Tuomo sedän tupa

Me jätimme Haleyn hämmästyksissään ja hieman häpeissään katselemaan Elisan pakoa Ohion rannalle. Nähtyään, että tämä todellakin tällä hetkellä oli luiskahtanut hänen käsistään, ei ollut muuta neuvoa, kuin palata pieneen ravintolaan ja siellä tuumia, mitä läheisessä tulevaisuudessa oli tehtävä.

Tietysti takaa-ajoa oli jatkettava niin pian kuin virta loi jääpeitteensä, mutta kiusallista tämä vaan oli. Haley rupesi jo itseään kiroilemaan siitä, että oli välittänyt koko kakarasta, josta nyt vaan sai kulunkia ja harmia. Annettuaan käsirahoja miehille, jotka olivat ottaneet ammatikseen etsiä karanneita orjia, ratsasti hän uudestaan Shelbyn kartanoon tällä kertaa Tuomoa noutamaan.

Tuomo sedän tuvassa vallitsi raskas mieliala. Chloe täti oli noussut aikaisin aamulla silittämään ukkonsa paitoja. Tätä tehdessään hän vähä väliä nosti kättänsä pyhkiäkseen niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen poskilleen.

Tuomo istui vieressä, Uusi Testamentti polvellaan. Ei kumpikaan virkannut mitään ja lapset nukkuivat vielä.

Viimein Tuomo nousi ylös, meni vuoteen ääreen ja rupesi katselemaan pienokaisiaan kuiskaten itsekseen: ”Tämä on nyt viimeinen kerta.”

Chloe täti ei vastannut mitään, hivutti vaan hivuttamistaan paitaa, vaikka se jo oli niin sileä kuin suinkin olla voi. Mutta yht’äkkiä hillitsemiskyky petti. Hän laski rautansa alas ja purskahti itkuun.

”Jos edes tietäisin, minne aikovat sinut viedä ja kuinka sinua sitten kohtelevat. Kyllähän emäntä sanoo ostavansa sinut takaisin parin vuoden päästä, mutta eihän kukaan, joka kerran viedään virtaa myöten etelään, enää tule takaisin.”

”Mutta, Chloe, onhan sama Jumala siellä kuin täälläkin, ja minä olen joka paikassa hänen suojassansa. Nytkin hän on osottanut minulle hyvyyttään antamalla sinun ja lapsien jäädä tänne.”

Tuomo oli tukahtua pidättäessään itkuaan, mutta hän koetti karaista itseään ja puhui lohduttavasti ja voimakkaasti.

Chloe täti oli pannut parhaansa valmistaessaan jäähyväissuurusta. Hän oli paistanut lihavimman kanansa, ottanut esiin marjahillot ja muut herkut. Mutta Tuomolta ne saivat jäädä milt’ei koskematta, sillä ei sellaisina hetkinä maita ruoka eikä juoma. Ei Chloella liioin ollut ruokahalua ja ainoat, jotka panivat arvoa tähän herkulliseen ateriaan, olivat pojat. He eivät vielä ymmärtäneet hetken vakavuutta, vaan söivät tyytyväisinä hyvällä ruokahalulla.

Chloe täti järjesti sillä aikaa ukkonsa vaatteita. Hän tarkasteli joka paitaa, erotti vanhat uusista ja käski niitä säästäen käyttää, sillä kukapa ompelisi uusia, kun nämät rikkuivat. Hukkaparin hän oli jatkanut yön kuluessa ja pannut lankakerän sisään parsimista varten. Mutta kuvitellessaan, että nuo julmat ihmiset kentiesi riistäisivät kaikki nämät uudet kalut hänen ukoltaan, puhkesi hän uudestaan katkeraan itkuun nojaten päätään kapsäkkiä vasten. Lapsetkin rupesivat nyt aavistamaan jotakin pahaa nähdessään äidin kyyneleet ja rupesivat täyttä kurkkua parkumaan.

Samassa astui rouva Shelby tupaan hyvästi jättämään. Perheen syvä suru liikutti häntä niin, ettei hän hetken aikaan saanut mitään sanotuksi.

”Rakas Tuomo”, sanoi hän viimein itkusta värisevällä äänellä, ”en voi antaa sinulle tällä hetkellä mitään, josta sinulla olisi hyötyä, mutta sen lupaan juhlallisesti, ett’en kadota sinun jälkiäsi ja että ostan sinut takaisin, niin pian kuin suinkin voin.”

Nyt tuli Haley uhriansa ottamaan ja koko talonväki kokoutui pihalle vielä viimeisen kerran kätelläkseen Tuomo setää. Hän oli ollut heidän sekä työnjohtajansa että sielunpaimenensa ja nyt eronhetkenä he kaikki tahtoivat osottaa rakkauttaan ja myötätuntoisuuttaan hänelle.

Juuri kun Tuomo jo istui rattailla, otti Haley raskaat raudat istuimen alta ja pani ne hänen jalkoihinsa.

Harmin ja paheksumisen huudahdus kuului yht’aikaa kaikkien huulilta ja rouva Shelby vakuutti verannallaan seisoessaan, että tämä varovaisuus oli aivan turha.

”Rouvaseni”, sanoi Haley ivallisesti, ”olen jo saanut 500 dollarin tappion täällä ollessani, enkä totta puhuen enää välitä toisesta.” Sitten hän sivalsi hevostaan ruoskalla ja rattaat vierivät pois.

Yrjö herra, Tuomon nuori ystävä ja opettaja, oli aikaisin aamulla matkustanut erään toverinsa luo tietämättä mitään vanhan ystävänsä kohtalosta. Tuomo oli pahoillaan, kun ei saanut lausua hänelle jäähyväisiä, ja käski sanoa paljon terveisiä.

Mutta noin puolen tunnin matkan päästä, kun Haley oli pysähtänyt erään pajan luo saadaksensa Tuomoa varten aiotut käsiraudat hiukan suurennetuiksi, tuli Yrjö herra ratsastaen täyttä vauhtia heidän jäljessänsä.

Nähdessään Tuomon pajan ulkopuolella, laskeusi hän nopeasti ratsun seljästä, hyppäsi rattaille ja tarttui molemmin käsin kiivaasti ystävänsä kaulaan vuodattaen surun ja harmin kyyneliä.

”Tämä on häpeällistä, kerrassaan alhaista”, sai hän viimein sanotuksi. ”Eivät edes puhuneet minulle mitään koko asiasta. Jos olisin suuri, eivät vaan uskaltaisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta kyllä minä löylytin heitä äsken kotona ollessani, ole varma siitä.”

Tuomo koitti rauhoittaa ystävänsä kiivautta ja lausui hiljaisesti mielihyvänsä siitä, että vielä kerran sai nähdä nuoren herransa.

”Ja kuulkaapas nyt, Yrjö herra, Teidän pitää aina pysyä hyvänä poikana. Muistakaa, kuinka monta tulevaisuudessa teistä tulee riippumaan. Liittykää äitiinne ja seuratkaa häntä. Muutamat pojat pitävät itsensä suureksi tultuaan liika viisaina kuullakseen äitejään, mutta älkää noudattako heidän esimerkkiään. Tietäkää, että Jumala antaa meille monta hyvää lahjaa kahdesti, mutta äidin hän antaa vaan kerran. Ettehän pahaksi pane, vaikka vähäsen neuvon?”

”En, en suinkaan”, vastasi Yrjö. ”Kyllä minä koetan tulla hyväksi ja kelpo ihmiseksi, sen lupaan sinulle, Tuomo. Ja kyllä minä myös toimitan niin, että vanhemmat hankkivat sinut takaisin... Isoksi tultuani rakennutan sitten tupasi uudestaan ja sinulla pitää olla oikein erityinen huone ja matto lattialla... Katsoppas tässä, minä olen ottanut dollarini sinua varten. Mutta koska pelkäsin, että tuo ilkiö anastaisi sen sinulta, olen kaivertanut siihen pienen reijän ja ripustanut sen nauhaan, jotta sinä voisit kiinnittää sen kaulaasi. Joka kerta, kun sitä katsot, niin muista, että tulen sinua vapauttamaan.”

Haley palasi samassa pajasta ja lähestyi Tuomoa kantaen käsirautoja.

Yrjön silmät säkenöivät tulta nämät nähdessään.

Hän kohotti päätään ja koetti sanoa niin voimakkaasti ja arvokkaasti kuin suinkin:

”Kuulkaapas, herra, kyllä minä kerron vanhemmilleni, kuinka Te kohtelette meidän Tuomoamme.”

”Sanokaa vaan”, vastasi orjakauppias raa’asti.

”Hävetä Teidän pitäisi, että koko elinkautenne ostatte naisia ja miehiä ja kytkette heitä kuin elukoita.”

”Niin kauvan kuin hienot ihmiset myyvät miehiä ja naisia, en ole yhtään heitä huonompi. Ei ostaminen ole halveksittavampaa kuin myyminenkään.”

”Mutta minä en aio isoksi tultuani tehdä kumpaakaan”, sanoi Yrjö ylpeästi. ”Oikein häpeän maamiehiäni tällä hetkellä.” ”Hyvästi nyt, Tuomo setä”, lisäsi hän, sitten hellästi, astui ratsunsa selkään ja ajoi tiehensä.

Tuomo katseli kauvan aikaa hänen jälkeensä, kunnes tämä viimeinen yhdysside hänen ja kodin välillä katosi.

Harvoin samoissa ajopeleissä istuvien matkamiesten ajatukset saattavat kulkea erisuuntaisemmin kuin Haleyn ja Tuomon. Haley tuumi Tuomon mittaa ja voimakkaita jäntereitä ja laski, että jos hän nyt pitäisi miestä hyvässä lihassa, olisi voitto oleva melkoinen. Hän mietti myöskin, kuinka suurilukuisen orjalauman hän tällä kertaa hankkisi itselleen, montako miestä, vaimoa ja lasta hänen vielä pitäisi ostaa.

Mitä taas Tuomoon tulee, ajatteli hän alituisesti seuraavaa lausetta: ”Sillä ei meillä täällä ole pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme.”

Haley otti sanomalehden taskustaan ja rupesi sitä lueskelemaan. Koska hänen lukutaitonsa oli jotenkin heikko, täytyi hänen tavaella puoli-ääneen, ennenkuin sai selkoa eräästä ilmoituksesta, joka hänen mielestään oli tärkein koko lehdessä. Siinä ilmoitettiin julkisella huutokaupalla myytävän muutamia neekerejä Washingtonin raatihuoneen ulkopuolella. Sitten seurasi luettelo kunkin myytävän sukupuolesta ja iästä.

”Niin, sinnepäin minunkin täytyy mennä”, sanoi hän Tuomolle muun seurakumppanin puutteessa. ”Olen päättänyt hankkia itselleni oikein upean orjaparven ja sinäkin saat sitten seuraa. Nyt menemme heti Washingtoniin ja siellä sinä saat tehdä hiukan tuttavuutta vankilan kanssa, siksi kunnes minä saan kaikki asiani toimitettua.”

Tuomo huokasi. Mitäpä siihen oli vastaamista. Hän arveli vaan itsekseen, kuinka monta noista huomenna myytävistä oli ryöstetty isän, äidin, lapsen ja puolison luota.

Illalla he pääsivät perille. Haley otti asuntonsa ravintolassa, Tuomo sai mennä vankilaan.

Oletko, nuori lukija, ollut huutokaupassa läsnä ja nähnyt, kuinka myytäväksi määrätty tavara on pantu esille kaikkien katseltavaksi, kuinka sitä arvostellaan, käännellään ja väännellään, sitten tehdään tarjoumuksia, ja ken enin lupaa, hän tulee omistajaksi?

Juuri niin meneteltiin tässäkin huutokaupassa, jonne Haley oli rientänyt. Eroitus oli vaan se, että täällä myytiin eläviä ihmisiä, kuolemattomia ihmissieluja. Halukkaat menivät vuorotellen neekerien luo, avasivat heidän suunsa, tarkastelivat hampaita, panivat heitä selkäänsä taivuttamaan, tekemään hyppyjä ja kaikellaisia liikkeitä nähdäksensä heidän voimiansa ja ketteryyttään.

Siellä oli eräs 60-vuotias vaimo, jonka raskas työ ja kärsimykset olivat tehneet heikoksi ja kivulloiseksi. Kaikki hänen lapsensa, paitsi nuorin poika, joka nyt myöskin oli huutokaupassa, oli jo aikoja sitten temmattu hänen huostastaan ja myyty etelään. Nyt vaimoparka rukoili ja pyysi, että tulisi myydyksi yhdessä tämän ainokaisensa kanssa. Värisevin käsin hän piti kiinni pojastaan ja ilmoitti jok’ikiselle, joka tuli tätä katsomaan, että he olivat yhdessä myytävät, vakuuttaen, että hän kyllä vielä jaksoi pestä, keittää ja tehdä yhtä ja toista.

Haley mieltyi heti tähän nuoreen rotevaan poikaan ja osti hänet ynnä pari muuta neekeriä. Mutta äitiä ei hän luvannut ottaa ilmaiseksikaan.

Sydäntä särkevää oli kuulla äidin huutoja ja nähdä hänen kurottavan väriseviä käsiään Haleyta kohden rukoillen tätä myöskin ostamaan häntä.

Mutta Haleyta tällaiset kohtaukset eivät liikuttaneet ensinkään, ne olivat hänelle siksi jokapäiväisiä.

Hän käänsi selkänsä vanhukseen päin, kokosi tavaransa ja vei heidät vankilaan säilytettäviksi pantuaan heidät ensin varovaisuuden vuoksi rautoihin.

Muutaman päivän päästä istui Haley komeassa, suuressa laivassa, joka kynti Ohion aaltoja eteläänpäin. Aurinko säteili kirkkaalta taivaalta, vesi kimalteli ja vapaan Amerikan tähdikäs lippu liehui korkealla. Takakannella käveli hienosti puettuja herroja ja naisia keskustellen ja nauttien ihanasta ilmasta ja keväästä. Minne vaan käänsi katseensa, tapasi iloa, elonintoa ja eloisuutta.

Mutta alhaalla lastaushuoneessa istui Haleyn orjalauma kokoonsullottuna muun rahtitavaran kanssa. Alakuloisuus ja synkkämielisyys kuvastui kunkin kasvoilla, kun he siinä istuivat hiljaisesti keskustellen. He tuskin huomasivat auringon paistetta ja kevätpäivän suloutta. Mutta heidän matkansa päämäärä olikin niin varsin toisenlainen kuin noiden takakannella kulkevien hienon maailman herrojen ja naisten. Jälkimmäiset olivat omasta vapaasta tahdostaan antauneet matkalle, heitä odotti perille päästyään ystävät ja tuttavat tahi muut huvit. Edellisiä oli väkisin otettu omaistensa luota ja ajettu laivaan kuin karjaa. Tulevaisuus ei tarjonnut heille muuta kuin uusia kärsimyksiä.

Haley kävi heitä tuon tuostakin katsomassa, tarkasteli heidän kahleitaan ja kehoitti heitä olemaan iloisia ja tyytyväisiä, vaikka hänen sanansa ei näyttänyt tekevän sanottavaa vaikutusta. Sillä kun sydän vuotaa verta ja tulevaisuus on sysimusta, ei sydän iloitse, ei rinta riemastu.

Matka kesti useita päiviä ja Haleyn orjajoukko karttui karttumistaan. Hänen asioitsijansa olivat näet pitkin matkaa ostaneet häntä varten ”tavaraa” ja näitä tuotiin nyt pysäyspaikoilla vähitellen laivaan.

Jokaisen uuden tulokkaan kasvot olivat yhtä epätoivoiset ja synkät, kuin edellistenkin. Helliä siteitä oli heiltäkin katkaistu, lapsia ryöstetty vanhempien sylistä ja puolisoja erotettu ikipäiviksi.

Kuta etelämmäksi tultiin, sitä rehoittavammaksi kävi luonto. Rannoilla kohosi tummia sypressejä ja hentoja sokeriruokoja, orangepuut tuoksuivat ja moniväriset kukat muodostivat kauniin kirjavan maton. Etäämpänä häämöttivät suuret pumpuliviljelykset, missä väsyneet orjat tekivät ylenraskasta työtään. Heidän pienet, mitättömän näköiset hökkelinsä seisoivat pitkissä riveissä kappaleen matkan päässä omistajan komeasta rakennuksesta, jota puutarhat ja istutukset ympäröivät.

Tuomo setä katseli kaikkea tätä vakavasti ja kuvitteli tulevaa elämäänsä. Vielä useammin menivät hänen ajatuksensa kuitenkin kotiseutuun. Hän muisteli köynnöskasvien peittämää tupaansa, hän näki Chloen illallishommassa takan ääressä, kuuli poikiensa iloisen naurun ja pienokaisen soperruksen. Mutta sitte taas kaikki nämä kuvat katosivat ja hän näki vaan sokeriruokoviidakot ja kuuli koneen jyskeen.

Osaksi herra Shelbyn vakuutuksien johdosta, osaksi myöskin hiljaisen, luottamusta herättävän käytöksensä johdosta oli Tuomo vihdoinkin päässyt kahleistaan ja sai nyt vapaasti liikkua laivalla. Aina ystävällisenä ja valmisna auttamaan, missä vaan apu oli tarpeen, oli hän voittanut koko laivaväen suosion. Sillä välin, kun ei hänellä ollut mitään erityistä toimitettavaa, istui hän tavallisesti etukannella suurilla puuvillapakoilla raamattu polvillaan. Kun hän vasta vanhoilla päivillään oli oppinut lukemaan, kävi se jotenkin hitaasti häneltä. Mutta hänen kirjansa oli onneksi sitä laatua, josta hyötyy, vaikka sitä verkalleenkin lueskelee. Seuraten sormellaan riviä tavaili hän puoliääneen:

Älköön ..... teidän ... sydämmenne .... murheellinen .... olko .... minun .... Isäni .... huoneessa ... on monta .... asuinsijaa ..... minä menen ..... valmistamaan .... teille sijaa.

Hänen raamattunsa oli täynnä merkkiä ja viivoja, niin että hän aina helposti löysi lempilauseensa, ja nämät taivaalliset lupaukset täyttivät hänen sydämmensä rauhalla ja antoivat hänelle voimia kestämään nykyisen elämän vaivoja.

Matkustajien joukossa oli eräs rikas, nuori mies New-Orleansin kaupungista, nimeltä S:t Claire. Hänellä oli mukanaan kuusivuotias tyttärensä ja eräs naissukulainen, joka hoiti pientä tyttöä.

Tämä lapsi olikin erinomaisen vilkas. Ei ollut sitä sopukkaa laivassa, jonne hän ei olisi pistäynyt. Hänen isänsä ja tätinsä hakivat häntä ehtimiseen; mutta niin pian kun olivat löytäneet, katosi hän jälleen kuin kevyt pilvenhattara kesäiseltä taivaalta, sillä ei kukaan raskinut kieltää häntä liikkumasta tahi rajoittaa hänen vapauttaan.

Kun nokinen lämmittäjä hetkeksi nosti päätään vaivaloisesta työstään, näki hän usein edessään suuret, kauniit lapsen silmät, jotka katselivat häntä sääliväisesti, aivan kuin olisivat peljänneet hänen olevan suuressa vaarassa.

Heti sen jälkeen hymyili peränpitäjä huomatessaan ihanain lapsenkasvojen kurkistelevan hänen koppinsa ikkunasta.

Kuin suviperhonen, hän liiteli paikasta toiseen valkeassa puvussaan ja toi aina muassaan lämpöä ja iloa. Karkeat, ahvettuneet kasvot lauhtuivat, kun näkivät hänen rientävän ohitsensa, ja isot, vankat kädet ojentuivat heti avuksi, kun hän siinä kulki vaarallisien paikkojen yli.

Monta kertaa hän myöskin meni sen paikan ohi, missä Haleyn orjaparvi istui kytkettynä. Hän hiipi hiljaa heidän keskellensä, nosteli pienillä kätösillään heidän raskaita kahleitaan ja huokasi syvään. Välistä hän tuli kädet täynnä rintasokeria, pähkinöitä ja appelsiinejä ja jakeli kaikki tuomansa näille onnettomille.

Tuomo seurasi häntä mitä suurimmalla osanotolla. Hänestä tämä herttainen lapsi oli kuin taivaallinen olento. Ja nähdessään hänen kirkkaat silmänsä ja kultakutrisen päänsä pistäyvän esiin jonkun pumpulipakan takaa, tuli hän ajatelleeksi niitä enkeliä, joita hänen Uudessa Testamentissaan kuvattiin. Kauvan aikaa kesti kuitenkin, ennenkuin Tuomo uskalsi lähestyä häntä, ja pienokainen puolestaan, vaikka olikin huvitettu kaikesta mitä näki, oli kuitenkin arka ja pelkäsi. Tuomo osasi leikata pieniä koria kirsimarjan siemenistä, tehdä pähkinänkuorista irvistäviä naamoja, leikata kaikennäköisiä pilliä y. m. ja noiden avulla tehtiin vähitellen tuttavuutta.

Viimein kysyi Tuomo pikku neidin nimeä.

”Evangeline S:t Claire”, vastasi tämä, ”vaikka isä ja kaikki muutkin kutsuvat minua Evaksi. Mutta mikä sitten sinun nimesi on”?

”Minä olen Tuomo, ja pikku lapset minun kotiseudullani sanoivat minua Tuomo sedäksi.”

”No, siksi minäkin rupean sinua kutsumaan, sillä minä pidän sinusta. Minne sinä nyt aiot matkustaa, Tuomo setä”?

”En tiedä, Eva neiti.”

”Etkö tiedä?” kysyi Eva kummastuneena.

”En, sillä isäntäni aikoo myydä minut, enkä vielä tiedä kenellekkä.”

”Isä voisi sinut juuri ostaa”, sanoi Eva vilkkaasti, ”ja jos hän sen tekee, silloin saat hyvät päivät. Minäpä kehoitan häntä jo tänään.”

Samassa pysähtyi laiva puita ottamaan eräällä lastauspaikalla ja Eva, joka kuuli isänsä äänen, juoksi kevein askelin hänen luoksensa. Tuomo taas tarjoutui puita kantamaan ja oli pian ahkerassa toimessa.

Eva ja hänen isänsä seisoivat aivan laivan partaalla paremmin nähdäksensä, kuinka se taas lähtisi liikkeelle. Rattaat olivat jo tehneet pari pyöräystä, kun pienokainen jonkun äkillisen liikkeen johdosta yht’äkkiä horjahti tasapainosta ja putosi päistikkaa veteen. Peljästynyt isä, joka tuskin tiesi mitä teki, oli juuri heittäytyä hänen perässänsä, kun eräs takana seisova kävi häneen kiini ja huomautti, että eräs voimakkaampi auttaja jo oli seurannut lasta.

Tuomo oli seisonut alakannella lapsen pudotessa ja oli samassa silmänräpäyksessä, kun näki hänet vajoovan, heittäytynyt hänen perässään. Hän oli tottunut uimari, suuri ja roteva, jonkatähden lapsen pelastaminen oli hänelle vaan hetken työ. Hän piti itsensä vedenpinnalla, kunnes Eva tuli ylös; sitten hän tarttui häneen ja ui laivaa kohden, josta heti sata kättä ojennettiin lapsukaista vastaanottamaan. Vähän ajan päästä kantoi S:t Claire Evaansa, joka oli tainnoksissa ja jonka vaatteista vesi virtana valui, alas salonkiin.

Seuraavana päivänä läheni laiva New-Orleansia. Kaikki matkustajat olivat liikkeellä. Mitkä kokosivat tavaroitaan, mitkä taas maksoivat laskujaan tahi sanoivat toisilleen hyvästiä.

Alakannella seisoi Tuomo kädet ristissä miettivän näköisenä ja katseli tuon tuostakin erästä ryhmää laivan vastaisella puolella.

Siellä seisoi kaunis Evangeline entistä hiukan kalpeampana isänsä vieressä. Tämä keskusteli juuri parhaallaan orjakauppiaan kanssa Tuomosta. Haley kehui omaisuuttaan aivan pilviin asti saadaksensa hänestä korkean hinnan. S:t Claire hymyili hieman ivallisesti, mutta pikku Eva kuiskasi:

”Osta nyt vaan, sinulla on kyllä varoja ja minä tahtoisin hänet niin mielelläni.”

”Mutta miksikä”, arveli isä.

”Minä tahtoisin tehdä hänet onnelliseksi”, vastasi lapsi.

Ja niin asia päättyi. Haley laski tyytyväisesti rahat kukkaroonsa ja Tuomosta tuli S:t Clairen omaisuutta.

Hetken perästä pysähtyi laiva ja nyt seurasi tuo tavallinen hyörinä ja pyörinä. Kaikki riensivät maalle ja hankkivat itselleen kantajia ja hevosia ja pian nähtiin S:t Clairekin seuroineen astuvan vaunuihin ja ajavan kotiansa.

Tämä koti osotti sekä omistajansa rikkautta että hienoaistisuutta. Päärakennus oli ranskalais-maurilaista tyyliä ja ympäröi neliskulmaista linnanpihaa, jonka kutakin sivua pitkin kulki hoikilla maurilaisilla patsailla ja holvikatoksilla varustettuja käytäviä. Keskellä pihaa oli suihkulähde, jonka hopealle hohtava vesi nousi korkealle ilmaan pudotakseen jälleen miljoonin pisaroin marmoriseen säiliöön. Nurmikko oli tasainen ja hieno, kuin samettimatto, ja siellä täällä oli ryhmittäin etelämaiden harvinaisimpia ja helottavimpia kukkia suurissa marmorivaaseissa.

Kun vaunut ajoivat linnanpihalle suuresta holvikkaasta portista, hyppäsi Eva heti alas ja liiteli kuin pieni lintu, joka on päässyt häkistä.

”Voi täti”, sanoi hän seurakumppanilleen, ”eikö tämä kotini ole ihmeen kaunis?” Sitten hän taas rupesi juoksentelemaan, katseli rakkaita paikkoja ja tervehti jokaista.

Hänen vanha hoitajansa itki ja nauroi vuorotellen syleillessään jälleen pikku neitiänsä. Samanlaista iloa osottivat muutkin neekerit, sillä Eva oli heidän kaikkien lemmikkinsä. Eikä hän suinkaan ollut unhottanut ystäviään täällä kotona. Heitä varten hän oli koonnut pitkin matkaa makeisia ja muuta pikkutavaraa matkalaukkuunsa ja kävi nyt näitä heille jakelemaan.

Sillä aikaa kun kaikki palvelijat ympäröivät Evaa, seisoi Tuomo yksinään syrjempänä. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti ihailevan sitä loistoa ja komeutta, joka kohtasi silmää, minne vaan päätänsä käänsi. Sillä Tuomo oli tässä suhteessa kuin muutkin neekerit. He kun ovat kotoisin rikkaimmasta maan osasta, jossa luonto esiintyy harvinaisen rehoittavana ja suurenmoisena, rakastavat kaikkea kaunista ja hohtavaa koko sydämmestään.

S:t Claire hymyili nähdessään Tuomon mieltymyksen. Sitten hän jätti hänet erään palvelijan huostaan ja varoitti tätä kohtelemaan tulokasta kunnioituksella.

Pikku Eva oli ollut aivan oikeassa ennustaessaan Tuomolle hyviä päiviä heidän luonansa. Hän sai toimekseen valvoa tallirengin tehtäviä ja silloin tällöin ajaa herrasväen vaunuja. Mutta näistä toimista hänelle vielä jäi paljon aikaa. Ja silloin hän sai oleskella Evan seurassa, sillä lapsi, joka oli syvästi kiintynyt uuteen ystäväänsä, pyysi, että tämä saisi seurata häntä kävelyretkillä ja muilla matkoilla. Ja Tuomo ei voinut toivoakkaan mitään parempaa. Siistissä takissa, kiiltävissä saappaissa, valkeassa kauluksessa ja uudessa hatussaan hän käveli pienen hallitsijansa vieressä.

Välistä he taas istuivat pitkät ajat pienellä turvepenkillä pihalla. Eva poimi kukkia ja koristeli niillä vanhaa ystäväänsä tahi luki hänelle Uutta Testamenttia. Ja Tuomo osasi kertoa hänelle mitä huvittavimpia kertomuksia ja laulella uudesta Jerusalemista ja Kanaasta.

Evan täti, Ofelia neiti, joka oli kotoisin pohjoisvaltioista, missä neekerit ovat harvinaisia, ihmetteli monta kertaa sitä, että S:t Claire antoi tyttärensä niin paljon seurustella tämän mustan rodun kanssa. Sillä vaikka hän olikin hyväluontoinen ja totuutta rakastava neiti, olivat neekerit hänestä kuitenkin vastenmielisiä muista ihmisistä eroavan ulkomuotonsa kautta.

Evan isä naurahti. ”Hyvä serkku”, sanoi hän, ”jos näkisit Evan hyväilevän suurta koiraa, vaikkapa mustaa, ja leikittelevän sen kanssa, et pitäisi sitä minäkään, mutta sinä panet pahaksesi nähdessäsi hänet näiden mustien ihmisraukkojen parissa. Mutta ovathan neekerit olentoja, joilla on ymmärrys ja kuolematon sielu”.... ”Antaa lapsen olla”, jatkoi hän hetken perästä. ”Lapset ovat oikeastaan ainoat tässä mailmassa, jotka kanssakäymisessään osottavat täydellistä tasa-arvoa. Katsoppa nyt Evaa. Hänestä on Tuomo oikea sankari, hänen tekemät leikkikalunsa ovat jalokiviä kalliimmat ja hänen laulunsa mailman etevimpiä ooperoita kauniimmat. Lapset ovat Jumalan lahja sulostuttamaan köyhien ja ylönkatsottujen elämää.”

Päivä päivältä oppi S:t Claire pitämään Tuomoa yhä suuremmassa arvossa. Huomattuaan hänen tarkkuutensa ja rehellisyytensä raha-asioissa, rupesi hän yhä enemmin käyttämään häntä kaikenlaisissa luottamustoimissa, kunnes viimein antoi Tuomon tehdä kaikki talon ostokset. S:t Clairella ei ollut tapana milloinkaan laskea niitä summia, jotka antoi kulkea palvelijoittensa kätten kautta, jonka vuoksi moni heistä käyttikin isännän rahoja omiin tarpeisiinsa. Mutta tällainen menettely oli aivan Tuomon luonnetta vastaan. Rajaton luottamus teki hänet vaan yhä tunnokkaammaksi.

Tuomolla oli oma pieni huoneensa ja siellä tapaamme hänet eräänä päivänä rihvelitaulu edessään. Hän näet oli päättänyt kirjoittaa kotiansa. Mutta se oli itse teossa rohkea yritys. Tosin hän kotona ollessaan oli saanut opetusta Yrjö herralta, mutta siitä oli jo kulunut niin pitkä aika, että hän tuskin enään muisti kaikkien kirjaimien ulkomuotoakaan. Eikä hän liioin tietänyt, milloin mitäkin oli käytettävä. Siksi hän nyt ensin taululle koitti saada kokoon jonkinmoista kirjeen suunnitelmaa.

Juuri kun hän siinä hikoili ja vaikeroi taulunsa ääressä, astui Eva sisään, kiipesi tuolille ja katseli hänen työtään.

”Mitä kummia koukeroita sinä piirtelet, Tuomo setä”, kysyi hän.

”Minä koetan kirjoittaa rakkaalle muijalleni ja lapsukaisilleni, Eva neiti”, vastasi Tuomo pyyhkien silmiään, ”mutta enpä oikein tiedä, tulleeko tästä mitään.”

”Oi, jospa voisin auttaa sinua, Tuomo! Viime vuonna osasin jo tehdä kaikki kirjaimet, mutta pelkäänpä unhottaneeni.”

Nyt he rupesivat yhdessä koettamaan. Molemmat olivat totiset ja tarkat sekä milt’ei yhtä taitamattomat. Kultakiharainen ja musta villapää olivat aivan vieretysten ja neuvottelivat vähä väliä jonkun kirjaimen ulkomuodosta.

”Katsoppas, tämä rupee jo näyttämään muhkealta”, huudahti Eva ja tähysteli ihaellen sitä, mitä olivat saaneet kokoonkyhätyksi. ”Kuinka tämä mahtaa ilahuttaa sinun vaimoasi ja lapsiasi! Se on oikein häpeällistä, että sinun on täytynyt erota heistä. Kyllä minä pyydän, että isä antaa sinun vielä palata heidän luoksensa.”

Tuomo setä kertoi nyt, että hänen entinen emäntänsä ja Yrjö herra olivat luvanneet ostaa hänet takaisin, ja näytti dollaria, jonka Yrjö oli antanut hänelle asian varmemmaksi vakuudeksi.

”Oletko siellä, Tuomo”, kuului S:t Clairen ääni, ja samassa hän astui sisään.

”Mutta mitä tämä on”, kysyi hän katsellessaan rihvelitaulua.

”Se on Tuomon kirje. Minä autan häntä vähäsen tässä toimessa. Eikö ole hyvin kirjoitettu?”

”En tahtoisi loukata kumpaakaan”, sanoi S:t Claire hymyillen, ”mutta ehkäpä lienee paras, Tuomo, että annat minun kirjoittaa tämän kirjeen.”

Sen hän myöskin teki, ja ennen iltaa se jo oli postissa.

Eräänä päivänä toi S:t Claire serkulleen, Evan tädille, nokimustan, noin 8-vuotiaan tytön kasvatettavaksi.

Tyttö, jonka nimi oli Topsy, oli vilkkaan ja villiytyneen näköinen. Mustat kiiltävät silmät katselivat uteliaasti ympärilleen ja valkoiset hampaat hohtivat puoliavoimesta suusta. Hänellä ei ollut muuta, kuin säkkikankainen vaatekappale yllään, ja hän seisoi nyt uuden hallitsijansa edessä kädet nöyrästi ristissä.

Ofelia neiti ei ollut varsin tyytyväinen saamastaan lahjasta. Hänestä talossa oli jo kyllin kasvavaa mustaa sukupolvea, josta oli paljon huolta ja vastuuta.

Mutta S:t Claire selitti ostaneensa lapsen pelastaaksensa hänet ruumiillisesta ja henkisestä kurjuudesta. Tyttö oli palvellut eräässä kapakassa, ja siellä häntä joka päivä piiskattiin niin, että hänen hätähuutonsa kuuluivat kauvas ympäristöön. Hän toivoi nyt, että Ofelia ottaisi lapsirukan huostaansa ja tekisi hänestä kelpo ihmisen.

Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Topsya oli aina kohdeltu pahemmin kuin elukkaa, ei koskaan ystävällisesti puhuteltu ja neuvottu, aina vaan toruttu, potkaistu ja tuupattu. Hänellä ei sentähden ollut aavistustakaan kuuliaisuudesta, rehellisyydestä ja hyvyydestä. Hän varasti ja valehteli, oli viekas kuin kettu ja sukkela kuin orava, aina valmis osottelemiseen ja kaikenlaisiin hullunkurisuuksiin.

Ofelia neiti koetti totuttaa häntä järjestykseen ja työhön. Mutta Topsylla oli erityinen taito tehdä kaikki nurinpäin. Kun hänen piti ommella, taittoi hän silmäneulansa, katkasi lankansa tahi sai siihen solmuja ja lymytti viimein koko työnsä.

Alituisesti löydettiin hän pahanteossa. Kun hänen piti peittää sängyt ja siivota huoneet, kiipesi hän pöydille, heitteli lakanoita ja peitteitä sinne tänne, pukeutui Ofelian vaatteisiin ja asettausi peilin eteen irvistelemään ja viheltelemään.

Kun Ofelia neiti suruissaan ja epätoivoissaan kyseli Topsylta, miksi hän käyttäytyi niin pahasti, vastasi tämä viattomasti:

”En tiedä, neiti. Se tulee kai siitä että minulla on niin häijy sydän. Paras on, että neiti antaa minulle vitsaa. Niin entinen isäntänikin aina teki.”

”Mutta minä en mielelläni tee sitä. Kyllä sinä osaat olla kiltti ilmankin. Miksi et tahdo?”

”Kah, kun ma olen niin tottunut selkään saamaan. Kai se minulle hyvää tekee.”

Mutta kun Ofelia neiti kerran koitti samaa menetystapaa, huusi ja parkui Topsy henkensä edestä, vaikka kohta perästäpäin voitonriemuisasti kertoi muille lapsille, ett’ei Ofelian vitsananto tuntunut enempää kuin kärpäsen pureminen. Toista oli, kun entinen isäntä otti kouriinsa. Se koski.

Kartanon lapset, yksin Evakin, keräytyivät usein ihmetellen hänen ympärilleen, sillä hän osasi laulaa eriskummallisia neekerilauluja lyöden tahtia käsillään ja jaloillaan.

Kerran kun Topsy Ofelia neidin läsnä ollessa peitti sänkyä, näki hän kauniin punaisen nauhan ja hansikasparin pöydällä. Topsy teki tällä kertaa työnsä oikein huolellisesti, sillä häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä. Mutta niin pian kuin Ofelia hiukan käänsi päätänsä, pisti hän nauhan ja hansikkaat hihaansa yhtä nopeasti, kuin tottunut taskuvaras. Mutta juuri kun hän oli pois menossa ja teki tavallisen kumarruksensa oven suussa, huomasi neiti nauhanpään pistävän hänen hihastaan. Hän kävi siihen paikalla ja kyseli, mistä se oli.

Mutta Topsy tekeytyi aivan tietämättömäksi ja sanoi:

”Kas, neidin nauha! Millä ihmeen tavalla se on tullut minun hihaani?”

”Topsy, älä nyt valehtele. Sinä olet ottanut nauhan.”

”En, neiti, minä vakuutan, ett’en ole nähnyt koko kalua tätä ennen. Enkä minä koskaan valehtele, en milloinkaan... Kai nauha oli joutunut sänkyyn ja sieltä livahtanut hihaani.”

”Etkö tiedä, että valehteleminen on synti”, sanoi Ofelia, ja tällä tavalla jatkettiin kuulustelua kauvan aikaa, kunnes hansikkaat putosivat toisesta hihasta. Nyt Topsy tunnusti ottaneensa molemmat, mutta vakuutti kovasti katuvansa.

”Koska olet noin valmis näpistelemään, olet varmaan ottanut vielä muutakin tavaraa. Tunnusta nyt vaan kaikki”, sanoi Ofelia.

”Voi, neiti, minä olen ottanut Evan korallisen kaulakoristeen.”

”Entä vielä?”

”Sitten minä olen ottanut kamarineidin korvarenkaat.”

”Tuo heti kalut tänne”, komensi Ofelia kiivaasti.

”Sitä en voi tehdä, neiti hyvä, minä olen polttanut ne.”

Samassa tuli Eva huoneeseen kantaen kaulassaan korallikoristettaan ja kun Ofelia ihmetellen kysyi, mistä hän oli sen saanut, ei hän tiennyt sen edes poissa olleenkaan. Eikä siinä kyllin. Kun kamarineiti toi silitettyjä vaatteita sisään, oli hänellä korvissaan juuri ne renkaat, jotka Topsy sanoi ottaneensa.

Nyt seurasi taas uusi kuulusteleminen ja ihmetteleminen.

”Mutta miksikä sinä oikeastaan kerroit ottaneesi nuo tavarat?”

”No, kun neiti käski minun tunnustaa, enkä keksinyt mitään muutakaan”, vastasi Topsy viattomasti.

”Mutta tietysti en tahtonut sinua tunnustamaan sellaista, jota et ole tehnytkään”, sanoi Ofelia. ”Onhan sekin valehtelemista.”

”Vai on”, lausui Topsy kummastuneena.

Kamarineiti, joka oli kuullut tämän keskustelun, sanoi nyt harmistuneena: ”Jos minä olisin isäntä, totta tosiaankin antaisin piiskata tuota ilkeätä lasta että veri vuotaisi.”

”Älä koskaan puhukkaan sillä tavalla”, sanoi Eva. Lapsen silmät oikein säkenöivät ja posket hehkuivat. Sitten hän kääntyi Topsyn puoleen sanoen:

”Lapsi rukka, miksi sinä varastit? Kyllä minä annan sinulle tavaraa, ettei sinun tarvitse varastella.”

Nämät olivat ensimmäiset ystävälliset sanat, jotka Topsy kuuli koko elinkautenaan. Ne tekivät omituisen vaikutuksen kovuudesta paatuneeseen lapsen-sydämmeen ja kyynel värähti hetkeksi hänen kiiluvassa silmässään.

Siitä päivästä oleskeli Eva usein Topsyn seurassa. Hän vei hänet omaan kamariinsa ja puheli hänen kanssansa herttaisesti ja ystävällisesti. Lapsellisella tavalla kertoi Eva Topsylle Jesuksesta, joka rakastaa kaikkia, olkootpa valkeita tai mustia, ja suree heidän pahuuttansa. Ja hän tahtoo auttaa kaikkia, että he tulevat hyviksi ja nöyriksi, Topsyakin.

Kaikki tämä oli Topsylle ihan uutta ja käsittämätöntä, mutta Evan lempeä ja hiljainen käytös ei voinut ajan pitkään olla häneen vaikuttamatta.

Varsinkin koski se syvästi Topsyyn, kun hän näki Evan itkevän hänen pahuuttansa. Ei kukaan ollut vielä koskaan välittänyt hänestä niin paljon, että olisi hänen takiansa kyyneleitä vuodattanut. Eikä kukaan ollut silitellyt hänen villaista päätään ja sanonut: ”Topsy, minä pidän sinusta”, niinkuin Eva nyt teki.

Topsy oli tähän asti ollut itsepintaisuuden perikuva ja hänen sydämmensä kylmä ja kolkko, mutta Evan ystävällinen käytös sulatti sen kuin kevätaurinko hyisen maan. Evan takia tahtoi Topsy tulla nöyräksi ja kuuliaiseksi, Evan mieltä hän ei tahtonut pahoittaa. Ja näin sai Eva enemmän aikaan, kuin kaikki Ofelian pitkät puheet ja nuhdesaarnat.

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun ystävämme Tuomo joutui S:t Clairen perheeseen. Vaikka hän oli kaukana omaisistaan ja vaikka hän usein toivoi sitä elämää, johonka vaellus maan päällä vaan on valmistus, ei hän kuitenkaan tuntenut itseään onnettomaksi. Hän oli oppinut raamatusta, että on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa.

Kotoansa hän oli saanut kirjeen, joka sisälsi paljon ilahduttavia tietoja. Chloe oli omasta pyynnöstään päässyt palvelemaan erään sokurileipojan luo, jossa hän erityisen kakku- ja torttuleipomus-kykynsä kautta ansaitsi paljon rahaa, ja nämät hän sai pitää itse ja panna säästöön ukkonsa takaisinlunastamista varten. Tuomon molemmat pojat olivat melkoisesti kasvaneet ja pikku tyttö osasi jo kävellä. Tuomo sedän tupa oli nykyään tyhjä, mutta Yrjö, joka oli kirjeen tekijä, puhui laajalta tuumistaan korjauttaa ja isontaa sitä. Lopuksi hän vielä kertoi isästään ja äidistään sekä omasta koulunkäynnistään ja luvuistaan.

Tuomo luki kirjeen monta kertaa. Hänestä se oli ihmeen hyvästi kokoonpantu ja niin selvää käsialaa, että osasi lukea vaikka huoneen toisesta päästä.

Evan kanssa hän sitten tuumiskeli, eikö olisi syytä panna se lasiin ja raamiin seinälle ripustettavaksi.

Tuomon ja Evan ystävyys oli vuosien kuluessa yhä vaan kasvanut. Tuomo ihaili ja rakasti Evaa kuin viattomuuden ja herttaisuuden perikuvaa ja koetti kaikin tavoin täyttää pienen hallitsijansa toiveita. Missä hän vaan liikkui, muisti hän aina hakea jotakin Evaa varten. Ja kun Eva sitten Tuomon kotiintullessa kysyi:

”No, Tuomo setä, mitä sinulla on minua varten?” soi tämä kuin musiikki hänen korvissaan.

Ja Eva puolestaan osotti ystävyyttään ja kiitollisuuttaan niin usein, kuin suinkin ymmärsi ja osasi.

Kun Tuomo halusi kuulla raamattua, oli Eva aina valmis lukemaan. Kaunis, sointuisa ääni, runollinen mielikuvitus ja rakkaus kaikkeen suureen ja ylevään tekikin hänestä erinomaisen lukijan. Sillä tavalla ei Tuomo vielä eläissään ollut kuullut raamattua esitettävän.

Ensin oli Eva lukenut vaan vanhan ystävänsä mieliksi, mutta vähitellen kiintyi hän koko olennollaan tähän suuremmoiseen kirjaan. Se herätti hänessä omituisia tunteita ja syvää kaipausta. Enin hän rakasti profeetallisia kirjoja ja ilmestysraamattua, sillä niissä puhuttiin tulevaisesta onnesta ja ihanuudesta, joka teki häneen syvän vaikutuksen.

Kerran kun he taas lukivat uudesta Jerusalemista, sen kultaporteista ja kalliilla kivillä kaunistetuista muureista, sanoi lapsi yht’äkkiä:

”Tuomo setä, minä menen pian sinne.”

”Minnekkä, Eva neiti?”

Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti. Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. ”Minä menen tuonne, Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona.” Tuomo tunsi piston sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät jättävä.

Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.

Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen poskillaan.

Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä kuullakseenkaan. ”Etkö näe, että lapsi kasvaa”, oli hänellä tapana vastata ja mennä muihin puheisiin.

Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen seuraus, joka piankin antautuisi.

Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa, otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan olleet.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia. Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.

Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli, kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri heidän kohtaloansa.

Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.

Oli ilta ja S:t Claire istui verannalla. Hän oli kutsunut Evan luokseen antaakseen hänelle erään ostamansa kipsikuvan. Mutta hän peljästyi nähdessään lapsen luonnottoman kirkkaat silmät ja hehkuvat posket.

”Eva lemmikkini, kuinka voit? Olethan parempi”, sanoi hän puristaen lasta rintaansa vasten.

”Isä, minä olen kauvan jo tahtonut sanoa sinulle jotain ja nyt sen teenkin, ennenkuin tulen tästä heikommaksi.”

S:t Claire vapisi, ja Eva istuutui hänen polvellensa nojaten päätään hänen rintaansa vasten ja sanoi:

”Isä, aika lähenee, jona minun täytyy jättää sinut; minä menen pois, enkä koskaan enään palaa.” Eva itki.

”Pikku kultanuppuseni”, puhui S:t Claire koettaen tehdä äänensä huolettomaksi, vaikka koko olentoansa väristytti. ”Sinä olet nyt niin alakuloinen ja hermostunut, mutta katsoppas, mitä olen sinulle ostanut.”

”Ei, isä kulta”, vastasi Eva ja työnsi hiljaa pois kuvan, ”älä petä itseäsi. En ole ensinkään parempi ja pian minä menen pois. Enkä liioin ole alakuloinen. Ellei sinua olisi ja noita ystäviäni, tuntisin itseni oikein onnelliseksi. Halusta minä täältä eroan.”

”Mikä on tehnyt rakkaan lapseni mielen niin raskaaksi, että se tahtoo pois? Onhan sinulla kaikkia, mitä suinkin saatat toivoa.”

”On kyllä, mutta minä tahdon mieluummin olla taivaassa. Täällä on niin monta asiaa, jotka minua surettavat.”

”Mitkä sitten?”

”Minä olen niin huolissani meidän palvelijaimme tähden. Ne ovat niin hyviä ja ystävällisiä minulle. Soisin, että he kaikki olisivat vapaita.”

”Mutta, lapsi kulta, onhan heidän hyvä olla täällä meidän luonamme.”

”Onpa niinkin. Mutta kaikki ihmiset eivät ole sinun kaltaisiasi, isä. Ei setäkään ole sellainen. Jos nyt joku onnettomuus kohtaisi sinua, kuinka orjiemme silloin kävisi? Minä tiedän, että moni orjainomistaja on ruoskinut neekerejään kuoliaaksi.”

”Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulle on kerrottu sellaisia julmuuksia, rakas lapseni.”

”Niin, isä, sinä tahtoisit, että minä olisin täydellisesti onnellinen sillä aikaa, kun muut kärsivät kurjuutta koko elämänsä. Et voi uskoa, kuinka sellaiset surulliset tapaukset koskevat minuun. Minä ajattelen niitä alinomaa. Eikö voisi vapauttaa kaikkia orjia?”

”Minä puolestani sen kyllä soisin, mutta en todella tiedä, mitenkä niin pitkälle päästäisiin.”

”Isä, sinä joka olet niin hyvä ja osaat puhua niin kauniisti, etkö voisi matkustaa ympäri maata ja kehoittaa ihmisiä vapauttamaan orjiansa? Kun minä olen poissa, teet sen kyllä minun takiani.”

”Kun sinä olet poissa”, huudahti S:t Claire. ”Rakas lapsi, älä puhu sillä tavalla. Sinä olet minun ainokaiseni tässä maailmassa.”

”Minun vanhalla hoitajallani ei myöskään ole, kuin yksi lapsi, ja kuitenkin hänen täytyy elää erikseen siitä. Kyllä minä tiedän, että hän on murheissaan siitä. Olen nähnyt hänen usein itkevän. Ja kyllä Tuomokin rakastaa lapsiaan. Voi, isä, eikö ole kauheata, että tapahtuu sellaisia asioita?”

”On kyllä kultaseni”, sanoi S:t Claire lohduttavaisesti, ”mutta älä nyt sure, rakas lapsi, äläkä puhu kuolemastasi, niin koetan saada kaikki hyvälle kannalle.”

”Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian” – Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien – ”niin pian kun olen poissa.”

S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.

Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.