WeRead Powered by ReaderPub
Tuomenterttuja cover

Tuomenterttuja

Chapter 7: I.
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

Runokokoelma jakautuu viiteen osaan, joissa luontoon ja vuodenaikoihin liittyvät laulavat kuvaukset, henkilökohtaiset tunnekokemukset, arkielämän pienet kertomukset, kristilliset mietiskelyt ja käännökset vuorottelevat. Tekstit kuvaavat kevään heräämistä, metsien ja meren havaintoja sekä hiljaisia, usein hartaita pohdintoja rakkaudesta, uskosta ja menetyksestä. Runot vaihtelevat luonnon kuvauksista intiimeihin, melankolisiin tai ylistäviin sävyihin ja hyödyntävät kansanlaulujen ja kirkollisten teemojen kielikuvastoa. Lopussa julkaistut käännökset laajentavat kokoelman tonaalista kirjoa. Sävelensä on yleensä selkeä, suomalaisesta maisemasta kumpuava ja lukijalle helposti aistittava.

IV.

Kanaanin kukkuloilta.

    "Minne majan rakennankin,
    Vuoristoihin, laaksoihin,
    Ikkunani laadin kohti
    kukkuloita banaanin."

K. Gerok.

Köyryyttä ja rakkautta.

Fil. 2: 3-5.

    Nöyrä Jeesus, mulle suo
    Mieles nöyrä, kuuliainen,
    Rintahani sydän luo
    Uusi, taipuvainen!
    Poista pyyntö kunnian,
    Tyhjä, turha kiilto mainen!
    Korkealla viittoohan
    Kruunu taivahainen.

    Rakastava Jeesus, oi,
    Anna rakkautes tulta!
    Sydämeni saada voi
    Yksinään sen sulta.
    Mieli kylmä, itsekäs,
    Poista, Herra Jeesus, multa!
    Hehkuvaksi liekissäs
    Kirkastuta kulta!

Adventtina.

    On lumihiuteita lentänyt,
    Ja maa on valkoinen, puhdas nyt.
    — Oletko valkoinen, sydänkin,
    Kun vieras saapuvi puhtahin?

    Et — musta, musta ja syntinen…
    Kai pois hän kääntyvi inhoten…
    Oi, mistä valkoista lunta sais,
    Mi syämmen syntisen puhdistais?

    Ei pesten valkene pilkut nuo,
    Vaan vieras sittekin käypi luo,
    Sisälle astuvi armoinen
    Ja itse siistivi huonehen.

    Ei lumi poistanut tahrojain,
    Sen liekki taivainen voipi vain:
    Sydämen syntisen puhdistus
    On Herran Jeesuksen rakkaus.

    — Ja lunta ulkona tuiskuaa,
    Niin kaunis, valkea siell' on maa.
    Ja puhdas myöskin jo sydän on,
    Sen vieras puhdisti verraton.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen.

    Taivas itkee!
    Pilvet tummina, kaihokkaina
    Kulkevat pitkänäperjantaina,
    Vuotavat viljalta kyyneleitä,
    Itkien Jeesusta, itkien meitä.
    Kolkko on korkeus, musta on maa.
    — Syntinen, saatatko viipyä vielä?
    Riennä jo ristille, itkeös siellä!
    Tähtesi Jeesus kärsiä saa —
    Oi itke, taivaskin itkee!

    Taivas loistaa!
    Aurinko nousevi välkkyväisnä
    Riemun juhlana pääsiäisnä.
    Herra on astunut haudastansa,
    Voittanut kuoleman voimallansa;
    Siksipä loistavat taivahat, maat.
    — Syntinen, saatatko viipyä vielä?
    Kiitosta laulaos hartaalla miellä!
    Herrasi elää, sä elää saat —
    Oi riemuitse, taivaskin loistaa!

Mestarin luona.

Luk. 4: 40.

    On aurinko laskenut vuorien taa
    Ja illan rauhaan vaipunut maa;
    Jo työstään väsynyt
    On Jeesus Mestari nyt.
    Lepohetkeä jäljestä vaivojen
    Hän nauttivi piirissä rakkaitten.

    Käy kansaa Pietarin huonehen luo.
    Mitä tahtoo tunkeva joukko tuo?
    Oi, rauha on luonnossa vaan,
    Ei tyynnä se tuskia maan,
    Yhä jäytävät taudit ja puuttehet:
    Avunpyyntöhön rientävät ihmiset.

    "Oi Mestari, sairas on lapseni mun!"
    "Me tuomme luoksesi halvatun."
    "Oi auttaos, Mestari,
    Luo valkeus silmiini!"
    He pyytävät äänin kiihkehin,
    He katsovat ilmein luottavin.

    Rakas Mestari, etkö sä suutukaan,
    Kun tunkevat rauhasi rikkomaan?
    Ei, poissa on uupumus,
    Vain jäljellä rakkaus.
    Niin hellän katsehen heille hän suo,
    Niin altisna astuvi kurjien luo.

    Pään päälle raukkojen sairasten
    Käden laskevi siunaten, auttaen;
    Jo silmihin sokean
    Valo loistavi taivahan.
    Ja riemu kaikuvi rajaton:
    "Hyvin Mestari kaikki tehnyt on!"

    Jo päivä on laskenut vuorien taa
    Ja illan rauhaan vaipunut maa.
    Nyt, rakkahin Mestari,
    Mä myös käyn luoksesi.
    On sairas synnistä sydämein,
    Ei löydä kasvojas katsehein.

    Tule hellänä niinkuin muinoisin,
    Ota vastahan helmoin avoimin,
    Pane päälle sairahan pään
    Käsi lempeä lepäämään!
    Oi käske, ja silmäni aukenee!
    Hyvin, Mestari, jälleen kaikki tee!

Yksi on tarpeellinen.

Luk. 10: 38-42,

    "Oi Martta, Martta huolekas,
    Miks noin sä häärit askartain?
    Sä ällös moiti siskoas,
    Jos ei hän auta puuhissas:
    Yks tarpehen on vain!

    Maria löysi luonani
    Osansa hyvän, suloisen;
    Pois täällä huoli haihtuvi —
    Käy, lapsi, askareistasi,
    Yks vain on tarpehen!"

    Niin, sydän, sydän levoton,
    Miks paljo pyrit sinäkin?
    Miks kiinnyt tointen kiihtohon
    Ja turhat pienet rientos on,
    Kun yks on korkehin?

    Suruni — kuinka vähäiset —
    Ja niitä itkin kumminkin!
    Ja riemut — kuinka lyhyet!
    Ne miksi kietoi tuntehet
    Ja "yhden" unhotin?

    Sun luonas, Herra Jeesuksein,
    Se pieneks käy, mi pientä on,
    Saa viihdytystä sydämein
    Ja kirkastuupi silmällein
    Yks määrä verraton.

    Oi, sinne jalkais juurehen
    Mä tahdon tulla puuhistain,
    Ja oppilaana kuunnellen
    Mä onnellisna tunnen sen:
    Yks tarpehen on vain!

Jeesus korvessa.

Mark. 1: 13.

           Rotkot ja roukkiot jylhät,
           Kalliot harmajat,
           Vuorien huiput ylhät
           Synkkinä seisovat.
    Ei kasva kukka, ei nouse puu,
    Ei paista päivä, on kätkössä kuu,
    Vain tummana taivas kaareutuu
           Ja raskahat pilvet kulkee.

    Täällä ken tohtivi olla
    Keskellä korpien?
    Ken se on kalliolla
    Seisoja ylhäinen?
    Pedot kiljuvat äärellä rotkoissaan,
    Kun valtias tyynnä hän viipyy vaan,
    Hän taivasta etsivi katseillaan —
           Mitä miettivi siinä yksin?

           Ruhtinas ruhtinaiden,
           Maan sekä taivahan,
           Valtias korvenkin maiden,
           Käskijä leijonan,
    Hän on hengen kutsusta lähtenyt,
    Ei muistele seutua synkkää nyt,
    Isän luoksi on katsehet käännetyt,
           Hän ääneti rukoileepi.

           Hengessä tunteneeko
           Saapuvan kiusaajan?
           Voimia rukoileeko
           Voittohon maailman?
    Niin raskasna eessä on taistelun tie,
    Se kolkkoa korpea synkempi lie,
    Ja kautta tuskien vihdoin vie
           Se kuolohon ristinpuuhun.

           Kaamea ulvonta saapi
           Kalliot kaikumaan.
           Maahan jo lankeaapi
           Seisoja paadeltaan.
    Yö mustana laskevi laaksoihin,
    Yhä yltyvi synkeys, taistokin;
    Hän Herralle huokaa hartaammin.
           Hän huokaa, ja vastaus saapuu.

           Väistyvän pilven alta
           Tähtiä välkkyilee,
           Kirkkaus taivahalta
           Hohtaen häikäisee.
    Pedot luolihin hiipivät oudostain,
    Suhu kuuluvi siipien valkeain,
    Ja parvia enkelten palvelevain
           Luo Jeesuksen laskeutuupi.

Herran työtä suuressa maailmassa.

(Helsingin N.N.K.Y:n ensimmäisen vuosijuhlan johdosta 25.3.1897).

I.

    Monet vaarat väijyvät suuressa maailmassa,
    Tie liukas nuoren on kulkea yksinään,
    Pian voimat vaipuvat taistossa vaikeassa,
    Jos auttaen ei suo suojaa yksikään.

    Monet murheet murtavat suuressa maailmassa
    On siellä huolta ja tuskia tulvillaan,
    Surun polttavat kyynelet poskia uurtamassa,
    Jos kenkään niit' ei kiirehdi kuivaamaan.

    On yksinäistäkin suuressa maailmassa,
    Koti kenties kaukaa muistojen kaihoa luo,
    Sydän kaipaa vierasna ihmisten touhinassa,
    Jos rakkautta ei kenkään, kenkään suo.

    Vaan riemuja myös on suuressa maailmassa,
    Elon kiehtovat kukkaset kutsuvat poimimaan,
    Pois rauha riistyvi riehussa huumaavassa,
    Jos puuttuvi ohjaus onnehen oikeaan.

II.

    Vaan yksi etsii, etsii,
    Ei väsy konsanaan,
    Hän rakkauden voimin
    On valmis auttamaan.
    Hän kärsi Golgatalla,
    Tähtemme kuoli hän;
    Nyt ihmistenkö saattais
    Hän nähdä nääntyvän?

    Ei, helma häll' on hellä
    Ja sydän lämpöinen,
    On sijaa siinä aina,
    Hän sulle tarjoo sen.
    Hän kyyneleesi kuivaa,
    Jos itket yksinäs,
    Jos ystäviä kaipaat,
    Hän ompi ystäväs.

    Taas onnesta jos sykkii
    Sun nuori sydämes,
    Hän hyvin ymmärtääpi
    Silloinkin tuntehes.
    Jos hälle ilos kannat,
    Hän pyhittääpi sen,
    Ja antamansa onni
    On ijankaikkinen.

    Kätensä verta vuoti,
    Kun perkas polkuas,
    Ja orjantappuroita
    Hän kantoi puolestas
    Käy hänen jäljissänsä,
    On siinä paras tie!
    Jos raskas ois se joskus,
    Hän helmassaan sun vie.

    Niin, hyvä paimen Jeesus,
    Hän etsii lammastaan.
    Oi, hälle itses anna
    Omaksi kokonaan!
    Suuressa maailmassa
    On silloin hyvä sun,
    Ja matkan päässä löydät
    Sä kodin turvatun.

III.

    Hän, Mestari, seuraajilleen
    On antanut käskyn tään:
    "Tee työtäni maailmassa,
    Käy siskojas etsimään!

    Olet taivahan matkalainen:
    Nyt muillekin näyttäös tie!
    Olet armosta armoa saanut:
    Sen tuntoon muitakin vie!

    Työmaata on paljon, paljon,
    Työvoimia puuttuu vaan.
    Mene Herrasi suureen työhön
    Ulos suurenen maailmaan!"

    Ja joukot käskyä noutaa,
    Rivit kasvavat, taajenevat,
    Sydänlämpönsä työhön he suovat
    Ja voimansa parhaimmat.

    Ja missä on kurjuus suurin
    Sekä vaaroja runsaimmin,
    Sitä suurempi siellä on into,
    Sitä suurempi siunauskin.

    Pääkaupungin turhuudessa
    Monet viettely-äänet soi;
    Mut Herralle olkoon kiitos:
    Hän vaaroista varjella voi.

    Pääkaupunki nielikin monta,
    Moni vaipuva vaikeroi;
    Mut Herralle olkoon kiitos:
    Myös langennut nousta voi.

    Ja Mestari voimakas, suuri,
    Hän valvovi lapsiaan,
    Ei Herran tahdotta taitu
    Hiuskarvanen ainoakaan.

    Hän auttavi palvelijoitaan,
    Hän siunaa heikkojen työn,
    Hän päiväksi saattaa muuttaa
    Myös maailman synkeän yön.

IV.

    Tää yhdistyskin toimii Herran työtä,
    On kylvö taivahan sen tarkoitus,
    Se soisi solmivansa siskovyötä,
    Min yhdistäisi Herran rakkaus.

    Se tahtois maailmasta etsiskellä
    Ne nuoret, jotka Jeesuksetta käy,
    Se tahtois olla toivon säde hellä,
    Miss' yö on tumma, tähtikään ei näy.

    Kun vuosi sitten toimehen se ryhtyi,
    Se siemen pienokainen oli vaan,
    Mut mielet lämpes, voima voimaan yhtyi,
    Jo taimeks on se noussut kasvamaan.

    Sinulle, Herra, kiitos armostasi!
    Sun ompi työ, sun menestyskin on.
    Me heikot kuljemme sun voimassasi,
    Sun siunaukses viepi voittohon.

    Sä meissä löydät paljon hitaisuutta,
    On sydän kylmä, heikko uskokin.
    Se anteeks suo ja anna voimaa uutta,
    Sun rakkauttas liehdo rintoihin!

     Ja anna puuksi taimen nousta kerran,
    Sun annos auringossa varttuen!
    Suo työmme tulla kunniaksi Herran
    Ja siunaukseks Suomen kansallen!

Rukous.

    Tule luokseni, Herra Jeesus,
    Tule, siunaa päiväni työ,
    Tule illoin ja aamuin varhain,
    Tule vielä, kun joutuu yö!

    Tule askele askeleelta
    Mun kanssani kulkemaan!
    Sua ilman en saata olla,
    Pysy luonani ainiaan!

V.

Käännöksiä.

Neekerivaimo.

(E. Geibel).

    Missä sirpit suihkailevat ruovikossa korkeassa.
    Papukaijat kirskuttavat rannan sokur'vaahterassa,
    Siellä istuu musta vaimo koralleita kaulassansa.
    Lapsellensa lauleskellen hiljaa kehtolauluansa.

    "Uinu, uinu, poika raukka, syntynyt mun surukseni!
    Elos ennen alkuansa hukkahan jo sulta meni.
    Uinu, uinu, viel' et tiedä tuskistasi vastaisista,
    Liian varhain herran julmuus herättää sun unelmista.

    Riemua et saa sä maistaa maailmassa konsanahan,
    Missä vierii Niger-virta, siellä vaan se tunnetahan;
    Milloinkaan et keihollasi iske maahan tiikereitä,
    Etkä rummun paukkuessa tee sä tanssiliikenteitä.

    Ei, sun päiväs, yös on täynnä kyyneleitä, huokausta,
    Juhdan lailla vaiti kärsit valkomiehen rasitusta,
    Valkoisille ruovon taitat, kaadat puita metsistämmme,
    Heille, jotka maamme syövät, pukeuvat hiellämme.

    Viisahina valkomiehet matkustavat ulapoita,
    Pyssyssänsä tallentavat ukkosta ja salamoita,
    Heill' on kummat höyrymyllyt, sadat pyörät liikkehessä,
    Vaan ei älyn kumppanina sääli asu sydämessä.

    Vapaudestansa kyllä kerskuvat he useasti,
    Siitä, kuinka rannikkomme anastivat uljahasti;
    Mutta jalo mies kun väitti mustiakin ihmisiksi,
    Hänet rohkeudestansa tuomitsivat hylkyriksi.

    Suloinen on saarna heillä rakkauden Jumalasta,
    Joka kuolollansa osti ihmiskunnan kuolemasta;
    Mutta kuinka uskon sanan, jok' ei töissä johda heitä?
    Rakkauden käskystäkö kiduttaa he voivat meitä?

    Oi sä suuri henki, mitä tehnyt on tää heimo kurja,
    Koska sille vihas näytät, mieles näin on meille nurja?
    Sano, milloin taivahasta taasen annat lohdutusta,
    Sano, milloin tuskistansa pääsevä on kansa musta!

    Ah, se tapahtuu, kun taapäin Missisippi virtoaapi,
    Pumpulpuu kun hohtavaiset, tummat sinikukat saapi,
    Puhvelin ja krokotiilin ruvetessa ystäviksi,
    Valkomiesten, kristittyjen muuttuessa ihmisiksi."

Heinen lauluja.

1.

    Sä kaunis kalatyttö,
    Vedä venhosi rannalle,
    Käsityksin kanssani istu,
    Niin lemmestä nautimme!

    Sydämelleni painaos pääsi,
    Älä pelkää laisinkaan!
    Joka päivähän tohdit mennä
    Meren aaltoja soutelemaan.

    Sydän mulla on aallon lainen,
    Niin lieto ja myrskyinen,
    Ja helmiä kätköksissä
    On syvyydessä sen.

2.

    Olet juur' kuni armas kukka,
    Niin vieno ja puhtoinen.
    Sua katson, ja kaihon tunne
    Valtaapi sydämen'.

    On niinkuin pääsi päälle
    Kädet laskea pitäis mun,
    Rukoillen, että taivas
    Noin puhtaana suojais sun.

3.

    Sun laulun siivillä kannan
    Pois kauvas, armahain,
    Luo Gangesin kukkivan rannan,
    Kevätseutujen kauneimpain.

    Puutarhat tuoksua tuottaa,
    Kuu hurmaa hohteineen,
    Ja lootoskukkaset vuottaa
    Sua siskoksi rinnalleen.

    Siell' leikkivät orvokit illoin
    Ylös tähtihin katsahtain,
    Ja ruusut kertovat silloin
    Sadut armahat hiljaa vain.

    Se kukkii ja hehkuu ja loistaa,
    Ylös katsovi ääneti vaan,
    Se tuoksuu ja itkee ja värjyy
    Vain lemmenkaihostaan.

    Käy kaurihit hyppiellen
    Ja kuunnellen kukkien luo,
    Ja kaukana kuohahdellen
    Pyhän virran vierivi vuo.

    Oi, sinne luontohon lauhaan
    Tule juurelle palmupuun,
    Niin vaivumme illan rauhaan
    Ja lemmen haaveiluun!

4.

    On lootoskukkanen arka,
    Kun aurinko välkehtii;
    Se nuokkuen päätään painaa,
    Yön onnesta haaveksii.

    Sen kulta, kuu, sitä silloin
    Sätehillänsä suutelee,
    Ja kukkanen hellästi hälle
    Sydänlehtensä aukaisee.

Kaislikkolaulu.

(N. Lenau).

    Lammikolla uinuvalla
    Väikkyy hohde kuutamon,
    Kalpealla kiehkuralla
    Seppelöi se kaislikon.

    Rannan hirvet tähtiyössä
    Ylös luovat katsehen,
    Suhahtaapi kaislavyössä
    Joskus siipi lintusen.

    Kyynel silmän himmentääpi
    Armahani kaipaus
    Läpi sielun väräjääpi
    Niinkuin iltarukous.

Kuollut sotilas.

(G. Seidl).

    Maan vierahan tantereella
    On kuolleena sotilas,
    Unohdettuna muiden joukkoon,
    Vaikk' kyll' oli urhokas.

    Moni päällikkö ristirinta
    Ohi korskana ratsastaa,
    Mut hän, joka nukkuvi tuolla,
    Ei keltään ristiä saa.

    Ja toisia kaatuneita,
    Niit' itkien etsitään,
    Mut hälle raukalle yksin
    Ei vierähdä kyynelkään.

    Vaan kaukana poissa sieltä,
    Kotipaikassa soturin,
    Isä huokaa huolimielin:
    "Hän kuollut on varmaankin."

    Ja äiti äänehen nyyhkii:
    "Niin, kuinkahan lieneekään…
    Ihan äkkiä seisahti kello
    Ykstoista lyötyään."

    Ulos kalpea tyttö katsoo
    Syys-iltahan synkkähän:
    "Ja jos oisikin armas kuollut,
    Sydämelleni elää hän."

    Ja kolmen silmistä vuotaa
    Niin kuumina kyynelet,
    Ja taivasta kohden nousee
    Niin hartahat huokaukset.

    Ne kyynelet taivas poimii
    Ylös pilvehen pienoiseen,
    Ja vinha tuuli sen kantaa
    Luo kaukaisen tantereen.

    Siell' otsalle kuollehen hiljaa
    Ne kasteena lasketaan;
    Näin hällekin kyynelet vuotaa
    Sotakentällä vierahan maan.

Terve, Ceesar!

(E. Gerok).

    "Oi terve, Ceesar!" hurja huuto soipi,
    "Sua tervehtivät kuoloon valmihit!"
    Pian hurmevirrat hiekan purppuroipi,
    Vaan keisar' ennen hymyn suoda voipi
    Eteensä käyvät gladiaattorit.

    Kohoopi sirkus kohden korkeutta,
    Ja täynnä ovat kaikki istuimet.
    Vuottaissa rahvas laskee sukkeluutta,
    Veristä murhanäytäntöä uutta
    Himoovat silmät kymmentuhannet.

    Vain viittaus, ja miekan pistoksille
    Jo paljas ruumis alttihina on.
    Ken pelkää, pilkkanauru kaikuu sille,
    Vaan hyvähuudot soivat sankarille,
    Jos sievästi hän kaatui kuolohon.

    Sä julma Rooma! Riemus toisten turma,
    Ja kaunotaitees ihmisteurastus,
    On näytelmäksi tullut sulle surma,
    Ja keisarisi, Neeron, silmäin hurma
    On öisen kauhuliekin leimahdus.

    — Vaan katso, mitä gladiaattoreita
    Nyt kansan nähtäväksi saatetaan?
    Ei idän voimakkaita Herkuleita,
    Ei valkotukkaisia germaaneita.
    On tänään joukko outo laatuaan.

    Siin' eikö seiso parvi harmaapäitä?
    Ja neitojahan nuoria on nuo!
    Kas vaimoja ja pienoisia näitä!
    — Oi Rooma, kristittyjes verihäitä
    Nyt Neero huviksesi viettää suo!

    Niin tyynet kasvot, pyhän rauhan kuvat;
    He astuvat kuin saatto pappien,
    He käyvät piiriin, nuorat irtauvat,
    Kentälle sirkuksen he polvistuvat,
    Ja virsi kaikuu outo, ihmeinen.

    He myöskin tervehtivät valtiastaan,
    Ei häntä, joka tuossa tuijottaa,
    Vaan toista, suurta rauhanruhtinastaan,
    Jok' kultapilvistänsä katsoo lastaan
    Ja jolle taivon harput humajaa.

    "Oi terve, Kristus!" ääni kajahtaapi,
    "Sua tervehtivät kuoloon valmihit!
    On taisto lyhyt, kruunu viittoaapi,
    Ah autuas, ken periä sen saapi;
    Sä korjaa sielut, jotka lunastit!"

    Ja todistajapiirin tykönänsä
    He silloin havaitsevat riemuiten,
    Ei tuo se ole, joka mielissänsä
    Sirkuksen täyttää myöten ääriänsä,
    Kuin jättikäärme heitä kietoen, —

    Ei, enkeleitä alas liiteleepi,
    Käsissä palmun-oksat, kruunutkin,
    Valoisa sädeseppel kiilteleepi,
    Pää päätä, piiri toista läheneepi,
    Sulaen kirkkauden sylihin.

    Nyt, jalopeura, kilju vimmassasi,
    Et säikähdytä laumaa Jeesuksen!
    Hyeena, syöksy kohden uhrejasi,
    Teroita, tiikerikin, hampaitasi,
    Muserra kypsä vilja taivainen!

    Kuollutta kymmenen sai nähdä kansa,
    Kakskymmentä se näky herättää,
    Ja ristiin vannovat he uskovansa.
    Verestä kirkko syntyy uudestansa,
    Ja myrskyn kautta liekki viriää.