»Onhan se sen tapainen.»
Kauvan tarvitsi vielä Maija Liisa valmistuaksensa. Mutta lopulta hän pehmisi, otti virsikirjan ja silmälasit ja sanoi:
»Lauletaan vaikka tuo 'Pois makea maailma jää'!»
Emännät asettuivat pöydän taa, panivat virsikirjan eteensä ja lauloivat. Maija Liisa näytti sormellaan kirjasta, missä se aina »menee». Kolmannen värsyn lopussa rupesi Maija Liisaa ry'ittämään. Anna Liisa silloin yritti yksinään alottaa neljännen värsyn, mutta toinen keskeytti nuhdellen:
»Elä nyt siinä juokse ja lennä, jotta ennättää toki kulkkunsa kakistella!»
Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin; he alkoivat taas veisata.
Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa.
Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle. Hän puheli:
»Olisihan se Malisen Heikki sinulle, vaan kun sillä on se entinen akka elossa… Vaikka eikö tuo jo tänä talvena kuolle, kun Karppisen Susanna on nähnyt semmoisen unen, että Malisesta vietiin ruumiskirstua salmen yli sinne Kirkkoniemeen päin.»
Anna Liisa mietti asiaa ja kysyi:
»Onkohan sillä Heikillä miten paljo sitä ikää?»
»Johan se on Rämeen Miinalaisen ikäinen», muisteli Kanasen emäntä.
»Vai jo se sen!»
NELJÄSTOISTA LUKU
Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:
»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on minun puolellani olemassa.»
»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan … niinkuin talot ja muut… Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:
»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen… Ja ruuan puolta taas on sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»
»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka… Eikä sillä Kaisalla itselläänkään ole ruuasta puutosta.»
Partanen puisteli tomua housunlahkeistaan ja valitti:
»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on roteva ja vahva rakenteeltaan.»
»Lähteehän se Kaisalta työ», murisi Turtiainen todistukseksi.
He menivät sisään. Jussi Partanen katseli seinille ja kysyi:
»Eikö sitä talossa rukkasnaulaa olekaan?»
Kaisa sieppasi hameen naulasta ja kiirehti:
»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois, että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!… Siinähän se on sen Makkos-vainajan hattunaula.»
Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:
»Mitä sitä tälle Kaisalle nyt oikeastaan kuuluu?»
Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi
Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän
Turtiaiselle:
»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»
»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi
Partanen ylpeili:
»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin joukko kuluttajia.»
»Onhan sitä Partasen talossa nahkaa!» tokaisi puhemieskin.
Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:
»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran niin asioiksi tulisi?»
Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän huudahti:
»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»
Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään varten ja korjasi oitis:
»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa… Olisi tästä jo Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on kaupungin paraimpia… Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja kehuneet.»
Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen edelleen. Turtiainen myönsi:
»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen perheen tarpeeksi.»
Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä huolehtien ja sitä valmistaen:
»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»
»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:
»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat yötä olla.»
Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta:
»Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»
»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on porsastakin!» oli vastaus.
»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:
»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»
Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:
»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»
»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän selitti:
»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut rosvot.»
Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:
»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan … niin ettei tule mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»
Turtiainen jo lähtikin menemään sinne päin huomauttaen:
»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»
»Se ostaa käteisellä!» ajatteli Kaisa itseksensä ja myönsi:
»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa. Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli… Vielä jäi vähän rahojakin.»
Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain ihmeissään:
»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan kokoon kähvelti?»
Mutta Kaisa jauhoi talonsa hyviä puolia, kehasten:
»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja turhiin mätä.»
Partanen yritti uudestaan, kysyen viekkaasti:
»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä kohvata?»
»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti Kaisa.
Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa. Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis, paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi sen johdosta puhemiehelleen:
»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa kaikki hampaan kulot ja lokerot.»
Kaisa höristeli kummeksuen korviansa.
Turtiainen alkoi hiljakseen selittää:
»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että rinnalla kestää.»
»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'» kehasi Partanen lisää.
Kaisa yritti vielä:
»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse lapioi lumetkin kadulta.»
Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja käski puhemiestä:
»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä niistä ketun myrkylläkään.»
Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:
»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta puimassa… Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»
Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:
»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan, Turtiainen!»
Turtiainen hikoili ja lisäsi silloin:
»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen ei yksinään ennätä.»
Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään, sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää puhetta, ihmetellen:
»Vai on se tämä Partanen niin julma työmies!»
»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin sanoi Partanen puhemiehelle:
»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»
Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:
»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon Jussi Partasen kanssa.»
Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:
»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»
Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta, johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia, lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta, kysyi Kaisa hätäpäissään:
»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»
»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää, vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:
»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»
»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja sanoi lisäksi:
»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä työ-ehdoilla ottaa akakseen.»
Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen nurmetkin hän muisti ja kysyi:
»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»
»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita, mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän lieventää asiaa. Hän selitti:
»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä koukussa… Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»
»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:
»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee, niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»
Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:
»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus. Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan voivottelee.»
Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän asiaa viimeisen kerran:
»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi … kunhan eukko vain pitää leikkuusta huolen.»
Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:
»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa huttua keittää?»
Kaisa hätäytyi. Hän odotti Vatasen tuloa. Turtiainen tiukkasi:
»Vai mitä se Kaisa ajattelee?»
»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa, tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi hän luututa lattialta porsaan jälkiä.
»Vankka talohan se on Partasen talo!» huomautti Turtiainen.
Sitten vaiettiin. Lopulta pani Partanen jo kovalle, ilmottaen:
»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta korjaantuu… Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»
Hän sylkäsi lattialle ja kysyi:
»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä ostaa sipaisemassa?»
Kaisa ryki, kuin olisi jokin mennyt kurkkuun, ja valitti hädissään:
»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja ahdistaa henkeä sillä tavalla…»
Ja sotkeakseen asian muuhun, kysyi hän äkkiä:
»Onko siinä Partasen tuvassa ollenkaan russakoita?»
Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti ylvästellen:
»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»
Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:
»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin rutto lähtö.»
Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:
»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja vahvistaa tämäkin asia.»
Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta.
Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:
»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan värjöttelevät porstuassa.»
Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:
»No nyt, Turtiainen, saat sitte lopullisesti vahvistaa asian päättyneeksi.»
Turtiainen niisti nenänsä sormillaan, vei niistokset uunin eteen ja vahvisti:
»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja ottaa tämän Kaisan akakseen.»
Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan
Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.
Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se
yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka
Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen.
Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:
»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»
Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta. Hän alkoi rukoilla:
»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet… Ne vain ottivat sen muuten ajaaksensa… Kun Vatasen oma tamma oli näet varastettu.»
Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:
»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä kaupunginasioilla kulkemassa.»
Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi Kaisalle jäähyväisiksi:
»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin, jolla juottaa hevosta… Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain ryskävät koko Mulossa.»
VIIDESTOISTA LUKU
Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen istuivat taas lattialla entisessä putkassaan. Kauvan olivat he ääneti. He tajusivat, että heille oli taas tehty vääryyttä. Viimein katkaisi äänettömyyden Vatanen, sanoen poliisimestarista:
»No kyllä oli nyt aika suupaltto se herra!… Niin siltä tuli sitä sanaa kuin lampaan saparon alta!»
»Oli se! Harvassa on niin avosuisia akkojakaan!» yhtyi Antti. Jussin veri nousi loukkausta ajatellessa. Hän jo kerskasi:
»Mutta kyllä jos minä olisin ilennyt, niin tukkeutua sen olisi pitänyt sen suun! Jos minä olisin vain tuolla porsassäkillä vetäissyt pitkin korvia, niin märkä sija siihen olisi jäänyt!»
Antin mieli myrtyi. Hänkin kehahti:
»Kunhan se tulisi tänne ja me panisimme sen tuohon pehkuille mahalleen, kun ei ole vierasmiehiä, ja siinä kun me voitelisimme sen selkää nyrkillä, niin sittenpähän nähtäisiin, vieläkö hän omilla jaloillaan pasteeraisi.»
Jonkun aikaa murjoteltuansa Jussi vihoissaan alkoi etsiä Tahvanaiselle kiroomis- ja huutamistaidossa kilpailijaa, jonka rinnalla Tahvanaiselle voisi ikäänkuin vahingon-ilolla ilkkua.
»Se luulee, ettei niitä häntä suurempia kiroojia ja kiljujia enää olekaan, mutta kunhan sattuisi oikea suuren maapitäjän vallesmanni ja se kirota räväyttäisi, niin lapsi hän olisi vielä sen rinnalla.»
»Lapsi», murahti Antti tyytyväisenä. Jussi taas virkistyi, kun sai näin kostaa. Riemastuen hän kertoi:
»Esimerkiksi sillä Tohmajärven vallesmannilla kuuluu olevan semmoinen kiroamis-ääni, että koko Tohmajärven seurakunta saa siitä ylpeillä ja vielä Pälkjärvikin aina sinne Ruskealan rajaan asti.»
»Kovahan se kuuluu olevan noitumaan», myönsi Antti.
»Kova!» ylpeili Jussi ja korotti äänensä kerskaten:
»Se Tiilikaisenkin aikamies poika kun joutui sen kanssa tekemisiin irtolaisuudesta, ja se kun oli Tiilikaisen Kallelle silloin kironnut, niin Kalle kehasi, että paikalla häneltä putosivat housut jalasta!»
»Vai kehui se Tiilikainen niin kovaksi kiroojaksi!» ihmetteli Antti.
»Kehui!» myönsi Vatanen. »Eikä se ollut vielä sanonut sen itsensä pimeyden pääruhtinaan nimeä, vaan oli vain maininnut yhtä sen sukulaista.»
Mutta hetkisen mietittyään hän ryhtyi puolustamaan omankin pitäjänsä herroja Tohmajärven vallesmannin rinnalla. Hän arveli:
»Vaikka kyllä sillä tällä Liperin rovastilla olisi semmoinen vallesmannin ääni, että sen kirouksen pitäisi kuulua yli Liperin.»
»Olisi sillä, jos se lukisi itsensä vallesmanniksi», yhtyi Anttikin.
He alkoivat tyyntyä. Jussi huomautti:
»Päästän tuon porsaan säkistä!»
Ovesta sisään työntäessään eivät poliisit olleet huomanneet ottaa porsassäkkiä pois. Porsas alkoi telmää olilla. Antti katseli sitä ja sanoi:
»Kenenkähän porsas se on?»
Jussi ei vastannut. Nyt oli heillä piiputkin matkassa. He alkoivat tupakoida. Mutta siitä huolimatta tuli aika pitkäksi, varsinkin Jussille, joka suri tammansa kohtaloa.
Mutta hänkin rauhoitti itseään lopuksi, huomauttamalla:
»Tottapahan se tamma sieltä entisestä talostaan löytyy. Ne tuntevat sen siellä ja vievät Kettuselle, ja Kettunen tuo sen meille.»
Antti valitti toki vielä ja samalla arvaili:
»Kukahan se oli niin jumalattoman partainen mies, joka tarrautui hevosen rinnuksiin?»
»Eikö tuo liene ollut niitä Rääkkylän rettelö-Jääskeläisiä. Nehän ne kuuluvat rettelöivän ja käräjöivän kaikkien ihmisten kanssa», arveli Jussi.
»Niitä kai se on. Tahi sitten niitä Tolosia sieltä Niittylahden takaa.»
Porsas peuhasi ja miehet ajattelivat asioitaan. Porsaasta johtuivat ajatukset Kaisan taloon. Jussi sanoi:
»Viisas elävä se on tuokin sian porsas. Kun osasi näet nytkin viedä suoraan siihen Makkosen lesken taloon… Ja senkin reiän osasi löytää, josta pääsi pujahtamaan aidan alitse…»
Anttikin ihmetteli sitä. Hän urahti:
»Eihän me olisi ilman porsasta tiettykään, jotta Kaisa elää täällä.»
»Ei… Eikä ainakaan olisi saatu ilman porsaan apua tietää sitä, että se on jo sen Makkos-vainajan leski», painosti Jussi.
Antti näytti nukahtavan. Piippu lerpatti hampaissa ihan tipahtamaisillansa. Mutta Jussi mietti Kaisaa ja Kaisan taloa. Jo sanoi hän Antille:
»On sillä hyvä talo Makkosen leskellä.»
»On se niin Makkosen lesken taloksi», murahti Antti.
Sitten taas ikäänkuin torkuttiin.
»Ja on se vielä roteva akka, se Kaisa itse», heräsi Jussi.
»On se … niin ikä-ihmiseksi», tarttui Antti.
»On!»
Seuraavalla kerralla heräsi Antti ensimmäisenä, sanoen:
»Vankkaluisen eukonhan siitä saisi…»
»Saisi siitä… Paljoa vankemman siitä saisi kuin Hyvärisen tytöstä», iloitsi Jussi. Antti huomautti:
»Porsas kaivautuu pehkuihin maata… Nukuttaakohan sitä?»
»Vieläköhän ne ovat niitä viime öisiä pehkuja?» kysyi Jussi, katsellen pehkuiksi vanuneita olkia.
»Niitä kai ne ovat… Tottapa ne eivät ennättäneet muuttaa uusia.»
»Kyllä ne eivät ennättäneet, sillä olisivat ne muuten muuttaneet meille puhtaat olet», lohdutteli Vatanen.
Niin jatkoivat he vähin erin. Aamusella heräsivät aikaisin, ja nyt alkoi taas aika pitkäksi virua. Joskus juohtui tamma mieleen, mutta vielä useammin teki mieli kiirehtiä Kaisan kanssa kauppoja päättämään. Jussi kysyi:
»Eikö sinustakin tuntunut siltä, että kyllä se Kaisa itsekin on jo sinne päin hököttämässä?»
»Näkihän sen heti siitä, että pani ylleen pyhähameen, kun kuuli ettei Loviisa-vainaja enää elä», mörisi Antti myönnytystään, ja silloin vahvisti Jussikin:
»Näkihän sen kaikestakin… Päätäänkin jo rupesi kampaamaan.»
»Sille sopivatkin Loviisan hameet ja röijyt levittämättä… Hyvärisen tytön jos olisit ottanut, niin niitä olisi pitänyt kaventaa…»
Sen huomasi Jussikin ja lisäsi:
»Ja hyvässä lykyssä olisi pitänyt vielä lyhentääkin … jos nyt ei röijyjä, niin ainakin olisi hameita ollut lyhennettävä tai sitte ommeltava ne vekille. Oli se onnen potkaisu.»
Putka oli kylmä. Sitä ei oltu lämmitetty, koska se Rimpisen tekemä uuni oli rikki. Antti jo sanoi:
»Täällä on vilu.»
»Eivät näet ryökäleet ole muistaneet illalla lämmittää, jotta tarkenisi kunnolleen olla!» harmistui Jussi. He istuivat kauvan aikaa lattialla vastatusten, polvet pystyssä, kunnes Jussi jatkoi:
»Vilu minullakin on.»
Antin mieleen muistui Jussin ihana saunalöyly ja hän kysyi:
»Kylvetkö sinä monesti viikossa?»
»En kuin kuusi kertaa.»
»En minäkään kuin kuusi, mutta se Haarajärven ukko se kuuluu lämmityttävän saunan joulupäivänäkin…
»Eiköhän tuolla porsaallakin ole vilu?» kysyi Jussi.
»Eikö tuolla liene, kun kaivautuu pehkuihin.»
Kun siinä tuli yhä kylmempi, ehdotti Antti:
»Vedetäänpäs sormikoukkua, niin tulee lämmin!»
Ja he alkoivat vetää. Jalkapohjat asettivat vastatusten ja vetivät, jotta ikenet irvistyivät. Lopulta sanoi Jussi:
»Sormiin koskee!»
»Ruvetaanpas voittosille!» ehdotti Antti, ja he alkoivat hiljakseen painia. Jussi neuvoi:
»Elä ota housunkauluksesta. Se repeää… Ota siitä remelistä!»
Alkoi ankara jyty. Antti valitti:
»Elä sinä tee koiruutta!»
»Mitä koiruutta minä?»
»Sinä pakkaat ihan ryntäihin, ettei jää hollia.»
»Enpäs pakkaa!» intti Jussi.
»Pakkaatpas!» väitti Antti Jussia valehtelijaksi ja Jussi sanoi siihen:
»Elä valehtele!»
He väänsivät aivan ähisten. Nyt varotti Jussi:
»Elä sinä vain sitä jalkakammia käydä!… Pelin pitää olla rehellinen!»
Antti todisti hengästyneenä:
»Ei sinua saa kaatumaan.»
»Ei sinuakaan.»
»Levätään välillä!» läähätti Antti.
He lepäsivät, vetivät vyönsä tiukemmalle ja alkoivat uudestaan. Pehkut vain pölisivät jaloissa, ja hämmästynyt porsas juoksenteli pakoon nurkasta nurkkaan. Viimein rukoili Jussi:
»Elä enää!… Minulta repesivät housut!»
Mutta Antti ei nyt hellittänyt. Hän aivan julmistui, saadakseen voiton. Oli siinä voimaa liikkeellä. Lattia tömisi jalkojen alla ja Jussi huusi suuttuneena:
»Elä perhana!… Elä revi housuja, tahi kun minä suutun!…»
Mutta kun ottelu oli paraassa menossa, avautui ovi ja ihmettelevä ääni sanoi:
»Nyt ne pakanan eväät jo keskenään tappelevat. No ei ole moisia raatoja vielä tämän kaupungin putkan pehkuilla maannut!»
Hämmästynyt Vatanen koetti selittää asiaa, sanoen:
»Tuohan se Antti…»
Mutta poliisikin oli nyt pahalla tuulella, kun häntä oli poliisimestari haukkunut siitä rasvapilkusta, jonka hän oli saanut ryntäisiinsä Pekurisen lapsen ristiäisissä. Hän äkäili:
»Samanlaisia Antteja te olette koko Liperin miesroikka… No miehet! Nyt tilille siitä Partasen hevosen varkaudesta.»
Miehet korjailivat housujansa. Jussin housujen takapuoleen oli revennyt parin korttelin pituinen reikä, mutta ei ollut aikaa sitä korjailla. Hän pyydysti porsaan säkkiin ja nyt he lähtivät taas tutkinnolle.
* * * * *
Poliisimestarin apulainen, Johan Fredrik Borg, Sortavalan entisen pormestarin poika, jota kansan kesken sanottiin Porkin Jussiksi, oli vasta nuori luutnantti ja tietysti muutenkin tuittupäinen herra. Hän oli nyt joutunut poliisimestarin sijaisena jatkamaan kuulustelua, sillä itsensä Tahvanaisen pää oli kipeä.
Vangitut astuivat sisään, Jussi riiputtaen oikeassa kädessään porsassäkkiä. Sisällä olivat todistajatkin.
Mulon Partanen oli jo illalla käynyt poliisimestarin puheilla, mutta tämä oli ollut kiukuissaan eikä ollut malttanut edes kuulustella Partasta, vaan oli käskenyt tulla varsinaiseen kuulusteluun todistamaan mitä tiesi. Silloin oli Partanen ruvennut selittämään, ettei siinä ollut mitään varsinaista varkautta, vaan että miehet saa laskea vapauteen. Mutta ei hän ollut vielä kunnolleen alkuunkaan päässyt, kun poliisimestari, jota odoteltiin korttipöytään, ärjäsi:
»Mene hornan kattilaan täältä!»
Partanen oli vielä yrittänyt suuttua, mutta silloin oli poliisimestari ollut hänet syödä, huutaen:
»Kaikki te olette samanlaisia rosvoja ja juopporenttuja… Näytän minä teille!»
Tämä ajattelematon käytös vaikutti suuresti asian ratkaisuun. Jussi
Partanen oli siitä aivan myrtynyt ja uhannut suorastaan:
»Annahan huominen päivä tulee, niin näyttää se Partanenkin!… Tämä Partanen näyttää sinulle vielä, että sinä olet vanginnut viattomia ihmisiä, ja nähdäänhän, eikö sinusta vielä tule virkaheitto, niin jotta jutkahtaa!»
Toinen oli menettänyt lopunkin malttinsa ja suorastaan potkinut Jussi Partasen ulos. Sen johdosta oli Partanen vannonut puhuvansa Antin ja Jussin puolesta niin, että he voivat syyttää poliisia aiheettomasta vangitsemisesta. Tästä asiasta oli hän jo maininnut Kaisalle ja koko yön oli hän sommitellut juonta.
* * * * *
Nyt seisoi hän pönäkkänä ja odotti vain aikaa, milloin hän saa »näyttää». Kuulustelu alkoi. Borg—tai oikeastaan Porkki—kysyi Kaisalta:
»Oletko sinä vaimo Kaisa Makkonen tästä kaupungista?»
»Ei suinkaan se kuka ole?» vastasi Jussi Kaisan puolesta. »Suu kiinni!
Minä kysyn häneltä: Oletko sinä vaimo…»
»No näkeehän tuon kysymättäkin, että vaimohan tuo on, kun kerran hameessa käy», järäytti Partanen keskeyttäen. Kuulustelija löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:
»Suu kiinni! Kuka sinä olet?»
Partanen yritti selittää:
»Minähän olen se Mulon Partanen ja minä sanon että…»
»Suu kiinni! Onko tämä vaimo Kaisa Makkonen?»
»No, on, on… Hyvä isä siunatkoon!… Johan tuo on sanottu, että Makkosen leskihän minä olen… Tunteehan minut tämä Vatanenkin!» riensi silloin Kaisa.
»Riittää! Tunteeko vaimo Kaisa Makkonen nämä kaksi miestä?» keskeytti toinen, kasvot punaisina vihasta.
»No kuka näitä nyt ei tuntisi, kun ovat oikeita liperiläisiä ja vielä ollaan läheisiä sukulaisiakin tämän Vatasen kanssa!» iskien samalla Jussille ja Antille silmää ja viittoen sormellaan. Nämä ymmärsivät silmän iskun ja oitis ehätti Jussi:
»Läheisiä sukulaisia ollaankin.»
»Suu kiinni!» huusi Porkki taas.
»Elä ärjy!» tarttui jo uhkaavasti Partanen, jonka luonto nousi. Jussi ja Antti alkoivat joutua ymmälle huomatessaan Partasen olevan tyytymättömän herra Porkkiin. Kaisa teki heille sormimerkkejä, minkä kerkesi.
Vihdoin päästiin niin pitkälle, että herra Porkki voi kysyä:
»Onko tämä toinen mies Jussi Vatanen Liperistä?»
»No kukas se olisi, jos ei Vatanen! Sehän se on sen ukko Vatasen entinen poika, vaikka siitä on jo kasvanut tuommoinen mies… Ja tämä toinen on se Antti Ihalainen, joka nai sen Matikaisen tytön, sen Anna Liisan, jota se Tahvo Kenonen aikoi!» lasketteli Kaisa yhtenä rupeamana. Sitä myöten selvisi asia vähitellen. Nyt jo voi herra Porkki kysyä:
»Mitä muuta vaimo Makkonen tietää tähän asiaan?»
Kaisa hämmästyi ja kysyi:
»Tähänkö asiaan? Mikäs asia tässä on?»
»Niin. Mitä sinä tiedät tähän asiaan», ärjäsi tuskastunut Porkki.
»Eihän tässä mitään asiaa olekaan… Vatanen vain tuli kaupunkiin myömään porsastaan ja sitten kun tapasi tämän Mulon Jussi Partasen ja Partasella oli liinakko valjaissa, niin Jussi sanoi Ihalaiselle: 'Koetellaanpas, onko tuo niin hyvä juoksija kuin se oma tamma'… Ja sitten ne ajaa pyöräyttivät vähäsen katua pitkin ja olivat juuri takaisin tulemassa, kun semmoinen jumalaton miesjoukko tarttui hevoseen kiinni ja kuletti väkisin tänne.»
»Ähäh!… Joko nyt kuulit!» ilkkui jo silloin Jussi Porkille.
»Suu kiinni siellä!» kiljui ärtynyt Porkki.
»Pidä itse turpasi tukossa!» murahti Antti.
»Perr!» sydämistyi Porkki, mutta Jussi varotti:
»Elä kiroile ja noidu oikeassa asiassa!»
Porkki löi nyrkkiä pöytään ja raivosi:
»Jos te ette tottele, niin minä hirtän teidät!»
»Hirtäppäs!» uhitteli Jussi, jota Kaisan sormipuhe ja silmän iskut yhä vain rohkaisivat ja yllyttivät. Porkin kasvot pöhöttivät veripunaisina. Täyttä kurkkuaan huusi hän:
»Te olette varastaneet Partasen hevosen keskellä päivää… Te olette suuria rosvoja…»
»Mutta se vain on turkasen pitkä vale!» jyrähti silloin Partasen tuuheasta parrasta, kuin ukkosen pauhina. Jussi ällistyi, ja ällistyi siinä kuulustelijakin. Hän kysyi:
»Etkö sinä ole se Partanen, joka syyttää hevosen varkaudesta näitä miehiä?»
»En… Minä olen Mulon Partanen», vastasi Partanen viisaan näköisenä.
»No keltä lemmon Partaselta nämä sitten varastivat hevosen?» ällistyi silloin Porkki.
»Eivät keltään», jyräytti taas Partanen.
»Ähäh!… Vieläkö nyt karjut!» ilkkui Jussi.
Porkki jäi sanattomaksi tuskastuneena ja käveli edestakaisin huoneessa, ähkien ja puhkuen vihasta. Partanen päivitteli viisaana, korvallistaan raapien:
»No kyllä ne nuo herrat osaavatkin ja uskaltavat tätä alamaista kansaa haukkua ja kerjätä! Kun otappa ja sano rosvoksi rehellistä miestä!»
Siihen asti oli porsas pysynyt hiljaa säkissä, mutta nyt sekin vinkasi, kun Jussi sattui polkasemaan sen saparolle. Raivoissaan huusi Porkki:
»Mitä vietävää sinulla on siellä säkissä?»
»Potsi.»
»Potsi… Potsi… Mikä kehnon potsi?»
»Sian potsi … oikea imisä porsas», selitti Jussi, ja Partanen lisäsi:
»Ei suinkaan se ihmisen ja muun eläimen porsas sian äänellä vingu!»
Porkki polki jalkaa lattiaan, niin että lasit helisivät pöydällä ja
Antti kehotti:
»Pole vaan! Ei se lattia potkaisemalla puhkea.»
Jonkun ajan kuluttua rauhottui sekä porsas että Porkki. Hän alkoi taas jatkaa kuulustelua. Partaselta hän kysyi:
»No oliko se sinun hevosesi, jolla nämä miehet ajoivat?»
»No ei suinkaan se kenen», ylpeili Partanen.
»No varastivatko ne sen sinulta?» jatkoi Porkki.
»Johan Partanen sanoi, että ei», yritti Kaisa.
»Suu kiinni, akka!»
»En minä ole vielä kenenkään akka… Makkosen leski minä olen!»
Porkki sadatteli nyt taas kotvasen ja yritti jatkaa. Hän kysyi
Partaselta:
»No mitä varten nämä ajoivat sinun hevosellasi?»
Nyt oli Partasen aika tullut. Hän selitti rauhallisena:
»Poliisia härnätessä vain tehtiin semmoista kuria.»
Siitä syntyi ällistys. Nyt hoksasivat Jussi ja Antti, että Kaisa oli puhunut Partasen kanssa ja että nyt oli hätä kaukana.
Mutta herra Porkin vimmastus ei tiennyt rajaa. Hän kiljui:
»Vai poliisia härnätessä?… Millä lailla sinä härnäsit poliisia?»
Nyt löi Partanen sen viime iskunsa. Hän selitti:
»Ka kun se tämä Join poliisimestari Tahvanainen ei muuta tee kuin juopottelee ja lyö korttia Vilenin ja sen»—hän ei tuntenut herra Porkkia—»Sortavalan entisen pormestarin Porkin poikarentun kanssa, niin minä sanoin tälle Vataselle ja Ihalaiselle: 'Kun me nyt olemme muutenkin tuttuja miehiä, niin tehdään tälle Join poliisille jutku!'»
Porkki oli suunniltaan, kun keskeytti:
»'Jutku'!… Näytän minä teille!… Mikä se on se 'jutku'?»
Mutta entistä rauhallisempana ja viisaampana jurnutti Partanen:
»Ka minä sanoin tälle Vataselle: 'Olkaa varastavinanne minulta tuo liinakko ja minä huudan vain poliisia, niin näette että ne rentut eivät ymmärrä erottaa rehellistä ihmistä rosvosta, vaan tuomitsevat teidät syyttömästi sakkoihin ja sitten juovat ne rahat.'»
Porkki oli noussut ja teiskaroitsi äänetönnä, hammasta purren; kasvot olivat pakahtua niihin tulvivasta verestä. Mutta hän nieli kiukkunsa. Nopeasti pyörähti hän liperiläisiin päin ja kysyi:
»Onko se totta, että tämä Partanen houkutteli teitä härnäämään poliisia ja että te ette varastaneet sitä hevosta?»
»No kukas sitä on valeeksi väittänytkään!» vahvisti Jussi.
»Koska on ilmi tullut, että syytetyt ovat toimineet toisen, Mulosta kotoisin olevan Partasen houkutuksesta, ja kun he eivät ole mitään rikosta tehneet, josta heitä voitaisiin syyttää, vapautetaan heidät. Mutta koska Partanen on itse tunnustanut aikoneensa häiritä kaupungin järjestysvaltaa ja kun hän on aikomuksensa toteuttanutkin, pidätetään hänet poliisilaitoksen säilytysvankilaan asian lähempää kuulustelua varten, joka tapahtuu ensi lauvantaina.»
Partanen yritti panna vastalauseen, mutta Porkin käskystä otti kolme
poliisia häntä niskasta kiinni ja työnsi samoille pehkuille, joilla
Jussi ja Antti olivat yönsä viettäneet. Vastaan haratessaan koetti
Partanen vain huutaa:
»Tämähän on vasta hornan pesä, kun ihan syyttömiä ihmisiä työnnetään tällä tavalla putkaan oman hevosensa varkaudesta!»
KUUDESTOISTA LUKU
Se oli lauvantaipäivä, iltahämärän tuloaika, kun Liperin miehet pääsivät pois tutkinnosta. Ulos tultua ihmetteli Jussi Kaisalle:
»Tämäkö se nyt on se poliisiputka?»
Ja kun Kaisa oli sen myöntänyt, alkoivat miehet ihmetellä:
»Kas kun ei ennen ole tullut koko tällä kadulla käydyksi, vaikka on usein oltu Joilla ja on koluttu kaikki muut kadut!»
Kaisa siunaili sitä, että pannaan syyttömiä ihmisiä putkaan, vaikka olisi ollut kylliksi syyllisiäkin. Jussi puhdistautui vieläkin enemmän; hän ihmetteli Kaisalle:
»Kas kun siellä ei näkynyt niitä kahta suurta tappelijaa, joista Kaisa puhui… Vaan tottapa ne ovat lähettäneet ne jo oikeaan linnaan!»
Kaisa kiirehti edeltäpäin laittamaan ruokaa. Jussi ja Antti taivastelivat vielä hetken kartanolla ja kaupungilla.
Kaisan luona odotti jo kahvi pöydällä, kun miehet saapuivat. Porsas päästettiin säkistä ja söi puuroa ja maitoa. Jussi alkoi muistella tapahtumaa:
»Kyllä oli kiivasluontoinen herra tämä äskeinen. Huusi ja mökysi näet kuin olisi ollut suurempikin asia!»
»Äkäluontoinen se oli ruoja!» yhtyi Anttikin. Jussi kerskasi silloin:
»Vaan asettipahan luontonsa, kun näki että minä jo punoin porsassäkin suuta puneelle, jotta sopisi sillä sivaista, kun tarvis tulee.»
Kaisa hompsuutti askareissaan ja Antti mukasi:
»Kyllä sen luonto hätkähti, kun se näki tiukan.»
Nyt Jussi alkoi taas korjata asiaansa, peitellä putkassa oloansa. Hän ryhtyi kehumaan Tahvanaista selittäen:
»Se eilinen herra taas oli hyvin siivoluontoinen ja hyvä suustaan. Heti kun hän näki meidät, niin sanoi että te kun olette tunnetut yleensä siivoiksi miehiksi ja varmaan talon isänniksi, niin saatte tulla sinne meidän kyökkiin nukkumaan, ettei tarvitse häiritä ja raskauttaa sen Makkosen lesken vierasvaraisuutta… Ja lämmin kyökki sillä olikin.»
»Lämmin!» myönsi Antti. Molemmat katsahtivat Kaisaan, ja Jussi jatkoi:
»Ja höyliä oli koko joukko. Yhdessä siinä puhua rupatettiin ihan maatamenolle asti, ja lapset syöttivät porsasta kokkelilla ja itselle meille annettiin herrasväen ruokien tostolia… Ja oli siinä ruokaa, mitä syödä! Kun oli sianlihapaistiakin semmoista, jossa oli kämmenen levyistä läskiä!»
»Julman hyvät sillä olivat ruuat», todisti Antti, ja aina vähä väliä katsoa muljauttivat he Kaisaan ja iskivät toisilleen silmää.
He istuutuivat kahvipöydän ääreen ja silloin laukesi asia yht'äkkiä aivan itsestään, kuin olisi se ollut valmiiksi kypsynyt. Antti kehotti silloin:
»Ka istu sinä, Kaisa, vain sinne Jussin viereen!»
Kaisaa kainostutti. Hän alkoi hiljalleen nauraa hihittää ja sanoi:
»Mitä häntä nyt joutavia!»
»No mitä sitä nyt tyhjää vänkäilee!… Tule vain pois!» rohkaisi Jussi ja muljautti merkitsevän silmäyksen. Kaisa työntäytyi penkkiin, mutta vastusteli vielä:
»Välttäisi tämä vanha ihminen muuallakin!»
»No älä nyt tyhjää muikistele!» leikitteli siihen Jussi ja alkoi kenkänsä kärellä kopeloida Kaisan jalkaa. Kaisa alkoi nauraa kikattaa. Jussi kehotteli vain:
»Hihitä … hihitä!… Nauraa hihitä vain!»
Kaisa heitti häneen syrjäsilmäyksen ja sanoi:
»Kuka sitä nyt olisi uskonut tästä tämmöistä lopuksi tulevan!…
Vanhoilla päivillään vielä pitää höynäytyä!»
Syntyi pieni iloinen äänettömyys. Antti, joka oli yhtenä hymynä, kysyi:
»Eikö sitä Kaisan jalkaa löydy sieltä pöydän alta, kun sinä täältä kopeloit?»
»Löytyyhän se, mutta minä vaan muuten tuota toista jalkaani vetryyttelen, ettei yhdessä kohti ollessaan pääse turtumaan», selitteli Jussi kahvia hörppien ja kosien toisella jalallaan Kaisaa. Antti sanoi:
»Oikeastaan tämä asia näkyy jo menevänkin ilman syrjäisen avittamista, vaikka olisinhan minä tässä joutanut puhemiehen toimissa kähräämään.»
Jussi pani kupin pöydälle ja rupesi kertomaan:
»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'…»
Kaisa vähän kainosteli ja nauroi, mutta Jussi kehotti:
»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!… Tällä tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän Makkosen lesken suu.»
»Elä kutkuttele! Minua kutittaa!» vastusteli Kaisa, mutta Jussi lohdutteli:
»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen… Ei sitä sitte tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden lurituksissa ja luirituksissa!»
Kaikki—hän itsekin—huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:
»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti vallesmannin pehtuorilta?»
Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:
»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään… Posteliin on vain tehty uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää… Kun nyt vain tämä talo saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»
Hänen riemunsa oli täydellinen, kun Kaisa ilmotti, että karvari Tolvanen oli juuri tänä aamuna käynyt kauppoja hieromassa. Riemuissaan huudahti hän:
»No auttaakin se aina ihmistä kaupunkimatkallakin onnistumaan, kun vain siivolla elää ja vaeltaa.»
* * * * *
Mutta kun kahvit oli juotu ja yö läheni, kauhistui Kaisa:
»Herra siunatkoon, kun siellä sen vietävän poliisikamarissa piinasivat koko päivän, niin että jäi lihakaupassa käymättä!… Olisihan sitä tämmöisen päivän perästä laittanut huomenna vereksestä lihasta soppaa, vaan mistä sen nyt ottaa, kun lihapuoti on kiinni ja huomenna on pyhä!»
»No onhan se porsas!» riemastui Jussi, jatkaen:
»Annetaan vain porsaalle puukkoa kulkkuun, niin saadaan jo tänä iltana lepparieskaa verestä ja huomenna on sianlihasoppaa. Otappas, Antti, puukko ja minä pitelen porsasta takakoivista!»
Puolen tunnin kuluttua paistui porsaan veri leppärieskana, ja huomenis haudattiin sen liha päivällisenä näiden kolmen onnellisen ihmisen suuhun.
Aterialla puheltiin talon myömisestä. Keskiviikkona oli karvari Tolvanen luvannut rahat tuoda ja kaupat päättää, ja torstaiaamuna päätettiin lähteä Liperiin.
Mutta sitten alkoi puhe vaieta. Antti jo huomautti:
»Tuokohan se porsas väsyttää sillä tavalla, kun tässä alkaa tehdä mieli ettone-unta?»
»Kyllä kai se porsas rupeaa painostamaan, koskapa se minultakin jo alkaa silmäluomia alaspäin nyhtää», vakuutti Jussi. Kaisa oli tuntenut samaa. Hänkin ilmotti:
»Ka haukotuttaapa tuo minuakin. Rupeaisitte tuohon sänkyyn pitkäksenne, niin minä kyykähdän tuohon lattialle!»
Mutta Jussi teki muutoksen:
»Ka vältänpä tuota minäkin lattialla vaikka siinä Kaisan lähettyvillä, niin saa tämä Ihalainen yksin sängyssä loikoa, hän kun on kumminkin niin kuin vieraampaa väkeä ja me jo niin kuin samaa konttikuntaa.»
Jo alkoivat silmät ummistua. Mutta juohtui siinä vielä Partanenkin mieleen. Jussin tuli häntä vähän surku. Ikäänkuin itsekseen, puoli-unessa, jupisi hän:
»Putkassakohan se Mulon Partanen nyt on?»
Siihen ei vastannut kukaan mitään. Jokainen mietti asiaa hiljaisuudessa, joten alkoi pitempi äänetiolo. Antti ajatteli edellisien päivien tapauksia ja poliisimestari Tahvanaisen ja Porkin kiivautta. Siitä johtuivat ajatukset Jussi Vatasen kertomuksiin Tohmajärven vallesmannin kiroamisvoimasta. Ihmeissään sanoi hän silloin:
»Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun Tohmajärven vallesmanni kirota rönkäsi!»
»Housut!»
Sen myönnettyään ajatteli Jussi taas vuorostaan ja vahvisti ikäänkuin muun puheen puutteessa:
»Housujen kehui Tiilikaisen poika pudonneen, vaikka se on jo aikamies pojan toljake!»
Mutta Kaisalle oli housuista juohtunut mieleen iloinen asia. Hän huudahti:
»No hyvä isä siunaa! Kun uneutin näet sanoa, että jäihän siltä
Makkoselta ne Parviaisen puoti-Pekalta ostetut verkahousutkin!»
Jussi karjasi riemuissaan:
»Johan minä tälle Ihalaiselle sanoin, että kunhan ne Kaisan kaikki nyytit pengotaan, niin ei sitä ulkomuistista tiedä, mitä rikkautta sieltä vielä pölähtää päivän valkeuteen.»
* * * * *
Tahvo Kenonen oli väkisinkin tullut viipyilleeksi taipaleella taloissa, kunnes viesti Ihalaisen Antin kuolemasta joudutti hänen kosimahommiansa. Nyt hän työntäytyi Ihalaisen tupaan, missä Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa viluissaan ja murheissaan kyräilivät. Rennosti viskasi hän säkkinsä penkille, otti piipun taskustaan, alkoi sitä piestikolla kaivella ja tervehti:
»No nyt sitä sinäkin, Anna Liisa, pääsit siitä Ihalais-rististä. Ei suinkaan se toki tätä kontuaan vienyt mennessään … vai jättikö se tämän sinulle… Anna Liisa?»
»Tähän se on heittänyt kaikki koko roskansa!» vastasi murheellinen Anna
Liisa jotain sanoaksensa, ja Kanasen emäntä lisäsi:
»Mikäpä tässä on Anna Liisan yksinäänkään eläessä, kun ottaa toisen miehen. On niitä tämmöiseen taloon vävyksi pyrkijöitä.»
Kenosesta tuntui, että Maija Liisa jo rupeaa Anna Liisan puolesta ylpeilemään. Hänkin nosti silloin päätänsä, ilmottaen:
»Mutta kyllä niitä on kotivävyn paikkojakin tuolla Kaavin ja Juuan puolella. Siellä kun on joka talossa semmoinen rippikoulun käynyt tyttö, että sen pitää olla kuin paras pappilan mamseli, eikä kotivävyjä tahdo saada mistään!»
»Vai on sillä puolen niin suuri puutos kotivävyistä!» ihmetteli Maija
Liisa.
»On! Puutos on julma. Talon poikia ja renkiä ja muita purlakka-miehiä vielä saisi, vaan paremman sortin miehiä saa etsiä eikä sittenkään löydä… Varsinkin on räätälimiehistä tiukka», selitti Kenonen. Siihen kummaili Anna Liisa:
»Vai niin siellä on vähän räätälejä!»
»Niin on. Heikki Pirhonen oli viimeksi minuakin rukoilemassa tytölleen kotivävyksi, mutta minä vain sanoin, että tämä Kenonen lähtee Liperiin… Sillä olikin pitkän-hotjakka ja lujarakenteinen tyttö, ja jumalattoman rikas talo.»
»Niinkö sillä Heikki Pirhosella?» keskeytti Anna Liisa, jonka silmissä
Tahvo alkoi kohota.
»Niin, sillä Heikillä», vahvisti Tahvo, jatkaen:
»Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille housuja ja nuttuja niin kuin minä.»
»Vai jo se Kenonen oikein herroille ompelee!» vastasi Maija Liisa.
»Jo. Pappien saarnahousut olen ommellut kaikissa pitäjissä aina sinne Paltamoon ja Suomussalmelle saakka. Kontiolahden papin-apulainenkin kun sai kuulla, niin paikalla haetti Kenosen tekemään hänelle housut ja niissä saarnasi sitten vaalisaarnan, ja suuren pitäjän kuuluu itselleen saarnanneenkin… Entäs sitte tämä räätälin kölli! Eiväthän ne maatyön tekijät ole arvoltaan sen rinnalla mitään. Kuuselankin puoti-Pekka siellä Kaavilla aina käski minun tulla kanssaan norria lyömään, mutta ei niitä kyntömiehiä koskaan käskenyt.»
»Ähää! Vai niin on Kenonen jo herrastunut!» kummasteli Maija Liisa.
Vähä vähältään saivat he käsityksen Kenosen matkoista ja siitä miten häntä oli houkuteltu kotivävyksi yhteen ja toiseen paikkaan. Viimein oudostui Kenonen:
»Eikö se Ihalainen heittänyt yhtään kahvia kotiin, kun se Anna Liisa ei vieraalle pane pannua pörisemään?»
»Onhan niitä kahvia, vaan kun se Ihalainen meni tulitikkuja hakemaan, niin ei ole koko talossa yhtään tikkua millä tulta raapaista!» valitti Anna Liisa. Kenonen ilkamoi:
»Kyllä saat Ihalaisen tikkua odottaa! Se poika ei tulisi vaikka eläisikin… Rentonaan huusivat Vatasen kanssa vastaan tullessa, että he ottavat Ameriikassa nuoret akat…»
»Sanoiko se Ihalainenkin niin?» keskeytti Anna Liisa ja jäi sanattomaksi, kun Kenonen vahvisti puheensa.
Silloin syntyi äänettömyys. Anna Liisalle paljastui Antin kataluus. Hän vihastui koko mokomalle miehelle. Ynseänä sanoi hän:
»Mokomakin vielä kehuu … potaattinokka!»
Kenonen riemastui. Hän huudahti ylpeänä:
»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut … ja olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi… Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt se vääränokka vain lämpiämään!»
Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:
»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»
Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta puhuessaan:
»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana, ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän ruveta puhemieheksi. Hän alotti:
»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin, eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»
Kenonen arvasi asian. Hän puuttui heti siihen ja arveli:
»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»
Hän innostui ja kehasi herroja:
»Kyllä ne pojat tarvitsevat vähä toisetkin housut vuodessa! Paikkaa ne pojat eivät siedä polven päässäkään, uutta verkaa vain torvelta ja uudet housut!»
»Ja olisihan niitä täällä Liperissäkin kunnollisia kotivävyn paikkoja … semmoisiakin, joissa ei olisi appiukkoakaan eikä anoppiämmää riesana», tokaisi Maija Liisa kuppiaan täyttäen. Kenonen pyyhki kämmenselkämällään suunsa ja kysyi:
»Montako lehmää se Ihalainen on tässä elättänyt?»
»Toistakymmentä lehmän kantturaahan tässä on ruokittu ja siihen vielä härkä ja muutama hieho ja vasikoita», selitti. Anna Liisa kahvipuuhissaan häärien, ja Maija Liisa lisäsi:
»Ja onhan tässä talossa muutakin kavetta yhden miehen osaksi.»
Kenonen istui polvi toisen polven päällä, päällimäistä jalkaansa heilutellen. Äkkiä kysyi hän taas:
»Onkohan se Ihalainen perinyt jo velkansa, sen kolmesataa markkaa, siltä
Niiralan Piiraiselta?»
»Eihän se vielä ole… Siellähän se on yhä korkoa kasvamassa», oli lohdullinen vastaus.
* * * * '
Vaikea olisi kuvata loppuun asti tämä kosimistoimi ja Ihalaisen talon omaisuuden tarkastus, joka nyt eri kyselyjen kautta tapahtui. Yhtä työläs tehtävä olisi myös kuvata Maija Liisan ponnistukset johtaa asia suotuisaan tulokseen, kehuskelemalla asianomaisia toinen toisellensa. Sitä tehdessä meni puoli päivää.
Mutta Anna Liisa oli vielä epätietoinen. Lopulta sanoi Kenonen suoraan:
»Ka jos se nyt niikseen kerran tulee, niin mikäpäs siinä on esteenä!»
Mutta rentonaan hän lopetti:
»Mutta tänne Murron korpeen vaan ei Kenonen hautaannu kuuna päivänä … ei lempo soikoon hautaannu. Mutta kirkonkylässä on se entinen Puniinin talo tyhjänä! Minä pyörähdän tästä vain isännän puheille sen talon hyyräämässä ja naulataan räätälin kyltti Puniinin seinään, täältä pannaan kapeet rekeen, lehmät Joille laahtarille ja niin muutetaan kirkonkylään että mätkähtää!»