Hän osottaa meille armonsa ja lyhentää tuskani. Amen."
Herra Zagloba luki loppuun kirjeen ja katsahti tovereihinsa. Nämä kuitenkin vaikenivat. Vihdoin sanoi herra Wierszul:
— Tiesin että hän lähti sinne.
— Mutta mitä meidän nyt on tehtävä? kysyi Wolodyjowski.
— Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. — Meillähän ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena. Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta. Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne. Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa… Siunatkoon Jumala Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.
Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus Zbarazissa.
— Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.
— Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba. — Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja häärää, pysyy hän nuorena — herra Zagloba laski tässä surumielisenä pään rinnalleen —, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä. Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy odottaa.
Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.
Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.