Anna Liisa oli aluksi pitänyt puhetta leikkinä. Mutta nyt alkoi Kenonen järjestellä asiaa. Hän käski Kanasen vaimoa:
»Sinä, Kanasen akka, saat olla tässä sillä aikaa Anna Liisan apuna panemassa noita kattiloita ja ruokakuppeja vasuun. Pane heiniä vahvasti väliin, etteivät säry, ja maitopytyt ja voihinkit pankaa siihen suureen rankkitiinuun… Sen hevosen rankin saa kaataa siitä hiivattiin… Tahi minä kaadankin sen lähtiessäni. Minä pistän tässä ruunan aisoihin ja ajaa höyräytän kirkonkylässä ja tuon sieltä kihloiksi vielä Haarasen kaupasta Anna Liisalle paidan helmaan pitsiä.»
Hän oli jo ulos menossa, kun Anna Liisa alkoi pidätellä:
»Kenonen!… Kuule, Kenonen!… Elä tuossa nyt tuommoista kiirettä ja rytäkkää pidä!»
»No ei se enää pitkittäen parane! Ala vain, Kanasen akka, köijätä sänkyjäkin pellolle. Minä tuon sieltä rahtilaisia, niin että menevät kaikki yhdessä rysyssä», selitti siihen Kenonen. Anna Liisa hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Kenonen oli jo kärriin nousemassa, kun sekaantunut vaimo vielä intti:
»Elä nyt vielä!… Jos se tulee!»
»Hornastako se enää tulee! Kanna vain sänky valmiiksi pellolle ja kolista pois russakat ja lutikat!» ennätti Kenonen sanoa, kun jo hevonen otti täyttä ravia.
»Väkisinkö se nyt vie!» valitti Anna Liisa hänen jälkeensä katsellen.
»Sitte kun muutetaan kirkonkylään, niin siellä kuuluutetaan ja annetaan ukko rovastin vihkiä!»
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Nyt olivat he taas kahden, Anna Liisa ja Maija Liisa. Edellinen valitti:
»Kun nyt et sinäkään kieltänyt sitä Kenosta!»
»No mitä kieltämistä siinä on! Hupsuko sinä olet, kun jo Kenosta yrmit ja hyleksit…»
Anna Liisa ei vastannut. Toinen alkoi suuttua hänen väkistelyihinsä. Hän puuhaili muuttohommissa, kuten Kenonen oli käskenyt, ja selitti lomassa:
»Housuthan ne ovat Kenosenkin jalassa, ja mitäpä muuta virkaa niillä on muillakaan miehillä: Ei se Malinenkaan sen kummempi olisi koje!»
Se vähän rauhotti Anna Liisaa. Kanasen vaimo vielä lisäsi:
»Kunhan joutuisit yksinäsi tuolla hangessa rypemään puita vetäessäsi, niin näkisithän… Ja mikä hätä sinulla on ollessa Kenosen akkana! Pääset vielä räätälin matamiksi ja voit asua kirkonkylässä, eikä tarvitse täällä korvessa hapata… Siinä onkin Puniinin pytingissä vielä kamarikin, että on kuin ainakin herrasväessä.»
Anna Liisa mietti. Asia alkoi miellyttää. Vielä huomautti hän toki:
»Mutta jospa se vielä tulee?»
»Senkö paholaisesta se nyt enää tulisi, kun on kerran rauhaan päässyt», vakuutti Maija Liisa.
Ja juuri silloin saapui Kettusen poika, se joka on naimisissa Voutilaisen tytön kanssa. Vatasen tamma oli juossut Kiihtelykseen entiseen taloonsa, ja kun se siellä tunnettiin, tuotiin se Kettuselle, ja Kettusen poika toi nyt Antin pitkän sarkanutun, joka oli ollut kärrissä. Hän toi matkansa varrelta tuon ainaisen tiedon suuresta haaksirikosta, ja olihan hevosen ja sarkanutun heittäminen todistuksena karkumatkan alkuvaiheista.
Nyt varmistui Anna Liisa lopullisesti. Kanasen vaimo vielä ilkkui hänelle:
»Joko nyt uskot, vai vieläkö epäilet!»
Kettusen poika vielä kertoili:
»Ne ovatkin Joilla pitäneet ennen laivaan menoaan niin jumalatonta elämää, juoneet ja kironneet ja tapelleet, että kaikki viinarännin miehet oli täytynyt hakea niitä asettamaan, ja silloin siinä oli rytäkkä noussut. Ihan oli Muloon asti kuulunut huuto ja voivotteleminen, kun Ihalainenkin oli rönkyttänyt seipäällä niitä viinaränniläisiä selkään.»
»Vai semmoista siivotonta elämää ne juuttaat vielä pitivät toiseen elämään lähtiessään!» kauhistui Maija Liisa.
Kettusen poika lähti. Ja nyt lopultakin huomasi Anna Liisa mikä mies Antti oikeastaan oli, kun se oli sillä lailla tapellutkin. Maija Liisa vielä sanoi:
»Kiitä Join herroja, kun mokomasta pääsit! Toista se on tämä Kenonen.
Ennen tämä antaa itseään pieksää, kuin menee muita pieksämään.»
Täytyi silloin Anna Liisankin myöntää:
»Siivo mieshän se tämä Kenonen on ollut. Ihalainenhan se ja Vatanen sitä jo nuorenakin pieksivät, eikä se Kenonen silloinkaan muuta kuin voivotteli ja hierotti itsensä terveeksi.»
Siten nousivat Kenosen ansiot ja laskivat Ihalaisen. Jo sanoi Anna
Liisa:
»No hyvin joutikin mennä semmoinen luojan mieliharmi!»
Ja nyt ryhtyi hän Maija Liisaa auttamaan muuttopuuhissa. Hän neuvoi:
»Keitetään kiehuvaa vettä ja huuhdellaan tuo sänky sillä yht'ympäri, jotta lutikat kuolevat ja russakat töllöävat!»
Niin he tekivätkin ja Anna Liisa kaiveli sängyn raot puhtaiksi aivan tikun kanssa, valittaen:
»No kuka olisi sitä Ihalaista uskonut semmoiseksi kuin se oli… Seköhän tuo Vatanen sen taas villitsi!»
* * * * *
Illalla palasi Kenonen kirkonkylästä. Hän oli vuokrannut Puniinin talon ja toi kymmenen rahtilaista vetämään pois tavaroita. Mutta kun oli syksyinen aika ja yö pimeä, lykkäytyi lähtö huomis-aamuun ja rahtilaiset jäivät yöksi taloon.
Nyt alkoi Kenonen harjoittaa isäntävaltaa, joka hänelle kuului. Mutta sitä ennen hän valmisti lahjansa Anna Liisalle. Lupauksensa mukaan oli hän ostanut Haarasen kaupasta pitsiä, kannatti pöydän vielä sisälle, istahti sille räätäli-asentoon ja sanoi Anna Liisalle:
»Tuoppas nyt tänne puhdas paitasi, niin Kenonen ompelee itse pitsin sen helmaan.»
»Mitä tuota nyt vanhalle ihmiselle!» ujosteli Anna Liisa, mutta rahtilaiset alkoivat kehottaa:
»Tuo vain paita Kenoselle ja anna Kenosen ommella pitsiä!»
Anna Liisa totteli. Kenonen istui jalat ristissä allaan ja alotti työnsä. Joku rahtilaisista huomautti:
»No ei sitä joka talon leivinpöydällä tuommoinen tavara istu!»
»Ei istu!» ylpeili Kenonen.
»No ei! Ei ole Liperissäkään ennen pidetty pöydällä muuta kuin leipää, Jumalan sanaa ja huttuvatia!» pisti taas joku rahtilainen. Kenonen pujotti rihmaa neulan silmään ja kehasi:
»Ei ole ennen istunut, vaan nyt istuu, kun Tahvo Kenonen kerran Liperiin joutui. Pane, Anna Liisa, rahtilaisille kahvi porisemaan, ja pane kahvia ja sikuria pannuun niin että sitä pitää olla yhtenä puurona!»
Liperin rahtilaiset kuten muutkin liperiläiset ovat yleensä tunnetut viisaudestaan. He eivät kehu ketään muutoin kuin tämän omalla kustannuksella. Nyt alkoi Kenosen kehuminen ja koko tämän omituisen avioliiton kuvaaminen. Rahtilaiset istuivat mikä missäkin, iskivät toisilleen silmää ja puhelivat hyvin vakavina. Yksi sanoi:
»Jo taitaa Kenonen jäädä tähän Antti Ihalaiselle kotivävyksi, kun jo pitsiä ompelee paidan helmaan.»
»Isännäksi jää Kenonen tähän taloon… Tämä on nyt Tahvo Kenosen talo, vaikka häneen itse pääkehno tulisi vastaan sanomaan», kerskui pöydällä ompeleva räätäli.
»Vai isännäksi!»
»Isännäksi!»
»Onhan tässä talossa Kenoselle valmis hotu ja tie avattu, menipä hän halkometsään tahi vaikka minne. Sillä se Ihalainen oli mies työssä ja kaikessa rustauksessa», kuului taas selitys rahtilaisten joukosta. Toinen rahtilainen vilkaisi Kenoseen ja vahvistaa julisti muristen:
»Ooo-on!… Valmishan tässä on kulku Kenoselle.»
»Valmis on kulku!» murisi joku, ja eräs jurautti syläistessään:
»Vaaa-almis!… Kun vain tämä Kenonen ompelee pitsiä Anna Liisan paidan helmaan.»
Niin sitä kehua jurnuteltiin. Anna Liisa pelkäsi miesten rupeavan koiruutta puhumaan ja sanoi:
»Mitä te nyt siinä rupeatte rääsittämään ja tyhjää narraamaan!»
Rahtilaiset vaikenivat. Kenonen komensi:
»Antakaa niitä kirnumaitoja näille rahtilaisille, jos niitä ei voi läikkymättä viedä kirkonkylään, ja lopun saa syöttää sioilla… Rieskamaidon saa valaa vaikka sahtitynnöriin ja viedä siinä Puniinin taloon ja siellä myöpi sen kirkonkyläläisille.»
Hän oli saanut pitsin ommelluksi, viskasi paidan Anna Liisalle ja sanoi:
»Siin' on nyt paita, niin että ihan sen pitää Anna Liisan mieltä himaista. Mene saunaan ja muuta se päällesi!»
Mutta Anna Liisa ei vielä ehtinyt lähteä, kun hän jo taas tiedusti:
»Missäs ne ovat ne Ihalaisen verkavaatteet, jotka sille jäivät ukko
Ihalaiselta?»
»Ka siellähän ne ovat vaateaitassa.»
»Juokseppas sinä, Kanasen akka, ne hakemassa!» komensi Kenonen. Maija Liisa nouti vaatteet. Kenonen silmäili niitä, mittaili nauhallansa ja vihelteli. Saatuansa mittauksen loppuun julisti hän:
»Muuten ne vielä sopivat, vaan housunpersuuksissa on kokonainen vaaksa liikaa!»
»Se Ihalainen on semmoinen runsasruumiinen mies varsinkin niiltä paikoin!» pisti joku mies. Mutta Kenonen kerskasi:
»No olkoon! Kyllä tässä on semmoinen Tahvo, että kun se vähän aikaa saksineen ja neuloineen liehuu, niin istuvat niistä housuista pitää tulla… Kas noin! Tuosta leikata lupsautettiin liika pois ja nyt sen kun vetäistään haava umpeen!»
Ja nopeasti alkoi neula suhahdella Kenosen kädessä. Siinä ommellessaan hän komensi:
»Käskekääpäs rahtilaiset sen Kanasen akan panna ryykkyyrauta hiilille, jotta saa vähä näitä lahkeita sujauttaa!»
Käskyä toteltiin. Rahtilainen jo huomautti Kenosen komenteluista:
»Näkyy se tämä Kenonen jo opetelleen nuo isännänkin ilveet, kun se osaa jo noin äkkipäätään käskeä ja komentoa pitää.»
»Joo. Osaa Kenonen! Nutun selkämästä pitää leikata liuska pois ja napit muuttaa etupuolelta, niin nuttukin istuu ruumista myöten kuin paras sortuukki!» kerskui siihen Kenonen, lisäten naisille:
»Puistelkaa akat postelista vanhat pehkut lehmien alle ja teilatkaa uutta olkea sisään mikä suusta mahtuu! Ja jos on mitä Ihalaisen rikkinäisiä vaatteita, niin ne saa Kenosen akka myödä rytkyläisille… Vaikka vaihtaa niillä rytkyläiseltä orehkoita ja räänikkää.»
Sillä lailla sai hän asiat järjestetyksi sill'aikaa kun itse kaventeli Antin verkavaatteita. Mutta rahtilaiset eivät olleet lopullisesti vaienneet, vaan hautoivat asiaa. Nyt jatkoivat he taas Kenosen kehumista. Hyvin totisina, tupakoiden, syleksien ja polviinsa nojaten istuivat ja puhelivat he ikäänkuin itsekseen. Joku kehasi:
»Vielähän tästä Kenosesta muuten saa mukiin menevän miehen!»
»Saahan tästä!» murahti eräs.
»Saa!» jörähti toinen syläistessään.
Sitten vaiettiin kunnes taas tuli harvakseen:
»Sen kun panee noihin Ihalais-vainajan housuihin, niin tuleehan siitä
Anna Liisalle mies. Housut vain on kavennettava!»
»Ho-oousut!… Housut ne on kavennettava!» murahti toinen, ja kolmas jupisi piippu ikenissä:
»Kavennettava ne on housut!»
»Ooon!… On ne kavennettava … housut», vahvisti vielä eräs mörinä.
»Ka ei suinkaan sitä nyt miestä sovi levittää!» tuskastui jo Maija
Liisa.
»Eihän sitä miestä sovi muutella ja entrailla», myöntää jurisi muuan rahtilainen totisena, leuka kädessä.
»Ei!… Ei sitä sovi miestä», jurnutti toinen piippu hampaissa. Kolmas vahvistaa mörisi:
»Ei!… Ja mitäpä tässä Kenosessa onkaan entrailemista!»
»Eihän tässä mitä ole… Kenosessa!» myönsi toinen ja ruikkasi sylen.
»Tellätkää, rahtilaiset, sieltä niitä Ihalaisen tupakoita piippuihinne palamaan», tarjosi toimissaan puuhaileva Kenonen, ja rahtilainen kiitti häntä, vääntäen puhetta: »Ka saapihan noita tässä tellätä!… Ihalaisen tupakoita!»
»Saapi!… Ja miehen kirjoihinhan tämä Kenonenkin on papin kirjoissakin merkitty», kiitteli taas eräs rahtilainen. Silloin jo Anna Liisa pyysi:
»Kehuisitte tuota Kenosta nyt toisellakin tavalla, eikä ainoastaan hänen omalla kukkarollaan!»
Mutta ei Kenonen ollut tietävinänsäkään. Hän jatkoi työtään otsa hiessä.
Joskus jo sadattelikin Ihalaisen housujen vanhanaikaisuutta:
»Kyllä ne ovat ne entiset Liperin räätälit olleet oikeita rahtilaisia! Kun on housunlahvikin tehty sivulta aukeava ja etupuoli on yhtä kangasta kuin pahoilla pennuilla!»
* * * * *
Nyt oli se työ jo valmis. Kenonen riisui omat vaatteensa, viskasi ne penkin alle ja pukeutui verkaan. Rahtilaiset kehuivat:
»Herrahan siitä Kenosesta tulikin vielä, vaikka se tuossa pöydällä istuessaan näytti niin riisin syömältä.»
»Onhan tämä Kenonen vielä henkikirjoissa pidettävää tavaraa!»
»On tämä! On sitä huonompaakin henkipuukko kirjoihinsa merkitty!»
»Joko ne taas siinä virnistelevät sitä koirankuria», tokaisi Anna Liisa, joka kokoili kapustoita hyllyltä. Seinällä riippui Kettusen pojan tuoma Antin pitkä sarkanuttu. Kenonen huomasi sen ja käski:
»Katsele sinä, Kanasen akka, onko tuossa nutussa täitä, ja jos on, niin tapa ne… Se on vielä hyvä nuttu.»
Seuraavana aamuna oli Ihalaisen talossa touhua. Kymmenen suurta kuormaa oli valmiina. Toisissa olivat talon huonekalut, toisissa jyvät, voit ja muut. Niiden lisäksi oli joukko heinäkuormia. Lehmät olivat ajetut läävästä ja Lehvosen vaimo tyttärineen oli kutsuttu ajamaan niitä kuormaston perässä. Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa ajoivat lampaita. Sika huusi rankkitiinussa, lehmät ammuivat, rahtilaiset karjahtelivat. Kenonen istui jo kärryissä kuormaston etupäässä, ajaen yksinään Ihalaisen ruunalla. Kun sika kiljui vimmatusti, komensi hän:
»Lyökää sitä paholaista halolla päähän, että se heittää rääkymisen!»
Silloin juuri kurotti sika päätään tiinun laidan yli ja rahtilainen, jota koko touhu huvitti, täytti käskyn. Kuului vain mätkähdys ja sitten vaikeni sika. Eräs rahtilainen kurkisti reunan yli rankkitiinuun ja ilmotti sian kuoleman:
»Se töllösi!»
Anna Liisa, joka hääräili lampaiden kanssa, kuuli jotain epäselvää puhetta sian töllöämisestä ja kysyi hätäisenä:
»Minkätähden se sika heitti vinkumisen?»
»Ka kun sitä lyötiin halolla päähän», selitettiin. Kauhuissaan huusi
Anna Liisa:
»Herra isä siunatkoon! Minkätähden sitä lyötiin?»
»Jotta se heittäisi vinkumisen», vastasi yksi.
»Vaan se heittikin henkensä», lisäsi toinen.
Kuormasto oli jo lähtövalmis, kun Kenonen huomasi Antin tervapytyn kartanolla ja sanoi:
»Vielähän siellä on se Ihalaisen tervatölkki… Miks'ei sitä ole pantu kuormaan?»
»Kun se läikkyy», huusi yksi rahtilainen.
»Se on niin täysi, jotta läikkyy», selitti toinen. Kenonen kiivastui ja käski suutuksissaan:
»Viskatkaa sitte se kaivoon, niin eivät ainakaan rosvot varasta!»
Rahtilaiset täyttivät pyynnön nopeasti. Anna Liisa huomasi sen ja huusi hädissään lampaiden luota:
»Hyvä isä tokiinsa! Minkätähden ne viskasivat Ihalaisen tervatölkin kaivoon?»
»Kenonen käski tervaamaan veden, jotta se ei happane», viisastelivat rahtilaiset.
Mutta samassa komensi Kenonen joukkoa ja koko karavaani lähti liikkeelle. Kenonen huusi vielä jälelleen päin:
»Hyvärisen talossa lepuutetaan hevosia ja keitetään matkakahvit.»
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi Hyvärisen taloa toinen kuormasto, kaupungista päin. Se oli Vatasen ja Kaisan kulkue. Etumaisen kuorman päällä, sängyn kannella, istui Vatanen Kaisan rinnalla, niin että jalat riippuivat hevosen lautasille. Seuraavan kuorman päällä loikoi Antti mahallaan.
Eräässä paikassa Hyvärisen talon tiepalstan kohdalla huusi Jussi hänelle:
»Tämähän se on sen Hyvärisen talon tievuitti?»
»Tämä.»
Jussi alkoi miettiä asiaa. Ei olisi tehnyt mieli Hyväristä suututtaa, mutta ei myöskään keksinyt miten selittää asia. Sitä aprikoidessaan tuli hän muistelleeksi koko tämän matkan vaiheita, kun ei alussa jaksanut tajuta, miten kaikki oli tapahtunut. Juohtui mieleen Partanenkin. Hän surkutteli taas miestä, huutaen Antille:
»Mutta viisas mies Mulon Partanen on, kun osasi näet poliisiakin niin ovelasti jutkauttaa, että se uskoi ihan tosissaan siinä olleen poliisin härnäämisen tekeillä.»
»Viisas se oli!» sanoi hyvin totisena Antti, joka jo myös mietti matkaansa ja kotiin menoansa. Jussi oli ajatellut Partasta edelleenkin ja lohdutteli Antille huutaen:
»Mutta eivät ne uskalla Partastakaan ikäänsä putkassa pitää. Se on semmoisen talon isäntä Mulosta, että siinä pitää herrojen korvain tilliä laulaa, kun se yhden kerran suuttuu ja sanoa jyräyttää.»
»Eivät ne uskalla», myönsi toinen laiskasti.
Miehet saapuivat jo lähelle Hyvärisen tiehaaraa. Jussilla oli paha omatunto. Yhä hän vain ajatteli asian juurta. Sitä miettiessään muisti hän Antin vastaan tullessaan sanoneen hänelle olevansa menossa Hyväriseen, silloin kun hän sitten pyysi Antin samalla kysymään tyttöä. Nyt vasta huomasi hän kysyä Antilta:
»Ihalainen hoi?»
»No?»
»Kun minä en hoksannut kysyä silloin, mitä varten sinä Hyväriseen olit menossa.»
Nyt muisti Antti, että hän oli ollut menossa tulitikkuja lainaamaan.
Hämmästyneenä huudahti hän:
»Perhana, kun minä ihan unohdin, että tulitikkujahan minun piti hakea
Anna Liisalle.»
»Vai tulitikkuja!»
»Tuli.»
Sitten ajoivat he ääneti. Antti oli nyt hyvin miettivä. Hän ajatteli
Anna Liisan luo menoa, ja mitä hän nyt sanoisi. Niin saapuivat he
Hyvärisen tiehaaraan, jossa Antin piti erota. Hän sanoi Jussille
merkitsevästi:
»Ethän sinä Hyväriseen viitsi ajattaa kuormaasi?»
Jussi raapi hetken aikaa korvallistaan ja sanoi sitten:
»En… Mutta puhu sinä nyt siitä … niinkuin sinä tiedät … siitä 'tamman asiasta', ja sotke se koko roska!»
Antti lähti nousemaan taloon, mutta kujasten suussa alkoi loppua rohkeus. Hän pelkäsi, että Hyvärisessä syyttävät häntä koko jutusta. Mieli teki kiertää koko talo. Hän yritti jo kääntyä, mutta toiselta puolen taas ei ollut hyvä mennä kotiinkaan asiaansa toimittamatta. Hän aikoi jo valehdella Anna Liisalle, antaa omasta taskustaan tikut ja sanoa saaneensa ne Hyvärisestä, mutta kauhukseen hän huomasi, että hänellä ei ollutkaan tulitikkuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin mennä taloon, tuli mikä tuli. Hän rohkaisi luontonsa ja lähti.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kun Antti tuli Hyvärisen tupaan, kuului koko joukon suusta:
»Ihalainen!»
Antti istahti äänettömänä ja istui puhumatta pitkän ajan. Hyvärinen sanoi lopulta:
»Siinähän se on Ihalainen!»
Ihalainen ei vastannut. Hän luuli, että oli jo saapunut sana putkassa olosta. Enimmin kuitenkin painoi se Vatasen naimisasia.
Kauvan mietittyään alkoi hän puhdistautua. Hän kysyi:
»Ei ole tainnut se Vatasen Jussi vielä palata Joilta? Ei ole tainnut teillä poiketa?»
Ei kukaan vastannut. Anttia painoi kuin suuri kivi. Hän yritti taas, sanoen:
»Se kun näet häivytti minut itsestään, raato, siellä Joilla, että minä en sitä löytänyt, vaikka poliisin kanssa etsin monta päivää.»
»Panisit Anna Kaisa lehmien veden kiehumaan!» lausui emäntä pitkän ajan kuluttua tyttärelleen. Ei kukaan näyttänyt kuuntelevan Antin puhetta, vaikka viimeinen tiedonanto jo alkoi vähän lepyttää väkeä. Antin tuli yhä vaikeampi olla. Taas hän yritti puhdistautua, sanoen: »Mutta tottapa sillä Vatasella olivat omat asiansa, kun se minut eksytti itsestään… Vasta eilen aamulla sain siitä kuulla…»
Talon väen uteliaisuus heräsi, mutta ei vielä kukaan hänelle puhunut.
Hyvärinen vain sanoi emännälle:
»Jokohan sitä pitää huomenna lähteä myllyssä käymään…»
»Eikö tuota vielä liene jauhoja pyhän yli.»
Antti ihan hikosi. Hän jatkoi:
»Sehän se entinen Karhutar kuuluu saaneen sen Vatasen pauloihinsa vietellyksi … se Makkos-vainajan leski…»
»Vai on niitä jauhoja vielä pyhän yli!»
»On.»
Antti katsoi lattiaan ja lisäsi tovin kuluttua:
»Vasta tullessani kertoivat siitä Variksen mökillä, että se Vatanen on joutunut sen Makkosen lesken verkkoon.»
»Sen mustan lampaan saisitte, akat, keritä tänä päivänä, ja panna lampaiden alle pehkuja!» järjesteli Hyvärinen talon töitä. Antti mietti, miten lohduttaa talon väkeä Vatasen menettämisen johdosta. Keksittyään keinon hän lausui:
»Äksyluontoinen mieshän se on ollut akalleen tämän Vatasen isä.»
Talon väki oli yhä vaiti siitä asiasta. Emäntä juonitteli yksinään:
»Kattilankin ovat heittäneet illalla pesemättä… Syövät vain siinä ja makaavat, eivät pidä mistään huolta.»
»Ja rajuluontoinen mieshän se tämä Jussi Vatanen on itsekin… Ei sen akka kauppojaan kiittele.»
Emäntä meni käymään eteisessä. Sieltä palattuaan hän sanoi:
»No hyvin joutikin mennä Karhuttaren verkkoon semmoinen mies… Joillakin kuuluu tapelleen ja juoneen, ja kärriinkin vielä oli jäänyt viinalekkeri.»
»Ähä! Vai on se Vatanen juonutkin ja tapellut!… Sitähän minä jo ihmettelin, että eiköhän se Makkosen leski sitä viettele semmoiseenkin ilkeyteen», hämmästyi Antti.
Mutta kotvasen tupakoituaan ja ajateltuaan alkoi hän vähän puolustaa
Jussiakin, sanoen:
»Vaikka kuka sitä tietää, vaikka olisi se Mulon Partanen tapellut ja sitten Vatasen panivat erehdyksessä putkaan… Sillä mikä niitä pimeässä erottaa!»
Mutta ei kukaan ottanut puhetta korviinsakaan. Ukko Hyvärinen toisti emännän sanat, ikäänkuin itsekseen puhuen:
»Jouti… Jouti mennä Karhuttarelle, juoppolalli!»
»Jouti», murahti Antti, ja pitkän vaitiolon perästä hän lisäsi:
»Ei siitä semmoisesta miehestä olisi ollut Anna Kaisalle.»
»Voi minkälainen mustalaisjoukko on tullut!» huudahti silloin eräs lapsista, ja sen kuultuaan hyökkäsi koko lapsikarja ulos mustalaisia katsomaan. Antti istui vielä hetken ja hikosi. Viimein nousi hän ja oli jo ovensuussa menossa, kun toimitti siinä asiansa:
»Semmoista asiaahan minulla oikeastaan olisi ollut, että Anna Liisa lähetti pyytämään lainaksi tulitikkuja, kun sattuivat loppumaan omat eikä ole nyt kirkonkylässäkään käyntiä.»
Kauvan sai hän odottaa vastausta. Viimein sanoi emäntä:
»Ka siinähän niitä on uuninranssilla. Ota siitä itse!»
Antti otti tulitikkulaatikon, pisti sen taskuunsa ja aikoi jo avata oven pois lähteäkseen.
* * * * *
Mutta silloin työntyi ovesta sisään Antin verkapukuun puettu Tahvo Kenonen ja hänen perässään Anna Liisa, toiset vaimot ja kymmenen rahtilaista. Kenonen, joka ei ennättänyt huomata syrjään väistyvää Anttia, viskasi Antin rukkaset kädestään penkille ja tervehti talonväkeä reilusti, kerskaten:
»No nyt saat, ukko Hyvärinenkin, uskoa, että ei se Antti Ihalaisen leski kauvan leskenä ole, sillä sitä kun vain pappilassa käyttää höyräytetään, niin Kenosen akka siitä tuli, että naukasi… Pane pannu tulelle, Hyvärisen akka ja Anna Liisa!»
Koko joukko oli työntäytynyt tupaan… Ja nyt huomasivat he jo Antinkin, joka imi piippuaan oven pielessä rahtilaisjoukon takana. Se oli ällistys! Ensi aluksi eivät tulijat voineet puhua, paitsi tyrmistynyt Kenonen kirosi ja sanoi:
»Voi taivaallinen! Ihalaisen syötävähän se on täällä!»
Seurasi sitte vaitiolo. Antti vain mulautti silmiänsä. Ilmassa oli ukkosta, oikeata Liperin ukkosta. Rahtilaiset asettuivat paikoilleen, kaikki istuen mikä missäkin kyynäspäät polviin nojaten, ja alkoivat imeksiä piippujaan hyvin merkitsevästi, ja uhkaavan rauhallista oli kaikki. Antti näki akkunasta kuormaston, ja kun Kenonen oli hänen vaatteissansa, arvasi hän jo asian lopunkin. Hän istahti penkille, nojautui polviinsa, katsoi lattiaan synkkänä ja poltti tupakkaa… Raskaan äänettömyyden keskeytti Kenonen sanoen hädissään:
»Lempoako sinä Ihalainen yhä elät, vaikka Pyhäselän pohjaan menit?»
Ei Antti vastannut. Kenonen tunsi polviensa vapisevan. Pitkän äänettömyyden kestäessä huokasi neuvotonna Kenonen:
»Voi sun hitto!»
»Ihalainenko se nyt on siinä», sai jo Anna Liisakin sanotuksi, kuolemaisillaan pelkoon ja häpeään.
Mutta nyt alkoivat rahtilaisetkin valmistua. Yksi jo huomautti:
»Siinäpähän se Anna Liisan entinen Ihalainenkin on!»
»Siinä on», myönsi toinen jurahtaen piippu suussa.
»Sanottiin näet tämän Ihalaisen kuolleen, mutta eihän se ollutkaan kuin tämän Antin sika vain, joka menetti henkensä», selitti kolmas.
Nyt Antti jo sylkäsi pitkän vihaisen tupakkasylen. Kenonen siitä hätäytyi, mutta koetti Anttia pelotellessaan ylvästellä:
»Elä syleksi, Ihalainen, niin ylpeästi!… Elä syleksi, tahi tohtivat ne muutkin ruilauttaa!»
Ja taas tuli hiljaisuus. Antti mietti nyt sikansa kuolemaa, maahan katsoa murjottaen, ja sylkäsi vieläkin vihaisemmin. Kenonen jo sanoi Hyväriselle:
»Hyvärinen! Pidä sinä talossasi kuranssia, etteivät syrjäiset saa ihan iltikseen syleksiä ja vihoitella, tahi minä kun sylkäsen kanssa, niin yli tuvan pitää lentää!»
»Voi hyvä isä tokiinsa!» siunasi ja huokasi lopen hätäytynyt Anna Liisa.
Hyvärinen tuhisi vain vasuntekopuuhissaan, ikäänkuin ei mitään huomaisikaan. Lapset hälisivät hyvin vilkkaalla tuulella, ja Anna Kaisa oli kahden vaiheella. Nyt puhui taas eräs rahtilainen:
»Nämä Ihalaisen verkavaatteethan ne vain kapenivat.»
Antti muljautti Kenoseen alta kulmainsa ja Kenonen varotti:
»Elä muljauta, Ihalainen… Elä muljauta, kuule!»
Toinen rahtilainen jatkoi:
»Ka mikäpäs siinä auttoi, kun vaatteet olivat väljät… Se näet tuo laihan miehen lihottaminen tulee niin kalliiksi, että ennen sitä sipaisee vaatteista liikaa pois.»
»Mutta tuleehan niistä vielä Ihalaisellekin sopivat, kun laihduttaa tätä
Ihalaista», kuului eräästä sopesta.
»Eihän se erikoisempia rahoja maksa … laihuus», tuli siihen verkalleen lisää. »Köyhänkin kannattaa olla laiha… Niin jotta kyllähän silloin niin varakkaan miehen kuin Ihalaisen kannattaa hoikistua sen verran, että mahtuu omiin housuihinsa.»
Nyt Antti jo vähän ähki. Kenonen huomautti silloin Hyväriselle:
»Hyvärinen! Se jo ähkii!… Pidä sinä isännyyttä talossasi!»
»Joutaapa hän ähkiä!» murahti Hyvärinen katsettaan vasun teosta nostamatta.
»No kaikkiin sitä on joutunutkin!» siunaili Maija Liisa.
Mutta eivät päästä rahtilaiset asiaa käsistään. Lattiaan katsoa virnottavat vakavasti, kyynäspäihinsä nojaavat, tupakoivat ja taas lohduttelevat, Anna Liisan itkiessä:
»Ja mitäpä tästä Ihalainenkaan suree, kun niin vähällä selvisi tuosta kuolemastaankin … särvintä se tervahölkkikin kaivoon antoi, kun se sinne kaadettiin.»
»Niin… Mitäpäs suremista siinä on, kun vielä voi mennä naimisiinkin tämän Kenosen lesken kanssa, niin saa entisen akkansakin.»
»Voihan se vielä mennä», murisi siihen taas joku ääni. Ihalainen puhalteli vihaa. Eräs puolusti Kenosta, kertoen:
»Ja ompelihan tämä Kenonen Anna Liisan paitaan pitsiäkin…»
»Ompelihan tämä Kenonen!» ylisti toinenkin murina.
Silloin julmistui Antti lopullisesti, katsoi Kenosta ja sanoi:
»Se soikoon! Kun isken tuolla pärehalolla kuonoosi, niin ei sinusta jää nimeäkään jälelle!»
»Hyvärinen! Hyvärinen hoi! Katso nyt, että talossasi on tulossa murhatekoja!» huusi Kenonen tuskissaan.
Mutta Kenonen ei ollut vielä lopettanut, kun Antti jo tarrasi häneen kiinni, alkoi mukiloida nyrkillään ja huusi:
»Anna pois ne vaatteet tahi pääsi halkaisen!»
»Auttakaa!… Se tappaa!… Ihalainen tappaa!» parkui Kenonen. Rahtilaiset katselivat pieksämistä rauhallisina, lapset juoksentelivat ympäri tupaa, vaimoväet itkivät ja Anna Liisa veti Ihalaistaan takin liepeestä, rukoillen:
»Ihalainen… Kuule, Ihalainen!… Elä nyt tapa tuota eto ketaletta,
Ihalainen!»
»Kova se on tuo Ihalainen vainajanakin tappelemaan!» ärähti muuan rahtilainen.
»Kova!» murahti siihen toinen.
Viimein oli pieksäminen lopussa, sitte kun Anna Kaisa oli korvosta syytänyt vettä rynnistäjäin korville ja emäntä hädissään nokisella uuniluudalla molempia sohinut.
* * * * *
Tarpeetonta on tässä kertoa asian lopullista selvittelyä, joka nyt tapahtui Hyvärisen tuvassa. Lapset ja rahtilaiset siinä näyttelivät hyvin huomattavaa osaa. Kaiken lopuksi riisui Kenonen yltään Ihalaisen Antin verkavaatteet ja seisoi alushoususillaan ja paitasillaan keskellä tupaa.
»Kehno! Enhän minä tästä talosta alasti minne pääse!» sähisi Kenonen.
»Jää taloon vävyksi!» nauroivat rahtilaiset, joiden viisaudella ja riemulla ei ollut nyt rajoja.
»Ka senkös täyteiseen minä tästä pääsen!» myönnytteli Kenonen, ja Anna
Kaisan silmissä välähti toivorikas katse.
Ja kun pieksetty, onneton Kenonen seisoi siinä alusvaatteissaan, kävi emännän häntä sääli. Hän mietti asiaa pikkuisen aikaa ja arveli, että eipä se Anna Kaisakaan enää parempaa saa. Ja silloin hän jo pyysi tytärtänsä:
»Hakisit nyt, Anna Kaisa, tuolle Kenoselle vaikka ne Hyvärisen housut ja nutun!»
Oitis totteli tytär, toi vaatteet ja sanoi niitä tarjotessaan kainosti:
»He, Tahvo, housut!»
Kenonen veti Hyvärisen suuret housut jalkaansa ja alkoi ylpeillä
Ihalaiselle:
»Ähäh, Ihalainen!»
Antti vain murjotteli. Kenonen näytteli Hyvärisen leveitä housunlahkeita ja kerskasi:
»Näetkös, Ihalainen, että saa se Kenosen lainen mies vähän toisenlaisia akkoja kuin tuo sinun katkanasi on! Näetkö, että kaksikin Kenosta sopisi näihin housuihin!»
Ja lopultakin jäi Kenonen Hyvärisen taloon, seuraten rahtilaisten neuvoa. Hän meni kohta naimisiin Anna Kaisan kanssa. Avioliitto oli onnellinen ja hänen perillisensä elävät vieläkin Liperissä Kytkytmäen talossa.
* * * * *
Antti Ihalainen käännytti nyt kuormansa takaisin ja niin lähdettiin paluumatkalle. Anna Liisa ja Kanasen eukko ajoivat karjaa jälessä ja siunailivat joskus, mutta vielä useammin äkäilivät elukoille.
Mutta Antti itse ajoi etumaisena, murjotti ääneti, kantoi vihaansa ja joskus suutuksissaan riuhtasi hevostaan ohjaksista äyhkäisten sille:
»Kuuletko sinä, senkin koni!»
Vihaansa hauteessaan hän yhä vain sydämistyi. Erään mäen päälle tultaessa hän jo karjasi kaikella voimallaan:
»Häh!»
Korpi vain kaikui ja Kanasen Maija Liisa siunasi:
»Hyvä isä siunatkoon sentään!»
Antin kärrit hyppäsivät kohona, kun ruuna pyyhälsi ruumisarkkupetäjän sivuitse. Siinä Antti taas karjasi Tohmajärven vallesmannin voimaa tapaillen:
»Hä-häh!»
»Suolensako se nyt ihan halkaisee kiljuessaan!» siunaili Maija Liisa, ja hätäytynyt Anna Liisa vihotteli lehmille:
»Senkin kantturat! Ette siinä kestäneet omassa läävässänne!… Tuosta saat patukkaa, sinäkin märä! Kolmevuotias hieho, etkä jo ikään poiji!… Menetkö siitä!»
Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle, nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:
»No voi vaivattavan Kenonen!»
Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen, ja huusi sille äkäisenä:
»Siinäkö sinä törötät koko ikäsi … eto känttyrä!»
Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat.
Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:
»Ähäh!… Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.
Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.
Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan… Hän pieksi vihtansa ihan lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:
»Perhana!»
Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin, ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen:
»Voi sen täyteisen Kenonen! Luut minä sinulta vielä survon poroksi!»
Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua murjottaa.
Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:
»Uhallakin nukun! Nukun että mahan pitää haleta!»
* * * * *
Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta, maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:
»Siinäkö töllistelet ja yniset, kuvatus!»
Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:
»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä mustalaismatkoilleen!»
Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»
Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla.
Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:
»Voi lemmon Vatanen! Sen syyhän tämä on kaikki!»
Hän huomasi tyhjän rankkitiinun ja silloin yltyi viha:
»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!… Olisit siinä akattakin välttänyt! Vanha kahmu!»
Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:
»Sekin ruumiskirstupetäjä piti vielä sinun naimisesi tähden hakata…»
Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:
»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen soimessa!»
Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja itsekseen hän juonitteli Kenoselle:
»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!… Ja mikä sen tähän viskasikin koko ketaleen!»
Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan. Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi iltasin kovasti.
Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.
Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän murahtaen:
»Löysihän se Jussi Vatanen porsaan sieltä Joilta.»
Anna Liisa riemastui. Hän keskeytti oitis kehruunsa ja huudahti:
»Ähääh!… Vai porsaan löysi!»
»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa kahvia keittämään.
Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän silloin lisäsi:
»Ja senhän se otti akaksensakin sen entisen Makkosen akan.»
»Ähääh!… Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin
Antin mieliksi.
»Sen», urahti toinen kahvia hörpäistessään, ja Anna Liisa siunasi:
»Ähäh sitä Vatasta näet!»
Näin päästiin sovinnollisen elämän alkuun. Antti pani uuden tupakan ja ryhtyi vannehtimaan laudoiksi potkaisemaansa tervatölkkiä, muristen työnsä lomasta:
»Ja siitähän se porsaasta johtuikin Vatanen siihen Makkosen akkaan.»
»Vai siitä se!» ihmetteli Anna Liisa, ja vähä vähältään alkoi puhe mennä jurnutella.
Niin alkoivat parata vanhat arvet. Kaivovesikin oli jo puhdistunut.
Illallista syödessään alotti Anna Liisa puhelun ilmottaen:
»Johan se Malisenkin akka kuuluu saaneen pieniä.»
Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta oli hyvillään, kun sopu alkoi noin rakentua. Syötyä he jo lähtivät yhdessä saunaan ja vasta siellä jatkoi Antti äskeistä keskustelua Malisen eukosta. Lauteille noustuaan hän ilmotti:
»Ja johan se tällä viikolla porsii sekin Vatasen sika!»
»Sekö imisä sika?» tarttui Anna Liisa kiireellä sovinnon tekoa jatkamaan. Antti:
»Se musta emäsikahan se kuuluu porsivan.»
»Ähääh!» riemastui Anna Liisa, löi löylyä, ja alkoi kylpeä repsutella.
Sovinto oli nyt lopullinen. Jussi Vatasen sika sattui vielä porsimaan onnellisesti jo viikon kuluttua ja Jussi antoi Antille ilmaiseksi puolet porsaista. Siten tuli sian hinta korvatuksi. Verkavaatteet olivat piloilla, mutta nekin korjasi myöhemmin Kenonen ilman palkkaa, ja Vatanen antoi hänelle vielä Makkos-vainajan verkahousut. Uuteen rankkiin antoi hän myös myllymatkallaan kolme kappaa ruista, ja kohta vaahtosi rankkitiinu taas ennallaan. Porsaita tuodessaan oli Jussi myös autellut Anttia, niin että tämä sai säretyksi ruumisarkkulaudat siitä suuresta petäjästä. Ne kuivuivat nyt riihessä, ja Ihalainen oli luvannut niistä toiset puolet Vataselle.
Nyt tällä myllymatkallaan istui Jussi Antin luona ja he muistelivat matkojaan. Siinä heidän puhellessaan sattuivat mieleen juontumaan matkan syyt ja seuraukset.
Polviensa varaan kumartuneena, piippuaan imien, arveli Jussi Vatanen:
»Ei suinkaan sillä Partasella ole mikä hätä pehmeillä pehkuilla nukkuessa?»
»Mikäs hätä sillä on … pehmeiksi maatuilla olilla», lohduttautui
Anttikin. He vaikenivat taas kauvan ja miettivät asiaa. Viimein sanoi
Jussi:
»Vai tulitikkuja hakemaan sinä olit Hyvärilään menossa?»
»Tuli…»
Ja nyt muisti Antti, että häneltä olivat unehtuneet Hyvärisestä haetut tikut taskuun, Anna Liisalle antamatta. Oitis etsi hän silloin tulitikkulaatikon taskustaan ja antoi sen Anna Liisalle, joka ratkoi pitsiä pois paitansa helmasta. Laatikkoa hänen helmaansa viskatessaan sanoi Antti:
»Tuossa on nyt se Hyvärisen tulitikkulaatikkokin, jota hakemaan silloin käskit… On unohtunutkin nutun taskuun koko Joilla käyntiajaksi… Ilmankos se taskua painoi.»
Anna Liisa avasi laatikon ja sanoi hämmästyksissään:
»Ja tuon takiako se teki semmoisen asian?… No on sitä Ihalainen kerrakseen. Teki asian yhdestä tikusta.»
Ja todellakin hän huomasi itsekin nyt, että oli ottanut Hyvärisen uunin korvalta vaillinaisen laatikon: Siinä oli yksi ainoa, jo raapaistu, rikitön tulitikku.
Jussi Vatanen raapi korvallistaan ja ihmetteli Antille:
»Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja kaikkinensa!»
End of Project Gutenberg's Tulitikkuja lainaamassa, by Maiju Lassila