Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen, että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.
Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut, kuinka oli monen muun käynyt… Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin…
Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät, kuinka heitä oli puijattu monena talvena!
Hyvä oli Santeri ollut häntäkin kohtaan.
Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina… Nytkin pisti pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi… Rentoa ja mukavaa oli ollut hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään, yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä joka päivä…
Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan ladolle.
Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta. Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.
Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut hiihtämistä mistään päin… Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä maantietä ja Lehmikangasta…
Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain kitinää Suomen puolelta päin… Hän arvasi, että Santeri oli jo tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin säpsähti.
Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi… ei muuta joutanut.
Vain silmänräpäyksen ajan hevonen oli näkyvissä. Sitten se katosi saarelle ja uudestaan jäälle Lehmikangasta kohden. Jussi kuuli vain, että oriilla oli tulinen vauhti, että reki hyppeli perässä, vaikka paino oli raskas.
Jussi kiipesi takaisin latoon, ja nyt hän kaivoi povestaan esille pullon ja otti ryypyn.
Mutta pitkää aikaa hänen ei tarvinnut odottaa, ennenkuin kuuli hevosen tulevan takaisin Ruotsin puolelta. Tavattoman nopeasti oli Santeri ehtinyt käydä Kortesuolla! Mutta ihmekös, kun ajaa niin vimmatusti ja Joonas on siellä vastaanottamassa!
Ladon luona Santeri pysähdytti hevosensa ja virkkoi Jussille nopeasti:
»Pidä silmät ja korvat auki! Minä käyn vielä toisen kerran!»
Ja samassa hän tempasi ohjista, niin että ori karkasi hurjaan juoksuun.
Jussi jäi vartioimaan. Nyt hän käveli ympäri latoa ja nousi joskus kinoksen nokkaan kuuntelemaan. Pakkanen oli kova, ja tähdet valaisivat yötä. Ei mistään päin näkynyt tulia, eikä korva enää eroittanut matkamiestenkään ääniä tieltä. Kylmä ei lainkaan ahdistanut Jussia. Hänellä olikin jalassa hyvät lapinkengät ja yllä monta villapaitaa ja puseroa; turkki tosin oli lyhyt ja sen villa kulunut.
Jo kuului Santeri tulevan toista kertaa ja vimmattua vauhtia nytkin.
Jussi helisti kelloaan, kuten ennenkin.
Santerilla oli nyt korkea kuorma, korkeampi kuin ensi kerralla, niin että hän näytti itse istuvan kuin katon harjalla. Ja ori porhalsi niin, että vain vilahdukselta ehtivät nähdä.
»Hei!» huusi Santeri ladon kohdalla.
»Hei!» vastasi Jussi ladon edestä.
Ja niin kuorma katosi taas näkyvistä kuin Sirkan Mikko vallesmannia piiloon.
Kumma, että Santeri pysyikään noin korkean kuorman päällä, kun ori lennätti tuommoista vauhtia! ihmetteli Jussi.
Mutta nyt hän kiipesi taas latoon ja otti kaksi ryyppyä, molemmat pitkänlaisia. Hän koetti arvata, mikä aika yöstä jo oli kulumassa, tarkasteli taivaan tähtiä ja päätteli, että aamupuoli yötä jo oli. Tuskin Santeri enää kolinatta kertaa ehtisi, jos uskaltaisikin Ja voivathan tullimiehet aamupuolella olla liikkeellä…
Niin hän mietiskeli ja siinä toivossa, ettei Santeri enää kolmatta kertaa yrittäisi, hän joi pullonsa tyhjäksi ja hyräili huvikseen.
Santeri ei viipynyt tälläkään kertaa kauan. Mutta nyt hän tuntui ajavan pikkuhölkkää, ja kun hän tuli lähemmäksi, huomasi Jussi, että reessä istui kaksi henkeä.
Ladon kohdalla Santeri pysähdytti ja käski Jussin suksineen tulla rekeen.
Iso-Liisa istui mahdottoman pitkävillainen naapukka päässä ja turkki yllään Santerin vieressä reslan perässä.
»Istu sinä kuskipukille!» käski Santeri Jussia.
Jussi pisti suksensa reslaan ja hyppäsi seville.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Jussi.
»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten
Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.
»Niinpä tietenkin», vastasi siihen Jussi. Hän alkoi jo humaltua.
Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.
* * * * *
Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet, vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee… Muita eläimiä siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.
Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.
Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi, että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla, kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat kuulemaan.
Mutta monta pääsi menemään tullia maksamatta, ja kun kerran oltiin Kainuussa, niin siellä kyllä tultiin miehissä toimeen. Suomalaiset myyjät hankkivat jonkun taatun ruotsalaisen kauppaamaan hevosiaan ikäänkuin omiansa. Ja hyvin kaupat kävivät.
Santeri oli saanut tietää, että myös Miukin Matti ja Alaniemen isäntä jo olivat myyneet hevosensa, eikä heilläkään ollut tullimiehistä tullut haittaa.
Hurinaa ja ajamista oli koko markkinain aika Tornionjoen varrellakin, ja ihmisiä oli paljon liikkeellä.
Lampassa oli tulinen kiire. Mutta aina joka päivä oli siinä pihalla ja ympäristöllä joku tullimiehistäkin vaanimassa.
Ja lisäksi olivat epäluulot nyt kohdistuneet heinähäkkiin. Joka kerta, kun Joonas tuli heiniä noutamasta, sysivät tullimiehet rautakrassilla heinähäkkiin poikki ja pitkin, mutta onneksi ei niillä kerroilla sattunut mitään olemaan, kun Joonas ei silloin palannutkaan Kortesuolta, vaan vainioladolta.
Mutta erään kerran, — silloin Santeri oli jo kavaltanut kaikki tavarat Kortesuon latoihin ja markkinakiire oli parhaillaan, — Joonas uskalsi mennä Kortesuolle, ja kun oli tarve ja patruuna hätäili, pani hän häkkiinsä kaksi ruisjauhosäkkiä ja ajoi sitten kartanoon. Tullimiehiäkään ei ollut silloin näkynyt koko päivänä, mutta sattuivat juuri tulemaan toisesta kujasta, kun Joonas toisesta ajoi kuormineen pihaan.
Fynke meni heti sysimään häkkiä…
Patruuna katseli konttorin ikkunasta, hätäili, kirosi ja silmäsi ympärilleen, ikäänkuin apua hakien.
Jopa tuli Jönssonkin tunnustelemaan, Saalkreeni ei ollut mukana.
Joonas yritti ajaa tallin eteen, mutta tullimiehet komensivat purkamaan kuorman.
Silloin patruuna riensi portaille ja huusi, että heidän piti antaa rengin olla rauhassa.
Mutta tullimiehet purkivat heinät maahan ja niin ilmestyi kaksi sadan kilon jauhosäkkiä häkin pohjalta.
Tämä oli tapahtunut pari tuntia ennen kuin Santeri saapui Lampalle. Nyt oli patruuna juuri kertomassa Santerille, kuinka ohraisesti oli käynyt ja mitä oli viety, vaikkei rakkareilla ollut mitään todistusta, että jauhot oli tuotu Suomen puolelta.
Santeri kuunteli ääneti loppuun asti ja kysyi sitten:
»Omistitteko säkit ja sanoitte, että ne ovat teidän?»
»Joonas oli sanonut, ettei hän tiedä, kenen ne säkit ovat, mutta minulta ei ole kysyttykään.»
»Sepä oli hyvä… Vahinko ei ole suuren suuri eikä teitä voi sakottaakaan, kun ette ole tunnustanut jauhoja omiksenne.»
»Höhöhöhö… Joonas saa vastata koko asiasta», sanoi patruuna päästäen rehevän naurun.
Samassa tulivat tullimiehet konttoriin.
Patruuna kirosi ruotsiksi, mutta Santeri istui vakavana paikallaan.
Ensi kertaa pitkästä ajasta tullimiehet nyt kävivät Lampan konttorissa.
He tahtoivat tietää, olivatko äsken takavarikkoon otetut jauhot patruunan.
»Minun ne eivät ole, minä en tiedä koko asiasta… Iso-Joonas niistä vastaa», kivahti patruuna.
»Mutta ne on tullitta tuotu yli rajan», sanoi Saalkreeni, joka johti puhetta.
»Jaa, minä en tiedä mitään, eikä minulla ole niiden kanssa mitään tekemistä…»
»Siitä tulee kysymys!» sanoi Saalkreeni.
Patruuna käveli tuimana edestakaisin ja silmäili rumasti tullimiehiin.
»Mistä te tiedätte, että ne jauhosäkit on Suomesta tuotu?» kysyi hän.
»Me arvaamme!» vastasi Saalkreeni.
Silloin patruuna suuttui ja karjaisi: »Ulos minun huoneestani… ja hyvin pian!»
Tullimiehet lähtivät, mutta ehtivät lisätä, että vielä tavattaisiin.
Patruuna ja Santeri jäivät kahden kesken miettimään asiaa. Monta tuntia he istuivat ja puhelivat.
* * * * *
Santeri oli patruunalle sanonut, että nyt piti koettaa saada tullimiesten huomio kääntymään toisaalle, sillä he voivat alkaa vainuta, että tavaraa oli tuotu enempikin. Joonaan piti käydä heinässä, mutta Käkisaaressa, jossa Lampalla myöskin oli niitty. Sillä selvää oli, että he nyt alkaisivat jotakin arvella, eikä ollut yrittämistäkään ensi päivinä uudestaan käydä Kortesuolla. Ja Joonaan tuli kulkea tikkatietä, jotta ilmeisesti näkyi tulevan Suomen puolelta.
Joonas oli liikkeellä joka päivä; väliin oli kuormana halkoja, koska patruunalla oli Suomenkin puolella maatila, ja väliin taas heinähäkkejä. Santeri hommasi kaikki, ja jotta asia saisi suuremman merkityksen, hiihteli Santeri aina vähää ennen Lampalle, muka vartioimaan, ennenkun Joonas tuli joen poikki.
Joka kuorman tullimiehet penkoivat, mutta turhaan.
He eivät silti lakanneet vakoilemasta loitompaa. Kaikki lähitienoon heinäladot ja riihet he tarkastivat. Sillä heille oli selvinnyt, että jossakin Santerilla kaiketi oli varasto, josta Joonas oli jauhosäkit kuljettanut.
Mutta sitä he eivät löytäneet, kun eivät arvanneet hiihtää Kortesuolle.
Ja vaikka he yrittivät parastaan, onnistui Santerin sittenkin Rämä-Heikin avustamana viedä useita kuormia Kortesuon ladoista Ylikainuuseen. Sillä aikaa kun tullimiehet penkoivat Lampan pihalla Joonaksen kuormia, kiirehti Santeri suksilla Kortesuolle. Sinne oli sitä ennen Rämä-Heikki mennyt hevosella. Mutta pienissä erissä täytyi yrittää, sillä tullimiehet tutkivat kuormia Ruotsinkin puolella.
Kerran olivat Jafetin kylän tullimiehet olleet Kortesuon tienhaarassa, kun Rämä-Heikki Lehmikankaan kautta yritti Kortesuolle, mutta ehti onneksi kääntää hevosen Lampalle päin. Tullimiehet tunsivat Palomäen oriin ja Rämä-Heikin ja arvasivat, ettei Heikki ollut huvin vuoksi liikkeellä.
VI
Kului pari viikkoa. Ylikainuun markkinoilta oli palattu ja koko markkinahumu tauonnut.
Rajan yli kulkeminen oli vähentynyt niin, että Palomäen—Lampan tikkatie oli pyryjen perästä päivän kaksi melkein ummessa.
Eräänä pyryisenä aamuna ajaa huristi Iso-Joonas Lampan juoksijatammalla Palomäkeen. Santeri oli ehtinyt nousta vuoteelta ja aikoi juuri mennä talliin, kun Joonas saapui pihaan.
Nyt oli piru irti!
Tullimiehet olivat osanneet Kortesuolle ja ottaneet kaikki takavarikkoon! Koko yön he olivat siellä puuhanneet, ja nyt olivat kaikki tavarat tullimiesten hallussa!
Varhain tänä aamuna, kun patruuna vielä oli vuoteessa, he olivat käyneet ilmoittamassa, että Lampan ladoista Kortesuolta oli otettu niin ja niin paljon tavaraa. Tunnustiko patruuna ne omikseen?
Patruuna oli kironnut kuin ukkonen ja Joonaan mukana lähettänyt tullimiehille terveiset, että heidän piti kiireesti korjata luunsa hänen kartanoltaan…
Mutta sitten hän oli heti käskenyt valjastaa hevosen ja lähteä
Palomäkeen Santeria noutamaan.
Niin kertoi Joonas, nenänpää valkeana.
Kirjavaksi meni Santerinkin naama, ja silmiin tuli pirullinen ilme.
Samassa hän laski suustaan pitkän kirouksen.
Hän kävi pirtissä, sieppasi pikkuturkin ylleen, ja he lähtivät yhdessä täyttä juoksua ajamaan Lampalle.
* * * * *
Vasta illalla Santeri palasi Lampaita tavallista kiihtyneempänä. Oliko tehty takavarikko häneen niin vaikuttanut vai oliko hän maistellut väkeviä liiemmälti? Kiirettä hänellä oli, ja hän hommasi kuin tuli olisi jalkain alla. Kävi kylälläkin ja tuli yksin takaisin.
Kerran emäntä yritti häntä puhutella, mutta ei saanut yhtään oikeaa vastausta.
Illempänä Santeri katosi kotoaan. Ei ottanut hevosta eikä suksiakaan.
Mutta kun hän oli kävellyt maantielle asti, odotti häntä siinä kaksi hevosta, joilla oli tyhjät reslat perässä ja mies kummassakin lakki silmillä istumassa. Santeri hyppäsi ensimmäiseen rekeen, ja he läksivät ajamaan täyttä juoksua alaspäin.
Kun he pääsivät kylän päähän, liittyi heihin kolme hevosta erään mökin pihalta ja niin he jatkoivat matkaa peräkkäin, mies kussakin reslassa, paitsi ensimmäisessä kaksi, Santeri toisena.
Kun oli ehditty kylän ohitse, pysähdyttiin taipaleella, ja Santeri tarjosi kaikille pitkät ryypyt ja maistoi itsekin vastoin tapaansa runsaanlaisesti.
Ja taas he lähtivät ajamaan, nyt nopeampaa vauhtia.
Santerilla oli rohkea tuuma, johon hän oli saanut avukseen vankkoja miehiä. Kaikki hänen kumppaninsa olivat tullikavaltajia; silloin tällöin he tulivat avustamaan sekä Santeria että muitakin, jotka harjoittivat tätä ammattia runsaammin. Mutta tämmöiseen retkeen ei heistä vielä moni ollut ottanut osaa, sillä nyt olikin erinomaista tekeillä.
Tullimiehet olivat näet samana iltana aikeissa lähteä viemään takavarikkoon ottamiaan tavaroita, joita oli viisi hevoskuormaa, Haaparannan tullikamariin. Santeri oli ottanut siitä selon ja tiesi, että Saalkreeni ja Jönsson lähtisivät kahden kuljettamaan.
Ja näin hän oli miettinyt:
Hän hankkii entisiä apureitaan mukaan, ja he ajavat ensin Suomen puolta ja sitten Kolukankaan kohdalla poikki Ruotsin puolelle Järvirannalle. Siinä on pitkä, taloton ja metsäinen taival. Siinä he odottavat, ja kun tullimiehet tulevat, ryöstetään heiltä kaikki kuormat ja ajetaan takaisin Suomen puolelle.
Niin hän oli miettinyt ja laskenut, että tullimiehet, jos levähtävätkin Jafetin kestikievarissa hetkisen, puolen yön jälkeen ovat Järvirannan taipaleella. Siksi ajaksi piti sinne ehtiä. Heitä oli kuusi miestä tässä joukossa, ja kaksi hiihti Ruotsin puolta, nimittäin Rämä-Heikki ja Iso-Joonas. Heidän tehtäväkseen oli Santeri määrännyt hiihtää tullimiesten perässä niin kaukana ja varovasti, etteivät Saalkreeni ja Jönsson saisi heistä vihiä. Mutta Järvirannan taipaleella heidän tuli hiihtää hyvin likellä, ihan perässä, ollakseen apuna kuormia ryöstämässä, kun hän, Santeri, miehineen tulisi vastaan.
Santeri selitti miehilleen, kuinka piti menetellä. Tullimiehet otettaisiin kiinni, ja toiset pidättäisivät heitä kinoksessa sillä aikaa, kun toiset nostaisivat tavaroita omiin resloihin. Tullimiesten hevoset ajettaisiin menemään tyhjin rein eteenpäin, ja vasta sitten, kun omat kuormat olisivat reilassa ja toiset jo menossa, laskettaisiin tullimiehet irti… ja kaikin sitten he ajaisivat jäälle ja Kalliosaaren luo Suomen puolelle. Kalliosaaren törmän alle purettaisiin kuormat ja palattaisiin heinäteitä Käkisaaren kautta.
Santerin suunnitelmaa pitivät kaikki miehet viisaana ja parhaana. Ja rohkeasti he aikoivat yrittää ja, jos niin tarvittaisiin, vähän kepittääkin tullimiehiä, sillä kaikilla oli entistä kaunaa heitä kohtaan.
Isolan Antti ja Taavolan Kalle, jotka olivat vankimpia joukossa, ehdottivat, että he ottaisivat toinen Saalkreenin, toinen Jönssonin hoitaakseen. Toiset hommatkoot, että kuormat vaihtuvat omiin resloihin.
Ja niin keskustellen he ajelivat eteenpäin ja ryyppäsivät väliin, sillä
Santeri oli toimittanut runsaasti eväitä mukaan.
Yö oli pimeä ja taivas pilvessä.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt Kolukankaan kylässä liikkeellä, kun siitä läpi ajettiin Ruotsin puolelle.
Pian he saapuivat Järvirannalle, ja kun oli noustu maantielle ja päästy talottomalle taipaleelle, annettiin hevosten kävellä. Hetkisen kuljettuaan he pysähdyttivät hevoset, kuuntelivat ja ottivat hyviä ryyppyjä.
Santeri neuvoi ja rohkaisi miehiään. Kaikkien piti olla hiljaa, ja ääntä päästämättä piti kaiken tapahtua, sillä tässä oli pääasiana se, ettei heistä ketään tunnettaisi. Lyödä ei saanut, ellei ihan ollut pakko, mutta sitä piti välttää, ettei hengenlähtöpaikalle osuisi.
Heillä oli reissään sylen pituisia aisankappaleita, joita he aikoivat käyttää aseinaan. Kaikki olivat jo ryypänneet sen verran, että olivat rohkeimmillaan, parhaassa nousuviinassa. Juuri kun taas pullo kulki miehestä mieheen, alkoi tien mutkan takaa kuulua aisatiu'un ääntä…
He menivät kukin rekeensä, Santeri ja Taavolan Kalle istuen ensimmäisessä reessä ja ajaen vähän edellä toisista.
Oli pimeä, mutta Santeri tunsi Saalkreenin, joka istui ensiksi vastaantulevan hevosen reessä kuorman päällä… He ajoivat sen ja vielä toisenkin hevosen ohitse, jolla ei ollut ajajaa.
Silloin Santeri hyppäsi seisaalle ja kiljaisi. Se oli merkki toisille.
Takaapäin alkoi kuulua kauheaa kiroilemista, seassa revolverinlaukauskin… ja edestäpäin julman äreä miehen ääni…
Taavolan Kalle riensi sinne, missä Iso-Joonas ja Rämä-Heikki tappelivat
Jönssonin kanssa… Santeri tuli perässä, mutta kun Iso-Joonas ja
Rämä-Heikki alkoivat nostella jauhosäkkejä reistä toisiin, pääsi
Jönsson irti Taavolan Kallelta ja tarttui Santeriin kiinni avonaisesta
turkinrinnuksesta, nykäisten Santerin kuin kuivan rievun kinokseen.
Sillä aikaa sai Taavolan Kalle reestä aisankappaleen ja iski sillä Jönssonin päätä kohti, mutta toinen ehti väistää ja isku putosi raskaasti reenperää vasten. Santeri ehti kinoksesta pystyyn ja karjaisi:
»Lyökää lujemmin, pojat!»
Mutta silloin oli Taavolan Kalle jo saanut Jönssonin alleen tiepuoleen, ja Joonas ja Rämä-Heikki nostelivat kuin riivatut säkkejä, keskenään supattaen.
Takaapäin kuului silloin hätäinen ääni:
»Ajakaa menemään! Ihmisiä tulee!»
Santeri ja Taavolan Kalle hyppäsivät oman hevosensa rekeen, johon ei ollut ehditty panna kuin yksi tupakkakuli. Kannaksille ehti vielä Iso-Joonaskin, läähättäen kuin ajettu poro.
Santeri iski hevosta selkään, ja virma juoksija karkasi heti täyteen laukkaan.
Rämä-Heikki ehti saada kiinni jälkimmäisen reslan perästä, kun yksi tullimiesten hevosista oli kääntynyt poikkipuolin tielle, niin että toisten täytyi ajaa tiensyrjää pitkin.
Jönsson oli päässyt jaloilleen ja ehti iskeä kannaksilla seisovaa
Rämä-Heikkiä olkapäähän maasta sieppaamallaan aisankappaleella.
Pimeä oli, eikä yksikään uskaltanut huutaa tai kovaa puhua. Hurjaa menoa kavaltajat ajoivat eteenpäin, eikä kukaan oikeastaan vielä tiennyt, kuinka oli käynyt. Jälkimmäisillä hevosilla oli täydet kuormat, mutta tiepuolessa oli ollut monta jauhosäkkiä kinoksessa sillä kohdalla, jossa tullimiesten hevonen oli esteenä.
Kun Järvirannan taival loppui ja kylä alkoi, oli siinä joella tie, jota heinämiehet kulkivat. Siitä oli ollut puhe ajaa jäälle.
Perässä tulevat kuulivat jo hevosten laukkaavan myötälettä joelle päin, ja kaikki kääntyivät samaa jälkeä perässä.
Juuri tienhaarassa tuli heitä vastaan kaksi rahdista palaavaa miestä, jotka näkivät kaksi jälkimmäistä hevosta laukkaamassa heinätietä pitkin rantaan. Viimeisen reen kannaksilla seisoi mies koukussa, molemmin käsin pitäen reslan perästä kiinni.
Vasta kun oli päästy poikki Käkisaaren, pysähdyttivät Santeri ja Taavalan Kalle hevosensa ja odottivat toisia. Ensiksi tarkastettiin kuormat, mitä oli saatu ja mitä oli täytynyt jättää.
Ja nyt alkoi kukin kertoa, mitä oli ehtinyt toimittaa. Saalkreenia oli huitaistu selkään, niin että hän kaatui silmilleen kinokseen; vain kerran hän oli ehtinyt ampua, luoti oli mennyt metsään. Neljästä kuormasta oli tavarat saatu, viides oli jäänyt.
Yhteen rykelmään kokoontuneina seisoivat kavaltajat, joita nyt, kun Rämä-Heikki ja Iso-Joonas olivat lisänä, oli kahdeksan miestä ja viisi hevosta, ja kahakasta selvitti kukin töitään ja tavaroitaan. Ja musta, kiiltävä pullo kierteli miehestä mieheen, ja kun se tyhjeni, kiskoi Santeri uuden auki.
Kahdet ryypyt otettuaan he istuivat taas resloihin ja ajoivat Käkisaaren laitaa pitkin korkearantaisen Kalliosaaren luo. Sinne, korkean törmän alle, jonka yläpuolella kasvoi laajoiksi levinneitä pajupensaita, kaivettiin kinokseen kuoppia, joihin tavarat aluksi kätkettiin.
Sillä niin oli Santeri ennakolta päättänyt.
Mutta miehet alkoivat olla humalassa jokainen, ja Rämä-Heikki kiljaisikin jo pari kertaa ja noitui, että sukset jäivät häneltä taistelutantereelle. Liian paljon oli Santerikin tällä kertaa maistanut. Kieli sammalsi, eikä hän kyennyt pitämään miehiä oikein kurissa. Kun he nostelivat säkkejä, suistuivat he tavantakaa lumeen, nauroivat ja kirosivat.
Isolta-Joonaalta oli kahakassa hukkunut lakki ja Santerilta molemmat kintaat.
Vihdoin he pääsivät lähtemään. Ajettiin heinätietä myöten joen rantaa pitkin ja vasta lähellä Palomäkeä noustiin maantielle, jolloin toiset hajaantuivat kukin omalle suunnalleen.
Silloin alkoi jo näkyä aamun sarastusta.
Joonas seurasi Santeria Palomäkeen ja hoiperteli siitä vielä poikki väylän avopäin Lampalle.
Santeri hiipi hiljaa omaan huoneeseensa ja retkahti vaatteet yllään sänkyynsä, johon heti nukkui.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että pihaan ajettiin parilla hevosella, ja tiu'ut ja kulkuset soivat niin, että nurkat helisivät.
Hän hyppäsi kuin orava vuoteeltaan ja riensi ikkunaan, joka oli pihan puolella… Oli jo iso päivä.
Hän säpsähti, mutta tointui merkillisen pian unen ja kohmelon vallasta. Ensiksi hän näki Saalkreenin ja Jönssonin, jotka virkamerkit rinnoillaan nousivat jälkimmäisen reestä. Toisessa reessä olivat olleet vallesmanni ja poliisi, jotka jo seisoivat pihalla.
Santeri pyyhkäisi hiuksiaan, hieraisi silmiään ja meni pirttiin. Hän arvasi, mitä varten tulijat olivat liikkeellä, ja omituinen säpsähdys, jonkalaista hän ei ollut ennen tuntenut, kävi hänen hermostonsa läpi.
Hän koetti tyyntyä, eikä hänen kasvoistaan nähnytkään minkäälaista mielenliikutusta. Se pelko, että hänet tai heidät kaikki oli tunnettu, ahdisti kuitenkin niin, että hän liikkeissään näytti hermostuneelta.
Vallesmanni selitti Santerille, mikä heillä oli asiana.
Tullimiehet, vallesmanni ja Santeri olivat menneet talon saliin isännän pyynnöstä. Vallesmannin puhuessa Santeri seisoi näennäisesti tyynenä, vaikka Saalkreenin ja Jönssonin vihaiset katseet tähtäsivät häntä kuin ahmaa puussa.
»En ole kuullut koko asiaa», vastasi Santeri hyvin kuivalla äänellä.
Vallesmanni kivahti:
»Tiedätkö, että tämä on raskas rikos, josta sinua syytetään?»
»Niin tuntuu olevan, mutta syytön minä olen», vastasi Santeri.
Jonkinlaista hermostumista hänessä sittenkin voitiin huomata.
»Se näytetään toteen, että sinä olet ollut joukossa ryöstöä tehdessä», sanoi Saalkreeni yhteisesti Santerille ja nimismiehelle.
»Kotonani olen ollut», väitti Santeri.
Tullimiesten pyynnöstä kuulusteltiin todistajina talon palvelijoita, renki Uptan Kreusia ja piika Josefina Alasenpäätä sekä mäkitupalaisia Juho Malmia ja Liisa Vuojokea, jotka viimeksimainitut poliisi oli käynyt heidän kotoaan kutsumassa.
Kaikki tulivat saapuville.
Vallesmanni piti pöytäkirjaa, ja poliisi istui ovensuussa.
Saalkreeni ja Jönsson istuivat nimismiehen kahden puolen, ja Santeri seisoi poliisin vieressä. Emäntäkin tuli kuuntelemaan.
Ensiksi kuulusteltiin renki Uptan Kreusia, sitten toisia siinä järjestyksessä kuin tullimiehet olivat todistajia ilmoittaneet. Ja he kertoivat:
Uptan Kreusi: Pääasiaan ei tiennyt mitään. Illalla isäntä oli ollut kotona, kun hän pani maata, ja samoin nyt aamulla. Hevoset olivat olleet koko yön tallissa eikä niitä ollut yön aikana liikuteltu, koska tallinavain oli ollut hänen huostassaan. Muuta ei tiennyt.
Josejina Alasenpää: Ei tiennyt mitään. Isäntä oli ollut maatapano-aikana kotona.
Juho Malmi (Ranta-Jussi): Ei tiennyt mitään. Ei ollut viikkoon käynyt koko talossa eikä ollut takavarikostakaan kuullut mitään.
Liisa Vuojoki (Iso-Liisa): Ei tiennyt, oliko isäntä ollut kotona vai ei, sillä hän ei ollut talossa käynyt edellisenä päivänä.
Muita todistajia tullimiehet eivät sanoneet tällä kertaa olevan, mutta vaativat jo kuitenkin, että Santeri vangittaisiin. Sanoivat tuovansa todistuksia Ruotsin puolelta.
Saalkreeni tosin vielä muisti Rämä-Heikin, mutta vallesmanni selitti, ettei Heikki kelvannut todistajaksi, sillä hänellä ei ollut kansalaisluottamusta ennenkuin vasta kolmen vuoden päästä.
Mutta tullimiesten vaatimukseen ei vallesmanni ainakaan vielä voinut suostua, sillä eihän ollut mitään todistusta, että Santeri Palomäki oli ryöstössä osallisena.
»Siihen kyllä saadaan todistuksia», vakuuttivat sekä Saalkreeni että
Jönsson.
»Se on sitten eri asia», sanoi nimismies ja rupesi kokoomaan papereitaan.
Ja niin päättyi poliisitutkinto, joka oli ensimmäinen Palomäen talossa ja josta asia sitten kehittyi.
* * * * *
Santeri sulkeutui koko päiväksi kamariinsa mietiskelemään.
Vielä ei ollut mitään hätää. Hänen tietääkseen ei heiltä ollut kukaan tuntenut eikä Kolukankaallakaan kukaan nähnyt, kun he ajoivat Ruotsin puolelle. Ne miehet, jotka olivat tulleet keskeyttämään ryöstöä, olivat kaiketi olleet ruotsalaisia, eivätkä tietenkään heitä tunteneet. Samoin ei ollut heidän tuloaankaan nähty.
Mistä siis todistukset tulisivat?
Mutta rauhaa hän ei kuitenkaan saanut, ja aina johtui mieleen joku seikka, josta he voisivat päästä alkuun.
Jönsson oli sanonut varmasti tunteneensa joukossa Santerin, mutta muita ei ollut tuntenut! Siinä oli paha pykälä. Ja nyt Santeri lisäksi muisti huutaneensa: lyökää lujemmin, pojat!… Olisiko sitä sattunut kukaan vieras kuulemaan?
Koko päivän hän mietti ja otti pari hyvää ryyppyä vahvistuakseen.
Kului päiviä.
Santerin oli tehnyt mieli käydä Lampalla, ja monta kertaa oli Lamppa lähettänyt kutsun, mutta hän päätti vielä olla lähtemättä. Sillä huhuja alkoi kuulua monenlaisia ja monelta haaralta. Ranta-Jussi ja Iso-Liisa kuljettivat kaikki kuulemansa Santerille. Ruotsin puolelta olivat tullimiehet vihdoin saaneet todistuksia, ei kuitenkaan Santeria, vaan Taavolan Kallea vastaan.
Ja jonkun päivän päästä kerrottiin, että tullimiehet olivat löytäneet ryöstetyt tavarat Kalliosaaren törmän alta ja vieneet pois. Sitäpaitsi oli liikkeellä huhu, että Kettu-Heikki oli ollut Kalliosaaressa heinäladon suojassa samana yönä, jona kavaltajat sinne kätkivät ryöstämiänsä tavaroita. Hän oli kuullut heidän rähinänsä, mutta muita ei ollut tuntenut äänestä kuin Taavolan Kallen. Ja huhu tiesi lisätä, että tullimiehet olivat myöskin Kettu-Heikiltä saaneet tietoja.
Sellaisia sanomia Jussi ja Liisa toivat Santerille. Joka päivä tuli lisää ja aina pahempia. Ja kummallisinta oli, että ne kohdistuivat Taavolan Kalleen. Muita ei ollut tunnettu.
— Jos Taavolan Kalle joutuu kiinni, — mietti Santeri, — niin pian siihen sekaantuvat muutkin. Kalle ei ole mikään luotettava mies ja saattaa, kun näkee itselleen huonosti käyvän, ilmiantaa toisetkin. Hänet pitäisi saada pois tieltä….
Ja eräänä päivänä toi Iso-Liisa uutisen, että Taavolan Kalle joutuu kiinni. Liisa oli puhutellut Kallea, joka oli ollut kovasti huolissaan.
»Vai niin. Kumma, kun ei korjaa luitaan pois!» sanoi Santeri Liisan puheisiin.
»Kyllä uskon, että korjaisi, jos joku avustaisi matkaan.»
Muutamien päivien perästä etsittiin Taavolan Kallea, mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Mökkinsä, vaimonsa, lapsensa ja elukkansa hän oli jättänyt, itse kadoten. Vaimo kertoi hänen menneen käymään kaupungissa, mutta häntä ei kuulunut sieltä takaisin.
Asiaa ei jätetty vieläkään.
Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat, joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt, että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden. Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja Taavolan Kalleksi.
Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt, mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet tavarat Kalliosaaren törmältä.
Syviin mietteisiin jäi Santeri, kun Jussi oli kertonut kaikki kuulemansa.
»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen
Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti
Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.
Mutta siihen Santeri ei vastannut mitään.
Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.
Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin kiinni…
Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti… Pääsisivät hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän rikkaimman isännän, raudoissa…
Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli ryöstöyönä ollut koko ajan kotona…
Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni joutuisi.
Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis… hän karkaisi Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi…
Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.
Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa. Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin. Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.
»Se on pitkä vale!» sanoi siihen Santeri.
Mutta näiden kuulemiensa johdosta arveli Jussi omana mielipiteenään, että Santerin pitäisi olla varuillaan… Ja jos hän, Jussi, nyt olisi Santerin sijassa, niin matkalle lähtisi…
Santeri ei väittänyt tätä vastaan, vaikkei toisaalta myöntänyt Jussin puhetta oikeaksikaan.
Siitä illasta alkaen hän kuitenkin aina makasi vaatteet yllään ja valveilla melkein koko yön. Reki oli myös valmiina pihalla ja oriilla valjaat selässä…
Hän pelkäsi nyt todenteolla, mutta ei saanut päätetyksi, lähteäkö karkuun vai eikö…
Niin kului joku päivä.
Mutta eräänä yönä, kun Santeri oli nukahtanut vuoteelleen, hän kuuli kolkutusta ovelta ja ääniä pihalta.
Kun hän sytytti tulen ja aukaisi oven, näki hän vallesmannin ja poliisin astuvan sisälle. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kysyi, mitä olisi asiaa.
Vallesmanni selitti tulleen ilmi niin raskauttavia asianhaaroja, että hänen nyt oli pakko vangita Santeri, mahdollisen karkaamisen varalta näin rajamaalla.
»Vai niin», sanoi Santeri kylmällä äänellä, mutta levollisesti. »Tehkää tehtävänne! Tässä minä olen!»
Eikä hän puhunut sen enempää, kun häntä lähdettiin viemään vanginkuljettajan luo.
VII
Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.
Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös tiedettiin muualla.
Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.
Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen puheilleen.
Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.
Keväthankea pitkin Joonas palasi iltahämyssä Jussin kanssa.
Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.
Mitä nyt -kuului Suomen puolelle?
Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja Santeri oli pantu kiinni.
»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois… mutta hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten oli…»
»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan. Irti lasketaan Santeri… Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi patruuna vielä toivoen.
Jussi näytti epäilevän.
»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.
»Kumma mies kuitenkin… Muita osasi toimittaa meren taakse, kun ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen Jussi, äänessä epäilys.
Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut, eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta. Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi viimein:
»Jaa, mutta…»
Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja veti sikaarista savuja.
»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri», sanoi hän sitten.
»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi mennyt», myönsi Jussikin.
Patruuna vetäisi kuin vihapäissään sikaaria ja jatkoi:
»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita… Mutta sen minä sanon, että… Jo se oli sentään onneton juttu, että noin piti käydä…»
»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä… siinäkin
Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet…»
»Niin, ja nyt tavarat kuitenkin joutuivat tullimiesten käsiin…»
»Niin kävi…»
»Olisi pitänyt toimittaa ne tänne heti seuraavana päivänä!»
»Niinpä tietenkin. Mutta kuka silloin uskalsi lähteä?»
»Sepä se… kuka uskalsi lähteä!»
»Niin…»
»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»
Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla äänellä:
»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy
Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus…»
Sitten hän äkkiä seisahtui Jussin eteen ja kysyi:
»Kuinka sinä luulet Santerille käyvän? Pääseekö irti vai ei?»
»En minä usko irti pääsevän…»
»Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?»
»Poliisi sanoi, ja kuritushuonetta kuuluu tulevan.»
Patruuna kivahti:
»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»
Ei ollut vielä ainakaan kuulunut.
Patruuna noitui. Sitten hän taas tiedusti:
»Milloin ne ovatkaan, ne välikäräjät?»
»Vasta toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä.»
Jussi aikoi lähteä.
»Tilta hoi, tuo tälle Ranta-Jussille vähän», huusi patruuna puotiin.
Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän istahti uudestaan.
»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon, että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin…»
»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.
Patruuna jäi yksin.
Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.
Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia… Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.
Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko. Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa, jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun…
— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja Joonas saavat vastata. Piru vieköön… piru vieköön kaikki! Hulluksi tässä tulee ihminen!
Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle. Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui konttoriin.
»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.
He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua tullaamatonta tavaraa.
Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin patruunakin.
»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos minun huoneestani!»
He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.
»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin kaulukseen.
Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.
Patruuna katseli ikkunasta heidän hommaansa ja hoki hädissänsä:
»Kun olisi Santeri täällä… kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon, nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta… Tilta, hoi! Joonas, hoi! Mene… Missä helvetissä se Tiltakin… Voi, minä ihan läkähdyn!»
Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari toisessa suupielessä, ja huusi:
»Ampukaa noita ryöväreitä ja roistoja! Missä Joonas on?»
Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli Tiltan häntä hoivatessa.
Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.
* * * * *
Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu sanaakaan.
Harmaan ikävää oli koko talon elämä.
Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei ollut kylliksi todistuksia.
Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi patruunalle kertoa.
Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli yön aikana mökilleen.
Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle. Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle, mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.
Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla, joutuisi linnaan, — niin sanottiin.
Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta kaikkein pisin oli aika patruunalle.
Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä, mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui, ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan kumppanin.
Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin Iso-Liisakaan.
Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.
Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta. Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä hyvin ansaitulta.
Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille, että piti tulla käymään Lampalla.
Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä uistinvenettään kiinni.
Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.
Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.
»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa vesille.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.
Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi suoraan konttoriin.
Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.
»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.
»Niin ovat», myönsi Jussi.
»Onkohan Santeri pantu rautoihin?»
»Niin on kerrottu.»
»Onkohan kirjoittanut emännälle?»
»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»
»Vai niin… Kumma, kun ei ole minulle mitään…»
Patruuna mietti pitkän aikaa, virkkoi sitten:
»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska minunkaan, ja anna tuo kori hänelle… siinä on vähän suumakeaa, että hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä seisoa…»
»Kyllä tulee perille.»
»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon isäntää…»
»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»
Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut, kun Jussi hyvästeli ja poistui.
VIII
Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.
Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä, tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei sittenkään ottanut luistaakseen.
Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku pohottivat sitä rumemmin.
Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:
»Siinä nyt vanginkuljettaja vie Palomäen isäntää välikäräjiin!»
Kaukana pelloillakin keskeyttivät monet työnsä ja seisahtuivat katsomaan.
Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään. Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria…
Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka, sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen keneltä hyvänsä… tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia, mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.
Hän hoputti hevostaan juoksuun.
Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa vasten, jäykästi eteensä tuijottaen…
Mitä ihmettä hänen mielessään liikkui?
Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin, mutta ei ollut voitu näyttää toteen… Merkillinen juttu oli sekin, kun hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa… sekin oli Santerin työksi arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä kaikkea hän oli tehnyt…
Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi…
Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi jalkojaan, niin että pultit helisivät.
Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin käräjäpaikalla.
Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan. Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni maantiessä.
Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.
Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti sikaarin.
Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta. Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.
Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta lastulta.
»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana olevaa koskea.
»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja voimainsa takaa soutaa…»
Nyt oltiin juuri keskellä jokea, virtavimmalla kohdalla.
Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta, myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen…
* * * * *
Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa. Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan näkynyt.
Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla, pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään. Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä, jotka olivat ryöstössä osallisina.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa supattivat kahden kesken nurkan takana, ja Jussille oli Lampan Iso-Joonas aamulla varhain käynyt tuomassa pullon konjakkia. Jussi oli ottanut hyvät ryypyt ja antanut Isolle-Liisallekin.
Yhtä ja toista siinä ehdittiin väkijoukossa arvella ja puhella sillä aikaa kun vangin tuloa varrottiin. Muisteltiin Santerin entistä elämää, ja joku uskovainen tuomitsi häntä ankarasti.
»Hän ei ole muuta kuin pahaa ja vääryyttä tehnyt koko elinaikansa, ja sen vuoksi Jumala jo näin ajassa häntä rankaisee», selitti uskovainen.
Mutta silloin Rämä-Heikki, joka istui tuvan ovinurkassa, tiuskasi römeällä äänellä kuin yhteisesti kaikille, jotka tuomitsivat Santeria:
»Vähän niitä on tältä jokivarrelta taivaaseen tulijoita, jos kaikkien tullipetokset lienevät Jumalan kirjoissa, sen minä sanon.»
Ja vaikka Rämä-Heikiltä puuttui kansalaisluottamus, vaikutti hänen muistutuksensa tällä kertaa merkillisen nopeasti. Moittijat ja tuomitsijat sulkivat suunsa, eikä kukaan puhunut pitkään aikaan mitään.
Rämä-Heikki käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi vielä:
»On niitä tässäkin tuvassa monta semmoista tullikavaltajaa, että joutaisi yhtä hyvin linnaan kuin Santerikin…»
Siihenkään ei kukaan sanonut mitään. Ehkä heillä oli paha omatunto, vai eivätkö välittäneet semmoisen miehen puheista, jolta oli viety kansalaisluottamus…
Ja rykäisten Rämä-Heikki meni ulos.
Mutta vankia ei kuulunut.
Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä, että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle. Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.
Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän miehiä.
Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa alhaalta päin.
Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä pihalle.
Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija, yksin istuen kärryissään.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja pirttiin takaisin.
Jussi seisoi vielä kuitenkin tienhaarassa. Ehkäpä sieltä ajoi joku kauempaa tuleva, joka sattui tietämään, missä asti vanki jo oli tulossa. Mutta kun hevonen saapui likemmäksi, tunsi Jussi miehen vanginkuljettajaksi.
Miksi hän oli yksin?
Hän ajoi pihaan, ja kun nähtiin, että se kuitenkin oli vanginkuljettaja, ympäröi väkijoukko miehen kärryineen ja hevosineen kuin kehän sisään.
Kysymyksiä sateli joka suusta, eivätkä takimmaiset kuulleet mitä vanginkuljettaja lähellä seisoville selitti.
Jussi oli luikerrellut väkijoukon läpi ihan kärryjen viereen ja kuuli joka sanan.
»Virta oli niin väkevä, ettei mennyt kuin silmänräpäys, ennenkuin hän oli jo myötävirran puolella lauttaa, ja sitten hän oli jo kaukana, kun vielä vilahti harmaan kauhtanan lievettä veden pinnalle… Ei siitä olisi mikään ihmisvoima ehtinyt pelastaa… ja kova koski pauhasi alempana…»
Kaikki alkoivat nyt puhua yhtaikaa, ja joku naisenpuoli purskahti kimeään itkuun.
Tahallaanko meni vai tuliko vahinko?»
»Sitä asiaa minä en tiedä, mutta julma sillä oli ilme koko välin», vastasi vanginkuljettaja.
Ranta-Jussi ei joutanut sen enempää tiedustelemaan, vaan riensi mökilleen ja alkoi hommata itseään Ruotsin puolelle. Pian hän istuikin kaksitahoisessa veneessään Lampalle soutaen.
Siinä se nyt oli!
Jussilla oli ollut merkillinen aavistus mielessään, vaikkei hän ollut siitä puhunut. Koko ajan oli tuntunut siltä, ettei Santeri enää tulisi takaisin, vaikkei hän ollut sitä osannut sen tarkemmin selittää. Kerran hän oli ajatellut Lampan patruunallekin sanoa, mutta ei ollut kuitenkaan mitään puhunut…
Mitä nyt emäntä sanoisi? Mutta jäihän siihen talo ja ties kuinka paljon rahaa…
— Mutta minä en usko, että hän tämän viimeisen asian vuoksi itsensä hukutti, vaan ehkä hän oli alkanut pelätä, että sillaikaa, kun hän linnassa yksin istuisi, voisivat vielä tulla päivänvaloon entiset synnit, jotka taitavat olla vähän raskaampia, eikä enää iljennyt näkösälle tulla… Salaperäinen oli sittenkin hänen kuolemansa niinkuin oli elämänsäkin ollut… Ei tiedä, menikö hän vahingossa jokeen vai tahallaan… Niin, ei sitä kukaan muu tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän…
Näissä mietteissä Jussi pääsi Lampan rantaan, johon kiskoi veneensä, ja lähti nousemaan pihaan. Hiljaista näytti talossa olevan. Ketään ei näkynyt liikkeellä pihallakaan…
Jussi meni keskelle pihaa katsomaan ikkunan läpi, näkysikö patruuna konttorissa. Mutta tyhjää oli sielläkin.
Sitten hän huomasi Joonaan, joka ilmestyi tallista.
Jussi kertoi Joonaalle Santerin kohtalon. Mutta Joonaalle tämä uutinen ei näyttänyt tuottavan iloa eikä surua.
— Aika mökäle mieheksi! — mietti Jussi ja lähti konttoriin.
Mutta konttorin ovi oli lukossa.
Hän meni puotiin, jossa Tilta seisoi yksin tiskin takana silmät itkusta punaisina.
»Patruuna on tänä aamuna varhain lähtenyt etelään päin», selitti Tilta eikä sanonut tietävänsä hänen matkastaan mitään muuta.
Sikaarin hän antoi Jussille, ja Jussi kertoi Tiltallekin, kuinka
Santerin oli käynyt.
Mutta soutaessaan takaisin Suomen puolelle Jussi mietti, mihin patruuna oli mennyt, ja päätteli mielessään, että Lamppa oli mennyt linnaan sakkojansa maksamaan.
Ja hän oli melkein hyvillään, kun muisti, että nyt hänen sopi yksin nauttia koko sen korillisen sisällys, jonka patruuna oli Santeria varten hänelle antanut.
Kevein airoin hän souti mökkiänsä kohden, joka vastapuhjenneiden kevätlehtien välistä pilkahti näkyviin suomenpuoliselta rannalta.