XVIII.
Jälleen Sigesbergissä.
Oli alkukesä.
Koskaan ei tämä maan piiri tuntunut heränneen elämään kauniimpaa ja komeampaa elämää. Milloinkaan ei ollut ruoholla ollut vehreämpää tuoreutta, milloinkaan eivät ruusut olleet olleet niin hehkuvan punaisia, milloinkaan eivät pikku laineet sisäjärvellä olleet leikkineet iloisammin ja milloinkaan ei ilmojen kööreissä ollut ollut niin iloisaa sopusointua. Kaikki maan ja taivaan välillä riemuitsi, ja suuressa kartanossa ja joka mökissä oli rattoa, sillä nyt oli päivä, jolloin tämän kaiken ihanuuden perillinen oli kastettava. Hän oli nyt viiden viikon vanha nuorimies.
Mutta aikeemme ei ole käydä puhumaan tämän päivän juhlasta eikä edes siitä Konnyn vakaumuksesta, että taivainen rauha nyt oli muuttanut hänen sieluunsa, mikä ei estänyt häntä päivän päättyessä, kun nuori äiti ehkä jonkun verran liiaksi oli rasittanut itseään seurassa ja tunsi heikkoutta, alkamasta sisimmässään valittaa kaiken maallisen ilon häipyväisyyttä. Ja kun hän, lohduttautuakseen, tarkkaan katseli poikaansa, voimakasta ja komeata poikaansa, ja luulotteli havaitsevansa kaikenlaisia älykkyyden merkkejä pojan pikku kasvoissa, ei edes silloinkaan hän tuntenut olevansa tyytyväinen, sillä jos Hermine jättäisi hänet, tietäisi hän varmasti elämäänsä jäävän aukon, jota mikään ei voisi täyttää. Hän rakasti Hermineä yhä enemmän ja olisi varmaan antautunut puhtaasti nauttimaan täyttä onnea, ellei olisi sairaalloisesti pelännyt, että tämä tunne voisi kehittyä todelliseksi mahdiksi, niin että hän ei joka suhteessa enää olisi oma herransa. Hän tiesi parhaiten itse, että hänen tuskansa Herminen sairauden aikana oli ollut niin tavaton, että sekä isä että äiti hämmästyivät hänen voimakkaita tunteitaan.
Mutta kun vaara oli onnellisesti ohi ja ensimäinen ilonhuumaus hiukan haihtunut, riensi hän, ikäänkuin salaisesti kauhistuen ja kainostellen itseään, valtaamaan takaisin menettämänsä edut. Mutta hänen äitinsä ja hänen vaimonsa, jotka niin sydämellisen hyvin ymmärsivät toisiaan, he riemuitsivat sydämessään, sillä he tiesivät nyt varmasti, että Konnyn voimakkuus tässä tapauksessa oli salattua heikkoutta. Ja Hermine näytti täysin tyytyväiseltä, kun hän varpaillaan tuli huoneeseen ja mitä rauhallisimmalla äänellä lausui:
— Olethan sinä hyvä ja annat anteeksi, ystäväni, etten kovin usein käy tervehtimässä sinua ja "pikku herra Siggeä". Mutta isäukko tahtoo niin monia neuvoja, että saan rahjustaa tiluksilta tiluksille. Sitäpaitsi on minulle valtiopäiväasioissa hoidettavana laaja kirjeenvaihto.
— Niin, rakas Konny, — vastasi nuori rouva yhtä rauhallisena, — missään tapauksessa ei ole syytä sinun haaskata aikaasi täällä sisällä. Minä ja poika voimme kovin hyvin ja saamme kaikkea mahdollista hoitoa.
Mutta kymmenen minuuttia myöhemmin voi tuo niin monipuuhainen mies taas olla ovella nähdäkseen, oliko unohtanut tänne hattunsa, käsineensä tai nenäliinansa, tai kertoakseen, mitä jossakin saapuneessa kirjeessä sanottiin, ja kun hän sitten joka tapauksessa oli sisällä, voi hän samalla istua ja katsella heitä hetkisen.
* * * * *
On kulunut suunnilleen kahdeksan päivää ristiäisistä, siis kuusi viikkoa perillisen tulosta, kun nähdään kaksi nuorta naista istumassa eräällä niistä mukavista puutarhasohvista, joita on kukkaryhmien joka puolella.
Toinen heistä, pormestarinna Amalia, joka on tullut Sigesbergiin ollakseen kummina, keinuttaa äidillisen arvokkaana puolivuotiasta tytärtään polvellaan. Samaan aikaan pitää hän Herminelle puhetta aviovaimon pyhistä velvollisuuksista.
— Kuten jo olet havainnut, rakas ystäväni, en enää ole entinen Amalia, tuulihattu, joksi Konny nuorenamiehenä minua usein liikkuvaisuuteni tähden nimitti. Siitä alkaen kun olin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että saisin lapsen kasvatettavakseni, s.o. niiltä ajoilta alkaen, jolloin viimeksi lähdimme täältä, päätin että lopettaisin täydelleen entisen kevytmielisyyteni, minkä myöskin ensimäistä uutista ilmoittaessani sanoin miehelleni. Miesrukka, hän tuli niin iloiseksi ja kiitolliseksi niin toisesta kuin toisestakin, että vain puolin sanoin ilmaisi epäilyksensä siitä, tulisiko minusta vakava ja perusteellinen nainen, ajatteleva vaimo, sitte tullakseni ajattelevaksi äidiksi.
— Ja millaisen vaikutuksen teki tuo puolittainen viittaus? — kysyi
Hermine kovin mielenkiintoisena.
— Suhtauduin siihen verrattoman rauhallisesti "Rakas mieheni", sanoin minä, "sinulla, jos kenelläkään, on tosiaan aihetta hienotuntoisesti, ja vaikkapa vähemmänkin hienotuntoisesti, lausua epäilyksesi, ja kun et sokeasti ole käynyt uskomaan selitystäni, niin saat iloksesi joutua yllätetyksi. Ja minä johdun saamaan ottaa vastaan sinun katumusuhrisi".
— Mainiota! Saitko ottaa vastaan sellaisen uhrin?
— Kyllä, moniakin… ainakin yhden viikossa; silloin mieheni lausui: "Amalia rakkaani, sinusta tulee pian oikea enkeli. En käsitä, miten onnistut pysyttäytymään niin täydellisenä. Mutta ei kai toki ole tarpeen", lisäsi hän joskus, "että pukeudut kerrassaan säkkiin ja tuhkaan; nuo kotikutoisesta kankaasta tehdyt puserosi ovat ehkä liian kovin vastakkaisia entisille komeille puvuillesi. Pidän hyvinpuetuista naisista, vaikkapa olisi kysymys vain perheenkin piirissä esiintymisestä. Silloin näkyy että vaimo tahtoo miellyttää miestään, ja tuollaiset pienet helyt ja koristukset, joita naiset käyttävät, miellyttävät silmää."
— Siinä suhteessa, — lausui Hermine, kääntyen puolittain toisaalle, — on aviomiehillä toisenlaatuisiakin ajatuksia. Mutta miten menettelit?
— Selitin hänelle, että tunsin iloa nähdessäni omassa ulkonaisessa asussani todistuksen tapahtuneesta muutoksesta, mutta ollakseni laiminlyömättä velvollisuuttani pukeuduin sunnuntaisin ruskeaan silkkipukuuni ja koristauduin jollakin iloisenvärisellä nauhalla.
— Mutta nyt, Amalia, kun sinulla jo on tytär, jonka vielä ei tarvitse kadehtia sinua, miksi yhäkin pukeudut niin vaatimattomasti, että aamuisin jopa täälläkin käytät kotikutoisia puseroita valkeitten pitsireunuksisten aamunuttujen asemasta?
— Kun itse imettää ja hoitaa lastansa, rakas Hermine, on pukeuduttava siten, että pikkuinen voi elämöidä äidin pukujen kanssa ilman että tarvitsee pelätä pitsien repeytyvän. Sitä paitsi en ole vapaaherratar, minä, enkä koskaan olisi taipunut siihen, että olisin ottanut lapselleni imettäjättären.
— Amalia hyvä, nyt sinä olet kova, tiedäthän miten taistelin, saadakseni itse imettää poikani, mutta tohtori selitti Konnylle, ja isä ja äiti olivat samaa mieltä, että minulla oli liian vähän voimia siihen, ja että sekä minä että lapsi olisimme joutuneet kärsimään. Tiedät kuinka kadehdin sinulta tätä kunniata ja onnea, varsinkin kun uskon että Konny mielellään olisi nähnyt minun täyttävän saman velvollisuuden kuin sinäkin suoritat, mutta hän hellän vakavasti kuitenkin kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Ja toivon että poikani aina on viihtyvä niin hyvin luonani, että hän ei kovin kiinny imettäjäänsä.
— Suo anteeksi, hyvä, rakas Hermine, että lausuin tuon tyhmyyden, mutta puhupa nyt minulle hiukan luottamuksellisesti. Onko totta, että muutitte pieneen naapurikaupunkiinne sen vuoksi, että Konny ei voinut sietää ruustinnan puuttumista asioihin? Täti Louise luuli niin.
— Ei, ainakaan mieheni ei sitä syyksi sanonut. Seikka oli se, että hänellä oli sijoitettavana rahasumma, jonka hän häämatkallamme täällä sai isältään, ja kun Kroneby on vain kuuden virstan päässä kaupungista, tuumi Konny, jonka usein on käytävä liikeasioilla kaupungissa, että hän voisi sijoittaa rahat erääseen varsin kauniiseen ja hyvällä paikalla olevaan taloon, joka syksyllä oli myytävänä, ja pidätti silloin muutamia huoneita meidän itsemme käytettäviksi. Sitä paitsi pääsi hän siten varmaksi siitä, että lääkäri, joka on hänen hyvä ystävänsä, usein tulisi katsomaan minua.
— Se oli hyvä toisestakin syystä. Etkö luule tiedettävän, että parooni tahtoi päästä kiinteimistönomistajaksi, tullakseen valituksi edustajaksi porvarissäätyyn nyt juuri alkamassa oleville valtiopäiville, joista tullee hyvin tärkeät, kun on kysymyksessä eduskuntalaitoksen uudistus? Minun pormestarinikin valitaan edustajaksi.
— Sitä varten ei ollut tarpeen juuri talon ostaminen, mutta voi olla hyvä siten kuin on. Muutimme kaupunkiin tammikuun alussa ja asuimme siellä kolme kuukautta, joitten kuluessa Konnylla yhtämittaa oli komiteoitten istuntoja ja kaikenlaisia neuvotteluja. Hän sai jo silloin paljon hyvää aikaan kaupungin hyväksi, ja minä tein parhaani miellyttääkseni rouvia. Olimme monissa pienissä kutsuissa, ja itsellämme oli meillä suurenpuoleiset kutsut kaupunginravintolassa.
— Mainiota, ja nuori vapaaherratar oli komeimpana kanana joukossa, muitten rouvien kursaillessa hänen kanssaan ovissa.
— Hyi, miten ilkeä olet. Tiesin, milloin minun nimeni vuoksi oli käyttäydyttävä arvokkaasti. Mutta saat olla varma siitä, että koskaan en mennyt ovesta ennen pormestarinnaa, sillä hän oli vanha ja sitä paitsi kaupungin kunnia. Mutta kas tuossahan ovat herra mieheni ynnä imettäjätär ja poikani.
Hermine juoksi tulossaolevia vastaan ja otti säteilevin silmin junkkeri Siggen isältä, joka vähän aikaisemmin oli ottanut hänet imettäjättäreltä. Olipa nyt miellyttävää katsella nuorten äitien leikkivän noitten pikku olentojen kanssa. Amalia oli varsin ylpeä, kun hänen tyttärensä voimakkailla käsillään suorastaan oli kuristaa "pikku paloonin" vetämällä liian lujaa myssyn hänen päästään.
Konny oli muutaman askeleen päässä; koko hänen ulkonäkönsä ilmaisi vilpitöntä ihastusta.
— Mikä kirje sinulla on kädessäsi, arvatenkin tulevilta valitsijoiltasi? — sanoi Hermine, samalla kun kietoi pienen punaisen huopapeitteen kiinteämmin lapsen ympärille ja nauroi, kun Amalia näytti miten valkea aamuleninki oli rypistynyt. Mutta Konny näki vain, miten kauniisiin poimuihin punainen peite laskeutui nuoren, kauniin äidin hameelle.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — tästä kirjeestä sinä et tule pitämään.
— Miten niin, koskeeko se liikeasioita?
— Koskeepa niinkin, mutta se kutsuu minut uusiin toimiin elokuussa, ja oikeastaan olisi minun kuitenkin ollut pakko käydä tarkastamaan omia monia viljelyksiäni Kronebyssä.
— No, parin kolmen viikon kuluttua voin kyllä matkustaa kanssasi.
— Sitä et tee, — kuultiin vanhan parooni Sigesmundin jyrkästi selittävän, tullessaan siinä puolisoaan taluttaen. — Kiitä Jumalaa, rouva miniäni, jos minä jätän talon perillisen suojaa vaille edes syksyksi, jolloin Konny kai tahtoo aarteensa mukaansa Tukholmaan.
— Ei ole varmaa, että hänet valitaan porvarissäätyyn.
— Kyllä, luota siihen että hänet valitaan. Häntä eivät vaivaa vanhoilliset periaatteet, ja porvaristo on yleensä hampaisiin asti varustautunut liberaalisilla uudistuksilla. Mitä sanovat naiset tästä?
— Minä puolestani, vastasi Amalia nopeasti, — kuulun nyt porvaristoon, ja pormestarinnana on velvollisuutenani olla liberaali. Mutta sydämessäni pelkään tuntevani myötätuntoa aatelia kohtaan, ja minua harmittaa, jos se lakkaa olemasta erikoisena säätynä.
— Hyvä, Amalia, — nauroi vanha parooni. — Mutta mitä sanoo meidän
Herminemme?
— Voi, rakas isä, vaikka olisin syntynyt tämän maan vanhoillisimmassa ilmakehässä, niin ei se auttaisi, sillä vaimo joutuu huomaamattaankin miehensä ajatusmaailmaan, ja minä seuraan miestäni, en heikkoudesta, sillä politiikka on meillä yleensä puolueetonta alaa. Mutta meidän kaupunkimme rouvat viettelivät minut uudella isänmaallisuudellaan. Se höyrysi sekä kahvi- että teekeittiöistä.
— Kas siinä, — sanoi Konny ja loi vaimoonsa kaunopuheisen silmäyksen, — kas siinä näet nyt, isä, että aika on ottanut jalkaansa Lunkentus-saappaansa, kun jo naisetkin käyttävät niitä mallina.
— Niin, minun on kiittäminen Louisea, — parooni suuteli valtavan loisteliaasti vaimonsa kättä. — Sinä et koskaan jätä vanhaa lippua, sinä.
— En koskaan, — vastasi Louise, tehden ylevän miellyttävän liikkeen miestään kohti. — Taistelen ja kaadun sinun ynnä neljän säädyn mukana.
— No, sinä ja minä, rakas Louise, toki kuitenkin jäämme kaatumatta, vaikka nuo neljä kaikkikin kaatuisivat. Mutta emme ole vielä nähneet sitä. Emme ole nähneet sitä vielä, herra poikani. Eduskuntauudistuksen täytynee vielä nukkua aikansa, ennenkuin se saa unen silmistään.
XIX.
Ensimäiset vastaanottajaiset.
Oli syksy ja lokakuun keskivaihe, ja parooni Konny oli juuri vaimoineen ja lapsineen muuttanut Blasieholmenilla olevaan upeaan asuntoon. He olivat sinne täysin kotiutuneet, huolimatta siitä, että Hermine tuskin oli tahtonut uskoa että tämä neljäs koti tulisi heitä oikein miellyttämään.
— Vain Kroneby, — sanoi Konny, — on meidän oikea kotimme, sen jälkeen pidin eniten kaupungissa olevasta porvariskodistamme. Koko vierashuoneemme siellä oli mitä miellyttävin muratinlehväsali. Tulee sitten suuri Sigesberg, jota minä nyt joka tapauksessa ehkä enimmin rakastan, jos vaan pääsen asumasta siellä, mutta mitä muuta minä voisinkaan kuin lämpimästi rakastaa asuntoa, missä poikani on syntynyt, missä itse olen syntynyt ja missä isäni, isoisäni ja isoisäni isä ovat syntyneet ja mistä sarja rehellisiä ja kunnon miehiä on lähtöisin. Koko juttu, Hermine hyvä, on vain siinä, että pidän yksinkertaisesta ja siitä, mikä omaa mieltäni paraiten tyydyttää. Täällä, tässä vuokratussa huoneustossa, hengitän täysin kevyesti, täällä ei onneksi ole mitään, mikä vaatii ihailua, kuten joukko esineitä Sigesbergissä. Mutta miksi mennä niin pitkälle. Saahan tästä huoneustosta ihailla näköalaa ja — läsnäolevaa emäntää.
— Vakuutan sinulle, ystäväni, — vastasi Hermine (seisoessaan siinä salissa olevan pöydän ääressä, järjestellen aistikkaasti maljakkoihin Sigesbergistä tulleita kukkia), — että aina siitä alkaen kun sinä sait kunnian tulla valituksi paikkakuntamme edustajaksi, sykkii nyt koko elämäjärjestelmässäsi aivan uusi valtimo. Miten voimakkaasti ja jalosti oletkaan puhuva valtiopäivillä; äänessäsi on kaunis, syvä, väräjävä sointu, joka tekee niin hyvän vaikutuksen ollessaan lämpimästä sielusta lähtevän kaunopuheisuuden kannattajana.
— No mutta, Hermine, sinähän alat oikein hemmottelullasi pilata minua.
Se ei juuri ole entisen umpimielisyytesi kanssa sopusoinnussa.
— Voi siten olla, Konny, mutta nyt, kun olen sekä vaimon että äidin arvossa, tunnen itseni aivan toisin tavoin varmaksi kuin alussa. Minähän pelkäsin niin jokaisen lausumani sanan suhteen, että tuskin sinulle puhtaaksikirjoittaessani uskalsin ilmaista, miten ihastunut olin kuvauksiisi, ja miten silloin väänsin ja käänsin sanoja, kun oikeudentuntoisuuteni pakotti minut huomauttamaan jostakin perustelun tai ajatuskulun seikasta.
— Niin, mutta se oli kuitenkin, elleikään varsin ehjää, niin joka tapauksessa ihanaa aikaa, vaikka me molemmat olimme miltei kuin pari metsään eksynyttä lasta. Tarkoitan tietysti mitä tulee toisemme tutkimiseen… Mutta tuon ajan puheenaollen! Sinä olet miltei kokonaan jättänyt ne vaatimattomat pukusi, jotka minua silloin niin miellyttivät. Tuo niin kainosti verhottu kuva antoi silmälle tilaisuuden levätä. Minä tutkin sitä.
— Konny, mitä sanot? — puhkesi nuori rouva punastuen lausumaan, — käytänkö minä pukuja, jotka häiritsevät silmiesi rauhaa? Ole hyvä ja tarkasta minua, päästä jalkoihin asti. Huomaatko paljasta paikkaa, kasvoja lukuunottamatta? Mutta jos saat siitä enemmän lepoa, niin vedän kyllä yhtä huolellisesti kuin silloinkin hiukseni pitkälle yli poskieni. Koko ero on vain siinä, että nyt käytän tummaa silkkipukua harmaitten villapukujeni asemasta. Mutta, jos se vaan on sinun mieleesi, pyydän kyllä lähettämään ne tänne.
Ja siinä seisoi Hermine miehensä edessä vastustamattoman kauniina, hehkuva harmin puna poskillaan ja molemmat kädet kukkia täynnä ojentuneina miestään kohti.
— Kas vain tätä taas, nyt ei tosiaan ole kysymys pelkäämisestä vapaata lausunto-oikeutta käyttäessä! Ja sinä, joka kuitenkin sanoit minulle, että vaimo vain eräinä arveluttavina ajankohtina saa ilmaista hiukkasen ärtyneisyyttä.
— Rakas Konny, minä en nyt ole ärtynyt, mutta seikka on se, että en voi rauhallisena kuulla, miten sinä viittaat minussa olevan puutteita, joita minussa todenteolla ei ole. Ja nyt on niin hyvä käyttää tilaisuutta ja ehdottaa sinulle, että aina menet yksin kutsuihin, tarkoitan suurempiin, sillä miellyttää sinua tahdon ennen kaikkea, mutta sitähän en voisi, jos näyttäytyisin puettuna siten kuin suuria kutsuja tai päivällisiä varten pukeudutaan.,
— Sinä tiedät, Hermine, että en enää ole mustasukkainen. Mutta minulla on oma käsitykseni. Koeta sen vuoksi kaikessa mitä naisellinen aistisi voipi…
— Tehdäkseni itseni rumaksi?
— Sitä sinä et voisi. Se olisikin viimeistä mitä tahtoisin. Kun kuitenkin on kysymys sellaisista tilaisuuksista, missä naiset ovat välttämättömiä, niin en niihin milloinkaan lähde ilman vaimoani, mutta hänellä on kyllin sekä makua, häveliäisyyttä, älyä että kunnioitusta miehensä mielipidettä kohtaan, soveltaakseen pukunsa sen mukaiseksi kuin naimisissa olevalle naiselle sopii. Muuten olet sinä luonnollisesti liian heikko tänä talvena ottaaksesi osaa tanssiin.
— Niin, luonnollisestikin, — vastasi Hermine naurahtaen, — ja vaikka en olisikaan ruumiillisesti heikko, niin en tule milloinkaan tanssimaan, se on varmaa.
— Todellakin, rakas Hermineni, niin nuori kuin olet, voisitko luopua tuosta huvista?
— Minä, Konny hyvä, en halua muita huveja kuin sellaisia, jotka ovat sinun makusi mukaisia. Älkäämme puhuko siitä. Tahdon mieluummin elää paljon kotona poikamme ja sinun seurassasi, kun sinulla on aikaa olla meidän kanssamme.
— Siihen käytän kaikki hetkeni, mitä yleiset asiat eivät vaadi osakseen. Sitä paitsi kysyn mielelläni monessa asiassa neuvoasi.
— Voi, mitä sanot?
— Että Jumala oli armollinen minulle, kun minä, maultani niin vaatelias mies, sain vaimon, jonka kanssa voin puhua muustakin kuin siitä mikä koskee kotoamme tai seuraelämää. Muunlaiseen naiseen olisin pian väsynyt, eikä koko sinun häikäisevä kauneutesi olisi voinut pidättää minua, jos olisit koettanut vähääkään keimailla tai ellet olisi kyennyt komeilematta osoittamaan minulle, että sinun sivistyksesi, älysi ja terävä käsityskykysi riittävät opiskelujen ja vielä korkeamman kehityksen kautta asettamaan sinut arvoisaksi seuratoveriksi miehellesi. Sinussa liittyy vakavuus naisen miellyttävyyteen. Nythän ei olekaan mitään, mistä en ilmoita sinulle. Ja sinä olet luvannut olla rakastettavana emäntänä, kun kutsun säätytovereitani tänne. Meillä on, kuten olemme sopineet, vastaanotto kerran viikossa.
— Katson kunnia-asiakseni osoittautua kyllin arvoisaksi vaimoksi niin etevälle säädyn jäsenelle. Mutta sinullahan ei ole mitään sitä vastaan, että Amalia, jos hän miehensä mukana todella tulee tänne, on apunani?
— Ei, päinvastoin tulee siitä mainiota. Amalia kyllä hieman liioittelee arvokkuuttaan, mutta se kyllä tasaantuu. On niin kodikasta nähdä, herrojen silloin tällöin pistäytyessä sisään, pari nuoria naisia käsitöineen sohvapöydän ääressä.
— Ja sitä paitsi, ystäväni, teetä juotaessa. Herrojen on aina tultava sisään, juotava teensä ja puheltava hieman vierashuoneessa, missä tulen järjestämään kaiken hyvin juhlalliseksi ja hauskaksi. Pääset kyllä näkemään, että uudet ystäväsi täällä meidän kanssamme eivät joudu ikävöimään hotellihuoneisiin.
— Oi, miten rakastettava olet! Muutaman päivän kuluttua alkavat valtiopäivävastaanottosi. Ei tarvitse kauan odottaa.
* * * * *
Nuoren herrasväen asunto säteili kauniina, ei liiallisesti, kynttiläin, lamppujen ja miellyttäväin takkatulien levittäessä valoaan huoneisiin, missä nojatuoleja oli siellä täällä vieraitten tarpeeksi Näky oli mitä miellyttävin sellaiselle, joka tuli ulkoa kylmästä, sateisesta ilmasta. Varsinkin oli vierashuone miellyttävä, tuoksuvine teepöytineen siinä valojen keskellä, kukkineen, mainioine porsliineineen ja hopeakoreissa olevine oivallisine teeleipineen; mutta vielä parempaakin oli loistamassa, nimittäin emäntä niin hurmaava, että monet herroista eivät tahtoneet jättää teepöytää, vaan hattu polviensa välissä ihastuneina ottivat vastaan sekä teekuppeja että kaikkea muuta, mitä hän tarjosi. Emännän vierellä loisti ja puhui toinen nuori nainen, myöskin erään säätyveljen vaimo, mutta miten paljon suosionosoitusta tulikin hänen osalleen, niin ei sitä voi verratakaan siihen, mitä Herminelle tarjottiin.
Hermine tarkasteli arvokkaana ja miellyttävänä suurta seurapiiriä; milloin esitteli Konny jonkun tehtailijan, milloin pormestarin, milloin kirjailijan, milloin sanomalehtimiehen, milloin neuvosmiehen, milloin kauppiaan, talonpojan tai entisen soturin. Kaikki oli suurta ja kirjavaa sekasortoa. Ja Konny koki todella kovaa ennenkuin sai oman seuransa salin vieressä olevaan työhuoneeseensa, jossa kuitenkin oli tarjolla sekä takkavalkea että sikaareja ja muuta nautittavaa, paitsi suurenmoisia keskusteluja, joissa rohkeasti otettiin esille ja tuomittiin kaikki "mädännyt". Mutta jos saa uskoa uskomatonta, niin nautti isäntä joka tapauksessa siitä, että monet vieraista jättivät hänen temppelinsä aivan ihastuneina palatakseen nauttimaan hänen vaimonsa seurasta.
Mutta yht'äkkiä valtasi kuitenkin ikäänkuin jonkinmoinen aran apea mieliala salin kummallakin puolella olevissa huoneissa joukkokunnat, kun äänekkään ovikellonsoiton kuuluttua näyttäytyi suuri ja komea olemus, joka totisesti ei tuntunut "mädänneeltä". Tulija oli itse parooni Sigesmund. Hän oli, ilman aviopuolisoaan, muutaman päivän ollut kaupungissa, mutta vaikka hänet oli kutsuttu Konnyn luona kokoontuneeseen joukkoon, mitä tietenkään ei voitu välttää, oli hän kieltäytynyt tulemasta, koska häntä aikaisemmin oli kutsuttu muualle. Mutta niin innostunut kuin hän olikin whistipeliinsä, jätti hän sen kuitenkin mennäkseen, kuten hän sanoi, puolituntiseksi tervehtimään miniäänsä. Tuo vanha ylimys oli hyvin tunnettu ja arvossapidetty, ja lyhyen vierailun aikana osoitti poika hänelle tavallista suurempaa huomiota, mikä myöskin tarttui koko seurapiiriin, kun parooni, juotuaan teetä Herminen luona, siirtyi poikansa huoneeseen ja diplomaatin tahdikkuudella kävi keskustelemaan kaikista päivänkysymyksistä.
— Siinä sitten on tavattoman miellyttävä ja mitä mielenkiintoisin kunnon vanha aatelismies, — sanottiin. Mutta kun vanha parooni sitten katosi kuin tähdenlento valaisemaan muita maailmoja, tuntui joka tapauksessa kevyemmältä, sillä nyt voi keskustelu reippaammin kuin koskaan siirtyä aloille, joita kokouksessa käsiteltäviksi oli aiottu. Ja keskustelu oli juuri päässyt parhaaseen vauhtiinsa, kun kutsuttiin illalliselle ja naisten valta taas alkoi.
— No, eikö mennyt mainiosti, ystäväni? — kysyi Hermine, kun viimeinen vieras oli lähtenyt. Ja viimeisenä vieraana sattui olemaan juuri pormestari-serkku, joka oli viipynyt eräässä yksityisessä kokouksessa niin kauan, että ehti vain käydä noutamassa vaimonsa.
— Kyllä, kerrassaan mainiosti. Sinä olet siinä määrin valloittanut kaikki herrat, että minä sen kautta saan kaksinkertaisen vaikutusvallan, minut on jo valittu erään valiokunnan puheenjohtajaksi… Mutta sinä, Hermine hyvä, saat yhä suuremmassa määrässä kätesi työtä täyteen. Sinun täytyy tarkastaa matkamuistiinpanoni ennenkuin luovutamme ne pois. Ja sinähän olet niin herttainen, että autat minua myöskin korehtuuria luettaessa? Ellen minä vaan vaatimuksineni loukkaa junkkeri Siggen oikeuksia.
— Älä pelkää, minä kyllä joudan kaikkeen.
— Se on totta. Käykäämme nyt sisään sanomaan hyvää yötä pojalle.
XX.
Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.
"Vanha, uskollinen puolisoni!
Sanoin sinulle, kun lähdin kotoa, että kävisin Konnyn vastaanottajaisissa (hän tahtoo pidettäväksi kokouksia luonaan, sen sijaan että niitä aina pidettäisiin hotellissa, eikä se ole ollenkaan hullumpaa). Mutta tiedätkö, sitten kun minä vihdoin, pidettyäni kelvottoman huonoa pelionnea osallani kreivi H:n luona, minne olin saanut kutsun, pääsin vähän paremmalle puolelle (minulle sattui neljä kyllin korkeata korttia), päätin jättää pelin toisen miehen hoidettavaksi ja lähdin hetkeksi huvittelemaan herra poikani uuteen huvitarhaan.
Älä luule, armollisin Louiseni, että olen vähintäkään harmissani rakkaalle Konnyllemme siitä, että hän kulkee toista tietä kuin minä! En voi koskaan unohtaa sitä auliutta, jota hän osoitti käydessään koettamaan voimiaan diplomaattisella uralla. Hän tosin varsin pian jätti sen uran, mutta minä annan vieläkin tunnustuksen yritykselle, vaikka melkein (kun näen hänen syvän, joskin peitetyn rakkautensa Hermineä kohtaan) alan epäillä, että Konny, joka ei tietänyt Herminen tavallaan jo olleen silloin kihloissa Amalian nykyisen miehen kanssa, ehkä oli kosinut ja saanut rukkaset.
Mutta, hyvä ystävä, älä millään muotoa loukkaannu Hermineen siinä asiassa. Niin luottamuksellinen kuin suhteenne onkin, olisi hänestä epäilemättä varsin tukalaa, jos olisin arvannut oikein. Mutta toisaalta oli siinä tapauksessa todellinen ihme, että Konny tuli takaisin. Minun on aivan mahdotonta keksiä, miten hän voi malttaa ylpeytensä ja ennen kaikkea aran ärtyisyytensä niin paljon, että kirjeellisesti teki toisen yrityksen. Konny-raukka, hän on tavallaan erikoisluonne, mutta hän on niin komea mies kuin isä vaan konsanaan saattaa pojakseen toivoa.
Sinä luulit, Louise rakas, että minuun koskisi, kun näkisin hänet liberaalien riveissä. Ei ensinkään! Mutta siitä olin huolissani, että hän ei kiintyisi mihinkään muuhun kuin maanviljelykseen ja kirjallisuuteensa. No, tulee olemaan hauska lukea hänen matkaseikkailujaan. Mutta jos hän kunnostautuu valtiopäivillä, niin olen vielä tyytyväisempi. Ja saat nähdä, että hän niin tulee tekemään… Mutta kerran saavat kyllä sekä hän että monet muut tunnustaa, että jos uusien luutien onnistuu lakaista säätyeduskunta pois, niin käy niille ehkä sitä vaikeammaksi lakaista omien oviensa edustoilta joukko romua, mikä estää uutta täydellisyysmallia täyttämästä kaikkia niitä monia vaatimuksia, mitä siihen nähden tullaan asettamaan.
Menin siis rouva miniäni vastaanottajaisiin, sillä Konny oli aamupäivällä sanonut minulle, että ensin juotaisiin teetä emännän luona. Kuitenkin huomasin, kun vahtimestari — Konnylla ei ole palvelijoita — oli päästänyt minut saliin, että neuvottelut ja muut keskustelut olivat jo alkaneet isännän yksityishuoneessa. Ja kun saliin johtavat ovet olivat auki, kuulin minä Konnyn komealla äänellään, varsin lämmenneenä, mutta ei kiivastuneena, puhuvan jotakin, mikä saavutti suosiota, sillä heti muuan suuri voimakas tehtailija, kelpo mies, jolle minut sitten esiteltiin, kuten koko seurallekin, jyrisi vahvistukseksi ikivanhoista laitoksista.
Minä hiivin nuoren vapaaherrattaren luo, jolla myöskin oli ryhmänsä, missä Amalia häntä auttoi, vaikkei ollutkaan oikein hyvällä tuulella. Amalia ajattelee nyt vain äidinvelvollisuuksiaan ja laski varmaan minuutteja, kunnes pääsi lähtemään kotiin. Minä ehdin kuitenkin tuskin muuta kuin tervehtiä ihastuttavaa Hermineämme ja kuiskata hänen korvaansa: 'No, missä kveekaripukusi ovat? Konnyn silmät varmaan kärsivät sinun kauniin sinisen pukusi loistavista väreistä', ja hän hymyillen vastata: 'Olen tarjoutunut pyytämään niitä tänne lähetettäväksi, mutta Konny ei ole sitä tahtonut', — kun poikani, kädet ojennettuina, riensi luokseni ja, kuten minusta näytti, varsin tyytyväisenä vei minut suureen piiriin, missä minä, suoraan sanoen, rakas Louiseni, viihdyin niin hyvin, että tunsin itseni melkein tyytymättömäksi, kun olin luvannut ehtiä illalliseksi takaisin ensimäiseen vierailupaikkaani. Minun oli kuitenkin pakko joka tapauksessa suorittaa loppuun pelihommani.
Tänään aikaisin aamupäivällä olin minä kuitenkin siellä uudestaan ja lupasin syödä päivällistä heidän luonaan, mutta sanoin, että aamuvisiitti oli omistettu nuorelle perilliselle, joka muuten voi sanomattoman hyvin. Jos elämme, saat nähdä, että hän tulee edelliseen sukupolveen. Konnykin on asettanut pyhäksi velvollisuudekseni tarkkaan varoa jättämästä tätä maailmaa, ennenkuin junkkeri Sigge on päässyt täysi-ikäiseksi, niin että hän, jos Sigesberg menettäisi vanhan herransa, voisi ryhtyä sen hoitoon, ja epäaristokraattinen maanviljelijä ja kirjailija Konny saisi ainaiseksi jäädä asumaan rakkaaseen Kronebyhynsä.
No niin, olen vasta kuusikymmentäkaksi-vuotias, minä kykenen kyllä vielä elämään kaksikymmentäyksi vuotta, jos Jumala niin tahtoo. Mutta ellei, niin tapahtukoon hänen tahtonsa, enkä hetkeäkään pelkää että poikani silloin ei käsittäisi velvollisuuttaan täyttää täällä paikkani. Tunnen hänen hienotunteisen, tavattomasti tunnontarkan sydämensä. Hän rakastaa meitä kumpaakin, jopa enemmän kuin itse käsittääkään. Ja kaiken, mitä minä oikeudenmukaisesti puolestani voin toivoa (enkä toivo mitään, mikä olisi vastoin hänen ankaria mielipiteitään ja periaatteitaan), sen hän on tekevä, ja tekevä hyvin.
Konnyn täytyi lähteä johonkin kokoukseen ennenkuin minä lähdin Herminen luota, joka, voitko uskoa, järjestää Konnyn käsikirjoituksia. Se on suorastaan hämmästyttävää. Tunne, jota hän tuntee vaimoaan kohtaan, on kovin erilainen kuin yleensä nuorten miesten; hän on kerran sanonut minulle, että hän tahtoo seuraajattaressaan löytää henkistä sympaattista rakkautta, jollaista hänen nyt ei tarvitsekaan kaivata. Luonnollisesti hän kuitenkin pelkää itsenäisyytensä joutumista jonkin sellaisen vallan alaiseksi, mikä ei ole henkistä… No, Hermine on onneksi lahjakas nainen.
En voi olla mainitsematta, että Herminen kirjoituspöydällä oli paketti, ja kun se oli avattu, avasin minäkin sen vuorostani, kun nuori rouva saattoi miestään ulos.
'Ahaa', lausuin minä naurahtaen itsekseni, kun sain nähdä mukiinmenevän, soman teräsharmaan villarepsin.
'No, mutta isähän toimittaa kotitarkastusta', huudahti rakas miniäni palatessaan sisään ja hän kävi punaiseksi kuin ruusu ja hymyili ihastuttavasti.
'Onko tämäkin niitten mallien mukainen, joita sinulla on kotona vaatesäiliössäsi?'
'Tosiaan, isä rakas! Juuri nyt aamulla on mieheni, joka luultavasti eilen osti sen, yllättänyt minut lahjoittamalla sellaisen minulle, ja nyt aion minä yllättää hänet pukeutumalla hänen mieliväriinsä jo parin päivän kuluttua. Aion pian juuri lähteä ompelijattareni luo.'
Sitten lähdimme yhdessä, ja nyt, rakas Louise, lopetan tähän, sillä kolmen päivän kuluttua saat minut kotiin, ja joulun viettävät he täällä.
Sinun oma, sinua lämpimästi rakastava vanha
Sigesmundisi."
Vapaaherratar Louisen kirje miehelleen.
"Rakas Sigesmund!
Miten olet voinut tällä tavalla peijata aviopuolisoasi, joka aina on luottanut sinuun? Neljästä päivästä on nyt tullut seitsemän! No, en ihmettele, vaikka syrjästä halusit kuulla poikasi puhuvan porvarissäädyssä valtiopäivien tärkeästä asiasta. Sama halu olisi ollut minulla, ja siksi, kun oli kysymys juuri siitä asiasta, suon sinulle anteeksi, että viime kerralla sain vain muutaman rivin sinun itsesi asemasta. Tiedätkö, olin saanut hartaan halun matkustaa pääkaupunkiin yllättämään sinut ja lapset, sillä uskon täydellisesti vakuutukseesi, että Konny piti loistavan ja paljon tunnustusta saavuttaneen puheen; mutta tiedätkö, että samalla kertaa, kuin sinunkin kirjeesi, sain kirjeen myöskin sisareltani, presidentinrouvalta. He tulevat tänne ylihuomenna, ja siksi pyydän että kaikin mokomin riennät kotiin. Miten suoriutuisin presidentistä sinun avuttasi?
Mainiota olisi, jos samalla saisit mukaasi Amalian, niin jäisi hän tänne siksi aikaa kuin hänen vanhempansakin. Ja herra pormestarikin saanee luvan hankkia itselleen aikaa tullakseen osottamaan arvonantoaan.
Herminen kirjeestä saan sen käsityksen, että Amalia tuskin tahtoo kuulla puhuttavan muusta kuin kalleista äidinvelvollisuuksistaan, joista hän kuitenkin huolehtii jotenkin yksipuolisesti. Hän on kyllä täydellisesti muuttunut, mutta kun äärimäisyydet koskettavat toisiaan, tulee joskus liikaakin. Ihmettelen, onko hänen pormestarinsa nyt onnellisempi? Amalia ei ole, lukuunottamatta yhtä iltaa, jolloin oli Herminen luona, ollenkaan jättänyt kotiaan. Kokonaisen illan uhraaminen konserttiin tai muuhun huviin olisi hänestä synnillistä. Arvaan senvuoksi, että hän tahtoisi tulla tänne, missä hänen ei tarvitse pelätä kiusauksia.
Miten aivan toisin käyttäytyykään meidän Herminemme! Hän ei unohda vaimon, ei miniän, ei emännän eikä joka suhteessa huolekkaan naisen velvollisuuksia äidin vuoksi. Ja kuitenkin on hän äiti viimeistä tunnettaan ja veripisaraansa myöten. Hän on yksi noita harvinaisen onnellisia, joka käsittää maailmansa oikein, tultuaan siihen, eikä Konny koskaan olisi voinut saada vaimoa, joka paremmin olisi ymmärtänyt ja arvokkaammin käyttänyt sydämensä ja älynsä mahdollisuuksia.
Kiirehdi nyt kotiin, rakas mieheni, sinua ikävöi kovin
Louisesi."
XXI.
Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
Oli 6. päivä joulukuuta.
Hermine istui kirjoituspöydän ääressä tarkastellen miehensä korrehtuureja, mutta samassa jalallaan liekuttaen viereensä siirrettyä kehtoa, missä nuori Sigge hyvinvoivana uinaili, imettäjättären mentyä omille asioilleen.
Herminellä ei ollut mitään aihetta odottaa miestään kotiin tähän aikaan aamupäivällä. Konnyhan oli niin toimelias jäsen valtiopäivillä, ja miten voisi hän juuri nyt tulla? Hänen askeleensa ne kuitenkin olivat, jotka lujina ja joustavina kuuluivat yli salin, ja Konny oli huoneessa jo ennen kuin Hermine ehti nousta tuoliltaan.
— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni… Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä, levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.
Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman pisaran hajuvettä.
— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin… No, mitä arvelet nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi kääntää kaikki äkkiä… Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?
— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain uskon että kaikki käy hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa, miten sen käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.
— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä tapauksessa.
— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua… Tavattoman jännityksen, uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun, innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se tapaava miehen.
— Hermine, oma rakas vaimoni… Miten uskosi, ennustuksesi, syvä luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi. Niin, sellainen tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko, että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken nautittavakseen?
— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.
— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin minä viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!
— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?…
— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä anteeksipyytävä kirjelappunen.
* * * * *
Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina, tuskaisina ja riemuitsevina.
Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan muutamia erikoisen läheisiä tovereita.
— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.
— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas karkoita. Onhan poika terve?
— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?
— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa kovin tyytyväisenä.
— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi… Mutta mitä asiaa on palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.
Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon… hänen äsken ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!
— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren, joka poika mukanaan juuri tuli sisään.
— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman minuutin kuluttua! Rientäkää!
— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!
— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan viivytellä. Isäni, isäni!
Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli tajullaan.
Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna, ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.
Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu, rauhoitu… — sanoi hän selvästi. — Sekä poikana että miehenä olet käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni ja sinun äiti-raukkasi tähden.
— Mutta koska voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?
— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta, jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut. Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?
Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää, että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa…
Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli
Konny nyt kiivaasti edes takaisin.
— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!… Voi, Hermine, minun sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun nyt koskaan saavuttavan sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin häntä.
— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, sinäkö olisit pettänyt isääsi!
— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein sinun tähtesi!
— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä…
— … voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä sinä… sinä tiedät, mitä tapahtui… ja olet ehkä aavistanut sen vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli, enkä ensinkään voinut käsittää, miten voisin isälle ja äidille, jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt, mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle avoinna…? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta että heiltä… Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä, että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni… No, miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?
— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan, että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä, että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani sanon, että minä…
— Ei, älä sano; mikään sinun tekosi ei loukannut minua, se oli onnettomuuteni… Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori…
Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.
Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny, katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:
— Ymmärrän… On vain vähän toiveen sijaa?
— Voi, paha kyllä, vähän…
— Ehkä… vähemmänkin kuin vähän?
— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä on vaikea seuraus.
Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä, sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle pojan.
— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus on lapsen otsalla. Hänhän on viaton… — Hermine silmäsi rukoilevasti puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa äitiä hänen hoitamisessaan.
— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.
XXII.
Menneisyys ja mitä tuleva oli.
Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.
Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat ne, jotka hän sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".
Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa, niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi, niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.
Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866 valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana ennusteluna.
Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen. Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.
Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään, kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä. Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, myöskin Herminelle ja Herminestä.
Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan, ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta. Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.
Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä määrin estää pojan itsekidutusta.
Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta, sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken, sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä jumaloivat. Vain yksi melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän olisi tahtonut merkitä niin paljon.
Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle, mitä Hermine on ollut… Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.
Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin verroin rauhallisena, kun tiedän hänen olevan minua vastaanottamassa.
Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna jätti hän elämänsä.
Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.
Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen, rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, — sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja, mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja alaisilleen.
— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa. Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa, tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.
— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin ennenkin.
— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, — voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja auringonpaisteista elämää rakastava?
— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion olla ankarampi poikaani kohtaan.
— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta, pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä esineitä.
— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen? Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä, minä täällä tulen isoisää edustamaan!"
— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi oli niin onnellinen.
— Minun — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu onnea varten.
— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi! Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö sinä ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?
— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu valtiopäivätouhuista.
Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.
— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi hänestä.
— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?
— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta. Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun loukatun rakkautesi kätket sinä viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen, että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit häneen liian paljon huomiotasi.
— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua, jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä, niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.
— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.
— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta tiedätkö, mitä tapahtui?
— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.
— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän kärsivällisesti.
— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?
— En koskaan!
Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen sydämessään.
Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.
Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt ulkonaisen surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen harmaista puvuistaan — mutta hän tuli kyllä ajattelemaan asiaa.
— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.
— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka värisestä ennen paljon pidit.
— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.
— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että minä en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.
— Konny, olisiko sinun pitänyt sanoa tämä minulle?
— Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!
Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet pyrkivät tukahuttamaan hänet.
XXIII.
Yksinäisellä saarella.
On useampi kuin yksi saari synkän, mutta epäilemättä myöskin juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.
Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.
Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään sen liehahtelevaa liekkiä.
Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen. Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua, missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa harhakäytävistä.
He eivät läheskään koko tätä aikaa olleet eläneet Sigesbergissä. Ensimäisen vuoden kuluttua (tiedetään, että Konny ei enää ajatellut mitään valtiopäivävelvollisuuksia tai muita yhteiskunnan asioita) asuivat he molemmat Kronebyssä, naapurikaupungissa ja myöskin eräässä kylpylaitoksessa. Mutta juuri tässä paikassa (1867) oli Konny, sitä kuitenkaan sanallakaan ilmaisematta, tuntenut itsensä levottoman kiusautuneeksi kaikesta siitä juhlimisesta, mikä tuli hänen vaimonsa osaksi. Jos Hermine olisi tahtonut, olisi hän saanut osalleen suuren määrän ritarillista huomaavaisuutta. Mutta hän oli varovainen, väijyi aina jotakin vanhaa mustasukkaisuuden merkkiä, mutta — mitään ei ollut havaittavissa.
Tuli sitten tuohon pikku kaupunkiin uuden edustajan vaali toiseen kamariin, kun valittu edustaja oli luopunut toimestaan. Konnysta tuli taas ehdokas, hän sai enimmät äänet ja joutui siis vuoden 1868 valtiopäiville edustajana. Hermine toivoi parasta tästä muutoksesta. Mutta vaikka Konny tarmokkaasti hoiti tehtävänsä ja suurta tunnustusta saaden puhui useissa tilaisuuksissa, ei hänessä kuitenkaan ollut hivenenkään vertaa jälellä sitä leimuavaa voimaa ja tulta, joka hänessä oli elänyt vuoden 1865 vilkkaitten taistelujen aikana, jolloin tehtiin työtä uudistuksen aikaansaamiseksi. Mutta siitä hetkestä, jolloin uudistus saatiin toteutetuksi, juuri samana päivänä jolloin hänen isänsä sairastui, oli kaikki eloisa innostus hänestä ainakin puoliksi sammunut. Kun nyt vaimo hänen edustajakamarista palatessaan teki hänelle joitakin kysymyksiä, jotka osoittivat asianharrastusta, oli Konnyn taholta ainoana vastauksena se, että hän väsyneenä heittäysi sohvalle ja haukotellen mutisi muutaman sanan, joista ilmeni tyytymättömyyttä sekä itse uudistuksen tuloksiin että paljoon muuhunkin.
Tämän paljon muun, s.o. sanotun ja sanomattoman, joukossa oli varsinkin jokin sellaista, että se aivan erikoisesti jäyti Konnya, nimittäin illallis- ja päivälliskutsut. Ne joita kamarien jäsenillä oli Hasselbackenilla voi hän kestää, mutta sellaisissa perheissä käyntiä tarkoittavat kutsut, jotka olivat kuuluneet vanhempien seurapiiriin, ne olivat sekä epämieluisia että inhottavia, sillä silloin oli Hermine aina esiintyvä hienoissa puvuissa ja tekevä itsensä miellyttävyydellään niin huomatuksi, että aviomiehelle ei voinut olla iloksi sitä katsella. Konnya alkoi lopulta harmittaa, että viisas mies milloinkaan valitsi kaunista vaimoa; tuollaisten loistavien kaunottarien ei koskaan pitäisi joutua naimisiin. Kellä tahansa oli vastaansanomaton oikeus ihailla ja töllistellä heitä.
Sattui kuitenkin niin, että Herminekin väsyi eikä enää ottanut osaa seuraelämään. Konny alentui silloin yrittämään puheella taivuttaa vaimoaan, koska hän mieluummin tahtoi käydä mistä tahansa muusta kuin mustasukkaisesta narrista, mutta Hermine vastasi rauhallisesti: — Jos olisi kysymys todellisen ilon tuottamisesta sinulle, koettaisin voittaa haluttomuuteni, mutta me merkitsemme toisillemme niin vähän siellä seuraelämän keskellä; salli minun senvuoksi noudattaa mielihaluani. Olen sitä paitsi ollut paljon ulkona, enkä tunne itseäni oikein terveeksi.
— Matkustamme merenrannikolle, se tekee meille molemmille ja pikku pojalle hyvää. — Mutta kun Konny näki, että tämä tuntui miellyttävän hänen vaimoaan, päätti hän, että matkasta ei saisi tulla sellainen kuin viimevuotisesta. He asuisivat saarella yksikseen. Ja niin tulivat he valtiopäivien päätyttyä sinne, missä he nyt olivat ja missä sitäpaitsi vain muutamia kalastajaperheitä asui. Se pieni soma rakennus, missä heillä oli kotinsa, oli erään muita varakkaamman kalastajan omaisuutta; siinä oli kokonaista kolme kunnollista huonetta ynnä keittiö, ja se oli rakennettu vuokrattavaksi jollekin yksinäiselle perheelle. Edessä olevalla tasanteella, jonka muodostivat suuret sileät kalliot, oli kaksi vihreäksi maalattua penkkiä. Voiko pyytää enemmän?
Ei, sitä ei kunnolla voinut, varsinkin kun tästä oli katselijalle jumalallinen näky tarjolla auringon noustessa tai laskiessa, heijastellen mereen purppuraviittaansa… Ja kaiken täydennyksenä oli, hiukan kauempana, kahden valtavan kallioseinämän välissä, parikymmentä syltä pitkä notko, missä kasvoi harvaa ruohoa ja, kuin kerskailuksi, siellä täällä pikku ryhmiä seljapuuta, katajaa, orapihlajaa ja kaksi tavallista pikku pihlajaa, jotka viimemainitut uskollisten vahtien tavoin seisoivat kumpikin omalla puolellaan kallionseinämää, vuodet toisensa perään turhaan ojentaen oksiaan toisiaan kohti kuin syleilläkseen toisiaan. Tässä, suuren vesierämaan laaksossa, oli sielläkin puupenkki kummankin pihlajan alla. Ja toisen edessä oli jopa vaatimaton pöytäkin tarjoilua varten.
Kello oli kymmenen seuduilla aamulla. Hermine oli sillä hetkellä yksinään ulommassa huoneessa, jota sanottiin saliksi. Hän seisoi akkunan edessä ja katseli, miten junkkeri Sigge, joka juuri oli täyttänyt kolme vuotta, ratsasteli täyttä laukkaa kallioilla, hoitajana entinen imettäjätär, joka oli jäänyt perheeseen ja nykyisin oli sen ainoana palvelijattarena — elettiin patriarkalliseen tapaan. Mies kalasteli ja ampui merilintuja, vaimo huolehti siitä, että kotona kaikki oli kunnossa.
Ovatko he nyt onnellisia täällä yksinäisyydessään? Eivät erikoisesti, päättäen siitä syvästä, surumielisestä ajatuksissaan olosta, mikä kuvastuu Herminen kauneilla kasvoilla. Hän sulkee akkunan. Häntä tuntuu paleltavan, vaikka hänellä on päällään tumma, vanulla sisustettu silkkipusero, joka joutsenen untuvin reunustettuna pehmeästi ja poimukkaasti verhoo häntä.
Konny näyttäytyy ovella.
— Tuletko tänään kalastamaan mukanani?
— En, ystäväni, minulla on niin paljon askareita.
— Luonnollisesti! Eikä poikakaan kai tahdo ulos, kun hän ei saa riippua äitinsä hameissa?
— Hän olisi varmaan onnellinen sinun seurassasi, mutta tiedätkö, ystäväni, hän pelkää sitä usein äreätä ääntä, jota käytät nuhdellessasi häntä hänen pikkuvirheistään.
— Hänkö pelkää! Ei, hän on uskomattoman rohkea pikku herra ikäisekseen. Hän antaa minulle paljon ajattelemisen aihetta.
— Mutta kun sinulla ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, Konny rakas, kestänet toki sen. Et varmaankaan tahtoisi useampaa.
— En, tämä yksi meille, totisesti, kyllä jo riittää, — vastasi Konny hajamielisen välinpitämättömänä.
Mutta kun Hermine samassa meni hänen ohitseen viereiseen huoneeseen, sai Konny vastaanottaa katseen, merkillisimmän mitä hän vaimoltaan milloinkaan oli saanut.
Konny heittäytyi sohvalle, unohti kalastamaan menon ja koetti päästä selville siitä, mitä tuo katse merkitsi. Mutta ylpeys esti häntä ratkaisemasta sen arvoitusta, mikäli siinä oli nuhdetta.
Hetkistä myöhemmin syöksyi sisään junkkeri Sigge, suoraan herra isäänsä kohti. — Äiti itki eikä tahtonut ottaa minua mukaansa, kun lähti. Oliko isä paha äidille?
— Poika, mitä typeryyksiä sinä puhut? Pysähdypäs, mistä johduit sanomaan tuollaista?