Tulevaisuudenunelmia

VII.

Mitä sattui oikeaan aikaan.

Kahdeksan päivää, kahdeksan iankaikkisuutta, oli kulunut siitä, kun Konny ensi kerran elämässään todenteolla oli kosinut — saman tekevä sitten, montako kertaa hän aikaisemmin seitsemänä viime vuonna oli tehnyt sen mielikuvituksissaan, koska yksikään ainoa näistä mielikuvituksissa suoritetuista kosimisista ei ollut rukkasten muodossa rikastuttanut hänen kokemuksiaan. Vasta horjumaton todellisuus oli päässyt antamaan hänelle tämän opetuksen, joka, ihme kyllä, verraten vähän vaivasi häntä nyt alussa, kun häneen vielä valtavasti vaikutti Herminen tunnollinen menettely hänen antaessaan selitystään. Mutta toiseksi muuttui asia, kuta enemmän hänestä häipyi tämä vaikutus ja hänessä samalla sammui myöskin toive, minkä aluksi kovin säteilevänä oli herättänyt Herminen puhe "ehdollisesta kihlautumisesta".

Mutta päivä päivältä jäivät ajatukset yhä yksipuolisemmiksi. Hänen mielialansa kävi kylmäksi. Lintujen laulu, auringon kesäinen säteily, ilman viehkeät tuulahdukset ja kukkien tuoksu eivät häntä enää pystyneet ilahuttamaan. Hän laski kierrekaihtimet alas, verhosi itsensä sikaarinsavupilviin ja istui aamusta iltaan liikkumattomana työhuoneessaan. Hän näytti jättäytyvän sellaiseen haluttomuuden tilaan, että hän tuskin sai ryhtyneeksi nostamaan vihreätä sohvapielusta, kun se luisui hänen päänsä alta. Lyhyesti sanoen, kaikki vähäkin ponnistus oli hänestä kidutusta.

Suruko sillä tavoin voi ilmetä?

Ei aivan surukaan, sellaisena kuin hylätty rakkaus sen masentuneessa sydämessä synnyttää, vaan kyllä toisenlaatuinen suru: suru sellainen, jonka täytyy kovasti koskea Konnyn laatuiseen omituiseen, ajattelevaiseen ja pohjaltaan jäykkään, ylpeään luonteeseen… nimittäin suru siitä, että äkkinäisyydessä on joutunut tekoon, jota koskaan ei saa peruutetuksi, vaan jonka ainiaaksi täytyy jäädä muistiin nöyryyttävänä tosiasiana.

Sairaalloisen tuskan vallassa hän nyt käänsi ja väänsi mielessään kysymystä, olisiko hän voinut joutua hankkimaan itselleen tämän kiduttavan muiston, ellei hän olisi saanut kerrassaan minkäänlaista yllykettä. Konny olisi tuntenut tyydytystä, jos olisi voinut syyttää tämän kiduttavan muiston tuottajaa; mutta rehellisesti ajatellen hän ei voinut muistaa ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän todella olisi saanut yllykettä. Pikemmin oli Hermine — joka arvatenkin aavisti hänen tunteensa jo paljon aikaisemmin kuin ne hänelle itselleen olivat selvät — pyrkinyt saattamaan heidän suhdettaan sellaiselle pohjalle, että yksinkertaisen, ystävällisen lähentymisen olisi pitänyt estää kaikki muu. Yksinpä tuon onnettoman kohtauksenkin aikana oli Hermine selvästi koettanut välttää asian kehittymistä sellaiseksi, miksi se sitten kehittyi.

Toinen kysymys oli, eikö Hermine sittenkin pitänyt hänestä, vaikka tukahuttikin tunteensa. Mutta tämä kylläkään ei kelvannut lohdutukseksi. Uskalsipa hän moittiakin sellaista heikkoutta, koska se loukkasi tuota miestä, joka merkillistä kyllä ei tahtonut sitoa Hermineä. Mahdoton oli kuitenkin ajatella, että kukaan mies voisi saattaa itsensä niin mahdottomaan asemaan, ellei otaksunut, että vaikuttamassa oli jalomielisyyden ohella varovaisuus, joka ehkä oli saattanut miehen aavistamaan tuossa nuoressa naisessa taipumusta hetkellisyyteen!

Tehdessään tällaisen johtopäätöksen ei Konny kuitenkaan voinut olla punastumatta. Oliko mitään osottamassa, että tämä johtopäätös oli muuta kuin kömpelö todistus hänen halustaan kannustaa epäluuloisuuttaan?

Kaiken lisäksi kävi häntä kiduttamaan se, että muisti vanhempiensa odottavan selitystä. Joka ilta teki hän päätöksen, että seuraavana aamuna matkustaa Sigesbergiin.

Kun sitten aamu tuli ja hän kaiken lisäksi muisti serkkunsa Amalian, pettivät hänen voimansa. Hän ei jaksanut käydä vastaamaan kaikkeen siihen, mitä häneltä tultaisiin kysymään. Ja jos hän matkustaisi suoraan ulkomaille, voitaisiin ruveta epäilemään asiata juuri sellaiseksi kuin se nyt todellisuudessa oli. Miten hän nyt kaksin kerroin katuikaan nimenomaan kutsuneensa vanhempiaan käymään Kronebyssä! Miten perin typerälle tolalle olikaan hän ylpeässä levollisuudessaan kaiken saattanut! Jospa ruvettaisiin häntä vielä nauramaan — häntä nauramaan! Se tosiaan vielä puuttui!

Tästä umpikujasta pääsi hän lopulta mahdollisimman onnellisesti, kun yhdeksännen päiviin iltana tuli kirje hänen isältään.

Kirje, kiireisesti kirjoitettu, sisälsi seuraavaa:

"Konny rakas!

Tänä iltana on tapahtunut jotakin, josta minun heti on ilmoitettava sinulle. Presidentti rouvineen ja tyttärineen saapui toissapäivänä tänne. Meillä on jo ollut pienet tervetuliaisjuhlat ja tulee myöhemmin suuremmat. Amalia, joka monet kerrat on kysellyt sinua, näyttää mielestäni tällä kerralla huolivan sinun poissaolostasi vähemmän kuin ennen. Hän on nyt kovassa touhussa tullakseen oppineeksi naiseksi, ja asiain niin ollen tutkii hän luonnollisesti sanomalehtiä, joihin hän ennen ei ole vilkaissutkaan. No niin, illalla huudahtaa hän yht'äkkiä, kääntyen isänsä puoleen: 'Kas tässä, isä, sanotaan että varatuomari Albert Ellers on nimitetty A:n kaupungin pormestariksi. Hän sai siis sittenkin tuon viran.'

'Onko hän joku tuttaviasi — ehkä ihailijoitasi?' kysyin minä, ollenkaan aavistamatta millaisen vaikutuksen vastaus tulisi tekemään.

'Ihailija — eipä sitä, mutta kunnon tuttava, muuten meidän paikkakunnan tuomarin apulainen. Kas, muistuupa nyt mieleeni jotakin! Olen kuullut, että hän on kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka parhaillaan kait oleskelee siinä seurakunnassa, missä Kroneby on… muuan rovastin sukulainen. Setä on ehkä nähnyt hänet? Hän kuuluu olevan tavattoman kaunis ja kyvykäs… muuan neiti von Stein.'

'Hänet näimme kirkossa, missä hän parin muun neitosen kera kokosi lahjoja uuden koulutalon rakentamiseksi', vastasi äitisi, jonka naisille ominaisella tahdikkuudella onnistui peittää hämmästyksensä.

'Sitten näimme hänet pappilassa, minne meidät kutsuttiin päivälliselle', lisäsin minä. Vanha valtiomies ei luonnollisestikaan koskaan joudu ymmälle, mutta muuten oli asia kylläkin omiaan häiritsemään mielenrauhaani. Onneksi tiedän, että sinä et ollut kovin kiintynyt häneen.

 'No, mitä Konny-serkku piti hänestä?' oli seuraavana kysymyksenä.
 'Eikö neiti Stein saanut armoa hänen silmissään?'

'Sinä kait parhaiten tiennet', sanoin minä nauraen, 'että Konny on tavallaan tylsämielinen mitä tulee kykyyn hurmautua miellyttävään naiseen. Hän ei välittänyt edes tulla mukanamme päivälliskutsulle, vaan ajoi kaikessa rauhassa kotiin…' Asian näin selvitettyäni riensin pois, muistaen että posti lähtisi tunnin kuluttua ja että minun joka tapauksessa oli tänään kirjoitettava.

En käy valittamaan asiaa. Tunnen sinut ja tiedän, että se olisi tarpeetonta, mutta en kuitenkaan voi muuta kuin pahoitella, että minun toiveeni sukupuun kasvamisesta eivät koskaan käy luonnistumaan.

Toinenkin seikka antaa parhaillaan minulle aihetta huolestumiseen ja, suoraan sanoen, myöskin jonkun verran mielipahaan. Sinun kummisi, kreivi L., joka tänä syksynä siirtyy lähettilääksi ————iim, sanoi minulle muutama päivä sitten, ollessaan täällä, että hän kovin mielellään antaisi sinulle paikan lähetystössä. Hän tiesi, että olit osottanut mainioita taipumuksia toimiessasi tilapäisesti isäsi yksityissihteerinä. Mutta vaikka vanha sydämeni sykki ihastuksesta ajatellessani, että sinä ryhtyisit johonkin, joka oikein olisi sukusi arvon mukaista, en uskaltanut muuta luvata kuin kirjoittaa ja ilmoittaa sinulle tästä imartelevasta tarjouksesta. Luonnollisestikaan en jaksa toivoa, että sinä suostuisit tarjoukseen. Riennä kuitenkin vastaamaan uutisiini.

Hellin tervehdyksin isäsi

Sigesmund von Z."

Tämä kirje synnytti voimakkaan vastavaikutuksen nuoren miehen koko sekä ruumiillisessa että henkisessä olemuksessa. Mikä odottamaton onni oli, että nyt, joutumatta väärien selitysten ja kiusallisten kysymysten esineeksi, sai tilaisuuden osottaa tavallista välinpitämättömyyttään.

Tämä juttu ei olisi hänen esiintyessään kotonaan, minne hän nyt heti päätti matkustaa, ollenkaan hullumpi opinnäyte hänen diplomaattisen uransa alkajaisiksi, sillä olihan tämän tarjouksen saaminen tällä hetkellä, jolloin hän ei tiennyt mitä tehdä, tosiaan kuin kohtalon viittausta. Miten hän ilahuttaisikaan vanhempiaan, ja vaikka hän aivan hyvin tiesi, että hän ajanpitkään ei jäisi tätä tietä vaeltamaan, niin olisihan hän kuitenkin osottanut ainakin yrittävänsä. Kun hän sitten, yhden tai parin vuoden kuluttua palaisi, täytyisi tämän onnettomuudenkin olla häipynyt hänen mielestään. Niin, se olisi varmaakin, sillä eipä hänen luonteensa mukaista ollut tunnehaaveilu tai epäjohdonmukaisuudet, ja ainoa epäjohdonmukaisuus hänen elämässään olisi, ellei hän saisi häipymään mielestään sellaista, miltä halveksien kieltää paikan muistissaan.

Mies sanansa takana — mies, tietoinen tahto!

Samana iltana kirjoitti hän vastaukseksi saamaansa kirjeeseen:

"Rakas, kallis isä!

Enhän aina voi kieltäen vastata siihen, mitä isä ja äiti niin hartaasti haluavat. Aion ottaa vastaan toimen, jota minulle on tarjottu, ja tehdä parhaani osottaakseni olevani niitten hyvien ajatusten arvoinen, joita toisilla on minusta. Mutta pyydän muistamaan, että näin teen vain kokeeksi. Ellen todellisesti mielly tällaiseen kaksoiselämään, niin käännyn takaisin. Mutta sen tapauksen varalta lupaan isälle, että valtiomiesuran asemasta antaudun silloin uralle, jolla uskon toimivani kunniaksi. Odottakaahan! Uusi eduskuntamuutosehdotus kiinnittää mieltäni. Minullahan on tilaisuus tulla valituksi valtiopäiville, joltakin niistä seuduista, missä meillä on maatilojamme.

Uutinen, minkä isä kertoi eräästä kihlauksesta, tuli sopivaan aikaan. En ole ollut pappilassa teidän täältä lähtemisenne jälkeen. Tämä kirje tulee vähäistä aikaisemmin kuin minä itse.

Isän kunnioittava poika

Konny.

J.K. On tarpeetonta sanoa, että haluan unohdettavaksi asian, josta oli kysymys täällä Kronebyssä… Se kuuluu menneisyyteen."

VIII.

Häämatkalla.

Kaunis aviopari oli se, joka kauneissa ja mukavissa vaunuissa ajaen eräänä mitä kauneimpana alkukesän päivänä oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen. Aika: kaksi vuotta sen jälkeen kuin edellisessä kerrotut tapaukset päättyivät siihen, että kertomuksen sankari ainaiseksi päätti haudata niitten muistonkin.

Mutta moni sellainen seikka, jonka arvellaan olevan haudattuna sydämen hautausmaahan, lepää siellä niin levottomasti, että sen on pakko nousta jälleen ylös, elääkseen elämäänsä uusissa muodoissa…

Maisemat maantien kummallakin puolella olivat erittäin ihastuttavia, ja tämä ehkä oli syynä siihen että vastanaineet katselivat ulos kumpikin akkunastaan. Vihdoin menettivät seudut kuitenkin kaiken komeutensa ja muuttuivat niin tyhjiksi, että ketään ei voinut huvittaa niitten katseleminen.

Nuori morsian veti ensin päänsä akkunasta ja kääntyi puolisonsa puoleen, joka hiukan hermostuneena naputteli pois tuhkaa sikaaristaan, joka ei oikein ottanut palaakseen.

— Ehkä sinä, Hermine, — lausui edellisenä päivänä avioliittonsa solminut aviomies, hänkin puolestaan kääntyessään akkunasta, jolloin saattoi havaita, ettei hänen kasvoillaan ollenkaan säteillyt mikään sulhasmiehen ihastus, — vaivaudut tupakansavusta?

— Myönnän, että niin tosiaan on, — vastasi kaunis Hermine hymyillen. — Näin ahtaassa asunnossa kuin vaunussa savu tosiaankin vaikeuttaa hengitystä.

Konny heitti sikaarin alasvedetystä akkunasta ulos, sanomatta sanaakaan. Savu ei ollut hänen polttaessaan tullut sisään.

— Kiitos, rakkaani! Ja nyt puhelkaamme hiukan. Sinä et ole hyvällä mielellä?

— Olen sillä mielellä, mikä on luonteeni mukaista.

— Sitä en usko. Uskon päinvastoin, että kun sinä nyt jo esiinnyt vaimollesi ritarina, jolla kypärin silmikko on silmillä, niin sinä mielessäsi suunnittelet avioliittoturnajaisia, missä aiot uudella tavalla käyttää aseitasi, kunnes olet saanut vastustajattaresi, ellei juuri heitettyä satulasta, niin kuitenkin niin pahasti horjautetuksi, että voit tuntea itsesi turvalliseksi.

Nuori vaimo lausui tämän kaiken kuvaamattoman iloisa sävy äänessään, mutta kuitenkin niin hieno ilve samalla ilmenevänä, että mies tunsi joutuvansa hämilleen, varsinkin kun hänen vaimonsa silmät, säteilevinä ja täynnä toista vakavampaa kieltä, kohdistuivat häneen.

— Jos sanon, että sinä hämmästytät minua, Hermine, niin ilmaisen sillä mahdollisimman lievästi, mitä ajattelen, ja jos lisään olleeni aina vakuutettu siitä, että vasta vihkimisen jälkeen oikein alkaa tuntea sen naisen, jonka on voittanut, mutta ei suoriutuakseen hänestä, niin luulen, että siitä saat selityksen umpimielisyyteeni.

— Ei, Konny, miten voisin niin tehdä, sinä kun lausut nyt kaksi aivan vastakkaista ajatusta. Hämmästyksen sanot olevan mahdollisimman lievän nimityksen sille mielentilalle, minkä vastaukseni sinussa herätti, ja kuitenkin selität olleesi valmis siihen, että vasta vihkimisen jälkeen opit tuntemaan sen naisen, jonka olet valinnut. Jos olit niin hyvin valmistautunut, miksi sitten hämmästyt, sanopa se?

— Olen hämmästyksissäni siitä, että kokemukseni voi alkaa näin aikaisin.

— Entä minun sitten? Eilen illalla, kun veit minut pappilasta ihastuttavaan kotiin Kronebyssä, olimme molemmat niin onnellisia, niin yksimielisiä, niin toivehikkaita. Mutta olimmeko ennättäneet muuta kuin suloisessa rauhassa juoda kahvimme aamulla, kun sinä ilmoitit minulle muuttaneesi matkasuunnitelmaamme? Meidän oli ollut määrä vasta ylihuomenna lähteä Sigesbergiin, mutta nyt oli meidän matkustettava heti, ja rakkaiden sukulaisteni ynnä koko suuren päivällisseuran oli annettava pappilassa turhaan odottaa meitä.

— Eiväthän he voineet joutua ensinkään meitä odottamaan, kun meidän jäähyväiskirjeemme saapui ajoissa heille.

— Mutta tällä tavoin saatoit heille heidän odottamattaan ansaitsematonta surua, melkeinpä loukkauksen.

— Mitä sinä vastustit niin vakavasti, että minä melkein aloin pelätä, että…

— … että olit kiirehtinyt liikaa käydessäsi kosimaan. Sellaisen, ystäväni, ymmärrän sitä paremmin, kun minäkin puolestani pelkäsin liiallista kiirettä pidetyn, havaitessani että mielipiteeni, jopa rukoukseni jäi aivan vaikutuksetta. Kuka vastikään naimisiin mennyt nuorimies, jos hän olisi sattunut saamaan päähänpiston, olisikaan (mikäli häntä eivät ole nuorenamiehenä aivan kokonaan piloille liehitelleet nuo naiset, jotka hienoilla silkkiverkoillaan kalastelevat rikkaita ja kuuluisia miehiä) ensimäisenä aamuna tahtonut pahoittaa morsiamensa mieltä?

— Tahdoin koetella sinua. Olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että sinä, antaen arvoa toivomukselleni, mielelläsi olisit luopunut yhdestä päivälliskutsusta tansseineen, vieläpä silläkin uhalla, että sukulaisesi olisivat joutuneet hiukan pettymään. Minuun koski kovasti, että niin ei käynyt. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut merkitä heikkoutta. Ja heikkoutta olisi ollut, jos olisin käynyt muuttamaan päätöstäni.

— Minä, Konny hyvä, — Herminen äänessä oli nyt sydämellisen hellyttävä ja lumoava sävy, — rohkenen uskoa, että sellainen myönnytys olisi ollut sinulle suurempi voitto kuin se, mitä odotit. Kiitollisuudesta olisin minä silloin luultavasti uhrannut oman toiveeni ja joka tapauksessa tuntenut itseni onnelliseksi. Usko minua, ettet noudata jalointa viisautta, jos ennakolta lasket voittosi ja määräät ne tottelevaisuussääntöjä silmälläpitäen… Kas niin, älä nyt valittele itseksesi, että äkkinäisyydessäsi vedit avioliittouurnasta arvan, joka olisi voinut olla parempikin, sillä, ankara ritarini, se olisi myöskin voinut olla huonompi. Nyt olet ainakin saanut vaimon, joka, vaikkapa hän ei tahdokaan hemmotella sinua (mikä varmaankaan ei edistäisi onneamme), myöskään ei ole laiminlyövä huolekkaasti hoitaa jokaista pientä silmua, josta voi odottaa kukkaa kasvavaksi meidän polullemme.

Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka vastaisi hänen toiveitaan.

— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että — ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä — kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?

— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.

— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut morsiuslahjojen joukossa.

Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen, jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.

Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi siinä suhteessa! Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein olisi yllätetty.

Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että mekin tutustumme sen sisällykseen:

"Hyvä neiti Hermine!

Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo ennen kuin matkustin ulkomaille.

Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.

Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja hienotunteisuuttani, sillä minun olisi pitänyt käsittää se, mitä käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.

Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala, en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni. Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.

Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan, eikö niin, luotimme toisiimme? Näitä todistuksia sympatiasta en kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän, pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?

Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa, tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää Kronebyssä.

Teitä kunnioittaen

Konny von Z.

 J.K. Olen väsynyt nykyiseen matkaelämään ja ikävöin rauhaa uudessa…
 Tahdotteko te auttaa minua tämän rauhan löytämään?"

Konny oli lukenut kirjeensä ja antoi sitä pitävän käden nyt velttona vaipua alas. Hän näytti niin vaipuneen mietteisiinsä, että nuoren aviovaimon mieli alkoi voimakkaasti liikehtiä.

— Mitä pidit sinä, — kysyi hän jyrkästi, — tässä nyt niin omituisena? Kun sinä kirjoitit vastauksesi, ei se ilmaissut, että sinä olit tehnyt tuollaisen havainnon.

— Mutta, — vastasi Hermine, rohkeasti kohdaten tutkivan silmäyksen, — mutta eihän siinä ollutkaan mitään, mikä olisi ristiriidassa tänään lausumani arvostelun kanssa, mikä kyllä selviäisi, jos minulla tässä olisi myöskin se kirje…

— Kas tässä se on. Olen pitänyt sitä mukanani aina siitä asti, kun sen sain, enkä häpeä sitä, että se jo on kulunut. Olen tutkinut sen useampaan kuin yhteen kertaan ja tutkin luultavasti vielä vastaisuudessakin. Miehelle, joka etsii aivan kokonaan muuta kuin rakkauden huumausta liitosta, jonka toisen sielun kanssa tekee eliniäkseen, hänelle on hänen pyyntöönsä tullut kirjallinen vastaus erittäin tärkeä asiakirja. Hänen täytyy voida luottaa sen totuudellisuuteen, ja minä luotan sinun…

Hermine sai Konnylta kirjeensä, mutta hän otti sen vastaan vavisten, sillä hän tiesi, että hänen miehensä silmät olivat suunnattuina häneen, ja hän tiesi samalla, että ehdottomasti tulisi punastumaan lukiessaan kirjeen toista kohtaa ja että viisasta ei olisi koettaa kääntyä poispäinkään.

— Hevosten käydessä näin hiljakseen ylös mäkeä, voisin hyvin kuulla, jos lukisit sen ääneesi, — lausui aviomies.

— Miten vaan tahdot, mutta on niin hirvittävän kuuma.

— Jos käyt levottomaksi…

— Minäkö levottomaksi? — Enpä toki…

Hermine avasi kirjeen ja alotti:

"Hyvä parooni Konny!

Vanha tyhmä ennakkoluulo saattaa naimattomat naiset kuvittelemaan, että heidän, vastatessaan tärkeimpään kysymykseen, mitä heille voidaan tehdä, täytyy peitellä tunteitaan, koska sellaisissa tapauksissa välttämättömäksi katsottu kainous sitä vaatii.

Pitäen varmana, että totuus teille on kallisarvoisempi, vastaan kiertelemättä. Sydämeni on vapaa, mutta se on säilyttänyt kyllin monta arvokasta muistoa teidän luonteestanne, teidän etevästä älykkyydestänne ja jaloista pyrkimyksistänne ihmisrakkauden palveluksessa, voidakseen vapaasti sanoa teille: 'Olen uskollisesti säilyttänyt teidän kuvanne'.

— Hermine, sinähän punastut! — Näin sanoen Konny keskeytti lukemisen.

— Mutta hyvä ystävä, onhan aivan toista lukea ääneensä sellainen tunnustus — vaimon, joka ei vielä ole ollut täyttä vuorokauttakaan naimisissa — kuin kirjoittaa se.

— Mutta mitä punastumista on jalossa ystävyydessä! Eikä sinun kasvojesi väri siinä kohden muuttunutkaan. Se muuttui sinun lukiessasi sanoja: "Sydämeni on vapaa".

— Voi, Konny! Et saa näin ruveta tutkistelemaan minua. Olihan tunnettu asia, että ensimäinen kihlaukseni oli tapahtunut vain äitini vuoksi. En ollut koskaan rakastanut ketään, kun opimme tuntemaan toisemme. Ja sinä tiedät itse, että pidätin sinua, sillä pelkäsin kiusausta. Sen jälkeen on minulle tehty kaksi tarjousta, mutta näissä tapauksissa minulla ei ollut niitä takeita, mitä sinulla oli minun syvän kunnioitukseni ja — ystävyyteni muodossa.

— Tuota selitystä, rakkaani, — ensi kerran käytti Konny niin hellää sanontatapaa, eikä se varmastikaan tulisi hänen huulillaan kulumaan, — en oikein tarkalleen käsitä, mutta en tahdo kiusata sinua. Lue nyt kirje loppuun.

— Mielelläni! Se on helppo jatkaa ja sisältää täyden sydämen pohjasta seuraavaa:

"Pidän velvollisuutenani ilmoittaa teille kuulleeni puhuttavan, että teillä on monia ja suuria vaatimuksia siihen naiseen nähden, jonka valitsette, ja olen ankarasti kysynyt itseltäni, onko minussa kyllin vakavuutta, lempeyttä ja ymmärrystä uskaltaakseni ottaa kantaakseni nämä kalliit velvollisuudet miestä kohtaan, jolla on niin suuret vaatimukset ja joka eräissä tapauksissa", — tässä Hermine pani painoa sanoille — "vaatii vähimmän siinä missä muut vaativat enimmän" — Senjälkeen luki hän lopun hyvin nopeasti. — Uskallan kuitenkin ottaa tämän vakavan, edesvastuullisen askeleen ja pyydän teidän uskomaan, että niin teen hartaasti rukoillen Jumalaa, että voisin osoittautua sen kunniata tuottavan luottamuksen arvoiseksi, mitä olette minulle osoittanut.

Sydämellisesti tervetulleeksi toivottaa teidät teidän uskollinen

Hermine Stein."

— Oletko nyt ymmärtänyt sen, mitä ennen pidit omituisena? — kysyi hän hiljaa.

— Kyllä, nyt olen sen ymmärtänyt, sinun korostaessasi sanoja, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua.

— Olen sittenkin. Sinä olisit luultavasti pitänyt hyvänäsi, mitä tahansa olisit saanut liiasta (mikä ehkä ei olisikaan edes ollut liikaa), jos olisi ollut kysymys naisesta, joka ei koskaan olisi ollut kihloissa.

— Jään sinulle vastauksen velkaa pitkäksi aikaa tulevaisuuteen. Nyt tulee juuri hevostenvaihto.

— Ja se estää sinua vastaamasta kysymykseeni, mikä sinut niin pitkän ajan kuluttua taas saattoi ajattelemaan minua, kun kerran tahdoit unohtaa?

— Siihen kysymykseen et tarvitse vastausta. Toimintani on siinä suhteessa puhunut kylliksi.

IX.

Appivanhempien luona.

Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja, joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen. Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin© näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet, joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä kukkulaisempi maa yleensä omaa.

Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.

Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista huudahduksista, jotka ilahuttivat hänen miehensä mieltä ja makua. Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin, arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.

Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle, Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:

— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää oikeassa värisävyssään.

Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin, sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:

— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata hänen isänsä isoisään!

Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia, kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy sanaan sopivaisuus.

— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.

— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden —- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt tulemasta mukanani tänne ja että hän vain puolittain lupasi edes hakea minut täältä… Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat miehet aina.

— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.

— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.

— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.

Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.

— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.

— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.

— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi… Sinä tiedät, että kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin, minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle, että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi! Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.

— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan vireillä.

— Se on selvää, tyttäreni… No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen. Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan menestymään.

— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä tällaista kysyttiin.

—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei tulisi kuulumaan?

— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. — Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun parista… Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle se näytti olevan suureksi helpotukseksi.

— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi päiväjärjestys.

Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?… Tuossahan tulee täti itse… Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?…

— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin, eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?

— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä hänen valtiaansa tahtoo.

— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.

— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa
Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö se ole kaunista? —
Hän katsahti parooni Sigesmundiin.

— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa purkamisessa?

— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.

— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. — Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin sentapaista!

— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi, että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen, nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?

— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.

— No, onnea vaan!… Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos minusta olisi tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.

Ja poissa oli hän kuin puhallettu.

Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.

— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä lapsellisuus!

— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi

— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele käytöstapasi muuttamista.

X.

Edelleen samoissa oloissa.

Hermine oli nyt järjestänyt yhden niistä kolmesta huoneesta, mitkä oli jätetty vastanaineitten käytettäväksi, miehensä työhuoneeksi. Kirjoituspöytä, kaikkine salkkuineen, oli täydessä järjestyksessä, sohvan lähellä oleva kirjahylly valmiina käytettäväksi lepohetkinä; pienellä pöydällä oli vesikarahvi ynnä jäätä ja soodavettä; siinä olivat näkysällä myöskin sikaarikotelo ja tulitikut. Akkunaverhot olivat parahiksi alhaalla, ja ikkunoitten alaosassa olivat vihreät ruukkukasvit luonnollisina kaihtimina.

Hermine seisoi kynnyksellä ja tarkasteli työtänsä. Hänen silmistään säteili sisäinen ilo, joka lisäsi hänen kukkeuttaan. Mutta mistä johtui, että näitten silmien teeskentelemätön ilme ikäänkuin verhoutui, kun hän tunsi miehensä askeleet? Hän loi nopean katseen kuvastimeen ja kävi kasvonilmeeltään hiukan kuin mielipahaiseksi huomatessaan kuvansa säteilevämmäksi kuin sen oikeastaan hänen mielestään olisi tullut olla. Hänen miehensähän ei tahtonut hurmautua hänen kauneudestaan. Sitä ominaisuutta ei hänen vaimonsa mitenkään saisi tavotella. Niinpä oli aamupuku, mikä Herminellä vielä oli yllään, tavattoman yksinkertainen ja vaatimaton, vaaleanharmaa väriltään ja kuosia, joka ei verhoamiseen nähden jättänyt toivomukselle mitään sijaa. Se erosi niin paljon, kuin vaan mahdollista on, Amalian liehuvasta puvusta, jossa oli nauharuusuja, pitsejä, nappeja ja koristuskaistoja.

Konny astui sisään.

Hermine kääntyi miehensä puoleen ystävällisesti hymyillen. Konny ojensi hänelle kätensä ja ystävällisesti pudistaen hänen kättään lausui vallan liikutettuna:

— Kas vaan, sellaista se on kun on nainut mies ja vaimolla on makua ja ymmärrystä! Ellet sinä olisi järjestänyt tätä miellyttävää huonetta minulle ja saanut sitä niin mukavaksi kuin väsynyt matkamies ikinä vaan saattaa toivoa, niin olisin nyt saanut ruveta hakemaan kaikkea tätä matka-arkuista. Kiitos, Hermine! Heittäydyn aluksi sohvalle. Sanelu täytyy lykätä toistaiseksi, sillä lörpötellessäni pehtoorin kanssa ovat kaikki aatokset haihtuneet mielestäni.

— Enkö saa tarjota sinulle soodavettä?

— Kyllä, kiitos! Ja istuudu sitten tähän viereeni ja kerro mitä pidät isästä ja äidistä — ja pikku rouva Amaliasta. Olen varma siitä, että galleriassa olet hyvin suoriutunut.

— Kyllä, sinun isäsi — rakastan jo hellästi ja lämpimästi appivanhempiani! — sinun isäsi oli luullakseni varsin tyytyväinen siihen taideaistln vähään, mitä osoitin. Mutta meitä häiritsi serkkusi, jota en oikein ymmärrä.

— Millä tavoin? Sanopa se minulle suoraan! Näytät epäröivän; älä tee sitä, Hermine! Miksi ei Amalia ole miellyttänyt sinua?

— Olisin kiitollinen, jos tahtoisit kysyä sitä äidiltäsi.

— Ei, en luule kiertoteistä olevan apua.

— Olkoon menneeksi: hän näyttää hautovan joitakin pikku ilkeyksiä sen vuoksi, että minä kieltäydyin seuraamasta anoppiani ja häntä ajelulle. Minä sanoin että järjestäisin kirjasi ja käsikirjoituksesi, koska sinä olit luvannut antaa minun kirjoittaa sanelun mukaan.

— Vai niin, no sitten ymmärrän asian! Hän luonnollisesti kerskasi omalla vapaalla asemallaan ja koetti pistellä sinua? No, se ei merkitse mitään! Vaimot voivat eri tavoin osottaa rakastettavuuttaan. Oletko varma siitä, että mitään muuta ei ollut kysymyksessä?

— Mutta oletko sinä, Konny hyvä, varma siitä, että on oikein sinun vaatia, että toistan tässä kaikki serkkusi pikku ajattelemattomuudet?

— Kyllä, siitä olen varma ja uskon ettei hänen lörpöttelyssään, tolkuttomassa kuten tavallista, se myönnettäköön, voi olla mitään salattavaa tai tärkeätä.

— Olkoon sitten. Kun hän väsyi katselemaan maalauksia, sanoi hän, että hänellä ei ollut hauskaa ja että hänen senvuoksi täytyi keksiä jokin pikku ilkeys. Hän lupasi hakea sinut, kertoakseen että hän luuli miehensä minun tähteni kieltäytyneen seuraamasta häntä tänne ja että hänen miehensä tuskin oli luvannut noutaakaan häntä. Mutta hän tuli heti takaisin, kädessään avoin kirje, joka oli tullut hänen mieheltään ja jossa juuri ilmoitettiin, että herra pormestari aikoi muutaman päivän kuluttua saapua tänne.

— Vai niin, hän tulee siis todellakin. — Veri hiukan nousi Konnyn kasvoille. — Ja tuo pikku lepakko todella arveli voivansa joillakin viattomilla salaviittauksilla herättää minun mustasukkaisuuteni! Mutta ole siinä tapauksessa aivan rauhassa, Hermine hyvä. Kun sinä et tuota miestä rakastanut teidän ollessanne kihloissa, olet sinä oleva viimeinen nainen maailmassa saattamaan levottomaksi miestä, jonka kanssa kaiken tuon jälkeen vapaan valintasi perusteella olet mennyt avioliittoon.

-— Mistä syystä lienenkin mennyt avioliittoon, — vastasi Hermine, — niin on varmaa, että koskaan en ole miehelleni noin loukkaavasta syystä antanut aihetta levottomuuteen. Mutta sitä tapaa, millä Amalia tahtoi hankkia itselleen ajankulua, pidin kylläkin sopimattomana, koska se sinussa olisi voinut herättää, jolleikaan juuri levottomuutta, niin ainakin ärtymystä, sillä hän käyttelee pikku aseitaan tavalla, johon kyllä ainakin jonkun verran sietää huomiota kiinnittää. Sinun on syytä muistaa tämä, jos hän joskus taas joutuu ikävystymään. Hän ei ole niinkään ajattelematon, enkä tahdo salata sinulta, että hänen mentyään sinun äitisi saattoi minut ymmärtämään, että Amalia tuntenee hiukkasen kateutta jonkin kokemansa pettymyksen vuoksi.

— Sellainen on vain äidillistä kuvittelua. Mutta miten lieneekin asianlaita ollut, niin luulin sinun, Hermine, olevan liian ylevämielinen katkerasti arvostellaksesi kilpailijaa, jonka olet voittanut.

— Konny, ammut sanoillasi tahallisesti sivu maalin. Olen yhtä vähän voittanut mitään kilpailijaa, jota sinä et ole koskaan ajatellutkaan, kuin minä olen osottanut katkeruutta Amaliaa, entistä muka kilpailijaani kohtaan. Olen huomannut sinut luonteeltasi epäluuloiseksi, ja yhtenä aviovaimon velvollisuuksista olen pitänyt sitä, että välttää huonojen vaistojen herättämistä. Mutta sinä taidat koettaa pidättää haukottelua, aiot ehkä nukahtaa hetkiseksi ennen päivällistä. Minä menen sillä välin pukeutumaan.

— Tee niin, Hermine hyvä. Taitaa tulla vieraita, kuten tavallista. En ymmärrä, miten vanhempani yhä jaksavat pitää kotinsa avoinna niin paljoille vieraille. Tahtoisitko sinä, että me eläisimme samaan tapaan?

— En, jos sitä vaan voi välttää.

— Se käy kyllä laatuun, kun vaan tahtoo.

— Sitä en usko.

— Mutta sinussahan on oikea vastustushalu. Miksi ei voisi järjestää elämäänsä makunsa mukaisesti?

— Sen vuoksi että niin monet henkilöt, tarkoitan varsinkin miehiä, ovat ennen avioliittoon menemistään muodostaneet kokonaisen joukon suhteita, jotka pakottavat heidät elämään aivan toiseen tapaan kuin elää sellainen, joka sinun laillasi katsoo henkiset harrastukset kaikkea muuta tärkeämmiksi.

— Ja joka on saanut seuraajattaren, joka…

— … on samaa mieltä miehensä kanssa. Voin hyvin ymmärtää vanhempiesi elämän. Mutta kiitän Jumalaa, Konny rakas, siitä että meidän elämämme ei ole tulemassa samanlaiseksi.

— Ja minä kiitän Jumalaa siitä, että olen saanut vaimon, joka ajattelee sillä tavalla.

* * * * *

Neljätoista päivää oli kulunut siitä kun vastanaineet tulivat
Sigesbergiin, ja kahdeksan päivää siitä kun seuraa lisäämään oli tullut
Herminen entinen sulhanen, herra pormestari Albert Ellers.

Tämä nuori mies, vaikkakaan hän ei ulkonaiselta olemukseltaan ollut aivan niin ylväs kuin parooni Konny, oli kuitenkin kieltämättä sekä arvokas ja hieno että miellyttävä ulkomuodoltaan. Ja hänen esiintymisessään ilmenevä huoleton sulavuus teki edullisen vaikutuksen; siitä ei vähimmässäkään määrässä ilmennyt, että hän olisi tuntenut itsensä huonommaksi vaimonsa rikkaita, ylhäisiä sukulaisia. Mitä tuli hänen suhteeseensa tähän levottomaan, liehuvaan vaimoonsa, niin ei hän näyttänyt ottavan pahakseen vaimonsa pikku yrityksiä osottautua pisteliääksi itsevaltiaaksi; pikemmin kohteli herra Ellers vaimoaan kuin pientä lasta, jota joskus täytyy hiukkasen hillitä.

Vanha isäntäväki osotti kiintynyttä kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta tätä kunniallista ja rakastettavaa nuorta miestä kohtaan, joka näytti olevan kuin luotu Amaliasta huolehtimaan ja jota tämä pikku naishenkilö, huolimatta kaikesta emansipatsionistaan, kuitenkin kaiken kaikkiaan ilmeisesti kunnioitti.

Miten sitte suhtautuivat Konny ja hänen vaimonsa tähän mieheen, jonka Konny havaitsi olleen hänelle paljon merkitsevämpänä kilpailijana kuin hän oli uskonutkaan? Koko olemukseltaan oli Ellers kuitenkin niin veljellisen avomielinen ja silti myös niin kunnioittava Hermineä kohtaan, niin ystävällinen ja myötämielinen hänen miehelleen, kuin ei koskaan olisi ollut muuta suhdetta heidän välillään kuin nykyinen. Siitä huolimatta Konny ei ollut aivan tyytyväinen… Ja Amalia, pyydystellen aina itselleen tilaisuutta pieneen ylimääräiseen hupiin, heitteli yhtämittaisesti pieniä viattomia ilkeyksiään.

— Rakkahin pormestari, enhän toki minä kaiketikaan ole niin vaativainen vaimo, että sinun aina meidän kävelyllä ollessamme tarvitsee tarjota minulle käsivarttasi. Ajattele toki serkkuasikin ja anna minun joskus saada osalleni Konny. Minä en ole ollenkaan mustasukkainen, eikä Konnykaan… Mutta miten lörpöttelenkään turhia! Konnyn otsalla on uhkaavammat pilvet kuin taivaalla onkaan, niin harmaa kuin sekin on… Hyi, Konny, miten huolimattomasti tarjoat minulle käsivartesi. Katso minun miestäni, hän on paljon huolekkaampi; niinpä näyttääkin Hermine tyytyväisemmältä kuin minä.

Tähän suuntaan oli Amalia-rouva väsymätön, ja jos hänen miehensä joskus loi häneen nuhtelevan silmäyksen, näytti hän tavattoman hämmästyneeltä, alkoi katsella oikealle ja vasemmalle pukuaan, nosteli sen ilmavimpia osia (hän oli aina puettu jonkinlaisiin liehuviin pukuihin) ja kysyi sitten rakastettavan lapsen ilme kasvoillaan: — Huomasitko jotakin, ystäväni, sano? Näitkö jotakin olevan epäjärjestyksessä?

Aviomies ei silloin luonnollisestikaan voinut antaa minkäänlaista selitystä, mutta onnettomuudeksi kuuli Konny kerran, kulkiessaan erään huvimajan ohi, missä pormestarin ja hänen rouvansa piti hoitaa kirjeenvaihtoaan, edellisen kutakuinkin vakavasti lausuvan vaimolleen:

— Kuulehan, Amalia hyvä, en pidä sinun viittailuistasi meidän ollessamme yhdessä Konnyn ja hänen vaimonsa kanssa. Sinun lörpöttelylläsi on kai jokin tarkotus, ja sinun vaikutteesi eivät voi olla puhtaat. Mitä oikein tarkotat? Tahdotko saattaa Konnyn mielipahoilleen?

— Mikä minut sellaista saattaisi tahtomaan? vastasi Amalia-rouva nauraen. — Serkkuni tietää kovin hyvin, että leikki ja pila kuuluvat luonteeseeni, kun sellaiselle päälle satun. Mutta sen sanon sinulle, sinä viisas lainoppinut, että juuri se vastenmielisyys, mitä sinä tunnet minun pikku lörpöttelyäni kohtaan, näyttää epäilyttävältä. Olen puolestani vakuutettu siitä, että sinä olet päässyt rakkaudestasi Hermineen, jos koskaan olet häntä rakastanutkaan, mutta eikö voi viattomanakin joutua epäillyksi, jos näyttää niin vaivautuneelta kuin sinä joskus, kun minä kehoitan sinua tarjoamaan hänelle käsivartesi?

— Sinä et ole hyvä vaimo, Amalia, kuu keksit kaikenlaisia hyttysenpistoja. — Herra pormestari sysäsi tuolin kolisten loitolle pöydästä ja otti hattunsa.

Konny ehti töintuskin välttää kohtausta, joka siinä hetkessä olisi tuntunut varsin tukalalta.

Puiston perimmäisessä, synkimmässä osassa heittäytyi hän nurmikolle ja alkoi lukea taskustaan ottamaansa vihkoa. Mutta mitä hän lieneekin lukenut vihkostaan, ei hän ainakaan saanut mieltään pakottamallakaan kiintymään siihen, mitä siinä puhuttiin kansantaloustieteestä, sillä hänessä oli jotakin, joka ikäänkuin väkisin työnsi hänen silmiensä eteen toisen tekstin, ja tämä teksti sisälsi seuraavaa:

— Tuo toinen mies rakastaa häntä vielä, aivan varmasti on asia siten!
Ja vaimoni ei ainakaan vastenmielisesti ole hänen seurassaan!

Harmistuneena käänsi Konny kuitenkin pian katseensa tästä väärästä tekstistä. Hän muisti että Amalian mies eräänä iltana, kun he molemmat kahden polttelivat sikaarejaan puistokäytävässä, avomielisesti oli kertonut hänelle syyn sekä kihlaukseen että sen purkautumiseen.

— Se oli, — sanoi hän suoraan tapaansa, — hyvä opetus minulle, ja olen siinä käsityksessä, että tuollaiset lastenkeskiset kihlaukset, joita määräämässä ovat vanhempien halut, ovat aina luonnottomia. Olisin epäilemättä voinut, kuten sanotaan, mielettömästi rakastaa serkkuani, joka on kerrassaan hämmästyttävän kaunis, älykäs ja kykenevä tulemaan miehelle mitä jaloimmaksi seuraksi. Mutta onneksi meille molemmille rakastin häntä enemmän ylpeänä, saavuttamattomana serkkunani, jonka sydän ilmeisestikään ei vapaaehtoisesti ollut minun, kuin omana vapaasti valitsemanani morsiamena. Olimme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että meidän ainakin pitäisi koettaa sopeutua yhteen, kun Herminen äiti kuolinvuoteellaan selitti, että hän ei voi kuolla rauhassa, ellei näe meidän käsiämme yhtyneinä. Koetimmekin aluksi käsittää suhteemme kauniin velvollisuuden määräämäksi, ja, toistan sen, Hermine olisi helposti voinut käydä minulle sanomattoman rakkaaksi, jos hän vaan olisi antanut minulle vähintäkään toivetta. Mutta heti kun aloin kyetä häntä täysin käsittämään, päätin ehdottomasti, että annan hänelle takaisin vapauden, jota hänen ylevämielinen luja luonteensa esti hänet pyytämästä. Se aika, jolloin voin tarjota vaimolle kodin, oli vihdoin tullut, ja vapautin hänet silloin, samalla kun tein vapautuksen täydelliseksi sillä tavoin, että pian sitten kosin sinun serkkuasi — joka, se on ilmeistä, on kovin erilainen kuin Hermine, mutta kuitenkin hyvin sopii minulle, joka ehkä olen hiukan hidas mieleltäni.

Kaikki nämä selitykset, joiden pyytämiseen Konnylla ei ollut minkäänlaista oikeutta, mutta jotka hänelle jalomielisesti oli annettu, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hän häpesi niitä outoja tunteita, joita Amalian hillitön kieli hänessä ajoittain herätti. Samalla vaivasi hänen omaatuntoaan se, että hän ei suoramielisesti puhunut vaimonsa kanssa asiasta. Mutta arka, pelonalainen tunne, mikä hänessä syntyi aina kun hän luuli voivansa liiaksi antautua aistinvaikutteiden valtaan, oli hänessä vallitsevana nytkin.

Tulisiko Konnysta koskaan onnellinen? Sitä hän ei ollut koskaan ollut, ja hänen sielussaan oli jotakin, joka näytti kieltävän häntä edes pyrkimästä sellaista tilaa saavuttamaan.

XI.

Sigesbergissä oleskelu loppuu.

Oli pormestarin ja hänen rouvansa lähdön edellinen päivä.

Parooni Konny seisoi akkunan ääressä työhuoneessaan ja katseli ikkunankaihtimien vihreitten säleiden välitse, miten hänen vaimonsa kauniilla pihamaalla hieno siro puku yllään (tänään olivat tulossa suuret jäähyväispäivälliset) näytti olevan mielenkiintoisessa keskustelussa serkkunsa kanssa.

Vastikään naimisiin mennyt aviomies ei koskaan ollut niin todellisesti kykenemättä koettanut kääntää katsettaan valitsemastaan seuraajattaresta. Vaikkapa hän ummisti silmänsäkin, näki hän vaimonsa syvät, tutkimattomat silmät, näki miten niitten syvyyden yli säihkyvä kimppu auringonsäteitä jäi luomaan valoaan tummansiniselle silmäterälle. Voivatpa tosiaan tuollaiset silmät hurmata miehen, ja tuo muodonkaunis vartalo, kuin taiteellinen uni, kauttaaltaan niin miellyttävä, ja koko tuo hieno naisellisen ihastuttavuuden, kainouden ja ylevyyden kokoomus, kaikki se oli kuin vartavasten luotu kiusaamaan ja vetämään aviomiestä kaikista terveistä ja sekä filosofian että moraalin avustuksella omaksutuista, jo aikoja sitten vakiintuneista periaatteista.

Tällä epäotollisella hetkellä sattui käymään niin hullusti, että hänet, vaikkei hän ollut mitään kuullut, yllätti kevyt kädenlyönti olkapäälle. Häntä puistatti ajatus, että se olisi voinut olla Amalia, joka täten olisi päässyt näkemään hänet kaiken ylvään arvokkuutensa täysin menettäneenä. Millainen aihe pienten, myrkyllisten nuolten heittelemiseen! Onneksi puhutteli häntä toinen ääni; tulija oli hänen äitinsä, mutta sittenkään hänestä ei ollenkaan ollut mieluista kuulla tämän iloisella leikillisellä äänellä huudahtavan:

— No, mutta onpa odottamatonta nähdä herra poikaani noin innostuneena!
No, no, esineen vuoksi kyllä kannattaakin poiketa vanhoilta raiteilta.
En kykene sanomaan sinulle, miten onnelliseksi tunnen itseni nähdessäni
Konnyni vihdoinkin joutuneen uudelle tolalle.

Mutta nyt kutsui nuori parooni kaikki apujoukot lippujen alle avukseen, ja ylpeyden, itserakkauden, stoalaisen tyyneyden ja kai puolueettomuutensa jättäneen valtiaskylmyyden johtajana oli syvästi haavoittunut miehekkyyden tunne.

Äiti aivan hämmästyi poikansa äkkiä muuttunutta kasvonilmettä.

— Äiti hyvä, minun pitäisi melkein tuntea itseni lohduttomaksi siitä, että äiti saa havaita pettyneensä. Mutta jos jotakin outoa näkyi kasvoillani, niin pelkäänpä, että se ei johtunut sen kauniimmasta syystä kuin mielipahasta. Onko tosiaan nähtävissä tarkemman harkinnan perusteella valmistettua pukua kuin se, mikä rakkaan vaimoni yllä nyt on? Hän tietää kovin hyvin, että pidän tummista väreistä, ja kuitenkin on hänellä vaaleankeltainen silkkipuku, ja pitsien sekä rusettien määrässä kilpailee hän jopa itsensä Amalian kanssa.

— Poika hyväni, pitsit ovat mustia, ja onhan hän sitäpaitsi kauttaaltaan mustan silkkishaalin Verhoama. Juuri siitä saa hän niin vakavan arvokkuuden koko olemukseensa.

— Niin, shaalin, joka täydelleen läpinäkyvästi peittää hänen kaulansa ja hartiansa.

— Sinä olet mieletön! Ei kait hän suurilla päivällisillä voi tehdä itseään naurettavaksi esiintymällä korkeakauluksinen puku yllään.

— Entä minun makuni ja minun horjumaton mielipiteeni…

•— Ne täytyy hänen jättää huomioonottamatta kunnioituksesta appeansa kohtaan, joka tulisi aivan tyytymättömäksi, ellei Hermine olisi huolehtinut ulkomuodostaan, jota appi ei halua miellyttävyydessä voitettavan. Hän kerskaa sitäpaitsi niin mielellään kauniilla miniällään, jonka tämänpäiväisen puvun hän itse on tilannut. Muuten on sinulle lohdutukseksi se, että sinä lyhyenä aikana, minkä tällä kertaa vielä täällä olette, ei muita kutsuja enää ole.

— No olisipa se edes hyvä! En pääse käsiksi mihinkään vakavaan työhön enkä perusteelliseen ajatteluun, niin kauan kuin tätä pintapuolista elämää jatkuu.

— Mutta, rakas ystävä, sinähän olet vast'ikään mennyt naimisiin!
Silloinhan on kuherruskuukausi!

— Tosin siitä perittyyn tapaan puhutaan, mutta minusta tuntuu siltä kuin avioliiton ensimäistä kuukautta tulisi nimittää orjantappurakuukaudeksi — silloinhan vasta aletaan sovitella yhteen erilaisia mielipiteitään, vaatimuksiaan, pieniä ja suuria tottumuksiaan. Tässä on ratkaistavana hienotuntoisuuskysymys, tässä sovinnaisuuskysymys, tässä siveydellinen, uskonnollinen, yhteiskunnallinen kysymys. Lyhyesti sanoen, omassakin mielessä on kaikki sikin sokin, eikä tiedä oikein, onko maanpäällä vaiko kuussa. Arvelen, että koko ensimäinen vuosi menee asioitten järjestämiseen ja yhteisen elämän saamiseen oikeille perusteille.

— Konny rakas, jos arvoisa pormestarimme, joka on saanut erään pikku Amalian kumppanikseen, pitäisi tuollaisen esitelmän, niin voisi siinä olla tottakin joukossa; mutta sinä, joka olet saanut sekä ulkomuodoltaan että avuiltaan niin mainion vaimon, sinä olet kiittämätön Jumalaa kohtaan noin puhuessasi. Pelkään, että sinä et kykene tuntemaan kotoista onnea.

— Onni, äiti hyvä, on kovin epämääräinen sana ja ennen kaikkea aivan horjuvainen käsite. Ihminen ei ole maailmaan tullut onnen vuoksi, vaan tutkiakseen ja työtä tehdäkseen. Elämä on liian vakava asia antaakseen suurta sijaa haavemielisyydelle.

— Mutta siinä tapauksessa haluaisin tietää, mikä voima se saattoi sinut ensin jättämään edullisen paikkasi lähetystössä ja sitten, ollessasi matkoilla, äkkiä kuin salama tulemaan Ruotsiin, ei meidän luoksemme, vaan toiseen kotiisi, minne et kuitenkaan tullut ennen kuin postin välityksellä olit kosinut ja määrännyt sekä kihlauksen että hääpäivän. Eikö tämä johtunut rakkauden ja onnen halusta?

— Se johtui halusta saada itselleni rauhallinen ja järjestetty koti, missä hyvä ja viisas vaimo hallitsisi ja olisi tuottamassa perhe-elämän luonnollista iloa. Tätähän olin niin kauan halunnut ja kun sain kuulla että Hermine rikottuaan aikaisemman suhteensa yhä eli vapaana, päätin minä, kauan harkittuani asiaa, viedä sen päätökseen. Mutta kas, nyt tulee rouvani sisään antaakseen appensa liehakoida häntä, ja tuossa tulevat ensimäiset vaunut.

— Hyvästi sitten, herra filosofi! Sinä kait pian alat harkita valmiiksi järjestelmää tulevan perillisesi kasvattamiseksi.

Äidin lausuessa viimeisiä sanojaan tuli Konnyn kasvoille kaunis vivahdus: niistä katosi kaikki kankea ja teennäinen, ja hänen huulillaan viivähti hetkisen lempeä hymyily.

Mutta nyt avautui äkkiä ovi, ja Amalian ääni kaikui läpi huoneitten. — Oletko sinä valmis, Hermine? Siunatkoon, onko Hermine jo alhaalla! Sitten varmaan toiset serkukset ovat tapaamassa toisiaan. Se on aivan hirvittävää, mutta sanohan, Konny, enkö ole mielestäsi soma, tämä ruusunpunainen silkkiharsopuku päälläni! Huolimatta pormestarinrouvan arvokkaasta asemasta, pukeudun mieluummin tällaisiin ilmaviin pukuihin. Katsos minua, sinä jörri, vai eikö minussa ole mitään katsomisen arvoista?

— Kyllä, mutta pelkään, että lennät pian pois monine liehuvine hameinesi. Miten voi kunniallinen nainen esiintyä tuolla tavoin pyntättynä? Sinähän olisit omiasi pikku prinsessaksi johonkin teatteriin. Mitä sanovat raatihuoneen herrat kaikesta tästä harsojen, nauhojen ja kukkien hetalejoukosta?

— He sanovat, että pormestarin rouva on ihastuttava. Hyvästi siksi, sinusta on entistä vähemmän mihinkään.

* * * * *

Suurten päivällisten päivä oli joutumassa iltaan, ja kun elokuu varjoineen juuri oli alkamassa, oli parooni Sigesmund, tehdäkseen juhlan kylliksi niitten nuorten parien arvoiseksi, joitten kunniaksi se annettiin, pannut toimeen komean ilotulituksen siinä osassa puistoa, mikä oli lähinnä: näky, jota aremmat vieraat katselivat parvekkeelta, mutta muut kävellen puistossa nauttimassa rauhaisasta, kauniista illasta.

Hermineä oli koko ajan niin ihailtu ja vieraat olivat niin häärineet hänen ympärillään, että hänen miehensä oli saanut katsella häntä vain kaukaa, puhuessaan paikkakunnan mahtimiesten kanssa politiikasta ja maataloudellisista asioista. Mutta kaikkein enimmin liehitteli Herminen ympärillä ihastunut appiukko. Hän, joka muuten oli mitä huomaavaisin kaikkia naisia kohtaan, asetti tällä kertaa miniänsä mitä ilmeisimmin etualalle ja nauroi vain, kun Amalia, liidellessään toiselta ryhmältä toiselle, väitti tuntevansa itsensä hirvittävän loukatuksi isännän huomaamattomuuden vuoksi.

Kävellessä täytyi kuitenkin vanhan herran, joka oli saanut osalleen paikkakunnan parhaimman naispuolisen huomattavuuden, jättää pojalleen oikeus saattaa vaimoaan. Ja Konny hämmästytti aika tavalla vaimoaan tuomalla käsivarrellaan lämpimän shaalin, jonka suvaitsi kietoa vaimonsa ympärille, minkä jälkeen aivan rauhallisesti otti hänen käsivartensa kainaloonsa.

Kaikki vieraat kehuskellen riemuitsivat parooni Sigesmundin kohteliaisuutta osoittavista menestyksellisistä laitteista, mutta kun suosionhuudot ja kohteliaisuudet hiukan hiljenivät, hajaantuivat kävelijät joka taholle, jolloin myöskin niille käytäville, joita muu ei valaissut kuin kalpea kuu, tuli yksinäisiä pareja. Liikkuminen olikin kyllä tarpeen, ennenkuin käytiin illallista nauttimaan.

Yhdelle käytävistä, joilla ei juuri ketään muita ollut, oli Konny vienyt vaimonsa.

— No, — sanoi hän, oltuansa ääneti verraten kauan, — sinun täytyy todellakin olla tyytyväinen saavuttamaasi huomioon! Miten erilaisin ovatkaan ne kevyet ja vilkkaat keskustelut, joihin tänään olet ottanut osaa, niihin verraten, joita meillä oli keskenämme ensimäisen tuttavuutemme aikana!

— Konny hyvä, sinä sanot tätä sillä äänellä kuin olisi sinusta ollut mieluisampaa, etten olisi herättänyt vähintäkään huomiota.

— Minunlaatuiseni aviomies ei suuresta seuraelämästä löydä mitään, mikä voisi häntä miellyttää, ei edes siinä tapauksessa, että hänellä on kunnia nähdä vaimollensa uhrattavan suitsutusta, josta korvaukseksi vaimo heittää ympärilleen rakastettavuutta, hymyilyjä, ajatuksia ja vaikutteita.

— Tuossa kaikessa, ystäväni, on niin vähän totuutta, että minä päinvastoin koko ajan, päivällisten alusta aina siihen asti, kunnes pääsimme kävelylle, elin todellista kaksoiselämää. Pintapuolista huomaavaisuutta ja kevyitä sanoja olen suonut niille, jotka minua ovat puhutelleet, mutta mieleni ja todelliset ajatukseni ovat olleet sinun luonasi. Eikö Konny kertaakaan tule luokseni, enkö edes saa sydämellistä silmäystä häneltä osakseni?

— Tuopa kuulostaa varsin kauniilta. Onnettomuudeksi on tunnettu asia, että huomiota osakseen saavat aviovaimot mielellään antavat ihmisten nähdä, että myöskin heidän miehensä osoittavat heille kunnioitustaan; mutta sitä sinä saat turhaan minulta odottaa.

— Niinkö väärin, ja nähtävästi tahallasi, ymmärrät minun tarkoitukseni! Minä en ole turhamainen enkä keikaile, ja kuu ikävöin sinua, tein sen sinun itsesi tähden, enkä siinä halpamaisessa mielessä, mihin sinun ei olisi pitänyt viitatakaan.

— Suo anteeksi minulle siinä tapauksessa, Hermine! Kaikki tämä touhu on tehnyt minut ärtyisäksi, ja kiitos sinulle siitä, että et osottanut olevasi loukkaantunut. Mutta yhdessä innostuneessa keskustelussa sinä toki tänään olit, jolloin varmasti olit kaukana minusta.

— Tarkoitat sitä keskustelua, missä ennen vieraitten saapumista olin serkkuni kanssa. Mutta siinäkin taas erehdyt. Puhuimme sinusta ja siitä, miten hyvä Jumala oli ollut, antaessaan minulle juuri sen miehen, jonka seuraajattareksi uskoin parhaiten sopivani.

— Ja mitä vastasi hän sinulle?

— Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että minun valintani olisi osoittautuva sitä onnellisemmaksi, kuta kauemmin olisin naimisissa, ja että hän oli Jumalalle kiitollinen siitä, että tämä onni oli tullut osakseni.

— Se oli jalosti sanottu, ja kauniisti sinäkin teit, kun ilmoitit sen minulle. Ole varma siitä, että hän on oikeassa; mutta voiko hän olla onnellinen?

— Hän vakuutti minulle olevansa onnellinen. Mutta nyt alkavat kaikki poistua puistosta. Illallisaika lähestyy, meidän täytyy seurata virran mukana.

— Viivähdä vielä vain vastataksesi erääseen muistoon. Kun alotimme häämatkamme, eivät sinun ajatuksesi avioliittosuhteesta nähdäkseni olleet aivan samat kuin nyt?

— Ne olivat samat, muita arvostelen nyt ehkä asioita vähemmän puolueellisesti.