Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen.
Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta…
Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa, jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään…
Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi, ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.
Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä, eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui kivien ja mätästen yli.
»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.
Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta…
»Onpa tuo Santeri poikaa… semmoisista minäkin pidän», puhkesi
Rämä-Heikki ihmettelemään.
»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta… voi saakuri!» kummasteli Ranta-Jussikin.
»Niinkuin hyllyltä…»
Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti… »Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.
Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa vauhtia.
Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja jäljessä tulevat seurasivat perässä.
»Mitä kuuluu, miehet?» sanoi hän ja hymähti.
Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.
Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.
»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.
Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla. Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka hevosen ja kuorman varasti.
Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea, kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon, jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä, Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.
Santeri komensi miehet ja toisen hevosensa navetan taakse ja meni itse herättämään isäntää.
Hän oli ehtinyt miettiä valmiiksi kaikki asiat, ottanut lukuun kaikki varovaisuusmahdollisuudet, sillä hän arvasi, että äskeinen teko oli sitä laatua, että jos se…
Mutta hän uskoi kaiken käyvän hyvin ja päätti menetellä viisaasti.
Tullikavaltajia
III
Lunta tuiskusi seuraavana päivänä niin, että kaikki vaarojen laetkin peittyivät valkoisen vaipan alle. Joen jäältä peittyivät kaikki jäljet, eikä sinä päivänä jäällä näkynyt muita ajajia kuin heinien vedättäjiä.
Santeri oli vasta yöllä tullut kotiin, mutta kukaan ei talossa tiennyt, missä hän oli ollut ja milloin palannut. Aamulla hän oli kuitenkin pystyssä jo tavalliseen aikaan, toimitti rengin hakemaan heiniä ja alkoi itse pienentää mättäitä tallitunkioon.
Palomäen talo oli vähän erillään muista kylän taloista, niin että lähimpään naapuriin oli toisaalle kilometri ja toisaalle päin vähän vaille. Naapurien ei ollut tapana usein käydä Palomäessä, saattoipa mennä joskus viikkokin, ettei heistä ketään talossa näkynyt.
Nytkin oli mennyt monta päivää, niin ettei kukaan muu ollut käynyt kun Iso-Liisa ja Oinas-Matin vaimo, Eeva-Priita, jotka noutivat täältä karjan antia. Ei ollut koko kylässä ketään, joka olisi tiennyt tullikavaltajien yöllisestä retkestä.
Sitä Santeri mietiskeli, kun tunkioon mättäitä pienenteli. Hän tunsi jonkunlaista levottomuutta, ja mieleen tuli yhtä ja toista, mikä pani arvelemaan. Ahtaalla olisi asia, jos siitä tieto tulisi…
Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen, sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko asian…
Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi. Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.
Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen. Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan palaavan viittasi tulemaan talliin.
Liisalla oli paljon uutisia.
Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.
Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä…
»Tiesivätkö, kenen oli ollut se hevonen?» tiedusteli Santeri lisää.
»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.
»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja pisti Liisan käteen hopearahan.
»Minuun saat luottaa!» vakuutti Liisa, ja he erosivat.
Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla suoraan mökiltään hiihtäen.
Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa, mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä ryöstöstä.
Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean teon.
Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää, pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.
Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.
Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni eikä levitellyt tietoja.
Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.
Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki, jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.
Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki» kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.
Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri, että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle, oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä, joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.
Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen, hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.
Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.
Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa, jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti, tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja laulellen.
Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat… ryypätkää näin pakkas-aamuna!»
Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen toisen miehen jystämään jäähän reikää.
»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan, mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän kulkeneet. Tallissakin kävivät…»
Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle vastaviitoitettua tietä pitkin.
Hän näki väkeä liikkuvan Lampan pihalla, mutta käveli kuitenkin rohkeasti.
Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.
Mutta Santeri tervehti niinkuin ennenkin.
»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun
Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.
»Mitäpä minulle kuuluu… Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi
Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.
Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita ylös Lampan puotiin.
Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan sinne.
Santeri meni.
Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia…
Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.
* * * * *
Kului pari viikkoa.
Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.
Koville oli ottanut salakuljetuksen, niin ettei Santeri ollut uskaltanut näinä kahtena viikkona mitään yrittää.
Iso-Liisa ja Ranta-Jussi tosin kuljettivat pienempää tavaraa pimeän aikana Lamppaan, kuten hevosen valjaita ja savukkeita laukkuun sullottuina, mutta muuta ei uskallettu. Ja takaisin tullessaan he toivat kahvia ja sokeria kyläläisten tarpeeksi, sillä ne olivat helpompia Ruotsin puolella, eikä Suomen tullimiehistä ollut siihen aikaan juuri mitään pelkoa.
Mutta Santeri mietti, sillä kovin olisi ollut kiire Lampan tavaroilla Ruotsin puolelle. Joitakin uusia keinoja täytyi keksiä, sillä ylen uutterasti vartioivat tullimiehet. Hiihtelivätkin joskus pimeinä iltoina ihan Palomäen vieritse nähdäkseen, mitä talossa hommattiin. Mutta kun heidät kerran huomattiin talon navetan takana, eivät he uskaltaneet Suomen puolelle suksineen tulla.
Näinä kahtena viikkona oli Santeri keksinyt rohkean tuuman. Ja vaikka se tuntuikin perin epävarmalta, kypsyi suunnitelma hänen päässään, ja niin hän aikoi yrittää. Se oli uusi ja kerrassaan alkuperäinen keino pettää rajavartijoita. He eivät varmaankaan arvaisi, niin ajatteli Santeri, että siinä olisi ansa viritettynä.
Santeri oikein hykerteli käsiään ja naureskeli itsekseen, kun hän mietiskeli ovelaa keinoansa. Jos se onnistuisi… olisi se vielä sekä hänelle että patruunalle…
Häntä ei enää huolettanut Jafetin pihalla tapahtunut asia. Hänen hevosensa ja tupakkakulit olivat tosin vielä piilossa Alaniemen talossa Vaaralan kylässä, mutta siihen hän oli jo miettinyt selityksen. Kun Ylikainuun markkinat alkaisivat joulun jälkeen panisi hän jonkun ihan oudon miehen myymään hänen ruunansa markkinoilla ja pääsisi siten pälkäästä.
Jollekulle eteläruotsalaiselle kun myy, niin ottakoot sitten tullimiehet selvän, mistä päin ruuna on tuotu… jos nimittäin sattuisivat siellä kohtaamaan ja tuntemaan.
Siihen mennessä täytyisi ruunan antaa olla piilossa.
Patruuna kutsutti häntä melkein joka päivä luokseen. Kiire olisi ollut tavaroilla Ruotsin puolelle, sillä patruuna oli tehnyt kauppoja Lapin rajalle asti kaikenlaisella tavaralla, enimmin kuitenkin jauhoilla, voilla ja tupakalla. Hän hätäili ja hoputti ja esitti Santerille, että tämä koettaisi ylempää jokivarrelta päästä poikki ja oli keksivinään muitakin keinoja, mutta ne olivat Santerin mielestä kelvottomia, kömpelöitä, — niin jos tekisi, olisi tullimiesten satimessa hyvinkin pian…
»No, mutta mitä helvettiä sitten aiot yrittää?» tiuskasi patruuna
Santerille, kun hänen ehdottamansa keinot eivät koskaan kelvanneet.
Santeri iski silloin patruunalle ovelasti silmää nauroi ja virkkoi:
»Malttakaahan… hyvä tulee kohta!»
Patruuna laski siihen pitkän naurun ja komensi tuomaan konjakkia ja kahvia.
Santeri oli Ranta-Jussin kanssa puhellut uudesta yrityksestään.
Oinas-Matillekaan he eivät vielä olleet asiasta mitään virkkaneet.
Sillä heitä epäilytti itseäänkin, menisivätkö tullimiehet todellakin
semmoiseen ansaan.
Näin Santeri suunnitteli uutta yritystään:
Ranta-Jussin tuli jonakin iltana lähteä Ruotsin puolelle ja mennä taloon, jossa tullimiehet asuivat. Hänen pitäisi olla surkean näköinen, mutta samalla esiintyä kostonhimoisena ja kertoa, vesissä silmin, mutta hammasta purren, että hän oli suuttunut Palomäen Santerille, vanhalle lurjukselle, ja päättänyt kostaa…
Epäilemättä alkaisivat tullimiehet kuunnella, mitä Jussilla oli sanomista, kun hän suoraan tulisi ilmiantamaan parasta veljeään. Ja Jussin pitäisi jatkaa ja kertoa tietävänsä, että sinä ja sinä yönä oli Santerilla aikomus neljällä hevosella viedä tavaraa Lampalle, mutta alempaa kotoaan, poikki Käkisaaren, nousta Ruotsin puolen maantiehen Lehmikankaan männiköstä ja siitä ajaa suoraan Lampalle — suuren heinäladon luo, joka oli vainion laidassa, likellä taloa. Siihen latoon purettaisiin kaikki kuormat…
Tullimiehet kuitenkin epäilisivät, eivät ottaisi uskoakseen Ranta-Jussia… silloin tulisi Jussin esittää, että hän lähtisi tullimiesten kanssa vahtiin yöksi… menisivät Käkisaareen jonkin heinäladon kupeelle ja siitä katselisivat niin kauan kunnes kuormat olisivat menneet ohi… Heidän olisi siten helppo saavuttaa kaikki Lampan vainioladon luota ja siepata takavarikkoon koko kuormasto. Siinä sitten näkisivät, oliko Ranta-Jussi puhunut totta….
Siihen he varmasti suostuisivat.
Kun sitten, noin puolen yön aikaan, Santeri ensimmäisenä ajaisi ohi — Rantalan ladon luo pitäisi Jussin saada tullimiehet vartomaan, — olisi Jussin, jos tullimiehet eivät malttaisi odottaa toisia kuormia, vaan lähtisivät Santeria hätyyttämään, puhallettava pilliin, että Santeri tietäisi nopeammin paeta, ja silloin juostava Suomen puolelle, toisille kuormantuojille ilmoittamaan, että piti kiireesti mennä takaisin… Jos taas — niinkuin Santeri oletti — tullimiehet vartoisivat toisia kuormia, olisi Jussin, kun viimeinen kuorma olisi mennyt ohitse, kehoitettava tullimiehiä pian lähtemään suoraan Lampalle, ehtiäkseen paraiksi tekemään takavarikon — ja sitten hänen oli korjattava luunsa näkyvistä ja juostava Suomen puolelle.
Sillä häntä eivät tullimiehet sen jälkeen hyvin puhuttelisi, kun Lampan ladon luota löytäisivät pelkkää tyhjää. Sillä tullikavaltajat, kun olisivat onnellisesti päässeet Rantalan ladon ohi, eivät ajaisikaan Lampalle päin, vaan suoraan Lehmikankaalle eräälle metsäniitylle, Kortesuolle, joka oli Lampan oma, ja sinne heinälatoihin kätkettäisiin tavarat. Sieltä he palaisivat yksi kerrallaan ja vasta Vaaralan kylän kohdalta ajaisivat Suomen puolelle takaisin… Iso-Joonas saisi sitten heinähäkissä, vähän kerrallaan, kuljettaa tavarat Lampalle.
Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan. Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään, etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.
»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä… minua ne uskovat», sanoi hän.
»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi ketään itseään uskomaan.»
He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt ja sikaareja.
Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään, vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri itse oriillaan edellä…
Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.
* * * * *
Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet »yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.
Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään, kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».
Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut sellaista aavistaakaan!
Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä. Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle… että tämä kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta…
Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen ilme.
Kummia hänellä oli kerrottavana.
Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle päin… Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan, Kruukikin joukossa… neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki…
Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti… Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan Suomen puolelle… Nyt ollaan häntä hakemassa… Suomenkin puolen viranomaisille on annettu käsky…
»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.
Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa pystyyn.
»Se on patruunan hommaa kaikki… Matti ei olisi uskaltanut omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.
Sitten hän kirosi ja katseli vähän epätietoisesti ympärilleen.
He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.
»Jo kävi hullusti… ja taisi kuolla se Kruuki… Vallesmanni ja poliisi ovat hakemassa… kun pääsisi piiloon!» puhui hän sopertamalla, pelon vallassa.
Santeri hoksasi pian, että suuri on asia, ja arvasi, että hän itsekin sotkeutuisi tähän juttuun. Nopeasti hän vei Matin navettaan ja kätki hänet muurin taakse.
»Patruuna käski!» koki Matti Santerille selittää. »En minä olisi muuten… ja neljä miestä kun oli… ja ruomat katkaisivat, niin en päässyt kuormineni…»
Matti jäi navetan muurin taakse kyyröttämään, mutta Santeri meni pihalle. Hän käski Ranta-Jussin lähteä kotiaan ja olla olevinaan tietämätön koko asiasta.
Jussi ehti juuri lähteä hiihtämään mökkiänsä kohden, kun Santeri näki vallesmannin ja poliisin ajavan tiellä. Ohi Palomäen toki ajoivat!
Santeri mietti hetkisen pihalla. Sitten hän painui navettaan ja oli siellä pitkän aikaa.
Kun hän tuli takaisin, meni hän suoraan tunkiolle mättäitä pienentämään. Hän oli oikein aavistanut! Vallesmanni ja poliisi ajoivat palatessaan pihaan.
Oliko Santeri nähnyt Oinas-Mattia?
»Ei ole käynyt pitkään aikaan», vastasi Santeri. »Kuinka niin?»
»Olisi vähän asiaa», selitti vallesmanni ja katsoi tarkasti Santeria, mutta pieninkään väre Santerin kasvoissa ei ilmaissut, että hän jotakin tiesi.
Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian laita oli?
Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle… Ei tiennyt, oliko kainulainen ehkä myynyt muille…
»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»
»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai totta.»
Santeri naureskeli ja ihmetteli sitä, ettei hän ollut kuullut.
»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin kiirettä ole…»
Hän liikkui keveästi ja puhui kohteliaalla äänellä.
Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää, kun ei ollut mitään varmuutta.
»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti vallesmanni vielä lähtiessä.
»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista… ruotsalainen nimi se oli», vastasi Santeri arvelematta.
Vallesmanni lähti.
Santeri seisoi kujalla ja katseli heidän menoaan.
»Kiinni olisivat Matin panneet… käsiraudat ja pultit näkyivät olevan reen sevillä.»
Hän painui sisälle, otti ryypyn ja alkoi miettiä, sormillaan pöytään naputellen.
Mutta kun ilta pimeni, läksi hän Lampalle, hiihdellen nyt suksilla alempaa tikkatietä.
Hän oli koko päivän miettinyt ja tehnyt päätöksensä. Ja nyt hän oli
Lampan puheille menossa, miettimisensä tulokset ilmoittaakseen.
Lampan oli syy, että Oinas-Matin oli noin onnettomasti käynyt. Oli kehoittanut Mattia, varomatonta ja tyhmää, yrittämään, vaikka hän, Santeri, oli käskenyt odottaa ja luvannut, että kyllä hyvä tulee… Siten saattoi miehen ansaan, hevosen ja kuorman menettäen… Kuinka kävisi, jos Matti vielä kiinni saataisiin? Siitä alkaisi juttu ja lopulta siihen vedettäisiin hänetkin…
Matti piti saada pois sekä tullimiesten että virkakunnan käsistä! Se olisi heidän kaikkien pelastus! Ja koska patruuna oli syypää siihen, että Matin niin onnettomasti kävi, niin laittakoon rahat ja hopusti, jotta Matti pääsee karkaamaan Amerikkaan…
Sieltä eivät näppäisi miestä ensi tilassa. Ja patruunalla oli kyllä varoja…
Hän oli jo valmiiksi miettinyt Matin karkumatkankin, ettei siitä mitään jälkipuheita tulisi.
Patruuna käveli edestakaisin konttorinsa lattialla, vähän kalpeampana entistään, ja kun Santeri astui sisään ja sanoi hyvää iltaa, tuijotti hän Santeriin aivan kuin ensi kerran näkisi eikä muistanut vastatakaan.
Pelästyksissään näytti patruuna olevan eikä olisi nyt juuri tahtonut
Santeria puhutella.
Kun he pääsivät puheen alkuun, niin patruuna alkoi väitellä vastaan, ettei muka ollut kehoittanut Mattia »luntreijaamaan». Mutta Santeri tiesi sanoa, että Iso-Joonas oli sitä varten käynyt Mattia hakemassakin…
Patruuna koetti vieläkin peitellä asiaa, ettei se tulisi hänen syykseen, mutta Santeri sanoi jyrkästi:
»Tässä ei auta valheet, sillä Matti on itse minulle selittänyt…»
Mutta kun Santeri sitten sanoi, että niin ja niin oli toimitettava, jotta Matti pääsisi pakenemaan Amerikkaan, ja patruunan oli siihen matkarahat annettava, niin silloin Lamppa suuttui, löi nyrkkiä pöytään, ihan Santerin nokan alla, ja sanoi:
»Semmoiselle lorville minä en anna penniäkään…»
»En minä ole käskenyt suoraan tullimiesten syliin…»
Santeri vain naurahti patruunan kiukulle.
»Ottakoot sitten Matin kiinni!» hän sanoi välinpitämättömästi. »Minuun se ei kuulu. Mutta uskon kyllä että huonoa jälkeä alkaa teidän talossanne tulla, jos Matti kiinni joutuu…»
Patruuna tuijotti Santeriin pelästyneenä.
»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän.
»Sitä, mitä sanoin», vastasi Santeri kolkosti ja aikoi lähteä.
Santeri oli osannut arkaan paikkaan. Patruuna tiesi hyvin, että Santeri voisi häntä paljonkin vahingoittaa, jos tahtoisi… ilmoittaisi rajavartijoille, missä hän, Lamppa, säilytti luvattomasti maahan tuotuja tavaroita, voisipa ilmiantaa viinanmyynninkin…
»Elä vielä mene… istu nyt!» kielsi hän Santeria.
Santeri seisahtui ovensuuhun. »Mitäpä siinä on… ottakoot Matin kiinni… vallesmanni ja poliisi kävivät jo hakemassa…»
Santeri yritti taas lähteä.
»Tulehan tänne, Santeri! Ajatellaan vielä asiaa», sanoi patruuna, ja hänen äänensä oli muuttunut veljelliseksi.
He menivät konttorin viereiseen huoneeseen ja panivat oven lukkoon.
Kun Santeri puolen yön aikaan hiihteli takaisin kotiinsa, oli hänellä povitaskussaan matkarahat Oinas-Matin Amerikkaan matkaamista varten.
IV
Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.
Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas, että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että Lamppa oli antanut rahat.
Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.
Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.
Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.
Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin. Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista. Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.
Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa. Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen, eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut, mille isompi, mille pienempi.
Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle, ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.
Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri. Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia. Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan Oinas-Mattia… ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.
Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo, Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli, hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.
Näin patruuna ja Santeri arvelivat.
* * * * *
Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun. Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia» vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen…
Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti pihalle.
Saalkreeni pullahti heti portaille, ja vaikka olikin pimeä, tunsi hän
Jussin.
»Mitä sinä nyt olet täällä nuuskimassa?» sanoi hän karskisti Jussille.
Jussi tekeytyi surkeaksi ja kuiskasi Saalkreenin korvaan:
»Nyt teille sopisi, jos tahtoisitte…»
Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja hävyttömälle…
»Ja sitäkö varten sinä olet tänne tullut?» kysyi Saalkreeni tuimasti.
Jussi vakuutti niin olevan.
Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla valheen kengillä liikkeellä!»
Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja äänikin kuului kuin tynnyristä.
He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.
Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun
Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:
»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme… ja varjelkoon sinua, jos valehtelet…»
Sitähän Jussi juuri oli toivonutkin, että hänet otettaisiin mukaan.
»Uskallan minä lähteä… epäilemättä tänä yönä tuovat poikki…
Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa… ja hommassa oli jo iltahämyssä
Santeri ollut…»
Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko, tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita koko kuorma… Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat…
Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä kuormaa… ja kalliita tavaroita… ja hyvät hevoset siihen…
Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin.
Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.
Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat… Tiesi senkin, että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina…
Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi…
»Santeri epäilemättä tappaisi minut… siksi sydämetön hän on ja julma.»
Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.
Ja nyt he kaikki uskoivat Jussin puhuvan täyttä totta ja olivat hyvillään.
Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat, — ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli kuullut kylällä puhuttavan.
Ja sikaaria poltellen he juttelivat myöhään iltaan.
* * * * *
Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea, ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet, että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon, vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin muualle…
»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi. »Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»
Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä vainioladosta.
Jussi puhui siis totta.
Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.
Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia. Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi, seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili, että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle, köyhälle miehelle… kun nyt niin ison saaliin saisivat… neljä kuormaa ja kalliita tavaroita… nisujauhojakin kuorman…
Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.
»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle latoa.
Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.
»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa katsoi kelloansa.
»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.
»Niin… jos tulevat… Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni
Jussille.
»Kyllä tulevat… St!… Mikä se oli?»
Kaikki kuuntelivat.
Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.
»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.
Saattaa hyvinkin olla… Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle», arveli Jussikin.
Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.
»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.
Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.
Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on… niin uskon…»
Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun se pakkasessa liitteissään rääkyi…
Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi…
Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli tuossa juuri tulossa ladon nurkalle…
Silloin Jussi rykäisi.
»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.
Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.
Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.
»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko valetta?»
»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili
Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.
»Odottakaa hetkinen… kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!» kehoitteli Jussi.
Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.
»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.
Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut Jussikaan tuntevansa.
Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä, mutta Fynke kielsi, ettei vielä…
Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.
»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»… selitti
Jussi.
»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.
Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi…
Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä suksenlatua noudattamatta.
Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen, ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.
He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.
Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä ladolta ja jotakin näkyäkin.
Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä…
He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan olivat jääneet Jönssonin suksista.
Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä tänne asti.
Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten luo.
»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.
»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»
»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.
Sen pitemmälle he eivät keskustelleet, vaan lähtivät pyrynä hiihtämään
Lampalle.
Mutta kun he pääsivät pihalle, ei siellä liikkunut ketään. Talo oli aivan pimeänä ja kaikki ovet kiinni. Näytti siltä, että Lampalla nukuttiin niinkuin rauhallisessa talossa ainakin.
»Mitä tämä merkitsee?» puuskui Saalkreeni. »Onkohan se lurjus ja heittiö Joonas kotona?»
»Niin… se olisi hyvä tietää», sanoivat toisetkin, mutta kaikkien hämmästys näytti olevan suuri.
He menivät pirtin puolelle, missä tiesivät Joonaan nukkuvan. Takoivat oveen ja ikkunoihin ja pyysivät päästä sisälle.
Pitkän ajan perästä kuului sisältä liikettä ja ovien aukomista ja kolinaa. Joonas ilmestyi alushousuillaan ovelle ja kirosi kysyen, kutka siellä semmoista meteliä pitivät.
»Me täällä olemme», vastasi Saalkreeni kaikkien puolesta.
»Mitä on asiaa?» liuskasi Joonas kiukkuiselta äänellä.
Niin, mitä heillä olikaan asiaa!
Ei ollutkaan selvillä, mitä sanoisi, kun tapasivat Joonaan yösijalta.
Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:
»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä…»
He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.
Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!
Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!
Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä puijannut…
Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä kuin toiset.
Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi, että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon tavarat ensiksi kätkettäisiin.
Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin Suomen puolella.
Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran, joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat kääntäneet…
He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat taipaleen päässä.
Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut yhtään jälkeäkään.
Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.
Kenen syy tämä oli?
Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.
Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.
V
Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon mukaan Käkisaareen.
Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai!
Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.
Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää penkoivat.
Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät. Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.
Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille, jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä suorittamatta livahtaa rajan yli.
Heistäkin alkoi nyt tullimiehillä olla kova vaarinpito.
Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime »luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta. Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset kilisivät ja tiu'ut soivat.
Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.
»Mitäs herroille kuuluu?» kysyi Santeri, kun pani hevostaan kiinni.
»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi… jos toistenkin näkisimme!» vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen, että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.
»Se on oikein! Katselkaa tarkoin!» kehoitti Santeri ja naurahti.
Saalkreenin silmät iskivät tulta, mutta mitäpä hän Santerille mahtoi!
Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.
Samassa hän myös näki Joonaan, joka heinähäkin päällä köllöttäen ajoi pihaan.
Hän meni konttoriin. Leveästi nauraen patruuna otti vieraansa vastaan.
»Jopa oli hyvä, että tulit… jopa oli hyvä…» hoki hän. »Tulit kuin kutsuttu… Käy istumaan… pane sikaari palamaan… riisu turkki yltäsi…»
Erinomaisen hyvällä tuulella nyt patruuna olikin. Kaikki oli onnistunut niin kovin hyvin.
»Ja ajattele, etteivät ne pöllöt, vaikka tässä pyörivät yöt päivät, ole kertaakaan hoksanneet mennä rautakrasseillaan sysimään heinähäkkiä», puheli hän hyvillään.
Ja kertoi lisäksi, että Joonas oli vähän kerrallaan saanut kuljetetuksi kaikki tavarat Kortesuon ladosta kotia. Heinähäkkiin oli pohjalle latonut tavaraa, niinkuin Santeri oli neuvonut, ja heiniä alle, päälle ja laidoille… Osa tavaroista oli jo saatu viedyksi Ylikainuulle, mutta lisää tarvitsisi… Markkinat olivat pian tulossa.
Ja senvuoksi olikin hyvä, että Santeri tuli neuvottelemaan, kuinka nyt alettaisiin menetellä.
Sen Santeri oli tiennytkin ja miettinyt jo valmiiksi.
Ja nyt hän kertoi patruunalle uusimmasta aiheestaan.
Patruuna kuunteli ja lasketteli väliin pitkiä nauruja. Jopa oli viisas ja kavala mies tuo Santeri! Mistä hemmetistä se aina hoksasikin!
Santeri selitti moneen kertaan, kuinka Joonaan piti menetellä. Hän itse kyllä huolehtisi, että tavarat saataisiin joen poikki.
»Kyllä, kyllä… Jäveln anamma… jäveln anamma!» nauroi ja ihmetteli patruuna Santerin rohkeutta.
Kauan ei Santeri tällä kertaa viipynyt Lampassa. Ja kun hän lähti, oli hänellä molemmat povet pullollaan, mitä lie ollutkaan…
Fynke näkyi kävelevän vieläkin pihalla, mutta muita tullimiehiä Santeri ei havainnut.
Kun hän palasi kotiinsa, oli sinne saapunut vieraita.
Vaaralan kylän Alaniemen sukulaisisäntä oli toinen ja alatorniolainen hevossaksa Miukin Matti toinen. Kummallakin oli kaksi hevosta, ja Santeri älysi heti, minne heillä oli matka, kun pihalla kuuli rengiltä, keitä vieraat olivat. Ylikainuun markkinoille tietenkin.
Emäntä oli jo laittamassa vieraille päivällistä.
Santeri toivotti vieraat tervetulleiksi taloon, ja kun oli maisteltu muutamia väkeviä punssikuppeja, menivät talliin katsomaan hevosia.
Vieraat olivat päässeet hyvälle puhetuulelle, ja Miukin Matti rähisi ja kiitteli hevosiaan kuin olisi jo ollut markkinapaikalla. Alaniemen isäntäkin kiitteli hevosiaan, mutta ei rähissyt niin paljon kuin Matti.
Hyviä, lihavia ja uljaita hevosia ne olivat. Santeri kehui hevosta minkä kerkisi.
Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla, alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi tullia maksaa.
»Ajakaa menemään vain»! kehoitti Santeri.
»Mitä helvettiä… suoraan tullihurttain suuhunko?» kivahti Miukin
Matti.
»Niinpä tietenkin», nauroi Santeri.
»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin, joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.
Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.
Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi, kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa pettänyt tullihurttia.
Santeri kielsi kaikki. Ei sanonut olleensa niillä maillakaan.
Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita. Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.
»Vai semmoista kuuluu», arveli Santeri.
Illempänä he maistelivat yhä enemmän. Sillä molemmat vieraat, sekä Alaniemen isäntä että Miukin Matti, olivat persoja viinalle, varsinkin kun saivat juoda ilmaiseksi. Ja miksei olisi juotu, kun oltiin hyvässä talossa, jossa isäntä tarjosi, ja hevoset olivat lämpimässä tallissa.
Silloin he alkoivat esitellä Santerille, eikö hän hommaisi heidän hevosiaan poikki rajan… Nyt varsinkin, kun Santerilla ei itsellään ollut myymähevosia eikä aikomusta tänä talvena markkinoillekaan lähteä.
»Huomenna saadaan asiasta puhella», lupaili Santeri.
Illalla myöhään molemmat vieraat nukkuivat. Miukin Matti ei päässyt sänkyynkään, vaikka oli tehty vuode, vaan nukkui ovensuuhun turkkinsa päälle. Alaniemen isäntä retkotti sängyssä, vaatteet yllään.
— Kauniita markkinamiehiä! — tuumi Santeri nauraen, kun katseli väsyneitä vieraitaan.
Mutta Santeri tiesi entisestä kokemuksesta, etteivät nämä vieraat pitäneet kiirettä talosta lähteäkseen, kun hevoset olivat tallissa ja heillä itsellään hyvä olo. Kainuun markkinatkaan eivät vielä hoputtaneet. Tässähän ne voisivat makailla ja syödä monta päivää, varsinkin kun tiesivät hänellä olevan viinan viljaa… Kalliiksi niitä tuli ruokkia… neljää hevosta ja kahta miestä. Pois ne piti toimittaa!
Sitäpaitsi hänellä oli omia hommia joka yöksi markkinoihin asti! Tässä ei joutaisi muuta tekemään kuin jaarittelemaan kaiket päivät!
Hän jätti vieraansa nukkumaan ja meni talliin.
Ranta-Jussi hommaili siellä niinkuin isäntä oli käskenyt. Vieraitten hevoset seisoivat vierekkäin, ja talon hevoset olivat toisella seinällä.
Ranta-Jussi oli tehnyt, niinkuin isäntä oli käskenyt. Jokaiselta hevoselta hän oli leikannut hännät lyhyiksi.
Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin, toiset kiinni reslain perään!»
Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja pian he olivat valmiit lähtemään.
Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.
Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa matkaansa Kainuuseen.
Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.
Hänen piti tässä olla apuna.
Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään…
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Otappa tuosta vahvistukseksi ryyppy!»
Ja hän tarjosi Liisalle pulloa.
»Tule sitten huomenillalla!» kuiskasi hän Liisalle.
Yöllä oli pakkanen. Santeri istuutui etumaiseen reslaan, jonka valjaissa oli Miukin Matin toinen hevonen, juoksijatamma, ja toinen, vankka ruuna, oli köytetty marhaminnasta reslan perään. Ranta-Jussi ajoi Alaniemen isännän hevosia, jotka olivat lihavan kiiltäviä ja kookkaita ruunia molemmat.
Virkut hevoset porhalsivat pyrynä jäälle ja sitten kiivasta vauhtia poikki joen pitkin viitoitettua tietä Lampalle.
Joonas seisoi portailla ja huusi, kun Santeri ajoi ohitse:
»Antakaa mennä vain! Selvä on tie!»
Ja vielä Jussillekin, joka tuli vähän jälempänä, hän huusi:
»Anna mennä perässä!»
Hän seisoi portailla niin kauan kuin kuuli kavioiden kopsetta, ja meni sitten sisälle, arvaten, että Santeri ja Jussi olivat jo Kainuuseen menevällä tiellä ja ettei siellä ollut pelkoa tullimiehistä.
Aamupuolella yötä Santeri ja Ranta-Jussi palasivat suksilla, jotka lähtiessä olivat ottaneet mukaansa.
* * * * *
Aamulla varhain olivat talon vieraatkin taas pystyssä.
Santeri vielä kiusoitteli vähän kumpaakin, ennenkuin sanoi, mitä oli yöllä hommaillut sillä aikaa kun toimet nukkuivat.
Molemmat vieraat pelästyivät ensin pahasti, näkivät pilttuut tyhjinä tallissa ja surkuttelivat, että taas piti juoda itsensä niin sikahumalaan…
Mutta pian he nyt tointuivat kohmelostaan. Ja niin tuli kiire kummallekin, että aamuhämyssä jo lähtivät kävellen Ruotsin puolelle ja alkoivat yhtä kyytiä painua Kainuuseen päin siihen taloon, johon Santeri oli yöllä vienyt heidän hevosensa.
Santeri katseli heidän menoaan ja arveli kujalla itsekseen:
— Hyvin näppärästipä näistä vieraista päästiinkin!
Ja hän naurahti keksinnölleen.
Koko päivän hän sitten oli kovassa puuhassa. Kun emäntä hänelle jotakin sanoi, ärähti hän heti kärsimättömästi. Hän ei sietänyt enää vaimoaan, jonka tapana oli lakkaamatta itkeskellä ja haikealla äänellä varoitella miestään, ennustaen kaikenlaista. Tänään emäntä olikin ollut tavallista itkuisempi, arvatenkin vierasten vuoksi ja siitä, että talossa oli viljemmälti liikuteltu viinoja. Nyt hän muistutti Santerille Oinas-Mattiakin — sitä ei ollut ennen tehnyt. Mutta kiivaan ja tylyn vastauksen hän sai Santerilta.
Iltapimeässä ilmaantui taas Ranta-Jussikin Palomäkeen. Jussi pysytteli useimmiten ulkosalla, tallissa ja navetan puolella, sillä emäntä ei kärsinyt häntä, kun tiesi Jussinkin aina vähän väliä olevan salakuljetushommissa.
Mutta Santeri näkyi nyt olevan omassa huoneessaan, ja Jussi hiipi sinne.
Mitä lie ollut papereita ja laskuja tarkastamassa, mutta syvissä mietteissä hän oli. Jussin tultua hän kokosi kaikki yhteen pinkkaan ja pisti pöytälaatikkoon.
Ja nyt hän alkoi selittää Jussille, mitä oli miettinyt ja miten nyt alettaisiin vetää tullimiehiä nenästä.
Käkisaaren kautta, Rantalan ladon ohi, piti ajaa. Sitä tietä eivät tullimiehet nyt, kun markkinain aika lähestyi, joutaneet öisin vartioimaan. Sitten noustaisiin maihin Lehmikankaalle, josta Kortesuolle kääntyvää tietä pitkin ajettaisiin Lampan ladoille asti. Kuormat purettaisiin sinne. Joonas saisi heinähäkissä toimittaa osan kotiin, mutta suurempi osa olisikin vietävä markkinoille.
Mutta jottei syntyisi mitään suurempaa rähinää tai liikettä, oli Santeri päättänyt olla ottamatta ketään vierasta poikki viemään… yksin vain oriilla ajaisi… Siitä olisi sitäpaitsi se hyöty, ettei tarvitsisi apureille maksaa palkkaa, sillä ne olivat vaativia semmoisissa hommissa… Vain Jussin kanssa kahden ja Iso-Liisa kolmantena. Jussin tulisi oleskella Rantalan ladossa Käkisaaressa. Siellä hänen oli pidettävä silmät auki, ja kun alkaisi kuulua, että Santeri jo oli tulossa, silloin piti kaksi kertaa helistää suurta, rautapeltistä lehmänkelloa. Se olisi merkkinä, että sopi tulla…
»Mutta jopa sinä hoksaat!» ihmetteli Jussi, kun kuuli Santerin tuumat.
Iso-Liisa olisi miehenvaatteissa Ruotsin puolella, hiihtäen Lehmikankaan, maantien ja Kortesuon tienhaaran väliä edestakaisin. Jos tullimiehet silloin sattuisivat sinne päin, jolloin kello soi (sillä Iso-Liisa kuulisi kyllä kellonsoiton Lehmikankaalle yhtä hyvin kuin Santerikin suomenpuoliselle rannalle), tulisi Liisan hiihtää vastaan, jotta Santeri tietäisi kääntyä takaisin.
»Hyvin on mietitty!» vakuutti Jussi. »Kovin hyvin!»
Kaikki oli jo valmiin?. Liisakin oli jo mennyt paikoilleen Ruotsin puolelle. Nyt saisi Jussi lähteä.
He menivät ulos, ja Santeri antoi tallista Jussille rautapeltisen lehmänkellon, joka kesäisin kuului kaukaisista kiveliöistä asti. Jussi köytti kellon vyölleen, kun ensin oli täyttänyt sen heinillä, ettei se kalisisi, ja niin hän lähti hiihtämään Käkisaarta kohden.
Santeri aikoi lähteä tuntia myöhemmin.