Tulevaisuudenunelmia

XII.

Jäähyväiset ja kotiintulo.

Vanhemmilta otettavat jäähyväiset koskivat paljon enemmän Hermineen kuin Konnyyn, joka — huolimatta siitä, että mitä syvällisimmin rakasti vanhempiaan — ei kuitenkaan täysin hyvin viihtynyt lapsuudenkodissaan. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että Konnyn ja hänen isänsä mielipiteet tuskin missään yleisissä kysymyksissä soveltuivat kunnolla yhteen, ja muuten myöskin siitä, että alituinen vieraitten tulva tuntui hänestä samassa määrin vastenmieliseltä, kuin se pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi oli luonnollinen ja mieluisa hänen vanhempiensa mielestä.

Kun hän oli keskellä syväaatteisinta työtä, häirittiin häntä pyytämällä tulemaan alas jonkun vieraan vuoksi, ja jos hän silloin vastasi kieltäytyen, tuli parooni Sigesmund itse ovelle, selittäen aivan välttämättömäksi pojan tulemisen alas. Jos Konny sitten oli tottelemattoman pojan kaltainen, joka lupasi tulla, mutta ei tullutkaan, silloin astui sisään hänen hyvä, rakastettava äitinsä ja hyväili häntä, kunnes sai hänet lähtemään työpöydän äärestä.

Hermineä sekä appi että anoppi rakastivat lämpimästi. Mutta kyllä olivat heidän hänelle antamansa neuvot erilaisia, osoittaen heidän erilaista käsitystään siitä vaikutusvallasta, mikä miniällä olisi poikaan. Ehkä olisi oikeampaa puhua miniän tulevasta vaikutusvallasta, sillä tavallisista silmistä oli omiaan näyttämään siltä kuin Hermine koskaan ei tulisi kuulumaan sen luokkaisiin naisiin, jotka voivat vaikuttaa miehensä tunteisiin paljon vähemmän kuin hänen mielipiteisiinsä.

— Herttainen Hermine rakkaani, — sanoi parooni Sigesmund muutamia päiviä senjälkeen kun pormestari ja hänen puolisonsa olivat matkustaneet, heidän usein uudistuneeseen tapaan kävellessään taulugalleriassa, — olen vanha valtiomies, jota mitkään välinpitämättömät kasvonilmeet tai jäykkä käytös ei voi erehdyttää. Poikani on, avoimesti puhuakseni, hiukan umpimielinen ja luonteeltaan melkoisen pulmallinen. Voi näyttää siltä, että hän on kylmä mies, joka kaikessa menettelee varman harkitun ajatuksensa mukaan. Mutta usko minua, koettakoonpa hän miten tiukasti tahansa pysyä siinä mielestään onnellisessa vakaumuksessa, että hänellä ei ole mitään intohimoja, niin ei asia sittenkään ole niin, sillä muuten, totta vieköön, ei hän olisi melkein kaksi vuotta poissaoltuaan tullut kuin tuulispää tänne kotimaahan ja suoraa päätä kosinut. Kaikki riippuu nyt vain siltä, miten viisaasti käytät valtaasi! Viisaasti, siinä pääasia!

Kovin tarkkaavaisena oli Hermine kuullut, mitä oli sanottavaa hänen miehensä isällä, jota hän niin kunnioitti. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän kainosti, — että uskaltaisin uskoa viimemainittuun mahdollisuuteen, niin mikä on silloin mielestänne paras päämäärä, minkä saavuttamiseksi minun tätä vaikutusvaltaa pitäisi käyttää?

— Rakas tyttöseni, minä en koskaan koeta saattaa sinua sellaiseen, mitä ei rakkautesi, ennen kaikkea omatuntosi, hyväksy. Mutta eikö sinusta näyttäisi olevan kyllin arvokas päämäärä vaimolle saattaa niin lahjakas ja älykäs mies, kuin Konny on, luopumaan aatteittensa yksipuolisuudesta? Konny jättää kokonaan käyttämättä kaikki mahdollisuudet tehdä itsensä sopivaksi siihen, minkä tulee olla jokainoan kunnon kansalaisen velvollisuutena, nimittäin valtion palveluksen, valtion ehdottomia vaatimuksia noudattaen. Ajattele sitä, lapseni!

Punastuvana ja levottomana ymmärsi Hermine liiankin hyvin, mihin hänen appensa häntä velvoitti, ja hän tunsi itsensä kovin onnelliseksi päästessään vastaamasta, kun anoppi samassa astui sisään.

— Hyvä on, ystäväni, että tulit, — lausui vanha aatelisherra, — Sillä välin kun minä ratsastan Konnyn kanssa maita katselemaan ja saan häneltä joitakin hyviä neuvoja, niin saat sinä täällä jatkaa keskustelua rakkaan tyttäremme kanssa. Tiedät, mitä tarkoitan.

— Kyllä, — sanoi paroonitar, — tiedän kyllä, mitä minun mieheni ajattelee ja myöskin miten sinun miehesi suhtautuu asioihin, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä ajattelet Konnyn suhtautumisesta hänen isänsä niin oikeutettuihin toiveisiin?

— Voi, on aivan liian aikaista pyytää minulta sellaista arvostelua! Mitä määrättyjä käsityksiä niin arassa asiassa olisin vielä ehtinyt muodostaa itselleni? Hänen tarkat tietonsa, hänen parempi ajatuksen- ja tahdonvoimansa ovat minulle kuin vallituksena. Tarvitaan paljon aikaa, suurta kärsivällisyyttä ja kestävää rakkautta — rakkautta, joka ei perustu aistihuumaan eikä kiehtovaan keimailuun, vaan ylevään siveelliseen periaatteeseen ja henkisessä merkityksessä korkeaan havaintokykyyn — ennenkuin vallitukseen voi saada mitään sisäänpääsymahdollisuutta.

— Sinä puhut juuri niin, kuin toivoisin Konnyn vaimon käsittävänkin hänet. Mutta sanopa, etkö halua, että hän antautuisi valtiolliselle uralle?

— Sillähän hän kaikkein parhaassa ja todellisimmassa merkityksessä jo on. Mutta virkaan, valtiomiesuralle tai johonkin muuhun, missä hänen henkensä ei saa vapaasti liikkua, luulen… — Hermine vapisi ja keskeytti lauseen.

— Riittää, tyttöseni! Käytä sitten parhaalla tavalla valtasi tehdäksesi hänet onnelliseksi ja itseesi tyytyväiseksi, niin olet saavuttanut minun kiitollisuuteni.

* * * * *

Runsaan tunnin olivat vastanaineet olleet kotonaan. Kuusi viikkoa kestänyt häämatka oli nyt lopussa.

Menomatkalle kuvaavia olivat olleet kaikenlaiset pienet, hiukan epäromanttiset tuulenpuuskaukset, jotka yleensä eivät ole tavallisia päivää jälkeen häitten; sitävastoin oli paluumatkalla ollut vallalla toimettomuuden tyven, jolloin kumpikin aviopuolisoista harrasti — ei kahden rakastuneen tavoin tulevaisuuden maalaamista auringon ja taivaan kirkkain värivivahduksin — vaan pikemmin toinen toisensa hiljaista tutkimista kuin kahdesta eri leirien vartiopaikasta.

Konny tunsi itsensä tyytymättömäksi. Tähän vaikuttivat jo muistot menomatkaltakin; olihan hän silloin —- aivan satunnaisen oikun vallassa — osoittautunut eräänlaiseksi tyranniksi, joka tyhmän itsevaltaisesti oli nuorelle vaimolleen osoittanut, että tämän sukulaissuhteet eivät miellyttäneet häntä. Mutta vielä enemmän, jopa niin että hän tunsi suoranaista inhoa, kiusasi häntä tyytymättömyys siihen käytökseen, jota hän kuluneina viikkoina oli osoittanut. Kaikki oli ollut kieroa kauttaaltaan, mikä johtui siitä, että hän, sen sijaan että olisi päässyt rauhassa ja vakavasti alkamaan avioelämänsä, johtui noihin iankaikkisiin seuraelämän suhteisiin, missä hän ei ollut päässyt kertaakaan kunnollisesti ja vakavasti keskustelemaan vaimonsa kanssa.

Yleensä (se on hyvä sanoa) oli Konnylla elämässään ollut vain harvoja päiviä, jolloin hänessä jokin epäilys ei ollut pyrkimässä saamaan maaperää. Hän oli tuollainen ulkonaisesti voimakas ja realistinen luonne, joka kuitenkin sisäisesti oli mieleltään herkkä kuin mimosa. Hän vaati ihmistä olemaan täydellinen tai ainakin pyrkimään täydellisyyteen. Tämä sai aikaan sen, että hän katui melkein jokaista tekoaan, pelkäsi hätäilemisellä pilaavansa asiansa ja oli paljon epävarmempi jonkun tekonsa oikeutuksesta sen tehtyään kuin sitä ennen.

Erikoisesti vaivasi hänen mieltään se käsittämätön seikka, että he menomatkalla olivat joutuneet vertaamaan kosimakirjettä ja siihen annettua vastausta. Siihen oli syy varmastikin hänen vaimossaan, mutta aikaisemmin oli hän itse antanut aiheen siihen, että Hermine oli käsittämättömän rohkeasti alkanut laskea leikkiä "avioliiton turnajaisisia". Nyt oli kysymys siitä, miten kaikki tällainen parhaiten korjattaisiin heti kotiin päästyä.

Säälittä työnsi hän mielestään kaikki hempeäajatukselliset rakkaushaaveet, kun ne viekkaasti pyrkivät kuiskuttelemaan elämästä, joka ei oikein soveltunut hänen muodostamiinsa teorioihin kotoisesta onnesta.

Samaan aikaan teki Hermine havalnnoitaan, mutta ne eivät johtaneet häntä ollenkaan valoisiin toiveisiin. Päinvastoin kuin hänen miehensä, hän pelkäsi sitä, että uusi, yhtämittainen oleminen kahden kesken tarjoisi vähemmän kuin vastakuluneet viikot. Hänellä ei ollut nyt käytettävänään niitä pikku aseita kuin Sigesbergin seuraelämässä, ja hän pelkäsi olevan paljon vaikeampaa ja arkaluontoisempaa nyt löytää oikeita kosketuskohtia. Kuta enemmän hän koetti oppia tuntemaan miestään, sitä saavuttamattomammalta tämä hänestä näytti.

* * * * *

Tällä hetkellä seisoi nuori rouva, joka miehensä kanssa juuri oli pikaisesti tehnyt kiertomatkan läpi huoneitten, suuren peilin edessä makuuhuoneessa ja järjesteli hiuksiaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tässä pyrkinyt käyttämään sitä hyvää makuaan, mitä tähän asti oli osoittanut (vallankin oltaessa appivanhempien luona), tuntui hän päinvastoin tekevän parhaansa niin paljon kuin suinkin kätkeäkseen komeat hiukset, jotka luonto auliisti oli hänelle antanut. Hän suori ne sileiksi otsan kummaltakin puolelta ja peitti niskaan kootut palmikot parilla mustalla samettinauharuusukkeella Vaikea on sanoa tapahtuiko tämä tahallaan vaiko hajamielisyydestä, mikä johtui siitä, että hänen miehensä — syleiltyään häntä niin laimeasti, ettei sellainen kunnolla sopisi hopeahäittenkään jälkeen — oli kuiskannut hänelle, että he kahvin juotuaan menisivät kävelylle. Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi kuin jonkunlaista pelkoa ajatellessaan tuota kävelymatkaa, ei hän kuitenkaan ollut niin perin hajamielinen. Senvuoksi on mahdollista, että hän tahallisesti noin järjesteli ulkoasuaan.

— Liina! — huusi hän kamarineitsyelle, joka oli lähetetty pappilasta ja nyt makuuhuoneen viereisessä vaatekammiossa purki matka-arkuista vaatteita; — tuo tänne harmaa merinopukuni!

— Vapaaherratar kait tarkoittaa vaaleanharmaata silkkipukua?

— Tarkoitan sitä, mitä pyysinkin.

— Ei, herra varjelkoon, sopiiko se näin aamupäivällä, ja vielä ensimäisenä päivänä!

— Kiirehdi, ja salli minun sanoa sinulle muuan asia, Liina hyvä. En pitänyt, kuten muistanet, koskaan neuvoista enkä liiasta lörpöttelystä, kun olit minua palvelemassa pappilassa. Nyt pidän vielä vähemmän siitä, mutta ei sinun silti tarvitse pelätä, että minusta et saa hyvää emäntää.

Liina seisoi hiljaa, merinopuku käsivarrellaan, ja kun Hermine oli saanut tämän ynnä kapean, valkean kauluksen ja kalvosimet ylleen sekä, koristeeksi, kaulaansa pitkän kapean samettinauhan, joka oli kiinnitetty soljella, missä ei ollut muuta kiveä kuin yksi granaatti, muistutti hän pikemmin kveekaria kuin nuorta naista, jonka tulee esiintyä edukseen ensi kertaa käydessään uuden kotinsa aamiaispöytään.

XIII.

Kotoista järjestelyä.

Tultuaan valmiiksi meni Hermine kauniin ja hyvinjärjestetyn työhuoneen läpi etuhuoneeseen, missä versoi kokonainen kukkakokoelma ja missä hänen herransa otti hänet vastaan hymyillen kovin aurinkoisesti, mikä ilmeisesti johtui siitä, että hän näki vaimonsa olevan niin koruttomasti puettuna.

— Tuo puku on hyvin aistikas, lausui Konny — Vaimon ei koskaan pidä esiintyä keimailuhalua ilmaisevassa puvussa. Pukusi osoittaa, että hienotuntoisesti osaat löytää oikean tien.

— Ole vakuutettu siitä, — vastasi Hermine hymyillen, — että teen voitavani arvatakseni, mistä pidät.

Ääni kuulosti kuitenkin pikemmin velvollisuudentuntoiselta kuin lämpimältä.

— Päivällinen on valmis, — muistutti Konny. — Meillä ei ole mitään pitkiä kuhnuksia palvelemaan syötäessä, vain käskyläispoika, joka auttaa sisäkköä.

Päivällinen oli syöty ja kahvi juotu. Hermine, joka verrattoman rauhaisana ja arvokkaana oli aloittanut perheenemännän tehtävät, tuli nyt, hetkisen neuvoteltuaan taloudenhoitajattaren kanssa illallisohjelmasta, valmiiksi puettuna,, hattu päässään ja harso silmillään seuratakseen miestään kävelylle. Hän oli pysähtynyt avaraan, lehvillä koristettuun eteishuoneeseen, josta ovi johti mitä kauneimpaan maalaispihaan, jossa oli nurmikoita, kukkia, mummonaikuisia sireenipensaikkoja.

Tästä eteishuoneesta johti ovi Konnyn yksityishuoneeseen; siellä ei Hermine vielä ollut ollut. Hän naputti ovelle, joka samassa avattiin sisäpuolelta.

— Tuletko sinä käymään luonani? — kysyi Konny ystävällisesti.

— Enpä tiedä, olisinko uskaltanut. Mutta minua miellyttää tavattomasti tämä huone viheriöitsevine hämärineen, arvokkaine kirjahyllyineen ja koreine käsikirjoitusten peittämine kirjotuspöytineen, jolla auringonsäteet nyt leikkivät. Voi, annahan minun hetkiseksi istuutua sohvaasi! Kuulepas, ystäväni! Sinun kanarialintujesi laulu merkitsee — tervetuloa!

— Minäkin sanon sinut tervetulleeksi tälle omalle, tavallisesti rauhoitetulle alueelleni. Sinun pitää aina joskus tulla tänne minua auttamaan, ei vain siten että sanelun mukaan kirjoitat, mistä jutusta ei Sigesbergissä koskaan tullut oikein selvää, vaan sinä saat ottaa osaa työhöni vaihtamalla ajatuksia kanssani ja antamalla neuvoja.

— Voi, Konny, miten onnelliseksi tämä minut tekee! Sinä arvelet siis minulla olevan kyllin älyä, ymmärtääkseni sinua ja sinun aatteitasi?

— Olisinko muuten pyytänyt sinua vaimokseni? Mutta ei ole samaa ymmärtää kiusallista työtä koskevia ajatuksia ja aatteita kuin ymmärtää kirjailijaa itseään ja hänen maailmankatsomustaan.

— Siinä olet varsin oikeassa, mutta täten tulen sinua lähemmäksi, samoin kuin sinäkin meidän vakavasti ja rehellisesti keskustellessamme olet oppiva oikeammin arvostelemaan minua. Vanhempiesi luona teki elämä joskus meidät vieraiksi toisillemme, ja kuitenkin olen ollut miltei levoton siitä, että kodissamme joutuisin vielä kauemmaksi sinusta.

— Sinä olet tosiaan oikeassa, mutta toisaalta olet väärässäkin. Lapsuudenkotini, missä kaikki on järjestetty suuren maailman tyyliin, ei koskaan ole tahtonut oikein sopeutua makuuni — kaikkein vähimmin nyt, jolloin meidän, sinun ja minun, yhteiselämä on alkamassa. Ja se teennäinen ilmakehä, minne siellä jouduimme, olisi ehkä heittänyt varjoaan tähänkin rauhaisaan pikku kotiimme, ellet sinä ensi hetkestä alkaen niin yksinkertaisesti, viisaasti, miellyttävästi ja näennäisen vaivattomasti olisi mukautunut. Älä käy ääneen lausumaan, mitä minun nyt sanomastani ajattelet. Jatka vain samaan tapaan kuin olet alkanutkin — ja lähde nyt kävelemään.

Hermine varoi lausumasta ihastustaan. Hän alkoi tuntea ikäänkuin varmuutta, mutta ymmärsi täydelleen, että hän saisi kulkea monia eri teitä, ennenkuin saavuttaisi ikävöimänsä päämäärän. Tämä päämäärä ei ollut sen kaltainen, mihin hänen appensa oli viitannut. Oi ei! Tämä päämäärä oli vaimon, joka — sydän täynnä lämmintä, puhdasta ja jaloa rakkautta — tahtoo saavuttaa oikeuden saada näyttää aarteitaan, samalla kun hän vastavuoroon saisi ottaa vastaan ne, jotka, ikäänkuin salaperäisesti sinetöittyinä, olivat löydettävissä hänen miehensä sydämestä.

He eivät nyt istuneet haavikossa, vanhempien nuoruuden temppelissä, vaan omituisessa luolassa järven rannalla, ja siellä kaikui Konnyn ääni täyteläisenä, sointuisana, vakaana sävyltään.

— Se mitä nyt aion esittää sinulle, Hermine, voisi ehkä useammasta kuin yhdestä nuoresta vaimosta ja perheenemännästä näyttää melkoista vähemmän tärkeältä kuin kaikki muu, mutta tiedän että sinä et ajattele samoin — vaikka enempää en tiedäkään.

— Mitä oikein tarkoitat?

— Paljon riippuu siitä, miltä kannalta ottaa asiat itse talouden piirissä alusta alkaen, ja siinä maailmassa on isäntäväen ja palkollisten suhteella melkoinen merkitys. Minun ajatukseni mukaan tulee tämän suhteen olla avoin ja suora kummaltakin puolelta. Se ei saa palkollisten puolelta olla kunnioittavaa orjanelämää, missä kärsityt vahingot salaisesti korvataan jossakin muussa muodossa, eikä isäntäväen puolelta niin järjestelmällistä ylemmyyttä kuin eläisi isäntäväki saavuttamattomalla tasolla. Mitä arvelet asiasta?

— Arvelen, että järjestelmäsi täysin sopii taloon missä sinä olet isäntänä. Sinun olemuksessasi ilmenevä todellinen, lempeä ja kuitenkin ankara arvokkuus on tekevä, millaisen vapauden palvelijoille suonetkin, jokaiselle mahdottomaksi astua yli näkymättömän rajamerkin.

Konny punastui huomattavasti.

— Se, mitä minä esitin mielipiteeni mukaan oikeaksi, ei siis sopisi muuta kuin poikkeustapauksissa? Luonnollisesti tulee sinun aina vapaasti lausua ajatuksesi, mutta minuun koskee, että varmastikaan et hyväksy minun teoriaani.

— Konny, minä hyväksyn sen ja pidän sen toteuttamista tavoittelemisen arvoisena meidän oloissamme, mutta minä olen vakuutettu siitä, että monissa tapauksissa tämä palautuminen patriarkallisiin oloihin ei kelpaisi. Tarvitaan paljon henkistä voimaa ja suurta ihmisrakkautta osatakseen tällä alalla käydä oikeata tietä. Järjestelmäsi ei menesty, elleivät palkolliset suuresti kunnioita isäntäväkeään. Mutta minunkin vakaumukseni on se, että meillä tuollainen järjestely kyllä käy päinsä, ja tahdon tehdä kaikkeni auttaakseni sinua jaloissa pyrkimyksissäsi.

— Kiitos, Hermine. Me autamme toisiamme.

— Mutta ethän sinä vaan ole pahoillasi puheestani? Harkitsin, lausunko ajatukseni, mutta sitte ajattelin, että suhteemme muuttuisi sentapaiseksi pahaksi, jota tahtoisit välttää suhteessamme palvelusväkeenkin, ellen vapaasti lausuisi ajatustani, vaan olisin aina samaa mieltä kuin sinäkin. Sinullekin kävisi sellainen lopen ikäväksi.

— Niin, ehkä, luulenpa että sinä olet oikeassa. — Konny tähysti vaimoaan tarkkaavaisena, ja hänen kauneista, tummista silmistään välähti nopeasti salama, joka sattui suoraan Herminen sydämeen, saattaen sen nopeasti sykkimään. Mutta Herminellä ei ollut aikaa tutkia mitään niin nopeasti häviävää kuin salama on. Sitäpaitsi jatkoi Konny puhettaan:

— Nyt tulen toiseen, erittäin tärkeään kysymykseen, kotihartauteen! Tämän tulee olla joko oikea hartaushetki tai sitten jäädä kokonaan käytännöstä. Tiedät, että Sigesbergissä isäni on koettanut harrastaa kotihartauden kaunista aatetta, mikäli se nimittäin yhä todella on kaunis. Mutta sano, eikö tuntunut tuskaiselta, Sigesbergissä, niinä epämääräisinä iltoina, jolloin vieraat vaunut yksi toisensa jälkeen täynnä vieraita olivat juuri ajaneet pois ja keittiössä täydessä askareitten touhussa olevien palkollisten täytyi päätä pahkaa, ja luultavasti vain varsin vastentahtoisesti, tulla saliin kuulemaan isäni lukevan raamattua ja sitte veisaamaan virttä? Hän oli niin onnellinen, tuo minun vanha, hyvä isäni, siinä uskossaan, että hän siten oli rauhassa päättänyt päivän työn. En mistään hinnasta olisi tahtonut sanoa hänelle, että kun kerran aioin mennä keittiöön, siellä sivumennen sytyttääkseni sikaarini, niin kuulin keittäjättären, kaikkea muuta kuin hartaana, kiivaasti huutavan eräälle kamarineitsyelle, jonka piti ottaa silitysrauta tulesta: "Onko nähty mokomaa ilveilyä! Tulen aivan onnettomaksi, kun en koskaan ehdi ajoissa pestä herrasväen astioita ja sitten saan nuhteita emännöitsijättäreltä." — "Entä minä sitten", huusi toinen, "eikös nyt olekin kylmänä rauta, jolla minun juuri piti silittää esiliinani? Ukko voisi kernaasti lukea herrasväelle siellä sisällä ja antaa tällaisen raukan, jolla ei ole muuta kuin ilta käytettävänään, olla rauhassa." Mitä sanot sellaisesta, Hermine hyvä?

— Yhteinen kotihartaus on mielestäni tapa, jota voi suositella, mutta sen aika täytyy olla määrätty — lauantai- tai sunnuntai-ilta, ellei joku vieras käännä tapoja ylös alaisin. Sitäpaitsi täytyy palvelijattarilla olla, paitsi aivan hätätilassa, keskiviikko- ja lauvantai-iltapäivä vapaina, voidakseen tehdä omia töitään.

— Nytpä sinä olet kaksin verroin yllättänyt minut. Juuri samaa olin aikonut sanoa. Mutta hartaushetkinä en aio vain lukea lukua raamatusta, jota me muuten yhdessä joka ilta tulemme lukemaan. Tahdon samalla muutamin sanoin selvittää sellaisia kohtia, jotka muuten jäisivät heille hämäriksi… Niin, siten on asia järjestettävä… Mutta mikähän nyt tulee puheluamme keskeyttämään — mitä ääniä…?

— Voi, pappilan ylioppilaat siinä tulevat meitä hakemaan! Konny rakas, he ovat serkkujani!

— Ole rauhassa, Hermine. Menen heitä vastaan.

XIV.

Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä liiaksi.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kauniista kesäpäivästä (kotiintulopäivästä), jolloin pappilan ylioppilaat tulivat keskeyttämään Konnyn puuhia elämän järjestämiseksi kotoisessa, siveellisessä ja kristillisessä suhteessa. Mutta siitä huolimatta otettiin nuorukaisten iloiset äänet, vapaa leikillisyys ja lämmin kehoitus tulla seuraavana päivänä pappilaan päivällisille paljon lämpimämmän vastaan kuin Hermine oli uskaltanut odottaa.

Vakavissa asioissa oli päästy kohtaan, mihin ne helposti voitiin jättää, ja vaikka Konnyssa itsessään ei milloinkaan koko ylioppilasaikanaan ollut havaittavana hiventäkään tuollaista noitten nuorten herrain vapaata käytöstä ja rohkeata reippautta, niin ymmärsi hän kuitenkin sellaisen ja sieti sitä, tietäen että nuorukaiset piankin saisivat vaihtaa onnellisen kotielämän kuivahkoon opiskeluun. Eivätkä he aikoneet tulla kotiin edes jouluksi, vaan heidän piti viettää joulu sukulaisten luona, missä oli tarjolla nuoria, iloisia, kihlaamattomia tyttöserkkuja.

Mitä tuli rovastiin ja ruustinnaan itseensä, niin oli Konny aikaisemmin (kun Hermine oli ollut häntä heidän luokseen vetämässä) viihtynyt varsin hyvin heidän seurassaan, mutta sen jälkeen kun Herminestä oli tullut hänen vaimonsa, ei hän oikein hyvin voinut sietää sitä välttämätöntä tuttavallisuutta, mikä silloin tuli kysymykseen. Hänen mielestään ei rovasti uskonnonopettajana ollut kyllin ylevä eikä kyllin yksinkertainen. Rovasti ei ehkä ollut tahtonut saada vaikutuksia niistä filosofis-uskonnollisista teoksista, jotka täyttivät hänen kirjahyllynsä, mutta häneen olivat ne sittenkin vaikuttaneet, vaikka hänessä ei ollut sitä järjen ja sydämen suurta salaisuutta, mikä on tarpeen voidakseen eroittaa akanat nisuista. Vähän saivatkin hänen seurakuntalaisensa mielenylennystä kirkossa, huolimatta siitä, että rehellisesti koettivat pitää unta loitolla. Mutta kaikissa kunnallisissa asioissa rovasti oli mainio, eikä vähimmässäkään määrässä omasta hyvästään huolehtiakseen, päinvastoin. Ja sen vuoksi oli seurakunta joka tapauksessa tyytyväinen.

Ruustinna miellytti Konnya kaikkein vähimmin. Ajateltakoon hänen saamaansa vaikutusta, kun ruustinna tuon ensimäisen päivällisen jälkeen suvaitsi muitta mutkitta lausua: — Ei teidän täällä sukulaisissa ollenkaan tarvitse olla niin vieraita toisillenne ja pidättyväisiä, hyvät nuoret. Tiedetään kyllä, kuinka vastanaineet kuhertelevat keskenään!

— Ihmettelen, — lausui Konny kotimatkalla, — että tätisi, rakas Hermine, voi pystyä olemaan niin suorastaan mauttoman epähieno. Hän saattoi sinutkin aivan punastumaan.

— Ja sinut kalpenemaan, — vastasi Hermine naurahtaen.

— Me jouduimme kumpikin hämillemme — ja ehkä hän kyselikin sinulta jotakin?

— Ei kerrassaan mitään — ("mistä uskaltaisin mainita", olisi hän voinut lisätä).

Ei, kuhertavia kyyhkysiä ei tässä kodissa ollut muualla kuin kyyhkyslakassa. Suutelo aamutervehdykseksi, toinen toivotettaessa hyvää yötä, sekä kädenpuristus aterialta päästyä, siinä koko armastelu.

Mutta muuten oli näitten neljän kuukauden kuluessa kaikki mennyt mainiosti. Hermine oli ehtinyt varsin pitkälle kirjurintehtävässään, ja Konny oikein näytti olevan onnellinen noin loikoessaan sohvalla sikaari suussaan ja matkoilla tehdyt muistiinpanot kädessään, sanellen milloin niistä, milloin vaikutelmiensa nojalla muististaan; silloin tällöin, Herminen katseen ollessa kohdistuneena käsikirjoitukseen, tarkkasi Konny häntä, sensijaan että olisi katsellut muistiinpanojaan. Juuri sellaisena Hermine häntä tavattomasti miellytti, mutta jos Hermine innoissaan sattui työntämään komeita kiharoitaan, niin että ne vierivät hänen valkealle niskalleen, tai huomaamattaan heilautteli niitä sinne tänne, silloin Konny vuorostaan lämpeni ja kävi purppuranpunaiseksi, varsinkin kun Herminen avarat hihat työntyivät ylös ja kaunismuotoinen käsivarsi jäi vapaasti lepäämään kirjoituspöydän vihreälle veralle.

— Vaivaako sinua jokin, kun pysähdyt niin usein? — kysyi Hermine kerran aivan viattomasti ja hiukan malttamattomana.

— No, ei tämä aina niin helppoakaan ole. Epäröin eräässä kohdassa, jota en oikein muista.

— Enkö mitenkään voi auttaa sinua?

— Et vähääkään. Sinun täytyy käyttää tilaisuutta ja mennä hiukan lepäämään. Hermine-rukka, sinähän olet aivan kuuma!

— Kuuma, niin tosiaan, mutta innosta… Seuraan niin mielenkiintoisena, unohdan kaiken ja elän mukana. No mutta katsohan, hiuksenihan ovat käyneet elämään niin vapaasti, että minun täytyy korjata niitä. Hyvästi niin kauaksi. Näet, että olen asettanut mehun ja soodaveden pöydälle viereesi.

— Niin, sen juuri huomasin, kiitos vaan! Oletpa sinä huomaavainen vaimo!

Lyhyen aikaa tämän keskustelun jälkeen ilmestyi kuitenkin pilvi kodin kirkkaalle taivaalle.

Erääseen naapuritaloon oli tullut uusi omistaja, jolla oli suuri loistava perhe, täysikasvuisia poikia ja tyttöjä. Neitejä, suoria ja koreiksi laittautuneita kuin ranskalaisten muotilehtien mallikuvat, ja poikia: luutnantti, hovioikeudennotaari sekä ylhäinen kamariherra kaiken lisäksi, mikä ylevä henkilö oli oleskeleva sukulaisissa uudelle vuodelle saakka.

Jo heti paikkakunnalle saavuttuaan oli tämä perhekaravaani, joka täytti kahdet vaunut, käynyt vieraisilla parooni Konnyn ja hänen vaimonsa luona. Mutta vierailu tai oikeammin sanoen vierailijat eivät miellyttäneetkään Konnya, joka luontonsa koko voimalla inhosi kaikkea kevyttä painolastia, jollaista tässä oli melkein kaikissa perheen jäsenissä.

Vierailuun täytyi vastata, ja Konny oli jo silloin huomaavinaan, vaikka hän sitä ei sanonutkaan, että hänen vaimonsa uhrasi kovin kauan aikaa pukeutumiseen ja että tulos oli parempi kuin olisi ollut tarpeen. Palatessa oli hän vielä huonommalla tuulella, sillä luutnantti ja hovioikeudennotaari olivat olleet niin itsepintaisia huomaavaisuudessaan Hermineä kohtaan, että heidät pystyi voittamaan vain se ylimielisyys, jota osoittaen kamariherra suorastaan sysäsi heidät syrjään kuin itseoikeutettuna ottamaan lähimmän tuolin ja aivan viemään sanansijan äidiltään, sävyisältä naisihmiseltä, joka oli kovin ihastunut poikiinsa, joista tämä yksi nyt pian saattoi hänet vaikenemaan.

Isäntä puhui Konnyn kanssa, ja neidit muitten vieraitten kanssa.

Kotimatkalla puhui nuori aviomies tuskin sanaakaan, ja Hermine koetti turhaan huvittaa häntä, kunnes ilmoitti, että uusi tilanomistaja puolisoineen viikon kuluttua aikoi toimeenpanna suuret päivälliset koko seurakunnan säätyhenkilöille.

— Ja sinun tekee mielesi sinne, — lausui Konny hiukan kavalan ystävällisesti.

— Niin, jos se on sinun mieleesi.

Konny ei vastannut, mutta ei tehnyt mitään vastaväitteitä, kun kutsu
tuli. Kutsupäivänä hän vaan tarkkasi vaimoaan enemmän kuin tavallista.
Ja kun Hermine tuli etehiseen, puettuna päivällisille lähteäkseen, otti
Konny tahtomattaankin kolme askelta taaksepäin.

Hän oli jo niin pitkät ajat nähnyt Herminen, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, jolloin Herminellä oli ollut yllään musta silkkipuku, pukeutuvan ruskeaan tai harmaaseen kveekaripukuun, että häntä aivan häikäisi Herminen komea kauneus, jota hän ei tänään ollenkaan ollut koettanut keinotekoisesti peitellä tai estää näkymästä.

— Mitä tämä on, hyvä ystävä? — Hermine katseli miestään aivan levottomana.

— Aiotko sinä, minun vaimoni, joka niin häveliäästi pukeudut minun katseltavakseni, nyt tulla tämä ärsyttävä puku päälläsi päivällisille, esiintymään kokonaiselle joukolle töllisteleviä vieraita? Hermine, ketä on naimisissa olevan naisen pyrittävä ennen muita miellyttämään?

— Luonnollisesti miestään! Mutta voinko lähteä suurille päivällisille ylläni tumma, kaulaan asti kiinni oleva villapuku?

— Eikö minua muu puku miellytä kuin sellainen? Vai olenko minä tekopyhä? En pidä siitä, että aistimiani kiihotetaan, mutta vielä vähemmän voin hyväksyä sitä, että nainen, jonka minä olen luullut elävän vain minua varten, antaa kauneutensa kaikessa loistossaan toisten katseltavaksi. Älä kuitenkaan luule, että olen mustasukkainen!

— Et, et luonnollisestikaan! Mutta siveellinen tunteesi on niin ankara, että vaadit kieltäytymään mitä viattomimmista koristeista. En pysty miellyttämään sinua tällaisena.

— Kauhistun vaan sitä mahdollisuutta, että joutuisit vaikuttamaan pelkän kauneutesi voimalla. Hermine, rakkaani, jää kotiin!

— Voi, niin mielelläni!

XV.

Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheenisälliset tunnonvaivat. Kirje
Sigesbergistä.

Tämän päivän ilta tuli aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti.

Mutta aluksi se oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, sillä juuri kun Hermine oli lausunut ylläkerrotut sanansa mielellään kotiinjäämisestä, kuului rakennuksen edustalle saapuvien vaunujen ratina, mikä sai Konnyn odottamatta hämilleen.

— Mitä teemme, — puhkesi hän sanomaan. — Ensinnäkin voi palvelusväki saada aihetta juorujuttuihin, jos ilmaisen jonkin tekosyyn (mitä missään tapauksessa en tahdo) aiheeksi kotiinjäämiseemme, kun jo olemme valmiiksi pukeutuneet. Ja mitä voi kirjoittaa sopivaksi anteeksipyynnöksi? Enhän voi sanoa, että katsoin vaimoni olevan liian kauniin epäpyhien silmien katseltavaksi. No, nyt puhun tyhmyyksiä. Niin joutuu tekemään aina, kun on tehtävä jäykkä päätös. Seikka on, Hermine hyvä, se, että seuraelämä on minulle vastenmielistä ja että minun olisi kovin mieleeni, jos sinä joskus olisit samaa mieltä kanssani.

— Niinhän olenkin, Konny rakas, eikä sinun ennenaikainen leikinlaskusi ollenkaan herätä minussa itserakkautta. — Herminen äänessä oli mitä kaunein uskottavuuden sävy. — Ja enemmänkin, — lisäsi hän, — annan sinulle syyn, joka on omiaan käytettäväksi sekä poisjäämisemme vuoksi lähetettävään anteeksipyyntöön että palkollisille.

— Mikä syy se on? — kysyi Konny innokkaasti.

— Niin, katsos, juuri pukeutuessani tunsin niin pitkällistä huimausta, että pelkäsin pyörtyväni, ja kun Liina riensi keittiöön hakemaan kylmää vettä, tietävät toisetkin tytöt jo asian. Emännöitsijä oli silloin ihmetellyt, voisinko ollenkaan lähteä.

— Ja tästä et ole minulle puhunut sanaakaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan! — Näkyi, että Konny nyt pelästyi, sillä hän aivan kalpeni.

— Minä luulin, että sinä mielelläsi halusit mennä näille päivällisille.

— Minä! Mutta sano toki, mikä sinun sitte oikein tuli?

— En tiedä. Ehkä istun joskus liian kauan paikoillani?

Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat vaunut ajaneet pois, ja ratsastava lähetti kiirehti viemään paroonilta kohteliasta kirjelippua, missä pyydettiin anteeksi, että vapaaherrattaren äkillisen pahoinvoinnin vuoksi ei voitu kutsua noudattaa.

Tämän jälkeen ja sitten kun Hermine oli vaihtanut komean pukunsa valkeaan aamunuttuun ja istuutunut sohvaan, mihin hänen herransa oli määrännyt hänen asettumaan, alkoi edellä viitattu kaunis ilta. Konny luki ääneensä muuatta äskenilmestynyttä romaania, mutta ei siinä kyllin, hän kumartui tavan takaa hellästi ja levottomana huolehtimaan vaimostaan, korjasi usein pieluksia, jopa kerran suuteli vaimonsa poskeakin ja näytti kovin tyytyväiseltä. Mitä Hermineen tulee, tuntui hänestä siltä kuin olisi joutunut taivaan esikartanoihin.

Mutta mikään ei ole pysyväistä.

Seuraavana päivänä, kun Hermine taas oli pukeutunut harmaaseen pukuunsa ja siveästi pyyhkinyt otsaltaan kaikki kauniitten hiuksiensa muodostamat komeat kutrit ja aaltoisat kiehkurat, alkoi jälleen tavallinen kotielämä, ainoana poikkeuksena se, että Konny vielä tarkemmin piti silmällä, kun Hermine puhtaaksikirjoitustyössään kovin lämpeni ja kävi punaiseksi. Silloin täytyi Herminen lähteä kävelemään Konnyn saattamana. Mutta mitään muita hellyydenosoituksia ei ollut havaittavana.

Eräänä iltana lopulla viikkoa tuli Konnyn vanhemmilta tavallista paksumpi kirje, kuten näytti. Paitsi kirjettä isältä pojalle, oli lähetyksessä kirje miniälle ja edelleen, tämän sisällä, täti Louiselle osoitettu kirje Amalialta, nuorelta pormestarinnalta.

Kummankin aviopuolison lukiessa postiaan Konnyn työhuoneessa (Konnylla oli useita kirjeitä ja sanomalehtiä läpikäytävänä), tapahtui jotakin, jollaista ei kertaakaan ollut tapahtunut heidän naimisissa ollessaan; Hermine nimittäin puhkesi äkkiä itkemään, vieläpä varsin rajusti ja hermostuneesti.

— Hyvä Jumala, mistä on kysymys, Hermine, rakas vaimoni? — Konny, joka tällaisten yllätysten kohdatessa avioliittoelämässä ei ehtinyt kiinnittää huomiota ohjelmaan, hypähti ylös ja sulki syliinsä vapisevan, nuoren vaimonsa, joka nyyhkytti kuin lapsi siinä hänen olkaansa vasten.

— Mutta koetahan nyt toki puhua! Isän kirjeestä en huomannut, että kotona jotakin olisi hullusti.

— Amalian kirje… Voi, Amalian kirje!

— Mitä herran nimessä hän sitte kirjoittaakaan? Onko hänen miehensä vaarallisesti sairaana? — Konnyn lämpimässä äänessä oli aivan rauhallinen sävy.

— Kysymys ei ole hänestä. Odota, rakas Konny, ja suo anteeksi, että en tälle mitään voinut. Kaikki on kohta ohi, nyt voin paremmin. Mutta Amalian luottamuksellisuus äitiäsi kohtaan liikutti minua kauheasti.

— Miten voi Amalian luottamuksellisuus tehdä sellaisen vaikutuksen?

— Lue nyt kirje.

Hermine ojensi kirjeen Konnylle ja katseli häntä tarkkaan.

Konny otti ensin äitinsä kirjeen, joka oli vieressä. Se sisälsi seuraavaa:

"Rakas tyttäreni!

Tänään kirjoitan vain muutaman rivin, koska posti pian lähtee ja isä sitäpaitsi kirjoittaa kaikesta, mikä teidän mieltänne voi kiinnittää. Hänen ajatuksensa askartelevat kokonaan ensi vuoden valtiopäivissä ja viimeksi tänä aamuna kysyi hän minulta, luulenko että sinä kunnollisesti palkitset sen luottamuksen, mitä hän on sinulle osoittanut.

Sain äsken mukanaseuraavan kirjeen rakkaalta Amalia-raukaltamme. En koskaan epäillyt, kun hän oli täällä ja lentää lepatteli paikasta toiseen kuin oikea rasavilli, että hän oli tilassa, joka tavallisesti saattaa kevytmielisimmänkin naisen vakavaksi. Jumala auttakoon häntä, lapsi-raukkaa. Nyt on hän kaikkea muuta kuin hauskalla mielellä. Hän on oikein tehnyt minut levottomaksi.

Lähetä kirje minulle takaisin. Kun sinä ja hän ette olleet niin tuttavallisia keskenämme kuin olisin halunnut teidän olevan, tahtoisin että hiukan alkaisit tuntea myötätuntoa häntä kohtaan, ja olen vakuutettu että niin tulee käymäänkin.

Sinua hellästi rakastava äiti

Louise von Z."

Sanaakaan sanomatta otti Konny toisen kirjeen.

"Rakas, aina anteeksiantava täti!

Kirjoitan tässä aivan toisin kuin tavallisesti. Miksi salaisin tädiltä sitä, mitä muut vaimot pitävät kunniana ja onnena. Vasta palatessamme kotiin voin miehellenikin ilmoittaa asian, ja hänen täytyi luvata, ettei kirjoita siitä. Mielettömänä, kuten aina, tahdoin että kaikki tulisi yllätyksenä

Nyt olen kuitenkin niin kokonaan muuttunut, että minä, joka olin niin rohkea, nyt olen kuin pelästynyt lapsi. Luulen että en jää elämään senjälkeen, täti. Niin, uskon varmasti siten. Miten väärin on mennä naimisiin… Ei, se oli synnillinen ajatus! En paljon tiedä, mitä sanon, mutta tulen sitä onnettomammaksi, mitä lähemmäksi aika tulee — ja nyt se on lähellä. Jos jään elämään, tulee minusta toinen ihminen; mutta jos tämä kirje on viimeinen, niin suokaa anteeksi ymmärtämättömälle

Amalialle.

J.K. En uskalla näyttää tätä kirjettä miehelleni. Hän tulisi tavattoman huolestuneeksi. Hän vaalii minua mitä hellimmin."

— Niin, — sanoi Konny syvästi myötätuntoisena, — hänellä, tuolla mies-raukalla, olisi tosiaan syytä käydä vähän enemmän kuin huolestuneeksi. Niin kevytmieliseksi olennoksi, kuin on ollut, ei Amalia enää tule, ja tuollaiset aavistukset johtuvat vain heikkoudesta ja puuttuvasta luottamuksesta Häneen, joka yksin voi auttaa.

— On vaikea päättää, kun mieli on sairas, — tuumi Hermine puoliääneen.

— Ei, täytyy otaksua, että vaimo, joka on joutumassa äidin pyhään asemaan, rauhallisesti voi luottaa siihen, että kaikki käy hyvin. Minusta on paljon käsittämättömämpää se vaikutus, minkä kirje teki sinuun. En voi ymmärtää, miten Amalian kirje, Amalian, joka minun silmissäni tämän jälkeen on paljon paremmassa valossa, on vaikuttanut niin voimakkaasti. Sano minulle asia suoraan! Sinä varmaankaan et ole oikein terve?

— Ehkäpä en ole. Älä kiusaa minua nyt juuri kysymyksilläsi. Huomenna ehkä voin vastata.

Jos sanomme, että Konny oli aivan kokonaan hämmästynyt, ei se olisi liiaksi sanottu. Tämä ärtyisyys, varsinkin äänessä, ja häntä, Konnya, kohtaan!

Konny lähti, sanomatta sanaakaan. Hän oli hämmennyksissään, ja hämmennys ilmeni, ensi kertaa hänen elämässään, niissä käskyissäkin, joita hän antoi. Tämä saattoi hänet yhä pahemmalle tuulelle.

XVI.

Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.

Seuraavana päivänä päätti aviomies osoittaa, että hän ei aio sietää enempiä kärsivällisyyden kokeita. Hän ei pyytänyt enempiä selityksiä, hän näytti kokonaan unohtaneen heidän keskustelunsa, oli koko aamupäivän metsästämässä ja otti iltapäivällä mitä kohteliaimmin vastaan pappilalaiset, jotka kovin sopivaan aikaan tulivat vierailulle. Rovasti vietiin kahvia juotua isännän omaan huoneeseen, missä käsiteltiin kirjallisia väittelyitä ja eräitä seurakunnan asioita. Rovasti oli, kuten aikaisemmin sanottu, tavallinen maailmanmies. Ruuslinnalla, joka oli pieni, hyvä ja jumalaapelkääväinen nainen, hiukan juoruileva ja hiukan ikävä, oli nyt aivan mainio tilaisuus ottaa Hermine viattoman tutkimuksen alaiseksi. Ruustinna voi niin harvoin päästä käsiksi nuoreen rouvaan, omaan lihalliseen sisarentyttäreensä.

Ensinnäkin kertoi ruustinna, ikäänkuin johdannoksi, miten käsittämättömän epämiellyttävää oli ollut, että vastikään pitäjään tulleen herrasväen, majuri von Halensin, Annebyn herran, piti olla suurille päivällisilleen saamatta pitäjän kerrassaan hienointa perhettä.

— Vakuutan sinulle, rakas lapsi, että majuri oli puolittain loukkaantunut, majurinrouva pahoillaan, neidit harmissaan ja kolme poikaa, kamariherra, luutnantti ja hovioikeudennotaari, vallan lohduttomina. Epäilen että miehesi on mustasukkainen kuin turkkilainen. Miten rumaa se on! Eivät kai nuo kiltit herrat sinua syö. Sano suoraan, miten asia on, Hermine. Sinä tiedät, että en asioitasi muille puhu.

— Mutta, täti hyvä! En salli, että Konnya niin väärin ymmärretään. Seikka oli se, että minua pukeutuessani alkoi siinä määrin pyörryttää, että lysähdin tuolille istumaan, ja ellei Liina olisi kiireisesti tuonut kylmää vettä, en tiedä koska olisin tointunut. Asioitten niin ollen oli vaikea lähteä matkalle, ja kun mieheni näki tilani, oli hän kyllin ystävällinen lähettääkseen sanan ja jäädäkseen itsekin kotiin.

— Sitä hän varmaankaan ei tehnyt mielellään, — tuumasi ruustinna viekkaan näköisenä. — Oletko muuten tyytyväinen Liinaan? Se pikku heilakka piti pappilassa aina puolensa, enkä luullut sinun tulevan olemaan häneen oikein tyytyväinen.

— Liina on oikein hyvä ja uskollinen palvelijatar.

— Hän tietenkin pelkää isäntää. Konnyhan herättää niin kunnioitusta!

— Se on totta, mutta sekä palkolliset että tilan kaikki alustalaiset pitävät hänestä hänen ystävällisyytensä ja oikeudentuntoisuutensa vuoksi.

— No niin, mitä palkollisiin ja heidän oikeuksiinsa tulee, huolinee hän vähän ajan tavoista. Hän lienee varsin myöntyväinen joissakin asioissa, mutta joissakin taas tavattoman ankara.

— Ankara hän ei ole muussa kuin siveyssuhteiden ja muuten siveellisten tai uskonnollisten velvollisuuksien ollessa kysymyksessä. Hän on aina ollut ankara itseään kohtaan ja vaatii hyviä tapoja ja kunniallisia mielipiteitä kaikilta, jotka ovat hänen alaisiaan.

— No, jätämme hänet nyt rauhaan. Pidän hänestä joka tapauksessa, koska hän oli ystävällinen ylioppilaitani kohtaan. No, jumalan kiitos, ne vasta ovatkin poikia, ja kyllä hän voi tehdä paljon heidän hyväkseen, tulevaisuudessa luonnollisestikin. Sanohan, pitäähän hän paljon heistä?

— Ole varma, täti hyvä, siitä, että Konny ei koskaan unohda uusia sukulaisuussiteitään; hän sekä hänen isänsä varmaan tekevät kaiken, mitä voivat, ollakseen pojille avuksi.

— Kiitos, ystäväni, sinä lupaat varmaan myöskin, että naapurisovun vuoksi käytte Annebyssä majuriiaisten luona. Kun sinä nyt tulet terveeksi, täytyy rauha pitäjään palauttaa täydelleen siinäkin suhteessa.

— Niin kovin terve en ole vieläkään… Tiedän, että täti…

— Älä sano mitään, lapseni. Ymmärrän kaiken!

Nyt johtui keskustelu uudelle uralle ja sen keskeytti vasta tiedonanto, että pöytä oli katettu, ja herrojen saapuminen.

* * * * *

Vieraitten lähdettyä tuntui Hermine odottavan, että hänen miehensä siirtäisi keskustelun koskemaan sitä vaikutusta, minkä Amalian kirje oli tehnyt, mutta niin ei käynyt. Konny ei huomannut, että Hermine näytti jonkun verran liikutetulta, ja jos hän sen huomasikin, niin otaksui hän sen olevan luonnollista seurausta Herminen edellisenä päivänä antamasta ärtyisestä vastauksesta. Katumus oli terveellistä! Hermine ei saanut tottua menettelemään sillä tavalla.

Käveltyään ääneti muutamia askeleita edestakaisin vierashuoneessa, missä he olivat, lausui Konny aivan äkkiarvaamatta: — Millaisen tehtävän on isä sinulle antanut, mikä tehtävä sinun olisi tullut ottaa niin vakavalta kannalta?

— Tehtävä oli sellainen, että sitä ei olisi pitänyt antaa minulle, — sanoi Hermine surullisena. — Isän, niin hyvän kuin sinun isäsi on, niin viisaan, pitäisi toki tuntea poikansa kylliksi ymmärtääkseen, että tämä ei koskaan antaisi vaimonsa vähimmässäkään määrässä vaikuttaa itseensä. Hänen toiveensa tunnet sinä, sen toiveen, että sinun valittuna valtiopäivämiehenä pitäisi edustaa maatasi, Sinä olet ennen syntyperäsi oikeuttamana aatelismiehenä ollut mukana valtiopäivillä, mutta siihen hän ei ole tyytyväinen. Mutta naurettavaahan oli puhua asiasta minulle, jolle ei tunnusteta minkäänlaista arvostelukykyä sellaisissa asioissa.

— Niin, siten näytät sinä itse tosiaan arvelleen, kun et ole minulle puhunut mitään asiasta. Mutta sanohan — jos jaksat käyttää sitä rauhallista ja sopivaa puhetapaa, jota eiliseen saakka aina olet käyttänyt — miksi, mielestäsi, isä kääntyi sinun puoleesi?

— Miksikö?

— Niin, olehan hyvä ja sano!

— Siksi kaiketikin, että hän arveli minun mahdollisesti tulevan saamaan hiukkasen vaikutusvaltaa mieheeni.

— Ja sinä et ole katsonut ansaitsevan vaivaa yrittää?

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Onko yritettävä mahdotonta? Emme tosin ole vielä olleet naimisissa puoltakaan vuotta, mutta se on riittänyt osoittamaan minulle, että sinä kyllä sallit minun olla mukana kantamassa sinun kirjallista työtaakkaasi ja myöskin perehdytät minua maataloustöihin, mutta olet sitä mieltä, että kaikki valtiolliset mielipiteet ja niistä tehdyt johtopäätökset ovat kerrassaan minun käsityskykyni ulkopuolella. Ja jos sinusta tulisi valtiomies ja joutuisit jonkinlaiseen virkaan, niin katsoisit kaikkien siitä johtuvien kysymysten myöskin olevan minun käsityskykyni ulkopuolella. Kirjallisuus, eräiltä osiltaan, karjatalouden hoito ja, tietysti, siveelliset periaatteet, mikäli kotoisen elämän tasapainossapitäminen sitä vaatii, kas siinä se, mitä ymmärtämään täydellisen miehen kanssa avioliitossa olevan vaimon on tarkalleen rajotuttava! Ei, se on totta, myllylaitos ja uuden tiilitehtaan hyöty ovat myöskin aloja, joita voin tutkia, — jos huvittaa!

Konny tarkasti vaimoaan samanlaisin silmin kuin katsellaan luonnonilmiötä, jota ei ole luullut koskaan pääsevänsä näkemään.

— Hermine, — sanoi hän vihdoin, hyvin lempeästi, — mikä sinua vaivaa?

— Minäkö sen tietäisin! Mutta kun sinä kysyit minulta, miksi en käytä vaikutusvaltaa, jota minulla ei ole, jouduin minä, sen myönnän, kuohuksiini. Niin oikein, minä olen kuohuksissani! Mitä muuta tahdot?

— Niin, jos sallit, niin sanoisin alkavani käsittää, että sinä et voi hillitä malttamatonta luontoasi. Eilen illalla pyysit, etten sinua kiusaisi kysymyksilläni, ja tänä iltana näytät olevan mielentilassa, joka kehoittamalla kehoittaa minua kysymään, mikä sinut oikein on muuttanut. Tiedä, että sen sijaan että sinulla muka ei ole mitään vaikutusvaltaa mieheesi, miehesi päinvastoin, jos se todenteolla voi sinua ilahuttaa, tosiaan antautuu valtiolliselle uralle. Mutta muista, Hermine, että minun isälläni on vanhanaikuiset, ylimykselliset periaatteensa ja niitten mukaiset tarkoitusperät. Minun periaatteeni ja tarkoitusperäni ovat toiset, mutta hän ei usko sitä, vaikka asian niin pelkääkin olevan. Ja kun tämä asia nyt on ratkaistu (Konny katsoi tarpeettomaksi selittää, että hän mielessään oli asian jo aikaisemmin ratkaissut) eikä sinun tarvitse valittaa luottamuksen puutetta miehesi puolelta, niin osoita nyt sinäkin puolestasi hänelle luottamusta ja sano, miksi olet niin muuttunut.

— Kallis, rakas Konny, salli minun ensin kiittää sinua odottamattomasta kärsivällisyydestäsi. Olen aina koettava hillitä itseäni, mutta on kuitenkin mahdollista, että minä toistaiseksi, silloin tällöin, tulen koettelemaan sinun kärsivällisyyttäsi. Mutta ole vain yhtä hyvä minua kohtaan kuin nytkin olet, niin kaikki ärtyisyys tukahtuu.

Konny ei ollut aivan varma siitä, että käsitti vaimonsa oikein. Hän heittäytyi sohvalle ja puristi nopeasti, mitään sanomatta, vaimoaan sydäntään vasten; eräät kysymykset, joita hänen silmänsä tekivät, puhuivat kuitenkin selvää kieltänsä.

— Täti, kuten ymmärrät, on niin kokenut joka suhteessa. Voi, Konny, puhuin muutamia sanoja hänen kanssansa, ja hän selitti minulle, että aavistukseni oli oikea. Mutta kun aavistus ei kuitenkaan ole samaa kuin täysi varmuus, niin pelkäsin, kun Amalian kirje niin voimakkaasti vaikutti minuun, pettäväni sinua. Voi, Konny, Konny, näen miten tämä koskee sinuun, ja kuitenkin näen selvästi miten onnellinen sinä olet.

Niin, Konny oli tosiaan siinä määrin onnellinen, että hän hellästi kuiskaten hartaasti vaikutti, että hän uskoisi olevansa arvoton vaatimaan osakseen tullutta suurta armoa, ellei hän nyt avoimesti tunnustaisi rakkaalle vaimolleen sekä sitä, että hän oli ollut mustasukkainen uskomattomassa, jopa naurettavassakin määrässä, kuin myöskin sitä, että hän jo ennakolla oli päättänyt antautua julkiseen elämään. — Mutta tiedä, Hermine, että nyt saisivat koko maailman miehet katsella sinua, eikä silti mielessäni saisi sijaa ainoakaan arvoton tunne. Sinä olet minusta nyt pyhä! Ja jos olet ollut siinä käsityksessä, että sinulla aviopuolisona ei ole ollut kylliksi vaikutusvaltaa, niin tulee sitä lapseni äidillä olemaan sitä enemmän. Älä kadehdi häntä, jota minä niin suuresti rakastan!

Syvät, kauniit silmänsä täynnä ilonkyyneleitä vastasi Hermine: — Miten jaloa, miten luonteesi ja sydämesi arvoista onkaan että, sensijaan että lausuisit ylpeitä, riemuitsevia sanoja nimesi ja tulevien rikkauksiesi perillisestä, ryhdyt uusiin velvollisuuksiisi rohkeasti tunnustamalla sellaisia vikoja, joita moni mies ei ollenkaan pitäisikään vikoina. Mutta sinä, kallis mieheni, et julista pyhiä totuuksia minulle, ennenkuin itse olet eläytynyt niihin. Ja sittenkin on minulla yksi arveluni.

— Sano, mikä se on!

— En rohkene.

— Tällä hetkellä, — vastasi Konny punastuen, — rohkenet kysyä mitä tahansa. En uskalla vastata tulevaisuudesta, sillä tunnen luonteeni epäluuloisuuden, mutta nyt sinun on puhuttava!

— No, luottaen lupaukseesi, kysyn sitten sinulta, mikä voima sinussa on melkein pakottamassa sinua tukahuttamaan oman todellisen tunteesi (uskon että rakastat minua) niin vähiin, että tuskin itsekään olet siitä selvillä, samoin kuin minunkin täytyy tukahuttaa rakkauteni uskolliseksi, hiljaiseksi kiintymyksen tunteeksi?

— Aviopuolisoitten on rakastettava toisiaan myötä- ja vastoinkäymisen sattuessa, mutta käsitän tällä tarkoitettavan hillittyä, rauhallista tunnetta, ei ensinkään silti väritöntä, mutta ei myöskään kovin hehkuvaa väriltään, sillä sellainen helposti saattaa rehellisen sydämen harhateille. Tarkoitan sitä, että tunne muuttuisi intohimoksi ja pyrkisi viemään vallan jo järjeltäkin.

Hermine pudisti päätään. — Miten tuollainen mielipide tuntuukaan rajoitetulta ja pelkkään mietiskelyyn perustuvalta!

— Miksi sanoa niin, Hermine rakkaani. Joka-ainoa ihminen voi langeta kiusaukseen, ja minä pelkään, — Konny katsoi vaimoaan, silmissään niin rukoileva ilme, että Herminen sydän riemuitsi, — pelkään tätä valtaa sielun yli. Anna minun omata, anna minun pitää varmuus siitä, että en tule uskottomaksi nuoruuteni ja miesikäni käsitykselle pyhimmästä, mutta samalla arimmasta suhteesta, mitä ihmisillä keskenään saattaa olla. Olen nyt niin onnellinen, että… että, sanalla sanoen, sinäkin voit olla tyytyväinen.

— Tyytyväinen olenkin, Konny omani, mutta näyttäisin sinusta ehkä armottomalta, jos sanoisin, että jos selityksesi olisi ollut kirjeellinen, niin olisin luullut voivani lukea rivien välistä… No, älä hämmästy, en ehkä lue mitään muuta kuin omia mielikuvittelujani. Olenhan vain nainen, ja jos joudun sellaisiin surullisiin aavisteluihin kuin Amalia, niin tahdon uskoa enemmän omiin mielikuvitteluihini kuin sinuun.

— Älä puhu niin, Hermine, et saa olla julma, et saa väärinkäyttää katumustani ja onneani!

XVII.

Onnellisen miehen onnettomuus.

Miten kauan kykeni tämän tässä kerrotun elämästä otetun näytelmän sankari pysymään vapaana tyytymättömyydestä ja epäluuloisuudesta, nauttimaan sen vakaumuksensa tuulahduksesta, että hän nyt vihdoinkin tunsi täydellistä tyytyväisyyttä? Tosiaan, tasan kahdeksan päivää!

— Tunne totuus — se on ainoa keino sen käsittämiseksi, — sanoo muuan englantilainen uskonnollinen kirjailija.

Tunsikohan Konny, hän, joka oli niin hartaasti tutkinut ja yhä tutki itseään ja tahtoi säännöstellä kaiken, sitä totuutta, että hänen pyrkimyksensä ei voisi saavuttaa tavoittamaansa päämäärää, — että hän ei koskaan kykenisi saamaan elämänsä suhteita sopusointuun sisäisten vaatimustensa ja yhä uudistuvan epäilynsä kanssa siitä, että hän oli kykenemätön tuntemaan itseään onnelliseksi onnellisuuden ylenpalttisuudessakaan!

Ei, hän ei tuntenut tätä totuutta, eikä siis sitä käsittänytkään, vaan etsi yhä etsimistään sydämensä sameitten ja koskaan oikein selkiämättömien syvyyksien pohjaa. Ja miten ne olisivatkaan voineet selitä, kun hän, sen sijaan että olisi puhdistanut ne pohjia myöten, yhä enemmän täytti niitä elämän jokapäiväisellä muralla?

On melkein käsittämätöntä, miten voi sattua, että lahjakkailla luonteilla, luonteilla, jotka itsepintaisesti pitävät luulotautien aaveet sopivan etäisyyden päässä itsestään, luonteilla, joitten elämä on täynnä lakkaamatonta, hyödyllistä toimeliaisuutta ja jotka samalla ottavat kaiken opin, mikä kirjoista voidaan saada, kuitenkin voi olla erikoinen, rajaton aikansa käytettäväksi sisäisiä tutkisteluja ja kokeita varten.

Mikä aiheutti nyt sen, että Konnyn niin hartaasti tavoittelema onni löytää isänkutsumuksessa oma kutsumuksensa ei enää pystynyt tyydyttämään häntä? Niin, vain se seikka, että ruustinna seuraavan kerran käydessään vieraisilla siekailematta puhui siitä, että hän rakkaudesta sisarensa tyttäreen tulisi niin paljon kuin suinkin oleskelemaan Kronebyssä, missä hän toivoi saavansa kantaa uuden Herminen kastettavaksi.

Siitä hetkestä tuli ruustinna, jonka osakkeet viimeisen käynnin jälkeen olivat nousseet, Konnylle paljon enemmän kuin sietämättömäksi. Miten voikaan hän noin arvottoman varmana puhua tyttären saamisesta, kun Konny ei koskaan, ei hetkeäkään, ollut epäillyt, että uusi tulokas oli oleva poika, jonka kasvattamisen saattamiseksi tarkoituksenmukaiseksi hän oli aikonut tutkia kokonaiset joukot erilaisia järjestelmiä.

Kun sitten samana iltana Hermine, joka näki pilven, mutta ei ollenkaan voinut käsittää, mistä se tuli, sillä hän ei ollut sisällä tädin selittäessä aikomuksiaan, tahtoi ilahuttaa Konnya puhumalla hänelle heidän lapsestaan, niin sanoi Konny, koettaen tukahuttaa kiivauttaan — sillä hän pelkäsi tavattomasti saattaa vaimoaan vähänkään levottomaksi:

— En käsitä, Hermine armaani, miksi sinä puhut "lapsesta". Ethän toki ole epätietoinen siitä, mitä sukupuolta se on!

— Otan kiitollisena vastaan kohtalon siinä suhteessa, millaiseksi se sitten muodostuukin. En luule, että rukoukset ja toivomukset siinä suhteessa olisivat todisteena kiitollisuudesta.

— Luulen kuitenkin, että liioittelet, ja toivon, että Jumala ei huonona hylkää sitä harrasta toivetta, mikä minulla tähän asti on ollut.

— Toivetta saada poika, tarkoitat, rakas Konny!

— Niin, ja kun tulee vastaus vanhemmilta, niin saat nähdä, että isäni ajattelee aivan samoin. Mutta nyt minun pitikin joutua tällaisiin epäilyksiin.

— En ensinkään ymmärrä sinua, kallis ystäväni. Tällainen asiahan on aina epätietoinen.

— Olkoon niin, mutta liikaa on toki, että ruustinna vastikään piti aivan selvänä, että hän saisi kantaa kastettavaksi uuden Herminen. Ja tiedätkö, Hermine hyvä, että minun on vaikea tämän jälkeen sietää häntä.

— Sepä oli, — vastasi Hermine huolestuneen näköisenä, — tavattoman ikävää. Sinä et ymmärrä, Konny, miten tärkeätä vanhemman, kokeneen naisen seura ja neuvot juuri tällaiseen aikaan ovat minulle.

— Rakas vaimoni, en huomaa muuta kuin yhden mahdollisuuden järjestää viimemainitussa suhteessa kaikkia tyydyttävästi asia, sen mahdollisuuden nimittäin, että otamme vastaan tarjouksen, minkä nyt aivan varmasti tiedän isäni ja äitini tekevän, sen kutsun, että asetumme muutamaksi kuukaudeksi asumaan Sigesbergiin. Voikin olla oikeampaa, että poikamme juuri siellä pääsee elämänsä ensi päiviä tervehtimään. Mitä sanot tästä?

— Sanon, että paljon mieluummin tahtoisin tämän ajan olla täällä meidän hiljaisessa rakkaassa kodissamme, missä sinä olet paljon tuttavallisemmassa suhteessa minuun, kuin komeassa Sigesbergissä, missä usein olit mieleltäsi käsittämättömämpi kuin täällä.

— No niin, sinä luonnollisesti määräät, mutta sitten täytyy äitini joka tapauksessa tulla tänne. Arvelen, että hänellä on yhtä suuri kokemus kuin ruustinnallakin, jonka suhteen ei iki päivinä tule kysymykseenkään, että hän kantaisi minun poikani kasteelle.

— Konny, Konny, tämä ei ole hyvä minulle, eikä sopiva aika tällaisesta puhuttavaksi. — Hermine nojasi huolestuneena sohvanpielusta vasten. Sigesberg oli hänen muistissaan sarjana kuvia ensimäisen, hapuilevan avioliittoelämänsä ajalta, kaikki siellä oli niin suurta, niin helliä kuin vanhemmat siellä olivatkin.

— Voi, miten onneton olenkaan! En käsitä, miten arkaluontoista on puhua sinun tilassasi olevan naisen kanssa. Rakas Hermine, ole rohkea, siitä riippuu paljon.

— Niin, niin, minä olen rohkea, ja jos sinä vaan olet luonnollinen minua kohtaan, etkä taas käy jäykän juhlalliseksi, mitä esiintymistäsi vuorottelevat vain jotkin minulle käsittämättömät keskeytykset, niin matkustan mielelläni minne tahansa. Oletko sitten tyytyväinen?

— Tyytyväinen ja kiitollinen, — vastasi Konny sydämellisesti, mutta kuitenkin sisäisesti epäsointuisena. Itse olisi hän vaimonsa tavoin mieluimmin nähnyt, että he olisivat päässeet saamaan "lapsen" nykyisessä, rakkaimmaksi käyneessä kodissaan. Mutta naapuristo oli sietämätöntä, ja hänestä oli mahdotonta nähdä äitinsä ja ruustinnan esiintyvän miltei yhtä oikeutettuina ja ohjaamassa asioita kumpikin taholleen.

— Ei, — sanoi hän varsin jyrkästi, — olkoon kylliksi sellaisesta huolesta, jota ei voi auttaa, mutta tämä asia on järjestettävä.

Ja kun sitte vastaus tuli Sigesbergistä, sisältäen mitä lämpimimmän onnentoivotuksen ja samansävyisen kutsumuksen, jossa katsottiin täysin selväksi asiaksi, että perijän tulisi syntyä tulevassa kodissaan, oli Konny vielä jyrkempi. Hänen silmänsä säihkyivät toivoa ja iloa, kun hän laski kirjeen Herminen käteen.

— Sinä näet, rakas ystäväni, että yksinpä isäkin vakuuttaa, että häiritsemässä ei ole oleva mitään vieraitten joukkoa, vaan että saamme elää rauhallista perhe-elämää. Ja minuun tulet olemaan tyytyväinen!

— Olen jo rauhoittunut, Konny hyvä. He kirjoittavat niin kauniisti. Kunhan sinä nyt vaan toistaiseksi olisit kärsivällinen minun ainoata sukulaistani kohtaan.

— Kyllä, nyt voit luottaa minuun, — vakuutti Konny ja uskoi itsekin, että häneen voi luottaa. Mutta joka kerta kun ruustinna tuli ja lateli hänelle kaikenlaisia ennustelujaan, jotka perustuivat laajaan kokemukseen, tuli hän onnettomaksi ja toivoi, että tuo iankaikkinen lavertelija saisi sellaisen reumatisminkohtauksen, että se kerrassaan pidättäisi hänet pappilaan.