SEITSEMÄS LUKU.
Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu, sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias, pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas, samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen. Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata, että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää, ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.
Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa, joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.
Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies, jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.
Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.
Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.
Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan likellä hajoamistaan.
Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan, paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin. Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi! Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin, hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.
Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan. Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.
Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.
Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi. Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa. Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut Chmielnickiinkin.
Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.
Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan taakka.
Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.
Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin, kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta. Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean, rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio lepää.
Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja onnettomuuksien aiheuttajaksi.
Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä itseäänkin kanslerin rinnalla.
Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina, tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.
Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa, vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.
Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.
Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi, viitaten karttoihin:
— Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.
— Minultakin on toivo mennyt.
— Ovatko tiedustelijat palanneet?
— Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.
— Eikö ainoatakaan vankia?
— Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?
— Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.
— Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, — herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.
Syntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin kynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.
— Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.
— Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.
Jan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.
— Odottaa, toisti hän, — nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja muut päälliköt ovat menehtymäisillään.
— Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski huolettomana.
— Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä ole mitään hyvää sanottavana.
— Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.
— Mikä?
— Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin kanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan ja tuo tänne tiedon.
— Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, — nyt kun olemme julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin kanssa.
— Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.
Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:
— Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.
Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.
— Me näemme, lausui hän verkalleen, — että te ette tiedä mitään keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää, onko khani paikalla vai eikö!
Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt, että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat. Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.
— Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi antaa tietoja.
Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden sydämet hiipuivat karrelle.
— Paljonko kello on? kysyi kuningas.
— Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.
— Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te ratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?
— Leirissä, vastasi starosta. — Minä lähden sanomaan, että hevoset tuodaan tänne.
Hän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin liikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä astuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui sisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.
— Armollinen kuningas, huudahti hän, — tänne on saapunut upseeri
Zbarazista.
Kuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta pääsi kuin yhdestä suusta:
— Se on mahdotonta!
— Se on totta. Hän odottaa eteisessä.
— Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen kämmenensä. — Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne, pyhän Neitsyen nimessä.
Tyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä tuntematon ihmishahmo.
— Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. — Lähemmä. Hauska nähdä teidät täällä.
Upseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät sekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä. Heidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu. Repaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen kasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä paloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle, ruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että hänen täytyi pitää kiinni tuolista.
Kuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään. Samassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja siviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri Sapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat kuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas kysyi:
— Kuka sinä olet?
Repaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta suonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi. Vaivoin sai hän kuiskatuksi:
— Zbarazista.
— Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.
Hänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen voimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja heitti sen miehen hartioille.
— Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. — Voin, vastasi ritari selvemmin.
— Kuka olet?
— Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.
— Kenen palveluksessa?
— Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.
— Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.
— Kurjuutta… nälkää… kaikki on yhtenä ainoana hautana.
Kuningas peitti kasvonsa.
— Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.
Hetken perästä alkoi hän uudelleen:
— Voitteko kauankin pitää puoltanne?
— Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.
— Onko sillä suuriakin joukkoja?
— Chmielnicki… ja khani kaikkine joukkoineen.
— Onko khanikin?
— On.
Seurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus kuvastui kaikkien kasvoilla.
— Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri, epäilys äänessään.
Kysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi saanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän vastasi odottamattoman lujalla äänellä:
— Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista kenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme tehneet uloshyökkäyksen…
Seurasi uusi hiljaisuus.
Kuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona harjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät paloivat.
— Jumal' avita, huudahti hän, — minä olen saanut tarpeekseni neuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on yhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä liikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo kyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.
— Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.
Äsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.
— Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa tahdon elää ja kuolla, sanoi hän.
Nämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi ja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas hänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:
— Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut atlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan palkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää palkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle velkaa.
Toiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:
— Uljaampaa ritaria ei ole ollut.
— Ei zbarazilaistenkaan joukossa!
— Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.
— Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?
— Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä… usein eksyksissä… syömättä…
— Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.
— Ruokaa! toistivat muut.
— Antakaa hänelle vaatteet.
— Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole sinulta puuttuva.
Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.
Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas, nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille, joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.
Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria, joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään, välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.
— Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.
— Skrzetuski.
— Eihän vain Jan?
— Juuri hän.
— Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?
— Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:
— Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen tämän upseerin.
Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni olivat hänelle aivan vieraat.
— Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.
— Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa, vastasi Skrzetuski.
— Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja nuoruuteenne ja johtanut teitä.
Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:
— Armollinen kuningas, sanoi hän, — onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?
— Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, — suljen isänmaan, sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa kuin tämä tässä edessämme.
— Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.
Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi hiljaisuus kun hän lausui:
— Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti. Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
— Amen, sanoi kuningas.
— Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.
Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta, sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen sitomaan asetta vyölleen.
— Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä? kysyi kansleri.
— Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, — hevoset eivät lämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden puoleen, — käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun selkään.
Leiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti hiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät voi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi kiireisesti:
— Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat, hän jääköön.
Sali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo saadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas, kansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.
— Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, — sen mikä teidän piti saada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän kaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän majesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä yönsä.
— Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, — teidän huomautuksenne on oikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä yksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä paremmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että minä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.
Tyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he ulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta puolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen edessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli kuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli hiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin yli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää ja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon edustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä. Kylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen kalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.
— Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.
— Zbaraziin… pelastamaan…, kuiskasi Skrzetuski.
Joko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy johtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että Tyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.
Suunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä seisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa ja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä järjestymättöminä, hajallaan tiellä.
— Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.
— Kuka siellä tietä tarvitsee? — Zbarazista saapunut upseeri.
— Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:
— Zbarazista, Zbarazista.
Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan. Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.
Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän, vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi äärettömäksi humuksi.
— Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.
Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.
Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.
KAHDEKSAS LUKU.
Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta, ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. — Herra Longinus Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa… Krywonos on, jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo. Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla… Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys… Eikö hän siis olekaan Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään, painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.
— Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.
— Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen juureen, — minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.
— Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.
— Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.
— Mutta missä kuningas on?
— Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:
— Että minä vielä näen herrani elävänä.
Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.
Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.
Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.
Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.
— Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.
— Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin auttamaan.
— Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.
— Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut — sellainen runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun… Kuinkas he voittivat niin väkevän miehen?
— Ampuivat hänet nuolilla…
— Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?
— Terveinä olivat, kun minä lähdin.
— Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä… Mutta kirkkoherra kielsi minua puhumasta.
Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän virkkoi:
— Armollinen herra…
— Mitä sinä tahdot?
— Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla? Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut omaisia?
Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen kysymyksestään. Hän sanoi nyt:
— Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin. Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä. Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta…Pelkäsin jo, etten koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että jo näytti ihan toivottamalta.
— Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.
— Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.
— No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?
— No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme kauas Jampolin taakse… Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin kielsi puhumasta…
Seurasi taasen hetken äänettömyys.
— Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne, sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä minäkin ennen teitä, mutta turhaan.
— Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi… mutta kun hän nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin, mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään, sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.
Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken liikkumatta ja kysyisi taasen:
— Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?
— Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti lähteä kuninkaan kanssa.
— En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?
— Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt ennenkuin Zamoscissa.
— Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, — mutta sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää heidät sellaiseen hätään?
— Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten kimppuun ja käskivät minun pelastaa… pelastaa… Jos minä olisinkin varma, ettei ilo tapa teitä… sillä Jampolin takana me löysimme… mutta kun kirkkoherra…
Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja sanoi lujalla äänellä:
— Kuka sinun kanssasi oli?
— Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin kasvot olivat muuttuneet.
— Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin käsin.
— Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, — tehköön kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän on rouva Witowskin luona.
Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui raskaasti tyynylle.
— Apua! kirkui Rzendzian, — herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden. Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden… Oikein kirkkoherra teki, kun kielsi puhumasta. Voi, herra kulta…
— Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. — Missä hän on?
— Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa. Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia kustannuksia matkalla.
Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:
— Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.
— Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?
— Anna vaatteet heti paikalla.
— Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.
— Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.
Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.
— Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä. Kas tuossa ovat vaatteet… Parempia ei saa armeenialaisilta silkkikauppiailtakaan… Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran palvelijan keittää sitä teille.
Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa, mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja, tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan Burlajn joukkoja.
— Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski huomauttamaan.
— Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, — en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban… Luulin heidän varmaan joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa kulkivat Zbarazia kohden.
— He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.
— Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi — ja siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.
Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:
— Kuinka niin?
— Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle, saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana. Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin: siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille, älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo — ethän vain lienekin petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.
— Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.
— Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa — Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva, sillä hän oli vallan kauhea naisten perään — Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski, (sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.
Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.
— Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?
— Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.
— Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, — sillä minä menehdyn ilosta.
Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban, Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän etunenässään kirkkoherra tupaan.
— Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti kirkkoherra.
Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa, arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä, vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.
— Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, — ja ilomme on sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.
— Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, — mutta kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.
— Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. — Jumala teitä palkitkoon.
Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.
— Eikä ilo tappanut teitä — sitä parempi! huusi Zagloba. — Eläköön Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen kanssaan. Oi mikä kavala kettu… Ruhtinas odottaa teitä molempia. Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia, hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!
— Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.
— Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet. Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä palkita, vastasi Skrzetuski.
— Mitäs niistä! huusi Zagloba. — Rauha on tehty, huono rauha, hyvät herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat. Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon… Mutta missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää saa häntä käsiinsä… Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on minun tytär-kultani?
— Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. —
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.
— Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.
— Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.
— Mennään, lisäsi herra Michal.
Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.
— Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.
He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään, keitä he olivat.
— Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. — Mutta keitä te olette?
— Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.
Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän, tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.
Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.
Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut, upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin kauniin, suloisen pään.
— Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja kohden. — Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme… Tytär-kulta!
Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi, että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia vastaan.
Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.
Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan hämmästyksen:
— Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan. Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!
— Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.
— Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat pitkin Toporowin kenttiä.
— Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.
— Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia odottaa pyövelin miekka.
Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:
— He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.
Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja, samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset pärskähtelivät hiljaisuudessa.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, — aivan samalla tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta — levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä… jollet nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin sotaan kuin naimisiin.
Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä viiksiään.
He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.
— Varma asia on, sanoi Zagloba, — että Chmielnickin kanssa pian jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei mene meidän ruhtinaan ohi.
— Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia, virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.
— Aivan oikein, sanoi Zagloba, — tarkoitukseni kyllä juuri oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun on ruhtinaan vankina.
Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:
— Kuinka? Miten?
— Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. — Jumalan sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon kimppuun.
— Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.
— Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen, hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.
— Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, — että Bohun oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.
— Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on huikentelevainen, sanoi Zagloba. — Bohunhan on hurjapää kasakka ja sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään. Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.
— Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.
— Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille, menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale, vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.
Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.
— Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. — Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin menettelisitte.
— Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. — Hän on sangen urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään anna hänelle mitään alentavaa tointa.
— Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.
— Amen, lisäsi Zagloba. — Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.
Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea. Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin. Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin, niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle. Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa, kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä. Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala oli antanut niin kauniin päivän.
Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen hänen jalkojensa juureen:
— Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.
— Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra Skrzetuski, — koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on kääntynyt parhaiten päin.
— Arvasinhan minä, sanoi poika, — että te olette miettinyt minulle palkinnon.
— Sano vain, mitä haluat.
Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään kiilsi viha ja vimma.
— Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!
— Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.
— Mitä sinä hänellä?
— Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki. Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa siis minun ensinnä maksaa hänelle.
Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.
— Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.
— Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
— Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää…
— Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli. Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle mitään.
Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:
— Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on minulle tehnyt?
— Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.
Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa. Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön. Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba lopetti näin:
— Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki, joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt lepää tuon kummun alla, se on hänen ansionsa.
Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.
— Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.
— Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain upseeriäänin. — Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön sankari! huudettiin yhä lujemmin.
Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:
— Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!
Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen niinkuin auringon valo yli maan.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille. Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.
Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän omaansa vastaan.