KUUDESTOISTA LUKU.
Komisaarit, jotka Puolan hallitus oli lähettänyt neuvottelemaan rauhasta Chmielnickin kanssa, saapuivat vihdoin, koettuaan mitä suurimpia vaikeuksia, Nowosiolkiin ja pysähtyivät sinne odottamaan silloin Czehrynissä oleskelevan voitollisen hetmanin vastausta. He olivat alakuloisia ja rasittuneita, sillä matkalla oli heitä alituisesti uhannut kuolema ja vaikeudet olivat joka askeleella lisääntyneet. Yöt päivät ympäröivät heitä roskaväen joukot, murhaamisesta ja sodasta äärimmilleen villeytyneinä ja ulvoen vaatien komisarien kuolemaa. Vähän päästä kohtasivat he omin päin toimivia joukkueita, joissa oli ryöväreitä ja villejä härkäpaimenia, olioita, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä kansojen oikeudesta. He himosivat vain verta ja saalista. Komisaareilla oli tosin suojajoukkona sata ratsua, joita herra Bryszowski johti ja sitäpaitsi oli itse Chmielnicki, hyvin arvaten mikä heitä saattoi kohdata, lähettänyt heidän turvakseen eversti Doniecin ynnä neljäsataa kasakkaa. Mutta tämä saattojoukko tuntui käyvän riittämättömäksi, villit laumat kun kasvoivat joka hetki, tullen yhä uhkaavammiksi. Jos joku komisaarien seurueesta tai palvelijoista hetkeksikään loittoni pääjoukosta, hävisi hän heti jäljettömiin. He olivat kuin kourallinen matkustajia susilauman keskellä. Ja niin kului päivä- ja viikkokausia, kunnes yösijalla Nowosiolkissa kaikkien mielestä tuntui, että viimeinen hetki oli tullut. Rakuunasaattojoukko ja Doniecin kasakat olivat jo illasta lähtien käyneet täydellistä taistelua puolustaakseen komisaarien henkeä. Nämä rukoilivat jo kuolevien rukouksia ja uskoivat henkensä Jumalan huomaan. Karmeliittamunkki Lentowski jakeli heille kullekin vuoronperään synninpäästön. Sillaikaa kuului akkunain takaa tuulen mukana kauheaa kirkunaa, laukauksia, helvetillistä naurua, viikatteiden helinää ja huutoja: surma heille! sekä uhkauksia vojevoda Kisielin henkeä vastaan, hän kun pääasiassa oli heidän raivonsa esineenä.
Se oli kauhun yö, pitkä talvinen yö. Vojevoda Kisiel nojasi päätään käsiinsä, istuen tuntikausia liikkumattomana. Hän ei pelännyt kuolemaa, sillä siitä asti, kun Huszczasta lähdettiin, oli hän ollut niin uupunut, rasittunut ja uneton, että hän mieluummin olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi. Hänen sieluansa kalvoi näet pohjaton epätoivo. Hänhän synnynnäisenä rusiinina oli ensinnä ryhtynyt rauhoittajan tehtävään tässä kuulumattomassa sodassa. Kaikkialla, senaatissa ja valtiopäivillä oli hän esiintynyt sovittelujen innokkaimpana puoltajana, hän oli kannattanut kanslerin ja primaksen politiikkaa, hän oli mitä voimakkaimmin tuominnut Jeremin menettelyn ja hän oli kaiken aikaa toiminut siinä hyvässä uskossa, että hän ajaa sekä kasakkain että valtakunnan onnen asiaa. Koko palavalla sielullaan oli hän uskonut, että sovittelut ja myönnytykset lepyttävät, rauhoittavat ja lähentävät kaikki valtakunnan jäsenet toisiinsa. Mutta juuri nyt, samalla hetkellä jolloin hän oli viemässä hetmanin nuijaa Chmielnickille ja myönnytyksiä kasakoille, täytyi hänen epätoivoisasti katsella asemaa, selvästi nähden ponnistustensa hyödyttömyyden. Hän näki jalkojensa alla tyhjyyden kuilun.
— Eivätkö he tahdokaan mitään muuta kuin verta? Eivätkö he pyrikään muuhun vapauteen kuin ryöväämisen ja murhapolton? ajatteli vojevoda epätoivoissaan ja katkera valitus pääsi hänen jalosukuisesta rinnastaan.
— Kisielin pää! Kisielin pää! Kuolema hänelle! vastasivat hänelle joukot.
Vojevoda olisi mielellään antanut uhriksi valkean rasittuneen päänsä, jollei hänellä vielä olisi ollut hiukkanen uskoa, että heidät, komisaarit ja valtakunta voidaan pelastaa antamalla kasakkakunnalle jotakin muuta. Tulevaisuus oli näyttävä mitä. Ja kun hän tätä ajatteli, lankesi jokin toivon ja lohdun säde hetkeksi niihin pimeihin varjoihin, jotka epätoivo oli koonnut hänen sieluunsa ja onneton vanhus koetti uskotella itsellensä, että se mikä nyt riehuu on vain roskaväki eikä koko kasakkakunta, ei Chmielnicki ja hänen päällikkönsä, ja että näiden kanssa voidaan ryhtyä sovitteluihin.
Mutta voiko sovitteluista koitua pysyvää tulosta niin kauvan kuin puoli miljoonaa talonpoikaa on aseissa? Eivätkö sovittelut sula olemattomiin ensimäisen kevättuulahduksen mukana, aivan niinkuin lumet, jotka tällä hetkellä peittävät aron…?
Silloin johtuivat hänen mieleensä Jeremin sanat: armoa voi antaa vain voitetuille, ja jälleen liiteli hänen ajatuksensa pimeyteen ja hänen jalkainsa alla avautui kuilu.
Puoliyö oli jo mennyt, melu ja ammunta olivat hiukan hiljentyneet. Sensijaan yltyi tuulen vinkuna. Ulkona oli lumipyry, väsyneet joukot alkoivat nähtävästi hajota koteihinsa. Toivo palasi komisaarien sydämiin. Lembergin rajatuomari Wojciech Miaskowski kohousi istuimeltaan, kuunteli lumettuneen akkunan ääressä ja sanoi:
— Minusta tuntuu, että me jo huomenna saamme kokea Jumalan armoa.
— Ehkäpä Chmielnickikin lähettää suuremman suojajoukon, sillä tämän turvissa me emme pääse perille, sanoi herra Sniarowski.
Herra Zielenski, kuninkaan juomanlaskija Braclawista, hymyili katkerasti.
— Kukapa uskoisi, että me olemme rauhanteon valtuutettuja!
— Olen useamman kerran ollut lähettiläänä tatarilaisten luo, sanoi kuninkaallinen lipunkantaja Nowogrodista, — mutta tällaisessa lähettilääntoimessa en ikinä ole ollut. Meidän persoonassamme joutuu valtakunta nyt suuremman ylenkatseen alaiseksi kuin se joutui Korsunin ja Pilawcen tappelujen takia. Sanon teille, hyvät herrat: palatkaamme takaisin, sillä rauhanneuvotteluja ei voi ajatellakaan.
— Palatkaamme, toisti kaikuna Kiovan kastellaani herra Brzosowski.
— Rauhasta ei tule mitään, tulkoon sota.
Kisiel nosti silmäluomensa ja loi lasittuneet silmänsä kastellaaniin.
— Keltaiset Vedet, Korsun, Pilawce, sanoi hän kumeasti.
Samassa hän vaikeni ja hänen mukanansa kaikki muutkin. Ainoastaan Kiovan veronkantaja herra Kulczynski luki ääneen rukousnauhaansa ja herra jahtimestari Krzetowski piteli molemmin käsin päätänsä ja toisteli:
— Mitä aikoja, mitä aikoja, Jumala armahda meitä. Samassa avautui ovi ja huoneeseen astui Posenin piispan rakuunoiden kapteeni Bryszowski, joka johti saattojoukkoa.
— Jaloarvoinen herra vojevoda, sanoi hän, — eräs kasakka tahtoo päästä herrain komisaarien puheille.
— Hyvä on, vastasi Kisiel. — Onko roskaväki jo hajonnut?
— On, mutta lupasi huomenna palata.
— Ovatko ne tänään pahastikin ahdistaneet?
— Kauheasti, mutta Doniecin kasakat ovat tappaneet niitä kymmenkunnan. Ne ovat luvanneet huomenna polttaa meidät elävinä.
— Hyvä on, antakaa kasakan tulla.
Hetken perästä avautui ovi ja pitkävartaloinen, mustapartainen mies seisahtui tuvan kynnykselle.
— Kuka olet? kysyi Kisiel.
— Jan Skrzetuski, Punavenäjän vojevodaruhtinaan husaariupseeri.
Kastellaani Brzozowski, herra Kulczynski ja jahtimestari Krzetowski hypähtivät ylös istuimiltaan. Kaikki olivat he edellisenä vuonna palvelleet ruhtinaan väessä Machnowkan ja Konstantinowin luona ja tunsivat herra Janin varsin hyvin. Krzetowski oli lisäksi hänen sukulaisiaan.
— Totta totisesti, sehän on herra Skrzetuski, toistivat he.
— Mitä te täällä teette ja kuinka olette tullut tänne? kysyi
Krzetowski, vetäen hänet syleilyynsä.
— Talonpojan puvussa, kuten herrat näkevät, sanoi Skrzetuski.
— Herra vojevoda, huudahti kastellaani Brzozowski, — tämä on uljain ritari ruhtinasvojevodan lippukunnasta, kuuluisa koko sotajoukossa.
— Toivotan hänet kiitollisin sydämin tervetulleeksi, sanoi Kisiel, — ja varmaan hän on rohkea mies, kun on uskaltanut tulla meidän luoksemme.
Sitten hän sanoi Skrzetuskilie: — Mitä te meiltä haluatte?
— Että sallisitte minun lähteä mukaanne.
— Te ryömitte suoraan lohikäärmeen kitaan, mutta, koska sitä tahdotte, niin emme pane vastaankaan.
Skrzetuski kumarsi vaieten. Kisiel katseli häneen ihmetellen. Tuskan ilme nuoren ritarin ankarilla kasvoilla hämmästytti häntä.
— Sanokaa minulle, virkkoi hän, — mikä ajaa teitä tähän hornaan, jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti.
— Onnettomuus, jaloarvoinen vojevoda.
— Turhaanhan sitä kysyin, sanoi Kisiel, — varmaan olette kadottanut jonkun läheisen ja etsitte häntä.
— Aivan niin.
— Onko siitä kauvankin, kun se tapahtui?
— Viime kevännä.
— Kuinka? Ja nyt vasta te olette lähtenyt etsimään. Siitähän on likemmä vuosi, mitä te olette tehnyt tähän asti?
— Olen taistellut ruhtinasvojevodan johdolla.
— Eikö niin jalomielinen herra ole suonut teille lomaa?
— En ole itse tahtonut.
Kisiel katsahti taasen nuoreen ritariin. Seurasi äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi Kiovan kastellaani.
— Mehän kaikki, jotka olemme palvelleet yhdessä ruhtinaan kanssa, tunnemme tämän kavaljeerin onnettomuuden — olemmehan sen johdosta vuodattaneet monta kyyneltä. Mutta se, että hän koko sodan ajan on tahtonut palvella isänmaataan omaa parastansa katsomatta, se on sitä kiitettävämpää. Se tarjoaa harvinaisen esimerkin meidän turmeltuneella ajallamme.
— Jos minun sanani merkitsee Chmielnickille jotakin, niin uskokaa, etten jätä sitä käyttämättä teidän hyväksenne, sanoi Kisiel. Skrzetuski kumarsi uudelleen.
— Lähtekää nyt lepäämään, sanoi vojevoda ystävällisesti, — sillä varmaan te olette sangen uupunut niinkuin me kaikkikin, joilla ei ole ollut hetken lepoa.
— Minä otan hänet huoneeseeni, hän on minun sukulaiseni, sanoi jahtimestari Krzetowski.
— Lähtekäämme mekin kaikki levolle, kuka tietää saammeko seuraavana yönä nukkua, sanoi Brzozowski.
— Ehkäpä ikuista unta, jatkoi vojevoda.
Sen sanottuaan lähti hän makuuhuoneeseen, jonka ovella jo odotti palvelija. Hänen mentyään hajaantuivat toisetkin. Jahtimestari Krzetowski saattoi Skrzetuskin kortteeriinsa, joka oli muutamaa taloa kauvempana. Palvelijapoika kävi lyhty kädessä heidän edellään.
— Mikä pimeä yö, ja yhä kiihtyy tuuli, sanoi jahtimestari. — Ohhoh, herra Jan, mitä tänään olemmekaan saaneet kokea! Luulin jo viimeisen tuomion tulleen. Roskaväki piteli miltei jo puukkoa kurkullamme. Bryszowskin kädet olivat jo aivan uuvuksissa, me aloimme jo siunata itseämme.
— Minä olin roskaväen joukossa, vastasi Skrzetuski. — Huomenillaksi ne odottavat uusia ryövärijoukkoja, ne ovat ilmoittaneet näille teidän olevan täällä. Huomenna täytyy välttämättömästi lähteä. Ratsastattehan Kiovaan?
— Se riippuu Chmielnickin vastauksesta, ruhtinas Czetwertynski on lähtenyt hänen luoksensa. Kas tässä kortteerini. Käykää sisään, herra Jan, minä olen käskenyt lämmittää viiniä, jotta saamme vähän vahvistaa itseämme ennen maatapanoa.
He astuivat huoneeseen, jonka uunissa paloi mahtava tuli. Höyryävä viini oli jo pöydällä. — Skrzetuski — tarttui ahnaasti lasiin.
— Eilisestä asti en ole syönyt mitään, sanoi hän.
— Kovin olettekin laihtunut. Nähtävästi ovat tuska ja vaivat teitä kuluttaneet. Mutta sanokaa minulle — sillä minähän hyvin tunnen asianne — aiotteko etsiä ruhtinatarta noiden joukosta?
— Joko hänet tai kuoleman, vastasi ritari.
— Helpommin löydätte kuoleman. Minkä johdosta te arvelette ruhtinattaren olevan täällä? kysyi jahtimestari.
— Olen jo hakenut häntä kaikkialta muualta.
— Mistä sitten?
— Dniesterin varrelta aina Jahorlikiin asti. Olen kulkenut armeenialaisten kauppiasten kanssa, sillä olin saanut viittauksia siihen suuntaan, että häntä pidettäisiin piiloitettuna siellä. Olen ollut kaikkialla ja nyt menen Kiovaan, koska Bohun sen mukaan mitä kerrotaan on vienyt hänet sinne.
Tuskin oli Skrzetuski saanut lausutuksi Bohunin nimen, kun jahtimestari kävi kiinni päähänsä.
— Hyvä Jumala, huudahti hän, — minähän en ole kertonut teille tärkeintä asiaa: kuulin, että Bohun on saanut surmansa.
Skrzetuski kalpeni.
— Kuinka? Kuka sen on sanonut?
— Sama aatelismies, joka kerran jo pelasti ruhtinattaren. Se joka oli niin urhoollinen Konstantinowin luona. Hän on minulle sen sanonut. Minä tapasin hänet hänen ollessaan matkalla Zamosciin. Me sivuutimme toisemme tiellä. Tuskin olin ehtinyt häneltä kysyä mitä kuuluu, kun hän vastasi, että Bohun on saanut surmansa. Kysyn kuka hänet surmasi ja hän vastaa: Minä! Senjälkeen me erosimme.
Tuli, joka oli palanut Skrzetuskin kasvoilla, sammui äkkiä.
— Se aatelismies, virkkoi hän, — panee mielellään omiaan. Häntä ei kannata uskoa. Ei, ei, hän ei olisi kyennyt tappamaan Bohunia.
— Mutta tehän ette ole nähnyt häntä, herra Jan. — Muistan hänen myöskin sanoneen, että hän on matkalla teidän luoksenne Zamosciin.
— En voinut Zamoscissa odottaa hänen tuloansa. Varmaan hän on Zbarazissa, mutta minulle oli tärkeää saavuttaa komisaarit ja niin ollen en palannut Kamieniecistä Zbaraziin enkä nähnyt häntä. Jumala yksin tietää, onko sekään totta, mitähän aikoinaan kertoi minulle ruhtinattaresta. Hän oli muka ollessaan Bohunin vankina salaa kuunnellut ja siten saanut tietää Bohunin piiloittaneen ruhtinattaren Jampolin taakse ja myöhemmin aikovan viedä hänet Kiovaan. Ehkäpä se ei ollut totta enempää kuin muukaan mitä Zagloba on sanonut.
— Miksi sitten lähdette Kiovaan?
Skrzetuski vaikeni. Ei kuulunut muuta kuin tuulen vihellys ja ulvonta.
— Kysyn sitä siksi, jatkoi jahtimestari ja pani sormen otsalleen, — että jos Bohun ei ole surmattu, niin voitte helposti joutua hänen käsiinsä.
— Siksipä minä lähdenkin häntä hakemaan, vastasi Skrzetuski synkästi.
— Miten niin?
— Meidän välillämme tulkoon Jumalan tuomio.
— Mutta hän ei ryhdy teidän kanssanne taisteluun, — vaan antaa yksinkertaisesti panna teidät köysiin ja surmauttaa teidät tai myy tatareille.
— Minä olen komisaarien mukana, heidän suojajoukossaan.
— Suokoon Jumala, että pelastamme edes omat kaulamme, suojajoukosta ei kannata puhuakaan.
— Sille, jolle elämä on raskas, on maa kevyt.
— Olkaa varoillanne, herra Jan, tässä ei ole kysymys kuolemasta, sillä sitä ei kukaan vältä, mutta he voivat myydä teidät turkkilaisiin galeereihin.
— Luuletteko, herra jahtimestari, että minun tulee pahempi olla kuin nyt on.
— Näen että olette epätoivoissanne, ette luota Jumalan armoon.
— Erehdytte, herra jahtimestari. Minä sanon, että minun on maailmassa paha olla, sillä se on totta. Mutta minä olen jo kauvan sitten mukautunut Jumalan tahtoon. Minä en pyydä, en valita, en kiroa, en hakkaa päätäni seinään, tahdon vain täyttää velvollisuuteni niin kauvan kuin minulla on voimia ja elän.
— Teitäpä kalvaa tuska, joka on kuin myrkky.
— Jumala antaa tuskan sitä varten, että se kalvaisi, mutta hän lähettää myöskin lääkkeen, kun hyväksi näkee.
— Sitä todistelua vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, virkkoi jahtimestari. — Jumalassa on ainoa pelastus, Jumalassa toivo, meille ja koko valtakunnalle. Kuningas on lähtenyt Czenstochowaan, ehkäpä hän siellä pyhältä Neitsyeltä saa tietää pelastuksen tien. Muuten me kaikki hukumme.
Seurasi hiljaisuus. Vain akkunan takaa kuului rakuunain pitkäveteiset huudot: kuka siellä?
— Niin, niin, sanoi hetken perästä jahtimestari, — Kaikki me pikemmin kuulumme kuolleisiin kuin eläviin. Ihmiset tässä valtakunnassa ovat jo unohtaneet hymyilemisen. He vain valittavat niin kuin tuuli tuolla takassa. Minäkin uskoin parempiin aikoihin, kunnes näiden muiden kanssa tulin tänne. Nyt olen nähnyt, että se toivo oli turha. Raunioita, sotaa, nälkää, murhaa, ei ole mitään muuta — ei mitään muuta.
Skrzetuski vaikeni. Uunissa palavan tulen liekki valaisi hänen laihoja, vakavia kasvojaan.
Vihdoin hän nosti päänsä ja lausui synkällä äänellä:
— Tämä ajallinen meno loppuu eikä siitä jää jäljelle mitään.
— Niinhän te puhutte kuin munkki, sanoi herra jahtimestari.
Skrzetuski ei vastannut. Vain tuuli valitteli liedessä entistä surullisemmin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä varhain jättivät komisaarit, sekä heidän mukanaan herra Skrzetuski, Nowosiolkin, mutta surkeaksi muodostui heidän matkansa. Joka pysäyspaikalla, joka kauppalassa uhkasi heitä kuolema ja kaikkialla tuli heidän osaksensa pilkallinen kohtelu, kuolemaakin pahempi, sillä edustivathan komisaarit valtakunnan arvoa ja majesteettia. Herra Kisiel sairastui niin pahasti, että hänet kaikissa yöpaikoissa täytyi kelkalla saattaa huoneeseen. Lembergin rajatuomari vuodatti kyyneliä katsellessaan tätä omaa ja isänmaansa häpeää. Kapteeni Bryszowski sairastui hänkin unettomuudesta ja työstä. Hänen paikalleen astui silloin herra Skrzetuski ja niin johti hän nyt tuota onnetonta saattuetta läpi väkijoukon tungeskelun, solvausten ja uhkausten, rosvoilun ja taistelun!
Bialogrodissa näytti jälleen siltä kuin viimeinen hetki olisi lyönyt. Joukko hakkasi sairasta Bryszowskia, murhasi herra Gniazdowskin ja vain metropoliitta, joka saapui keskustelemaan vojevodan kanssa, sai ehkäistyksi uhkaavan teurastuksen. Kiovan kaupungissa ei komisaareja tahdottu päästää sisään porteista, ruhtinas Czetwertynski palasi yhdentenätoista päivänä helmikuuta ilman vastausta Chmielnickin luota. Komisaarit eivät tietäneet mitä heidän tämän jälkeen olisi tehtävä ja minnepäin käännyttävä. Paluumatkan sulkivat suunnattomat väkilaumat, jotka vain odottivat neuvottelujen katkeamista saadakseen murhata lähettiläät. Roskaväki kävi hetki hetkeltä julkeammaksi. Tartuttiin rakuunaratsuja suitsiin ja heidät pidätettiin. Vojevodan rekeen heitettiin kiviä, jääkappaleita ja kovia lumipalloja. Gwozdowassa täytyi Skrzetuskin ja Doniecin ryhtyä veriseen taisteluun, jonka avulla he karkoittivat muutamia satoja rosvoja. Kuninkaan lipunkantaja Nowogrodista ja Sniarowski lähtivät nyt uudestaan Chmielnickin luo kehoittaakseen häntä saapumaan Kiovaan komisaarien puheille, mutta vojevodalla ei ollut paljonkaan toiveita siitä että he elävinä palaisivat hänen luokseen. Sillaikaa täytyi komisaarien Chwastowissa ristissä käsin katsella, kuinka joukot murhasivat vankejaan, sukupuoleen ja ikään katsomatta, upottamalla heitä avantoihin, valamalla pakkasessa vettä heidän yllensä, pistelemällä heitä talikoilla tai nylkemällä heidät elävinä. Näin kului kahdeksantoista päivää, silloin Chmielnickiltä vihdoin saapui se vastaus, että hän ei tule Kiovaan, vaan haluaa Perejaslawissa kohdata vojevodan ja komisaarit. Lähettiläs raukat päästivät helpoituksen huokauksen, luullen että heidän kärsimyksensä nyt olivat loppuneet. Päästyään Trypolessa Dnieperin yli saapuivat he nimittäin yöksi Woronkowoon, josta oli vain kuusi puolalaista penikulmaa Perejaslawiin. Puolen penikulmaa täältä ajoi heitä vastaan Chmielnicki, ikäänkuin hän olisi tahtonut osoittaa kunnioitusta kuninkaalliselle lähetystölle. Kuinka muuttunut hän kuitenkin olikaan verraten niihin aikoihin, jolloin hän näytteli vääryyttä kärsinyttä miestä — quantum mutatus ab illo! — niinkuin vojevoda Kisiel aivan oikein hänestä kirjoitti.
Hän saapui muutamien kymmenien ratsujen, päällikköjen, esaulien ja sotilasmusiikin saattamana ja hänen yläpuolellaan kannettiin hänen arvomerkkiään: hevosenhäntää ja punaista lippua, aivan kuin hän olisi ollut mikäkin hallitseva ruhtinas. Komisaarien kulkue pysähtyi heti. Chmielnicki karautti ratsunsa ensimäisen reen luoksi, jossa vojevoda ajoi, katseli hetken hänen harmaisiin kasvoihinsa, kohotti sitten hiukan hattuaan ja sanoi:
— Nöyrin palvelijanne, herrat komisaarit ja vojevoda. Parempi olisi teidän ollut aikaisemmin ryhtyä kanssani neuvotteluihin, silloin kun minä olin heikompi enkä tuntenut omaa voimaani. Mutta koska kerran kuningas on lähettänyt teidät luokseni, otan teidät kiitollisin mielin vastaan täällä omassa maassani.
— Tervetuloa, herra hetmani, vastasi Kisiel. — Hänen majesteettinsa kuningas on lähettänyt meidät tarjoamaan sinulle suosiotaan ja toimittamaan oikeutta.
— Suosiosta minä kiitän, mutta oikeutta minä jo itse olen toimittanut teidän kaulanne kaupalla — näin sanoessaan hän löi sapeliinsa — ja toimitan vastedeskin, jollette tyydytä minua.
— Etpä tervehdi meitä erittäin ystävällisesti, zaporogien hetmani, meitä, kuninkaan lähettiläitä.
— En rupea puhumaan täällä pakkasessa, siihen tulee sopivampikin aika, vastasi Chmielnicki karkeasti. — Päästä, Kisiel, minut rekeesi, niin osoitan teille sen kunnian, että ajan kanssanne.
Tämän sanottuaan astui hän ratsun selästä ja läheni rekeä, mutta
Kisiel siirtyi oikealle puolelle, jättäen vapaaksi vasemman puolen.
Kun Chmielnicki tämän huomasi, vetäytyivät hänen kulmansa ryppyyn ja hän huudahti:
— Päästä minut oikealle puolelle.
— Minä olen valtakunnan senaattori.
— Mitä minä senaattoreista Herra Potocki on ensimäinen senaattori ja kruunun hetmani, mutta minä pidän häntä niiniköysissä muiden joukossa ja käsken, jos tahdon, huomenna lyödä hänet paaluun.
Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.
— Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä, istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:
— Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.
Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden. Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.
Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten, sanoi Chmielnicki vojevodalle:
— Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin teitä.
Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään. Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä enne, tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi de servitute lechica, et bono omine Bohdan; kun häntä oli kutsuttu yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, illustrissimus princeps, silloin hänessä — aikalaisten sanojen mukaan — peto oli nostanut päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan, joka häneltä tähän asti oli puuttunut.
Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa. Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta, takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta, ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta — hän näki unta eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen! kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä…
Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt, joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta — niin runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.
Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.
Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan. Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti, oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä, että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa, levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen, mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.
Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta. Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta. Hän päätti kysyä heiltä.
— Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.
— Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman ritari, vastasi päällikkö. — Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?
— Hän voi hyvin.
— Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin täytyy jommankumman sortua.
— Sen, jolle Jumala niin määrää.
251
251
— No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen. Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?
— Minä kuljen komisaarien mukana.
— No, mukavaa, että olet vanha tuttava.
— Jos se sinusta on mukavaa, niin tee minulle palvelus ja minä olen siitä sinulle aina kiitollinen.
— Millainen palvelus?
— Sano minulle missä on nykyään Bohun, tuo kuuluisa atamani, joka ennen oli Perejaslawin rykmentissä, mutta jolla nykyään varmaan on rykmentissämme mitä korkein arvo.
— Vaikene, vastasi uhkaavasti Jaszewski. — Onnesi on, että olemme vanhoja tuttavia ja että olen juonut sinun kanssasi, sillä muuten olisin tällä nuijalla lyönyt sinut kuoliaaksi tuonne lumelle.
Skrzetuski katsahti häneen hämmästyneenä ja pusersi, päättäväinen mies kun oli, nuijaa kädessään.
— Oletko tullut hulluksi?
— En ole tullut hulluksi enkä tahdo sinua uhata, mutta Chmielin käsky on, että jos joku teistä, vaikkapa komisaarikin, kysyisi jotakin, niin hänet heti paikalla on tapettava. Jollen minä sitä tee, niin tekee sen joku muu ja siksi minä hyväntahtoisuuttani nyt varoitan sinua.
— Minähän kysyn sitä aivan yksityisessä asiassa.
— Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa, niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.
— Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL
— Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin heti kaatanut maahan.
He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai sapeliensa kahvaa.
Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä, itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän vihan mereen!
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään, olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin, hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan, samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut, mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia. Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta, kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä. Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys, kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.
Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa. Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.
Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään totuuden — totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla — tuijottavan sen neuvottelujen vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä, Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan, tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa. Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja — mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön johdonmukaisuus…
Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat rypyssä.
Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin, hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:
— Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin ääni.
Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat. Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:
— Taakse…
Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla, Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien majapaikkoja kohden.
Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien, yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt, kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin. Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle, ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän puheensa.
Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä uhaten vojevodaa, ja huutaa:
— Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!
Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.
— Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!
— Suu kiinni, Dziedziala, huusi hetmani.
— Suu kiinni! Hän on jo juonut itsensä juovuksiin, vaikka on näin aikaista, toistivat muut päälliköt. — Mene tiehesi, taikka iskemme kalloosi.
Dziedziala olisi yhä tahtonut räyhätä, mutta hänet otettiin niskasta kiinni ja heitettiin ulos.
Kauniin ja valituin sanoin puhui vojevoda edelleen, osoittaen Chmielnickille kuinka suuria lahjoja hän nyt saa. Ne ovat todellisen vallan puolelta armon osoitus, vallan, jota hän, Chmielnicki on tähän asti omin luvin pitänyt käsissään. Kuningas, vaikka hän voisikin rangaista, tahtoo mieluummin antaa anteeksi ja hän tekee sen siihen kuuliaisuuteen nähden, jota Chmielnicki osoitti Zamoscin luona. Ja siksi, että edelliset ylitsekäymiset eivät tapahtuneet nykyisen kuninkaan hallitessa. On siis oikein ja kohtuullista, että Chmielnicki, joka tähän asti on niin paljon rikkonut, tästä puoleen osoittautuu kiitolliseksi hänelle suodusta armosta ja laupeudesta, lakkaa vuodattamasta verta, rauhoittaa rahvasta ja ryhtyy neuvotteluihin komisaarien kanssa.
Chmielnicki otti vaieten vastaan hetmani-nuijan ja lipun, jonka viimemainitun hän heti käski levittää taaksensa. Sen nähdessään päästi rahvas sellaisen ilon ulvonnan, ettei hetken aikaan saattanut kuulla mitään.
Tyytyväisyys kuvastui hetmanin kasvoilla ja vähän odotettuaan hän virkkoi:
— Suuresta armosta, jonka hänen majesteettinsa kuningas on teidän kauttanne osoittanut minulle, suomalla minulle vallan sotajoukkojen yli ja antamalla minulle anteeksi edelliset rikokseni, kiitän nöyrästi. Olen aina sanonut, että kuningas on minun kanssani teitä, vilpillisiä herroja ja pikkukuninkaita vastaan. Parhaana todistuksena siitä on, että hän tässä lähettää minulle tyytyväisyytensä merkin siitä, että olen katkonut teidän kaulojanne. Niin tulen minä edeskinpäin niitä katkomaan, jollette kaikessa tottele minua ja kuningasta.
Viimeiset sanat Chmielnicki lausui ääntään korottaen ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin viha nyt olisi alkanut hänessä kiehua. Komisaarit jähmettyivät kuullessaan hänen vastauksensa odottamattoman käänteen. Kisiel sanoi:
— Kuningas käskee sinun, herra hetmani, lakata vuodattamasta verta ja ryhtyä meidän kanssamme neuvotteluihin.
— En minä vuodata verta, vaan Liettuan sotajoukko, vastasi hetmani jyrkästi, — sillä olen saanut tiedon, että Radziwill on minulta vallannut Mozyrin ja Turowin. Jos tämä tieto osoittautuu todeksi, niin olen minä totisesti saanut tarpeekseni teikäläisistä vangeista. Silloin käsken heti paikalla lyödä heiltä päät poikki. Neuvotteluihin minä en tällä kertaa ryhdy. Komisaarienhan on vaikea nyt alkaa tehtävänsä, sillä eihän sotajoukko ole koolla, täällä minun luonani on vain kourallinen päälliköitä, muut ovat talvimajoissa. Ilman heitä en voi alkaa. Sitäpaitsi on turhaa kauvemmin jutella täällä pakkasessa. Mikä teidän oli minulle ojennettava, sen te olette ojentaneet. Kaikki olette myöskin nähneet, että minä olen hetmani, jolla on kuninkaallinen valta. Tulkaa nyt minun luokseni juomaan ryyppy viinaa ja syömään päivällistä, sillä minun on nälkä.
Tämän sanottuaan lähti Chmielnicki palatsiinsa ja häntä seurasivat komisaarit ja päälliköt. Suureen keskimäiseen tupaan oli katettu pöytä, joka notkui saaliina ryöstettyä hopeaa, hopeaa, jonka joukossa vojevoda Kisiel ehkä olisi saattanut löytää omat viime vuonna Huszczassa ryöstetyt pöytähopeansa. Pöydälle oli pinottu sian- ja häränlihaa ja tatarilaista pilafia. Koko tupa lemusi hirssiviinalta, jota oli kaadettu hopeisiin kannuihin. Chmielnicki istuutui, asettaen oikealle puolelleen Kisielin ja vasemmalleen kastellaani Brzozowskin. Hän viittasi viinakannua kohti ja sanoi:
— Varsovassa kerrotaan, että minä juon verta, mutta pidän enemmän viinasta ja jätän veren koirille.
Päälliköt purskahtivat nauruun, niin että seinät tärisivät.
Ennen päivällistä tarjosi hetmani komisaareille jotakin esipalaa, jonka nämä ääneti nielaisivat, jotteivät, kuten Lembergin rajatuomari kirjoitti, härnäisi petoa. Kisielin kalpeilla kasvoilla helmeili runsas hiki.
Varsinainen ateria alkoi. Päälliköt ottivat käsin vadeista lihanpalasia. Kisielille ja Brzozowskille pani itse hetmani lautasille heidän annoksensa. Päivällisten alkupuoli kului hiljaisuudessa, sillä jokainen tyydytti nälkäänsä. Hiljaisuudesta kuului vain narskunaa ja kaluamista, kun vieraat pienensivät luita hampaissaan, tai juomien särpiminen. Silloin tällöin lausui joku sanasen, mutta se jäi vaille vastakaikua. Vasta kun Chmielnicki oli syönyt kylläkseen ja tyhjentänyt muutamia laseja hirssiviinaa, hän äkkiä kääntyi vojevodan puoleen ja kysyi:
— Kuka oli komentamassa teidän saattojoukkoanne?
Levottomuus kuvastui Kisielin kasvoilla.
— Skrzetuski, tunnettu ritari.
— Minä kyllä tunnen hänet, virkkoi Chmielnicki. — Mutta miksi hän ei tahtonut olla läsnä teidän ojentaessanne minulle lahjoja?
— Sentähden, ettei hän ollut komennettu meidän kunniavahdiksemme, vaan ainoastaan suojaksemme. Sellainen oli hänellä nimenomainen käsky.
— Kuka oli hänelle antanut sellaisen käskyn?
— Minä, vastasi vojevda, — sillä minä en katsonut sopivaksi, että rakuunat lahjoja ojennettaessa olisivat meidän ja teidän kintereillämme.
— Minulla oli aivan toinen luulo, sillä minä tiedän, että sillä soturilla on luja niska.
Nyt sekaantui keskusteluun Jaszewski.
— Me emme enään pelkää rakuunoita, sanoi hän. — Ljahit olivat kerran voimakkaita, mutta Pilawcen luona me tulimme huomaamaan, että he eivät enään ole samoja ljaheja, jotka kerran löivät turkkilaiset, tatarilaiset ja saksalaiset…
— He eivät ole Zamojskeja, Zolkiewskeja, Chodkiewiczejä, Chmieleckeja ja Koniecpolskeja, keskeytti Chmielnicki, — pelkureita ja jäniksiä, rautaan puettuja lapsia. He menehtyivät kauhusta heti kun näkivätkin meidät ja juoksivat pakoon, vaikkei tatareja aluksi ollut kuin kolme tuhatta…
Komisaarit vaikenivat, ruoka ja juoma kävivät heidän suussaan yhä katkeramman makuisiksi.
— Pyydän nöyrimmästi: syökää ja juokaa, sanoi Chmielnicki, — vaikka pelkään, että meidän yksinkertainen kasakkaruokamme ehkei tahdo mennä alas teidän herraskurkuistanne.
— Jos vain löytyy makeaa jälkiruokaa, niin ehkä käskemme tarjota sitä heille! huudahti Dziedziala.
Hillittömiksi käyneet päälliköt purskahtivat nauruun, mutta Chmielnicki katsoi heihin uhkaavasti ja niin kaikki jälleen vaikenivat.
Kisiel, joka oli ollut sairaana muutamia päiviä sitten, oli vaalea kuin palttina. Brzozowski taas oli niin punainen, että näytti siltä kuin veri olisi ollut purskahtamaisillaan esiin hänen kasvoistaan.
Vihdoin hän ei enään voinut pidättäytyä, vaan tiuskasi:
— Olemmeko me tulleet tänne päivällisille vaiko pilkattaviksi?
Siihen virkkoi Chmielnicki:
— Te olette tulleet neuvotteluihin, mutta samaan aikaan polttavat ja tappavat Liettuan sotajoukot. Ne ovat vieneet minulta Mozyrin ja Turowin ja jos se on totta, niin annan minä tässä teidän silmienne edessä katkaista kaulan neljältä sadalta vangilta.
Brzozowskin veri kiehui, mutta hän hillitsi itsensä. Vankien elämä riippui hetmanin tuulesta, yhdestä ainoasta silmäkulman rypistyksestä, siksi täytyi sietää kaikki, vieläpä hillitä hänen pahantuulisuutensa puhkeamista ja koettaa saattaa häntä lempeämmäksi ja järkiinsä — ad mitiorem et saniorem mentem.
Samassa lausui luonnoltaan lempeä ja arka karmeliittamunkki Lentowski hiljaisella äänellä:
— Ehkäpä armollinen Jumala vielä suo Liettuasta saapuneiden Turowia ja Mozyria koskevien uutisten muuttua.
Tuskin hän kuitenkaan oli lausunut nämä sanat, kun Czerkasin päällikkö, Fedor Wiesniak, kumartui eteenpäin ja heilautti nuijaansa iskeäkseen karmeliittamunkkia niskaan. Onneksi ei hän ulottunut maaliinsa, sillä heidän välillään istui neljä muuta aterioitsevaa. Sensijaan hän huusi:
— Pidä suusi kiinni, pappi, sinun asiasi ei ole nuhdella minua. Mene pihalle, kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan zaporogilaisia päällikköjä.
Toiset kiirehtivät pidättämään häntä, mutta kun eivät onnistuneet hillitsemään raivostunutta, heittivät he hänet suinpäin ulos tuvasta.
— Milloin haluat, herra hetmani, että komissiooni kokoontuisi? kysyi
Kisiel, koettaen antaa keskustelulle toisen käänteen.
Onnettomuudeksi ei Chmielnickikään enään ollut selvänä ja antoi sentähden jyrkän, nopean vastauksen:
— Huomenna tehdään suoraa sekä asioista että ihmisistä. Nyt minä olen juovuksissa. Mitä te täällä lörpöttelette komissioonista ettekä anna minun syödä ja juoda. Minä olen jo kyllästynyt siihen asiaan. Nyt täytyy olla sota.
Ja samassa hän läjäytti nyrkillään pöytään, niin että lautaset ja kannut hypähtivät:
— Näinä neljänä viikkona käännän minä teidät ylösalaisin, kintut taivasta kohden, tallaan teidät jalkojeni alle sekä myyn riekaleet Turkin keisarille. Kuningas on kuninkaana sitä varten, että hän tuhoaisi aatelin, herttuat ja ruhtinaat. Jos ruhtinas tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Jos kasakka tekee rikoksen, niin on häneltä pantava kaula poikki. Te uhkaatte minua ruotsalaisilla, mutta eivät hekään minuun pysty! Tuhaj-bej on pesässään minun likeisyydessäni, veliseni Tuhaj-bej, ainoa haukka maailmassa, joka on valmis heti tekemään kaikki mitä minä tahdon.
Samassa Chmielnicki juopuneille ominaisella nopeudella muuttui vihanvimmaisesta niin hellämieliseksi, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja ääni värisi hänen muistellessaan Tuhaj-bejta.
— Te tahdotte, että minä nostaisin miekkani turkkilaisia ja tatarilaisia vastaan, mutta siitä ei tule mitään. Teitä vastaan minä hyvien ystävieni kanssa kyllä lähden. Olen jo lähettänyt kokonaisia rykmenttejä kasakoita ruokkimaan ratsuja. He olivat valmiit lähtemään sotaan ilman vankkureja ja tykkejäkin, sillä ne kaikkihan minä kyllä saan ljaheilta. Jos joku kasakoista ottaisi mukaansa vaunut, niin minä käskisin panna poikki hänen kaulansa, enkä minä itsekään ota vaunuja, vaan ainoastaan puusatulan ja säkin ja sillä lailla minä tulen aina Veikselille asti ja sanon siellä: pitäkää te suunne kiinni, ljahit. Jos te haukutte minua Veikselin takaa, niin löydän minä teidät sieltäkin. Minä olen saanut kylläkseni teidän hallituksestanne ja rakuunistanne. Te olette kirotuita käärmeitä, jotka elätte pelkässä valheessa.
Samassa hypähti hän paikaltaan, ryntäsi ylös penkiltä, tarttui kiinni tukkaansa, polki jalkaa maahan ja huusi, että sotaa täytyy jatkaa. Sillä hän on jo sitä varten saanut synninpäästön ja siunauksen eikä hän ollenkaan välitä komissiooneista ja komisaareista eikä suostu edes välirauhaan. Vihdoin hän huomasi komisaarien hämmästyksen ja älysi, että jos he nyt heti paikalla lähtevät tiehensä, niin alkaa sota talvella, siis vuodenaikana, jolloin kasakat eivät voi pitää puoliaan, koska he eivät silloin voi kaivautua maahan ja koska he pystyvät huonosti taistelemaan avonaisella kentällä. Hän rauhoittui siis hiukan ja istuutui uudelleen penkille. Hän laski päänsä rinnalle, tuki käsiään polvia vastaan ja hengitti läähättäen. Vihdoin hän jälleen sieppasi käteensä viinalasin.
— Hänen majesteettinsa kuninkaan terveydeksi! huudahti hän.
— Kunniaksi ja terveydeksi! säestivät päälliköt.
— No, sinä Kisiel, älä nyt pane mieleesi turhia äläkä pahastu siitä mitä minä tässä puhuin, sillä olen juovuksissa. Noita-akat ovat minulle sanoneet, että sotaa on käytävä, mutta ensimäisen ruohon kasvuun asti minä odotan ja tulkoon sitten vaikkapa komissioonikin, päästän sen alkajaisiksi vangit vapaiksi. Olen kuullut sinun olevan kipeän, niin että olkoon sinunkin terveydeksesi!
— Minä kiitän sinua, zaporogilaisten hetmani, lausui Kisiel.
— Sinä olet minun vieraani, minä muistan sen. Tämän sanottuaan Chmielnicki uudestaan heltyi ja, painaen kätensä vojevodan hartioita vastaan, vei hän isot punaiset kasvonsa lähelle hänen kalpeita, laihoja poskiansa.
Nyt rupesivat toisetkin päälliköt tuttavallisesti lähestymään komisaareja, pusertelemaan heidän käsiänsä, taputtelemaan heitä olkapäille. Hetmanin mukana he toistelivat:
— Ensi ruohoon asti.
Komisaarit olivat kuin piinapenkissä. Moukkien viinanlemulla kyllästytetty hengitys valui korkeasukuisen aateliston kasvoille, ylimysten, joille hikisten käsien puserrukset olivat yhtä sietämättömät kuin niiden omistajien ivallinen pilkka. Myöskin uhkauksia kuului kesken karkean sydämellisyyden ilmaisujen. Toiset huusivat vojevodalle: me tapamme ljahit, mutta sinä olet meidän miehiä! Toiset sanoivat: mitä te, herrat, oikeastaan tahdotte? Ennen te ruoskitte meitä ja nyt te rukoilette armoa. Menkää hirteen, senkin valkokourat! Atamani Wowk, entinen mylläri Nestewarista, kirkui: Minä olen surmannut ruhtinas Czetwertynskin, oman herrani… Antakaa meidän käsiimme Jarema! huusi, eteenpäin laahautuen, Jaszewski, ja me annamme teidän pitää henkenne!
Huoneessa kävi ilma pilaantuneeksi ja sietämättömän lämpimäksi. Pöytä, jolla virui liharuokien jätteitä, leivänpalasia, viina- ja simalätäkköjä, oli innoittavan näköinen. Lopuksi saapuivat noitanaiset, ennustajattaret, joiden kanssa hetmanin oli tapana juoda myöhään yöhön ja kuunnella heidän ennustuksiaan. Toiset heidän joukossansa olivat vanhoja, kyyristyneitä ja keltaisia, toiset nuoria ja voimakkaita. He ennustivat vahasta, vehnänjyvistä, tulesta, veden vaahdosta, pullon pohjasta tai ihmisen ihrasta. Yhtäkkiä alkoivat päälliköt ja nuorimmat noidat kisailla ja naureskella keskenään. Kisiel oli pyörtymäisillään.
— Kiitämme sinua, hetmani, kestityksestä ja jätämme hyvästi, sanoi hän heikolla äänellä.
— Minä tulen huomenna sinun luoksesi, Kisiel, päivälliselle, vastasi Chmielnicki, — mutta nyt menkää asuntoonne. Doniec kasakoineen saattaa teidät sinne, jottei rahvaan puolelta tapahtuisi mitään loukkausta.
Komisaarit kumarsivat ja lähtivät. Doniec kasakoineen odotti todella ulkona.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi Kisiel hiljaa, peittäen kasvot käsillään.
Saattue kulki vaieten komisaarien asuntoa kohti.
Mutta nyt kävi selville, että he eivät tulisikaan asumaan lähellä toisiaan. Chmielnicki oli tahallaan määrännyt heille majapaikat eri osissa kaupunkia, jotta he eivät aivan helposti voisi kokoontua neuvottelemaan.
Vaivaantunut ja uupunut vojevoda Kisiel, joka tuskin pysyi pystyssä, heittäytyi heti vuoteeseen eikä ennen aamua halunnut nähdä ketään. Aamulla käski hän kutsua luokseen Skrzetuskin.
— Mitä te olette tehnyt, hyvä herra? sanoi hän Skrzetuskille, — mitä te olette tehnyt? Te olitte vähällä syöstä turmioon sekä oman henkenne että meidän henkemme.
— Herra vojevoda, olen syypää, vastasi ritari, — mutta minut valtasi äkillinen mielenhäiriö ja minä olisin sata kertaa mieluummin kuollut kuin katsellut sellaista menoa.
— Chmielnicki tunsi itseään loukattavan. Vaivoin sain selitetyksi menettelynne ja raivostuneen pedon leppymään. Hän tulee kuitenkin tänään tänne ja kysyy varmaan teitä. Sanokaa hänelle silloin, että minä olin käskenyt teidän komentaa pois sotamiehet.
— Tästä päivästä alkaen saa Bryszowski ottaa käsiinsä komennon, sillä hän on paremmissa voimissa.
— Se onkin hyvä. Te olette liian itsepintainen tällaista aikaa varten. En moiti teitä muuta kuin varomattomuudesta, te olette nuori ettekä jaksa kestää tuskaa.
— Tuskaan minä olen tottunut, herra vojevoda, mutta häpeää en jaksa kestää.
Kisiel sähähti hiljaa aivan kuin sairas, jonka kipeään kohtaan kosketaan, mutta sitten hän surumielisesti alistuen hymähti ja virkkoi:
— Jokapäiväistä leipää ovat minulle jo tuollaiset sanat. Ennen nielin ne katkerin kyynelin, nyt ei minulla enään ole kyyneliäkään.
Skrzetuskin kävi sääli vanhusta marttyrikasvoineen, joka viime päivinä oli elänyt kaksinkertaisessa sekä sielun että ruumiin kärsimyksessä.
— Herra vojevoda, virkkoi hän, — Jumala on todistajani: mielessäni ajattelin vain näitä kauheita aikoja, jolloin senaattorien ja kruunun arvohenkilöiden täytyy kumarrella roskaväkeä, roskaväkeä, joka ainoana palkkana käytöksestään ansaitsisi paalun.
— Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette nuori ja rehellinen ja minä tiedän, ettette tarkoittanut pahaa. Mutta saman mitä te sanotte, sanoo myöskin teidän ruhtinaanne ja hänen mukanaan sotaväki, aatelisto, valtiopäivät, puoli valtakuntaa. Ja koko heidän ylenkatseensa ja vihansa taakka lankeaa minun hartioilleni.
— Jokainen palvelee isänmaataan ymmärryksensä mukaan. Tuomitkoon Jumala meidän tarkoituksemme. Mitä taas tulee ruhtinas Jeremiin, niin palvelee hän isänmaataan sekä hengellään että omaisuudellaan.
— Ja kunnia häntä ympäröi ja sen paisteessa hän käy kuin auringossa, vastasi vojevoda. — Mutta mikä on minun osani? Oi, oikein te sanotte: Jumala tuomitsee meidän tarkoituksemme. Suokoon Hän edes haudan levon niille, jotka elämässä ovat kärsineet yli voimiensa.
Skrzetuski vaikeni ja Kisiel nosti mykässä rukouksessa silmänsä taivasta kohti. Hetken perästä hän sanoi:
— Minä olen rusiini, verta heidän verestään ja lihaa heidän lihastaan. Swiatoldista polveutuvien ruhtinaiden haudat ovat tässä maassa, siksi minä sitä rakastan, rakastan maata ja rakastan kansaa, jota se ravitsee rinnoillaan. Minä olen nähnyt harjoitettavan vääryyttä molemmin puolin, minä olen nähnyt zaporogilaismaan villin omavaltaisuuden, mutta myöskin sietämättömän kopeuden niiden puolelta, jotka tahtoivat orjuuttaa tämän sotaisen kansan. Mitä oli minun siis tehtävä, minun, rusiinin ja samalla Puolan valtakunnan uskollisen pojan ja senaattorin? Minä liityin niihin, jotka sanoivat: pax vobiscum, rauha olkoon teidän kanssanne. Sillä niin käskivät minussa veri ja sydän. Samaa mieltä oli myöskin kuningas vainaja, meidän isämme, samaa mieltä kansleri, primas ja monet muut. Minähän näin, että jos kummallakin puolella vallitsee eripuraisuus ja viha, niin siitä seuraa turmio. Koko elämäni iän, viimeiseen hengenvetoon asti olen koettanut tehdä työtä sovinnon aikaansaamiseksi ja kun sitten veri jo vuosi, ajattelin itsekseni: minä rupean sovinnon enkeliksi! Minä lähdin liikkeelle, tein työtä ja teen työtä vieläkin, vaikkakin tuskassa ja vaivassa, häpeässä ja mitä kauheimmassa epäilyksessä. Laupias Jumala, en todella tiedä, tuliko teidän ruhtinaanne miekkoineen liian aikaiseen, vaiko minä öljypuunoksineni liian myöhään. Sen vain tiedän, että työni nyt katkeaa, ettei minulla enään riitä voimia. Turhaan lyön muuria vastaan harmaata päätäni. Laskeutuessani hautaan näen edessäni vain pimeyttä ja tuhoa, oi suuri Jumala, yleistä tuhoa!
— Jumala voi lähettää pelastuksen.
— Oi, kunpa Hän lähettäisikin, lähettäisi ennen kuolemaani valonsäteen, ettei minun tarvitsisi kuolla epätoivossa. Joka tapauksessa kiitän Häntä, kiitän kaikista tuskista, kiitän rististä, jota olen kantanut elämäni ajan, kiitän siitä, että rahvas vaatii minun päätäni ja siitä, että minua valtiopäivillä kutsutaan kavaltajaksi, kiitän siitä että omaisuuteni on ryöstetty, kiitän häpeästä, jossa elän, kaikesta siitä karvaasta palkinnosta, jonka olen saanut osakseni molemmilta puolin.
Tämän sanottuaan ojensi vojevoda laihat kätensä taivasta kohden ja kaksi suurta kyyneltä, ehkäpä todella viimeiset hänen elämässään, valui hänen silmistään.
Skrzetuski ei enään voinut pidättäytyä. Hän heittäytyi polvilleen vojevodan eteen, tarttui hänen käteensä ja lausui suuren liikutuksen keskeyttämällä äänellä:
— Minä olen sotilas ja käyn toista tietä, mutta minä annan kunnian ansiolle ja kärsimyksille.
Ja sen sanottuaan painoi aatelismies ja ritari Wisniowieckin lippukunnasta huulilleen sen rusiinin käden, jota hän muutama kuukausi sitten yhdessä muiden kanssa oli nimittänyt petturiksi.
Kisiel laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle.
— Poikani, sanoi hän hiljaa, — lohduttakoon, johtakoon ja siunatkoon sinua Jumala, niinkuin minä sinua nyt siunaan.
Neuvottelujen virheellinen kehä alkoi vielä samana päivänä. Chmielnicki saapui sangen myöhään päivällisille vojevodan luo ja mitä huonoimmalla tuulella. Hän totesi seuraavan asian: hän oli eilen puhunut välirauhasta ja helluntain aikaan asetettavasta komissioonista sekä vankien vapauttamisesta sitä ennen — ja tämän kaiken hän oli puhunut juovuksissa ja nyt hän huomaa, että häntä on tahdottu vetää nenästä. Kisiel lepytteli häntä jälleen, rauhoitteli, selitteli ja todisteli, mutta Lembergin rajatuomarin sanojen mukaan oli tämä kaikki surdo tyranno fabula dicta, mykälle tyrannille kerrottu satu — hetmani alkoi käyttäytyä niin raa'asti, että komisaarit suorastaan ikävöivät eilistä Chmielnickiä. Hän löi herra Pozowskia nuijalla sentähden, ettei tämä tullut tilaisuuteen aikoinaan, mutta Pozowski oli vaarallisesti sairaana, miltei lähellä kuolemaa.
Vojevodan kohteliaisuus, kehoitukset ja vakuutukset eivät auttaneet. Vasta kun hetmani oli viinasta ja Huszczan erinomaisesta simasta saanut pienen humalan, tuli hän paremmalle tuulelle. Silloin hän ei kuitenkaan enään tahtonut kuulla puhuttavankaan valtiollisista asioista, hän sanoi vain: kun on juomisen aika, niin juodaan ja asiat ja niiden suorittamiset jätetään huomiseksi. Jollei taas, niin lähden matkoihini. Kello kolme yöllä hän itsepäisesti alkoi vaatia, että hänet päästettäisiin vojevodan makuuhuoneeseen, mutta tämä vastusteli sitä kaikenlaisilla tekosyillä, sillä hän oli tahallaan sulkenut sinne Skrzetuskin. Hän pelkäsi nimittäin, että tämä taipumaton sotilas kohdatessaan Chmielnickin voisi saada aikaan jonkin itselleen tuhoisan kohtauksen.
Mutta Chmielnicki pysyi itsepäisesti vaatimuksessaan ja meni huoneeseen eikä Kisielin auttanut muuta kuin seurata häntä. Suuri oli vojevodan hämmästys, kun hetmani nähdessään ritarin nyökäytti päätään ja huudahti:
— Skrzetuski, mikset sinä ole juomassa meidän kanssamme?
Samassa hän ystävällisesti ojensi hänelle kätensä.
— Siksi että olen sairas, vastasi Skrzetuski kumartaen.
— Sinä ratsastit eilen tiehesi. Minulla ei ollut ensinkään hauskaa ilman sinua.
— Hän oli saanut sellaisen käskyn, huomautti Kisiel.
— Älä sinä puhu minulle pötyä, vojevoda. Kyllä minä hänet tunnen ja tiedän, että hän ei tahtonut katsella, kuinka te osoititte minulle kunnioitusta. Oi, hän on sellainen lintu! Mutta rangaistuksen, mitä joku muu ei olisi välttänyt, hän välttää, sillä minä rakastan häntä, hän on minun sydämellinen ystäväni.
Kisielin silmät olivat pystyssä hämmästyksestä, hetmani kääntyi yhtäkkiä Skrzetuskin puoleen, sanoen:
— Tiedätkö miksi sinusta pidän? Skrzetuski pudisti päätään.
— Luulet kai siksi, että katkaisit köyteni siellä Omelnikin takana, silloin kun minä olin vähäpätöinen mies ja kun minua ajettiin takaa kuin petoa. Ei, en siksi. Minä annoin sinulle silloin sormuksen, jossa oli tomua Kristuksen haudasta, mutta sinä, sarvipää sielu, et näyttänyt minulle sormusta, kun jouduit minun käsiini — no niin, minä päästin sinut menemään ilmankin, eikä siitä sen enempää. Syy siihen että nyt pidän sinusta ei ole se, vaan sinä olet tehnyt minulle erään palveluksen, jonka takia olet sydämeni ystävä ja josta olen sinulle kiitollinen.
Skrzetuski katsahti hämmästyneenä Chmielnickiin.
— Näetkö kuinka he ovat ihmeissään, sanoi hetmani ikäänkuin jollekin neljännelle henkilölle. — Minä johdatan muistoosi mitä minulle kerrottiin Czehrynissä, kun Bazawlukista tulin sinne Tuhaj-bejn kanssa. Tiedustelin siellä kaikkialla vihamiestäni Czaplinskia enkä löytänyt häntä. Silloin minulle kerrottiin mitä sinä meidän ensimäisen tapaamisemme jälkeen olit hänelle tehnyt, että nimittäin olit käynyt häntä kiinni kalloon ja housuihin ja iskenyt itse miehellä auki oven sekä lyönyt hänet veriin kuin koiran — häh?
— Sen todella tein, sanoi Skrzetuski.
— Oi, mainiosti teitkin, oikein menettelit. No, kyllä minä vielä saan hänet käsiini, muuten ei sopimuksista ja komissiooneista tule mitään. Kyllä minä hänet vielä saan käsiini ja leikittelen hänen kanssaan omalla erikoisella tavallani. Mutta annoit sinäkin hänelle pippuria!
Sen sanottuaan kääntyi hetmani Kisielin puoleen ja alkoi uudelleen kertoa.
— Tuo otti häntä kiinni kallosta ja roimahousuista, nosti hänet ilmaan kuin ketunpojan, löi hänellä oven auki ja heitti kadulle.
Samassa alkoi hetmani nauraa niin että kuului viereiseen huoneeseen asti.
— Herra vojevoda, käske tarjota simaa, minun täytyy juoda tuon ritarin, ystäväni, terveydeksi.
Kisiel raoitti ovea ja kutsui palvelijapoikaa, joka heti toi kolme tuoppia huszczalaista olutta.
Chmielnicki laski nyt pilaa vojevodan ja Skrzetuskin kanssa, joi niin että tukka höyrysi ja nauroi niin, että suu levisi korviin asti. Suuri mielihyvä valtasi hänet ja kääntyen Skrzetuskin puoleen hän huudahti:
— Pyydä minulta mitä tahdot!
Puna kohosi Skrzetuskin kalpeille kasvoille. Oli hetken hiljaisuus.
— Älä pelkää, sanoi Chmielnicki, — minun sanani ei ole savua. Pyydä mitä tahdot, kun et vain pyydä sellaisia asioita, jotka ovat Kisielin omia.
Chmielnicki oli juopuneenakin aina oma itsensä.
— Koska minulla on lupa käyttää hyväkseni sitä suopeutta, jota tunnet minua kohtaan, herra hetmani, niin pyydän sinulta oikeutta. Eräs sinun päälliköistäsi on tehnyt minulle vääryyttä…
— Pää poikki häneltä! sanoi Chmielnicki, katkaisten Skrzetuskin puheen.
— Siitä ei ole kysymys, vaan käske hänen antautua kaksintaisteluun kanssani.
— Pää häneltä poikki! toisti hetmani. — Kuka hän sitten on?
— Bohun.
Chmielnicki alkoi räpytellä silmiään, sitten hän iski nyrkin otsaansa.
— Bohunko? sanoi hän. — Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.