Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä hän mahtoi silloin ajatella minusta?
Ah, hän oli minua viisaampi — tiedän sen nyt — tuo pieni viaton tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan, kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun, mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona, jolloin ne koskettivat minun huuliani.
Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko edes siirtyä lähemmäksi?
Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran eräänä toisena iltana erotessamme — se oli valtaava hetki ja minä tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai yhtä monta kertaa — kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään — emme edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia. Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua. Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin kallis.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Oleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet, en ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä ei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä merkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me olimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet viinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.
Kun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja illallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai pienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet ja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei kadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas ei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan myymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin. Tähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä kuin ulkosalla.
Louis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu: kapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen kanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis ja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia, lähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja mukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että halusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet mitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan tilaamatta silloin tällöin väkijuomia.
Kolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä tarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja tyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja raitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me halusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme korttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen tunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen kerran lasin olutta — halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta mieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!
Me tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki näyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat olivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan ja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka ei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä, että olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä senttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.
Seuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta Nationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan kapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa ja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä polvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli käynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin haastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten oli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä se merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.
Me olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli päättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko viikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli meille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi menetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme imeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi meidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme rakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä tavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut varaa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen ahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin aikaa huvitusten pyörteestä — ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin saisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä tallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me pelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.
Sitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet enempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä ja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten esimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa peräkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota toisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina kahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni pelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme tilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista kapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti maksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän, kuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä poistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle kapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien aikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle yhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän sattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi, että vaadittaessa maksan heti tuon summan.)
Olen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka meitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin nykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa on kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä ei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin meidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa etsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa vaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää, että olisimme voineet mennä N.M.K.Y:een, iltakouluun, iltaseuroihin ja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin emme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja vielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun kaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme, kun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu, pistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille rattoisia tapojaan.
KAHDESKYMMENES LUKU
Hampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä, vapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet kaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen vallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden ja erosin paikastani.
Olin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi tarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei lyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin sähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten voisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen kouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa kouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa. Uskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat amerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.
Juoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka sai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja vakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen, kunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen oli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein — niin taru kertoi — tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa palkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut sellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani kerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään. Kaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat varttuneet kyllin vanhoiksi.
Niin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin eräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse johtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että melkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä asiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi sähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan työhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut sopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta ja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri tälle ammatille ja tälle laitokselle.
Johtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin juuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi auttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat etsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti harvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja hän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa. (Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin itsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)
"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat ja hienommat yksityiskohdat", hän sanoi, "teidän täytyy tietenkin työskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan moottoreita". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen tyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä itsellään mahtoi olla.)
"Mutta", hän lisäsi, "kuten itsekin selvään oivallatte, te ette voisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön pääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta. Vaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää yllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän tuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi."
En saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi kehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki pojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla ne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.
"Milloin saan ruveta työhön?" minä kysyin haluten mahdollisimman pian aloittaa loistavan urani.
"Mutta", sanoi johtaja, "kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin alkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään ehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa öljypoikana."
Rohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä luo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi sähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma, että jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin ei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas! Urani näytti entistä loistavammalta.
"Milloin saan ruveta työhön?" minä tiedustelin kiitollisena.
"Mutta", sanoi johtaja, "ette te voisi aloittaa viipymättä konehuoneessa. Siihenkin täytyy valmistua. Tie johtaa lämmityshuoneen kautta. No niin, tiedän, että te ymmärrätte tämän asian varsin hyvin. Ja siellä te opitte huomaamaan, että kivihiilenkin käsitteleminen on tieteellinen työ, jota ei kannata halveksia. Tiedättekö, että me punnitsemme jokaisen naulan kivihiiltä, minkä poltamme? Siten opimme tuntemaan, minkä arvoista ostamamme kivihiili on; me tiedämme hiuskarvalleen, kuinka paljo jokainen tuotteemme meille maksaa, ja saamme selville, kutka lämmittäjistä tuhlaavat eniten, kutka tuottavat typeryytensä tai huolimattomuutensa tähden vähimmän hyötyä käyttämästään kivihiilestä." — Johtajan kasvot säteilivät jälleen. — "Tästä näette, kuinka äärettömän tärkeä kivihiilenkin kaltainen pieni tekijä on, ja mitä enemmän opitte tästä pikku seikasta, sitä parempi työmies teistä tulee — hyödyllisempi sekä meille että itsellenne. No, oletteko nyt valmis aloittamaan?"
"Milloin tahansa", minä vastasin urheasti. "Kuta pikemmin, sitä parempi."
"Hyvä on", hän virkkoi. "Saapukaa siis huomisaamuna kello seitsemän."
Minut opastettiin ulos ja sain tutustua tehtäviini. Myöskin minulle ilmoitettiin ehtoni — kymmenen tuntia työtä jok'ikinen päivä, pyhänä ja arkena, yksi vapaapäivä kuussa ja palkkaa kolmekymmentä dollaria kuukaudessa. Se ei ollut juuri rohkaisevaa. Vuosia varemmin minä olin säilyketehtaassa ansainnut kymmenen dollaria päivässä kymmenen tunnin työstä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että syynä siihen, miksi en ollut vuosien ja voimien varttuessa saavuttanut parempaa asemaa työmarkkinoilla, oli ammattitaidon Puute. Mutta nyt asemani muodostuisi toisellaiseksi. Ryhtyisin työskentelemään oppiakseni ammatin, saavuttaakseni ammattitaitoa, tunnustusta, suuren omaisuuden ja voittaakseni lopulta johtajan tyttären.
Ja minä aloitin oikealla tavalla — aivan vähäisimmästä alusta asti. Niin juuri pitikin tehdä. Minä kuljetin kivihiiltä lämmittäjille, nämä lapioivat niitä uuneihin, niihin sisältyvä voima muuttui höyryksi, se muutettiin konehuoneessa sähköksi, millä taas sähkömonttöörit työskentelivät. Tämä kivihiilen kuljettaminen oli ehdottomasti kaikkein ensimäinen aste … ellei johtajan päähän pälkähtäisi lähettää minut kaivoksiin, mistä kivihiili saatiin, jotta ymmärtäisin vieläkin paremmin, kuinka hankittiin sähköä raitioteiden käyttövoimaksi.
Minä, joka olin raatanut miesten parissa, huomasin nyt, ettei minulla ollut aavistustakaan todellisesta työstä. Kymmenen tuntia päivässä! Minun oli kuljetettava kivihiiltä sekä päivä- että yövuoroja varten, ja vaikka uurastin päivällistunninkin läpeensä, en saanut koskaan työtäni päätetyksi ennen kello kahdeksaa illalla. Minä raadoin kaksitoista, kolmetoista tuntia päivässä enkä saanut mitään ylityöstä, kuten ennen säilyketehtaassa.
Saatan kernaasti ilmaista totuuden suoraa päätä. Minä suoritin kahden miehen työn. Ennen minua oli täysikasvuinen rotevaruumiinen työmies suorittanut päivävuoron ja toinen samallainen yövuoron. He olivat saaneet neljäkymmentä dollaria kuussa kumpikin. Johtaja, joka harrasti suurta säästäväisyyttä, oli taivuttanut minut tekemään kahden miehen työn kolmen kymmenen dollarin palkasta. Minä luulin, että hän halusi kehittää minut sähköteknikoksi. Todellisuudessa hän säästi yhtiölleen viisikymmentä dollaria kuussa.
Mutta minä en tietänyt korvaavani kahta miestä. Kukaan ei sanonut sitä minulle. Johtaja päinvastoin varoitti jokaista ilmaisemasta asiaa. Kuinka urheasti kävinkään ensi päivänä käsiksi työhöni! Raadoin hurjaa vauhtia, täytin rautaiset työntökärryt kivihiilellä, juoksutin ne vaakalaudalle ja punnitsin kuorman, pyöritin sitten ne lämmityshuoneeseen ja kaadoin kuorman tulisijojen eteen.
Tein enemmän kuin kaksi miestä, joiden paikan nyt täytin. He olivat vain kuljettaneet kivihiilet sisään ja kaataneet ne tulisijain eteen. Näin minä menettelin päivävuoron kivihiiliin nähden, mutta yövuoron tarpeet minun täytyi kasata lämmityshuoneen seinustalle. Lämmityshuone oli pieni, joten minun oli kasattava yövuoron kivihiilet yhä korkeampaan läjään ja tuettava sitä lujilla laudoilla. Läjän huipulle oli heitettävä kivihiilet toistamiseen lapiota käyttämällä.
Hiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia, vaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo kuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää ja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani. Tämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa allani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä lopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että nyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin kaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa. Päivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä vain uurastin edelleen.
Nälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli yhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena raitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin saanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina siinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani erääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään minulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään, ja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt istumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin, etten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut ruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan vetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni seisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani, olin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.
Hoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin polvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään, minä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli tullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi. Turhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut syödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut isän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti sikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen ympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi. Ruumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni olivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä huikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua tavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa enemmän kuin edellisenä päivänä.
Se vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se vasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin murusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt osoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti päästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat paisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on astua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata oli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien ranteiden ollessa pois sijoiltaan.
Se vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle, kun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta, masennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä oli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä saanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua, ellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä nahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin lievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon, joka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat, etteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.
Ja tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä onnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja pääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin kotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.
En lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan tyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni nukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin, ja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata lepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua pitkälti ja levätä kunnollisesti.
Omituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein poikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän tekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin. Mutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni koskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä osoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta juomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen seurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa alkoholinhimon.
Usein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella tavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän vannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt häntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani alttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta ja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein kolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet kahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei olisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin paikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä ollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja estin kahta miestä saamasta työtä.
Ollen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en eronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin pitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin tehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan nuorukaisen hän oli menettänyt.
Kaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi. Jatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen yövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia sähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan palkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.
Kaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan vahingoittaakseni itseäni — vaikka minun olikin pakko käyttää nahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä työhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut laisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta vastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan vakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli remuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja niin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä rautateitse idän puolelle.
YHDESKOLMATTA LUKU
Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä, jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894, jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan — muistan silloin ryypänneeni partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.
Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.
Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain, terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa mieluimmin halusin olla.
Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön takapuolella — elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin, täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa loppua.
Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ. Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani, ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.
Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun, joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti käsittäen tämän paradoksin totuuden.
Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry Clay"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.
Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma tarjonnut minulle mitään viehätystä.
Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä. Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta tai korkoa.
Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin — sellainen on tapa ja laki Tuliliemen kannattajain kesken — minä olen myöhempinä vuosina, onnen päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot. En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia, jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä. Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi, voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.
Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe — vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen, kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi. Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.
Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.
Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan, kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä toveria.
Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut. Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä, milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.
Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika. Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi kaksi vuotta.
Sepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli suoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa, kunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista kaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän pahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin rahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys opinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että pitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne. Syynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö neljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä koituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella hyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut antautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua eroamaan.
Sen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin hammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon oli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta, istuen makuusuojassani minä yritin "tiivistää" kahden vuoden työn kolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen vuoden saavutuksia.
Minä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden ajan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni. Ruumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä. Silmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin. Ehkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin varmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin päättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes tutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.
Niin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan silmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja kertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni, olivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua ei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi ajatella.
Sellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt määräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja tutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran kuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain aamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin vuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän vihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn sulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin peräpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan purjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla Peuralla.
Eteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman, kiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi kalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.
Ja juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen voinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli. Minulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi auttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha — merimiehelle tarjousi suuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät edessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat valkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin aprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja suuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti paikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.
Tämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut mieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta väsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä varmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin tietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin eroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia. Se oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.
Tässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan suunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan ryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta hankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen vastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan toveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla vastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle, jolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan joutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut alkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti. Olisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden valkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki minua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja tuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.
Nyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin mökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie painoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut vanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat minua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti rautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä, joten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.
Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni rupesi turtumaan.
Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa Gasellilla, siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.
Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä, Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.
Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen. Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.
Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi. Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani, ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan. Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi — lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset", "Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".
Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi. Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä. Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.
Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Viikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi yliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää. Voidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä, sillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi päivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut enää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet. Siveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon ensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä surettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan palasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.
Monta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota päivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan myöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta vastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä jouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä huumausta, minkä alkoholi tarjoo.
Beniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi täysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut juoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja ylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin liikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä sellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen mieluisimpiin olinpaikkoihin.
Yliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin tammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus, ettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa, mikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut suurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja, ja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät, mikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut, vaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan en suullisessa esityksessä.
Päätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli etupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous, kolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus, ja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus. Päättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin makuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen alan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole kenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt suuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi luullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen. Minä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista — raskaita tutkielmia, tieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia runoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina silosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin asti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista tuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta intohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.
Paljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella kirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli kirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun tarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein itkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla ensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä asusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan lakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset ilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei tuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon tuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia tuloksia.
Kuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta minun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se oli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta tuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren selkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta. Joka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen koskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti talon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin joku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin niin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin muodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin olisin nakutellut sitä vasaralla.
Pahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani samalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen sanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin ruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin joka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella tuotteitani odottavia toimittajia varten.
Minut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen kuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua alkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa. Valveilla ollessani vietin kaiken aikani — paitsi niitä tunteja, jotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä — luomistoiminnan seitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut vähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan — kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden tunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen — lukemattomiin kauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.
Mutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin. Käsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä Tyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin eriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes jotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin oli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden konekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan vähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä vain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien voimiensa laihoilla saavutuksilla.
Kesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä ja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata mieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni oli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän valmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin vasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä korkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten vietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää nukkumiseen.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Lähdin maaseudulle, ja Belmontin Akatemiassa sain työtä pienessä, täydellisesti varustetussa höyrypesulaitoksessa. Eräs toinen mies ja minä teimme kaiken työn, lajittelimme ja pesimme, silitimme valkoiset paidat, kaulukset ja kalvosimet, vieläpä opettajain rouvien hienoimmatkin vaatekappaleet. Me ahersimme kuin karhut, varsinkin kesän tullen, jolloin akatemian pojat alkoivat käyttää valkoisia palttinahousuja. Valkoisten palttinahousujen silittäminen vie hirvittävän paljon aikaa. Ja niitä oli niin monta paria. Me hikoilimme viikosta toiseen työn ääressä, josta ei tullut koskaan loppua; ja monena yönä, sillä välin kuin pojat kuorsasivat vuoteissaan, toverini ja minä raadoimme sähkövalossa höyrymankelia käyttäen tai silitysrautaa käsitellen.
Tunnit olivat pitkiä, työ vaivalloista, vaikka me kehityimmekin oikein mestareiksi koettaessamme tulla toimeen mahdollisimman vähin liikkein. Palkkaa minä sain kolmekymmentä dollaria kuussa sekä täysihoidon — siis vähän enemmän kuin säilyketehtaassa ja kivihiilen kuljetuksen päivinä, ainakin täysihoidon verran enemmän; työnantajalleni se maksoi vähäisen (me söimme keittiössä), mutta minulle se merkitsi kaksikymmentä dollaria kuussa. Näistä kahdestakymmenestä dollarista saan kiittää vuosien kuluessa varttunutta voimaani, karttunutta taitoani sekä kirjoista hankkimaani oppia. Jos vastedes edistyisin samaa vauhtia, voin toivoa ennen kuolemaani pääseväni yövartiaksi, joka saa kuusikymmentä dollaria kuussa, tai poliisiksi, jolle sivutulojen avulla karttuu sata dollaria.
Niin häikäilemättömästi me raadoimme kaiken viikkoa, että olimme lauantai-iltana täydellisiä hylkyjä. Huomasin joutuneeni vanhastaan tuttuun työjuhdan asemaan, missä uurastin useampia tunteja kuin hevoset ja tuskin ajattelin sen enempää kuin hevoset. Kirjat pysyivät minulle suljettuina. Olin tuonut arkullisen mukaani pesulaitokseen, mutta en kyennyt niitä lukemaan. Nukuin heti, kun koetin lukea; ja jos kykenin pitämään silmäni auki muutaman sivun mitan, niin en voinut muistaa niiden sisältöä. Herkesin yrittämästä raskaampia aineita, kuten lakitiedettä, kansantaloutta, biologiaa ja koetin tyytyä kevyempiin, kuten historiaan. Minä nukahdin. Koetin kaunokirjallisuutta ja taas nukahdin. Ja viimein, kun nukahdin jännittävien romaanienkin ääreen, luovuin koko yrityksestä. Minun ei onnistunut lukea loppuun ainoatakaan kirjaa koko sinä aikana, jonka vietin pesulaitoksessa.
Ja kun tuli lauantai-ilta ja viikon työ oli päättynyt maanantai-aamuun asti, minussa vallitsi kaksi tarvetta: halu nukkua ja halu juoda itseni humalaan. Toisen kerran elämässäni minä nyt kuulin Tuliliemen selvästi kutsuvan. Ensi kerralla siihen oli ollut syynä henkinen lamautuminen. Mutta nyt eivät aivoni olleet rasittuneet. Päin vastoin, tunsin nyt turtumista aivoissani siitä syystä, että niitä ei laisinkaan käytetty. Siinä oli koko vika. Aivoni olivat käyneet niin valppaiksi ja innokkaiksi, niin joutuisasti toimiviksi kirjojen paljastaman uuden maailman ihmeistä, että ne nyt kärsivät sanomattomasti toimettomuuteen ja seisahdustilaan jouduttuaan.
Ja minä, Tuliliemen pitkäaikainen läheinen tuttava, tiesin tarkalleen, mitä hän minulle lupasi; houkuttelevia mielikuvia, suuruuden unelmia, unohdusta, kaikkea muuta paitsi pyöriviä kaulaimia, surisevia kiertimiä, tärkkelystä ja palttinahousuja, jotka loppumattomana jonona höyrysivät kiitävän silitysrautani alla. Niin, sellaista se on. Tuliliemi vetoaa heikkouteen ja pettyneisyyteen, väsymykseen ja uupumukseen. Hän näyttää helpoimman tien vapauteen. Ja hän valehtelee kaiken aikaa. Hän tarjoo ruumiille valheellista voimaa, hengelle valheellista nousua, hän saa kaiken näyttämään toisellaiselta kuin todellisuudessa, paljoa kauniimmalta kuin on laita.
Mutta ei pidä unohtaa, että Tuliliemi kykenee esiintymään moninaisissa muodoissa. Hän ei vetoa ainoastaan heikkouteen ja uupumukseen, vaan myöskin liialliseen voimakkuuteen, ylitsekuohuvaan elämäntarmoon, toimettomuuden aiheuttamaan kyllästyneisyyteen. Hän voi pistää kätensä jok'ikisen kainaloon tämän mielialasta huolimatta. Hän voi kietoa viekoittelevaan verkkoonsa kaikki ihmiset. Hän vaihtaa vanhat lamput uusiksi, harhaluulojen helyt todellisuuden arkivaatteiksi, ja lorujen lopuksi hän pettää jokaisen, joka liittyy hänen seuraansa.
Minä en kuitenkaan joutunut juovuksiin siitä yksinkertaisesta syystä, että lähimpään kapakkaan oli puolentoista mailin matka, eikä vaatimus humaltua kaikunut tällä erää niin äänekkäänä korvissani. Jos se olisi ollut äänekkäämpi, minä olisin kulkenut kymmenen kertaa pitemmän matkan päästäkseni kapakkaan. Toiselta puolen, jos kapakka olisi sijainnut juuri kulman takana, minä olisin ehdottomasti juonut itseni juovuksiin. Nyt minä vain vietin lepopäiväni siimeksessä lojuen ja sunnuntailehtiä selaillen. Mutta minä olin liian väsynyt edes niiden laimeata vaahtoa hörppiäkseni. Pilalehti saattoi houkutella vähäisen hymyn huulilleni, ja sitten minä vaivuin uneen.
Vaikka en taipunutkaan Tuliliemen houkutuksiin pesulaitoksessa
työskennellessäni, aiheutui niistä kuitenkin määrätty, tärkeä tulos.
Olin kuullut kutsun, tuntenut halun jäytävän, kaivannut huumausta.
Minä aloin valmistua myöhempien vuosien voimakkaampaa halua tuntemaan.
Huomattavaa on se, että tämä halun kasvaminen tapahtui kokonaan aivoissani. Ruumiini ei huutanut alkoholia. Se oli kuten ennenkin täysin vastenmielistä ruumiilleni. Kun olin ruumiillisesti uupunut kivihiilen kuljettamisesta, ei ajatus lähteä ryyppäämään ollut välähtänytkään tietoisuudessani. Kun olin henkisesti uupunut suoritettuani ylioppilastutkinnon, minä join itseni viipymättä humalaan. Pesulaitoksessa kärsin jälleen ruumiillista uupumusta, joka ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä perinpohjaista kuin kivihiiliä kuljettaessani. Mutta siinä oli olemassa erotus. Ryhtyessäni kivihiiliä kuljettamaan ei henkeni ollut vielä herännyt. Tämän työn ja pesulaitoskauden välillä sieluni oli löytänyt hengen kuningaskunnan. Kivihiiliä kuljettaessani henkeni oli ollut nukuksissa. Pesulaitoksessa henkeni, joka nyt oli valveutunut ja halusi kiihkeästi toimittaa jotain, joutui ristinpuuhun.
Ja joko sitten lankesin juomaan, kuten Beniciassa, tai pidätyin siitä, kuten pesulaitoksessa, itivät aivoissani yhtä kaikki alkoholinhimon siemenet.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Pesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään Klondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen kultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä 1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa terveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin kantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista Lake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja voitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen. Kuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella menomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin sanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta mailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen rasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta ja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja luonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita miehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan ruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä. Whisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin jauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.
Kaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita. Sen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan jouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä. En edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin, yksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä leikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni kahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.
Palattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni sain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää ja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä laivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut sieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten tuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.
Ajat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja minun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut mitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se aika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle omani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä — niin, ja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti kesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen jälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan tulevaisuutta.
Karkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä tuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien velvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa taas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen työnvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin käsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle työtä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet toimittamaan mitään.
Tilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja sadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt minulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut viisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi dollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin seurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin kääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten oli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin saada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin hänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska sitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita dollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin viidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa konttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.
Mutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista tavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista jokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat viimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja perunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin taiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin kaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa ikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo tulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota nauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina, joten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.
Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten toimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena. Mutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi maaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna maita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä paitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.
Etsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää missä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin lattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi suoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta sillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi odottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin ansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä matkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas tuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut laisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti saavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.
Mutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle lähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta piti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta, sitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.
Sepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen, toisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut ruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys. Olin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi tuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli aikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen pitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään pinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi tällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen vastaan.
Mutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista tointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä sepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan Youth's Companion lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi yhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että se palautettiin.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja paluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja sepittämällä. Myin yhden Overland Monthly aikakauskirjaan viidestä dollarista. Black Cat antoi minulle neljäkymmentä dollaria toisesta. Overland Monthly tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta seitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa. Lunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä vainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin velkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän luottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei antanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins, eräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa viidestä dollarista.
Ja juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön. Tämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita säännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa saattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten parhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi Oaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen tavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin onnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa. Jos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan miehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden tilaisuuden ilmetessä —
Mutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: "Te ette siis välitä tästä paikasta?"
"Välitän kyllä", minä vastustelin. "Nähkääs, jos te nyt sivuutatte minut tällä kertaa —"
"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan", hän virkkoi kylmästi.
Kaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.
"No hyvä", minä sanoin. "Minä en ota sitä vastaan."