Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.
— Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.
Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi
puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa.
Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja
Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.
— Se on vakava asia, sanoi hän, — kastellaani Brzozowski on siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.
— Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.
— Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan, ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en pyydä.
— Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn, että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien joukosta. Minun sanani ei ole savua.
Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.
Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Jos herra Zagloban oli ikävä Zbarazissa, niin ei ollut vähemmän ikävä Wolodyjowskinkaan, joka aina kaipasi sotaa ja seikkailuja. Silloin tällöin lähti kyllä Zbarazista lippukuntia ajamaan takaa mellastajajoukkoja, jotka polttivat ja murhasivat Zbruczin varrella, mutta se oli vain sissisotaa, etupäässä tiedustelua, joka talven ja pakkasten vallitessa kävi sangen vaivaloiseksi eikä tuottanut mainettakaan. Tämän tähden vaati herra Michal joka päivä, että Zaglobaa lähtisi auttamaan Skrzetuskia, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään.
— Varmaan hän siellä on joutunut joihinkin vaarallisiin seikkailuihin, ehkäpä jo on menettänyt henkensäkin. Meidän täytyy välttämättä lähteä liikkeelle, vaikkapa menettäisimme henkemme yhdessä hänen kanssaan.
Herra Zagloba ei pannut juuri nimeksikään vastaan, sillä täällä Zbarazissa hän, kuten hän väitti, ihan mädäntyy siihen paikkaan ja ihmettelee, ettei hänen päässään jo kasva sieniä. Kuitenkin hän viivytteli lähtöä siinä toivossa, että Skrzetuskilta minä hetkenä hyvänsä voi tulla viestejä.
— Miehuullinen hän on ja myöskin varovainen, vastasi hän Wolodyjowskin kehoituksiin. — Odottakaamme vielä pari päivää, sillä pian häneltä voi tulla kirje ja silloin käy koko meidän retkemme tarpeettomaksi.
Herra Wolodyjowski myönsi tämän todistelun oikeaksi ja varusti itselleen kärsivällisyyttä, vaikka odotuksen aika hänelle kävikin yhä sietämättömämmäksi. Joulukuun lopulla tekivät pakkaset lopun ryöstöretkistäkin. Ympäristö kävi rauhalliseksi. Ainoana huvina yksitoikkoisuudessa olivat nyt julkiset ilmoitukset, joita usein kiinnitettiin Zbarazin harmaihin muureihin.
Keskustelun aiheen muodostivat kruunaus, valtiopäivät ja kysymys siitä, annetaanko ruhtinas Jeremille hetmanin nuija, joka kuului hänelle ennen kaikkia muita sotilaita. Harmiteltiin niitä, jotka väittivät, että keskusteluissa Chmielnickin kanssa vain Kisiel voi saada aikaan suotuisan käänteen. Wolodyjowski taisteli tästä syystä muutaman kaksintaistelunkin ja herra Zagloba suoritti muutamia niin perinpohjaisia juominkeja, että oli syytä pelätä hänen hukkuvan juopottelemiseen. Hän ei ollut mukana ainoastaan upseerien ja aatelisten pidoissa, vaan meni häikäilemättä myöskin porvarien ristiäisiin ja häihin ja kiitteli heidän simaansa, josta: juomasta Zbaraz olikin kuuluisa.
Wolodyjowski nuhteli häntä, sanoen, ettei aatelismiehen sovi tuttavallisesti seurustella alempisäätyisten kanssa, koska se vähentää kunnioitusta koko säätyä kohtaan. Zagloba vain vastasi, että kaikkeen ovat vikapäänä lait, jotka sallivat porvarissäädyn kasvaa ulkonaisessa komeudessa ja kohota varallisuuteen, jonka tuli kuulua vain aatelistolle. Hän ennusti, että ylellisyyttä edistävistä etuoikeuksista alempiarvoisten ihmisten hyväksi ei voi koitua mitään onnea ja jatkoi entistä elämäänsä. Vaikea olikin häntä siitä moittia keskellä synkkiä talvipäiviä, keskellä epävarmuutta, yksitoikkoisuutta ja odotuksen harmautta.
Verkalleen alkoi kuitenkin ruhtinaallisia lippukuntia yhä lukuisammin kokoontua Zbaraziin, minkä johdosta arveltiin sodan keväällä alkavan. Elämä vilkastut hiukkasen. Muiden muassa saapui Skrzetuskin husaarilippukunnan mukana Zbaraziin herra Podbipienta. Hän toi tiedon, että ruhtinas oli hovissa joutunut epäsuosioon sekä että Kiovan vojevoda Janusz Tyszkiewicz oli kuollut ja että yleisen mielipiteen mukaan hänen seuraajakseen oli tuleva Kisiel. Niinikään hän kertoi herra Laszczin Krakovassa sairastuneen ankaraan tautiin. Mitä sotaan tulee, oli herra Podbipienta itse ruhtinaalta kuullut, että se tuskin tulee kysymykseen, koska komisaarit jo olivat lähteneet matkalle, mukanaan ohjeet, että kasakoille on tehtävä kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämän herra Podbipientan tiedon ottivat Wisniowieckin upseerit vastaan suuttumuksella ja herra Zagloba ehdotti, että siihen oli pantava vastalause ja muodostettava konfederatsioni, koska, kuten hän sanoi, hän ei tahtonut antaa työnsä Konstantinowin luona mennä hukkaan.
Näitä uutisia seuloessa ja epävarmuuden yhä vallitessa kului koko helmikuu. Maaliskuu läheni jo puoliväliään, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.
Wolodyjowski alkoi yhä pontevammin vaatia, että lähdettäisiin matkaan.
— Meidän täytyy tästä jo vähitellen alkaa hakea Skrzetuskia eikä enään ruhtinatarta, sanoi hän.
Osottautui kuitenkin, että herra Zagloba oli ollut oikeassa lykätessään lähtöpäivää tuonnemmaksi, sillä maaliskuun lopulla saapui kasakka Zachar, tuoden Wolodyjowskille kirjeen Kiovasta. Herra Michal kutsui heti luokseen Zagloban ja kun he lähetin kanssa olivat sulkeutuneet eri huoneeseen, mursi hän sinetin ja luki.
"Dniesterin varsilta aina Jahorlikiin asti en ole löytänyt mitään jälkiä. Otaksuen, että hän varmaan on piiloitettuna Kiovassa, liityin komisaareihin, joiden kanssa lähdin Perejaslawiin. Saatuani siellä vasten kaikkea luuloa Chmielnickiltä luvan, saavuin Kiovaan ja olen etsinyt kaikkialta, jossa työssä minua auttaa metropoliitta. Paljon täällä on meikäläisiä piilossa porvarien luona ja luostareissa. Mutta roskaväkeä peläten eivät he anna itsestään mitään tietoa, jonka tähden etsintä on vaikea. Jumala on johtanut minua eikä ainoastaan suojellut, vaan vieläpä saattanut Chmielnickinkin minulle suopeaksi. Sentähden toivon, että Hän auttaa ja armahtaa minua edelleenkin. Kirkkoherra Muchowieckiltä pyydän juhlallista messua, jonka aikana tekin rukoilkaa minun tarkoitusteni puolesta.
Skrzetuski."
— Jumalan kaikkivaltiaan kiitos! huudahti Wolodyjowski.
— Siellä on vielä jälkikirjoitus, virkkoi Zagloba, kurkistaen herra
Michalin olkapään yli.
— Aivan oikein, sanoi pikku ritari ja luki edelleen.
"Tämän kirjeen tuoja, Mirhorodin tupakunnan esauli on rehellisesti pitänyt minusta huolta ollessani vankeudessa Siczissä ja nyt Kiovassa käydessäni on hän minua auttanut. Henkensä uhalla hän on ottanut tuodakseen teille tämän kirjeen. Pidä huolta, Michal, ettei häneltä mitään puutu."
— Kas kunnon kasakkaa, kas että on edes yksi sellainen! sanoi
Zagloba, antaen Zacharille kättä.
Tämä painoi toverillisesti herra Zagloban kättä. — Voit olla varma palkinnosta, huomautti pikku ritari.
— Hän on miesten mies, vastasi kasakka. — Minä pidän hänestä enkä ole tullut tänne rahan tähden.
— Eikä sinulta, huomaan minä, myöskään ole puuttunut rohkeutta, moni
aatelismies olisi sellaisesta rohkeudesta ylpeä, sanoi Zagloba. —
Ei näy teidän joukossanne olevan pelkkiä petoja, ei pelkkiä petoja.
Mutta mitäs niistä. Herra Skrzetuski on siis Kiovassa?
— Kyllä.
— Ja turvassa, sillä siellä, kuulemma, mellastaa roskaväki.
— Hän asuu kasakkapäällikkö Doniecin luona. Häntä ei kukaan ahdista, sillä meidän isämme Chmielnicki on käskenyt Doniecin kuoleman uhalla vartioida häntä kuin silmäteräänsä.
— Oikeita ihmeitäpä tapahtuu. Mistä Chmielnicki on saanut sellaisen rakkauden Skrzetuskiin?
— Hän on jo kauvan pitänyt hänestä.
— Sanoiko herra Skrzetuski sinulle, mitä hän hakee Kiovasta?
— Kuinka ei olisi sanonut, kun hän tietää, että minä olen hänen ystävänsä. Minä olen hakenut hänen kanssaan yhdessä ja myöskin erikseen. Täytyihän hänen silloin sanoa minulle mitä minun on haettava.
— Ette ole tähän asti löytäneet?
— Emme. Ne puolalaiset, jotka vielä oleskelevat Kiovassa, piileilevät. Toinen ei tiedä toisestaan, niin että siellä on vaikea löytää. Te olette kuulleet, että roskaväki siellä murhaa, mutta minä olen sen omin silmin nähnyt. Siellä ei murhata ainoastaan ljaheja, vaan myöskin niitä, jotka heitä suojelevat luonaan, vieläpä munkkeja ja nunniakin. Hyvän Nikolain luostarissa oli nunnien luona kaksitoista ljahitarta. Kammiossa heidät yhdessä nunnien kanssa tukahutettiin savuun ja melkein joka toinen päivä kuuluu kaduilta huutoa, kun ihmisiä otetaan kiinni ja viedään Dnieper-jokeen. Oi, kuinka monta sinne onkaan upotettu!
— Ehkäpä ruhtinatarkin jo on murhattu?
— Ehkäpä hänkin…
— Eipäs, keskeytti Wolodyjowski. — Jos Bohun jo on tuonut hänet sinne, niin hän varmaan on toimittanut hänet turvaan.
— Missä nyt on turvallisempaa kuin luostarissa, mutta sieltäkin heidät löydetään.
— Uh, sanoi Zagloba. — Luuletteko siis, Zachar, että hän on saattanut saada surmansa?
— En tiedä.
— Nähtävästi Skrzetuski kuitenkin on hyvällä mielellä, sanoi
Zagloba. — Jumala on häntä koetellut, mutta lohduttaa häntä myöskin.
Onko siitä kauvankin, kun lähditte Kiovasta, Zachar?
— Ah, kauvanhan siitä on. Minä lähdin silloin, kun komisaarit palasivat Kiovan ohi. Oli paljon ljaheja, jotka tahtoivat paeta heidän kanssansa ja ne raukat pakenivatkin minkä suinkin voivat hankia ja metsäteitä pitkin Bialogrodekiin, mutta kasakat ajoivat heitä takaa ja tappoivat. Paljon heitä pääsi pakoon, paljon tapettiin. Mutta muutamat osti herra Kisiel vapaiksi kaikilla rahoilla, mitä hänellä oli muassaan.
— Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?
— Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin yksinäni.
— Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?
— Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani. Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.
Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:
— Mainiota simaa.
— Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. — Mutta minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.
Zachar nosti päätään.
— Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.
— Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?
— Kyllä. Minä olen Siczin kasakka. Me olemme valinneet isä Chmielnickin hetmaniksi ja nyt on kuningas lähettänyt hänelle nuijan ja lipun.
— Siinä nyt näette, herra Michal, sanoi Zagloba, — enkös minä sanonut, että täytyy panna vastalause.
— Mistä kasakkayhdyskunnasta te olette?
— Mirhorodin, mutta sitä ei enään ole olemassa.
— Mitenkä sen sitten on käynyt?
— Herra Czarnieckin husaarit tuhosivat sen Keltaisen Veden luona.
Minä ja ne jotka säilyivät, olemme nyt Doniecin komennossa. Herra
Czarniecki on oivallinen sotilas, hän on meillä vankina. Häntä
pyysivät komisaarit vapaaksi.
— Meilläkin on teikäläisiä vankeja.
— Niin varmaan onkin. Kiovassa sanottiin, että paras kasakka on ljahien vankina, vaikka toiset väittivät hänen saaneen surmansa.
— Kuka hän sitten on?
— Oi, kuuluisa atamani Bohun.
— Bohun on surmattu kaksintaistelussa.
— Kuka hänet surmasi?
— Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.
Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän purskahti nauruun. —
— Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin, että meni kaksin kerroin.
— Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. —
Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.
— Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. — Hän on nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa. Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu. Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut uskoa, että te olette sellainen mato.
— Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.
— Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.
— Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja kuka takaa, että hän löytää hänet.
— Se on totta, mutta kun Jumala meidän kättemme kautta on vapauttanut hänet Bohunista, johdattanut häntä niin monista vaaroista ja pauloista ja kun Hän on liikuttanut Chmielnickin kivettyneen sydämen ihmeelliseen myötätuntoon häntä kohtaan, niin eihän tämä ole voinut tapahtua vain sitä varten, että Skrzetuski tuskasta ja kaihosta laihtuisi luurangoksi. Jollette, herra Michal, tässä kaikessa näe Kaitselmuksen kättä, niin on teillä tylsempi järki kuin sapeli, vaikka tietysti muuten onkin kohtuudenmukaista, ettei ihminen yhtaikaa omista kaikkia hyveitä.
— Sen minä ainakin huomaan, virkkoi viiksiään väännellen Wolodyjowski, — ettei meillä ole siellä mitään tekemistä ja että meidän pitää istua täällä kunnes aivan nahistumme.
— Pikemmin minä nahistun kuin te, sillä minä olen vanha ja tiedättehän, että vanhuuttaan nauriskin nahistuu ja silava eltaantuu. Kiittäkäämme pikemmin Jumalaa siitä, että hän lupaa kaikille meidän vastuksillemme onnellisen lopun. Vähänkös minäkin olen nähnyt vaivaa ruhtinattaresta, enemmän totta tosiaan kuin te ja tuskin vähemmän kuin Skrzetuski. Sillä se neito on kuin oma tyttäreni ja tuskin voisin omaista rakastaa niin suuresti. Sanotaan, että me olemme toistemme näköisetkin niinkuin kaksi marjaa. Mutta rakastaisin minä häntä muutenkin ettekä te minua näe iloisena ettekä tyytyväisenä ennenkuin saan varmuuden, että tyttö raukan kova kohtalo pian loppuu. Huomisesta lähtien rupean sepittämään häärunoa. Minä kirjoitan näet sangen kauniita säkeitä, vaikka viime aikoina olen Marsin takia hiukan laiminlyönyt Apollon.
— Kannattaako täällä nyt Marsista edes puhuakaan, virkkoi Wolodyjowski. — Piru vieköön Kisielin, senkin petturin, kaikki komisaarit ja heidän sopimuksensa. Kevääksi he tekevät rauhan, se on yhtä varma kuin että kaksi ja kaksi on neljä. Herra Podbipienta, joka on tavannut ruhtinaan, sanoo samaa.
— Herra Podbipienta tietää valtiollisista asioista yhtä vähän kuin pukki pippurista. Ollessaan ruhtinaan hovissa välitti hän eräästä tyttö-mokomasta enemmän kuin kaikesta muusta ja kierteli häntä kuin koira peltokanaa. Suokoon Jumala, että joku muu ampuisi häneltä peltokanan. Mutta vähät niistä. En kiellä, että Kisiel on petturi, sen tietää koko valtakunta, mutta sopimuksen aikaansaamisesta on vielä liian aikaista ruveta ennustelemaan.
Zagloba kääntyi kasakan puoleen.
— Vai mitä siellä teidän keskuudessanne sanotaan, Zachar, tuleeko rauha vaiko sota?
— Ensi ruohoon asti on rauha, mutta keväällä olemme surman suussa, joko me tai ljahit.
— Olkaa huoleti, herra Michal, minäkin olen kuullut, että rahvas kaikkialla aseistautuu.
— Tulee sellainen sota, ettei sellaista ole ollut, sanoi Zachar. — Meillä kerrotaan, että Turkin sulttaani ja khani kaikkine ordineen liittyvät meihin, ja meidän ystävämme Tuhaj-bej on aivan läheisyydessä leirillä eikä ole ensinkään lähtenyt kotiin.
— Ole huoleti, herra Michal, toisti Zagloba. — Uudesta kuninkaasta on muun muassa ennustettu, että koko hänen hallituksensa aika kuluu aseissa. Todennäköistä on, ettemme vielä pitkään aikaan saa panna miekkaa tuppeen. Ihminen kuluu alituisesta sodasta niinkuin luuta alituisesta lakaisemisesta, mutta se nyt kerta kaikkiaan on meidän sotilaiden kohtalo. Ja kun nyt kerran pitää tapella, niin pysykää minun lähelläni, herra Michal, niin saatte nähdä kauniita asioita ja tulette huomaamaan kuinka entisinä hyvinä aikoina taisteltiin. Hyvä Jumala, ei nyt enään ole sellaisia miehiä kuin entisinä aikoina, ettekä tekään, herra Michal, enään ole sellainen, vaikka olettekin kiukkuinen sotilas ja vaikka tapoittekin Bohunin.
— Oikein puhutte, herra, sanoi Zachar, — ei ole enään sellaisia miehiä kuin oli ennen…
Sitten katseli hän Wolodyjowskiin ja pudisteli päätänsä.
— Mutta että tuo ritari olisi tappanut Bohunin… no, no!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille, tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt, ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita. Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.
Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta, kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.
Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja, ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin, hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu. Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut voimaa.
Pieni ritari — tai pikemmin "pieni paholainen" — koetti innostuttaa Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.
— Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, — kestämään sellaisia täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo yöllä pensaissa — sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä. Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on minun paras aikani.
Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla, palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena, että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan, osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa, pidättää itseään.
Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:
— Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy puhua tärkeistä asioista.
Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei heillä ole mitään hyvää kerrottavana.
— He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, — ruhtinaat
Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.
— Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja vastasivat yhtaikaa:
— Helena vainajan serkkuja.
Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi, silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:
— Kuinka?
— Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, — että ruhtinatar on
Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.
— Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme, lisäsi ruhtinas Jur.
Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.
— Hyvä Jumala!
Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.
Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.
— Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari, tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan kuningattaren hovissa.
— Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen oli riistänyt valtoihinsa, — anna meille anteeksi meidän vikamme, kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen verta.
— Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.
Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen. Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.
— Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, — enkelit ovat ottaneet hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.
Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset valittivat hekin. Kellot soivat.
Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea, joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.
Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan. Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi, nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta kysellä häntä.
— Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi
Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra
Wolodyjowski.
— Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.
— Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. — Ruhtinaan lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä. Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.
— Suuri Jumala, sanoi liettualainen, — oletteko omin silmin nähnyt
Skrzetuskin?
— Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu, että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.
— Tunsiko hän teidät?
— Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt sairaus käy ylivoimaiseksi.
— Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta? jatkoi herra Longinus. — Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet, lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.
— Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa, jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja. Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia eikä komissioonista enään tule mitään.
— Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut ruhtinattaren kuolemasta.
— Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan päinvastoin.
— Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?
— Oli.
— Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat, joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.
— Ihme, että hän vielä elää.
— Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä. Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin huostaan.
— Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään ole lohdutusta, sanoi Longinus.
Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten, kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä, ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.
— Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski, ravistaen häntä olkapäistä. — Mitä te nyt siinä mietitte, ette kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.
— Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, — mietin vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään tekemistä tässä maailmassa.
KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.
— Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin Longinukselle, — että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.
— Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. — Hän kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa, niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja. Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää mieltään mihinkään.
— Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.
— Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari. Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli niin iloinen mies.
— Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. — Nyt on jo myöhäistä, mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.
Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin. He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään, vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.
— Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.
— Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.
— Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.
Zagloba huoahti.
— Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. — Vuosi sitten olin Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta missä hän nyt on?
— Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.
— Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, — minulle ei enään ole lohdutusta.
He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.
— Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, — aivan niinkin Kahamlikin varrella.
Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni ritari sanoi hetken perästä:
— Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä parempia aikoja.
— Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra Zagloban virkoamaan, kysyi:
— Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa
Bohunia pakoon.
— Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. — Me menimme Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä maailmassa!
— Ja tyttö oli valepuvussa?
— Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.
— Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.
— Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun kuolla!
Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.
— Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä vanhuuden päiviä ja nyt…
Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.
— Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa…
Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.
Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot.
Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus…
— Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, — sehän on
Rzendzian.
— Minähän se olen, sanoi poika. — Kumarran herroja. Mutta missä minun herrani on?
— Sinun herrasi on Korecissa sairaana.
— Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana?
Jumala varjelkoon!
— Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri sanoo, että hän paranee.
— Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.
Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.
— Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.
Rzendzianin silmät menivät pystyyn.
— Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?
— Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.
— Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?
— Missäkö Kiovassa — etkö sinä tiedä Kiovaa.
— Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa. Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!
— Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?
— No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.
Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua hukkumasta.
— Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille, — antakaa minun kysyä.
Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä äänellä:
— Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin tienoilla?
— Kukako sen on sanonut? Bohun.
— Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen poikaa kuin päärynäpuuta, — mikä Bohun?
— Jumalan tähden, huusi Rzendzian, — miksi minua noin ravistatte?
Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen
aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö
Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?
— Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi
Zagloba. — Missä sinä olet nähnyt Bohunin?
— Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. —
Olenko minä mikä ryöväri?
Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen avukseen.
— Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.
— Kolme viikkoa sitten.
— Elääkö hän sitten?
— Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.
— Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?
— Kukas sitten.
— Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?
— Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.
Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:
— Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan
Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!
Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.
— Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No, herra!
— Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.
— Puhu, puhu! huusi Zagloba.
— Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.
— Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, — ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.
— Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki tavallisella hitaudellaan akkunan.
Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
— Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.
— Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. — Juo meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin pian.
— Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.
— Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro, ärjyi Zagloba.
— Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.
— Kerro vain alusta asti.
— Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta, niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä vuotta vanha, ei — nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!
— Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.
— Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista, kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. — Niin, minä palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita…
— Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.
— Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää, että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta, joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me…
— Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.
— Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina tietävät. Ja — toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä vuotta.
Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään virka mitään.
— Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, — mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.
— Bohunistako? sanoi Rzendzian. — Olkoon menneeksi Bohunista. No niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.
— Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. — Sen me myöskin tiedämme. Mutta millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?
— No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet Jaworskit — he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu selässä, se on ihan varma! — niin minä ajattelin itsekseni: nyt lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies, niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.
— Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.
— Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.
— Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein, että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun juovan mitä saan…
— Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.
— Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.
— Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian — ja mietin, minne mennä — ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa kohden. Wlodawassa — hevoset olivat jo hyvin väsyksissä — pysähdyn syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia. Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone, mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä: sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään. Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään. Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää minut sisään. Astun huoneeseen — ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.
— Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.
— Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään, ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole. Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski Lipkowissa oli hänet lyönyt.
— Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.
— Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.
— Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.
— Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, — vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni: kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.
— Entä mitä hän teki Wlodawassa?
— Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty, sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä, siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden palveluksen.
— Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.
— Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan. Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen. Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän, pääsen Wolyniaan — ja täältä ei enään ole sinne pitkältä —, niin olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.
— No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.
— Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. — Kun minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt, vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika, kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.
Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas, mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui silmät kohotettuina taivasta kohden.
— Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. — Paras todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä, sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.
— Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba puhumaan. — Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai että hän on valehdellut.
— Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. — Sormuksen, sanoo hän, minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja, jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta. Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani. Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat, rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti. Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien. Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.
— Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.
— Miksi huomenna? — jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun koitossa voimme lähteä.
Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia, milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.
— Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, — millaisen palvelijan
Skrzetuski onkaan sinusta saanut.
— Kuinka niin? kysyi Rzendzian.
— Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.
— Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.
— Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.
— Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä. Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä, joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä? Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa. Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista: Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.
Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti. Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:
— Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi sanoa kauniiksi.
— Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. — Olisiko minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?
— Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha — en tiedä onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.
— Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan? Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan vihollinen?
— Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?
— Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.
— Sama mies, mutisi liettualainen, — herra Laszczin sukulainen ja herra Skrzetuskin vihamies.
Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba virkkoi:
— Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä. Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne, sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.
— Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.
— Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda. Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme, jääkää mieluummin tänne.
— Se on harmillista, sanoi liettualainen.
— Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta ei nyt.
— Ikävä kuulla.
— Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen. Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!
— No, entäs ruhtinaalle?
— Ruhtinas on poissa.
— Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?
— Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana, hyvät herrat, ettei sanaakaan!
— Kunniasana, virkkoi Podbipienta.
— Kunniasana, kunniasana!
— Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.
Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.