Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla, joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä, pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus, mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput dnieperintakaisista kasakoista.
Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät ratsujen kavioiden välissä — hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan, poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin, senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.
Herra Zagloba — hän se näet oli — mylvähti kauhusta vieläkin lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut. Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui täyttä kurkkua:
— Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan…
Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki silmänsä ja hänen päässänsä humisi:
— Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!
Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.
Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa, muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle, ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.
— Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua sapeliaan.
Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.
Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi, jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.
Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla iskulla hevosen selästä.
Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.
Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan lähetetty ratsuväki.
Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä, otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun, jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki verkalleen pitkin vallien syrjää.
— Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. — Eläköön meidän isämme.
Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja komentonuijaansa joka suunnalle.
— Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla, voimakkaalla äänellä.
Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.
— Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.
Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle, tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut aikaan valleissa ja itse valleja.
Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.
— Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni. Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille… Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä onkin pitelemistä… Oli… oli minulla hänestä aika työ, sen saatte uskoa. Mokomatkin konnat… mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti, laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!
— Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.
— Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.
— Eläköön! Eläköön!
Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi, haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan. Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään, saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.
— Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän käheällä äänellä. — Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.
Päälliköt vaikenivat synkkänä.
— Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani mylvien. — Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle sanoivat, että otan Jareman vangiksi?
Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.
— Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.
— Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.
Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.
— Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka
Pilawcen voiton?
— Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, — mutta Wisniowiecki ei ollutkaan siellä.
Chmielnicki tarttui tukkaansa.
— Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän epätoivoissaan.
Siihen vastasi Kulak:
— Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit, käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.
— Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.
— Teidät paha perii… vastasi Chmielnicki.
Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma… Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka muodosti divaanin teltan nurkassa.
Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:
— Viinaa!
— Et saa juoda! ärjähti Wychowski, — khani voi lähettää noutamaan sinua.
Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä, lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin, istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:
— Mahomet Rozullah!
Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti kysymystä.
— Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan tapaan:
— Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti siunatun puun herra, kukkivan puun herra…
Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:
— Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo valloitettu?
— Jumala ei sitä sallinut.
— Puolalaisetko?
— He ovat voittaneet.
— Entä Chmielnicki?
— Lyöty.
— Entä Tuhaj-bej?
— Haavoittunut.
— Jumala on yksi, sanoi khani. — Montako uskovaista on mennyt paratiisiin?
Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään viittauksen tähtiä kohti.
— Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa, sanoi hän juhlallisesti.
Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.
— Missä on tuo koira? kysyi hän, — joka lupasi minulle, että tänä yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin hävyttömistä lupauksistaan.
Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:
— Jumala on yksi.
Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:
— Zubagazi, sanoi hän, — kasvosi ovat veressä. — Se on uskottomien verta, vastasi soturi.
— Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten urheudella.
Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein, Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania, se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta silloin, kun he sulkivat siltä tien.
— Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani, — mutta nyt on liian myöhäistä.
Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa. Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.
— Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.
— Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain onnessa.
— Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.
— Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä, — sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?
Khani katsahti häneen hämmästyneenä.
— Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. — Samoin en minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä. Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua, mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.
— Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.
— Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään asentoon, — sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi, vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön, sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä…
Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät kiinni ja mietti.
Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.
— Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. — Minä taitan vielä Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.
— Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.
Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.
Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä, se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin, kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan, ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja: päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain kimppuun… Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi, kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat: "Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda…" Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen ja sovinnon…
Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.
KOLMAS LUKU.
Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli. Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön, husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan, olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä. Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi hyökkäykseen.
Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on vereksen voiton jälkeen.
— Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra Zagloba. — Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut, kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia. Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen, niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.
— Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.
— Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa. Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää, me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.
— Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti herra Longinus.
— Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain riittää — mistä muuten en ole aivan varma.
— Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, — eihän tämä ole ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala, että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.
— Tein minkä voin, vastasi liettualainen, — mutta en niin paljon kuin olisin tahtonut.
— Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba suojelevasti. — Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.
Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.
Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena kuin peipponen kesäaamuna.
— No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. —
Antakaa hänelle olutta.
Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:
— Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan eteenpäin kompastumatta.
— Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, — sillä noustuani kävelin hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.
— Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku ritari. — Kyllä te hakkasitte häntä — oijoi! En olisi teistä sitä luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.
— No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, — en minä ensi kertaa ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.
— Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. — Itse tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten meidät erotettiin.
— Sama se, virkkoi Zagloba, — älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan. Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille kerroimme…
— Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.
— Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. — Vaikka olisikin hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen. Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka — eikös ollutkin. Jos minulla olisi poikia — laillisesti syntyneitä nimittäin —, niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.
— Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus, — eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.
— Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.
— Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti hänet vangiksi, sanoi liettualainen.
— Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona, tokaisi herra Michal joukkoon.
— Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi pakoon, sanoi Skrzetuski.
— Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba, siristellen silmiään, — sillä silloinhan minä juuri olin herra Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.
— Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.
— Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja muistella entisiä aikoja — kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee — pidän enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner — mainio bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin. Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.
— Mutta! sanoi pikku ritari, — en ole vielä kertonut teille kuinka uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla ja katseli taistelua — tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu, sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun kuluessa niitä kaatoi.
— Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. — Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.
— Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. — Kirkkoherra Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on, että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen taivuttavat päänsä hänen edessään.
— Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi Zagloba, — vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin. Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä muistaakin.
— Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu tataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.
— Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme niinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa minulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin nuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta elämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä paljon tepposia.
— Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden katseensa maahan.
— Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa. Nähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä tarpeeksi hyvin.
Keskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät katsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla katsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut ja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet toimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat niille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei ollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia käärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot ja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva tasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana viheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta. Etumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia lakkeja.
Ruhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin seurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella kasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:
— Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi meidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.
Nämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania kohden:
— Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin mennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai kuolla.
— Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka päivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. — Minä panen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan mielipidettä vastaan.
— Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.
— Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa hihasta.
— Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi Zagloba, — ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne sallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He kyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.
— Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan rypistellen, — niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät…
Sitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja ylipäällikköjen puoleen.
— Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.
Ruhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.
— Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe. — Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän päällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen herra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.
— Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. — Herra Koniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni suuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun neuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä osaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka ruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos Jumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on — teidänkö ehkä.
Samassa lähestyi Zacwilichowski.
— Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen kenttää.
— Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, — silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään, perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on lihalla ruokittua.
— Se on totta, sanoi Zacwilichowski, — olen vanha sotilas, mutta en pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme vastaan.
— Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.
— Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen uudistaa hyökkäyksensä.
— Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.
Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät ampumahaudan yli.
— Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. — No, sotataitoa he eivät osaa.
Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen. Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua, vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla, viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla. Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys. Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.
Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana, kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön, joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat, jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa, kuiskaten:
— Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa tuulimyllyissä jauhaa meitä.
— Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.
— Niissä on tykkejä! huusivat toiset.
Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin juuri sattuneet.
Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto, joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.
— Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä Skrzetuskia, — minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut — amen. Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa oloissa kuin me. — Uh, kuinka onkin kuuma.
Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista, jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä. Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun pärrytystä.
— Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, — kuuletteko: rummuttavat!
— Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.
— Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.
Taistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa Wisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei toinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu viinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä, mutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan sankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista talonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa niin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi. Siellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla. Itsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta kasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät tilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi. Muskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät läähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut. Krasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen kasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä ja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys herjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä. Tatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä puolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan takana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo taisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui miestä vastaan kuoleman syleilyssä… Ja niinkuin raivoisat meren aallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat kasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.
Yhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli sinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi tahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli ihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt kauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui siltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät taistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä ainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden punaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli riuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi ne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi lakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja pimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.
Kuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli. Taistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat alkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut nähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua virran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat toinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään, kohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä hajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät, paikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain maavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin suojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten takaa-ajavia kasakoita.
Sade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta, hakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja Skrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin kuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky kuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien lomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi laskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan luo itse ruhtinas.
— Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.
— Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.
— Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo, pankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra Krasnostawin starosta lähtee kanssanne.
— Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.
Samassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.
— Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. — Lähtekää nyt.
— Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. — Se tässä vielä puuttui.
Puoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin kaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin saakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja, jotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta. Toista osastoa johti "leijonien leijona" Krasnostawin starosta Marek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille jäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat ratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja ruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään lammasnavettaa kohden.
Pieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra Skrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset yritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt kahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan marssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa, joka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä pitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen eteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien tai toistaen ruhtinaan sanoja:
— "Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen — lähtekää nyt." Mainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä tällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa uloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin totisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä vatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä vettä, jossa likoaa moukan raato…
— Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.
— Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida — mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on kiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen tappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen vain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä tulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste, jos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen ylös, sillä alan heti tulvia.
— Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.
— Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla sananne.
— Missä? Mitä te sanotte?
— Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.
— Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba saanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen, pensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Sotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä kulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja tämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. —
Pensaikossa kummulla ei ollut vartioita — kukapa olisikaan vartonut uloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka taistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.
Herra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle ensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti ylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:
— Hei miehet!
— No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä muutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy heikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.
— Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, — ja nyt on päästy perille.
— Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?
— Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään kopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja muutamat seurasivat häntä.
Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden. Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa. Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.
— Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. — Ne ovat sytytettävät sisältä, sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.
Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit, jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä. Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri, turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään. Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat olivat kaivaneet esiin.
Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.
— Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä hämmästyksestä.
Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.
Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.
Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti liekkiin.
Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa. Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja, kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka vallitsikin märkä sää.
Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki, kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli koonnut taistelutantereelle.
Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.
Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi jyrisevällä äänellä:
— Seis!
Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari. Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi eivät olleet huomanneet toisten paluuta.
— Eteenpäin! komensi Skrzetuski.
Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.
Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.
Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon. Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa päälle.
— He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi kimeästi herra Zagloba. — He saavat surmansa joko nuolesta tai pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!
Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään, läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä jalat ja hengitys sallivat.
Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.
Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin yliluonnolliselta olennolta.
Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja, hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä laumana juosten riensivät paikalle.
Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: — Lyö, surmaa!
Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja, piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon. Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan alkavan.
Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia. Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua, kuolemaa ja tuhoa.
— Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.
Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja pieni ritari husaarien turviin.
Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:
— Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään… Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse… Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille… Ja nyt mennään nukkumaan. Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa… Tänään meidän välttämättä täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin, etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin heille hernettä sipulilla höystettynä.
NELJÄS LUKU
Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään, niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö. Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja neljä yötä.
Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen, kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja, jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin pauketta.
Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai poutainen sää.
Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet, kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi. "Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.
Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:
— Miksi ette ammu?
— Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.
— Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen valleja kohden.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina, mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä, että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden, telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa. Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan, ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista. Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt, joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella, näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi. Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.
Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin. Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt, antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen, he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu. Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja viinalla.
— Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, — jos te olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme eläessämme ole nähneet mokomia.
— Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna — aina tapaatte meidät samanlaisina.
— No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä nälkään.
— Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään. Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan aterian.
— Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.
— Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.
— No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.
— Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.
— Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.
— Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi kestää kauan.
— Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.
— Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.
— Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.
— Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.
— Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein tuntemaan.
— Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa on jo kirjoitettu.
— Niin käy Chmielnickinkin.
— Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä meidän kanssamme.
Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja kiristellä hampaitaan.
— Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.
— Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, — mutta hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.
Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä, vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.
Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois. Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta, vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa, hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies elävänä.
Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen. Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla, puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.
Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:
— Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne… Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja, jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.
Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja jatkoi huutamistaan.