NELJÄS LUKU
Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää.
Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli. Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia. Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa.
Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa… He miettivät miten alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa, ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo Antti:
»Vieläkö siinä on?»
»Vielä.»
Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä pullon:
»Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?»
Nyt alkoi Jussi selittää:
»Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.»
Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja aikoja. Antti jo sanoi:
»Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.»
»Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään», muisteli Vatanenkin.
Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti:
»Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota entistä …»
Hetken kuluttua hän lisäsi:
»Mihinkähän tuon entisen panisi?»
Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen:
»Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!»
Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi:
»Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.»
Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti:
»Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.»
»Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä.
* * * * *
Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa perätä, kysyi:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
»Kuusi.»
»Vai kuusi!»
»Kuusi… Vieläkö siinä pullossa on?»
»Vielä.»
Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti:
»Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?»
»Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen:
»Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko…»
»Onhan se ollut höyliä… Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen tiepalsta?»
Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi taas:
»Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä… Ei tainnut tulla puhetta muusta asiasta?»
»Tulihan siinä muistakin… Niistähän minä Makkosen sian porsaista alotin», selitti Antti.
»Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!»
»Niistä!… Taisi siihen pulloon vielä jäädä?»
Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen, kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta markastakin. Taas hän kysyi:
»Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen sianporsaista?»
»Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin… Taisi tulla siitä sinunkin mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi:
»Sanoitko sinä, jotta se poiki?»
»Sanoin… Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.»
Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan umpimähkään sanoa tokaisi hän:
»Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden…»
Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi ja selitti:
»Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen… Ja varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole mitään katumista.»
Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti:
»Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa
Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin
kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön
Karhutar sille Makkoselle.»
»Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi:
»Kaisaahan minä silloin… Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi:
»Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla kuuluvat asuvan… Ota siitä pullosta.»
Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi:
»Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi:
»Hih tamma!»
»Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih, tamma… Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin.
Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi:
»Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi
Vataselta!… Juokse, tamma!… Anna nyt hännän huitoa!»
Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia.
»Hih!» hihkaisi Jussi.
»Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni:
»Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!… Likistä! Niin!… Eeeee!»
»He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi:
»Oletko sinä humalassa?»
»En…»
»Vai et… En minäkään sitten ole… Hii-iiii!»
»I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä.
Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja yritti puhua:
»Prtuu!… Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?»
Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti:
»Sano jotta Ameriikkaan!»
»Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä, mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja Huttunen alkoi siunaella itsekseen:
»Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan, ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!»
Hän huusi vielä miesten jälkeen:
»Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?»
»Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi täytti pyynnön:
»Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei tamma!»
»Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi:
»No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille ensimäisenä tämmöiset terveiset.»
Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen, hihkasi Antti:
»Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!»
Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti:
»On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin peruja!»
»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin.
Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:
»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»
»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.
»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»
Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:
»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi… On se Paavalikin jalan vaeltanut.»
»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen:
»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!»
»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä:
»Oleko ääneti?… Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin talossasi kerran isännyyttä pitää!»
Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman täyteen ravijuoksuun.
* * * * *
Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen olivat Ameriikkaan menossa.
»Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen eukko siihen selitti ja päivitteli:
»No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies! Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.»
Itse Variskin siunaili siihen:
»No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se villitsijä pään nurin.»
Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo kysyi:
»Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?»
»Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut
Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida.
»Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!… Ja entäs lehmät? Siihenkö ne Ihalaiselta jäivät?»
Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee:
»Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!»
Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen. Innoissaan hökäisi hän silloin:
»No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!»
Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen:
»Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!»
Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja touhusi:
»Iidako se on tämän Variksen akan nimi?»
»Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa:
»Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin! Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!»
Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan:
»Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja paikkaamaan ja silittämään!»
Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan.
VIIDES LUKU
Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen.
Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia. Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä.
Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella Jussi Vatasen äänellä:
»Kuka horna se kasvoille taputtaa!»
Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat, vaan kysyi pöhlönä:
»Vatanenko se on?»
Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida, mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys merkitsi.
Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja missä siellä, sitä ei hän käsittänyt.
Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi tätä nykiä ja herätteli:
»Vatanen!… Nukutko sinä, Vatanen?»
Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa. Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen… Ja nyt hänen rasittuneet ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta.
Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä.
No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä ankarinta sylipainia sysimustassa yössä.
Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä.
Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista:
»Ruis-olkia ne näkyvät olevan.»
Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään:
»Minä ihan luulin rosvoja olevan.»
»Niinhän minäkin!» yhtyi Antti.
Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen:
»No otappas ja sokaise ihminen!»
Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi:
»Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?»
Jussi raapi päätään ja vastasi:
»Ei taida olla… Ja tammakin on juottamatta.»
No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä muisteli:
»Oli se hyvä löyly sinun saunassasi toissa iltana.»
Jussi ei vastannut. Hetken perästä lisäsi Antti:
»Jokohan se Kettunenkin on saanut saunansa kylpykuntoon?»
»Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen
Jussi.
Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti.
Antti tarkasti olkia ja aprikoi:
»Mistähän ne tänne olkia ostavat?»
»Kuka häntä tietää… Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa», ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi:
»Hyviä olkia ne ovat olleet!»
Samaa mieltä oli Jussikin, myöntäen:
»Kyllä niitä lehmä olisi syönyt.»
* * * * *
Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli:
»On siinä paksua rautapunttia… Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?»
»On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi:
»Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen…»
Antti myönnytti:
»Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.»
He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen:
»Millähän se Tahvo Kenonenkin henkeään elättänee?»
Jussi oli ajatellut samaa asiaa ja arveli:
»Eikö tuo sillä räätälin työllä aina ansainne!»
»Tottapa se sillä… Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!» vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi:
»Tekeehän se housut, niin että kestää niissä mies aikansa.»
Hetken kuluttua hän ihmetteli:
»Kas kun ne eivät ole panneet sitä Kenosta putkaan täällä Joillakaan!»
Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen:
»Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen mustalaisella?»
Jussi tunsi asian ja myönsi:
»Onhan se parannut, kun ruuna kuoli!»
* * * * *
Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden, ihmetellen:
»Vai kuoli se Heikki Koposen ruuna siitä mustalaisen tohtoroimisesta!»
»Kuoli!»
Aika kävi pitkäksi kuin nälkävuosi… Jussi jo tuskasteli:
»Kun olisi jyskyttää tuohon oveen, jotta avaisivat!»
Mutta samassa saapui apukin. Ovi avautui ja poliisi ihmetteli kynnyksellä:
»Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla piehtaroinut!»
Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat yöpuulla. Naurahti hän ja selitti:
»Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat lähtisivät.»
Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta:
»Onkohan se Pekka Parviaisen puoti vielä siinä entisessä paikassaan?»
Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi:
»Mistä pitäjästä se tämä poliisi on vielä syntyisin?»
»Kiihtelysvaaralta… Mutta jos sitten lähdettäisiin jo!» vastasi poliisi.
»Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen
Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.»
»On… Poliisimestari suuttuu. Jos sitten jouduttaisiin.»
Jussi yritti vielä jotakin keinoa, mutta poliisi rauhoitteli käskevästi:
»Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja mentävä sitä oli.
* * * * *
Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä syytettiin, ihmetteli:
»Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun vasta illalla tultiinkin.»
»Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä neuvoi Jussia:
»Ei saa turhia pölistä!»
Jussi vaikenikin ja raapi harmissansa korvallistansa kunnes poliisi kehotti:
»Saatte mennä takaisin putkaan odottamaan raastuvanoikeuden istuntoa.»
Ja turhaan yritti Jussi tehdä tenää, moittien vihoissaan poliisille:
»On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.»
Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa. Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet ihmetteli:
»Kun ne eivät putkaan laita saunaa!»
Siihen toivomukseen yhtyi Jussikin järkeillen:
»Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä… Eikä niiden tarvitsisi olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.»
»Tyytyisi sitä», lupasi Anttikin.
»Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen, niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.»
»Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä pitää kaikkien metkujen johtua!»
Joutui sitten asian oikeudellinen tutkiminen.
Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta, rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta, akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran.
Tyynenä kuunteli Jussi alkua, mutta jo keskipaikoilla kirosi hän
Antille:
»Yhäkö sillä lemmolla piisaa!»
Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan:
»Elä pölöpötä!»
Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti
Antinkin luonnolle ja hän huomautti:
»Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä se on h——tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset talonpojan niskaan.»
Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle, panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli Vatanen:
»Seköhän tuo Niirasen viinan tähde jaksoi tämmöisen jutkun tehdä?»
Antti aprikoi kauvan ja myönsi lopulta:
»Eikö tuo liene se tehnyt.»
Hän punnitsi vielä asiaa ja paransi:
»Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.»
»Ei ilkeäisi… Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!»
He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä lautasille ja ärjäsi:
»Häh!»
Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi.
Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi:
»Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!… Prtuu, siinä, lehmä!»
Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi viinalle:
»Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa … eto tytöstä vielä!… Eikö hän viinoitta eläisi sekin!»
Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin voitokkaana uhitellen:
»Ähäh!… Vieläkö nyt jutkautat ihmisiä poliisiputkaan!»
* * * * *
Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli:
»Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti…»
»Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli:
»Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen…»
Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli:
»Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!»
»Olihan siinä monen sorttista pahuutta!»
»Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!»
»Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili:
»Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!… Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.»
Sitä epäili Anttikin ja arveli:
»Omat vieraatmiehet ne pitäisi varata näin kaupunkiin lähtiessä.»
»Oo-mat!… Omat pitäisi varata… Ei niistä vieraista näkijöistä ole muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin:
»Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi sata tuomaria.»
»Se pitkä Koljonenko?»
»Se… Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet, että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.»
»Tuomari se olisi saanut!» myönsi Antti, niisti nenänsä ja valitti:
»Tuo nenäkin on tukossa!»
KUUDES LUKU
Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan tulitikkuja hakemasta.
Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun, kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa.
Aamusella hän heräsi tavalliseen aikaan, katseli sänkyään ja arveli:
»Ka… Eikö se Ihalainen ole tullutkaan, kun sitä ei näy?»
Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään.
Hän jo siinä ajattelemaan:
»Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut … vaikka aukihan se oli porstuan ovi!»
Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta. Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja pois sanoi:
»Jo nuo joutaa huuhtoa pois… Muikealle haisevat…»
Ja kaataen porot veden kanssa sumppipannuun sanoi hän lisää:
»Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna kahviin jauhoja.»
Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen:
»Ka! Jäikö se nyt tuo hiillos illalla peittämättä, kun se on sammunut.»
Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä.
Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta, mutta: ei. Ei, niin ei… Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi:
»Minnehän se Ihalainen jäi, kun se ei tule?»
* * * * *
Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti:
»Vesikin jo ennättää ruveta pannussa myrtymään, kun se ei tule!»
Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei ollut kahvia vielä saanut.
Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen:
»Oletko sinä se seppä Kanasen Maija Liisa sieltä Lempaankoskelta?»
»Sehän minä olen… Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija
Liisa.
»Tämähän se on.»
»Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti vieras.
»Ähää!… Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi:
»Missäs se Ihalainen itse on?»
»Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen talosta… Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee…»
»Ähää!»
Tovin kuluttua kysyi Ihalaisen Anna Liisa vuorostaan:
»Kasvoivatko sinulle pellavat hyvästi?»
»Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä kylvää… Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.»
»Vai niin tuli liinoja. On siinä loukuttamista!»
Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti:
»Pölyköhän lie henkeen mennyt, kun kakistuttaa!»
Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi ainoastaan:
»Vai kakistuttaa sinua!»
* * * * *
Mutta sama asia hautui yhä Anna Liisankin mielessä.
Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän:
»Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se
Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.»
Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki:
»Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?»
»Niin tultako?»
»Niin.»
»Saaneeko tuosta!… Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit höyräyttää!»
Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa haisteli piankin taas pannua ja sanoi:
»Vesikin alkaa myrtyä pannussa, eikä se Ihalainen ikään tule.»
Mutta Kanasen Maija Liisa oli ottanut puun ja kaiveli sillä hiillosta.
»Löytyykö sieltä?» tiedusti Anna Liisa uteliaana.
»On siinä vähän kipunan näköistä… Tultako hän sitten lie vai mitä», selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti:
»Puhu siihen, niin jos hyvinkin syttyy!»
Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi varovasti, ja selitti:
»Ei ole hyvä ensi henkeensä liian rajusti puhua, jotta se vie tulen pois!»
»Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä.
Maija Liisa ehdotti:
»Tuossa on suuri hiili. Puhalletaanpas yhdessä!»
Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he päästivät siihen ilmaa suustansa.
»Puhu tuohon kanttiin», neuvoi Maija Liisa, ja Anna Liisa vakuutti:
»Siihenhän minä puhun.»
Mutta toivotonta oli kaikki.
»Ei se syty!» sanoi Maija Liisa ja Anna Liisa haisteli taas pannun sisusta.
Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien:
»Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet rupesi.»
Hän sytytti piippunsa ja oli jo lähdössä pois, kun Anna Liisa tiedusti:
»Sieltäkö se tämä Kokko tulee ukko Hyvärisen talosta?»
»Sieltä päinhän minä, vaikka en ihan Hyvärisestä.»
»Vai sieltä!… Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi
Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan.
»Ei sitä sieltä päin näkynyt», vastasi Kokko, joi uudestaan ja kysyi:
»Riittääkö siinä tuossa teidän kaivossa vettä koko talven ajan?»
»Riittäähän siinä… Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi
Anna Liisa.
»Ei», vahvisti Kokko. Ja lähtöä tehden hän sanoi:
»Täälläkö tämä Kanasen Maija Liisa on?»
»Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään:
»Vai ei se Ihalainen olekaan kotonaan! Meniköhän tuo Kakunvaaraan?»
»Ka sinnehän se lähti, eikä tule takaisin.»
Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua hän arveli:
»Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin… Tulitikkuja ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule…»
»Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa.
Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti:
»Kukas sitä nyt hoksasi pyytää, kun on Ihalainen kerta niitä hakemassa!»
Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna Liisa kysyä vieraaltaan:
»Mistä sinä olit nyyttinesi tulemassa?»
»Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin…
Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!»
»Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna
Liisa. Maija Liisa selitti:
»Eikä tuo mitään erikoisempia. Vaan kuuluihan tuolta itkua kapaloista!»
»Tytönköhän tuo Suso sai?» uteli Anna Liisa.
»Paljas poikapa tuo kuului vain olleen», valitti Maija Liisa.
»Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!» ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan vanhan asian ja kysyi:
»Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?»
Anna Liisa kainosteli siihen:
»Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa tähän asti pitänyt.»
»Uuras työmieshän se Ihalainen on… Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla.
Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen:
»Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi ojaan pudonnut.»
Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä.
Maija Liisa vain väitti:
»Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!»
Se selitys tuntui Anna Liisasta mahdolliselta, ja hän myönsi jo:
»Kukapas sen tietää!… Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä ojaan.»
Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun
Kanasen Maija Liisa vielä muisti:
»Siellähän se Koivistonkin hevonen putosi vetelään ja sinne kuoli…»
»Ähää!… Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti ojissa rypemään. Hän moitti:
»Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!… Joka ojassa sen pitääkin koluta ja rypeä!»
Ja Maija Liisakin puolestaan harmistui Rompalle, kiukutellen:
»Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin putoaisi!»
Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista.
Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe
Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi:
»Eihän se muulloin ole näin lyhyellä matkalla kahta päivää viipynyt!»
»Eihän tällä välillä viivy», oli Kanasenkin vaimon mielipide.
Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole tässä kotimiestä.»
Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa:
»Ei näet sen vertaa auttaisi, että jäisi kotimieheksi tuohon!»
Maija Liisa taas suututteli itsekseen:
»Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi pyytää!»
Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua nenäkkäällä juonittelulla:
»Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on poissa… Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan…»
Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen, että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi hänkin juonitella:
»Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.»
Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua:
»Hoh-hoi!… Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!»
Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa hänkin:
»On… on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan olisi… Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.»
Niin juonittelivat he ihan tosissaan… He huokailivat katkerina, ja Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja arveli pyytää… Juonitteli kumminkin vielä:
»Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan… Kukahan tuo silloin rupeaisi!»
Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään Kanasen emäntää. Hän sanoi:
»Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä loukuttaa ja kehrätä!»
Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä:
»Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!»
»Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui», sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää:
»Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!»
Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa lähti.
SEITSEMÄS LUKU
Hyvärisen tuvassa oli touhua… Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia:
»Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!»
Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa.
Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi ääni:
»Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!»
Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen höyhennettävistä parkui:
»Voi, voi!… Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen akkahan se tulee… Elä tukista!»
Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti:
»Kätkekää tuo peitteen ompelus… Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei
ole kuuluutustakaan otettu… Tuleekohan tuo miestään peräämään!…
Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään … tai
Jouhkolaan!»
Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan.
* * * * *
Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty tulelle.
»Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut.
Talossahan oli kiire.
Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen:
»Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?»
»Ei sitä ole näkynyt siellä… Se Littilän Hotakka siellä vain kävi kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle», kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli:
»Missähän se Vatanen sitten kuleksinee… Ei sitä ole täälläkään kuulunut hiiren hisahdusta.»
Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi:
»Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka Roivaan tyttöä katsomaan … siltä kun on Vataselta se entinen eukko vainaja kuollut… Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!»
Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti:
»Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä
Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!»
»Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen:
»Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.»
Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen:
»Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?»
»Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan:
»Tekivätkös teidän lampaat?»
»Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet kaikki…»
»Kahohhan!… Tekivätkö toki uuhia?»
»Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa, ja kun se asia oli selvä, kysyi hän:
»Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?»
»Se.»
»Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi itse Hyvärinen:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!»
»Vai sen verran se sai… Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin
Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa.
»Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa myönsi:
»Jo tuo lie.»
* * * * *
Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä hyvästellessään hän tuli kysyneeksi:
»Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin… Se kun lähti täältä niitä tulitikkuja hakemaan…»
Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen.
»Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti:
»Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.»
Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla tiedusteluaan, kysyen:
»Joko se meni pois?»
»Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä.
Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi:
»Minnehän tuo meni?»
Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku leikiksi, sanoi:
»Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.»
»Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa.
Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin, jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille:
»Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!»
Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se
Esa-niminen poika tiesi sanoa:
»Vielä se vuotaa!»
»Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen tyttö.
»No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa, epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia:
»Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!»
»Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta puremassa.
Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti taas:
»Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?»
»Kauvankos tuo nyt… Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa, sanoen:
»Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.»
»No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!» huokasi Anna Liisa.
Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä:
»Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää… Vaikka olisi mennyt toista Anna
Liisaa itselleen etsimään.»
Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti.
Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita, jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa. Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän huomautti jo:
»On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän tulemista Murroille… Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä tällä välillä yölläkään.»
Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään:
»Älysipähän näet lopultakin mennä!… Panetteko pois, pennut, jo sen jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori apetta!»
* * * * *
Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta.
Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen.
Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen keksittyään hän ilmoitti:
»Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.»
»Sitäkö vanhinta?»
»Sitä Liisaahan se kuuluu.»
»Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden yskää.
Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti:
»Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut
Hyvärisen kauran leikkuusta…»
Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta ilmoitti hän suoraan:
»Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.»
Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi:
»Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!»
Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin niskoille, sanoen:
»Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua… No, mikä veikin muistin.»
Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti:
»Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria päälle!»
Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan.
Viimein tiuskasi:
»Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä!
Kun on kuin harakan pesä!»
Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä, mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää. Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä tuohta. Hän ehdotti:
»Onko teillä tahko?»
Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin:
»Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä vaikka sitä konstia.»
Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle.
»Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!» riemastui jo Maija Liisa.
Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta tulta vain ei saatu.
»Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet.
Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi:
»Ei se syty.»
He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi vihansekaisena:
»Entäs Ihalainen itse?… Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?»
»Tulihan siitä… Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt
Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa.
Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta jäänyt leskeksi. Hän huudahti:
»No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!»
Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti:
»Eikö tuo tuolta vielä tulle!… Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä mennyt jo ennen Ihalaista!»
Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti:
»Vuota vain!… Kyllä se tulee!… Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä koko akkansa.»