TULEVAISUUDENUNELMIA

Kirj.

Emilie Flygare-Carlén

Suomentanut

Tuovi Halla

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.

SISÄLLYS:

     I. Vanhempien kesken.
    II. Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.
   III. Konny.
    IV. Rahankeräys kansakoulun hyväksi.
     V. Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.
    VI. Kohtalo kiirehtimässä.
   VII. Mitä sattui oikeaan aikaan.
  VIII. Häämatkalla.
    IX. Appivanhempien luona.
     X. Edelleen samoissa oloissa.
    Xl. Sigesbergissä oleskelu loppuu.
   XII. Jäähyväiset ja kotiintulo.
  XIII. Kotoista järjestelyä.
   XIV. Miten vaimon onnistuu miellyttää miestään, miellyttämättä häntä
        liiaksi.
    XV. Miten Konny sovittaa yksityiset ja perheelliset tunnonvaivat.
   XVI. Halveksitulle ruustinnalle tunnustetaan suuri pätevyys.
  XVII. Onnellisen miehen onnettomuus.
 XVIII. Jälleen Sigesbergissä.
   XIX. Ensimäiset vastaanottavaiset.
    XX. Parooni Sigesmundin kirje puolisolleen.
   XXI. Suuren päivän aattona ja sen jälkeen.
  XXII. Menneisyys ja mitä tuleva oli.
 XXIII. Yksinäisellä saarella.
  XXIV. Oikealla tolalla.

I.

Vanhempien kesken.

— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut tilataan tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja miksi? Nuoren naisen katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni, jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan sinut, ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä, — olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut, että tämä on sinun tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä, lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on…

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä, joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan, etkä sinäkään voi väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni Sigesbergissä rakastavat minua enemmän kuin häntä, vaikka en aina oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa… Hiljattain juuri muuan pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan vanha palooni. Päivää, vanha palooni!"… Tekipä, totta vieköön, se tervehdys sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi pellonpientareilta… Ei… ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin: "Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin virkaan ja saat viranylennystä?

— Aivan niin, Louise rakas, siten sanoin. Mutta mitä vastasi poika minulle? Vastasipa, että hän ensin ottaisi filosofisen oppiarvon, mutta että hän ei antaisi sitoa itseään jokapäiväisillä orjamarkkinoilla jälkeläistensä kustannuksella! "Kuinka lukemattomat miehet", sanoi hän, "juuttuvatkaan niin oloihinsa, että he sitten pelkästä väsymyksestä eivät enää jaksa edes ajatella avioliittoa, ja kun he vihdoin sitte kuitenkin avioliittoon menevät, saa kaikki jäädä riippumaan sattumasta. He eivät erikoisesti tutki millaiselle naiselle uskovat puolison ja äidin tärkeän tehtävän… Miten epätyydyttävä olotila syntyykään sitten usein!" Tarvitsipa siinä itsensähillitsemistä, kun ei purskahtanut nauramaan kuullessaan kaksikymmenvuotiaan poikasen puhuvan tuollaista itse asiassa viisauden kieltä! Mutta en ole silloin enkä näinä monina vuosina sittemminkään nauranut muille kuin itselleni. Konny-raukka, ennen häneltä menee nuoruus kuin hän löytää etsimänsä aarteen, enkä tiedä että ainakaan näillä seuduin olisi mitään perhettä, mistä hän olisi voinut tavata tulevan miniäni.

— En käsitä minäkään, kuka on kysymyksessä, enkä myöskään ymmärrä, miten hän on voinut lähteä lyhyellekään matkalle juuri nyt, kun meidän piti tulla… Mutta se hyvä puoli asialla on, että pääsen tänä vuonna matkustamasta kylpy- ja vesiparannuslaitoksiin… Olen aina elänyt siinä toivossa, että hän ulkomaanmatkoillaan sattuisi joutumaan elämänsä romaaniin. — Mutta mitä vielä! Ainakaan loppuluvusta ei ole mitään tietoa!

— Niin, se on hullua, se. Ja mies on niin kaunis, miehekäs ja komea, ettei moista! Mutta hän on liian totinen ja epäröivä. Hän itse peloittaa rakkauden ilmestymästä. Millainen tuon naisen oikeastaan pitäisi olla?

Sitä on vaikea sanoa, mutta sen kyllä voin sanoa, millainen hän ei saa olla.

— Hyvä sekin. Sittenhän pääsen jonkun verran tilanteesta selville, ennenkuin nuori herra huomenna tulee. Odottaessamme tässä päivällistä, kuuntelen mielelläni mitä tiedät. Mutta on totta, että on vielä yksi tärkeä asia, missä hän, ikävä kyllä, on ollut paremmin puheensa mittainen kuin edellisessä. "En antaudu toistaiseksi"., niin selitti hän, "millekään virkauralle, sitte saamme nähdä". Mutta, Louise, siinä suhteessa emme pääse koskaan mitään näkemään. Ja kumminkin oli minulla häntä varten niin valoisia ja varmoja mahdollisuuksia valtiomies-alalla…

— Olehan nyt, ystävä rakas, ja anna noitten vanhojen huolien nyt pysyä poissa mielestäsi! Sinun suvussasi on ollut kokonainen sarja ylemmän ja alemman arvoisia sotilashenkilöltä ja monia valtiomiehiä, mutta ei ainoatakaan kirjailijaa, ja kaiken kaikkiaan saat olla tyytyväinen.

— Saapa nähdä. Toivon ainakin, ettei hän koskaan rupea romaaneita kirjoittamaan. Toistaiseksi on hän, yhtä ja toista matkakuvausta lukuunottamatta, julaissut teoksia, jotka osoittavat hyvää ymmärrystä ja vakavaa opiskelua valtiollisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten kysymysten alalla, käsitystä suuren yleisön valistuksentarpeesta, mutta jos hän…

— Vaiti, vaiti, vannomatta paras!

— Niin kyllä sanotaan. Mutta minä voin olla varma siinä suhteessa, kun näen, että hän ei saa valmista omastakaan romaanistaan. Tiedätkö, Louise rakas, minä pelkään, etteivät hänen tunteensa koskaan pysty kohoamaan tavalliselta, tyyneltä tasoltaan. — Mutta miten olikaan noitten vaatimusten laita?

— Niin, kuulehan! Ensinnäkään tuo valittu ei saa olla mikään kaunotar.

— Todellakin, hävetä hänen pitäisi! Tahtooko hän minulle rumia jälkeläisiä? Ja meidän sukumme kun aina on ollut kaunista!

— Sitä hän ei vaadi, että nainen ei saisi olla miellyttävä ja viehkeä, mutta kauneutta hän pelkää, koska sen seuralaisina niin usein on turhamaisuus, ylpeys ja vaativaisuus.

— No, noita ominaisuuksia voi niilläkin olla, jotka eivät ole muuta kuin miellyttäviä… Ehkä ei nainenkaan saa huomata, että Konny sattuu olemaan harvinaisen komea ja kaunis mies?

— Siinä arvaat aivan oikein. Hän ei, mikäli uskon, tahtoisi kosia naista, joka ei sivuuttaisi sitä seikkaa ja osaisi löytää hänestä parempia ominaisuuksia, niihin kiintyäkseen… Vihdoin ei tuolla hänen valikoidullaan saisi olla mitään erikoiskykyä, koska se johtaisi hänen mielensä ja aatteensa yksipuolisesti siihen yhteen suuntaan. Hän ei saa olla oppineita naisia, mutta millään muotoa ei hän saa olla sivistymätönkään. Luonnollisestikaan hänessä ei saa olla mitään ylpeyttä muistuttavaa, koska ylpeyden rinnalla tavallisesti esiintyy sydämettömyys, mutta hänen täytyy osata jalosti säilyttää naisellinen arvokkuutensa. Hänen luonteensa täytyy olla selvä kuin päivä, hänen terveytensä hyvä, ja täysin selvitettynä täytyy olla sen, että hänen suvussaan ei ole ollut perinnöllisiä tauteja. Nyt luulen likipitäen selostaneeni koko ohjelman alusta loppuun.

Vanha, kunnon parooni alkoi nauraa täydestä sydämestään.

— Mutta, rakkahin Louise, näin ollenhan suvun täytyy kuolla sukupuuttoon… ellei hän rakastu… Mutta luulenpa, että joku maalaissulottarista tulla loksuttelee tännepäin. Käsketään ruualle! Sepä hauskaa! Juon aimo maljan sen naisen kunniaksi, joka on pelastava sukupuun…

II.

Mitä aviopari saa nähdä kävellessään pihlajametsikköön.

Päivällinen oli syöty, ja täysin tyytyväisenä tunnusti parooni, että hänen huolensa niin tässä kuin muissakin suhteissa olivat olleet tarpeettomia. Sitäpaitsi olivat huoneet vilpoisia, kaikki niissä oli hyvässä järjestyksessä, kahvi mainiota, päivällisuni rauhallista, ja lisäksi riittävästi sanomalehtiä ja kirjoja, tahtoipa niitten ääreen sitten nukkua tai niitä lukien valvoa. Kun lisäksi ottaa huomioon viinit, jotka olivat niin mainioita kuin appi vaan ikinä voi toivoa niillä tulevan miniänsä maljan juodakseen, ja että vihdoin oli mitä kaunein kesäkuinen iltapäivä kävelläkseen sille paikalle, missä parooni itse oli vetänyt onnellisen avioarpansa, niin käsittää hyvin, että hän eloisin ja reippain mielin tarjosi vaimolleen käsivartensa häntä kävelylle viedäkseen.

— Louise rakas, tiedätkö että niinä kymmenenä viime vuonna, joina en ole täällä ollut, olen kokonaan unohtanut paikan kauneuden. Täällä on luonto aivan yhtä kaunista kuin Sigesbergissä, ja jos Konny on niin mainiosti sisustanut ne kolme huonetta, joihin sattumalta tulin, viettääkseen tulemattoman kuherruskuukautensa täällä, niin on Kroneby hyvin valittu… Täällähän on elämä kuin runoa… Voi, entisiä aikoja, suloisia muistoja! Täällä olen huokaissut useamman kuin yhden huokauksen rakkauden tähden…

— Niin minäkin, Sigesmund hyvä, täällä johdun ajattelemaan kaunista, onnellista menneisyyttä… Harvat naiset voinevat samoin tuntein kuin minä muistella vaiheita, jotka ovat seuranneet sitä aikaa, jolloin ensi kerran jättivät kotinsa, siihen saakka, kunnes sen taas näkevät. Useimmille on pelkäksi sydämen kidutukseksi hyvä muisti, mutta minä olen ollut niin onnellinen, että olen vain vähän saanut kokea sitä, mistä useilla, ikävä kyllä, on muistoja liiaksikin.

— Olen onnellinen siitä, että näin sanot, ystäväni, ja olen ylpeä siitä, että voin olla varma sinun niin myöskin ajattelevan… Mutta onpa meidän varottava, ettemme eksy kaikkien näitten uusien, aistikkaitten laitteitten keskellä… Annahan kun katson; eikö tästä poikennut käytävä oikealle?…

— Kauempana se vasta poikkesi. Mutta yksin minäkin, joka kuitenkin olen ollut täällä paljon myöhemmin kuin sinä, tunnen täällä olevani hiukan oudoksissani. Tästä menee tie oikealle. Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, voimme poiketa tälle käytävälle, joka varmaan tekee mutkan maantielle päin ja kääntyy sitten rannalle. — Sitte meillä ei enää olekaan pitkältä metsikköön.

— Minua miellyttävät herra poikamme toimeenpanemat uudistukset, ja kun oikein pääsen asian perille, niin huomaan, että kannatti hyvinkin matkustaa tänne vain jo senkin huvin vuoksi, että sai taas nähdä sinun maatilasi, ellei muita erikoisia syitä matkaan olisi ollutkaan. Aiotko sinä toteuttaa ajatuksesi, että täällä ollessasi lahjoitat Kronebyn sen nykyiselle haltijalle? Hänen työhuoneensa osoittaa, että hän todella on asettunut vakinaisesti tänne asumaan. Hänellä ei ole niin monta kirjahyllyä eikä niin suuria käsikirjoituspinkkoja Sigesbergissä olevassa työhuoneessaan.

— Et saa käydä kadehtimaan, ystäväni. Sigesbergissähän hänellä on kirjasto käytettävänään. Mutta vastatakseni kysymykseesi, niin, koska olet ollut kyllin jalomielinen antaaksesi minun määrätä Kronebystä omana, pikku tilanani, on aikomuksenani valita tämä aika toimittaakseni siirron… Mutta mitä menoa nyt kuuluu? On kuin kokonainen ratsastusseurue olisi lähestymässä. Vetäytykäämme hiukan syrjään, niin näemme puitten lomitse…

— Tosiaan, pieni ratsastusseurue sieltä on tulossa… Voi, voi, tuossa on köyhä vaimo-raukka lapsi käsivarrellaan… Toivon, että he hillitsevät hevosiaan!… No, ystäväni, mitä tuumit tuosta: kaksi valkolakkista ylioppilasta, yksi kummallakin puolella amatsonia, joka sitten varmastikaan ©i ole aiottu pitentämään sukupuutani, sillä eipä hän juuri näytä sopivan ohjelman puitteisiin? Mistä voi hän tulla? Hänhän on suorastaan jumalatar muodoltaan ja ryhdiltään.

— Niin, hän se ei ole varmastikaan. Katso, nyt pudotti hän ratsupiiskansa, kun hän jyrkästi ohjasi hevosen päästäkseen puhumaan vaimon kanssa, nyt näyttää hän nostavan harsoaan… Aivan niin! Miten hurmaavat kasvot! Miten ystävällisesti hän kumartuu ja antaa roponsa. Kuka hän lienee?

— Mutta katsohan noita ylioppilaita, rakas Louise! Hehän melkein puskevat toisiaan, saadakseen käsiinsä piiskan… Poika-parat, eipä tullut paljon iloa siitä voittosaaliista! Miten lyhyen nyökkäyksen saakaan tuo pitempi! Ne eivät voi olla hänen veljiään — veljille ei tule niin kiirettä eikä heitä palkita kohteliaisuuksista tuollaisella armollisella nyökkäyksellä, joka sopisi ruhtinattarelle — ja sellainen sentään samalla toki hymyileekin…

— Nyt ratsastavat he pois. Mutta joskin hän ynseästi kohteli nuoria herroja, niin kumartui hän sitä ystävällisemmin auttamaan vaimoa, jolle myöskin ylioppilaat antoivat roponsa… Älkäämme puhuko, Sigesmund hyvä, tästä pikku seikkailusta mitään Konnylle, ennenkuin hän itse on meille ilmoittanut mitä aikeita hänellä on. En minä kuitenkaan ollenkaan usko, että voisi olla kysymys tästä naisesta, joka vain yhdessä ainoassa suhteessa voisi täyttää hänen toiveensa.

— Missä suhteessa sitte?

— Siinä, ettei tämä nainen ainakaan ole käynyt puoliväliin tietä häntä vastaan… Niin monet tytöt ovat senvuoksi menettäneet hänet.

— Niin, sellainen ei kelpaa! Konny on kait vangittava täysin näkymättömin pauloin… Tai ehkäpä hän tahtoo välttää kaikki paulat… Hän pelännee, ettei hän siinä tapauksessa näe kyllin selvästi! Mutta käykäämmepä nyt vanhaan lehtoomme. Ehkäpä jäämme tänne Kronebyhyn siksi, kunnes pihlajamarjatertut kypsyvät täydellä hehkullaan muistuttamaan meille nuoruutemme hehkuvia päiviä. Sitä odottaessamme juomme teemme ja pelaamme shakki-erämme illalla.

— Olipa poikamme siinäkin huomaavainen, että varasi meille niin kauniin shakkipelin. Sitten voin vielä soittaa sinulle vanhaa pianoa, ehkäpä laulaa vanhoja tyttölaulujanikin.

— Mainiota, rakkahin ystäväni! Minulta ei tule mitään puuttumaan.

III.

Konny.

Aviopari nukkui vielä aamusella, kun kevyet matkavaunut pysähtyivät ulkopihalle, ja vain kaksi unenpöpperöistä metsästyskoiraa, jotka tunsivat herransa, tulivat karaten paikalle ja olivat niin innokkaita tervehdyshyväilyissään, että melkein estivät isäntänsä pääsemästä mihinkään.

Nyt on kumminkin sanottava, että mikäli isäntä pystyi tuntemaan voimakkaampaa myötätuntoisuutta, niin oli se tähän asti kohdistunut hevosiin ja koiriin. Viimemainitut saivat käyttäytyä niin vapaasti, että katsoja ei voinut käsittää, miten koirat voivat niin tuttavallisesti seurustella miehen kanssa, joka itsestään antamansa käsityksen mukaan ei ollenkaan ollut omiaan herättämään tuttavallisuutta. Mutta oli miten oli, kaikki eläimet rakastivat häntä, ja hänen äänensä tuntui niistä musiikilta, niin tarkkaavaisina ne kuuntelivat, kun hän puhui niille omaa kieltään.

Konnylla ei ollut siinä suhteessa onnea osallaan, että hänen vanhempansa olisivat häntä oikein ymmärtäneet. Niin lämpimästi kuin he ainoata poikaansa rakastivatkin, niin tunsivat he häntä kohtaan kuitenkin ihmeellistä tunnetta, joka salavihkaa muistutti jonkinlaista kunnioitusta. Isä olisi mieluummin tahtonut tehdä kenet hyvänsä tyytymättömäksi kuin saattanut kevyenkään pilven nousemaan Konnyn otsalle, sillä pojan oli tapana vaieten salata tyytymättömyytensä, mikä teki hänet jonkun verran kärtyisäksi, jolloin samanlainen mieliala sitten tarttui isänkin hermoihin. Suhteet kävivät silloin epämieluisiksi kummallekin. Äiti taasen olisi tuntenut itsensä aivan lohduttomaksi, jos hänen poikansa kertaakaan olisi luonut häneen muuta kuin kirkkaan katseen. Äiti jumaloi poikaansa. Poika taas vuorostaan rakasti sekä isäänsä että äitiänsä paljon enemmän kuin nämä käsittivätkään, ja niin suuren arvon antoi hän käskylle, joka käskee rakastamaan isää ja äitiä, että hän katsoi vanhemmillaan olevan täyden oikeuden ennakolta saada arvostella sitä naista, jonka hän ehkä valitsisi omakseen.

Voi sen vuoksi olla varma siitä, että parooni Sigesmund, huolimatta niistä pikku pistosanoista, jotka hän kahdenkeskisessä keskustelussa vaimonsa kanssa oli tullut lausuneeksi, tunsi erikoista tyytyväisyyttä Kronebyhyn saamastaan kutsusta. Hän oli halukas hyväksymään minkä valinnan tahansa, minkä poika itse vaan hyväksyisi, niin tärkeätä hänestä oli se, että kerran tulisi loppu nuoren miehen hapuilusta ja epäröimisestä, sillä joskaan tämä ei ollut laadultaan juuri naurettavaa, vaikka vapaaherrattaren kuvailemasta ohjelmasta siten ilmeni, niin oli joka tapauksessa kohta kahdeksan vuotta tarvittu löytääkseen tulevan puolison. Mutta jo kauan ennen vuoden 1862 kevättä, jolloin tässä kerrotut seikat tapahtuivat, oli nuorissa neitosissa ilmennyt niin ylenpalttinen ylellisyyden, hienostelun ja huvittelun määrä, että vakavasti ajattelevan miehen, joka ajatteli avioliittoa sen juhlaliisimmalta ja tärkeimmältä puolelta, täytyi hyvinkin pelätä joutuvansa tekemään erehdyksen, jota sitten myöhemmin enää olisi mahdoton korjata. Sitä paitsi voi olla syytä heti alusta alkaen tunnustaa, että sankarimme oli kovin taipuisa epäilemään kaikkia omia vaikutelmiaan.

Mainitaksemme nyt muutamia sanoja Konnyn ulkomuodosta, niin oli hän todella kauniimpi kuin miehen ollenkaan tarvitsisi olla, mutta se seikka merkitsi sittenkin vähän sen verrattoman sielunvoiman ja kehitetyn, voittamattoman tahdonlujuuden ohella, joka ei vain ilmennyt koko hänen ulkomuodossaan, vaan ikäänkuin löi leimansa jokaiseen hänen piirteeseensä. Varsinkin ilmaisi hänen suurien, tummanruskeiden silmiensä syvä katse näitä ominaisuuksia. Ja kun hänen katseensa läpitunkeutuvana kiintyi johonkuhun, tuntui siltä kuin hän olisi voinut lukea toisen jokaisen ajatuksenkin. Hänen pitkä, solakka vartalonsa oli pehmeä liikkeissään, mutta hänen kävelytavassaan oli jotakin uneksuvaa, mikä osoitti taipumusta, ei hajamielisyyteen, vaan mietiskelyyn.

Joku toinen poika kuin Konny olisi luonnollisesti toimittanut vanhemmilleen suuren yllätyksen aamiaista syömään tultaessa, mutta Konny ei tietenkään kieltänyt puhumasta kotiatulostaan, vaan pidättäysi ainoastaan kaikesta hätäilystä, joka vain olisi häirinnyt hänen vanhempiaan.

Hän oli matkustanut läpi yön, ollakseen ajoissa kotona, ja heti kun hän oli tunnin levähtänyt ja pukenut toiset vaatteet ylleen, nousi hän portaat toiseen kerrokseen ja koputti vanhan avioparin ulommaisen huoneen ovelle.

He olivat juuri valmiina käymään alas; pari lämmintä syleilyä kuin sivumennen sekä muutama ystävällinen anteeksipyyntö pojan puolelta, ja poika tarjosi käsivartensa äidilleen, minkä jälkeen he kaikki kolme pian kokoontuivat aamiaispöydän ympärille, mikä oli salista puutarhaan johtavien lasiovien edessä; ovesta näkyi puutarhassa jo nyt kesäkuun alussa, muutamia ruusuja, jotka aikaisessa auringonlämmössä levittivät ihanaa tuoksuaan.

— Tiedätkö, rakas poikani, että oli aivan mainiosti ajateltua sinun kutsua meidät tänne katsomaan sinun laitelmiasi ja uudistuksiasi tässä minulle niin sydämellisen rakkaassa, pikku Kronebyssä. Teimme eilen iltapuolella laajan kävelymatkan, minä ja äitisi, ja olimme ihastuneita kaikkeen. Varsinkin on miellyttävä tuo uusi, leveä, varjoisa käytävä, joka mennä mutkittelee rantaan.

Luonnollisesti oli parooni Sigesmund liian hienosti sivistynyt mies ilmaistakseen matkalla olleen mitään erikoista tarkotusta.

— Voi, rakas Konny, — lausui väliin äiti, — me olimme tällä matkalla niin onnellisia, isäsi ja minä, ja, eikö niin, kallis poikani, sinähän rakastat tätä paikkaa?

— Kyllä, voin vakuuttaa äidille, että teen niin kaikesta sydämestäni. Johtuupa se sitten siitä rakkaudesta, jota tunsin äidinisää kohtaan, tai sitten siitä keväisestä nuorekkuudesta, mikä täällä Kronebyssä kaikella on ja minkä isä ja äiti luultavasti itse ovat tänne jättäneet, sanalla sanoen, viihdyn täällä melkein paremmin kuin hyvin.

— Sitten sinä, oma Konnyseni, otat tyytyväisenä vastaan nämä paperit — Kronebyn omistusoikeuspaperit. Isäsi ja minä olemme arvelleet, että sinä tuntisit itsesi vielä vapaammaksi ja onnellisemmaksi, kun tietäisit olevasi omalla maaperälläsi. — Hän ojensi kimpun papereja pojalleen, ja iämpimämpää onnellisuutta kuin se, mikä tällöin säteili hänen kauneista silmistään, on vaikea joutua näkemään.

Konnyn luonteen mukaista ei ensinkään ollut ilmaista tunteittensa kuohuntaa, mutta nyt ei ollut vaikea havaita, että häntä liikuttivat kaikkein iloisimmat tunteet. Yllätys oli sitä paitsi tullut niin yksinkertaisesti, niin ilman kaikkea suuremmoisen vaikutuksen tavottelua, että se jo sen vuoksi herätti hänen kaiken kiitollisuutensa, kiitollisuuden, joka oli sitä todellisempi, kun hän juuri tähän aikaan erikoisesti oli halunnut, että hänellä olisi vapaat kädet tehdä tilalla mitä tahtoisi.

Tämän vuoksi oli hänen kasvoillaan ja hänen äänessään mitä kaunein ilme, kun hän melkein kiivaasti nousi, sysäsi syrjään tuolin ja kiirehti ojentamaan toisen kätensä äidilleen, toisen isälleen. Edellisen kättä hän suuteli täynnä kunnioittavaa rakkautta, isänsä kättä puristi hän sillä merkitsevällä voimalla, joka miesten kesken ilmaisee kaikkia vaikutelmien eri asteita.

— En ole milloinkaan, — lausui hän, — tuntenut itseäni niin kokonaan onnelliseksi ihmiseksi kuin nyt! Hellä, ylevämielinen äitini, kallis isäni, sidettä välillämme ei tee entistäkin lujemmaksi itse maatilan saaminen, vaan se ajatus, joka 011 ollut yhteinen teille molemmille, se nimittäin, että saatte oman täydellisimmän tyydytyksenne siitä, minkä valmistatte pojallenne.

Sellaiset sanat hiljaisen, päältäpäin kylmän Konnyn puolelta lämmittivät ihastuneita vanhempia siinä määrin, että ei enää tiedetty syötiinkö vai juotiinko, ja vasta kun aamiainen oli korjattu ja siirrytty yhteen puutarhan miellyttävämmistä lehtimajoista, palasivat mielet taas tyyneen tasapainoonsa, Konnyn ottaessa itsestään puheenaiheeksi mahdollisen avioliittonsa.

— Ei tosin ole ensinkään varmaa, että tässä tilaisuudessa ollenkaan saan mielipiteitäni sopusointuun, — lausui nuori parooni, samalla kun, kevyesti nojaten koivunrunkoa vastaan, pudotti tuhan sikaarista, jota tuskia oli tullut käyttäneeksi, — mutta kysymyksessä olevalla nuorella naisella näyttää minusta olevan monia kauniita ominaisuuksia, ja todellisuudessa on hänellä niitä ehkäpä vieläkin useampia.

— Onko hän myöskin kaunis? — kysyi äiti. — Sillä luonnollisestihan sinä toki jotakin huomiota kiinnität siihenkin puoleen?

— Häntä pidetään hyvin kauniina, mutta minun mielestäni hän ei ole sen kauniimpi kuin monet muut, joista auliisti olen luopunut.

— No, mitkä onnelliset ominaisuudet hänessä sinua sitten ovat erikoisesti miellyttäneet?

— Hänen rauhallinen olemuksensa ennen kaikkea. Hän käyttäytyy mainion arvokkaasti ollakseen vasta yhdeksäntoista vuotias — eikä tätä arvokkuutta ole saavutettu peilin edessä harjoittelemalla, se johtuu ilmeisesti oman arvon tunnosta. Hän on opiskellut melkoisesti, omaa hyvän arvostelukyvyn, on varsin luja aatteissaan eikä koskaan tavoittele huomiota. Kaikenlainen leikki ja riehakkuus, jollaisena nuorten tyttöjen mielen vilkkaus niin usein ilmenee, on hänestä kaukana. Hän on saanut kasvatuksen jumalaapelkäävältä äidiltä, sen huomaa selvästi hänen jaloista periaatteistaan… Muuten hän on lempeä, älykäs ja kohtelias, mutta hyvin vaatimaton.

— Jos hänellä on tuota kaikkea tarjottavana, niin ei tarvita muuta kuin että olet tarpeeksi rakastunut häneen, — keskeytti isä, — sillä minä en välitä muusta kuin siitä, että hän on sopivaa säätyä.

— Vastatakseni viimemainittuun seikkaan, huomautan, että hän, samoin kuin rakas äitinikin, on eläkkeelläolevan kapteenin tytär — en muista mihin rykmenttiin hänen isänsä on kuulunut —, mutta hänellä ei tule olemaan pojalleen lahjoitettavaksi, mikäli hän pojan saa, tällaista ihanaa pikku tilaa. Mitä vihdoin tulee isän edellyttämään rakkauteen, en sitä pidä vallan välttämättömänä, ja jos sitä sopimattomaan aikaan ilmenisi, niin koettaisin taltuttaa sitä.

— Silloin sinulla on taito, jota ei ole kaikille suotu, — sanoi parooni Sigesmund nauraen, — ja olisipa hauska tietää, mikä se sopimaton aika olisi.

— Se on se, — sanoi Konny, heittäen pois sikaarinsa, — jolloin ei vielä ole päättänyt koettaa saavuttaa toivomaansa päämäärää. Mutta sallikaa minun nyt mainita, mikä mainion onnellinen tilaisuus rakkaille vanhemmilleni tarjoutuu, heidän voidakseen nähdä hänet ja tutustua häneen, hänen tai kenenkään muun aavistamatta mitään.

— Sepä hyvä, — selitti vapaaherratar, — sillä minä olen tosiaan pelännyt, että tämä ei voisi käydä päinsä niin luonnollisesti kuin toivottavaa olisi.

— Kyllä, kuulkaahan, täällä on monessa kuntakokouksessa vilkkaasti keskusteltu siitä, että rakennettaisiin uusi koulutalo, missä olisi paikka ylemmän luokan opettajalle, koska niistä tiedoista, mitä nykyisessä kansakoulussa jaetaan, ei oppilaille ole suurtakaan hyötyä. Asiasta olivat keskustelut parhaillaan jo täyttä vauhtia käymässä, kun keväällä tänne saavuin. Ja puuhan innokkaimpia kannattajia oli neiti Hermine von Stein, joka vanhempiensa kuoltua jo puolitoista vuotta on oleskellut rovasti Dannerstedtin perheessä. Ruustinna on hänen tätinsä äidin puolelta, ja neiti Hermineä pidetään tässä kunnioitettavassa perheessä rakkaimpana tyttärenä. Heti kun tutustuin pappilalaisiin — en ollut täällä ollut sen jälkeen kun Dannerstedt viime vuonna tuli seurakuntaan — tuli nuoren neidon ja minun kesken puhe koulusta. Hän harrastaa niin lämpimästi kaikkea hyödyllistä kehitystä, ja tekee tätä, vaikka hänellä ei olekaan päässään hyörimässä kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nykyaikaisia teorioja. Hänen luonteessaan näyttää kaikkea olevan parahiksi, ja niitten monien keskustelujen kuluessa, joita meillä on ollut, on välillemme vähitellen syntynyt eräänlainen tuttavallinen suhde, vaikka kukaan hänen sukulaisensa tai kukaan muukaan ei voi otaksua minulla olevan mitään erikoista harrastusta hänen suhteensa. Jos neiti Herminellä itsellään on ollut siitä aavistustakaan, niin on hän niitä naisia, jotka osaavat olla tietämättä jotakin silloin kun se mahdollisesti ei olisi hienotuntoista…

— Kaikki tämä on kovin selvää, — myönsi äiti, — mutta ei minulla vieläkään ole aavistusta tuosta sopivasta tilaisuudesta, mistä puhuit.

— Jos äiti sallii minun puhua loppuun, — sanoi Konny, hiukan vilkastuneena puheestaan ja niistä mieluisista muistoista, joita se oli kosketellut, — niin pääsee äiti pian asiasta selville. Jo ennen minun tänne tuloani oli pidetty nuo tällaisessa tapauksessa tavalliset käsitöitten myyjäiset, niin että niistä onneksi pääsemme, mutta huomenna on pari tai kolme nuorta tyttöä kirkonovien edessä ottamassa vastaan lahjoja uuden koulurakennuksen hyväksi, ja hän on yhtenä heistä. Tätä tilaisuutta tahdon käyttää sitä mieluummin, kun isän ja äidin, Kronebyn papinnimitysoikeuden omaajina, pitäisi aivan erikoisesti harrastaa tätä asiaa, joka on niin tärkeä seurakunnan kasvavan sukupolven kannalta — joten, eikö niin, neiti Herminen lahjoina kokoonsaama summa on tuleva melkoiseksi?

— En kylläkään, — vastasi vanha parooni sydämellisen hyväntahtoisena, — voi väittää, että varasin mukaani erikoisen suuren matkakassan, mutta uskon että näin kaksin kerroin hyvän tarkoitusperän hyväksi voin kassastani löytää sadan taalarin setelin.

— Tai kaksi.

— Innostuksesi yltyy, rakas poikani! Olen varma, että äitisi ei tule olemaan vähemmän antelias kuin minä, vai miten, Louise?

— Autan kyllä sinua lompakkosi tarkastamisessa, sillä sinä likinäköisyydessäsi et varmaankaan ole nähnyt mitä kaikkea siellä on. Mies ei missään suhteessa saa olla vaimoaan huonompi, ja kun me nyt viimeistä kertaa täällä esiinnymme papinnimitysoikeuden haltijoina, niin emme voi antaa vähempää kuin kaksi sataa taalaria kumpainenkin.

— No niin, olkoon menneeksi sitten! Mutta mitä antaa uusi omistaja?

— Äkkiä tapahtuneen matkani kaupunkiin aiheutti juuri tämä kysymys. Olen tilannut kaiken sisustuksen koulusaleihin. Ja käsityöläisten sitoumus laittaa kaikki valmiiksi uudeksi vuodeksi on oleva minun lahjanani.

— Mainiota, odotamme ikävöiden huomispäivää. Mutta tänään tarkastamme, millä kannalla viljelyksesi tilalla ovat.

IV.

Rahankeräys kansakoulun hyväksi.

Jumalaisen ihana sunnuntai-aamu säteili valoa seudulle. Majesteetillisen kaunis sopusointu vallitsi kirkkaan sinisen taivaan ja tuoreitten, kastehelmistä kimaltelevien, vihreitten niittyjen välillä. Kielot, lintujen liverrysten herättäminä unestaan, alkoivat kohottaa pieniä päitään ja levittää tuoksua, joka täytti ilman hyvänhajulla.

Alakerrassa oli yksi akkuna auki, niin aikaista kuin olikin, ja tästä akkunasta tulvi sisään ei vain kirkas, lämmin auringonpaiste ja sireeni- ja jasmiinipensaitten suloinen tuoksu, vaan sävelten aallot kantoivat myöskin ilman laulajien liverrykset huoneeseen, missä niihin vastasivat monet muut äänet, jotka olivat peräisin huoneessa olevasta pienestä kanarialintu-siirtolasta.

Mitään tästä aamuelämästä, niin runollisesta ja mieltäylentävästä, ei jäänyt havaitsematta huoneen yksinäiseltä asukkaalta. Hän heräsi siihen, siinä istuessaan työpöytänsä ääressä syventyneenä lukemaan raamattua. Hän sulki kirjan, kuunnellakseen ympäriltään kuuluvia suuren luonnon kuiskauksia. Mitä kuiskikaan luonnon mahtava henki? Ehkäpä sitä, että olisi aika vapauttaa inhimilliset mielen ja sielun vaikutelmat siitä orjamaisesta hirmuvallasta, minkä alaisina niitä oli itsepäisesti pidetty niin kauan, että ne miltei jo olivat alkaneet kivettyä.

Olipa nyt, että nuori mies tunsi itsensä voimattomaksi enää vastustamaan tuota mahtavaa ääntä tai että hän jo aikaisemmin oli alkanut ymmärtää, että ihmistä eivät tule koskaan tyydyttämään ne voitot, olivatpa ne miten lukuisia tahansa, mitä hänen ylpeä tahdonvoimansa saa hänen sydämensä tarpeitten kustannuksella, no niin, ehkä ensi kerran elämässään hän jätti tylysti tukahuttamatta ilonhytkähdyksen, joka saattoi sydämen lyömään taajemmin, kun hän irroitti pakkositeitä, ja parasta tänä aamuna oli se, että yksinpä hänen kasvonsakin kauniisti kirkastuivat kaikesta siitä, minkä hän ikäänkuin kainoutta tuntien huomasi liikkuvan mielessään.

Hänen jäinen käsityksensä suuresta elämänkysymyksestä suli. — Aurinko, kukkien tuoksu ja lintujen laulu, kaikki tapasivat tänä aamuna hänen mielensä herkkänä. Hän rukoili rakkauden onnea. Hän oli lukenut Paavalin kuvauksen rakkauden laadusta.

* * * * *

Kun Kronebyn vaunut pysähtyivät kirkon edustalle, oli pienen, kauniin temppelin juhlarauha jo lyönyt leimansa koko ympäristöön. Kirkkoväki oli mennyt sisään, ja ensimäisen virren säveleet, urkujen täyteläisen äänen säestäminä, kuuluivat kauaksi.

— Miten ikävää, että tulimme näin myöhään, — sanoi vapaaherratar
Louise, luoden katseensa miehestään poikaansa. — Vika on varmaan minun.

— Niin kyllä, niin kyllä, niin, — selitti parooni Sigesmund hymyillen, — luulen, että meidän ei tarvitse siitä väitellä… Mutta joka tapauksessa voit lohduttautua sillä, että kukaan ei meitä epäile siitä, että myöhästymisellämme tahtoisimme herättää huomiota, vai miten, Konny?

— Eipä varmaankaan, — vastasi poika ilmeisen hajamielisenä — mikä hänessä oli niin outoa, että äiti, joka koko aamun oli huomannut samaa, usein jäi tutkivasti poikaansa katselemaan tarkastellen sitä huomaamatta. Konny eli ja uneksi yhä vielä aamuisessa salaperäisessä mielentilassaan… Hän oli kuin ymmällä sen jälkeen kun hän oli rauhalliseen sieluunsa päästänyt niin suuren seuran uusia tuttavuuksia sekä tunteitten että ajatusten alalla.

Tulijat kävivät ylös leveätä käytävää lähelle alttaria, sinne missä
Kronebylle varattu penkki oli.

— Käyn sakaristossa, — kuiskasi Konny äidilleen, — pari henkilöä odottaa minua siellä.

Alttarijumalanpalvelus alkoi. Mutta miten olikaan sen kohtauksen laita, mistä nuori parooni oli maininnut, niin ei vapaaherratar uskonut siihen. Hän päinvastoin huomasi, että Konny seisoi puoliavoimella ovella, katse miltei taukoamatta suunnattuna urkuparvekkeelle.

Kun virrenveisuu taasen alkoi, sanoi vanha parooni, joka asetettuaan silmälasit nenälleen melkein taukoamatta oli katsellut kaikkiin mahdollisiin suuntiin, aivan hiljaa vaimolleen: — En kykene keksimään kaunotarta, jonka eilen näimme hän oli luultavasti joku matkustavainen, vai näetkö sinä häntä?

— En näe… Mutta kuulehan, miten kauniisti soitetaankaan urkuja; niissä on varsin puhdas ääni. En kadu niitä kustannuksia, mitä osaltamme niihin uhrasimme… kas niin… nyt soitto loppui. Saarnaamaan nousee rovasti — kunnianarvoisa ja kelpo mies.

Konnya ei näkynyt enää ennenkuin saarna ja muu jumalanpalvelus oli loppunut… Silloin saattoi hän vanhempansa, joitten mielenkiinto ja uteliaisuus on helppo ymmärtää, ulos kirkon edessä olevalle tasanteelle, missä kaksi nuorta tyttöä, valkeat puvut yllään ja kissankellohatut päässään seisoi kumpikin maljansa ääressä ja niiasi ylen kauniisti aina setelin saadessaan.

— Rakas poikani, onko hän jompikumpi näistä neitosista? — kysyi vapaaherratar, äänessään vakavan ihmettelyn sävy.

— Ei, eipä toki! Neiti Stein on tänään, kuten joskus ennenkin, toiminut kivulloisen urkuri-raukan sijaisena. Hän ei ole vielä ehtinyt tulla alas parvekkeelta. Joka tapauksessa täytyy lahjat jakaa. Ei sovi jättää kaikkea hänelle. Kas, tuolla hän tuleekin, — ja ensi kertaa huomasivat sekä isä että äiti, että Konnyn veri voi yhtä hyvin pettää isäntänsä, kuin monen muunkin veri.

Sillävälin oli kirkonvartija työntänyt esiin varatun tuolin ja järjestänyt kuntoon kolmannen maljakon kolmannelle kokoojalle, joka nyt heti saapui. Mitä tyytyväisimpänä havaitsi aviopari, että heillä nyt oli edessään sama mainio ilmestys, mitä he jo aikaisemmin olivat ihailleet ratsastajattarena, ja joka oli niin lempeästi kohdellut köyhää vaimoa, niin välinpitämättömästi nuoria ylioppilaita, ja eivätkö nämä nytkin tulleet tuossa hänen kintereillään, asettuen kuin kunniavahdeiksi vähän matkan päähän hänen paikaltaan! Jokin sellainen toimenpide oli melkein tarpeenkin, sillä kirkkovieraita alkoi kohta tulvehtia uuden lahjankerääjän ympärillä.

— Mutta hänhän on loistava kaunotar, — mutisi vanha parooni, — millaiset silmät, millaiset silmät, tummansiniset kuin taivas, säteilevät kuin tähdet! Ja niin yksinkertaisen maukas kuin hänen pukunsa on! Hänkin on valkeissa vaatteissa, mutta sen sijaan, että nuo toiset liinahiuksiset, punaposkiset neitokaiset näyttävät siltä kuin he hyvinkin voisivat auttaa kirkonkattoon maalattuja vantteroita kerubeja puhaltamaan pasuunaa vuosikaupalla, niin näyttää tämä jalo ja erikoinen tyttö, musta pitsiharso vaaleanruskeilla hiuksillaan ja yksi ainoa valkea ruusu tukassa koristeenaan, todelliselta ylhäisön naiselta. Hän on mainio.

— Mitä sanoo äiti? — kuiskasi Konny lyhyesti.

— Me ihailimme häntä jo eilen, kun hän ratsasti uuden käytävän ohi, mutta emme maininneet tästä mitään, ennenkuin näimme, oliko valittusi mahdollisesti juuri hän. En sitä uskonut, kun sinä olet niin tunteeton kauneuteen ihastumaan.

Konny piti suurena onnena sitä, että äiti noin uskoi. Omasta puolestaan tuli hän kuitenkin, kuta kauemmin hän katseli tuota ihastuttavaa, viehättävää olentoa, yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tunteettomuuden aika oli ainaiseksi mennyttä. Mutta kuta vakuutetummaksi hän siitä tuli, sitä vaivautuneemmaksi tunsi hän itsensä siitä, että hänen kohta täytyisi astua tämän neitosen eteen. Tämä oli kuitenkin nyt välttämätöntä… Ja miltei yhtä välttämätöntä oli, että neitonen oli aavistava, mitä hänellä oli mielessään.

Parooni ja hänen vaimonsa olivat jo täyttäneet velvollisuutensa seppelöittyjä neitsykäisiä kohtaan, jotka, ihastuneina niin anteliaasta saaliista, tuskin ehtivät tarkata taalareja, ainakaan niin kunnioittavasti kuin aikaisemmin olivat näitä keltaisia lappuja katselleet. Heidänhän piti ehdottomasti katsoa, annettiinko enemmän toiselle kuin toiselle, lausuiko vanha parooni toiselle enemmän kohteliaisuuksia kuin toiselle, ja vihdoin, oliko vapaaherrattaren puku kaikkein muodinmukaisin. Ihmeellistä kyllä, kiinnittivät nämä huolekkaat nuoret naiset vähimmin huomiota parooni Konnyyn. Tämä oli aina niin hiljainen, hidas ja melkein ikävä, että ylioppilaat ja muutkin herrat olivat melkoista mielenkiintoisempia. Kuitenkin kävi nyt niin, että hän pani viisikymmentaalarisen kummankin maljaan; häntä ei voinut olla pitämättä tavattoman "hienona miehenä", ja tämä arvostelu löysi esineessään vieläkin enemmän ansioita, kun nuo rakkaat lapset hyvin silminsä selvästi huomasivat, että hän ei antanut neiti Steinille pienintäkään rahamäärää, vaan vain aivan jäykästi jätti hänelle karkean, kokoontaitetun paperin, jossa ilmeisestikään ei ollut rahoja. Ja niitähän nyt kukaan kait ei olisi ruvennut kätkemään.

Ja totta olikin, että Konny näytti jäykältä, jopa niin jäykältä kuin olisivat häntä ympäröineet ja hänen mukanaan tulleet pohjoisnavan jäätävät tuulet. Kaikki aamuinen aurinko ja lämpö olivat poissa, hänen siinä nähdessään, miten rakastettavasti, kohteliaasti ja lempeästi neiti Stein vastasi hänen vanhempainsa puhutteluun.

— Saanko vaivata neitiä jättämään tämän mitättömän paperin koulun tulevan hallinnon huostaan?

Siinä kaikki mitä Konny sanoi, ja hän näytti tuskin kiinnittävän huomiota siihen hienoon värinmuutokseen, joka oli havaittavana neiti Steinin poskilla, kuu hän vain taivutti päätään ja heti kääntyi lähinnätulevan puoleen, jolloin tuli sekä sanoja että hymyilyä. Heti kun neiti Stein sai hetkisen vapautta lahjanantajista, viittasi hän luokseen toisen ylioppilaista, jolle hän ojensi äsken saamansa paperin.

Tällä välin oli nyt rovasti tullut ja esitellyt itsensä parooni Sigesmund von Z:lle ja hänen vaimolleen, ja pian kehkeytyi keskustelu sellainen kuin näin kirkkomäellä sopii, kunnes esitettiin nöyrä pyyntö, että "herrasväki tekisi pappilalle sen kunnian, että kävisi sinne nauttimaan päivällistä" — pappila oli lähempänä kuin Kroneby.

Aviopari otti vastaan kutsun, kun rovasti oli vakuuttanut, että siitä ei tulisi ollenkaan vaivaa hänen vaimolleen, joka oli kotona ja päinvastoin mitä mieluisimmin ottaisi vieraat vastaan… Mutta yhteiseksi mielipahaksi Konny tehtäviinsä vedoten selitti, ettei hän voinut kutsua noudattaa.

Hän ei tullut mukaan.

V.

Miten eri tavoin saman asian voi käsittää.

Kello seitsemän aikaan illalla lähti Konny vanhempiaan vastaan.

Mutta hän oli jo paljon ehtinyt suorittaa sen jälkeen, kun oli heistä eronnut kirkkomäellä. Hänellä oli kuluneitten pitkien tuntien aikana ollut kokonaan toisenlaatuinen kohtaus. Se oli eilen vielä varman, itsenäisen Konnyn ja sen Konnyn välinen kohtaus, joka tämänaamuisesta auringonnoususta asti oli ollut mielentilassa niin oudossa, että hänen oli mahdoton käsittää, miten hän oli joutunut siihen, miten hän selviäisi siitä ja kuitenkin säilyttäisi entisen rauhansa.

Hän itse oli toivonut, että vanhemmat tulisivat Kronebyhyn katsomaan tuota, ei tosin valittua, mutta ehdolle asetettua. Ja mikä oli ollut seurauksena? Niin, juuri sellainen odottamaton, että hän, tehdessään vanhemmilleen selkoa asiasta, alkoi havaita jonkinlaista kaksinaispeliä omassa sydämessään. Hän ei nimittäin tahtonut luopua vanhasta ohjelmastaan, mutta hän tunsi, että hän monessa suhteessa ajatteli aivan toisin kuin puhui, jopa alkoi hänestä itsestään tuntua siltä kuin olisi hän tehnyt suuren virheen tällä tavoin tilatessaan vanhempansa Kronebyhyn. Ensinnäkin sen vuoksi, että heidän läsnäolonsa varmastikin estäisi hänen pyrkimyksiään, kun hän näki heidän niitä tarkkaavan, ja sitten siksi, että hänestä koko sunnuntain vastaisen levottoman yön oli tuntunut siltä kuin olisi jonkinlainen, joskin salainen, niin joka tapauksessa todellinen loukkaus tuota kuvaamattoman hienotunteista nuorta naista kohtaan se, että tällä tavoin antoi muitten arvostella asemaa, josta neiti Hermine mahdollisesti ei huolisikaan.

Viimeksiviitattu pelko, jota aikaisemmin ei ollut ilmennyt, vaikutti kuin kipinä ruutiastiassa. Ja kipinä oli jo saanut räjähdyksen aikaan hänen sydämessään, kun hän alkoi lukea rakkauden hintaa ja laatua koskevaa Paavalin selitystä korinttilaisille: "Rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroitu". Mutta eikö hänen rakkautensa juuri ollut syypää kaikkeen tällaiseen? Sillä nyt hän käsitti, että se oli rakkautta, ja kun alkoi koko ihana aamuhymni, kun aurinko, tuuli, linnut, kukat ja luonnon oma ääni kuiskivat kaikesta kauniista, niin tiedämmehän, että hän taipui noitten salaisten voimien edessä.

Mutta vanhempien tutkivat katseet painoivat hänen mieltään, ja hänelle olisi ollut mahdottomin asia maailmassa matkustaa heidän kanssaan nyt pappilaan ja alkaa heidän suojeluksensa alaisena jonkinlainen järjestelmällinen, vastenmielinen piiritys, saadakseen itselleen vaimon.

"Oh, miten naurettava olen ollut, miten yksinkertaisesti, miten
suorastaan tyhmästi olen käyttäytynyt!" tunnusti hän itsekseen…
"Miten nyt voisin sopivasti taas lähettää kotiin nuo rakkaat vanhukset?
Siinä kysymys!"

Tätä kysymystä oli hän kääntänyt ja vääntänyt vähintään kahdellakymmenellä eri tavalla, silti vielä keksimättä sille minkäänlaisia ratkaisua, mennessään vanhempiaan vastaan. Ja hänen koko olemustaan puistatti, kun hän ajatteli, miten hänen vanhempansa häntä miellyttääkseen alkaisivat esittää pitkiä kuvauksia hänestä ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hän epäilemättä tulisi tuntemaan olevansa kidutuspenkissä, mutta oli vain osattava maata siinä hiljaa, päästämättä mitään epäsointuisia ääniä. Ja niin kiittämätön hän oli, että hän tunsi olevansa varma siitä, että koko hänen kankeutensa tai, oikeammin sanoen, kömpelyytensä, kun hän antoi paperin neiti Steinille, johtui katseista, joiden hän huomasi seuraavan hänen liikkeitään. Vain yksi seikka oli lohduttamassa. Neiti Stein oli punastunut eikä ollut vastannut muuten kuin päätään nyökäyttämällä. Se voi olla tyytymättömyyttä, mutta se voi osottaa myöskin jonkinlaista sisäistä kykenemättömyyttä sanoa juuri sillä hetkellä mitään. Oli miten oli, sellaista hämilleenjoutumista ei neiti Steinissä milloinkaan muuten ollut voinut havaita. Olisiko neiti Stein hänen kasvoistaan saanut aavistuksen siitä uudesta, mikä hänessä oli herännyt?

Milloin saisi hän vastauksen näihin kysymyksiin?

* * * * *

Parooni Konny sai kävellä kauan, ennenkuin hän kohtasi kotiinpalaavat, ja tämä tapahtui juuri kun vanha herra lausui puolisolleen:

— Rakas Louise, Jumala tietää, että koko tämä seutu on minulle kovin kallisarvoinen, mutta kun nyt se tehtävä, mitä varten olemme tänne tulleet, on suoritettu niin että sekä me että rakas poikamme voimme olla tyytyväisiä, niin pelkään, että kävisi kovin pitkäveteiseksi, jos nyt jäisimme seuraamaan romaanin hiljaista edistymistä. Sitä paitsi saan sanomalehdet tänne vasta sitten, kun koko maailma jo tietää mitä niissä on. Myöskään en voi unohtaa galleriaani, joka kaipaa järjestämistä. Ja sukulaisemmekin, presidentin väki, voi tulla koska tahansa! Sinun velvollisuutesi, Louise kiltti, hellänä ja viisaana aviopuolisona on keksiä sopiva syy, minkä nojalla pääsemme täältä lähtemään. Sigesberg tarvitsee vanhan isäntänsä, ja suoraan sanoen, minäkin tarvitsen Sigesbergiä, joka on vaan neljän penikulman päässä Tukholmasta, maan yleisten asioitten keskustasta.

— Kaikki oikein puhuttua, ystäväni! Ellen kovin erehdy, on Konny paljon enemmän ihastunut ja kiintynyt kuin hän luuleekaan, ja siinä tapauksessa on parasta, että hän tekee niinkuin haluaa. Jos jäisimme tänne, ei hän voisi milloin tahansa jättää meitä yksin.

— Niin oikein, niin oikein, viisas aviopuolisoni!… Ja katsos, tuollahan poikamme tulee… Huomautan seikasta, josta tähän asti, ehkä ylpeyden vuoksi en ole mitään virkkanut. En ole varma siitä, että neiti von Stein, niin komea mies kuin Konny onkin, vastaa hänen rakkauteensa. Hän käyttäytyi niin ujostelemattomasti!

— Olet taaskin oikeassa. Lahjainkeräys-tilaisuudessa hän kyllä punastui, kun Konny häntä lähestyi, mutta kotona pappilassa ei ollut jälkeäkään hämilleen joutumisesta, puhelinpa miten hyvänsä. Toivon kuitenkin, että olemme erehtyneet, sillä kauniimpaa ja järkevämpää vaimoa pojallemme emme voi saada.

— Se on totta, hän käyttäytyy niin mainiosti ja sopisi juuri parahiksi
Sigesbergiin.

Tämän vanhempien kesken tapahtuneen keskustelun ja Konnyssa itsessään liikkuneiden ajatusten vuoksi oli aluksi havaittavana jonkinlaista kankeutta senjälkeen kun Konny oli noussut vaunuihin. Puhuttiin rovastista ja ruustinnasta, ylioppilaista, pappilan pojista, jotka molemmat varmaan olivat rakastuneita kauniiseen serkkuunsa, — joka kuitenkin, — lisäsi vanha parooni hymyillen, — näyttää kohtelevan heitä vallan kuin koulupoikia… Ja kun on tunnustettua, että kauniit jutut eivät koskaan ole pitkiä, niin sanon, että sen, mitä sinulle sanoin kirkkomäellä, sen vakuutan nyt, kun olen lähempää katsellut tuota miellyttävää olentoa.

— Samaa on minun sanottava, — lausui äiti. — Hän ei ensinkään ole kaino, mutta kuitenkin niin miellyttävän vaatimaton, että on kiusauksessa uskomaan, että se, mikä muita nuoria naisia ihastuttaa, ei suuriakaan vaikuta häneen. Se mies, jota hän rakkaudellaan kunnioittaa, voi luottaa siihen, että saa siitä kiittää itseään. Ja nyt äänestän sen puolesta, että emme puhu asiasta enää mitään ennenkuin Konny saa jotakin meille kerrottavaa, jos hän nimittäin todella asiaan ryhtyy.

— Oikein puhuttu, äiti rakas… Tässä on minulla muutamia kirjeitä isälle.

— Kas vaan, sepä oli hyvä… katsotaanpahan… Rakas pikku Louise, tässä on kirje presidentiltä. He tulevat Sigesbergiin, koko perhe, kahdeksan päivän kuluttua. Ja sinulla kun vastikään korjatut vierashuoneet eivät vielä ole järjestettyinä!… Konny hyvä, saat tosiaan suoda anteeksi meille, että huomenna säälimme tavaramme matkaa varten kokoon… En tahdo loukata lankoani enkä sisartani enemmän kuin niin monasti ennen on tapahtunut, kun heidän viittailunsa sinun sokeuteesi, mitä tulee serkkusi Amalian loistaviin ominaisuuksiin, ovat tuottaneet minulle kaikenlaisia pulmia — tai ehkä sinäkin tulet mukanamme kotiin ja osotat parantuneesi kovuudestasi?

— Sitä kyllä varon tekemästä, — vastasi Konny nauraen. — Isän ja äidin täytyy pian tulla tänne hiukan pitemmäksi aikaa. Ja syksyllä käyn vanhassa kodissani. En kiirehdi mitään.

VI.

Kohtalo kiirehtimässä.

Kolme päivää oli kulunut vanhempien matkustamisesta, mutta näinä kolmena päivänä ei Kronebyn nuori herra ollut joutunut sen pitemmälle kuin vähintään kaksi kertaa tunnissa siunaamaan sitä hyötyä, mikä hänen setänsä, presidentin, kirjeestä oli ollut. Ja kuitenkin kiusasi häntä tieto siitä, että pikku Amalia serkku, joka niin kauan oli viritellyt hienon hienoja ansojaan saadakseen Sigesbergin perijän pauloihinsa, turhaan saisi etsiä häntä katseillaan. Tämän tunteen vallassa hän, kuin tahtomattaan tekemänsä rikoksen sovittamiseksi, päivästä toiseen viivytti ikävöimäänsä matkaa pappilaan. Näin hän ainakin itse uskoi joka kerta kun hän kävi tallin ohi antamatta käskyä valjastaa hevonen… Hän ei kiinnittänyt mieltään siihen epäileväiseen levottomuuteen, joka itse asiassa pidätti häntä matkasta ja minkä aiheuttamisessa hänen viehättävällä pikku serkullaan oli kovin vähäinen osa.

Neljännen päivän iltapuolella oli Konny ollut yhdessä etäisimmistä torpista katsomassa torpparia, joka oli sattunut loukkaamaan jalkansa. Ja vaikkakaan Konny pikkulasten keskuudessa tosin yleensä ei ollut sellainen suosikki kuin "vanha palooni", olivat Kronebyn torpparien jälkeläiset kuitenkin varsin tyytyväisiä, kun hän, kuten nyt, tuli käymään torpilla valkean helletakin taskut täynnä piparpähkinöitä. Mitä mieheen ja vaimoon tuli, niin ymmärsivät he varsin hyvin, että tunnontarkempaa ja rehdimpää isäntää ei voinut olla, vaikka Konny hyvin vähän puhuikin niistä uudistuksista, mitä hänellä oli mielessä.

Mutta tänä iltapuolena oli hänen sydämensä ja mielensä kuitenkin melkoisesti pehmennyt, kun hän akkunasta sattumalta näki, miten teeskentelemättömän hellänä nuori vaimo oli polvillaan ja muutti lämpimiä puurohauteita miehen jalkaan, ja kuuli miehen sanovan: — Ei, Anna Leena hyvä, ei käy ollenkaan laatuun, että väsytät itseäsi tällaisilla askareilla, ei niitä ollenkaan tarvitse niin usein vaihtaa.

Kun parooni tuli siistiin tupaan, istuutui hän tyytyväisenä, lähetti makeiset lapsille, otti toisesta taskustaan voidetta, jota hän oli saanut kaupungista, ja lupasi nuorelle äidille lähettävänsä kartanosta yhden palvelustytöistä auttamaan askareissa. Kun hän lisäksi vielä antoi pienen rahalahjan, sai hän osakseen niin lämpimiä ja vilpittömiä kiitollisuudenosotuksia, että hän mitä parhaassa mielentilassa lähti kotimatkalle, ajatellen itsekseen, miten kaunista yksinkertaisinkin kotielämä voi olla.

Tarkemmin ajattelematta, minne matkansa ohjasi, tuli Konny metsäpolulta alas maantielle ja oli kävellessään vaipuneena niin syviin mietteisiin, että havahtui vasta kun jonkun vastaantulevan henkilön kevyt ja joustava varjo näkyi hänen edessään tiellä.

Miten hän silloin säpsähtikään, miten nopeasti hän otti pyöreän olkihatun päästään ja ojensi kätensä vastaantulijalle! Nyt ei ollut ketään tarkkaamassa häntä, ei vanhempien silmiä, kateitten iahjankerääjäin katseita eikä koko kirkkomäellistä ihmisiä. Herra tietäköön, että hän tällä hetkellä tunsi päätänsä melkein huimaavaa kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet sinne ja mistä hänen yksinomaan oli kiittäminen harrastustaan, joka niin kauan oli pysyttänyt hänet torpassa.

"Tahdon ruveta kummiksi lapselle, jota nuori vaimo odottaa, ja huolehdin sitten siitä". Siten hän ajatteli, mutta sitä hän ei luonnollisestikaan voinut selittää naiselle, jonka onni nyt, tosiaan parahiksi, oli tuonut hänen tielleen.

— Neiti Hermine hyvä, tunnen itseni tavattoman iloiseksi teidät näin tavatessani ja täten saadessani tilaisuuden selittää teille, että olen ollut kovin tyytymätön itseeni, kun rohkenin teidän huollettavaksenne antaa tuon tehtävän. Mutta te näytätte väsyneeltä. Voi, olkaa niin hyvä ja istukaa ja levähtäkää hetkinen tällä ystävällisellä ruohotöyräällä tässä tien vieressä! Se on kuin laitettu sohvaksi teille.

Konny ei ollut koskaan elämässään puhunut kenellekään naiselle näin avomielisen ihastuneena.

Kaunis, nuori tyttö istuutui aivan yksinkertaisesti. Hän oli tosiaan väsynyt ja oli aikonutkin levähtää tässä mäellä. Hänen hienoilla kasvonpiirteillään oli havaittavana tavallista suurempi vakavuus, hän näytti kuin uneksuvan, ei mitenkään hellästi ja haaveilevasti, vaan pikemminkin oli ilme hänen kasvoillaan surumielinen. Ilmaisematta käytöksessään vähintäkään pyrkimystä miellyttämään, viittasi hän arvokkaalla kädenliikkeellä Konnya istumaan viereensä puitten siimekseen.

— Tiedättekö, herra parooni, — vastasi hän, — että minäkin olen halunnut tavata teitä, saadakseni tilaisuuden seurakunnan puolesta kiittää suuresta ja arvokkaasta lahjastanne, joka tulee melkoisesti jouduttamaan puuhiemme menestystä… Suokaa anteeksi minulle kaikin mokomin!

— Teillekö anteeksi! Mitäpä olisi, mitä en tahtoisi antaa teille anteeksi. Ja mitä erikoisesti tähän asiaan tulee, niin olin tyytyväinen, että juuri silloin jouduin poistumaan. Se todisti minulle, että neiti Hermine kohteli minua ystävänä.

— Se oli aivan oikea johtopäätös, — vastasi hän aukaisten hattunsa nauhan ja laskien hatun vierelleen ruohikolle, niin että kevyet tuulenhengähdykset vapaasti pääsivät leikkimään hänen vaaleitten hiuskiharoittensa runsaissa joukoissa. — Tuttavuutemme aikana on meillä ollut niin monia yhteisiä harrastuksia seutumme yhteiseksi hyväksi, että vain vaivoin olisimme voineet välttää tulemasta ystäviksi keskenämme.

— Saatte olla vakuutettu siitä, että pidän sitä suurena onnena, mutta… en suurimpana, — lisäsi Konny hiljaa.

— Ette, ette luonnollisestikaan! Miten paljon joku harrastaneekin yhteiskunnallisia, tässä oikeastaan kunnallisia asioita, ja mitä myötätunnonsuhteita siinä syntyneekin samoinajattelevia henkilöitä kohtaan, niin eivät nämä harrastukset saa liiaksi anastaa sellaisen aikaa, joka teidän laillanne, herra parooni, voi kokonaisesta kolmesta urasta valita minkä tahtoo.

— Kolmesta urasta! Mitkä urat ne sitte olisivat?

— Kirjailijan, maanviljelijän ja — jos saan olla kyllin rohkea sen sanoakseni — kansalaisen kutsumuksen sillä suurella alueella jota sanotaan valtioksi, jolle, mikäli uskon, moni saa katsoa, aina yhteiskunnallisesta asemastaan riippuen, olevansa pienemmässä tai suuremmassa kiitollisuudenvelassa, katsomatta erikoisiin toimialoihin, valtiolliseen myötätuntoon ja pyrkimyksiin.

— Se, mitä te nyt lausutte, on vallan ihmeteltävä muunnos samaa, mitä isäni minulle usein on puhunut ja minkä kerran myöskin aion toteuttaa. Mutta muuten arvelen, että en tähänkään asti ole haaskannut aikaani, — lisäsi hän, ehkäpä vähän harmistuneena siitä käänteestä, minkä neiti Hermine äkkiä oli antanut keskustelulle.

— Olen pahoillani, — vastasi neiti torjuvan lempeästi, — että olen saattanut teidät tyytymättömäksi. Mutta te olette itse totuttanut minut siihen, että vapaasti lausun mitä ajattelen.

— Siitä ei ole kysymys. Kuulen aina mielelläni teidän sanovan mitä ajattelette. Mutta käytitte nyt salatietä, jollaista teidän luonteisenne naisen ei pitäisi käyttää. Tai sanokaa, luulitteko todellakin vastaavanne siihen, mitä kysyin. Sanoin, että pidän ystävyyttänne suurena onnena, mutta en suurimpana.

Hermine katsahti Konnyyn avoimesti, mutta surumielisenä. Hänen poskensa vaalenivat ja hänen kätensä tuntui hiukan vapisevan, hänen siinä vetäessään muutamia ruohonkorsia hienojen sormiensa lomitse.

— Tarvitseeko meidän, — sanoi hän, yhä koettaen vältellä, — niin tarkata joka sanaa? Onnihan on niin suhteellinen käsite. Sen suhteen voi erehtyäkin.

— Onni voi pettää, mutta mahdotonta on erehtyä tietämästä millaiseksi onnensa toivoisi. Saanko sanoa teille, millaiseksi minä onneni toivoisin?

— Voi ei, älkää puhuko siitä!… Minua ette saa tehdä uskotuksenne siinä suhteessa. Olen lukenut eräästä teidän filosofisesta kirjoituksestanne, joita pidän niin suuressa arvossa, nämä sanat: "Ajatelkoon jokainen, ollessaan ratkaisemassa tärkeätä periaatetta, joka voidaan ymmärtää kahdella tavalla, ainakin kahteen kertaan, ennenkuin astuu tielle, joka voi tuottaa epäsointua hänen elämäänsä".

— Voi, huomaan nyt, että työnnätte luotanne rukoilijan, jopa ennenkuin olette kuullut mitä hän pyytää!… En ollut aikonut niin pian, ennenkuin olisitte paremmin tullut minut tuntemaan, lausua sanoja, joita ette pidä kuulemisen arvoisina, mutta tunsin itseni niin ilon valtaamaksi, kun tapasin teidät, että päästin sydämeni kiirehtimään nopeammin kuin malttavaisuus olisi sallinut. Ettekö välitä minusta edes sen verran, että tahtoisitte oppia tuntemaan minut?

— Paras tai ainakin rehellinen vastaus, minkä voin antaa teille, kun ehdottomasti pakotatte minut vastaamaan, on tämä: Minulla ei ole oikeutta kuunnella sellaista, mitä haluatte minulle sanoa, sillä… olen kihloissa.

— Hyvä Jumala — mutta teillähän ei ole sormusta, jota jokainen nainen asiain niin ollen pitää? Tekö olisitte salakihloissa, sukulaistenne tietämättä? Sitä en usko!

Nyt alkoivat Herminen posket hehkua, ja hänen sielukkaisiin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin taivaan tummin sini, tuli ilme, josta näkyi, että hän oli loukkaantunut. — Siinä tapauksessa, — vastasi hän, — että olisi mies, joka voisi syyttää minua siitä, että vähimmälläkään tavalla olen antanut tukea hänen tunteilleen, olisi hänellä oikeus käyttää noin kovia sanoja. Mutta sanokaa, herra parooni, onko teillä sellaista oikeutta?

— Ei, ei vähääkään! Olen ollut mieletön, — siinä kaikki. Mutta ei kait minun tarvitse peruuttaa ihmettelyäni, minkä ilmaisin siitä, että te voitte olla salakihloissa. Siihen täytyy olla tärkeät syynsä.

Hermine tuntui taistelevan naisellisen ylpeytensä ja jonkin muun mielensä tarpeen välillä. Ja taistelussa voitti viimemainittu.

— En voi juuri nyt määritellä, — sanoi hän, — kunnioitusko, jota aina olen tuntenut teidän luonnettanne ja niitä monia pyrkimyksiä kohtaan, joita kirjailijatoimenne ilmaisee, vaiko vain suorastaan naisen loukattu tunne, joka ei salli väärinymmärtämistä, on vaikuttamassa menettelyyni, — ehkäpä ovat vaikuttamassa molemmat yhdessä. Olipa miten oli, haluan ettette ala ajatella nyt minusta aivan toisin kuin tähän asti. Tietäkää siis, että kihlaukseni on ehdollinen ja että sen miehen tavaton hienotuntoisuus, jonka vaimoksi vanhempamme minut jo kehdossa määräsivät, on minun tähteni vaatinut suhteemme pitämistä salaisena, mitä suhdetta en ole voinut mennä rikkomaan, koska se on äitini viimeinen ja hartain toivomus kuusitoistavuotiaalle tyttärelleen.

— Tiesinhän, että seikalle täytyy olla jokin syy! Ja syynä on siis se, että mainitsemanne mies on liian ylevämielinen käyttääkseen etuja, joitten hän tietää riippuvan teidän rakkaudestanne ja kunniantunnostanne äitiänne kohtaan, mutta ei rakkaudestanne häntä kohtaan?

— En voisi hyväksyä johtopäätöksiänne, ellen mielisi menettää jotakin siitä arvonannosta, jota tahdon nauttia. Sulhaseni on samalla sukulaiseni; tämän kahtanaisen suhteen vuoksi olen totellut häntä, kun hän on pyytänyt minun olemaan ilmaisematta suhdettamme, jolle hän, huolimatta siitä että äitini sen kuolinvuoteellaan siunasi, katsoo tarvitsevansa lähemmän vahvistuksen sitte kun hän saa toimen, mikä hänelle on luvattu. Kun nyt alan uskoa, että olen ollut väärässä kaksi vuotta salatessani asiaa vain vieraitten taholta tulevien tarpeettomien selittelyjen välttämiseksi, niin tahdon tehdä lopun tästä salaamisesta ja vielä tänä iltana ilmoittaa asian täkäläisille sukulaisilleni.

— Siten on epäilemättä oikein tehdä, sillä sukulaisenne ovat tietenkin liian hienotuntoisia ollakseen noudattamatta tuon henkilön toiveita, joka niin suuressa määrässä näyttää olevan äitinne antaman luottamuksen arvoinen ja joka ehkä, tehdessään uudestaan kysymyksensä, saakin siihen täysin tyydyttävän vastauksen.

— Kiitos siitä, että niin ystävällisesti ja oikeamielisesti arvostelette häntä! Sellainen puhuu parhaiten puolestanne. Ja minä rohkenen sanoa, että, ellei sukuperään ja rikkauteen kiinnitetä huomiota, hän luonteeltaan ja lahjoiltaan ei ole paljonkaan teitä huonompi.

Hermine naisellisen hienotuntoisesti vältti kiinnittämästä huomiota paroonin edellytykseen.

— Hän on luonnollisesti vielä nuori, niin että hän ei ehkä kovinkaan pian saa toivomaansa paikkaa?

— Niin, hän on vielä nuori, mutta olen juuri saanut tiedon, että virka luultavasti… — Hermine keskeytti lauseen, ilmeisestikin pelästyen mitä aikoi sanoa.

Konny ei voinut mitään sille, että sydän hänen rinnassaan alkoi lyödä niin, että veri kuohuen virtasi hänen suonissaan. Hän oli saanut tietää kaiken, mitä uskalsi pyytääkin saavansa tietää, niin, eipä hän olisi hetki hetkeltä yhä enemmän voinut jumaloida tätä jumaloimisen arvoista olentoa, jos tämä olisi ollut avomielisempi. Ja päästääkseen hänet nyt kiusallisesta tilanteesta, kysyi hän, minne Hermine oikeastaan oli aikonut.

— Postiin, — vastasi Hermine; — jätän joskus kirjeeni irtolaukkuun, mutta nyt otan sen kotiin ja panen sen muitten kirjeitten joukkoon. Ja nyt, herra parooni, saanen sanoa hyvästi. Älkää murehtiko itsenne eikä minun tähteni! Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo — ja niin käy parhaiten.

— Haluatteko, että lähden seudulta?

— Se teidän täytyy parhaiten itse päättää…

— Siinä tapauksessa matkustan, — lausui Konny. Sitten hän kumarsi syvään ja lähti.