Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.
Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä. Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:
— Wierszul!
— Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.
— Ruhtinaan luotako?
— Niin, olen aivan tukahtumaisillani.
— Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?
— Puola… on… mennyttä.
— Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet tappion?
— Tappio… häpeä… Ilman taistelua… Pakokauhu… oi, oi!
— Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä?
Ylipäällikötkö…?
— He ovat paenneet.
— Missä on ruhtinas?
— Hän poistuu… Ilman sotajoukkoa…! Minä tulen ruhtinaan lähettinä… Hän käski… heti lähteä Lembergiin… Meitä ajetaan takaa.
— Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?
— Chmielnicki — — tatarilaiset…
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. — Maa halkeaa.
Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.
— Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. — Nyt ratsun selkään!
— Satulaan, satulaan!
Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet, lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja, äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta, komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen, sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä Lembergin.
He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi
Wierszul mitä oli tapahtunut.
— Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, — ei se ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä Korsun ole mitään tämän rinnalla.
Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.
— Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. — Missä oli ruhtinas?
— Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut vallassaan edes oma divisionansa.
— Kenellä oli komento?
— Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja ja sellaisia päällikköjä.
Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta hän virkkoi:
— Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.
— Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi, että olen erehtynyt.
— Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.
Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:
— Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut, jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai lyöty hajalle.
— Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.
— Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen. — Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen tuomio.
— Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, — antakaa hänen kertoa kaikki.
Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi:
— Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä, niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden, jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa. Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan, niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria. Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon, että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla, vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki. Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa. Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat, jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo, nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa. Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan — hän oli muka petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet, leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä, jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla, pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon valtakunnan onni ja menestys.
— Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.
— Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.
Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:
— Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa. Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut…
— Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. — Te tulitte siis Pilawcen luo, ja kuinka sitten?
— Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun, niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme, mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme! Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat — khani ja kaksisataa tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty. Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika lailla selkäänsä. Mutta sitten…
Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.
— Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.
— Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän ruhtinas Dominikin luo — häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen päällikön luo — en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät pitkin kenttää… Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään. "Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat: "Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin, kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi. Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset! Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki, hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa — on vain kuulumaton häpeä ja meidän niskallamme kasakan jalka…
Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.
He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:
— Ilman taistelua — oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia! Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!
— Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.
— Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. — Mutta varmaan tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava selville…
— Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon teurastettavaksi.
— Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. — Kerrotaanpa juuri, että he tekivät sen tahallaan.
— Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!
— Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi — kuka sen arvannee.
— Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.
— Amen, lausui Skrzetuski.
— Amen, lausui Wolodyjowski.
— Amen, toisti herra Longinus.
— Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo kuulla puhuttavan.
— Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin.
— Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön
Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.
— Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.
Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.
YHDEKSÄS LUKU.
Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa 26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa, ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli kuulunut huutoja: nyt ne tulevat… tulevat! Ja heti ryntäsivät joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon. Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa, nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria. Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten, tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja sekamelskaa.
Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä, että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja: Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä, kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti pyhä sakramentti.
Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle, tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä, eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.
Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät väistyneet tarpeeksi nopeasti.
Skrzetuski tunsi Kuszelin.
Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.
— Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.
— Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.
— Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.
— Kirkossako?
— Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia kenenkään muun johdolla.
— Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.
Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty järjestämään puolustusta.
— Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. — Porvarit tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto ja sotamiehet.
— Entä päälliköt — miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?
— Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä. Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona, ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä, jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.
— Entä meidän divisiona?
— Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä. Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa. Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon Jumala, ettei hän olisi kuollut.
— No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?
— Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.
— Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.
He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.
— Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.
— Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan. Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja lukuunottamatta.
— Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. — Parempi meidän olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä olemmekin saaneet niin monta voittoa!
— Kenestä?
— Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.
— Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi hiljaisella äänellä: — mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö ole edes saanut mitään tietää hänestä?
— Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. — Mitä merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut. Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.
— Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi
Kuszel.
Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä, voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin nuoran.
— Mennään sisään, sanoi Kuszel, — puolet koko Puolaa on tuolla kirkossa.
He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut. Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit, rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui, joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti, miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja, etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa. Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa. Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!
Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät tärisivät ja akkunaruudut helisivät. — Ruhtinas Jeremi, ruhtinas Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!
Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.
— Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, — kun cimbrit ja teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin valtakunnan podczaszy… [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]
Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti, johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului. "Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.
Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken hiljaisuus.
Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi, että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy: hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:
— Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.
Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo puhua.
Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita häntä kuuntelemaan.
Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin, että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti nimitetty päällikkö.
— Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta, eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet, naiset ja lapset: pelasta, pelasta!
Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi nyyhkyttäen:
— Me tuomme sinulle omaisuutemme, henkemme annamme sinun käsiisi, pelasta, pelasta meidät, sillä me hukumme!
Tämän nähdessään purskahtivat senaattorit, sotilaat ja koko joukko itkuun ja kaikki kirkossa huusivat yhteen ääneen:
— Pelasta!
Ruhtinas peitti silmänsä käsillään ja kun hän sitten nosti kasvonsa, niin välkkyi hänen silmäkulmissaan kyynel. Hän oli kuitenkin kahden vaiheilla. Miten käy Puolan arvovallan, jos hän ottaa tuon päällikkönuijan?
Nyt nousi valtakunnan juomanlaskija.
— Minä olen vanha, sanoi hän, — onneton ja murtunut. Minulla on oikeus luopua kantamasta taakkaa, joka käy yli voimieni ja siirtää se nuoremmille hartioille. Ja niin minä nyt tässä ristiinnaulitun kasvojen edessä ja kaiken ritariston nähden luovutan sinulle päällikkönuijan: ota se vastaan!
Ja hän ojensi nuijan Wisniowieckille. Seurasi sellainen hiljaisuus, että olisi kuullut kärpäsen lentävän. Vihdoin kajahti taasen Jeremin juhlallinen ääni:
— Syntieni takia… otan sen vastaan.
Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien, lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan. Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin voitonjuhlaa.
Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.
KYMMENES LUKU.
Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja lähtenyt teille tietämättömille.
Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli käynyt ilmi — niin kerrottiin —, että pakolaiset levittivät vääriä tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää, ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa. Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja olihan kaikki valmiina piiritystä varten.
Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin, kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa. Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.
Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille seuraavaan tapaan:
— Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas on lähtenyt eikä palaa — se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus, että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi, jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille — ja te voitte luottaa minun kokemukseeni —, että jota suurempi sotajoukko olisi tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko, puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan, niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko, vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne, kaupunkia ja koko valtakuntaa.
— Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.
Grosswajer, joka oli tarmokas ja rohkea mies, lausui:
— Minua ilahuttaa teidän päättäväisyytenne. Ja tietäkää, että ruhtinas ei ole lähtenyt pitämättä huolta puolustuksesta. Jokainen täällä tietää mitä hänen on tehtävä, ja tapahtunut on vain se minkä täytyi tapahtua. Minulla on puolustus käsissäni ja minä tulen puolustautumaan kuolemaan asti.
Toivo nousi uudestaan masentuneihin sydämiin. Sen nähdessään lausui
Cichocki lopuksi:
— Hänen ruhtinaallinen armonsa lähettää teille tiedon, että vihollinen on lähellä. Päällikönsijainen Skrzetuski on joutunut kosketuksiin kaksituhantisen tatarilaisjoukon kanssa, jonka hän on lyönyt. Vangit sanovat, että kauhean suuri sotavoima seuraa heidän jäljessään.
Tämä tieto teki syvän vaikutuksen. Seurasi hetken, äänettömyys.
Kaikkien sydämet sykkivät kiivaammin.
— Valleille! huusi Grosswajer.
— Valleille, valleille! toistivat läsnäolevat upseerit ja porvarit.
Samassa alkoi akkunoiden takaa kuulua hälinää. Tuhannet meluavat äänet sulivat käsittämättömäksi humuksi, joka muistutti meren aaltojen kohinaa. Yhtäkkiä aukenivat läiskähtäen salin ovet, sisään syöksyi toistakymmentä porvaria ja ennenkuin neuvottelijat ehtivät kysyä, mikä heidän oli, kajahtivat huudot:
— Taivas kumottaa, taivas kumottaa!
— Ja sana tuli lihaksi, sanoi Grosswajer. — Valleille!
Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.
Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.
Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin, starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi, niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin, vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra, syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle. Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet. Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.
Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä, ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita, tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin, ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä, ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun, vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban ja kertoi hänen urotöistään.
— Hän on vir incomparabilis, verraton mies, sanoi hän. — Hän ei ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin. Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti ollut mukana Konstantinovin taistelussa.
Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. Vir incomparabilis kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin useampi heille rakas.
Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa, koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa. Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara ollut kuulemassa!
Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen kohdalleen.
— Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. — Onpa siitä pitkä aika kun viimeksi tapasimme.
— Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, — paljon vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.
— Niin, todella emme ole kaikki. Niin monta ritaria on kaatunut.
Anusia huoahti, mutta hetken päästä hän sanoi:
— Emmekä mekään ole koolla kaikki niinkuin ennen, sillä neiti Sieniutowna on mennyt naimisiin ja ruhtinatar Barbara jäi Vilnon vojevodan puolison luo.
— Ja menee varmaan myöskin naimisiin.
— Ei, sellaisia hän ei ajattele. Mutta miksi te sitä kysytte?
Sen sanottuaan siristeli Anusia mustia silmiään, niin että niistä oli näkyvissä vain rako ja katseli vinoon, kulmiensa alatse ritariin.
— Kohteliaisuudesta perhettä kohtaan vain, vastasi herra Michal.
Mutta Anusia virkkoi:
— Teette aivan oikein, sillä herra Michalilla onkin ruhtinatar Barbarassa hyvä ystävä. Useampaan kertaan hän kyseli: missä onkaan se minun ritarini, joka turnajaisissa Lubniessa heitteli hartioilta enimmin turkkilaisia päitä, josta urhoollisuudesta annoinkin hänelle palkinnon? Mitä hän tekee, elääkö hän vielä ja muistaako meitä?
Herra Michal kohotti kiitollisena silmänsä Anusian puoleen. Hänen tuli hyvä olla ja lisäksi hän huomasi, että Anusia oli tavattomasti kaunistunut.
— Sanoiko ruhtinatar Barbara todellakin niin? kysyi hän.
— Sanoi totta totisesti. Ja senkin hän vielä muisti, kuinka te hänen tähtensä syöksitte vallihaudan yli ja putositte veteen.
— Mutta missä Vilnon vojevodan puoliso nyt on?
— Hän oli meidän seurassamme Brestissä ja lähti viikko sitten
Bielskiin, mistä hän saapuu Varsovaan.
Herra Wolodyjowski katsahti uudelleen Anusiaan eikä enään voinut pidättäytyä.
— Mutta neiti Annapa on, sanoi hän, käynyt niin koreaksi, että oikein silmiin koskee.
Tyttö hymähti kiitollisena.
— Herra Michal puhuu tuolla lailla vain sanoaksensa jotakin minun mielikseni.
— Aikoinani tahdoin sitä tehdä, sanoi ritari ja kohotti olkapäitään,
— Jumala tietää että tahdoin olla teille mieliksi, mutta en voinut.
Nyt toivon vain, että herra Podbipienta olisi onnellisempi.
— Vaan missä herra Podbipienta on? kysyi Anusia hiljaa, painaen silmänsä alas.
— Zamoscissa Skrzetuskin kanssa. Hänestä on jo tullut lippukunnan sijaispäällikkö ja hänen täytyy hoitaa virkaansa. Mutta jos hän tietäisi kenen hän saa nähdä täällä, niin hän pyytäisi lomaa niin totta kuin Jumala on taivaassa ja rientäisi tänne pitkin askelin. Hän on suuri kavaljeeri ja ansaitsee kaiken mahdollisen ystävyyden.
— Eikö hän ole saanut mitään vammaa sodassa?
— Minusta tuntuu siltä kuin ei neiti oikeastaan tahtoisi kysyä sitä, vaan tiedustella niitä kolmea päätä, jotka hänen piti katkaista.
— Minä en usko, että hän todenteolla aikoo sellaista.
— Kyllä neidin täytyy se uskoa, sillä ilman sitä ei Podbipientan naimisista tule mitään. Ja ahkeraan hän hakeekin tilaisuutta löytää nuo päät. Machnowkan luona kävimme katsomassa paikkaa, missä hän tungoksen keskellä taisteli. Ja itse ruhtinas oli mukanamme, ja vakuutan neidille, että olen nähnyt monta taistelua, mutta sellaista ottelua en tule eläissäni näkemään. Kun hän vyöttää ympärilleen neidin antaman nauhan, niin hän tekee ihmeitä. Kyllä hän löytää nuo kolme päätänsä, siitä neiti saa olla varma.
— Kunpa jokainen löytäisi sen mitä hän etsii, sanoi Anusia huoaten.
Herra Wolodyjowski huokasi yhtaikaa Anusian kanssa ja kohotti silmiänsä kunnes yhtäkkiä hämmästyneenä tuli katsahtaneeksi tuvan nurkkaan.
Sieltä katseli häneen vihaiset, tuliset, hänelle aivan tuntemattomat kasvot, joissa oli jättiläisnenä ja viikset kuin kaksi vihtaa. Nämä viikset liikkuivat ikäänkuin pidätettyä intohimoa.
Tuo nenä, nuo silmät ja viikset olivat aivan peloittavat, mutta pieni herra Wolodyjowski ei yleensä kuulunut pelästyväisiin. Hän oli vain hiukan hämmästynyt ja, kääntyen Anusian puoleen, hän kysyi:
— Mikä olento tuo on tuolla nurkassa, tuo joka katselee minua aivan niinkuin aikoisi minut niellä kaikkineni päivineni ja liikuttelee viiksiänsä niinkuin vanha kollikissa?
— Tuoko? sanoi Anusia ja hänen valkeat hampaansa näkyivät. — Se on herra Charlamp.
— Mikä pakana hän on?
— Hän ei ole ensinkään pakana, vaan Vilnon vojevodan lippukunnasta Petychorin ratsumestari, joka saattaa meitä aina Varsovaan asti ja jää sinne odottamaan vojevodaa. Herra Michalin ei vain pidä asettua hänen tielleen, sillä hän on suuri ihmissyöjä.
— Kyllä minä sen näen. Mutta vaikkapa hän onkin ihmissyöjä, niin miksi hän hioo hampaitansa juuri minua vastaan eikä muita — onhan täällä lihavampiakin kuin minä.
— Siitä syystä vain… sanoi Anusia ja nauraa hihitti hiljaa.
— Mistä syystä sitten?
— Siksi että hän on rakastunut minuun ja itse sanonut minulle, että hän lyö kappaleiksi jokaisen, joka lähestyy minua. Uskokaa pois, hän hillitsee itsensä vain ruhtinasparin läsnäolon takia, muuten hän heti hakisi tilaisuutta käydä kimppuunne.
— No, jo nyt jotakin, vastasi herra Wolodyjowski iloisesti, — eikös niin, neiti Anna. Emmepä me turhaan laulaneet rakkauden mahdista, muistatteko, neiti? Ei siis neitikään voi ottaa askeltakaan ilman että joku heti rakastuu.
— Sellainen vastushan minulla aina on, sanoi Anusia, tähdäten katseensa maahan.
— Mikä farisealainen te olettekaan, neiti Anna, ja mitä siihen sanoo herra Longinus!
— Olenkos minä vikapää siihen, että tuo herra Charlamp minua vainoo?
Minä en siedä häntä enkä tahdo katsoa häneen.
— No no, katsokaa vain, ettei teidän tähtenne tulisi verenvuodatusta. Podbipientaa voi koskettaa vaikkapa haavaan, mutta tunteen asioissa ei hän siedä leikkimistä.
— Kunpahan hän löisi tuolta mieheltä korvat päästä, niin olisin iloinen.
Sen sanottuaan Anusia kieppui ympäri kuin ampiainen ja pyrähti toiselle puolelle tupaa herra Carbonin, ruhtinattaren lääkärin luo, jolle hän alkoi kuiskutella jotakin. Italialainen tuijotti kattoon, ikäänkuin hän olisi ollut jonkun innoituksen vallassa.
Sillä välin lähestyi Zagloba Wolodyjowskia ja alkoi veitikkamaisesti räpytellä tervettä silmäänsä.
— Herra Michal, mikäs leivonen tuo on?
— Neiti Anna Borzobohata-Krasienska, rouva ruhtinattaren kunnianarvoisa hovineiti.
— Mukava elävä, silmät kuin kilvet ja turpa kuin maalattu, ja kaula — uijui!
— Menee mukiin, menee mukiin!
— Onnittelen teitä.
— Jättäkää minut rauhaan, hän on herra Podbipientan kihlattu, tai melkein kuin kihlattu.
— Herra Podbipientan! No Jumala varjelkoon, eikös hän ollut luvannut säilyttää elinkautisen puhtautensa? Mutta tuollaisten mittasuhteiden vallitessa heidän välillään Podbipienta voisi kantaa häntä kauluksensa alla. Tyttö voisi istua Podbipientan viiksillä kuin kärpänen.
— Mitä vielä, tyttö kyllä pitää Podbipientan kurissa. Herkules oli väkevämpi, mutta kuitenkin sai nainen hänet pauloihinsa.
— Kunpa tyttö vain ei pettäisi häntä. Vaikka minä kyllä siinä kohden koetan parastani, niin totta kuin olen Zagloba.
— Kyllä niitä yrittäjiä tulee muitakin kuin te, mutta se tyttö on hyvästä pesästä ja kunniallinen. Hän on vain ajattelematon, sillä hän on nuori ja sievä.
— Te olette rehellinen kavaljeeri ja siksi häntä kiitätte. Mutta kun hän on leivonen, niin hän on leivonen.
— Kauneus vetää ihmisiä puoleensa. Tuo ratsumestari esimerkiksi on kauheasti häneen rakastunut.
— Kyllä kai. Ja katsokaappa tuotakin korppia, jonka kanssa tyttö nyt keskustelee, mikä paholainen se on?
— Se on italialainen Carboni, ruhtinattaren lääkäri.
— Katsokaappa, herra Michal, kuinka lyhdyt hänen päässään palavat. Hänhän kääntelee silmäteräänsä kuin houreissa. Huonosti ovat herra Longinuksen asiat. Tunnenhan minäkin tällaisia hiukan, sillä olen nuoruudessani kokenut yhtä ja toista. Jossakin toisessa tilaisuudessa kerron teille kaikki vaiheet, missä minäkin olen ollut mukana, tai jos teitä haluttaa, niin saattepa kuulla vaikka heti.
Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin, ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti. Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista, milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin, paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta, varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa, melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei tahtonut olla toistaan huonompi.
Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin kohotettiin silloin tällöin vivat (eläköön) huutoja, joihin ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen puolelleen.
Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia, "rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat saaneet villeiltä naapureiltaan.
Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa, joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista. Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista, tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää sisällistä tyydytystään.
Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta. Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi, sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin tulvi nyt aatelistoa — joka pitkän matkan takia ei olisi tullut pelkästään kuninkaanvaalia varten — Varsovaan turvaa hakemaan. Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.
Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas, joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa? Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla, jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä sodan vaivoja!
Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin, kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä, valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.
Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.
Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista. Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:
— Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.
— Palvelijanne, herra ratsurenki.
— Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi hampaitaan purren herra Charlamp, — minua, joka olen upseeri ja ratsumestari, häh?
Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:
— Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.
— Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.
— Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.
— Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.
— Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, — vaikka minä palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra Wolodyjowski.]
Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:
— Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?
— Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.
— Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!
Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa, ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja lausui vakuuttavalla äänellä:
— Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.
— Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp, tarttuen nuoren ritarin hihaan.
— En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal, — mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani, päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja keikauttaa teidät hevosen selästä.
Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.
— No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä kyllä pidän huolen.
— En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää, kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas, mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.
— Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.
— Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin — josta Jumala minua varjelkoon — sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin paljon, että sanoisin latinaksi stultus enkä stulta tai stultum.