— Liisa sanoi, että sinä et ole kiltti.
— Minne äiti meni?
— En tiedä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli parooni Konny ulkona kalliolla.
— Minne vaimoni meni? — kysyi hän hoitajattarelta.
— En osaa sanoa. Ehkä laaksoon. Hän kääntyi vasemmalle.
— Luulen, että hän ei ole oikein terve tänään.
Tämä voi merkitä sekä mietelmää että alentuvaa kysymystä.
Liisa käsitti isännän sanat viimemainituksi ja vastasi niin kärkevästi kuin vain hänellä, imettäjätär-ajalta, oli lupana, kun oli kysymys ajatuksensa ilmaisemisesta.
— Oikein terve, sanoo parooni; ihmettelen, onko hän terve ollutkaan sitte viime talven? Parooni ymmärtää kyllä, että kukaan nainen, sen paremmin ylhäinen kuin muukaan, ei koskaan ole oikein terve siinä tilassa.
Konnyn oli melkein mahdoton niin ponnistaa, että hänen huuliltaan ei päässyt huudahdus: — Siinä tilassa!
Valo oli äkkiä noussut paistamaan! Hermine oli, kun Konny ei mitään ollut ymmärtänyt, tahtonut kainosti kiertotietä valmistaa häntä, ja Konny — miten oli hän vastannut?
Ehtimättä ottaa hattua päähänsä, syöksyi hän laaksoon. Siellä olivat molemmat pihlaja-raukat, penkit edessään, mutta ketään ihmistä niillä ei näkynyt.
— Hermine, Hermine! — huusi hän tuskaisena, mutta kukaan ei vastannut. Eikä Hermineä löytynyt myöskään ylempänä, yhtä vähän kuin alempanakaan, olevilta kallioilta. Konny tapasi muutamia kalastajain lapsia. Mutta kukaan ei ollut nähnyt hänen vaimoaan.
Konny pysähtyi ja loi silmänsä ylös kohti taivasta.
"Mitä merkitsee kaikki tämä?" tuumi hän vavisten. "Olenko nyt antanut sairaalloisuuden pimeän hengen saada sellaisen vallan itsessäni, että olen vajonnut helvetillisen tyrannin surkealle asteelle? Hänellä, tuolla jalolla, vääryyttä kärsivällä, kärsivällisellä ristinsä kantajalla, on mies, jolle hän ei voi riemuiten, vaan vain levottomana ja peloissaan ilmoittaa ansaitsemattomasta Jumalan siunauksesta! Ja sitten tuo mies ei edes ymmärrä häntä. Mies on nähnyt, että hän pelkää kalastamaan menoa, mies on nähnyt, että hän pukeutuu paljon epämukavammin kuin tavallista, onpa mies nähnyt hänet monasti pahoinvoivanakin. Mutta mitään ei hän ole käsittänyt. Kaksi ja puoli vuotta on mies antanut sijaa vain hedelmättömälle valittelulle. Mutta, laupias Jumala, nyt on tullut loppu kaikesta tästä kurjuudesta! Nyt tulee toinen suru, täysin oikeutettu. Hermine, Hermine! Missä olet? Lapsi oli oikeassa. Ikuinen kaitselmus, miten väärin olenkaan käyttänyt sinun pitkämielisyyttäsi! Kolmivuotiaan pojan on ohjattava isänsä oikealle tielle. Mutta missä on Hermine?"
Kauan etsi ja kuunteli hän turhaan. Vihdoin hän pääsi epätoivostaan.
Eräästä saaren osasta, missä heillä harvoin oli tapana olla, löysi Konny vihdoin vaimonsa istumassa kalliosta ulospäin pistäytyvän terävän paaden alapuolella, aivan lähellä vesirajaa. Hermine oli vaipunut horroksiin, väsyneenä tavattomasta matkasta, mutta toisella poskella oli suuri, väräjävä kyynel.
Tässä hetkessä kävi outo puistatus miehen läpi. Hermine hengitti niin hiljaa, että mies, jonka hengitys päinvastoin kävi kiivaana, ei voinut kuulla sen huo'untaa.
Konny vaipui polvilleen, ojensi kätensä ristissä taivasta kohti ja kerjäsi vapahdusta raskaista kahleistaan. Hänen ajatuksensa kävivät tuskaisina. Ellei Hermine enää voisi elää ja antaa anteeksi, mitä hyödyttäisi silloin kaikki taistelu. Mutta jos Hermine avaisi silmänsä, ja jos ne vielä voisivat pysähtyä hellästi häntä katselemaan, silloin olisi hän pelastettu, eikä koskaan, koskaan hän enää päästäisi niitä voimia valtaan, jotka häntä nyt olivat kahleissaan pitäneet. Konny loi rakkautta uhkuvan katseen Hermineen. Ja mitä hän silloin näki? Herminen avoimet silmät, jotka epäröivän onnellisina katselivat häntä, joka ei koskaan ollut ollut polvillaan hänen vieressään, ei koskaan, kuten nyt, nyyhkyttänyt kuin lapsi hänen edessään.
— Voi, Hermine, rakas, pyhä vaimoni! Olen ollut niin kova, niin, väärämielinen sinua kohtaan. En ole milloinkaan, en milloinkaan lakannut rakastamasta, niin, jumaloimasta sinua. Mutta en ole voinut unohtaa, että sinä olit viattomana syynä siihen, että petin isääni. Mutta sinä et siihen ollut syynä — sinähän menettelit oikein, kun ensi kerralla vastasit minulle kieltävästi —, vaan syy oli minun kurjassa ylpeydessäni, joka ei voinut unohtaa haavaa ja joka vanhusten kuoltua sitten on punonut toisen synkän langan toisensa jälkeen. Tunsin itseni tyytyväiseksi, kun voin kääntää sinua kohti kylmän, arkipäiväisen puolen itsestäni. Ja nyt — usko minua, usko minua sittenkin, vannon että en ole mitään käsittänyt, ennenkuin pari hoitajattaren lausumaa sanaa ilmaisivat minulle asian. Lapsi, poikamme, saattoi minut lähtemään ulos… Mutta… vastaa, annatko anteeksi, uskotko, että palavan kiitollisena otan sinulta vastaan Jumalan uuden lahjan? Viime tunnin kuluessa olen kärsinyt kaikki syvyyksien tuskat. Ja parantunut olen sairaaloisuudestani.
— Ja minä, rakas mieheni, nautin nyt kaikkea maailman autuutta levätessäni näin tässä sydämelläsi, tuntiessani, käsittäessäni, tietäessäni, että sinä tästä hetkestä kuulut minulle ja että yhdessä karkoitamme sen vihollisen, joka pyrkii riistämään sinut minulta. Voi, olemme taivaassa!
— Niin, Hermine, olemme taivaassa. Ja tällä hetkellä sano minulle yksi seikka: rakastitko minua silloin, kun kosin sinua ensi kerran?
— Konny — ajattele, kysyessäsi minulta sellaista!
— Olen jo ajatellut.
— Voi, oliko se väärin? En voinut auttaa, että rakastin sinua.
— Kiitos — siunaan sinua avomielisyydestäsi! Elämämme alkaa nyt uudestaan.
— Mutta sinä tiedät, että aina olet vavisten ajatellut varmuuden saamista tässä kysymyksessä, missä arkuutesi menee yli rajojen.
— Se on mennyt yli rajojen, kuten niin paljon muutakin, mutta nyt, niin, jo kauan, rakkaani, olen ollut vakuutettu siitä, että se on ollut onnellisinta — sillä ihmisen vallassa ei ehkä ole estää sitä, että tunne syntyy vastoin hienotunteisuutta ja vastoin omaantuntoon ja kunniantuntoon istutettua velvollisuutta. Ja kun, kuten sinä, päättävästi ja arvokkaasti torjuit sen — ja teit tämän, vaikka sinua kiinnittävä side oli vain muodollisesti olemassa — silloin velvollisuus ei ole kärsinyt.
— Ei, ja niin on tapahtunut sitä vähemmän, kun minä varmaan tiesin, että se höllä side, joka minua oli kiinnittämässä, oli ratkeava muutaman viikon kuluttua. Sitä vastoin olen, muista se, Konny, sitä mieltä että koskaan tunne, olkoonpa miten salapukuisena tahansa, ei voi hiipiä sinne, missä side on kiinteä ja sitä lujittamassa rakkaus, velvollisuudentunto ja kunniantunto.
— Oi, kiitos, olet puhunut niin kauniisti! Mutta sano, eikö koskaan ole mieleesi tullut ajatus, että nyt rakastin sinua vähemmän ja että rakkauteni oli kylmää ja tylsää?
— Ei, rakas Konny, viimemainitun lainen ajatus ei onneksi koskaan, koettaessani päästä sinusta selville, ole juolahtanut mieleeni, ja jos niin olisi tapahtunut, sydämeni ei olisi senvuoksi sykkinyt puoltakaan sykähdystä vähemmän sinulle. Sinä olet ensimäinen, sinä olet ainoa rakkauteni.
— Miten vähän ansaitsenkaan sitä, että jalomielisesti näin, tavatonta suoruutta ilmaisten, pyyhit viimeisetkin suomukset silmiltäni!… Mutta miten olet tuominnut minua, sillä usein olet ollut väsynyt ja huolissasi!
— Se on totta. Mutta nyt olen lohdutettu. Yhdessä epäilemättä voitamme tuon sinun luontosi taipumuksen, joka ikäänkuin vaatii sitä, että aina tuntisit itsesi tyytymättömäksi.
— Sekin on totta. Kunpa nyt kohtalo ei niin kovaksi kääntyisi, että menettäisimme sen kalliin lahjan, mikä meille on luvassa. Hermine, voitko käsittää, millaiseksi mielentilani silloin kävisi?
— Et saa murehduttaa minua, se on kaikkein vahingollisinta minulle, — sanoi Hermine mitä suloisimmin hymyillen. — Antakaamme onnemme taivaan kerrankin pysyä pilvettömänä! En luule, että sinun tarvitsee siinä suhteessa käydä koettelemaan voimakkuuttasi. Ja jos tahdot, että minä pysyisin terveenä, niin ole iloinen. Ja ennen kaikkea, koeta kohdella pikku Siggeämme toisella tavalla. Sinä rakastat häntä sydämellisesti, mutta arvelet ankaruuden olevan paikallaan. Mitä sanoi poika sinulle?
— Että isä oli ollut paha äidille, joka oli itkenyt. Hän oli oikeassa. Mutta pimeys on paennut valkeuden tieltä. Saat nähdä — niin, saat nähdä! En petä sinua!
XXIV.
Oikealla tolalla.
Neljä vuotta on kulunut kautta elämän tiimalasin senjälkeen kun olimme saarella, missä Konny niin sanoaksemme riisui vanhan ihmisensä ja pukeutui uuteen. Muutos oli ollut melkein täydellinen. Hän ei enää koskaan joutunut suuren sielunsairautensa valtaan. Mutta siihen päivään asti, mikä nyt oli, ei hänen ollut onnistunut voittaa salaista tyytymättömyyttään milloin toiseen, milloin toiseen seikkaan tai kyennyt keksimään oikeata syytä siihen. Mutta niin paljon oli varmasti voitettu, että peruuttamaton menneisyys oli vakavilla, varoittavilla muistoilla terveellisesti vaikuttanut seuraaviin päiviin. Väärät mielipiteet elämän asettamista velvollisuuksista olivat häipyneet, ja hyödytön tuska oli synnyttänyt halun käsittää, mikäli se oli mahdollista, nämä velvollisuudet sellaisiksi, että päivän päättyessä omatunto voi käydä suorittamaan tutkimustaan, joskaan kirjanpäätös koskaan ei käynyt täysin tyydyttäväksi.
Perhe oli nyt heinäkuun alkupäivinä Sigesbergissä, mutta jo elokuussa oli aikomus muuttaa rakkaassa muistissa aina olevaan Kronebyhyn, missä Hermine sitten, mikäli se pienokaisilta voi käydä päinsä, olisi ryhtyvä puhtaaksikirjoittamaan Konnyn matkamuistelmien toista osaa. Ensimäisen osan valmistamisessa tehty työ oli keskeytynyt ensimäiseen korjauslukuun, mutta sittemmin tuli osa julkisuuteen, ja sillä oli niin suuremmoinen menestys, että muuten ei voinut käydä kuin siten, että Hermine sai Konnyn jatkamaan. Tietysti tapahtui tämä sen jälkeen kun he olivat olleet yksinäisellä saarella maan länsirannikolla.
Saman vuoden lopulla sai junkkeri Sigge pikku veljen, jonka hän heti tahtoi ottaa määräysvaltansa alaiseksi. Ja seuraavina vuosina oli lisäksi tullut yksi sisar ja yksi veli. Lähinnä Siggeä nuorempi oli siten nyt pian nelivuotias, tytär, pikku Louise, melkein kolmen vuotias, ja pienin vähän yli vuoden vanha.
Tämä moniosainen rikkaus teki Konnyn taloudelliset kyvyt monenkertaisiksi. Häntä kunnioitettiin ja ihailtiin. Hänen neuvoaan kysyttiin monien hänen tekemiensä keksintöjensä ja hänen kaikilla aloilla toimeenpanemiensa viisaitten parannusten vuoksi.
— Sinä tiedät, Hermine rakkaani, — tuumi hän, — että vanhin poika on hallitseva Sigesbergissä ja että toinen saa Kronebyn. Mutta minun tulee hoitaa tulojani niin, että saamme asianmukaiset myötäjäiset isoäidin pikku tytölle, pikku Louisellemme, ja sitten myöskin osansa nuorimmalle herralle. Ja jos tulisi vielä useampia, keksinen kyllä yhä uusia tulolähteitä, ja kirjallisesta työstähän tulee lisätuloja.
— Mukaan voit laskea, — vastasi vaimo iloisesti, — myöskin sanomalehtikirjoituksesi, joista saat hyvän maksun!
— No niin, se on totta. Olen liikemies monella tavalla.
* * * * *
Koko perheen piti tänään syödä päivällistä puiston viileimmässä osassa.
Ja pöytää katettaessa voimme luoda silmäyksen eri ryhmiin.
Puiston perällä harjoittaa junkkeri Sigge innokkaana parhaillaan nahkapoikia, joina on kokonaista kymmenen leikkitoveria alustalaisten lasten joukosta. Ja jos he hyvin ja nopeasti tottelevat komentajaansa, niin tarjoillaan heille lepohetkinä virvokkeita sotaravintola-teltassa, jota pikku apulaisen avustamana johtaa pormestarinna Amalian tytär, nuori pikku neitonen, jakaen vierailleen voileipiä, kaljaa ja simaa. Häntä auttaa myöskin pieni, nelivuotias serkku, Siggen veli, joka mielellään, jos vain uskaltaisi, olisi mukana harjoituksissa, mutta iso veli oli selittänyt, että mokomakin pojannaskali saa lyödä rumpua itsekseen —- sisarelle ja, jos haluttaa, myöskin pikkuveljelle. Mutta hänen ei ole tulemista rekryyttien joukkoon.
Mutta nyt tulee Hermine, taluttaen kädestä pikku Louisea, ja mukanaan pormestarinna, jolla ei ole sisaria eikä veljiä ainoalle, kohta kahdeksan-vuotiaalle tyttärelleen — sotaravintolan pitäjättärelle.
— Sigge, — huutaa äiti, — miksi ei veljesi Herman saa olla teidän mukananne? Hän näyttää olevan niin pahoillaan.
Ylpeä upseeri ei vastaa, kun komentohuudot kajahtelevat, sapeli välkkyy auringonpaisteessa ja hatussa oleva töyhtö häilyy tuulessa, mutta kun hän on komentanut lepoa, kääntyy hän, marssii naisia vastaan, nostaa kohteliaasti hattuaan ja paljastaa reippaimmat, kauneimmat ja iloisimmat pojan kasvot, mitä nähdä saattaa.
— No, mitä vastaat? — kysyi Hermine.
— Herman on liian pieni, äiti. Tule tänne, Herman, niin kuulen, rummutatko oikein.
Herman totteli ja tuli.
— Kas niin, poikani, sinusta tulee kyllä hyvä, kun tulet suuremmaksi. Olet vielä liian heikko harjoituksiin. Sitäpaitsi, eihän sinusta tule upseeria.
— Mutta sinusta tulee! — huudahti sotaravintolan pitäjätär, joka apulaistensa auttamana tarjoili joukolle virvokkeita. — Sinusta tulee, Sigge, muuten en mene naimisiin sinun kanssasi.
— Siitä vaivasta kyllä pääset, tulipa minusta upseeri tai ei. Sinun on saatava pormestari, ja minä tahdon hovineidin. Eikö niin, äiti?
— Tuo pikku herra, — vastasi täti Amalia, puolittain närkästyneenä, — on sitten jo täysiverinen aristokraatti.
— Rakas Sigge, saan hävetä sinun epäkohteliaisuuttasi, — sanoi äiti pudistaen päätään. — Saat toistaiseksi tyytyä siihen, että suutelet pikku Louisen nuken kättä, minkä hän ojentaa sinulle.
Herra Sigge ei edes katsonut nukkeen tai sen omistajattareen, mutta äitinsä antamasta kehoituksesta hän hajoitti joukkonsa ja päästi rekryytit lomalle, sillä päivällinen oli valmis.
Naisten ja lasten ollessa huvikävelyllään, loikoivat Konny ja hänen täysin kunnioittamansa ystävä, pormestari ja valtiopäivämies, yhdessä pienellä nurmikkoisella rinteellä, missä he keskustelivat valtiollisista asioista, sikaaria poltellen. Vihdoin katsahti Konny kelloonsa.
— Ei, mutta tämähän ei käy laatuun, mehän unohdamme aivan päivällisen ja, mikä pahempi, naiset.
— Oh, ne, — vastasi pormestari nauraen, — eivät nyt koskaan päästä itseään unohtumaan. Amaliani on nyt paras, ainakin parhaiten sopiva vaimo minulle. Mitä Hermineen tulee, niin on hän aina voittanut muut sekä kauneudessa että älyssä. Sitäpaitsi on sinulla sellainen rikkaus lapsia — meillä on vain yksi.
— Niin, — vastasi Konny, — se rikkaus on kaikkea muuta arvokkaampaa. Sellainen puoliso ja sellaiset lapset ovat miehelle suurimpana onnena, mutta voitko uskoa, vaikka salaan sen Hermineltä, että minä tuntikausia öisin valvon, kun huolet heidän menestyksestään painavat mieltäni.
— Mitä typeryyksiä sinä nyt puhut? Onko vanha kiusanhenkesi taas päässyt irti? Sinulla on suuri Sigesberg, Kroneby, taloja kaupungissa ja tuloja joka taholta, joskin edustajatehtäväsi vie enemmän kuin siitä on tuloa. Mitä sitten tahdot? Eihän Sigesberg ole sukukartano?
— Ei, ei kyllä, mutta sen, jolla se on, täytyy välttämättä saada kaikki sen tulot. Minä sain ottaa sen vastaan ilman mitään kiinnityksiä.
— Koska olit ainoa perillinen. Varo, veli hyvä! Sinussa on synnynnäinen taipumus olla aina tyytymätön, aina näet sinä jotakin synkkää taustalla. Mutta tuossa tulee reipas vanhin poikasi. Sellainen komea nuorimies!
— Isä, — huusi Sigge ja heittäytyi isänsä syliin. — Olen lähetetty tuomaan päivälliskutsua, olen lähettänyt rekryytit kotiin. Muutamat niistä tulevat kai rykmenttiini, kun minusta tulee upseeri?
— Vai niin, upseeriksiko aiot? — kysyi pormestari.
— Niin, mikäs minusta sitten tulisi? Muutaman vuoden kuluttua olen kadetti, eikö niin, isä?
Myöhään samana iltana, kuu pormestari puolisoineen oli siirtynyt vierashuoneisiin ja halveksittu pikku sotaravintoloitsijatar, kuten muutkin lapset, jo nukkui, käveli Konny edestakaisin suuressa salissa. Hän näytti masentuneelta, mutta ei väsyneeltä.
Silloin hiipi kesäyön runollisessa puolihämärässä hieno ja kevyt olento yli lattian ja laski kätensä hänen kaulalleen…
— Mitä sinä nyt tuumailet, rakkaani? Sinä tiedät luvanneesi, että et mitään salaa minulta.
— No, onko minulla neljään vuoteen ollut salaisuuksia, joita en olisi sinulle uskonut? — kysyi Konny, hellästi hyväillen vaimonsa hajallaolevia, kultaisia hiuksia. — Ei, Hermine rakas, tämä ei ole juuri tuumailua, mutta olen niin pahoillani, kun selvästi näen, että isäni toiveet eivät toteudu edes toisessa polvessa. Sigge on jo aikaisin osoittanut, mihin hänen mielihalunsa ja luonteensa viittaavat. Hänestä tulee sotilas, hänessä on paljon vähemmän taipumusta diplomaatiksi kuin minussa on ollut. Ja joskin hänen luonteessaan reippauteen liittyy myöskin ankara rehellisyys, niin en näe suuria toiveita olevan todellisesta kartanonherrasta, joka oikein käsittää suuret velvollisuutensa.
— Konny rakas, poikahan on vasta hiljan täyttänyt seitsemän vuotta. Sinun poikasi ei koskaan missään suhteessa tule pettämään velvollisuuksiaan. Sitä paitsi on sinulla kaksi muuta poikaa, mahdollisuuksia on siten saada hoitajia sekä diplomatialle että maanviljelykselle. Mutta sinä tiedät, että sinun aina ehdottomasti täytyy olla jostakin seikasta levoton.
— Niin, olet ehkä oikeassa, jalo vaimoni. Mutta sinun ei pidä surra sitä, sillä siitä ei enää ole mitään vaaraa.
— Mistä sen tiedät?
— Kyllä, tiedän sen, sillä monia väsyttäviä tutkimuksia — menneisyyden kokemuksiin perustuvia — suoritettuani olen juuri päässyt vakaumukseen, jossa pikemmin on jotakin onnellistuttavaa kuin masentavaa.
— Voi, mihin sitten?
— Siihen, että ihminen elämässään ei koskaan voi tuntea itseään täysin tyytyväiseksi, vaan että hänen osanaan on pyrkiä yhä eteenpäin.
Loppu.