language: Finnish

TUOMENTERTTUJA

Poiminut

Hilja Hahnsson [Hilja Haahti]

Helsingissa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.

SISÄLLYS:

Tuomenterttuja.

I. Luonnon lauluja.

Lauluni.
Huhtikuun päivä.
Koivun laulu kevät-aamuna.
Mänty, kuusi ja koivu.
Talvirunoihini.
Kuu ja tähtöset.
Myrskyssä.
Vierailla vesillä.
Alppi-orvokki.
"Vanamolleni".
Miksi huokuvat hongat hiljaa?
Aamupilviä.
Toivon vaipuessa.

II. Tunteita ja mietteitä.

Erään arvostelun johdosta.
Elon aallokossa.
Silmikon aikana.
Et konsanaan!
Haave vain.
Vaan kevät on nyt kumminkin!
Oi, jos nukkua saisin silloin.
Jos nukkuisin nurmen alle.
"Kevään laulajan" hautausjuhlana.
60-vuotiaalle äidilleni.
Elintehtävää etsiessä.

III. Elämästä.

Kalastajatyttö.
Myrskypääskynen.
Koivuniemen lintu.
Eräs turvaton.
Pikku hiiren pakinoita.
Varsalle.
Haudan kuusi.
Kihlattu ystävä.
Lapsi ja soittajavanhus.
Lapsenhoitaja.
Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.
Pieni kipinä.
Salokirkossa.
Muna-Reeta.

IV. Kanaanin kukkuloilta.

Nöyryyttä ja rakkautta.
Adventtina.
Pitkäperjantai ja pääsiäinen.
Mestarin luona.
Yksi on tarpeellinen.
Jeesus korvessa.
Herran työtä suuressa maailmassa.
Rukous.

V. Käännöksiä.

Neekerivaimo (Geibel).
Heinen lauluja.
Kaislikkolaulu (Lenau).
Kuollut sotilas (Seidl).
Terve, Ceesar! (Gerok).

Tuomenterttujä.

    Mä astuin aamuna Toukokuun
    Veden kirkkahan partahalle,
    Näin nuoren kukkivan tuomipuun
    Ja istuin oksien alle.

    Ja niin oli tuomen kukkaset
    Kuin puhdasta valkolunta,
    Ja niinpä ne nukkui lainehet
    Kuin vienoa onnen unta.

    Mä taitoin terttuja vihkosen,
    Kevätterttuja nuoren tuomen,
    Mä kuuntelin kieliä kannelten,
    Kevätkieliä luonnossa Suomen.

I.

Luonnon lauluja.

    "Linnut liitteli sanoja,
    Puitten latvat lausehia."

Kalevala.

Lauluni.

    Mä vanhoja lauluja laulelen,
    Lie ennen kuullut ne jokainen:
    Sama onhan ainian ilta ja huomen
    Ja tuulien kuiske ja tuoksu tuomen,
    Sama kaunis maamme ja kallis kansa,
    Samat taistelut kullakin vuorostansa,
    Samat riemut ja tuskat ihmisten,
    Samat tuntehet nuoren sydämen!

    Vaan uuttakin lienee lauluissain,
    Sydänkielien sointuja rinnastain:
    Kevät uusihan uudeksi luonnon luopi,
    Puu toinen toisia kukkia tuopi.
    Ajat vaihtuvat, lastuja virta kantaa,
    Me pyörteissä kuljemme kohden rantaa,
    Taru vanha, mut uusi ainiaan,
    Sydän uusi kun tuntevi uudestaan.

Huhtikuun päivä.

    On tuoksua tuulonen täynnä,
    Kevättuoksua hurmaavaa,
    Niin kuulakas ilma ja taivas,
    Vaan roudassa harmaja maa.

    Kevät kuiskivi: kohta jo joudun,
    Vain puuttuvat urvut puun,
    Säde lämmin ja ensi pääsky
    Ja vuokkoset Toukokuun!

Koivun laulu kevät-aamuna.

    Kasvan laidassa kaunihin lehdon,
    Rannalla raikkahan, läikkyvän lammen,
    Nurmella kukkaisella.
    Ihmisten maille on matkoja täältä:
    Kirvehen pelvotta norjana nousen
    Auringon armastella.

    Seijasna kaartuvi taivahan kansi,
    Päivä jo liehuvat lehväni kultaa, __
    Suukkoja suihkavi varhain;
    Lintujen lauluja latvani raikuu,
    Ilmojen kannelta oksani soittaa,
    Tuuli on tuttuni parhain.

    Miksikä kaste nurmikon peittää?
    Miksi on pilvikin synkkä ja itkee?
    Miksikä yö on musta?
    Kenpä ne ymmärsi, joutavat murheet!
    Huoli on turha ja maailma kirkas,
    Täynnänsä riemastusta.

    Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa!
    Valkaise varteni, aurinko armas!
    Leivo, jo lauluhun suori!
    Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät,
    Kevään maailma on niin kaunis,
    Riemukas mieleni nuori!

Mänty, kuusi ja koivu.

    Mänty se kasvavi kankahalla
    Korkea, suora ja vankka;
    Sieltä mä mökkini hirret hankin,
    Missä on männikkö sankka.

    Vihrein oksin varjoa tarjoo
    Tumma ja tuuhea kuusi;
    Kohtapa nousee kuusien suojaan
    Mökkini oiva ja uusi.

    Sorja on valkeavartinen koivu;
    Koivikkorantahan soudan,
    Sorjimman koivun, kultani kauniin
    Sieltä mä mökkihin noudan.

Talvirunoiluni.

    Miks talvin aina runoilen
    Säteistä, lumihiutuvista?
    — Oi, ymmärrän sun, vihkonen,
    Kuin kaiun talvituntehista.

    Nuo talot, kadut, puistotkin,
    Ne kuinka mieltä ahdistavat!
    Ja touhut, toimet kaupungin,
    Ne kuinka hengen pirstoavat!

    Mä väsyneenä käyskelen,
    Työn kahlehissa aatokseni.
    — Kas, silloin hento hiutunen
    Hyväillen koski käteheni…

    Niin hiljaa lunta laskeuu,
    Se viillyttää ja viihdyttääpi;
    Muu kaikki multa unhottuu,
    Vain hellät muistot heräjääpi.

    Mä muistan jäiden välkkehen
    Ja lumikentän kimalluksen,
    Mä näen metsän huurteisen,
    Mä kuulen luonnon kuiskauksen…

    — — Tai taasen taivas selkiää
    Ja talven säde tuikahtaapi.
    On kalvas, kylmä valo tää,
    Vaan lämpimäks se mielen saapi.

    Se onhan säde kumminkin,
    On auringosta armahasta,
    Kun paistavi se kauvemmin,
    Ei viivy kevät saapumasta.

    Saa lehto viitan vihannan
    Ja nurmi nuori kukkaverhon;
    Vapaana luonnon helmahan
    Mä silloin liidän lailla perhon!

    — Oi lumihiude valkoinen,
    Oi talven säde taivahasta,
    Te siivin muiston, toivojen
    Mun viette kauvas touhinasta —

    Mun viette sinne, missä saan
    Mä olla häirimättä yksin,
    Ja sydän luonnon kanssa vaan
    Lyö herkin yhteistykytyksin…

    Kun sydän saapi sointuihin,
    Soi vastakaiku laulelmissa,
    Ja siksi teistä laulankin,
    Mä luonnon lapsi kaupungissa.

Kuu ja tähtöset.

    On kuu ja tähtöset maailmoita,
    Se tiedän, varmaan se kerrotaan,
    Vaan mulle kirkkaita ikkunoita
    Ne ovat kuitenkin ainiaan.

    Kun yksin ulkona kuljen illoin
    Ja taivas välkkyy ja kimmeltää,
    Mä kodin valkeita näen silloin
    Ja luoksi viittovi matkan pää.

Myrskyssä.

    Siuuri, suuri on Herrani,
    Meri kertovi Herran kunniaa.
    Aallot mahtavat pauhaapi,
    Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa,
        Yltympäri jyskää,
        Riehuvi, ryskää,
    Luonnonvoimat ne raivoaa.
        Suuri on Herra
        Voimassansa,
        Suurta on olla
        Suojassansa,
    Matkata outoja rantoja kohden
        Enkelivartion kanssa.

    Laupias, laupias Herrani,
    Hän lastaan myrskyssä suojelee,
    Merta hän käskee: ääneti!
    Ja aallon pauhina hiljenee;
        Ja keinuissa laivan
        Tyyntä on aivan
    Rinnassa, jossa hän hallitsee.
        Laupias Herra
        Ohjaa meitä,
        Rantahan johtaa
        Myrskyn teitä.
    Kiitos, kiitos Herrani aina!
        Lastansa ei hän heitä.

Vierailla vesillä.

    Lainehet rientävät pohjoista päin,
    Loiskivat, kuiskivat viehättäin.
    Soitanto tuttu ja armas, oi,
    Ystävän äänenä mulle soi!

    Noinhan kuulin sun ennenkin,
    Suomeni merta kun purjehdin;
    Kaukana syntymämaani nyt on,
    Tääll' olen vieras, tuntematon.

    Rientäös, laine, rientäös vaan
    Sinne Suomea suutelemaan!
    Rakkaita rantoja kaulaillen
    Kuiskuta niille mun terveisen'!

    Kerro, kuinka on hurmaavaa
    Aavoja selkiä matkustaa,
    Kuinka on sittekin armaimmat
    Syntymävalkarnat rauhaisat.

    Täällä mun rintani laajenee,
    Siellä se lämmeten hehkuilee;
    Maailma suuri on vastassain,
    Onneni, lempeni Suomessa vain!

Alppi-orvokki.

    Punehtiva kukkani hentoinen,
    Miksikä kalpenit?
    Uneksitko nurmista Alppien,
    Muistitko tunturit?

    Kevätlapsi lempeän auringon,
    Vartesi värjähtää!
    Liiaksiko talvemme kylmä on,
    Harmaja taivas tää?

    Vapauden riemuja lauloivat
    Vuorien tuuloset;
    Huoneheni seinät on ahtahat —
    Siksikö kaihoilet?

    Hoitelisin, hellisin kukkastain,
    Kunhan et kuihtuis pois! — —
    Orvokkini päätänsä painaa vain,
    Mielensä kuolla ois.

"Vanamolleni."

(Nuorelle morsiamelle.)

    Nukkuvi vanamon varsi,
    Kasvi kaino, hentokainen,
    Syvän hongikon sylissä,
    Luonnon hellän helmalasna,
    Peittosena pehmyt nietos,
    Valkovaippanen varana.

    Mistä sen suloinen rauha,
    Mistä lempeä leponsa?
    Mäen mäntyjen humusta,
    Tuulen tuutulauleloista.
    Mistä sen unet utuiset?
    Aamuisista auterista,
    Päivän herttaisen helosta,
    Ruskosta ihanan illan.

    Kevätlintuset keveät
    Saapuvat salojen maille,
    Kuuluvi liverrys leivon,
    Pääskyn vienoinen viserrys,
    Käkikin kukahtelevi,
    Rastahaiset raksuttavi.
    Taivon siintävän sinessä
    Säde kirkas kimmeltävi
    Sulatellen, lämmitellen.
    Pois pikku pisarehina,
    Keväisinä kyynelinä
    Haihtuvi jo maasta hanki,
    Vaippa valkea vanamon.
    Se heräten henkäseikse,
    Katselevi, kuuntelevi:
    Oi, miten lämpö läikehtivi,
    Miten ilma on ihana!
    Kuinka sointuisat sävelet,
    Luonto kaunis kaikkialla!
    Kuinka on herttaista herätä
    Suukosta sulon kevähän!

    Nukuithan, vanamon nuppu,
    Rakkahana, rauhaisana!
    Vain unelmat untuvaiset,
    Armahaiset,
    Liihotellen liitelivät,
    Kiitelivät
    Uinuvaisen ympärillä,
    Entehinä etsiellen,
    Aavistuksina avaten
    Mairehia maailmoita,
    Kaunoja kevätketoja…
    Heräsithän, hento kasvi,
    Nousit valveille valohon!
    Tunnetko keväisen tuoksun?
    Näetkö sätehen säihkyn?
    Lauleloita
    Ihanoita
    Kaikuvi mehevä metsä,
    Hanki suli,
    Kevät tuli,
    Kohta saapi jo kesäsi.
    Punehtien puhtahana
    Kaino kukkanen kupunsa
    Auringolle aukaisevi,
    Ilmojen ihasteheksi,
    Suloksi suvisen luonnon,
    Onnellisna, riemullisna.

    Oi vieno vanamon varsi
    Luonnon lempeän sylissä!
    Ihana osasi ompi,
    Kaunis kohtalo sinulla:
    Uinua utuista unta,
    Kevätkoittohon herätä,
    Kehjetä kesän valossa
    Kukkana kukoistamahan!

Miksi huokuvat hongat hiljaa?

    Miksi huokuvat metsän hongat
    Niin haikean hiljaisesti,
    Ja tuulonen vaikertaapi,
    Ja vaiti on lintujen laulu?
          Oi miksi, miksi?

    Yli maan käy huokaus huolen,
    Ja mielihin murhe hiipii:
    Oi, kaunisna kukkivat kummut,
    Oli lehdot laulua täynnä
    Ja riemua ihmisrinnat;
    Nyt uhkaa murskava myrsky,
    Sen entehet puita puistaa,
    Käy ilmassa henkäys hyinen,
    Alas kukkanen painavi päänsä.

    Surun syytä on kyllin, kyllin,
    Siis itkeös, luonto, itke,
    Maa, kylpeös kyynelissä
    Ja kukkanen kastehelmin!
    Puhu, tunturin vapaa tuuli,
    Tuo murheen tuntehet julki!
    Älä vaikene, peipponen pieni,
    Suo kaihosi kaikkien kuulla!
    Miksi hunnutat huolesi, luonto,
    Miksi hiljaa vain sä huokaat,
          Oi miksi, miksi?

    Sano, tokkohan säälivi halla,
    Vaikka kukkanen pieni pelkää?
    Sivu seudun myrskykö siirtyy,
    Jos puiden huojuvan huomaa?
    Saa vuotaa kyynelet orvon,
    Ei maiden mahtavat huoli,
    Tyly vieras työntävi luotaan,
    Ehkä ilkkuen itkuja köyhän.
    Pyhä pilkaksi muiden on murhe,
    Siksi itkevi orpo yksin,
    Ja kukkanen kastehen kätkee,
    Ja vaiti on laulaja lehdon,
    Ja siksipä huokuvat hongat
    Niin haikean hiljaisesti…

    Ei kuule mahtavat maiden,
    Vaan kuulevi mahtavampi,
    Hän huomaa huokauksenkin,
    Sanomattakin muistaa murheet:
    Ja hälle haastavi luonto
    Ja itkevi kyyneleensä,
    Ja siksipä huokuvat hongat
          Vain hiljaa, hiljaa.

Aamupilviä.

    Mun maani, sun aamusi koittava on,
    Mun kansani, henkesi voittava on,
    Et kuolla tahdo, et kuolla saata,
    On Herra suojaava synnyinmaata!

    Sua, Suomeni, köyhäksi mainitaan,
    Vaan aarre on kansasi valveillaan,
    Maat muokatut, korpien koulutalot,
    Oma kieles ja kantelos soinnut jalot.

    Nimi sulla pienen ja heikon on,
    Olet kuitenkin vahva ja voittamaton:
    Sun lastesi rakkaus voima on suuri,
    Ja luottamus Luojahan mahtava muuri.

    Ei, ei ole iltaa synkeys tää,
    Se on aamun alkavan hämärää,
    Yö mennyt jo on, pian aurinko loistaa,
    Vain haihtuva pilvi sen silmistä poistaa.

    Siis, kansani, toivoen työhön vaan!
    Maa armas, kukkia kantamaan!
    Et kuolla tahdo, et kuolla saata,
    On Herra suojaava synnyinmaata.

Toivon vaipuessa.

    Hain äsken päivästä pilkkehen,
    Vaan usva äkkiä peitti sen
    Surunsynkällä harsollansa.
    Mä kuulin honkien huokunaa,
    Nyt oksat myrskyssä ruskahtaa
    Kuin voihkien tuskissansa.

    Niin raskas, raskas on rintanikin,
    Kuin haudan äärellä istuisin,
    Mihin toivoni kohta vaipuu.
    Voi kansani, kaikkiko kohtalo vei,
    Ja muutako sulle sallita ei
    Kuin onnen entisen kaipuu?

II.

Tunteöa ja mietteitä.

    "Mun rinnassani vaihtuu tuntehet
    Kuin taivaan tähdet, meren aaltoset,
    Ne säveliä luovat rintahani,
    Ja siksi juuri tiedän laulavani."

J.H. Erkko.

Erään arvostelun johdosta.

    "On 'Hiljan' runot nuorteat
    Ja ihanteensa puhtahat,
    Sujuupi mitta, kieli kunnon lailla,
    Syvyyttä vaan hän vielä ompi vailla;
    Mut jos hän kerran rakastais,
    Niin toisen kaiun kannel sais."

    Niin, nuorteat, sen ymmärsin,
    Olenhan nuori itsekin.
    Myös tiedän, että ihanteihin luotan
    Ja niiden kerran voittavankin vuotan.
    Jos mitta, kieli tyydyttää,
    Iloista kuullaksein on tää.

    Syvyyttä vailla — hyvinhän
    Mä myöskin tämän käsitän:
    Ei metsämaitten pieni puro saata
    Kuin virta vuolas uurreskella maata,
    Ja korven kuuset korkeat
    Sen näköalat sulkevat.

    Mut tyynen pinnan alla vaan
    Käy joskus pyörre kuohumaan.
    En silloin saata kertoella kiellä,
    Mi kaikki liikkuu, pulppuaapi siellä.
    Ken sinne voisi katsahtaa,
    Sais nähdä uutta maailmaa.

    Tää puro pieni, kuinkahan
    Se saisi uoman laajemman?
    "Jos 'Hilja' kerran rakastuisi vainen,
    Niin tunnepiiri aukeis toisenlainen."
    — Ei, erehdyitpä, ystäväin.
    Et tuntenut mun sydäntäin!

    Jo paljon, paljon rakastin,
    "Syvyyttä" puutun kumminkin!
    On mulle kuiskutellut luonnon kieli,
    Ja lempehen on leimahtanut mieli.
    Mun maani kaunis, kultainen,
    Mä sulle annoin sydämen'!

    Ja koti, äiti armahan',
    Oi, kuinka teitä rakastan!
    Ja entäs oma veljyeni sitten,
    Ja oppilaat ja piiri ystävitten, —
    Ja tähtitarhojenkin taa
    Mun lemmen siipi kannattaa.

    Ei, toista siihen tarvitaan,
    Se saapuneekin aikanaan:
    Kentiesi paljon elon taisteluita
    Ja suruja ja vastuksia muita.
    On maailma kuin ahjon suu,
    Mut siinä kulta puhdistuu.

    Käyn turvallisna tuonne pois,
    Jos mikä vastassani ois;
    Toivonkin joskus sinne kaihoellen,
    Vaan taasen pois mä väistyn värjähdellen.
    Sen tiedän: onnellisin on
    Hiljainen puro kuusikon.

    Vaan tuo — tuo toinen rakkaus —
    Mi lie se kumma arvoitus?
    Oh, suotta sillä päätäni nyt huumaan!
    Jos kerran kohtaan sen, niin sitte tuumaan.
    Nyt, vapaa, vilpas puronen,
    Mä kevähästä riemuitsen!

Elon aallokossa.

    Mä maailman myrskyistä laulelin,
    En tuntenut niitä, mä aavistin.
    Siit' tuskin vuosi on vierinyt,
    Ja keskellä niitä on purteni nyt.

    Mä tyynien lahtien lapsonen,
    Mä laulelin taistosta tunteitten;
    Nyt vasta on rinnassa riehusäät
    Ja tunteita tempovat tuulispäät.

    Mut johtotähteni kimmeltää,
    Ei saa sitä taistelu himmentää.
    Kun taukoamatta katson vaan,
    Niin varmaan rintahan rauhan saan.

Silmikon aikana.

    Hän rakas ompi mulle
    Kuin veli rakkahin,
    Ja hänen ystävyyttään
    Mä onneks katsoisin.
    Vaan ah, hän toista pyytää,
    Ei tyydy siihen vain,
    Ja siksi katsehensa
    Vie rauhan rinnastain.

    On ikkunalla kukka,
    Hän mulle antoi sen;
    Ah, itkeä mä voisin,
    Kun sitä katselen.
    Hän henki siihen varmaan
    Tunteensa hellimmät,
    Siks sydäntäni viiltää
    Sen oksat vihreät.

    Miks sytyttää en taida
    Sydäntä hehkumaan!
    Sen hälle lahjoittaisin
    Ja sit' en saatakaan.
    Mun ystäväni kallis,
    Suo anteheksi, oi!
    Mut lemmen vastineena
    Vain lempi olla voi.

    En lemmen tulta koskaan
    Mä vielä tuntenut,
    Minulle siitä kertoi
    Vain keväthaaveilut.
    Kuin nuoret muut, mä joskus
    Siit' yksin unta näin,
    Mut tosi-elämässä
    Mä oudoks sille jäin.

    Ah, sydän liekö mulla
    Niin kylmä, tunteeton?
    Vai tääkö pyhin tunne
    Vain vieras sille on?
    Tai ehkä umpussansa
    Se vielä uinailee
    Ja auringossa kerran
    Kukaksi aukenee…

    Säteeni saapuneeko,
    Sit' en mä tiedäkään,
    Sä vaiko joku toinen,
    Tai ehkei yksikään.
    Vaan nyt on umpun aika
    Ja kevät varhainen —
    Ah, anna silmun olla,
    Sä muuten särjet sen!

Et konsanaan!

    Sä sätehenä mulle?
    Et konsanaan!
    Mä kukkasena sulle?
    En milloinkaan!
    Mä taistelin ja emmin,
    Nyt tiedän sen:
    Jos heräjän ja lemmin,
    En sua, en!

    Tuo säihky silmäs tumman
    On tulta vain,
    Se tuotti tuskan kumman
    Mun rintahain.
    Oi, säde keväimellä,
    Se toista lie,
    Niin vieno, armas, hellä,
    Mi onneen vie.

    Kai lieden hehkuvaksi
    Sun lämpös sais,
    Työahjon kirkkahaksi
    Se kuumottais,
    Vaan umpun unet vienot
    Se riistää vois,
    Ja kukan helvyt hienot
    Se polttais pois.

    Jo tuomet kaikki lehtii,
    Mä kukka en;
    Kevääni, jos se ehtii,
    On myöhäinen.
    Vaan säteheks sä mulle?
    Et konsanaan!
    Mä kukkaseksi sulle?
    En milloinkaan!

Haave vain.

    Se oli haave vain,
    Min kevättuuli kerran toi,
    Niin kaunoinen ja vieno, oi —
        Mut haave vain…

    Ja tiesinhän mä sen:
    Ei konsa kestä kuplaset,
    Taas tuuli viepi haavehet,
        Niin, tiesin sen —

    En luullut koskevan…
    Ja siksi silmät ummistin
    Ja viivähdin ja uneksin
        Sen unelman…

    Ah, en mä luullut ois!
    Vaan niin on mulla mieli nyt,
    Kuin oisi pääsky lähtenyt
        Ja kesä pois…

Vaan kevät on nyt kumminkin!

    Vaan kevät on nyt kumminkin,
    Sen kertoo käki kukahtain,
    On luonnon kevät kaunehin
    Ja kevät rinnassain.

    Oi hengi, raitis tuulonen!
    Jo huoli pois on häipynyt.
    Mä laulelen ja riemuitsen:
    Niin, onhan kevät nyt!

Oi, jos nukkua saisin silloin…

    Oi, jos sammua saisin kerran,
    Kuni aamulla tähtönen!
    Hetken tuikkii se, sitten häipyy
    Valovirtahan päivyen.

    Oi, jos nukkua saisin kerran,
    Kuni aaltonen lahdelman!
    Hetken telmää se, sitte viihtyy
    Luona rannikon rauhaisan.

    Oi, jos nukkua saisin silloin,
    Kun on rintani hehkuvin,
    Kun on taivahan toivo varmin,
    Kun on lempeni lämpimin!

    Oi, jos nukkua saisin silloin,
    Kun on ehjinä ihanteet,
    Eikä himmeäks saanut silmää
    Pettymyksien kyyneleet!

    Oi jos nukkua saisin silloin,
    Kun on voimani vahvimmat,
    Elon nestehet pulppuvimmat,
    Työstä toivehet runsahat!

    Oi, jos nukkua saisin silloin,
    Kun on katkerin kaipaus,
    Kun on kuumimmat kyynelvirrat,
    Kun on vaikein unhotus! — —

    Oi, jos nukkua saisin silloin,
    Kun on kukkia täynnä maa,
    Kun on auringon paiste kirkas,
    Linnut oksilla riemahtaa!

    Oi, jos nukkua saisin silloin
    Kevätkukkien kätköhön,
    Sulosuojahan Suomen armaan,
    Alle miettivän männikön!

    Oi, jos nukkua saisin silloin
    Laulun vienoihin säveliin!
    Ne mun hellästi maasta kantais
    Taivon tarhoihin kirkkahiin.

Jos nukkuisin nurmen alle.

    Jos ainaiseksi ma nukkuisin
    Tuon kentän kukkivan alle,
    Niin kukkisi nurmi kuitenkin,
    Ei laulais leivonen hiljemmin
    Ilosointuja armahalle…

    Ohi vierahat astelis rientäen —
    Mitä kumpuni kuuluis noihin?
    Joku ystävä viipyis hetkisen,
    Sois ehkä muistolle kyynelen —
    Ja kulkisi karkeloihin…

"Kevään laulajan" hautausjuhlana

    Kevät-aurinko loistavi kirkkainnaan,
    Kevätkukkia kirkkohon kannetaan:
    Nyt kevään laulaja uinumaan
    Käy helmahan synnyinmaan.

    On täynnään kaihoa sydämet,
    Joka silmässä kiiltävät kyynelet,
    Etuparvena seisovat pienoiset,
    "Sedän" lempimät hellimmin.

    Hän kertoi kaunihit jutelmat,
    Hän lauloi laulelot ihanat,
    Ja opetuksensa parhaimmat
    Soi lapsille, rakkailleen.

    Hän uskoi silmihin kirkkaisiin,
    Hän luotti nuorihin sydämiin,
    Ja kevättoukoihin vihantiin
    Pani toivonsa varmimman.

    Niin pehmeä, tuore on nuori maa,
    Nuo kyynelet kylvöä kasvattaa.
    Ei ykskään lapsista pettää saa
    "Sedän" toivoa milloinkaan!

    Näin kylvöstä laulajan rakkauden
    On versova vehreys keväinen:
    Tulevaisuus Suomen on nuorien —
    Maa kerran kukkiva on.

    Ja aurinko paistavi temppeliin
    Ja arkku se peittyvi kukkasiin;
    Kevät hiipivi mielihin kaihooviin:
    Ei kuole laulajan työ!

60-vuotiaalle äidilleni.

    Oli poskesi hohtava kerran ja tukkasi musta,
    Täys rintasi toivoja, silmäsi innostusta,
    Niin lämmin mielesi, altisna aattehille,
    Sydänjuuret kiinnetyt syntymäkunnahille.
    Kukit silloin kielona koivuhaan
    Ja loistit ruusuna metsämaan,
    Kevätriemua kertoi kerttunen pensastossa,
    Ja aamun auteret leikkivät auringossa.

    Ei myrskyt säästele kukkasta hentokaista,
    Ei vuodet ja kohtalon johtumus nuorta naista.
    Elo toivojas täyttikin — kaikkea ei se riistä —,
    Vaan saippuakuplina monta se rikkoi niistä.
    Sai huolet silmäsi kyyneliin,
    Työ painoi voimasi uuvuksiin,
    Tyly maailma loukkasi lämmintä, hellää mieltä,
    Kevät kauvaksi siirtyi syksyn ja talven tieltä.

    Vaan tiesit, että sen kaiken Luojasi sääsi,
    Ja siksi on pystynä vieläkin harmaja pääsi,
    Ei toivosi horjunut, säilyi uskosi vakaa,
    Näit auringon loistehen tummien pilvien takaa.
    Sä jäljet huolien umpehen loit,
    Mitä rikkoivat muut, sen anteheks soit,
    Ja tyynen kirkas ain' oli silmäsi hellä,
    Kun päivyt päilyvä nurmella härmäisellä.

    Niin, kielo on kuihtunut, ruusu jo hangen alla,
    Ja purppura hohtavi iltasi taivahalla,
    Vaan kevään henkäys ilmassa vielä säilyy,
    Ja aamunraitisna oksissa tuulonen häilyy.
    Ja illan aurinko ruskollaan
    Se kultaa taivon ja kultaa maan;
    Oli armas aamusi, kaunis on jälleen ilta,
    Kuin muiston heijastus päiviltä muinaisilta.

    Ja vaikka on aikoja kielosen vienyt halla,
    Ja vaikka on ruusunen hempeä hangen allam
    Et kukkia kaipaa — sulla on kyllin noita,
    On toisia, joit' ei halla ja hanki voita:

    On ijäisen nuoruuden kukkia nuo,
    Ja kukkina lemmen ne lempeä luo:
    Sä annoit kaunoisimpia niistä mulle —
    Mitä onkaan mulla vastahan antaa sulle?

    Sua kiitän rauhasta lapsuuden
    Ja ensi riemuista pienoisen,
    Sua kiitän öittesi valvonnasta,
    Sua kiitän hellästi vaalimasta!

    Sua kiitän kylvöstä siementen,
    Sua kiitän onnesta nuoruuden,
    Sua kiitän lämmöstä kodin hyvän,
    Sua kiitän aarteista henkes syvän!

    Ken rakkauttasi mittaiskaan?
    Sen sydämessäni tunnen vaan.
    Siks kiitän lahjoitta loistavitta
    Ja kuihtuvaisitta kukkasitta.

    Ota lapsen rakkaus lämpöisin!
    Sun on se ja aina on ollutkin.
    Se on köyhä sun lempesi rinnalle panna,
    Vaan puutteet unhota, anteeks anna!

    Ota lapsen hartahin rukous
    Se on voimakas onnentoivotus,
    Sen siivet pilvien taakse kantaa,
    Se antavi sen, mit' en voi mä antaa.

    Anon sulle armosta taivahan
    Elon ehtoon pitkän ja rauhaisan,
    Kesä-illan lämpimän, kirkkahan verran,
    Min kultana hohtavi siunaus Herran!

Elintehtävää etsiessä.

    Oi Herra, kipinäisen rintahani
    Jo syntymässä, kätkit hehkumaan;
    Sen polttavan mä tunsin poveani.
    Mut viriävän verkallensa vaan.
    Ja hämärissä maisten terhen-öiden
    Mä kuljin tietämättä, epäröiden,
    Min kutsumuksekseni määräsit.

    Mä uutterasti toimin monenlaista
    Ja sulta paljon siunausta sain,
    Mut kaikki työni oli katkonaista,
    Siks suotta siitä tyydytystä hain.
    Sävelten, kirjan, koulun, kodin toimet
    Ne kirjailivat päivieni loimet;
    Vain harvoin kipinääni hoitelin.

    Vaan nyt — sen voimakkaasti tunnen, tiedän,
    On aika mulla tieni varmistaa.
    Jos valinnassa viivytystä siedän,
    Kenties en koskaan eheyttä saa.
    Elämä rientää, rientää yhtenänsä,
    Se lyhyt on ja kallis tehtävänsä,
    Mut mikä mun? Oi Herra, selvitä!

    Mä kulkisinko tietehien teitä
    Ja pyrkisinkö ehkä kauvaskin?
    Vai enkö tiedon taimistoita heitä,
    Vaan niille elämäni uhraisin?
    Mä mietin; mutta silloin rinnassani
    Mä tunnen kuumotusta kipunani,
    Ja uudet ajatukset heräjää.

    Niin, synnyinlahja, kipinäinen pieni,
    Mä valitessa sinut unhotin.
    Sä voisitkohan kirkastaa mun tieni,
    Sytytkö konsanansa liekkihin?
    Kun sinut sain, en sammuvasi sallis.
    Oletko lahja mitätön vai kallis?
    Mä kysyn; vielä viipyy vastaus.

    Mut yhden tiedän: armo-annit saapi
    Vain taivahasta kukin ihminen;
    Jos kipinäni liekiks leimahtaapi,
    Niin antajalle pyhitän mä sen.
    On kyllin laulajoita maailmalla,
    Mä tahdon käydä Herran lipun alla
    Ja hänen johtoansa noudattaa.

    Jos voisin, hänestä mä lauleleisin
    Ja maailmasta hänen valossaan,
    Ja sanan voimalla mä joukot veisin
    Ikuista armoansa katsomaan.
    Kentiesi joku silloin pysähtäisi
    Ja hänet löytäis, omaksensa jäisi
    Ja julistaisi hänen kiitostaan.

    Oi kunniata suurta, ihaninta,
    Jos ase itse Herran olla vois!
    Oi onnen rikkautta runsahinta,
    Kun hänen säveltänsä kannel sois!
    Ah Herra, onko mahdollista mulle
    Näin joskus tehdä palvelusta sulle
    Ja työtäs maailmassa toimittaa?

    Ja Herraltani vastauksen kuulen:
    "Sä ensin omakseni kokonaan!
    Mun Henkeni, kuin helluntaisen tuulen,
    Täytyypi rintaas päästä huokumaan.
    Sä pyri siihen, se on tehtäväsi,
    Mä sitte suunnittelen elämäsi,
    Sä heitä kaikki haltuhuni vaan!"

    Mä vaiti seison, sydämessä sota —
    Eteensä vihdoin maahan kumarrun.
    — Mä olen tässä, johtohosi ota!
    Nyt heikkonakin olenhan jo sun.
    En kysy siis, en pyydä vastausta,
    Hiljaisna vuotan sulta kutsumusta;
    Kun siihen kypsyn, lähetät sä sen.

    Vaan vuotellessakaan en sammumahan
    Mä kipinääni heitä himmeää,
    Mä lietson hiljaa, luotan tulevahan,
    Mi aavistuksissani hämärtää.
    En tiedä, täyttyneekö toiveheni,
    Vai liekö turha lempiaatokseni…
    — Vain Herran tahto tapahtukohon!

III.

Elämästä.

    "Tääll' yksi soutavi tyynempää
    Ja toinen tuimia säitä."

S. Nyman.

Kalastajatyttö

    Mä venhosessa keinun
    Ja hoidan verkkojain,
    On tuttavani tuuli
    Ja aalto armahain.
    Ken onnekkaampi oisi
    Kuin kalatyttönen?
    Siks laulelenkin aina
    Ja aina riemuitsen.

    Mä lahdelmalle soudan,
    Kun päivä sarastaa,
    Ja tuoreutta tuoksuu
    Vihanta metsä, maa,
    Kun koite kultahohteen
    Jok' aaltoselle luo —
    Kas, silloin Ahti aarteet
    Mun pyydyksiini tuo.

    Vaan joskus aalto riehuu
    Ja tuuli raivostuu,
    Ja kaarnapirstan lailla
    Veneeni viskauu.
    Kun mahtavin on myrsky
    Ja kuohu voimakkain,
    Oi, silloin vasta nautin
    Ja laulan, laulan vain.

Myrskypääskynen

    Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!
    — — Kuohut ne käy
    Ja vaahdon pirskehet lentää,
           Maata ei näy,
    Jos minnekkä katse entää.
    Hän kaukana soutavi, armahain,
    Jäin luodon mökkihin yksin vain…
    Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!

    Vaan pääskynen myrskyä ennustaa,
    Ja tuuli se kiihtyen raivoaa,
           Lainehet tyrskivät,
           Vaahtovat, hyrskivät,
    Taivas on tumma, jo leimaus väikkyy —
           Lintu säikkyy,
    Huutaen lentävi loitommas…
    — Oi myrskypääskynen, vaiti, vaiti!
           Auttaos, Luoja laupias!

Koivuniemen lintu.

(Tarun mukaan)

Kerrotaan, että kun Östersundomin kirkossa tehtiin kiitosta Sakari Topeliuksen kuoleman johdosta, lensi pieni lintu alttarin kaiteelle livertelemään.

    Tuttavalle ikkunalle
    Lensin livertäin:
    Sieltä aina jyvät mulle
    Heitti ystäväin.

    Tyhjä lauta! — Vaan ei huolta:
    Vuotan, kohta saan.
    Nokallani naputtelen…
    Etkö kuulekaan?

    Vielähän on maassa hanki,
    Lehto marjaton;
    Etkö muista lintustasi,
    Jonka nälkä on?

    "Ällös pyydä, lintu rukka",
    Koivu huminoi.
    "Pois on mennyt ystäväsi,
    Ei hän kuulla voi.

    Pikkuisessa huonehessa
    Kauvas muutti hän,
    Kerrottihin Luojan luoksi
    Hänen lähtevän."

    Tuuli huokas haikeasti,
    Itki lehtokin,
    Vaiti lähdin, loitos lensin
    Mielin murheisin.

    — Kuule! Mistä kellon kaiku?
    Mistä virsi soi?
    Mistä tuuli tullessansa
    Säveleitä toi?

    Herran huone kunnahalla,
    Huone hiljainen.
    Vaikenee jo vieno virsi
    Rukouksehen…

    Enkä tiedä, mitä tunsin,
    Mitä tahdoinkaan,
    Lähemmäksi, lähemmäksi
    Aina lensin vaan.

    Ihmisiä taajat joukot…
    Kaikki unhotin,
    Lensin, outo, kaitehelle
    Herran alttarin…

    Mitä tunsin, en mä tiedä,
    Suru suli vain,
    Säveleitä kumpuellen
    Pyrki rinnastain.

    Visertelin kiitosvirren,
    Uuden, sointuisen;
    Jumalalle? ystävälle?
    Tuskin tiesin sen.

    Ehkä lintusensa laulun
    Kuuli kumpikin,
    Tunsin, että sävel nousi
    Kauvas pilviöin…

    Kepeältä tuntui siipi,
    Pois kun liitelin,
    Enkä sitte ystävääni
    Surrut kauvernmin.

Eräs turvaton.

    Pikkuinen kissa raukka,
    Turvaton kulkijain!
    Siinä se hyrrää, kehrää,
    Kyyryssä vuoteellain.

    Kättäni vasten painaa
    Pehmeän pääkkösen,
    Nauttivi lämmöstä huoneen,
    Lämmöstä hellyyden.

    Ulkoa toin sen äsken —
    Mistäpä tullut lie —
    Sinne, sen kohta jälleen
    Luotani matka vie.

    Pikkuinen ystävä raukka,
    Kulkija turvaton!
    Yks olet niistä, joita
    Maailma täynnä on.

    Hetkinen lämpöä joskus,
    Muuten pakkasta vaan,
    Yksin ja ystävittä
    Heitetty kulkemaan!

Pikku hiiren pakinoita.

    Se ihminen, se vast' on jättiläinen,
    Ja mua pienoista se vainoaa;
    Sen kätyri on peto repiväinen,
    Kismirri, jolt' en konsa rauhaa saa.
           Mä mitä pahaa tein
           Vihattu ollaksein?

    Täytyyhän munkin toki syödä hiukan,
    Kun muuten nälkähän mä kuolisin.
    En paljon pyydä, juustopalan niukan
    Tai talimurun taikka jotakin.
           Kuin oikein hiukoan,
           Niin puuta nakerran.

    Saa ihminen ja kissa kyllin syödä,
    Sen loukostani useasti näin,
    Ei niitä ruoan tähden purra, lyödä,
    Ei jäljissänsä juosta hätyyttäin:
           Mut minä vapisten
           Syön joka murusen.

    Mä kuulin kerran, kuinka Mirrin harmaan
    Tekoja mahtavia kiiteltiin:
    Se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan —
    Iloisna kyökkipiika kehui niin.
           Vavahdin kauhussain:
           Ne oli siskojain!

    Niin, kuoli multa siskot, äiti parka,
    Nyt ikävissä yksin vikisen,
    Mut hengestäni sentään olen arka
    Ja surman suuta aina pakenen.
           Ei juuri hauskaa lie,
           Kun kissa hampain vie.

    Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi,
    Ja iloinen mull' onkin luonto kai,
    Mut tää jo käypi liian tukalaksi —
    En tiedä mistä mulle aatos sai:
           Miks lienen ollenkaan
           Mä luotu maailmaan?

Varsalle.

    Pikku Sievä, hopsis, hei,
    Ensimatkalainen!
    Sorja, norja jalkas ei
    Paljon paina vainen.

    Vanha äitis ponnistain
    Kuljettaapi meitä.
    Sinä kirmaellen vain
    Kiidät pitkin teitä.

    Lapsukainen, katsohan
    Kuink' on mailma suuri!
    Luulit kai sen loppuvan
    Veräjälle juuri.

    Tuonne, tänne teitä vie —
    Voisi mennä harhaan.
    Vilvakkain on metsätie,
    Valitsemme parhaan.

    Pehmyt ompi sammalmaa,
    Mänty huminoipi,
    Pieni puro pulppuaa,
    Linnun laulu soipi.

    Luonnon kieltä tutkimaan
    Ruveta et huoli,
    Riemastusta tunnet vaan,
    Kiidät kuten nuoli.

    Hyppele, kun hauskalta
    Maailmasi näyttää!
    Vielä "luonnon huokaus"
    Sunkin rintas täyttää.

    Kasvat, vartut, pienoinen,
    Jätät äidin oman,
    Tulet orjaks ihmisen
    Ehkä tunnottoman.

    Kaulas jalo, kaareva,
    Ikeen alle taipuu,
    Jalka kevyt, notkea,
    Kuormatyössä vaipuu.

    Ruoska, nälkä — niistä en
    Malta sulle haastaa;
    Enhän raahdi kertoen
    Iloasi raastaa.

    Kirmaele, vallaton,
    Viel' et tunne niitä!
    Lyhyt lapsuus-aika on,
    Nauti, nauti siitä!

    Pikku Sievä, hopsis, hei,
    Ensimatkalainen!
    Sorja, norja jalkas ei
    Paljon paina vainen.

Haudan kuusi.

    Nuor' immyt jouluna osti sen,
    Vei armaan ystävän haudallen.

    Lumi lenteli hiutehin pehmoisin,
    Se peitti jo kentän ja kummunkin.

    Nimi ristillä kirkasna kiilteli vaan,
    Sitä kuusonen suojasi oksillaan.

    Ja kuusi kuiski ja huminoi;
    Niin oudolta korvissa immen se soi.

    Hän muisteli menneitä joulujaan
    Ja onnea, lempeä, armastaan.

    Oli kynttilät silloin loistaneet,
    Ei hiutehet oksia valkaisseet.

    Ei kuusen kuisketta kuullut hän,
    Vain äänen armahan ystävän.

    Nyt kuusi oudosti huminoi,
    Kuin ääniä, lauluja lehvistä soi.

    Nimi ristillä kiilteli kallehin,
    Se kuului oksilta kuusenkin.

    Ja impi ymmärsi kuiskehet,
    Ja tulvana vierivät kyynelet.

    Hän itkikö surren ja kaivaten?
    Vaan miksi on silmänsä loisteinen?

    Hän itki helmihin oksat puun,
    Ja rauhan mielehen murrettuun.

    Hän itki, kuin jouluna itkeä voi,
    Kun kuusesta enkelten lauluja soi.

Kihlattu ystävä.

    Tyttö neuloi nyrpehillä mielin,
    Vuotti viipyväistä ystäväänsä.
    Tyytymättömänä virkki viimein:
    "Sitte kuin on kihlattuna Anni,
    Ei hän muita muista, yhtä yksin,
    Sulhollensa suopi kaiken aian,
    Ystäviltä viepi viimeisenkin.
    Luokseni nyt tulevansa luulin,
    Eipä jounnut, joutaneeko koskaan."

    Nauruhuulin hälle veikko västas:
    "Suotta, sisko, Anniasi vuotat!
    Sydäntautinenko tulla taitais?
    Hyvin nuoli sattui, jätti haavan:
    Ei hän tänne pääse, hän on sairas."

    Mutta äiti luona ikkunansa
    Katsoi miettiväisnä kauvas, kauvas,
    Aatoksissa väikkyi armas aika,
    Kauvan, kauvan sitte kadotettu;
    Ja hän kääntyi tyttärensä puoleen,
    Silmä kosteana kyyneleistä.
    "Ei hän ole sairas", äiti lausui,
    "Häll' on juhla, juhannus on tullut.
    Ihana on suven ilo-aika,
    Mutta kiirehesti pois se kiitää;
    Juhannus se kesässä on kerran,
    Kerran vain on juhla sydämenkin.
    — Lapsi, ällös ystävääsi soimaa,
    Ällös riistä riemuhetkiänsä,
    Häirimätön salli juhla hälle!"

Lapsi ja soittajavanhus.

    Laps soittajan luokse hiipi
    Ja kymmenpennisen vei,
    Vain katsoi kirkkahin silmin.
    Mut sanaa virkkanut ei.

    Hän kuunteli, vanhus soitti;
    He seisoivat vastuksin
    Ja katsoivat toinen toistaan,
    Ihan ääneti kumpikin.

    Ja ukko, hän soittaa, soittaa,
    Ei tauota muistakaan.
    Laps nauttivi, niinkuin tahtois
    Hän kuunnella ainiaan.

    Vaan soittajan silmä kostuu,
    Kuin kaste sen peittänyt ois,
    Hän äkkiä taukoo, kääntyy
    Ja näyttää lähtevän pois.

    — Voi, loppuiko soitto? Jos kehtais
    Luo hiipiä kiittäen…
    Laps kainona ukkoa katsoo,
    Käden tarjovi pienoisen.

    Nopeasti hän siihen tarttuu
    Ja painavi suutelon;
    Taas tyttö kun silmänsä nostaa,
    Jo poissa hän sieltä on.

    Laps seisovi ihmeissänsä,
    Ei ymmärrä ensinkään,
    Vaan vanhus, hän kyyneleitä
    Pois pyyhkivi mennessään.

    Oi, kerran, aikoja sitten
    Oli hälläkin tyttönen,
    Ja kaukana tästä maasta
    Oli syntymäpaikka sen.

    Eteläisen päivyen hehku
    Sen silmiin loistoa loi;
    Isä soitti, hän seisoi, katsoi,
    Ja tunteja kuunnella voi.

    Nyt tumman laakerin alla
    Hän nukkuvi kaukana,
    Isä vanhana yksin kiertää
    Maan vierahan tannerta.

    Oli pohjolan routa jo melkein
    Hänen rintansa peittänyt;
    Mikä kumma, kun kyyneleinä
    Sulamaan se pyrkivi nyt?

    Oi, entinen aika, saapuu
    Taas muistona kangastain…
    Sen toivat viattomat silmät
    Ja lämpöinen katse vain!

Lapsenhoitaja.

    Tuudin, tuudin tuutuasi,
    Kehtoasi keinuttelen,
    Nuku jo, lapseni, lepohon!

    Tuolta kuuluvi kadulta
    Kaupungin meno meluinen,
    Liike, huuto ja hälinä.
    Siksikö sinäkin itket,
    Kun se karkoitti unesi,
    Pelästytti pienokaisen,
    Säikytti sydänkäpysen,
    Kuten valjun vaalijansa?

    Millä lasta lohduttaisin,
    Itkusi iloksi saisin?
    Outohan olen ma täällä,
    Toimissani tottumaton,
    Itsekin ikävin mielin.
    — Jos ma laulella laverran,
    Kerron kehtovirsiksesi
    Siitä mi ain' on muistossani,
    Aatoksissani asuvi:

    Siell' on kultainen kotini,
    Äitini maja matala,
    Kallioitten kaarroksessa,
    Korpivuorien varassa
    — Oi suloista hiljaisuutta,
    Metsän rauhoa rakasta!
    Yksin lintunen liversi,
    Leivo taikka lehtokerttu,
    Kyntörastas raksutteli,
    Pääsky räystäällä pakisi.
    Noita lintuin lauleloita
    Kuuntelin kesäiset aamut,
    Vielä illatkin ihanat,
    Taikka kiipesin kiville,
    Kalliolta kalliolle,
    Mistä kauvas katseheni
    Lensi lehtojen ylitse,
    Kuusikoitten kukkuloitse.
    Rinta oli riemusta rikasna,
    Sydän onnesta sykähti,
    Kilvan lintujen keralla
    Lauleskelin lakkaamatta,
    Taikka kaiun kumppalina
    Huutelin huhauttelin.

    Syksy sai, pimeni päivä,
    Linnut lähtivät lehosta,
    Kukat kuolivat kulohon,
    Lehdet kaikki kellastuivat,
    Mutta kaunis kallioni,
    Tumma vuoreni vakava
    Silloin vasta sirkistyikin,
    Puhkesi punertamahan.
    Kainoiset kukat kanervan,
    Puolanmarjat maittavaiset
    Hohtavina houkutellen
    Luoksi kutsuivat minua…

    Silloinpa läheni lähtö,
    Ennätti ero etehen.
    Itkin päivät, itkin illat,
    Aamut aikaiset kujersin;
    Ei se auttanut minua,
    Poistanut poloisen huolta.
    Tupa oli täynnä, pelto pieni,
    Halla viljamme viannut,
    Minä suurin siskosista,
    Vanhin vieraalle menohon,
    Maailmalle matkaamahan.

    Murehtivi muuttolintu
    Etäisen etelän mailla,
    Lakastuvi lehtykäinen,
    Kun se puustansa putosi.
    Kevät luopi uudet urvut,
    Tuopi linnutkin takaisin;
    Vieneekö minua vielä,
    Kuljettaako konsanansa
    Äiti kultani kotihin?

    Laulu loppui jo minulta,
    Väsähti valitusvirsi.
    — Uuvu nyt sinäkin ulpu,
    Pienoinen, väsy välehen!

    Tuudin, tuudin tuutuasi,
    Kehtoasi keinuttelen,
    Nuku jo, lapseni, lepohon!

Allin mietteitä matkalla joulukirkkoon.

    Juokse, juokse,
    Hepo vilkas, vikkelään!
    Kirkon luokse
    Joulu-yönä riennetään.
    Hanki hohtaa sätehissä kuutamon,
    Suuri metsä äänetön ja tumma on.
    Juokse, juokse
    Kirkon luokse,
    Hepo vilkas, vikkelään! — —

    Iltasella
    Kuusen alla leikittiin,
    Riemuella
    Yltäkyllin saimme niin.
    Äiti kertoi, mistä riemu runsahin:
    Jeesus syntyi autuudeksi lastenkin.
    Iltasella
    Riemuella
    Siksi kaikin saimme niin.

    Laulut vienot
    Sitte kaikui enkelten,
    Siivet hienot
    Suojas unta lapsien.
    Niin en tiedä nukkuneeni milloinkaan,
    Nytkin valvehella aina muistan vaan
    Laulut vienot,
    Siivet hienot
    Joulun ihme-enkelten.

    — — Kuule, tiellä
    Kulkusia helkähtää!
    Monta siellä
    Kirkkohon on pyrkijää.
    Kaikille on Herra Jeesus syntynyt.
    Kaikki häntä kiittämähän käyvät nyt;
    Siksi siellä
    Onkin tiellä
    Monta kirkkoon pyrkijää.

    Reki liitää
    Poikki kirkkojärven jään,
    Hepo kiitää —
    Määrähän jo ehditään.
    Tuolla paljon kynttilöitä tuikahtaa!
    Kirkossa on lämmintä ja loistavaa.
    Reki liitää,
    Hepo'kiitää,
    Määrähän jo ehditään.

    Ah, nyt kaikuu
    Kaunis soitto urkujen,
    Virsi raikuu
    Ylistystä Jeesuksen!
    Ristihin mä kädet lasken hiljaa vain,
    Juhlallinen, outo tunne rinnassain.
    Soitto kaikuu,
    Virsi raikuu
    Ylistystä Jeesuksen.

Pieni kipinä.

    "Sä miksi siinä seisot, poika?
    — Noin tielle tunkevat ne vaan.
    Ne kerjäävät, ja sivumennen
    Kentiesi leipä siepataan."

    Ja neiti kääntyi kumppaniinsa,
    Ja ärtyiseltä ääni soi;
    Mut pojan punehtuupf poski
    Ja tumma silmä salamoi.

    "Kai neljänneksen tässä vuotin:
    Mun aikaa vuoro ollut ois.
    Kaks rinkeliä pyysin ostaa;
    Kun saan ne, lähden kohta pois."

    "Kas tuossa! — No, mut maksu myöskin!"
    "Jo äskenhän mä maksoin sen."
    "Sä maksoit? Kelle?" "Pöydällenne
    Mä laskin viisipennisen."

    "Oh, pöydällekö? Lörpötystä —
    En sitä nähnyt ainakaan.
    — Niin, tiesinhän: tuo poika tuossa
    Ei tänne tullut ostamaan!"

    Vihaisna neiti haasteleepi,
    Epäillen lasta tarkastaa:
    Mut taasen hehkuu pojan poski
    Ja silmä iskee salamaa.

    Hän äänetönnä kädestänsä
    Heittääpi leivät pöydällen,
    Ja huulet yhteen painettuina
    Hän ulos astuu joutuen.

    Vaan myyjähän hän mennessänsä
    Nuo suuret, tummat silmät luo…
    Ken selittää sen kaiken voisi,
    Min lausuu synkkä katse tuo!

    On siinä nöyryytyksen tunne,
    Masennus köyhän, poljetun,
    Ja itsetiedon harmi, uhka,
    Ja lause: "Vielä kostan sun!"

    Kentiesi kerran varttuneena
    Tuo poika käykin kostamaan;
    Siit' ehkei kärsi myyjäneiti,
    Vaan moni syytön sijastaan.

    Hän ehkä työmiesmelskehissä
    Esille lapsuusmuistot tuo,
    Hän kipinäisen pudottaapi,
    Ja liekkihin se metsän luo.

    Ja nuorukaisen hehkuu poski
    Ja silmä taasen salamoi;
    Kaikk' kumppaninsa häntä seuraa,
    Ja "alas rikkaat!" ääni soi.

    Oi, jospa taivon kaste puhdas
    Sen liekin silloin sammuttaisi
    Jos joukon toisen, taajan, suuren,
    Nuo hurjat vastahansa sais!

    Se joukko kertois huolistansa
    Ja taisteluista puuttehen,
    Vaan myöskin, kuinka kädet hellät
    Sai torjutuksi kurjuuden.

    Se kertois, kuinka nääntyvälle
    Toi rikas leivän runsahan,
    Ja langenneelle lohdutusta
    Ja sairahalle hoitajan;

    Ja kuinka tiedon aatelisto
    Ei kätke kultasoihtuaan,
    Vaan opin tenhotemppeleihin
    Myös syvät rivit johdetaan.

    Ja täänkin joukon silmät säihkyis
    Ja sydän sykkis innostuin,
    Ja rakkauden suurta työtä
    Se ylistäisi riemusuin.

    Tuo toinen parvi seisattuisi,
    Sen johtajakin vaiti jäis,
    Ja polttaville poskipäille
    Vain kyynel kirkas vierähtäis.

    Ja suuren lemmen lämmin virta,
    Se katkeruuden huuhtois pois,
    Ja silloin kaiken sorron kosto
    Ylevä anteeks-anto ois.

Salokirkossa.

    Soi kellot ja kansaa tulvii,
    Jo kirkko on täytenään;
    Näen nuoria reippaan parven,
    Näen vanhoja kyyryssään.

    Tuoll' ulkona tuuli raivoo,
    Pyry riehuvi piiskaten.
    He kulkivat pitkiä teitä
    Lumen kautta ja pakkasen.

    Ja kirkkokin on niin kylmä
    Ja he istuvat värjöttäin,
    Vaan katse ahmien tähtää
    Ylös saarnastuolihin päin.

    Oma kylmäni unhottuupi
    Tätä joukkoa katsoissain.
    — Katajainen kansani kallis,
    Miten liikutat tunteitain!

    Vähän sait sinä paistetta päivän,
    Vähän kultia maailman;
    Siks lämmön lähdettä etsit
    Ja aarteita taivahan.

    Ja niitä kun henkesi kaipaa,
    Et köyhänä vaivukaan,
    Ei jäädytä myrsky ja kylmyys,
    Et sorru sä konsanaan.

Muna-Reeta.

    Torin kulmassa tyynnä hän istui,
    Oli pyylevä muodoltaan,
    Hymyhuulinen, veitikkasilmä,
    Munat parhaat vakkasessaan.

    Hänen luoksensa rouvat ja piiat
    Ne tunkivat kilpaillen;
    Rahat helkkivät, eukko laski
    Ja kiitteli niiaten.

    Lumituisku kun kasvoja pieksi,
    Vilun ärtyä kärsivät muut,
    Hän reipasna leikkiä haastoi,
    Sai nauruhun yrmeät suut.

    "Hän on tottunut kylmään ja tuuleen",
    Niin tuumivat ostajat,
    Ja turkkia käärien kiinni
    Kodin lämpöhön kiiruhtivat.

    Vaan Reeta, hän istuu, istuu
    Kädet kontassa, hytkyttäen,
    Hymy huulilla kauppaa varten,
    Sydän rinnassa poltteinen.

    "Miten voinee Maijuni pieni,
    Paha yskäkö ahdistaa?
    Joko lienee markkoja kyllin,
    Jotta Ilmari saappaat saa?

    Ja Villelle uusi taulu
    Ja Toivolle rukkaset…
    Ja kohtahan varmaan loppuu
    Taas Maijunkin lääkkehet…

    Oven kunhan ne lapset sulkis
    Ja hoitelis valkeaa…
    Huh, kuinka nyt pakkanen pistää!
    Ihan kauppakin seisahtaa."

    Hän viittoo rouvia luokseen,
    Kehuskellen myytäviään.
    Käsivarsia huitoen haastaa,
    Tai laskevi pennejään.

    Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy,
    Käsi Reetan on niinkuin jää;
    Hän myypi, hän ei sitä huomaa —
    Sydän äidin se lämmittää…