KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Lähdin Australiaan sairaalassa paikattavaksi, jonka jälkeen minulla oli aikomus jatkaa matkaani. Ja niinä pitkinä viikkoina, jotka makasin sairaalassa, en kaivannut rahtuistakaan alkoholia. En edes ajatellutkaan sitä. Tiesin saavani sitä jälleen, kunhan pääsen pystyyn. Mutta päästyäni jaloilleni en ollutkaan vielä selviytynyt pahimmista taudeistani. Minulla oli vielä Naamanin hopeahipiä. Tuo salaperäinen auringontauti, jota Australian asiantuntijat eivät kyenneet hillitsemään, raateli yhä vielä kudoksiani. Malariakin kyti ruumiissani ja kaatoi minut vuoteeseen horkassa värisemään aivan sopimattomina aikoina; muun muassa se pakotti minut peruuttamaan valmiiksi järjestetyn luentomatkan.
Luovuin siis Snarkilla matkustamasta ja siirryin viileämpään ilmastoon. Samana päivänä kuin poistuin sairaalasta, ryhdyin jälleen väkijuomia nauttimaan. Join viiniä aterioidessani. Join cocktaileja ennen ateriaa. Join whiskyä, milloin joku tuttava, jonka seurassa satuin olemaan, nautti sitä. Olin niin täydellisesti Tuliliemen valtias, saatoin olla hänen parissaan tai tulla toimeen ilmankin, miten vain itseäni halutti, aivan samoin kuin olin menetellyt koko elämäni ajan. Jonkun ajan kuluttua lähdin viileämpää ilmastoa kaivaten eteläisimpään Tasmaniaan, aina kolmannelleneljättä leveysasteelle. Tällöin jouduin seutuun, missä ei tavannut laisinkaan väkijuomia. Se ei merkinnyt mitään. Minä en juonut. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia. Nautin täysin siemauksin viileätä ilmaa, ratsastin ja kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, paitsi milloin sain aamuisin kuumekohtauksen.
Pelkään kuitenkin jonkun lukijoista vielä arvelevan, että terveyteni pilaantumiseen oli syynä väkijuomain käyttö varempina vuosina. Tahdon tämän johdosta huomauttaa, että japanilainen kajuuttapoikani Nakata, joka yhä oleskeli luonani, poti vielä ankaraa kuumetta samaten kuin Charmiankin, jota sen lisäksi vaivasi kuuman vyöhykkeen aiheuttama neurastenia, mikä ei ottanut moneen vuoteen parantuakseen edes lauhkeassakaan vyöhykkeessä; eikä hän eikä Nakatakaan käyttänyt väkijuomia eikä ollut koskaan käyttänytkään.
Palattuani Hobart Towniin, missä oli saatavina väkijuomia, minä join entiseen tapaani. Samaten kävi, kun saavuin takaisin Australiaan. Mutta kun sitten matkustin Australiasta lastihöyrylaivalla, jota ohjasi absolutistinen kapteeni, en ottanut mukaan mitään väkijuomia enkä tyhjentänyt ainoatakaan lasillista kolmeneljättä päivää kestävän matkan kuluessa. Saavuttuani Ecuadoriin, aivan troopillisen auringon alle, missä ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä keltakuumeeseen, isoon rokkoon ja ruttoon, minä aloin viipymättä juoda uudelleen — kaikenkaltaisia juomia, jotka vaikuttivat repäisevästi. Minuun ei tarttunut ainoakaan näistä taudeista. Mutta terveinä säilyivät myöskin Charmian ja Nataka, jotka eivät nauttineet väkijuomia.
Olin ihastunut troopillisiin maihin, vaikka ne olivatkin tuottaneet minulle suuria vaurioita, pysähdyin moneen paikkaan ja kesti varsin kauan, ennenkuin jouduin takaisin Kalifornian oivalliseen, lauhkeaan ilmanalaan. Kirjoitin tuhat sanaani joka päivä, joko sitten matkustin tai pysyin alallani, suoriuduin viimeisistä lievistä kuumekohtauksistani, näin hopeahipiäni häviävän ja auringon raatelemain kudoksieni käyvän jälleen eheiksi. Ja minä join, kuten hartehikkaat, leveärintaiset miehet saattavat juoda.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Palattuani maatilalleni Kuulaaksoon minä ryhdyin jälleen juomaan säännöllisesti. Ohjelmani mukaan ei aamulla herunut ainoatakaan ryyppyä; ensimäisen lasin tyhjensin vasta sitten, kuin olin kirjoittanut tuhat sanaani. Tästä päivällisiin mennessä nautin sitten niin monta lasillista, että jouduin varsin hyvälle tuulelle. Ja tuntia ennen illallista rupesin taasen hankkimaan itselleni hyvää tuulta. Ei kukaan nähnyt minua koskaan humalassa siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollut milloinkaan humalassa. Mutta minä pääsin hyvälle tuulelle kahdesti päivässä; ja se alkoholimäärä, minkä päivittäin nautin, olisi varmasti kaatanut kumoon tottumattoman ihmisen, jos hän olisi saanut sen niin lyhyessä ajassa elimistöönsä.
Minulla oli edessäni vanha juttu. Kuta enemmän join, sitä enemmän tarvitsin tunteakseni jotain vaikutusta. Koitti jo aika, jolloin cocktailit eivät enää tehonneetkaan. Minulla ei ollut aikaa juoda niitä kylliksi eikä tilaa mahduttaakseni niitä ruumiiseeni. Whisky oli paljoa tehoisampaa. Se vaikutti nopeammin vähemmissäkin määrin nautittuna. Ennen päivällistä käytin bourbonilaista tai ruiswhiskyä tahi myöskin ovelasti vahvennettuja sekoituksia. Iltapuolella join skottilaista ja soodavettä.
Ennen olin aina nukkunut hyvin, mutta nyt uni alkoi käydä huonommaksi. Milloin olin sattunut heräämään keskellä yötä, olin tavallisesti lukenut itseni uudelleen nukuksiin. Mutta tämä ei enää tehonnutkaan. Kun olin kuluttanut lukemalla pari, kolme aamutuntia ja siitä huolimatta pysynyt valveilla, huomasin lasin alkoholia sopivaksi nukutuskeinoksi. Toisinaan tarvitsin kaksi tai kolmekin lasillista.
Koska nousin aamuisin ani varahin, jäi tällöin jäljelle niin niukalti aikaa nukkumiseen, ettei elimistöni ennättänyt eristää itsestään alkoholia. Sen vuoksi heräsin suu kuivana ja korventaneena, pää hieman raskaana ja vatsassa lievää hermostunutta kouristusta tuntien. En voinut laisinkaan hyvin. Jouduin potemaan säännöllisen juomarin tavallista pahaa, aamutautia. Tarvitsin tällöin jotain terästävää. Kyllä Tuliliemi keksi keinon murrettuaan kerran miehen vastustuskyvyn! Minä rupesin nauttimaan lasillisen ennen aamiaista saadakseni ruokahalua — turvauduin sen käärmeen myrkkyyn, joka oli minua purrut! Sain näihin aikoihin toisenkin oudon tavan, aloin varata vuoteeni ääreen vesikannun voidakseni suoda lievennystä polttavalle limakalvolleni.
Jouduin sellaiseen tilaan, ettei ruumiini ollut milloinkaan täysin vapaa alkoholista. Enkä sietänyt koskaan jäädä sitä vaille. Jos matkustin syrjäisiin seutuihin, joissa mahdollisesti olisi täytynyt olla kuivin suin, varasin laukkuuni tarpeellisen määrän pulloja. Ennen olin kummastellut huomatessani toisten menettelevän tällä tapaa. Nyt tein samaten vähääkään punastumatta. Ja kun jouduin toverien pariin, heitin hiiteen kaikki säännöt. Join heidän juodessaan, join mitä he joivat ja samalla tapaa kuin hekin.
Minä kannoin sisässäni komeata alkoholi-tulipaloa. Tämä eli omasta kuumuudestaan ja liekehti yhä hurjemmin. Hereillä ollessani ei kulunut hetkeäkään, jolloin en olisi halunnut ryyppyä. En malttanut enää odottaa päivätyöni päättymistä, vaan tyhjensin lasin jo silloin, kuin olin saanut viisi sataa sanaa paperille. Eikä kestänyt kauaa, ennenkuin otin lasin tuhannen sanani esipuheeksi.
Käsitin varsin hyvin tämän asian vakavuuden. Laadin uusia sääntöjä. Aioin päättäväisesti pidättyä juomasta, kunnes olin suorittanut työni. Mutta nyt nousi eteen uusi ja peräti pirullinen este. Työ ei taipunut valmistumaan ilman ryyppyä. Sitä ei yksinkertaisesti käynyt tekeminen. Minun täytyi juoda saadakseni sen valmiiksi. Nyt aloin kamppailla. Minussa oli lopultakin herännyt himo, ja se piti minua vallassaan. Saatoin istua pöytäni ääressä leikiten kynällä ja paperilla, mutta sanat eivät ottaneet virratakseen. Aivoni eivät voineet luoda oikeita ajatuksia, koska niitä vaivasi herkeämättä se ajatus, että huoneen toisella puolen odotti Tuliliemi pullokaapissa. Kun epätoivoisena otin ryypyn, vapautuivat aivoni heti ja alkoivat purkaa esiin sanoja.
Kaupunkikodissani Oaklandissa tyhjensin väkijuomavarastoni ja kieltäysin itsepintaisesti ostamasta uutta tavaraa. Se ei hyödyttänyt ensinkään, koska onnettomuudeksi oli vielä jäljellä kori olutta. Turhaan koetin kirjoittaa. Olut on varsin vaivainen väkijuomani sijake; mutta en voinut ajatella muuta kuin tuota olutta, joka odotti niin helposti saatavana. Vasta sitten, kuin olin tyhjentänyt tuopillisen, alkoivat sanat herua esiin, ja tavallinen tuhatluku valmistui lukuisien tuoppien avulla. Pahinta oli se, että olut tuotti minulle ankaraa sydämenpolttoa. Mutta tästä epäkohdasta huolimatta tyhjensin pian koko korillisen.
Nyt oli varasto loppunut. En uusinut sitä. Oikein sankarillisesti ponnistaen pakotin itseni kirjoittamaan päivittäisen tuhatluvun Tuliliemen kannusta käyttämättä. Mutta kaiken aikaa tunsin selvästi, kuinka hartaasti himosin ryyppyä, ja niin pian kuin aamutyö oli suoritettu, minä riensin ulos kaupungille ensimäistä ryyppyäni hankkimaan. Armollinen taivas! — jos Tuliliemi voi saada niin perinpohjaisesti valtoihinsa minut, joka en ollut alkoholisti, kuinka äärettömästi inahtaakaan kärsiä oikea alkoholisti taistellessaan kemiansa elimistöllisiä vaatimuksia vastaan, sillä välin kuin hänen lähimmäisensä tuntevat vain pintapuolista myötätuntoa, ymmärtävät vieläkin vähemmän ja halveksivat ja pilkkaavat häntä!
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Mutta rahti oli maksettava. Tuliliemi alkoi periä sitä, eikä hän velkonut niin paljoa ruumiilta kuin hengeltä. Tuo vanha pitkällinen tauti, joka oli ollut pelkästään henkistä laatua, rupesi jälleen vaivaamaan minua. Vanhat peikot, jotka olivat pysyneet kauan piilossa, nostivat taasen päätään. Mutta ne olivat toisenlaisia, kamalampia peikkoja. Vanhat peikot, alkuperältään älyllistä laatua, oli kukistanut terve ja normaalinen logiikka. Mutta nyt ne nostatti esiin Tuliliemen Valkoinen Logiikka, eikä Tuliliemi päästä koskaan nostamiaan peikkoja lepäämään. Parantaakseen pessimismin taudin, jonka juominen on aiheuttanut, ihmisen täytyy juoda edelleen tavoitellen sitä huumausainetta, jonka Tuliliemi on luvannut, mutta jota hän ei milloinkaan anna.
Kuinka voisin selittää tämän Valkoisen Logiikan niille, jotka eivät ole koskaan kokeneet sitä? Kenties on parasta ensinnä todeta, kuinka mahdoton sellainen kuvaus on. Ajatelkaapa esimerkiksi Hashish-maata, tuota aikaan ja tilaan nähden rajatonta maata. Olen tehnyt menneinä vuosina kaksi ikimuistoista retkeä tuohon etäiseen maahan. Siellä kokemani seikkailut ovat tarkimpia yksityiskohtiaan myöten syöpyneet aivoihini. Ja kuitenkin olen turhaan koettanut loppumattomin sanoin kuvata edes vähäisintä erikoisvaihetta henkilöille, jotka eivät ole siellä käyneet.
Minä käytän kaikkia vertauskuvien liiennyksiä ja kerron, mitä loppumattomia vuosisatoja ja käsittämättömän tuskan ja kauhun syövereitä saattaa mahtua pianolla nopeasti soitetun polskan sävelten jokaiseen väliasteeseen. Puhun kokonaisen tunnin ajan, selitellen laajasti tuota yhtä Hashish-maan vaihetta, enkä loppuun päästyäni ole kertonut heille mitään. Ja kun en kykene kertomaan heille tätä yhtä ainoata kaikista loppumattomista kauheista ja ihmeellisistä asioista, tiedän hyvin, etten ole voinut antaa heille vähäisintäkään käsitystä Hashih-maasta.
Mutta kun joudun puheisiin sellaisen kanssa, joka on itse käynyt noissa omituisissa seuduissa, niin saavutan heti ymmärtämystä. Yksi sanontatapa, yksi sanakin herättää viipymättä hänen mielessään kuvan siitä, mitä tuntikausien selitykset eivät voineet valaista kokemattomalle. Sama on laita Tuliliemen valtakunnan, missä Valkoinen Logiikka vallitsee. Niistä, jotka eivät ole siellä käyneet, tuntuvat matkustajan kuvaukset aina käsittämättömiltä ja fantastisilta. Minä en voikaan tehdä muuta kuin pyytää kokemattomia uskomaan, mitä nyt aion kertoa.
Sillä alkoholissa piileskelee turmiollisia totuuden ounastuksia. Maailmassa tuntuu olevan totuutta erilaisia muotoja. Eräät lajit totuutta ovat paikkansapitävämpiä kuin toiset. Eräänlaiset totuudet ovat valhetta, ja juuri nämä lajit ovat käyttöarvoltaan tärkeimpiä sille elämälle, joka haluaa todellakin elää. Sinä, kokematon lukija, näet nyt heti, kuinka mielipuolinen ja herjaavainen on se maailma, jota minä koetan sinulle kuvata Tuliliemen heimon kielellä. Sitä kieltä ei käytä sinun heimosi; sen kaikki jäsenet karttavat tarkoin teitä, jotka johtavat kuolemaan, ja vaeltavat vain niitä teitä, jotka johtavat elämään. Sillä teitä on monenlaisia, ja totuutta on monta eri lajia. Mutta ole kärsivällinen. Lopulta sinä kenties saatat kaiken sen kautta, mikä tuntuu vain sanoiksi puetulta valitukselta, erottaa kaukaisina siinteinä toisia maita ja heimoja.
Alkoholi ilmaisee totuuden, mutta sen totuus ei ole normaalista laatua. Mikä on normaalista, on terveellistä. Mikä on terveellistä, se viittaa elämää kohti. Normaalinen totuus on erikoista ja alempaa laatua totuutta. Ajatellaanpa esimerkiksi kuormahevosta. Kautta kaikkein tukaluuksiensa, elämän alusta loppuun asti, sen täytyy kuitenkin jotenkuten, käsittämättömän hämärällä tavalla, uskoa että elämä on hyvää, että valjaissa raataminen on hyvää, että kuolema on kauhistava jättiläinen, kuinka sokean-vaistomaisesti se tämän käsittäneekin, että elämä on elämisen arvoista. Ja se uskoo itsepintaisesti, ettei sitä lopulta voimien riutuessa piestä ja kolhita ja pakoteta ponnistelemaan yli nyrjähtyneen ja pattisen kykynsä, että vanhuuskin saattaa olla kunniakas ja arvokas, vaikka sen saakin viettää laihana variksenpelättinä kulkukauppiaan kärryjen edessä, kompastellen askeleen joka läimähdykseltä, kompastellen turtuvana edelleen halki armottoman orjuuskauden ja verkkaisen tuhoutumisen kohti loppua — jolloin sen osat (hieno liha, punertavat ja joustavat luut, mehut ja kaikki, mikä sen muodosti) jaetaan kanatarhan, nahka-, liima- ja luujauhotehtaiden kesken. Kompastuvan loppunsa viimeiseen kompastukseen asti tämän kuormahevosen täytyy totella juuri tuon vähempiarvoisen totuuden määräyksiä, joka on elämän totuutta ja tekee elämän siedettäväksi.
Tämä kuormahevonen on elämän sokaisema ja tunteiltaan tyrmistynyt, kuten kaikki muutkin hevoset ja kaikki muut eläimet, ihminen niiden joukkoon luettuna. Se tahtoo elää mistä hinnasta hyvänsä. Elämä on mieluisaa peliä, vaikkakin se tuottaisi kauttaaltaan tuskaa ja vaikka kaikkinainen elämä lopulta joutuu siinä leikissä tappiolle. Tämä on sitä lajia totuutta, mikä on voimassa, ei maailmankaikkeudelle, vaan siinä eläville olioille, jos he saattavat kestää lyhyen hetken, ennenkuin katoavat. Tämän laatuinen totuus, olkoon kuinka erehdyttävää tahansa, on kuitenkin tervettä ja normaalista totuutta, järkevää totuutta, johon elämän on uskottava voidakseen elää.
Kaikista luontokappaleista on ihminen yksinään saanut hirvittävän etuoikeuden käyttää järkeään. Ihminen kykenee aivojensa avulla tunkeutua asiain päihdyttävän ulkokuoren lävitse ja tarkastella maailmankaikkeutta, joka osoittautuu kylmän välinpitämättömäksi häntä ja hänen unelmiaan kohtaan. Tämän hän voi tehdä, mutta hänen ei ole hyvä tehdä sitä. Voidakseen elää ja elää runsain mitoin, tuntea elämän kannustavan, tuntea elävänsä (toisin sanoen: olla mikä on) ihmisen on hyvä olla elämän sokaisema ja tunteiltaan turtunut. Mikä on hyvää, se on totta. Ja tämä on sitä lajia totuutta, joskin vähemmänarvoista, joka ihmisen on tunnettava ja käytettävä tekojensa mittanuorana, vääjäämättömästi uskoen, että se on ehdotonta totuutta ja ettei koko maailmankaikkeudessa voikaan olla muunlaista totuutta. Ihmisen on parasta hyväksyä nimellisarvosta kaikki hengen kavallukset ja lihan paulat ja tunteellisuuskyvyn usvien kautta tavoitella intohimon houkutuksia ja valheita. Parasta on, ettei hän saa nähdä varjoja eikä turhuuksia eikä kauhistu halujaan eikä saaliinhimoaan.
Ja kaiken tämän ihminen tekeekin. Lukemattomat ihmiset ovat vilahdukselta nähneet tuon toisen ja oikeamman lajin totuutta ja kavahtaneet sitä. Lukemattomat ihmiset ovat poteneet tuota pitkällistä tautia ja jääneet eloon kertoakseen siitä ja ehdoin tahdoin unohtaakseen sen elämänsä loppuun asti. He jäivät, eloon. He käsittivät elämän, sillä elämä on sitä, mitä he itse olivat. He tekivät oikein.
Ja nyt saapuu Tuliliemi ja lahjoittaa kirouksensa mielikuvitusrikkaalle ihmiselle, joka kuohuu elämää ja haluaa elää. Tuliliemi lähettää Valkoisen Logiikkansa, totuuden takaisen totuuden kiihkeän viestintuojan, elämän vastakohdan, julman ja kalpean kuin tähtien välinen avaruus, eloa sykkimättömän ja jäätyneen kuin absoluuttinen nolla-aste, säihkyen kumoamattoman logiikan ja unohtumattoman todellisuuden pakkaskuuraa. Tuliliemi ei tahdo sallia uneksijan uneksia, elävän elää. Hän tuhoo syntymän ja kuoleman ja hajoittaa olemassaolon paradoksin usvaksi, kunnes hänen uhrinsa huutaa ääneen: "Meidän elämämme on petosta, kuolemamme musta kuilu!" Ja niin kauhistavan tuttavuuden uhri siirtää jalkansa kuoleman polulle.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Palaan takaisin omakohtaisiin kokemuksiin sekä siihen vaikutukseen, mikä Tuliliemen Valkoisella Logiikalla menneinä päivinä oli minuun itseeni nähden. Ihanassa maatalossani Kuulaaksossa minä vaellan aivot monen kuukauden alkoholin kastamina ja tuntien kosmillista alakuloisuutta, joka on aina ollut ihmisen perintöosuuksia. Turhaan tiedustelen itseltäni, miksi olen alakuloinen. Yöni vietän lämpimässä. Kattoni ei vuoda. Minulla on ruokaa riittävästi tyydyttämään kaikki ruokahalun oikut. Voin nauttia kaikista mukavuuksista, mitä luontokappaleille on tarjona. Ruumiini ei tunne mitään tuskaa eikä kipua. Oiva vanha lihakone toimii nyt tasaisesti. Aivoja ja lihaksia ei ole rasitettu liiaksi. Minulla on maata, rahaa, valtaa, maailman tunnustusta, olen tietoinen siitä, että ansaitsen hyvän palkan toisia palvelemalla; minulla on puoliso, jota rakastan, lapsia, jotka ovat omaa rakasta lihaani. Olen tehnyt ja teen edelleenkin, mitä kelpo kansalaisen tulee tehdä. Olen rakentanut taloja, useita taloja, ja viljellyt monta sataa auranalaa. Ja enkö ole lisäksi istuttanut satoja tuhansia puitakin? Kaikkialta, jokaisesta akkunastani saatan katsella noita omin käsin istuttamiani puita, jotka kohoavat ripeän suorina ja pyrkivät kohti aurinkoa.
Elämäni on todellakin muodostunut peräti mieluisaksi. Miljoonasta ihmisestä ei ole satakaan onnistunut niin hyvin kuin minä. Mutta kaikesta tästä suuresta onnesta huolimatta olen alakuloinen. Olen alakuloinen siitä syystä, että Tuliliemi asustaa luonani. Ja hän oleksii seurassani siitä syystä, että olen syntynyt aikana, jota vastaisuudessa nimitetään järkevän sivistyksen entiseksi pimeäksi aikakaudeksi. Tuliliemi on luonani sen vuoksi, että kaikkina nuoruuteni tietämättöminä päivinä Tuliliemi oli kaikkialla tavattavissa, kutsuen minua joka kulmassa ja jokaisella kadulla. Valesivistys, johon minä olen syntynyt, salli kaikkialla lain suojaamia myymälöitä sielunmyrkyn anniskelemiseksi. Elämän järjestelmä oli siten järjestetty, että minut (ja miljoonat minun kaltaiseni) viekoiteltiin ja kiskottiin ja ajettiin myrkkymyymälöihin.
Seuratkaa minua kautta yhden niistä summattomista alakuloisuuden mielialoista, joihin Tuliliemi ihmisen syöksee. Ratsastan ihanalla maatilallani. Allani on kaunis hevonen. Ilma on suloista kuin viini. Parillakymmenellä kummulla hohtavat rypäleet punaisina syksyn liekeistä. Sonoma-vuorten ylitse hiipii pieninä siekaleina merisumua. Iltapäivän aurinko hiipuu uneliaalla taivaalla. Minulla on kaikkea, mikä saattaa minut iloitsemaan siitä, että elän. Olen täynnä unelmia ja salaperäisyyttä. Olen kauttaaltani aurinkoa ja ilmaa ja säteilyä. Olen elinvoiman olennoima. Minä liikun, minulla on liikuntokyky, hallitsen allani olevan elävän olennon liikkeitä. Minut on vallannut olemassaolon ylpeys, tunnen ylväitä intohimoja ja mielijohteita. Minulla on kymmenin tuhansin yleviä tunteita. Olen kuningas tunteen valtakunnassa ja poljen tomua, joka ei valita allani…
Ja kuitenkin minä tuijotan kateellisin silmin kaikkea tuota ihanuutta ja ihmeellisyyttä, ja kateellisin aivoin minä ajattelen, miten säälittävä osani on tässä maailmassa, joka on tullut niin kauan ja tulee edelleenkin toimeen ilman minua. Muistelen miehiä, joilta murtui sydän ja selkä tällä itsepintaisella maaperällä, joka nyt kuuluu minulle. Ikäänkuin mikään häviämätön saattaisi kuulua häviävälle. Nämä ihmiset katosivat. Minäkin katoan kerran. Nämä ihmiset raatoivat, raivasivat ja istuttivat, tuijottivat kivistävin silmin, lepuuttaessaan työn kangistamia ruumiitaan, näitä samoja päivännousuja ja päivänlaskuja, viinirypäleiden syksyistä loistoa ja vuorten ylitse hiipiviä usvapilviä. Ja nyt he ovat kadonneet. Ja minä tiedän, että jonakin päivänä, piankin, minunkin vuoroni on kadota.
Kadota? Minä olen jo katoamassa. Leukaluissani on hammaslääkärin taidokkaita laitteita, jotka korvaavat ne osat ruumistani, mitkä jo ovat kadonneet. En saa enää milloinkaan takaisin nuoruuteni peukaloita. Vanhat tappelut ja painiskelut ovat auttamattomasti vahingoittaneet ne. Iskiessäni kerran päähän miestä, jonka nimenkin olen jo unohtanut, tein ainiaaksi lopun tästä peukalosta. Pieni luiskahdus vapaassa painissa ratkaisi toisen kohtalon. Laiha juoksijan-vatsani on nykyään vain pelkkä muisto. Nivelet jaloissa, jotka minua kannattavat, eivät ole enää niin moitteettomia kuin muinen, kun hurjina öinä ja raskaina päivinä nyrjähdin ja loukkasin ne. En koskaan enää kykene kiipeämään pyörryttävän korkealle köysistöön ja uskomaan koko ylpeätä, notkeata olentoani yhden ainoan köyden varaan myrskyn mustana ulvoessa. En koskaan enää saata juosta vetokoirien rinnalla loppumattomia peninkulmia halki napaseutujen tundrain.
Tiedän kantavani luurankoa tämän lahoavan ruumiin sisällä, joka on kuolemistaan kuollut aina siitä pitäen kuin synnyin. Tiedän, että sen lihakuoren alla, jota sanotaan kasvoikseni, on luiseva, nenätön pääkallo. Mutta tämä ei herätä minussa kammoa. Ken pelkää, se on terve. Kuoleman pelko auttaa elämään. Mutta Valkoisen Logiikan kirous on siinä, että se ei saata pelkäämään. Valkoisen Logiikan maailman-tauti saa ihmisen irvistämään leikillisesti Viikatemiehelle päin silmiä ja pilkkaamaan elämisen taikalyhtykuvasarjaa.
Ratsastaessani minä katselen ympärilleni, ja joka taholla voin nähdä luonnollisen valinnan säälimätöntä ja loppumatonta tuhlausta. Valkoinen Logiikka haluaa itsepintaisesti avata kauan sulkeutuneina pysyneet kirjat ja kohta kohdalta, luku luvulta esittää näkemäni ihanuuden ja ihmeellisyyden turhuuden ja tomun sananparsin. Ympärilläni kaikuu surinaa ja sirinää, ja minä tiedän sen lähtevän hyttysparvesta, joka lyhyen hetken vinkuu heikkoa valitustaan.
Minä palaan maatilani halki. Päivä on hämärtynyt ja petoeläimet ovat liikkeellä. Minä katselen tuota säälittävää traagillista näytelmää, jossa elämä imee elämästä ravintoa. Tässä ei ilmene mitään moraalisuutta. Ainoastaan ihmisessä on moraalisuutta ja ihminen sen loi — toiminnan lakikirjan, joka edistää elämää ja kuuluu totuuden vähemmänarvoiseen lajiin. Mutta kaiken tämän minä tiesin ennestään, pitkällisen tautini väsyttävinä päivinä. Nämä olivat noita suurempia totuuksia, jotka niin menestyksellisesti opin unohtamaan; totuuksia jotka olivat niin vakavia, että kieltäydyin käsittämästä niitä vakavasti ja kisailin niiden kanssa niin hellävaroen, kuin ne olisivat olleet tietoisuuden takana nukkuvia koiria, joita en halunnut herättää. Minä vain koskettelin niitä ja annoin niiden sitten levätä. Olin liian viisas, liiaksi pahanilkisen viisas herättääkseni ne. Mutta nyt Valkoinen Logiikka kaikesta huolimatta herättää ne, sillä tuo urhea Valkoinen Logiikka ei pelkää ainoatakaan maallisten unelmain hirviötä.
"Tuomitkoot vain kaikkein koulujen tohtorit minut", kuiskaa Valkoinen Logiikka ratsastaessani edelleen. "Mitäpä siitä? Minä olen totuus. Sinä tiedät sen. Sinä et voi taistella minua vastaan. Minun sanotaan edistävän kuolemaa. Mitäpä siitä? Se on totuutta. Elämä valehtelee elääkseen. Elämä on lakkaamatonta valehtelemis-menetelmää. Elämä on hullua karkeloa valtakunnassa, missä ilmiöt virtaavat mahtavana luoteena ja vuoksena, kahlehdittuina meille tuntemattomien kuiden vaihteluihin. Ilmiöt ovat aaveita. Elämä on aaveiden maa, missä ilmiöt vaihtuvat, sekaantuvat toisiinsa, sulautuvat keskenään ja kaikkein toisten kanssa, jotka ovat, jotka eivät ole, jotka aina liehuvat, häipyvät ja katoavat, ainoastaan saapuakseen uusina ilmiöinä, toisina ilmiöinä. Sinä olet sellainen ilmiö, sinä olet muodostunut lukemattomista menneistä ilmiöistä. Kaikki, minkä ilmiö voi tietää, on kangastusta. Sinä tunnet halun kangastukset. Juuri nämä kangastukset ovat niiden ilmiöiden käsittämättömiä ja arvaamattomia kasautumia, jotka keräytyvät sinuun ja muodostavat sinut menneisyydestä, jotka sitten hajaannuttuasi pyyhkäisevät sinut toisiin käsittämättömiin ja arvaamattomiin ilmiökasautumiin kansoittamaan tulevaisuuden aaveiden maata. Elämä on aaveista muodostunutta ja katoavaa. Sinäkin olet aave. Kaikkien niiden ilmiöiden kautta, jotka olivat ennen sinua ja muodostavat nyt sinut, sinä kohosit kehityksen mudasta, ja sinne sinä katoat, sulautuen niiden ilmiöiden aineksiin, jotka syntyvät sinun jälkeesi."
Luonnollisesti en voi vastata tähän mitään, ja ratsastaessani edelleen illan varjojen kautta minä hymyilen ivallisesti tuolle Suurelle Fetishille, joksi Compte nimitti maailmaa. Ja minä muistan, mitä eräs toinen tunteen pessimisti on sanonut: "Katoavaista on kaikki. Niiden, jotka syntyvät, täytyy kuolla; ja kuoltuaan he iloitsevat siitä, että saavat levätä."
Mutta tuolla saapuu hämärikössä muuan, joka ei iloitse siitä, että pääsee lepoon. Hän on eräs maataloni työläisiä, vanha italialainen siirtolainen. Hän paljastaa päänsä nöyrästi, koska minä mukamas olen hänelle elämän herra. Minä merkitsen hänelle ravintoa, suojaa ja olemassaoloa. Hän on raatanut juhdan lailla kaiken elämänsä ja elänyt vähemmän mukavasti kuin hevoseni oljilla peitetyissä pilttuissaan. Työ on tehnyt hänet raajarikoksi. Hän ontuu astuessaan. Toinen olkapää on vääntynyt toista ylemmäksi. Kädet ovat käsnäisiä käpäliä, inhoittavia, kamalia. Elämän ilmiönä hän on peräti kurja kappale. Hänen aivonsa ovat yhtä typerät kuin ruumis ruma.
"Hänen aivonsa ovat niin typerät, ettei hän tiedä olevansa ilmiö", virkkaa Valkoinen Logiikka nauraa hihittäen. "Hän on tunteiltaan juovuksissa. Hän on elämän unelman orja. Hänen aivonsa ovat täynnä ylijärjellisiä vakaumuksia. Hän uskoo ylimaailmaan. Hän on kuunnellut profeettain houreita, ja nämä ovat puhaltaneet hänen eteensä paratiisin loistavan saippuakuplan. Hän tuntee sekavaa sukulaisuutta itse loihtimiinsa epäoleellisuuksiin nähden. Hän näkee puolivarjoisina näkemyksinä itsensä karkeloivan fantastisesti avaruuden ja tähtimaailman päiväin ja öiden halki. Hän ei tunne vähintäkään epäilystä siitä, että maailmankaikkeus on luotu häntä varten ja että hänen määränsä on elää ikuisesti epäaineellisessa ja yliaistillisessa valtakunnassa, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat laatineet vertauksien ja petosten avulla.
"Mutta sinä, joka olet avannut kirjat ja päässyt osalliseksi kauheasta luottamuksestani — sinä tiedät, mikä hän oikeastaan on, sinun ja tomun veli, kosmillinen pila, kemiallinen kepponen, vaattein verhottu eläin, joka kohosi kiljuvan eläimellisyyden laumasta sen vuoksi, että hänellä sattui olemaan kaksi isoavarvasta, jotka saattoi taivuttaa toisia vastaan. Hän on niin hyvin shimpanssin kuin gorillan veli. Hän lyö rintojaan kiukuissaan ja karjuu ja vapisee kataleptisessa kurjuudessaan. Hän tuntee hirvittäviä atavistisia mielijohteita, ja hänet ovat muodostaneet kaikenkaltaiset pohjattomien ja unohdettujen vaistojen riekaleet."
"Mutta hän uneksii olevansa kuolematon", minä väitän heikosti. "On kerrassaan ihmeellistä, että niin typerä möhkäle asettuu ajan selkään ja ratsastaa ikuisuuksia."
"Pyh!" kuuluu vastaus. "Haluttaisiko sinua sitten sulkea kirjat ja vaihtaa paikkaa tämän olion kanssa, joka on vain ruokahalua ja pyyteitä, vatsan ja kupeiden marionetti?"
"Typerä on onnellinen", minä väitin.
"Silloin sinun onnellisuuden-ihanteesi on limamainen organismi, joka kelluu seisovassa, haaleassa hämärän meressä, vai kuinka?"
— Oh, uhri ei kykene milloinkaan voittamaan Tulilientä!
"Yksi askel poispäin Buddhan Nirvanan tyhjiinraukenemisen autuudesta", lisää Valkoinen Logiikka. "Kas, tässä on kotisi. Rohkaise mielesi ja ota ryyppy. Me vihityt, sinä ja minä, me tunnemme koko typeryyden ja ilveilyn."
Ja kirjojen täyttämässä kamarissani, ihmisajatusten hautakammiossa, minä tyhjennän lasini, monta lasia, ajan nukkuvat koirat aivojeni kätköistä ja usutan ne ryntäämään ennakkoluulojen ja lain muurien ylitse, kautta taikaluulojen ja uskomuksien kaikkien ovelasti laadittujen labyrinttien.
"Juo", sanoo Valkoinen Logiikka. "Kreikkalaiset uskoivat jumalten antaneen heille viinin, jotta he voisivat unohtaa olemassaolon kurjuuden. Ja muistahan, mitä Heine sanoi."
Muistan kyllä hyvin tuon tulisen juutalaisen sanat "Viimeisen hengenvedon häipyessä on kaikki mennyttä; riemu, rakkaus, suru, makaroni, teatteri, lehmukset, vadelmamakeiset, ihmistuttavuuksien mahti, juorut, koirien ulvonta, sampanja."
"Sinun kirkas valkoinen valosi on sairautta", minä lausun Valkoiselle
Logiikalle. "Sinä valehtelet."
"Kertomalla liian voimakasta totuutta", hän ivaa.
"Niin kyllä, niin nurinkurinen on elämä", minä myönnän alakuloisena.
"Liu Ling oli sinua viisaampi", pistelee Valkoinen Logiikka. "Muistat kai hänet?"
Nyökkään päätäni — Liu Ling, suuri juomari, kuului niihin ryypiskeleviin runoilijoihin, jotka nimittivät itseään Bambumetsikön Seitsemäksi Viisaaksi ja elivät Kiinassa monta monituista vuosisataa takaperin.
Ja Valkoinen Logiikka jatkaa: "Liu Ling selitti, että humalaisesta tämän maailman asiat näyttävät joen pinnalla uiskentelevalta limaskalta. No niin. Otappas uusi whiskyryyppy ja anna vertausten ja petosten muuttua joen pinnalla uivaksi limaskaksi."
Ja sillä välin kuin maistelen whiskyäni mieleeni muistuu toinen kiinalainen filosofi, Chuang Tzu, joka neljä vuosisataa ennen Kristusta uhmaili tätä maailman unelmamaata sanoen: "Mistä tiedän, etteivät vainajat kadu sitä, että ovat ennen tarrautuneet niin lujasti elämään? Ne, jotka uneksivat kemuista, heräävät valitukseen ja vaivaan. Ne, jotka uneksivat valituksesta ja vaivasta, heräävät liittyäkseen metsästysseuraan. Uneksiessaan he eivät tiedä uneksivansa. Toiset vielä selittelevätkin unta, jonka ovat nähneet; ja vasta herätessään he tietävät, että se oli unta… Houkkiot luulevat olevansa nyt valveilla ja imartelevat itseään muka tietäessään, ovatko todellakin ruhtinaita vaiko moukkia. Confucius ja sinä olette molemmat unelmia; ja minä, joka sanon teitä unelmiksi — minä olen itsekin vain unelma."
"Kerran minä, Chuang Tzu, uneksin olevani perhonen, joka leijaili sinne ja tänne, olin kaikissa suhteissa perhonen. Olin tietoinen siitä, että noudatin mielijohteitani vain perhosena, en ollut laisinkaan tietoinen ihmisyksilöllisyydestäni. Äkkiä heräsin, ja siinä makasin jälleen omana itsenäni. Nyt en tiedä, olinko silloin ihminen, joka uneksi olevansa perhonen, vai olenko nyt perhonen, joka uneksii olevansa ihminen."
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä kukkuloillasi."
Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä, ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra, ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan suorittanut sotilailleen.
Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu hirvittäväksi taisteluksi — kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa. Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja, tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.
Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan historiaa.
Saapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena laajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen poikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen lyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet sukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin — nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman, Tracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään Kuulaaksossa.
Nimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa, vilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain on jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää nimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen kuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja Frohling — jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai nimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset viininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin Kohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi viinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.
La Motte — hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani alulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan kartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja nyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja viinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin tilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.
Cooper ja Greenlaw — niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät kaksi vainajata, "Pikku Lillien" ja "Pikku Davidin", jotka nykyään lepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä. Myöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään kolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla vainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään kesannoksi.
Haska — hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta, joka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä pienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi maata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo nyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman saattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen taistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka ovat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan omenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan asiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.
"Uneksijoita ja aaveita", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.
"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia", minä väitän.
"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta."
"Elämälle välttämätöntä valhetta", minä vastaan.
"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?" uhmailee Valkoinen Logiikka. "Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia valehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme hiukan William Jamesia".[5]
"Siinä oli terve mies", minä sanon. "Hänen puoleltaan meidän ei tarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia vahvistavia aineita, joihin voi luottaa."
"Tunteeksi kuohittua järkeä", virnistää Valkoinen Logiikka. "Kaiken ajattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden tunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon käsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi. Järjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä järkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä — metafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät järjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen säälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.
"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista, joka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi — mitä se on? Kone, joka muuttaa kiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne muodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä kokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet. Sinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja itsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija on tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.
"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse liitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan olotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä ei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä omaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen, vaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.
"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja, vesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja kosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen rakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista pöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden hämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän vääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä peikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi veljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on määrännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista itsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan kadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.
"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset kertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön valtoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat metafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka vaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa, joskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi Saarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet ja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän salajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän filosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein uskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.
"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä, sielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista gnostillisuutta, sanahuntuja ja -kudoksia, lörpöttelevää subjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia haaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja — sellaisia ovat ne aineet, toivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso niitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain murheellisia todisteita — Schopenhauereita, Strindbergejä, Tolstoita, Nietzschejä.
"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda."
Minä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja juodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan, minä toistan Richard Hoveyn sanoja:
Turhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän ja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme välittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa, ennenkuin joudut matojen saaliiksi.
"Minä kukistan sinut", huudahtaa Valkoinen Logiikka.
"Etpä", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. "Minä tiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen naamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa Yöhön. Hedonismi[6] on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta, parhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä —"
"Mutta nyt minä kukistan sinut!" keskeyttää Valkoinen Logiikka jatkaen aloittamaansa lainausta. "Mutta ellet halua jatkaa tätä kurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta päättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman jälkeen."
Ja minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä tunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii kuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman miellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan, hänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat jälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka kertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta, joita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.
Ja päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle Logiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn vakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman typeriä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja ihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen keskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien jumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen kustannuksella.
Kujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi, olkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta ajattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla tuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian päätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin, joita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.
Ja kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen
reunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja
Valkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta.
Ja vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten
Harry Kemp kuuli:
"Yön halki kuulin kutsun nuoruuden: 'On mennyt multa riemu entinen; ei sijaa pysyvää saa jalkani! Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi; ei viipyä se tohdi hetkeäkään, vaan rientää maailmaan luomaan säteitään, ja ruusuakin häipyvämpänä mun sateenkaarein loistaa äkkiä ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn — Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'"
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Edellä on näyte siitä, kuinka minä harhailin Valkoisen Logiikan parissa sieluni hämärän halki. Parhaan kykyni mukaan olen koettanut johtaa lukijaa vilahdukselta näkemään ihmisen salaisinta asumusta, kun hänen on siellä pidettävä seuranaan Tuliliemi. Ja lukijan on muistaminen, että tämä mieliala, jonka hän on lukenut neljännestunnin kuluessa, on vain yksi ainoa Tuliliemen lukemattomista mielialoista ja että sellaisten mielialojen kulkue saattaa kestää kellotaulun ympäritse kautta monen päivän ja viikon ja kuukauden.
Alkoholimuistelmani lähenevät loppuaan. Voin sanoa jokaisen ruumiillisesti voimakkaan juomarin lailla että siitä, että vielä olen hengissä tällä taivaankappaleella, saan kiittää yksinomaan ansaitsematonta onneani — oivallista terveyttäni. Rohkenen väittää, ettei kovinkaan suuri prosentti nuorukaisia, jotka parhaillaan ovat viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoden välisellä kehitysasteella, olisi kyennyt kestämään sitä ankaraa juopottelemista, josta minä suoriuduin hengissä viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoteni välillä; ettei kovin suuri prosentti miehiäkään olisi pystynyt kaatamaan sisäänsä sitä alkoholimäärää, minkä minä nautin miehuuteni päivinä, jääden siitä huolimatta henkiin kertoakseni tämän tarinan. Minä jäin eloon, en omasta ansiostani, vaan siksi että minun elimistöni kykeni tavattoman voimakkaasti vastustamaan Tuliliemen tuhotyötä. Ja eloon jääneenä olen nähnyt toisten, kovaosaisempien kuolevan pitkin tuota murheellista tietä.
Minut pelasti kaikkien Tuliliemen tulien lävitse taipumaton hyvä onneni, sattuma, sanottakoon sitä miksi tahansa. Elämäni, menestykseni, elämäniloni eivät ole tuhoutuneet. Ne ovat kärventyneet, se on totta; mutta ikäänkuin kuoleman omaksi vihityn valiolegionan jäljelle jääneet jäsenet ne ovat käsittämättömän ihmeellisellä tavalla suoriutuneet taistelusta kummastellakseen perästä päin kaatuneiden lukumäärää.
Ja samaten kuin vanhan verisen sodan kynsistä säästynyt huutaa: "Tehkäämme loppu sodasta!" samoin minäkin huudan: "Tehkäämme loppu nuorisomme taistelusta myrkkyä vastaan!" Sodan voi lopettaa vain lopettamalla sen. Juomisen voi lopettaa tekemällä lopun alkoholin käytöstä. Kiina lopetti opiumin yleisen käytön estämällä opiumin viljelemisen ja tuonnin. Kiinan filosofit, papit ja lääkärit olisivat voineet läkähtyäkseen saarnata tuhat vuotta opiumia vastaan, ja kuitenkin olisi opiumia käytetty yhtä uutterasti, niin kauan kuin sitä oli kaikkialla saatavissa. Me olemme sellaisiksi luotuja, siinä koko asia. Me varomme jättämästä arseniikkia ja strykniiniä, kurkkumätä- ja keuhkotauti-siemeniä lastemme saataviksi, jotta ne eivät tuhoisi heitä. Kohdelkaa Tulilientä samalla tapaa. Estäkää häntä liikuskelemasta vapaasti. Älkää salliko hänen esiintyä kaikkialla lain suojelemana hyökätäkseen nuorisomme kimppuun. Minä en kirjoita alkoholisteista enkä alkoholisteille, vaan nuorisoamme varten, niiden tähden joilla on vain seikkailukiihko ja lämmin alttius, taipumus toverillisuuteen, mutta joilta raakalais-sivistyksemme vääntää kaiken tämän kieroon ravitsemalla heitä myrkyllä jokaisessa kadunkulmassa. Minä kirjoitan terveitä, normaalisia poikia varten, jotka ovat syntyneet tai vasta syntyvät.
Tästä syystä enemmän kuin mistään muusta minä ratsastin alas Kuulaaksoon ja "hiprakassa" äänestin yleisen äänioikeuden puolesta. Minä äänestin, jotta naisetkin saisivat äänestää, koska tiesin heidän, rotumme vaimojen ja äitien, äänestävän Tuliliemen olemattomiin, takaisin historian säilytysaittaan, minne me panemme hävinneet raakalaistapamme. Jos tuntuu siltä, kuin huutaisin kivusta, niin muistakaa, että minä olen pahasti runneltunut ja tahdon säästää omia ja teidän poikianne ja tyttäriänne joutumasta saman kohtalon alaisiksi.
Naiset ovat rotumme todellisia säilyttäjiä. Miehet ovat tuhlareita, seikkailijoita ja pelureita, ja lopulta he pelastuvat vain naistensa avulla. Miehen ensimäisiä kemiallisia kokeita oli alkoholin valmistaminen, ja kautta kaikkien sukupolvien aina tähän päivään asti me olemme sitä laatineet ja juoneet. Eikä ole koskaan ollut sellaista aikaa, jolloin naiset eivät olisi paheksuneet miesten alkoholin käyttöä, vaikka heillä ei ole koskaan ollut valtaa tehostaa paheksumistaan. Niin pian kuin naiset saavat äänioikeuden jossakin yhteiskunnassa, he ryhtyvät ensi työkseen sulkemaan kapakat tai ainakin koettavat tehdä sen. Tuhansia sukupolvia saa vielä ilmestyä, ennenkuin miehet suostuvat itsestään sulkemaan kapakat. Yhtä hyvin voi odottaa, että morfiinin uhrit säätävät morfiinin myynnin kiellettäväksi.
Naiset tuntevat nämä asiat. He ovat saaneet maksaa arvaamattoman hinnan hikeä ja kyyneliä siitä syystä, että miehet käyttävät alkoholia. Harrastaen aina rodun parasta he säätävät lakeja vasta syntyville poikalapsille ja myöskin vasta syntyville tyttölapsille, sillä näiden täytyy olla poikien äitejä, vaimoja ja sisaria.
Ja se käy helposti päinsä. Siitä eivät kärsi muut kuin yhden ainoan sukupolven juomarit. Minä olen sellainen, ja minä vakuutan pyhästi — ja minä tunnen Tuliliemen vanhastaan — ettei juomisen lopettaminen tuota minulle kovin suurta kärsimystä, kun ei kukaan muukaan juo eikä väkijuomia ole saatavissa. Toisaalta on nuorten miesten valtaava enemmistö niin normaalisesti alkoholille vieras, ettei se koskaan kaipaakaan sitä, ellei ole milloinkaan siihen tutustunut. He tuntevat kapakat vain historian lehdiltä, ja he pitävät kapakkaa omituisena vanhana tapana, samaten kuin härkätaisteluja ja noitarovioita.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Tietenkään ei yksikään persoonallinen kertomus ole täydellinen, ellei päähenkilöä seurata loppuun asti. Mutta tämä ei ole mikään tarina parannetusta juoposta. Minä en ole koskaan ollut juoppo, enkä minä ole parantunutkaan.
Joku aika sitten jouduin tekemään purjealuksella sadan neljänkymmenen kahdeksan päivän pituisen matkan kiertäen Kap Hornin kautta. En ottanut mukaan alkoholia yksityistarpeekseni, ja vaikka olisin jok'ikinen päivä voinut saada ryypyn kapteenilta, en maistanut pisaraakaan. En maistanut pisaraakaan, koska en välittänyt väkijuomista. Ei kukaan aluksella juonut. Siellä ei vallinnut juomiselle otollinen ilmasto, eikä minun elimistössäni ollut mitään orgaanista alkoholin tarvetta. Kemiallinen kokoomukseni ei vaatinut alkoholia.
Ja niin heräsi mielessäni problemi, selvä ja yksinkertainen problemi: Tämä on niin helppoa; miksi et jatkaisi, kun saavut takaisin maihin? Pohdin tätä kysymystä huolellisesti. Pohdin sitä viiden kuukauden ajan olematta missään tekemisissä alkoholin kanssa. Ja menneen kokemuksen perustalla minä saatoin tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Ensinnäkin olen vakuutettu siitä, ettei yksikään ihminen kymmenestä tai edes sadasta tuhannesta ole todellinen, kemiallinen juoppohullu. Minun käsitykseni mukaan juominen on itse asiassa yksinomaan hengen tottumusta. Se on toisenlaista kuin tupakka, kokaini, morfiini tai monet muut huumausaineet. Alkoholihimo on aivan erikoisesti alkuaan sielullinen. Se vaatii henkistä tottumusta ja versoo sosialisessa maaperässä. Ei yksikään juomari miljoonasta ala ryypiskellä yksikseen. Kaikki juomarit alkavat seurassa ja tähän juomiseen liittyy tuhansia seuraelämän nostatuksia, jommoisia olen tämän kertomuksen alkupuolella kuvannut omasta kokemuksestani. Nämä ovat niitä aineksia, joista juomistapa on suureksi osaksi muodostunut. Alkoholilla itsellään on varsin vähäinen osa, kun sitä vertaa sen sosiaalisen ilmapiirin merkitykseen, missä sitä nautitaan. Harvoin syntyy näinä päivinä ihmisolentoa, joka, perehtymättä pitkälti juomisen sosiaaliseen puoleen, tuntee elimistössään vastustamatonta kemiallista pakotusta alkoholin puoleen. Mahdollisesti sellaisia harvinaisia yksilöitä syntyy, mutta itse en ole koskaan kohdannut ainoatakaan.
Tällä pitkällä, viisi kuukautta kestävällä matkalla havaitsin, että kaikkien ruumiillisten tarpeitteni ohella ei ilmennyt vähäisintä hituistakaan ruumiillisesta alkoholin tarpeesta. Mutta sen huomasin, että tarpeeni oli henkistä ja sosiaalista laatua. Alkoholia ajatellessani ajattelin samalla seuraa. Seuraa ajatellessani mieleeni johtui alkoholi. Seura ja alkoholi olivat Siamilaisia kaksosia. Ne ilmenivät aina yhteen kasvaneina.
Kun istun laivatuolissani lukien tai toisten kanssa jutellen, tarvitsi vain mainita jokin tuntemani paikka, niin heti heräsi mielessäni muisto juomisesta ja juomaveikoista. "Venetsia" tuijottaa minuun kirjan sivulta, ja minä muistan katukäytäville sijoitetut kahvilapöydät. "Santiagon taistelu", virkkaa joku, ja minä vastaan: "Niin, minä olen käynyt siellä." Mutta en näe taistelupaikkaa, en Kettle Hilliä enkä Rauhan puuta. Minulla on silmieni edessä Cafe Venus Santiagon torin varrella, missä eräänä yönä juttelin pitkään ja join syvään erään kuolemaan tuomitun keuhkotautisen kanssa.
Lontoon East End, minä luen jostain tai joku lausuu; ja ensimäisenä välähtää silmieni editse valoisten kapakkain näky ja korvissani kajahtavat tilaukset "kaksi karvasta" ja "kolme skottilaista". Quartier Latin — heti olen ylioppilaskapakoissa, ympärilläni säteileviä kasvoja ja rohkeita henkiä, maistellen viileätä absinttia, sillä välin kuin meidän äänemme paisuvat ja kohoavat ranskalaiseen tapaan ratkaistessamme kysymyksiä Jumalasta ja taiteesta ja kansanvaltaisuudesta ja kaikki muut yksinkertaiset olemassaolon problemit.
Joutuessamme myrskyn kynsiin La Plata virran suulla me pohdimme, jos olemme kärsineet pahoja vaurioita, pitäisikö purjehtia Buenos Ayresiin, "Amerikan Pariisiin", ja eteeni ilmestyy näkyjä kirkkaasti valaistuista kokouspaikoista, kohotetuista laseista, kuulen laulua ja hurraahuutoja ja hilpeiden äänten humua. Kun olemme päässeet Tyvenen valtameren luoteisreitille, me koetamme taivuttaa kuolevaa kapteeniamme pyrkimään Honoluluun, ja puhuessani minä näen itseni jälleen juomassa cocktaileja viileillä lanailla ja whiskyä Waikikin luona, missä hyrskyt vyöryvät rantaan. Joku puhuu siitä tavasta, millä sorsia keitetään San Franciscon ravintoloissa, ja viipymättä minä siirryn lukemattomien pöytien ääreen valoisaan ja meluisaan ympäristöön, missä saan katsella vanhoja ystäviä pitkäkantaisten reininviinilasien kultareunan ylitse.
Minä pohdin problemiani. En haluaisi käydä uudelleen kaikissa näissä ihanissa paikoissa, ellen voisi tehdä sitä samalla tapaa kuin edelliselläkin kerralla. Lasi kädessä! Tuossa sanassa on jotain taikavoimaa. Se merkitsee enemmän, kuin kaikki sanakirjan sanat voidaan saada merkitsemään. Se on nyt osa sitä ainetta, mistä minä olen muodostunut. Minä pidän älyn pulppuavasta kisailusta, raikuvasta naurusta, kaikuvista äänistä, kun miehet lasi kädessä sulkevat harmaan maailman ulkopuolelle ja kannustavat aivojaan kiihtyvän valtimon pilalla ja hullutuksilla.
Ei, minä päätin; otan silloin ja tällöin lasillisen. Huolimatta kaikista kirjoistani, kaikista mietiskelijäin ajatuksista, joille oma erikoinen luonteensävyni antaa vivahduksensa, minä päätin kylmästi ja harkitsevasti tehdä edelleenkin, mitä olin harjaantunut haluamaan. Minä nauttisin väkijuomia — mutta paljoa taitavammin, paljoa varovaisemmin kuin konsanaan ennen. En koskaan enää rupeisi kiertäväksi tulipaloksi. En koskaan enää huutaisi avuksi Valkoista Logiikkaa. Olin oppinut, miten saattaisin olla kutsumatta sitä.
Valkoinen Logiikka makaa nyt kunniallisesti haudattuna Pitkän Taudin rinnalla. Niistä ei kumpikaan enää kiusaa minua. Monta vuotta on kulunut siitä, kuin erosin Pitkästä Taudista; se nukkuu makeasti. Ja aivan yhtä makeasti nukkuu Valkoinen Logiikka. Ja kuitenkin kaikitenkin saatan lopuksi sanoa, että toivon esi-isieni karkoittaneen Tuliliemen ennen minun aikaani. Minä valitan, että Tuliliemi sai rehennellä kaikkialla siinä yhteiskunnassa, missä minä synnyin; muutoin en olisi tutustunut häneen, ja hänen tuttavuutensa muodostui minulle peräti pitkäaikaiseksi.
LOPPU.
Viiteselitykset:
[1] Amerikan suomalaisten keskuudessa yleistä maili sanaa käytetty tässä lyhyytensä vuoksi englannin peninkulman asemasta. Suom. huom.
[2] Päähenkilö Dickensin samannimisessä romaanissa. Suom. huom.
[3] Edellinen amerikkalaisen Whittierin runoelma, jälkimäinen eräs Carlylen teoksia. Suom. huom.
[4] Amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta höystettä, sokuria y.m. Suom. huom.
[5] Amerikkal. sielutieteilijä ja filosofi (s. 1842), tunnettu analyyttisen sielutieteen tutkijana. Suom. huom.
[6] Kreikkal. filosofinen oppisuunta, joka piti elämän aikana tarkoituksena nautintoa ja kivun välttämistä. Suom. huom.