Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka kauniita kuvia ja vertauksia!
Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta sydämestään, kyyneleitä omista silmistään…
Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!
Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet…
* * * * *
He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun. Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla. Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä, ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan, orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan… Ne lusikat, hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä…
Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa — kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla, ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla, y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman.
Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä, mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita! Herra heitä muistakoon!
Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista:
— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset, kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa kunnioissanne kuljetitte…!
Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun, kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun.
Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine ihmisinesi! Hyvästi — — —!
* * * * *
Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta, elämän kauniinta, ihaninta!
JEHKIN IIVANAN LUOKSI.
Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [= rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.
Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, — siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli. Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.
— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä liikkuu —.
Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.
Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari, kun veneenkin tekee.
— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut, kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni, eikä kukaan päältä kiskonut — —.
Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn, vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä, eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.
Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas työhön.
Minä katselen sen sujumista ihmetellen.
Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy, joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä kaunista, surunvoittoista laulua:
Mitä lapsesta tulevi, maanko vain meren menijä, vai on suurien salojen —? —?
Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona, ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä! Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua kuulemassa… Työ seisattuu.
Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.
Lopuksi sanoo Iivana:
— A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja työlle työnnytys…
SALOILLA.
I.
Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa. Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla…
Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea, käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata! Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat… Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi… Ja karjuisi siellä vielä maankamala karhu…!
Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa, iloaan, valoaan… Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat, itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat… Sieltä sitten nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii…
Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, — samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet…
Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa, jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys, korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että tännekin tahdotaan jotain tietoa…
Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä…
Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys, joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!
Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo. Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa. — Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset korkealle Rokkarin vaaralle. —
Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.
— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?
— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia vieritämme, niiden,
joiden turva on turpehessa, alla mullan armahainen.
Näin koivut. Ja jatkavat:
Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina oksiltamme kirpoilevat… — —
Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin, mutta hänkin muualle muutti.
Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen.
Hevonen astuu, mies torkkuu.
Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven ihanat seudut.
Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä
Ristisalmelle.
Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä; sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.
Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie, ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!
Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan ja Sorsajärven siintoiset siniselät… Ajat siitä kotvan, kohoat harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet…
Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!
Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.
II.
Puolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren hiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy, jäsenet puutuvat…
Suomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle, josta näkee kauas ympäristöön.
Siinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni ollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli silmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena maana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista törröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta vähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen Aunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen kohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien tanhut?
Oi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen laulun:
Taivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset — veljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät minut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille voin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin, etten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa. Minkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle, jolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta kaiutatte… En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en kalanen uimaan.
Oi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta lähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen pojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä väijymiehet?
Niin taisitte. —
LUOSTARIIN!
Pieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö.
Koko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä vietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin, sillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli sitäkin utuisempaa.
Mutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja kunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään. Tuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan:
— Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen tilani on mennyttä!
Mutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös, kenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani hän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi syksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja souti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja kalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun Mari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia, kummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla. Rivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen ja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä. Päästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka aina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti hän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri jumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi Mari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan:
— Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt, en. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi, anna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski korvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän kyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen suuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun juhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti. Armahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin kaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden päästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen luonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta minut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna anteeksi, voi, voi, voi…
Hän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä, ääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta rauhaa hän ei saanut.
Hän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja, ikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se sanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset, niin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä tuohus jumalanäidin eteen ja rukoile siellä häntä, — täällä on mahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi.
Niin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan, pois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on suurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti, että minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään saareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat syntini anteeksi.
Vielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten hän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos.
Siellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä kamottavasti.
Tuli oli sammunut syksy-yöstä.
* * * * *
Kaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa eräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni poikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin, jottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi: Pyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta tuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää eksymisen.
He pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä.
Poikanen kysyy naiselta:
— Maammo, mitä varten me menemme monasteriin?
— Siellä on jumalat, poikani.
— Minkälaiset ovat monasterin jumalat?
— Ne ovat hyvät ja armahtavaiset.
— Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset?
— Elä kysele sellaista, poikaseni!
Poikanen vaikeni, nainen huokasi.
Pyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat.
— Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen.
— Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta järveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä viehkatkin…
— Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin.
— Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin.
Alkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään.
— Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme?
— Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista tuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän.
— Mutta jospa ne sammuu.
— Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne tulet sammu.
— Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla, vaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa tuohuksen ja käy vuoteelle.
— Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään virkkanut.
Pyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin rupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään:
— Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja jos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle saarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan!
Poikanen sanoi:
— Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate.
Sanoinhan minä että ne väsyvät.
— Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin.
— Mutta näkeekös pimeässä rukoilla?
— Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa.
— Onko ne meidän sasoonassakin?
— On.
— Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä?
Maammo ei voinut siihen mitään virkkaa.
— Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti.
— Kyllä, ovat.
— Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän?
— En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä.
— Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta.
— Voi, huokasi maammo sydämmessään.
— Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni taivaaseen?
— Itkisi.
— Mitenkä taatto meni taivaaseen?
— En tiedä sitä, poikaseni.
— Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet sammumaan?
— Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan…
— Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas? kyseli poikanen.
Maammo ei osannut taaskaan mitään vastata.
Sakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet sammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut poikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti, pelasta minut!
He olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta, puolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi kiireesti eteenpäin.
— Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua?
— Ei.
— Miks'ei?
— Minä tahdon päästä monasteriin.
— Miksi sinun pitää päästä monasteriin?
— Rukoilemaan.
— Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi voinut kotona rukoilla?
— Suurien syntien vuoksi.
— Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen.
— On, poikani.
— Mitä syntiä?
— Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä!
He panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta ennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut yksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät keskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen vielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi hän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi ja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen kasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo palella.
— Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden, armahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä minut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan…
Näin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen toistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret alkoivat suonissansa soudella. — —
Lunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi.
Viehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli.
Onnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä olivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti, jumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — —
Puoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi.
Taivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni.
— Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät tähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä kuolemaamme.
Nainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui.
* * * * *
Aamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa Laatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset ruumiit pyhään saareen. —
Luut pääsivät luostarin sisälle.