SEITSEMÄS LUKU
Olin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät pitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut koskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen työhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa suoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen aamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen ja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää enempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni minun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa lukemiseen.
Mutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi uurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan. Kerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten. Ja sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan lopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen ennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta ennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen seitsemän vihellykseen.
Tällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten. Ja mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen poikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä. Malttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli elämän tarkoitus — oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei Oaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin monta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta ainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka nyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria täyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä lahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä, suolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun pulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn maailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta aherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi päästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä Tuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan, silloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin eläimelliseen tilaani koneen ääreen.
Halusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat. Ja seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes ja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta osterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin satamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista ostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran rangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen ja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten työpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani. Osterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta kuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni takana kuiski seikkailuelämä.
Ja niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka mustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut paremman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen hyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän "valkoiselle lapselleen" vähän rahaa? Että lainaisiko? Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin minulle.
Sitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka kuuleman mukaan halusi myydä purtensa Raketin. Tapasin hänet ankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa, seurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle hieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli sunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän valmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta nyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä. Näitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka oli heitä kaitsemassa, "Whisky-Bob", kuusitoista-vuotias osterirosvo, ja "Lukki" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä. Mamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen Osterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän juomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen aikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi rupeamasta hänen vaimokseen.
Ranskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä tyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui italialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky ja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen Kuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään. Minullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei minun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä paitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori osterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko minä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin miehen lailla.
Ranskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut antamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi enemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi, ja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä itseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä paitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.
Ruvettiin laulamaan. Lukki lauloi "Bostonin rosvosta" ja "Mustasta Lulusta". Kuningatar esitti laulun "Jos oisin pieni lintunen". Ja hänen sisarensa Tess lauloi "Oi, kohtele mun tytärtäni aivan lempeästi". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää lasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen kajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä, saatoin myöskin heittää viinin mereen.
Aprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta inhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa. Minun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan minun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä viinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin välttämättömän määrän.
Ja Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin tulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan isäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja kutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi siitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista uneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan katolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan Ranssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison pullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin selvä.
Minä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä bohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä päivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä ilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia liikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina osterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua arkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja, pitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen kautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen seuraan.
Iltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi keskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita purje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi. Punapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen Rakettia keula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan ulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä tuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:
"Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain, miks' sua odotella niin kauan sain? — Ma vankilassa makasin ja odottelin takasin mun sydänkäpyäni vain."
Niin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun, romanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä huolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja minä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen säilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa merisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat sallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin töitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla me hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka oli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja pyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden auttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden tullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin usean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin nukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen kaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.
Ja Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun Ranskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan vieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti suunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi ja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta, kun tämä irvistäen huomautti minulle: "Turkanen. Kylläpä sinulta kaikki sujuu sukkelasti." Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut juolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi saattanut olla mustasukkainen minulle?
KAHDEKSAS LUKU
Sopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa laatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny Heinholdin "Viimeinen voitelu" nimisessä tarjoilussa. Minä suoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi kaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi, ja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat, panee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta kummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä joimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui ryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän takana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka nautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi Lukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita; mutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi rannikkolaivuria.
Kahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli varhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä tässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? "Whiskyä", minä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut sen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen kurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.
Ja oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi — kahdeksankymmentä senttiä. Kahdeksankymmentä senttiä! Säästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä senttiä — kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka oli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa jättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että Ranskan Ranssi oli suuri tuhlari.
Minulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean purteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin, minun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he lienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta, joka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut ainoatakaan ryyppyä.
Ranskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt harminsa, alkoi nyt, saatuaan Raketin hinnan taskuunsa, käyttäytyä merkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen, näin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän opin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny Heinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: "Hänellä on jotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne."
Nyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen miehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti ymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut seikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut uneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen enempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti ja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa loukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo naurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen omalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin? Ja yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen Patin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta umpimielisyydestä.
Whisky-Bob vei minut syrjään. "Pidä silmäsi auki", hän mutisi. "Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden hänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi häntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo aikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan lähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus lähtövalmiina. Ymmärrätkös?"
Oh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä tästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin pöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän uneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin seurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä kaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.
Sivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. "Hän on mielettömän mustasukkainen sinun tähtesi", kuului vastaukseksi. "Niinkö arvelet?" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska siihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.
Mutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys paisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias seikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen minulle — ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut Osterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut sellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina kaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.
Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin tuntipalkasta.
Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka, että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut Raketin ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä, saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin ryyppäämästä liiaksi.
YHDEKSÄS LUKU
Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan jonkinlainen älyllinen vakaumus.
Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme Annien kannelle — joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi kysymyksessä.
Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä, jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin monasti lukenut.
Nelson — häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta Kissasta, hänen isästään — purjehti Peuralla erään "Näkin" toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen. Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan nähnyt paareilla.
Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli "kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen. Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa Raketilla kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan Peuralla viuhuvassa myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme maihin.
Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun" ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi. Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen karkeita hauleja Annien isonpurjeen lävitse.
Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua kapakasta.
Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus, joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.
Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus. Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin vuorostani tarjoisin hänelle.
Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa. Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä Raketille, joka silloin sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.
Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.
Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin Idlerin juomingeista, miten Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle "kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai palasen nekkua.
Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. Olin antanut hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse. Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin. Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä kertaa.
Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa. Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys. Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan — yllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän viimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko maailma voi nähdä sen.
Ruokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää; ainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden merkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee tajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan kieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.
Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat — esimerkiksi Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä, Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.
Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin, kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin (minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt ainoankaan pojan omistavan — ja alun siihen, ainakin kolmen dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).
Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta. Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi. Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista minä sain aina välityspalkkion.
Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa, joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli arvokkaampaa — rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään. He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä lasillinen — kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua kestitessään.
Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.
Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta", minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen, mutta tällä kertaa maksoin minä — kymmenen senttiä! Kokonaisen tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama — viisi senttiä.
Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati kannettavakseni.
"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan", huomautin sivumennen, toivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi olin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.
"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen", hän vastasi. "Kyllä
Johnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi — eikö totta, Johnny?"
"Kyllä vaan", Johnny myönteli hymyillen.
"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?" Nelson tiedusteli.
Johnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi Nelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan dollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa kirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.
Kun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun, Nelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja minä astelin satamaan päin Rakettiin, Lukki sytytteli parhaillaan tulta illallista valmistaakseen.
"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.
"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen salata ylpeyttäni.
Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata. Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".
Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias viiksiniekka — täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.
"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin. Lähtekää mukaan." — "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. — "No entä sitten — otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme satama- ja osterisärkkä-juttuja.
"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla, huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.
"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.
"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny vastasi.
En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.
Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. "Hän on
ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa." Mitä taikasanoja!
Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!
Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä päivänä, jolloin olin ostanut Raketin. Lasit olivat täynnä, ja me olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.
Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten, miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni enkä paljastanut heikkouttani.
"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle, kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt, toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.
Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti. "Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme. Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja Näkki oli poistunut Peuralle illallista valmistamaan.
Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen — minulle se oli ensimäinen käynti — sangen suureen huoneistoon, jonne oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä Bill Kellyn; Annien Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä ihailla.
Maksaessani juomista — joita kyllä toisetkin puolestaan tarjoilivat — välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei Raketin tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa. Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin vähitellen."
Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun siveellisyyden välille.
Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.
KYMMENES LUKU
Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin — huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat, melkoista huolta ja vaivaa.
Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut poikuuteeni.
Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin seisonut Raketin kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni, pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan ohjasin Raketin satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa, joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa markkinapaikalle ja minä ohjasin Raketin ensimäisenä perille ja kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut minulta ison purjeen.
Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun pirullisuuksistani.
Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.
Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi Annie Mine kuunaria, ja jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.
Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja muutamaa sanaa pitemmälle — hän oli näet harvasanainen ukko — ellei olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.
"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen, jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen toisia vieraita.
Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää, mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.
Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut, ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen, olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.
Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää, koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen kannattajia.
YHDESTOISTA LUKU
Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin. Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia; vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut Raketin satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin, missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta toimitukselta.
Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle. Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun, joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää pulloissa.
Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä. Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi, mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin, ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin Rakettiin, sulkeuduin kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.
Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista. Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut muutoksia. Nelson oli joutunut Anniella tappeluun Bill Kellyn kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta hän oli sitten purjehtinut Peuralla käsivarsi siteessä ja apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin Peura sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona. Sen rinnalla oli Raketti poltetuin purjein Scottyn ja minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea ylöspäin "tutkimusretkelle".
Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.
Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani. Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla. Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.
Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko, köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut ylt'yleensä luotien lävistämänä.)
Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin Peuralla. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.
Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten ja lohipursi keskellään.
Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti. Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta. Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen, he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.
Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi, purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita noutamaan.
Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä, harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.
Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin, tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen, silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.
Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt Peuralle purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä yksikätisen miehen kimppuun, (jos Peura on vielä jäljellä, voi sen peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)
Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan, että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin. Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen väsyivät.
Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä, mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista, kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta, hurjaa ja vapaata — ainoata sen kaltaista elämää, josta minä voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin, missä taisteltaisiin — ei vanhoista paidoista ja varastetuista lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.
Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa, osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja Peura joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan. Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.
Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja Peuralta. Syöstessäni ulos kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin kuunari ja Peura. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli murskannut kaksi Peuran kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa. Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme Peuran vedestä vapaaksi ja korjasimme vamman.
Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?" Nelson kysäisi. — "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana päivänä osterisärkille.
KAHDESTOISTA LUKU
En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan. Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein, eikä Peuralla reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.
Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen. Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin juomingeissa kuin työssäkin.
Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta, joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta, joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti, auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn, minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään toinen.
Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä. Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei minulla ollut laisinkaan.
Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä. Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla. Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä, ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.
Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut, että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä kohtaan.
Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on sellainen.
Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista: ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi; toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.
Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja, kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan: kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin. Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa ystävyydessä.
Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen. Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni. Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.
Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle. Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää, jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana. (Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)
Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan. Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta. Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni. Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta, lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä. Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi minua kuolemaa kohti.
Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle, joka saa kuuntelemisestaan maksun.)
Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani. Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan muistutti minua välittömästä tilanteestani.
Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen, joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin, kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.
Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen hengittämään vapaasti.
Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus. Viritin jälleen kuolinlauluni — myrkyn huumaaman nuorukaisen tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula … vielä", kuiskasi Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema? Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset niille kaikille, jokaiselle erikseen.
Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa. Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.
Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta huolimatta hukkuisin veteen.
Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli, suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.
Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen, jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö. Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa. Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani, joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat, jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.