TIERA lähtee.
ILMARINEN: Löytäisin työtuleni, entisen eloni liekin, siit' oisi ilo ikuinen sepon Ilmarin pajassa. Ijät kaiket kalkuttaisin, kuita, tähtiä kuvaisin kansalleni kallihille — ehkä kerran auringonkin. Lähtekäämme!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
Ruotuksen tupa. Seinillä kilpiä, miekkoja y.m. sota-aseita. Oikealla pöytä, jonka ääressä rengit iltaruoalla. Vasemmalla toinen pitempi pöytä, jonka alla permanto on verhottu punaisella veralla. Sen päässä Ruotus itse paitahihasillaan, syrjään sysätty ruoka edessään, synkästi tuijottaen.
Tuli takassa. Ruoja kädet puuskassa laahoo lattialla piikoja komennellen. Ovipielessä jauhinkivet, joita Sokea vaimo pyörittää.
SOKEA VAIMO (laulaa): Pimeä tähetön taivas, pimeämpi orjan onni, raskahat rikasten kirstut, raskahampi köyhän kuorma. Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kaiken kasvinaian, koittavaksi köyhän päivän, köyhän kuun kumottavaksi, laulavaksi köyhän linnun, köyhän riemun raikuvaksi. Eip' on kuu kumottanunna eikä päässyt köyhän päivä, laulanut ei köyhän lintu, köyhän riemu raikahtanut, tuli Tuonen yö ikuinen, huusi huuhkajat salossa —
RUOTUS:
Heitä herja vinguntasi!
SOKEA VAIMO vaikenee äkisti.
1:NEN RENKI: Ruotus on pahalla päällä.
2:NEN RENKI: Myrsky on otsalla isännän.
3:S RENKI: Kellehän myrähtänevi?
4:S RENKI: Siunattu Jumalan vilja.
(Nousevat pöydästä. Piiat korjaavat ruoan pois.
Koira haukahtaa ulkona. Kaikki kuuntelevat.)
RUOJA: Katso piika pikkarainen, mitä halli haukkunevi?
PIIKA PIKKARAINEN (pyörähtää ulos ja tulee hetken päästä takaisin): Se on meidän Marjattamme, joka mierolle ajettiin.
RUOJA:
Mitä hän tahtovi talosta?
PIIKA PIKKARAINEN:
Raukka kylpyä kysyvi.
Ei tohdi tupahan tulla.
RUOJA:
Ei kylyt kylähän jouda.
Menköön toisehen talohon.
PIIKA PIKKARAINEN: Käynyt on joka talossa, saanut kiellon kaikkialta. Oi, häntä armahda emäntä! Kovin on kurjassa tilassa tyttö rukka: kengät rikki, riepuina hamehen helmat, paita aivan aukinainen, siihen vielä syntymätön alla ankean sydämen. Suo hälle kyly emäntä.
RUOJA: On kyly kytömäellä lautan lapsia latoa.
PIIKA PIKKARAINEN: Kylmä on kytöinen kangas, yö kolkko, pimeä korpi, pakkanen vain paukkelevi — varmaan hän kuolevi viluhun.
PIIAT: Armoa hyvä emäntä, armoa osattomalle!
RUOJA: Onhan siellä vanha talli, kaksi kaakkia sisällä. Min heponen hengähtävi, se on löylyä hänelle.
PIIAT pillahtavat itkemään.
RUOJA: Tää sana perille saata taikka tukkaasi varokin.
PIIKA PIKKARAINEN menee.
VANHIN RENGEISTÄ:
Pahoin teit emäntä parka.
RUOJA:
Itsepä työni mä tilitän.
Min' olen emäntä, minä!
PIIAT itkevät ja voihkivat.
RUOTUS (lyöden nyrkillä Pöytään):
Tupa tyhjäksi, sanon ma.
Kuulla en jaksa ruikutusta.
RUOJA:
Astukaa alitupahan!
On aika levolle käydä.
VÄKI lähtee.
RUOJA (hommailee yhtä ja toista, vilkaisten väliin Ruotukseen. Vihdoin): Etkö siirry jo sinäkin vuotehelle?
RUOTUS ei vastaa.
RUOJA:
Minä käyn, lukitsen aitat.
(Ottaa soihdun uunin raosta ja menee; näyttämö pimenee.)
RUOTUS (nousee, kävelee mietteissään edestakaisin, Pysähtyy ja astuu jälleen): Paljon on lankoja ajassa, kuka löytäis kultalangan? Väinön päivä on pimennyt, kansa on kaikki kuin akanat, sodassa Suvanto, Lappi — luulen, tässä ois lihoa, kun ois lihan keittäjätä.
LOUHI (astuu esiin ovensuun pimennosta ruhtinaallisessa asussa,
kruunu päässä)
Terve Ruotus ruotsalainen,
terve Karjalan kuningas!
RUOTUS:
Ken olet tulija outo?
Miksi tervehdit minua
nimellä, jot' en omista?
LOUHI: Terve Karjalan kuningas, terve Suomen suurivalta!
RUOTUS:
Oletko onneni lähetti
vai enne lopun edellä?
Kuka? Mistä? Puhu!
LOUHI: Olen armahin ajatuksesi sydämmesi syövereistä: Terve Ruotsi ruhtinaamme, terve Karjalan kuningas!
RUOTUS:
Väinö on Karjalan kuningas.
LOUHI:
Huomenn' on käräjät kansan.
RUOTUS:
Sinne ei kutsuttu minua.
LOUHI:
Kuninkaaksi kutsutahan.
RUOTUS:
Kansa vaativi valoa.
LOUHI:
Valoa on monenlaista.
RUOTUS:
Mutta mulla ei mitänä.
LOUHI:
Kuka uskoo, se voittaa,
kuka toivoo, se toteuttaa.
Huomiseksi jää hyvästi! (Katoo.)
RUOTUS:
Odota, korea aave!
Viivy vielä! — Hän on poissa.
Kuka liekin ollut outo?
Arvasi ajatukseni.
Minäkö Karjalan kuningas?
Mahdotonta! — Mahdollista.
RUOJA (tulee):
Kuka oli tuvassa toinen?
RUOTUS ei vastaa.
RUOJA:
Onko kielesi lukossa
vaiko korvas lumpehessa?
Kuuletko?
RUOTUS:
Mitä kysyitkään?
RUOJA: Kenen kanssa sa puhelit, kun tulin pihalta äsken?
RUOTUS:
Puhelinko? Yksin olin.
RUOJA:
Sen varsin valehteletkin.
Et ollut tuvassa yksin.
Tunsin helmat hulmahtavan
ohitse ovessa tullen.
RUOTUS:
Omat on helmas hulmunnehet.
RUOJA: Kiertelet, kuvatteletko, vaikka tiedän tarkoillehen: se oli se samainen akka, jonk' olen joskus ennen nähnyt täällä luonas luikehtivan.
RUOTUS:
Kun tiesit, mitäpä kysyit?
RUOJA:
Miks olet muuttunut minulle?
Et ole armas niinkuin ennen.
Päivin et mulle päätä käännä,
öin et kutkuta kuvetta.
Sanot sanasen, senkin ärjyt.
Mikä mielesi masensi?
Enkö oo ihana enää?
Eikö oo rintani ripeät?
Eikö poskipäät päreät?
Lienen varsin vanhentunut.
Sano: olenko, olenko, sano,
sano kulta, kulta Ruotus!
RUOTUS:
Joutavia!
RUOJA: Jos olen vanha, sie älä sillä silmällä minua katso! Jos rypyn posella näätkin, sie se suutele sileeksi! Jos lie sylini kylmä, sie se kuumaksi syleile! Katso, minuss' on nuoren tuli, nuoren hehku ja halutkin. Elä etsi kylän iloja! On sinulla iloja koissa.
RUOTUS: Laittau jo levolle siitä löpisemästä, vanha lörppö!
RUOJA: Niinkö! Kavahda, kavala Ruotus vihaani tulipunaista! Et tunne kipuja Kirkin. Luuletko mun luppakorvin istuvan sopessa silloin, kun sinä kisoja kuljet kylän kaunojen keralla. Tuokin vaimo vatsallinen, joka kylpyä kyseli — luuletko, etten ma tiedä, ken on porton poian isä? Sinä! Sinä! Sinä! Sinä! Siksi en antanut kylyä, siksi et tohtinut sinäkään sanaa sanoa äsken, vaikka näinkin silmistäsi, kuinka suutuit ja häpesit. Kuuletko, kuuluisa isäntä? Lapsesi mäellä syntyy, porton poika kankahalla.
RUOTUS:
Vaimo! Sua varoitan —
RUOJA: Varro, vielä kun sanasen sanon. Luuletko, etten ma tiedä haluas suurta ja salaista, joka ei sinulle anna yön unta, lepoa päivän? Mielesi sinun tekevi Karjalan kuninkahaksi! Haa, enkö oikein arvannunna? Sinäkö kuningas? Houkka! Sinäkö Väinön voittajaksi? Tiedä, tiedä, Ruotsin Ruotus: Väinö on suurempi sinua, niin suurempi, korkeampi kuin taivas tasaista maata.
RUOTUS: Vaikene! Ulos utala, kehno vaimo! Et käsitä sankarin suuria haluja, vain omat pienet pyytehesi. Suur' Jumala! Onko mulla aika akkoja halata, kun minulle vilkuttavi kunnian ikuiset immet? Mik' on nainen? Paidan solki, tiuku vempeleen nenässä, luotu hetken heilumahan ja toisen lakastumahan. Te ette tunne myrskyn kieltä soipoa korvissa urohon! Sydän, mökki, syli, suukko — se matala maailmanne. Kenen te kerran kahlitsette, sen te sotkette mutahan, viette miesten miekan voiman, sankarin sydämen lennon, äiteinä! vaimoina! lapsina! siskoina! — aina kahleina urohon. Vaan minä katkon kahlehenne, irti itseni julistan, elän loistolle elämän, kullalle ja kunnialle. Jos tahot, perässä tule, Jos et, pihalle astu!
(Ruoja on Ruotuksen sanatulvan aikana vaipunut nyyhkyttäen soppeen. Koira haukahtaa ulkona. Molemmat odottavat jännityksellä. Hetken perästä astuvat sisään Ilmarinen ja Väinämöinen.)
VÄINÄMÖINEN:
Terve talohon!
RUOTUS:
Terve! (Itsekseen.)
Vakavanha Väinämöinen
ynnä Seppo Ilmarinen!
Oikeinko todisti aave? (Ääneen.)
Keitä vierahat olette?
Mistä kaukoa tulette?
VÄINÄMÖINEN: Matkamiehiä olemme. Idästä tulemme. Minä vakavanha Väinämöinen, toinen Seppo Ilmarinen. Vaan kenen talo on tämä?
RUOTUS:
Terve, te tietäjät Kalevan,
Ruotsin Ruotuksen talohon!
(Ruotuksen viittauksesta kantaa Ruoja oluttuopin Ilmarisen käteen ja poistuu, uteliaasti taakseen pälyen.)
ILMARINEN:
En minä sinä ikänä
juone näitä juomisia.
Tule Väinö!
VÄINÄMÖINEN: Muista, Seppo: emme nyt ole omalla asialla kulkemassa — asia on kaiken kansan. (Ottaa oluttuopin ja juo.) Rauha Ruotuksen talohon!
RUOTUS:
Istukaa urohot!
VÄINÄMÖINEN:
Kiitos. —
(Kaikki istuvat.)
Tuloamme kummastelet
näin myöhäistä.
RUOTUS: Eipä muuten. Lienee ankara asia, kun lähitte moisen matkan jalansyten jaksamahan.
VÄINÄMÖINEN:
Kuule Ruotus ruotsalainen.
Suuni puhtaaksi puhelen.
Ei ole sopu sijainnut
sun ja Väinölän välillä.
Me emme ymmärrä sinua,
sie et meitä ymmärtele.
Mikä mielemme eroittaa?
RUOTUS:
Te elätte valloillanne
täällä kuin vasikat haassa.
Minä laatisin lakeja.
ILMARINEN:
Lait on meillä lauluissamme.
Niitä et sie tajua.
RUOTUS:
Melto on mieli Suomen miehen.
Minä rautoa rakastan.
ILMARINEN:
Rauta kahleelta kajahtaa.
RUOTUS:
Myöskin miekalta vapauden.
VÄINÄMÖINEN:
Noh, noh, sen toran jätämme.
Kummallakin
ehkä on osaksi oikein.
Sen tulevat tuomitkohon.
Emme tulleet sanasotahan.
Tahdoimme kanssasi puhua
tästä ankeesta ajasta.
RUOTUS:
Puhelkaamme.
VÄINÄMÖINEN: Uskon, tiedät, luonnon syntyihin syvihin, niitä hiukan ymmärtelen — noh, sinä hymyilet niille: mulle ne on elon mehua.
RUOTUS:
Tiedän sun Suomen tietäjäksi.
VÄINÄMÖINEN: Tunnen monta tutkelmata, yhä toki yhtä mietin: Tänä kun iltana tähystin taasen kanssa seppo-veikon, eikö jo kohoisi päivä Kalevalan kankahille — näimme me tulen putoovan läpi taivahan yheksän, kaahlasimme katsomahan. Arvaatko, mihin tulimme?
RUOTUS:
En tohdi.
VÄINÄMÖINEN:
Sinun tupahas.
Täss' olemme.
RUOTUS:
Kummallista.
Tännekö putosi tähti?
VÄINÄMÖINEN:
Juuri päälle tään talosi.
Viel' on reikä taivahassa.
RUOTUS: En minä mitänä tiedä, vaikk' ois taivahat pudonneet.
1:NEN PIIKA (juoksee sisälle): Voi, voi, voi, voi! —
RUOTUS: Noh, onko lehmä poikinunna vai porsas raossa aidan?
1:NEN PIIKA: Marjatta pojan on saanut!
RUOTUS:
Ja sitäkö huudat hullu?
1:NEN PIIKA: Täss' on kumma toinen kumma: Ulkona valo on uusi, pimeämpi aurinkoa, kirkkahampi kuun hopeeta.
RUOTUS:
Mitä hupsit?
2:NEN PIIKA (juoksee sisälle): Piha palavi, puut ovat tulessa kaikki, ilma on lämmin kuin kesällä, saavissa vesi sulana —
RUOTUS:
Oletko aivan järjiltäsi?
3:s PIIKA (juoksee sisälle): — Huuto käy idästä, huuto lännestä humisee: »Isä on meille ilmestynyt, poika neitseestä siinnyt!»
RUOTUS:
No, nyt on ikuinen ihme!
Läkkän tuota katsomahan!
(Menee. Ovi eteiseen jää auki ja ulkoa tunkee väkevä valo huoneeseen.)
SOKEA VAIMO (syöksähtää polvilleen keskilattialle): Ihme! Ihme! Ihme! Ihme! Ollos kiitetty Jumala. Jo kohosi köyhän päivä. Silmäni näkevät taasen, elämä aukeaa etehen niinkuin suuri nurminiittu.
(Piiat taluttavat hänet pois.)
ILMARINEN: Millinen tämä on yöhyt, sokeat näkönsä saavat, kuurot kuulonsa takaisin!
VÄINÄMÖINEN: Keränä oli tänne tullen aatokseni — nyt on kahtena keränä.
RUOTUS (tulee takaisin):
Enp' ole moista ennen nähnyt.
Mitä uskotte urohot?
VÄINÄMÖINEN:
Suuria tapahtunevi.
Ukko maata varjelkohon!
RUOTUS:
Samaa minäkin sanon:
Tulossa jotakin onpi,
kun tietäis, mitä tulevi.
VÄINÄMÖINEN (äkkiä Ilmarisen käsivarteen tarttuen)
Kuuletko?
ILMARINEN:
Mitä sa kuulet?
VÄINÄMÖINEN:
Virren vienon ja väkevän.
ILMARINEN:
En minä mitänä kuule.
VÄINÄMÖINEN (Ruotukseen tarttuen):
Tunnetko lemun suloisen?
RUOTUS:
Hiukan vaan hajua saunan.
VÄINÄMÖINEN: Ilma on kuin yrttitarha — katso! katso!
ILMARINEN ja RUOTUS:
Mitä näet sa?
(Tausta aukenee. Näkyy talvinen tanner, tantereella paljon kansaa, kansan keskellä Virokannas soihtu kädessä. Taustassa näkyy Marjatta lapsineen kytömäellä. Taivaasta virtaa väkevä valopatsas maahan.)
VÄINÄMÖINEN:
Ken on vaimo? Ken on lapsi?
(Aikoo syöksyä ulos. Näky katoaa.)
RUOTUS (Ilmariselle):
Ukko on hiukan hupsahtanut.
PIIKA PIKKARAINEN (juoksee sisään): Voi, hyvä isäntä kulta, kansoa piha on täysi, ihmiset ilost' on hullut, toisiaan syleilevät tutut, oudot, vanhat, nuoret, Mies vieras pihalla seisoo saarnaten jotakin, jota en käsitä, Karjalan kuninkahasta —
RUOTUS (nopeasti):
Karjalan kuninkahasta!
Se mies sisähän kutsu.
(Piika pikkarainen menee. Hetkisen perästä astuu sisälle Virokannas soihtu kädessään, hänen takanaan paljon kansaa.)
RUOTUS:
Sinäkö kansalle puhelet
Karjalan kuninkahasta?
Ken olet? Mikä nimesi?
Tietäjä oletko?
VIROKANNAS pudistaa päätään.
RUOTUS:
Taikka virren vieras Seppo?
VIROKANNAS kuin edellä.
RUOTUS:
Kuinka siis kansoa opetat?
VIROKANNAS: Ääni korvesta olen ma, kynttilä, palava yössä, lähetetty valmistamaan tietä auringon ikuisen. Kuka mun kuulevi sanani, hälle huomen valkenevi.
RUOTUS:
Voitko päästää Suomen päivän?
VIROKANNAS: En minä mitänä päästä, mutta mun jälkeeni tulevi toinen suurempi minua, jonk' edessä taitun itse niinkuin kaisla myrskyn eessä — hän päästää Suvannon päivän.
RUOTUS:
Kenestä puhut sa vanhus?
VIROKANNAS: Puhun Marjatan pojasta, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi. Ei ole nyt suruja enää eikä huolta huomisesta, orjat on vapaita kaikki, köyhä vertainen rikasten, veljiä inehmon lapset, Isän yhden siittämiä. Iloitkaatte! Riemuitkaatte! Syntyi Karjalan kuningas.
KANSA (riemahtaen):
Eikö siis suruja enää?
Köyhäkö vertainen rikasten?
RUOTUS:
Hoi, pidätä, hurmahenki!
Täähän on maan petosta.
Rengit! Köysiä esille!
Köyttäkäätte kiivastaja!
Tään pitäjän tuomarina
hänet ma vangiksi julistan.
(Virokannaan kädestä temmataan soihtu ja hänet köytetään.
Kansa nurisee.)
VIROKANNAS:
Älkäätte minua surko!
Minä vain oon vanha miesi.
Säde hukkuvi sumuhun,
sumun päivä puhkaisevi.
RUOTUS: Viekää kansan villitsijä vajahan tuvan takana tuomiotaan uottamahan!
(Rengit vievät Virokannaan pois. Kansa seuraa.)
VÄINÄMÖINEN (itsekseen): Heikkoko väkevän verta? Köyhä arvoinen rikasten? Eikö siis urohon tarmo, hengen taistojen takoma, ois enempi orjan mieltä? Eikö pitkän pilven kotka mahtavampi maan matoa? Mahdotonta. Nää on Louhen ansapuita, tehtyjä urohon tielle, ettei pääsis Suomen päivä.
ILMARINEN:
Tule Väinö, veljyeni!
Täällä haiskahtaa verelle.
VÄINÄMÖINEN (ajatuksistaan heräten):
Voinet olla oikeassa.
(Ojentaa kätensä Ruotukselle.)
Jää hyvästi Ruotsin Ruotus!
RUOTUS (samoin mietteistään heräten): Suuri kiitos käynnistänne! Toki vielä viime sana: Tämän pulman mie selitän, kaikki laittoa lupoan entisillensä tolille, kun lupaatte vaiti olla tämän yön tapauksista.
VÄINÄMÖINEN:
Voin luvata.
ILMARINEN: Myöskin minä, vaikk'en huoli sun luvastas.
RUOTUS: Suuri kiitos Suomen urhot! Käykää vastakin talossa. Täss' oli hiukan rauhatonta tällä kertaa, vasta tyynempää, vakuutan. Käykäähän talossa, miehet! Tässä soihtu matkallenne hämyn halki käydäksenne.
(Ojentaa Väinämöiselle soihdun.)
ILMARINEN (Väinämöiselle): Kuinka? Vieraanko kädestä otat sa palavan soihdun?
VÄINÄMÖINEN: Tulen on synty taivahassa. Otan sen taivahan kädestä. (Ruotukselle.) Jää hyvästi Ruotsin Ruotus! Toki muista mun sanani: Mik' on soihtu Luojan soihtu, ei sitä sidota köysin, mikä on sainio pimeyden, sammuvi pimeytehensä.
(Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät.)
RUOTUS (kävelee hetkisen edestakaisin mietteissään, menee sitten ovelle
ja huutaa):
Hoi, Tapani, tallirenki!
TAPANI (tulee):
Mitä käskevi isäntä?
RUOTUS: Teppo, poikani parahin, oletko työhös tyytyväinen?
TAPANI:
Miks' en oisi? Mikä hätänä?
Hepo lihovi, mies lihovi,
kummallakin kultapäivät.
RUOTUS: Siis olet mulle kiitollinen, että sun talohon otin?
TAPANI: Kuink' en oisi? Totta toki. Toki tää toista on eloa, kuin oli ennen laukun kanssa taloteitä tallustella. Teitä kiitän ma ijäti.
RUOTUS:
Se piankin nähtänehen. —
Peljännetkö?
TAPANI: No, minä en pelkää niin mitänä — jos ei varsin hengen vaara.
RUOTUS: Täss' ei ole. Naisen näitkö, tuon, joka kylpyä kyseli?
TAPANI:
Sen, joka pojan tekaisi?
RUOTUS:
Sikiö on surmattava.
Äitinensä. Ymmärrätkö?
TAPANI:
Ymmärränhän.
(Viekkaasti silmää iskien.)
Emännäll' on tarkka vainu.
RUOTUS:
Se ei sinuhun kuulu.
Teetkö työtä käskettyä?
TAPANI:
No, minä ne nitistän niinkuin
jänönpoikaset lumelle.
Vaan mitä saan ma palkakseni?
RUOTUS:
Tallista parahan orhin.
TAPANI:
Ihanko todella?
RUOTUS: Tuossa on käteni.
TAPANI: Kättä päälle! — Nyt tuli Tepolle juhla, kelpaa nyt kyliä käydä, talojen tanhuita ajella kuuluvilla kulkusilla, kun onpi ori edessä. Minä lennän kuin salama.
(Menee.)
RUOTUS (yksin): Sillä nyt on siitä päästy. Nyt on vuoro vaiennella tuo hupakko huutelija. Taikka ehkä häntä vois käyttää johonkin?
(Vaipua ajatuksiinsa.)
TAPANI (tulee kiireesti takaisin): Poiss' on lapsi, poissa vaimo, pihalla pilkkoinen pimeys.
RUOTUS:
Täss' on tehtynä petosta.
Kaikki joutuhun jälestä.
(Tempaa seinältä keihään ja syöksyy ulos.)
RUOJA (tulee) Poiss' on vierahat. Isäntä lienee mennyt saattamahan. On tääkin yö mokoma. Tulee tieltä mieron tyttö, pojan hangelle tekevi, — poika ei viluhun kuole. Taivas reikihin repeevi, sen näkevät Suomen urhot tuolla puolen Lemmenlahta, kaalovatpa katsomahan, — tulevat Ruotuksen talohon. Ruotus, tuomari pitäjän, toivovi kuninkahaksi Suomen suurille tiloille vanhan Väinämön sijahan — niin syntyy kuningas toinen. Mies vieras salolta saapuu, oppia outoa puhuvi Karjalan kuninkahasta, orjien vapaudesta — itse kohta vangitahan. Kuka on Karjalan kuningas? Tuoko lapsi? Lautan lapsi? Mahdotonta? Väinämökö? Hän on sankari väkevä. Ei oo heikko Ruotuskana. Kuka ties, kuningatarna ei olis olla hullumpata?
(Aukaisee korukirstunsa, somisteleikse, peilailee itseänsä kiiltävässä metallilevyssä ja nauraa hekottelee. Lyödä lupsahuttaa äkkiä kirstun kannen kiini ja jatkaa jälleen vakavana:)
Vaan jos nyt todella onpi, niinkuin luulen, porton poika tään talon isän tekoa — niin hän on kuninkaan isä. Itsekin kuningas? Minä kuningatar? Se on selvä. Otamme pojan omaksi, kaunoiseksi kasvatiksi, mieron tyttö tyytynevi muutamiin muruihin. Taikka ellei suostu, — suohon poika! Tästähän hyvä tulevi.
RUOTUS (tulee Ruojaa huomaamatta ja heittäytyy väsyneenä lavitsalle):
En tavannut tapettavia.
Yö on pilkkoisen pimeä,
ajo aivan mahdotonta.
Mitä nyt teen mies poloinen?
RUOJA (lempeästi):
Ruotukseni!
RUOTUS: Sinäkö Ruoja? Noh, nyt on asiat oikein, ei sinun enempi tarvis kammota kuninkuuttani.
RUOJA:
Kerro, kuinka on asiat!
RUOTUS: Vanki on vajassa mulla, mitä nyt hänelle teen ma? Jos hänet vapaaksi lasken, siitä villitys tulevi ensimmäistä ankarampi. Jos hänet hukutan, silloin Väinön puolelle asetun vasten uutta valtiasta. Teenkö silleen taikka tälleen, aina jään alemma kynsin.
RUOJA: Entä miss' on mieron vaimo ynnä lapsi?
RUOTUS:
Yön ladulla.
Heitä kiini ma tavotin,
en tavannut.
RUOJA: Mitäpä heille oisit tehnyt, jos tapasit?
RUOTUS:
Sen tietäis pimeys yksin.
RUOJA:
Entä sitten?
RUOTUS: Sitten? Sitten kaikk' olis ollut niinkuin ennen — alkais uuden miettiminen.
RUOJA: Väinö jäis kuninkahaksi, sinä miksi? Tuomariksi. (Nauraa.) Ei sinusta Ruotus rukka ole lankojen hakijaa ajatarten kankahasta. Se on meidän naisten työtä.
RUOTUS:
Vieläkö sinäkin ilkut!
Kursi tiehesi, tahikka —!
RUOJA (jälleen vakavana): Siis sanotko: sun talossas syntyi Karjalan kuningas?
RUOTUS:
Kansa niin sanovi.
RUOJA:
Kansan
ääni on jumalten ääni.
Sitä kuule Ruotsin Ruotus!
RUOTUS:
Kuinka? Neuvotko minua
luopumaan ijäksi siten
Karjalan kuninkuudesta.
En ikinä.
RUOJA: Sitä en neuvo. Lapsi syntyi sun talossas, sin' olet lapsen holhoaja — ehkäpä enemmän vielä?
RUOTUS:
Minä vakuutan! Mitenkä?
Ethän luulene minua —?
RUOJA: No, se nyt on sivuasia. — Sin' olet lapsen holhoaja, sijainen kuninkahankin. Laske vankisi vapaaksi, astu kansan auttajaksi! Joskin lapsi löytynevi, hän on pieni ja vähäinen, sull' on aikaa aivan kyllä vahvistella valtoasi. Jos ei löydy, sen parempi.
RUOTUS (itsekseen):
Siinähän sorea aatos! (Ääneen.)
Entä vanha Väinämöinen?
RUOJA: Ruotsiss' on väkeä paljon, sinne saattaos sananen, tule, voita Väinön valta, huudata kuninkahaksi poika Marjatan poloisen, — silloin sie oot Suomen herra.
RUOTUS: Houkkapa olinkin, koska tahdoin nousta kunniahan ilman naisien apua! — (Ojentaen kätensä.) Ruoja armas!
RUOJA:
Ruotukseni!
(Täydellinen sovinto.)
RUOTUS: Sie olet sentään viisas vaimo. — Huomenna Tepon lähetän laukun kanssa katsomahan käräihin Kalevan kansan, kuin siellä asiat käyvät. Itse Ruotsin ruhtinaille saattamaan sanoa lähden. Tule, menkäme levolle!
RUOJA (hullunkurisesti):
Entä orjien vapaus?
RUOTUS:
Siitä sitten tuumitahan.
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Aukea paikka metsässä. Taustalla vuori, jonka rinnettä polku johtaa. Kansaa soihdut käsissä seisoo pienissä ryhmissä levottomasti keskustellen. Myrsky.
1:NEN KALEVALAINEN: Heräsitkö viime yönä?
2:NEN KALEVALAINEN: En herännyt. Uneni läpi kuulin kuin kohua kosken, luulin eukon kuorsoavan. Onko kuultu kummempia?
1:NEN KALEVALAINEN: Kuultu on taivaalta kumua, meteliä maan navoilta, petrankaitsijat kedolla nähneet on tulen putoovan tuolle puolen Lemmenlahta — siit' on kaikki kauhuissansa.
2:NEN KALEVALAINEN: Varjele vakainen Ukko! (Sekautuvat kansan joukkoon.) Tiedätkö, mitähän varten meidät on kutsuttu ko'olle?
4:S KALEVALAINEN: Etkö tiedä, ett' tulossa sota on valosta suuri Pohjan ja Väinölän välillä? Siitä täällä päätetähän.
3:S KALEVALAINEN: Koko kansako sotahan?
4:S KALEVALAINEN:
Miehet, naiset, lapset, kaikki
Suomen päivän päästäntähän.
Näin on sankarten sanoma.
3:S KALEVALAINEN: Ähäh, vai väkevät kerran tarvitsevat heikkojakin! — Kussa on Kalevan urhot?
4:S KALEVALAINEN: Väinö itse yksin yössä istuu vuoren kukkulalla, Ilmarinen, Lemminkäinen seisovat vähän sivulla, säilillä säkenevillä Väinämöistä vartioiden.
3:S KALEVALAINEN: Keneltä?
4:S KALEVALAINEN: Kah, yön väeltä, jotka jousta jännittävät pään varalle valon urohon — etkö kuule kuin suhisee?
3:S KALEVALAINEN: Laupias Jumala auta! Mitähän tästäkin tulevi?
(Sekaantuvat kansan joukkoon.)
LOUHI (kalevalaisen naisen puvussa juoksee esiin):
Minäpä tiedän, tiedän, tiedän —
KANSA:
Mitä? Mitä on tapahtununna?
Mitä tiedät?
LOUHI: Mistä Väinö sai tulen tupihin Osmon ynnä näihin yön valoihin, — minä tiedän, tiedän, tiedän.
KANSA:
Mistä?
LOUHI: Ruotuksen talosta, tuolta puolen Lemmenlahta.
KANSA:
Rumanko Ruotuksen talosta?
Niinkö?
LOUHI:
Niin, valalla vannon —!
Täss' on paimenet. Puhukaa!
(Paimenet tulevat esiin.)
KANSA:
Puhukaa! Pian puhukaa!
1:NEN PAIMEN: Niin se oli sillä lailla —
2:NEN PAIMEN: Eipäs, anna mie puhelen.
3:S PAIMEN: Et sie mitänä tiedä. Minähän kuminan kuulin.
2:NEN PAIMEN: Minä näin tulen väläyksen.
3:S PAIMEN: Hajun tunsin tulikivisen.
KANSA:
Pois polina! Yks puhumaan!
Puhu sie tulen näkijä!
2:NEN PAIMEN: Näin oli asia. Kuulkaa: Kun me kaitsimme kedolla tarvaitamme, taivahasta näimme liekin leimahtavan, äänen kuulimme puhuvan: »Menkäät Ruotuksen talohon, katsokaat kuningastanne!»
KANSA:
Kuningasta! Kuulkaa, kuulkaa!
Entä sitten?
2:NEN PAIMEN: Sitten täytti valkeus pimeän ilman, kuului virsi vienon kaunis, kaikui kannelten helinä, mepä maahan lankesimme niinkuin ukkosen osumat.
KANSA:
Sitten?
2:NEN PAIMEN: Kun toinnuimme, kadonnut kaikki oli. Taivas musta, maa pimeä. Kauvempata ääreltä kedon kajasti vain kuin pienen liekin pilke. Sitä kohden me kulimme. Kun tulimme sen sinisen sillan päähän, joka vie Ruotuksen talohon, tuli Väinö vastahamme.
KANSA:
Väinökö? Näitte väärin?
2:NEN PAIMEN: Varmasti näimme. Emme tuota ensin uskonehet. Yksin astui pää alaalla, kädessä palava soihtu. Minä sanoin: »Katso, Väinö!» Toinen sanoi: »Ei oo Väinö!» Kolmas sanoi: »On se Väinö!» Niin tuli tuuli ja puhalsi liekin tervaista tereä, silloin me näimme kaikki, että Väinämö oli se.
1:NEN KALEVALAINEN: Väinö luona muukalaisen käynyt tulta lainaamassa!
2:NEN KALEVALAINEN: En tuota uskoisi todeksi.
3:S KALEVALAINEN: Paimen, loppuhun pakise! Oliko hän yksin?
2:NEN PAIMEN: Väinämön jälessä astui itse Seppo Ilmarinen —
KANSA:
Hän, joka tulen kadotti?
2:NEN PAIMEN: Sama miesi. Sillan päässä Väinö taaksensa katahti. sepolle ojensi soihdun, sanoi: »Saata kansalleni! Minä kuljen kukkulalle ilmoja tähyämähän.» Erosivat. Me lähimme min käpälät alla kesti juoksemaan kohin kotia. Täss' olemme. Kaikk' on totta.
2:NEN ja 3:S PAIMEN: Kaikki totta.
1:NEN KALEVALAINEN: Miehet! Me olemme myödyt.
2:NEN KALEVALAINEN: Myödyt maan viholliselle!
LOUHI (joka koko edellisen kohtauksen aikana on syrjästä katsastanut
kansan mieltä):
Hyvä, on, parempi tulee.
Tässä Teppo tarvitahan. (Pois)
3:S KALEVALAINEN: Ajatukset aivoissani niinkuin sukkula surisee.
4:S KALEVALAINEN: Ne on nuolia pimeyden.
KAIKKI:
Väinämöinen, Väinämöinen!
Astu kansasi avuksi!
TAPANI (tulee laukku selässä):
Terve kaunis ristikansa!
KANSA:
Siinä karski kaupan miesi,
ken meille sanat selittää. —
Terve, saksojen kuningas,
Teppo, teiden taivaltaja!
TAPANI: Täällähän rahvasta ko'olla ylen äijä, terve, terve! Noh, mitä pitäisi olla? Sulkkusia, sormuksia, kautokenkiä koreita, päällispankoja paraita, Viron verkaa, Saksan sarkaa, Riian riikin saippuata Mitä vain pitävi olla?
1:NEN KALEVALAINEN: Eipä nyt taida kaupat käydä. Aika on meillä aivan tyyris.
2:NEN KALEVALAINEN: Tiedä et Teppo kurjuuttamme.
3:S KALEVALAINEN: Vilja märkänee aholle, aitat kaikki aivan tyhjät, vaimot parkuvat pahasti — täällä kuolema tulevi.
TAPANI: Tiedän, tiedän, ristiveljet. Huono on, hudoi on aika. Aivan silmäni vetistyy, kun tuota ajattelenkin. Mie näet Suomea rakastan. — Suomen poika, potra poika! Oijoi, näette miten sydän vie minulta voiton — minulla niin on hellä mieli. Soisi en sääskelle pahoa, saati sitten ihmiselle. (Itkee.)
1:NEN KALEVALAINEN: Miesparka! Näette miten sääli silmänsä vetistää.
2:NEN KALEVALAINEN: Hän on meidän miehiämme, suomalaisia rakastaa.
3:S KALEVALAINEN: Älä itke, Teppokulta! Muutenkin mure on täällä.
TAPANI (kyyneleitään pyyhkien): Älkää naurako minulle! Minkä taidan mielelleni? Minä vain oon köyhä saksa, repunkantaja katala, päivän astun, pennin kostun, nälkä suolia nävertää — mutta vääryyttä minä en kärsi. Kun minä kuulenkin jotakin vääryydestä mainittavan, silloin suutun ja vihastun, puin, puristan nyrkkiäni, taskussani, käyn vaikka petoja vasten. Sellainen minull' on mieli.
1:NEN KALEVALAINEN: Tehtykö vääryyttä sinulle?
2:NEN KALEVALAINEN: Kuka on tehnyt, Teppo rukka? Meille murheesi puhele?
3:S KALEVALAINEN: Me kostamme puolestasi!
TAPANI: Minulle? Mitä minusta! Kuka kurjasta välittää? Ei, vaan teille, Suomen sulhot, teille on vääryyttä tekaistu. Kun muistan, mitenk' on olot tuolla puolen Lemmenlahta ja mitenkä tällä puolen, silloin suutun ja vihastun.
KAIKKI: Kerro, kerro, kuink' eletään tuolla puolen Lemmenlahta!
TAPANI: En ehdi hyvät imeiset, äijän on maata matkattava; hyvästi hyvät imeiset!
KANSA: Elä mene, elähän mene, kesken jää hyvät pakinat.
TAPANI:
Maha tyhjä, laukku täysi,
ei tämä elo elätä.
Terveheksi ristiveljet!
1:NEN KALEVALAINEN (kaivaa kukkarostaan muutamia helmiä): Jos ei sulla muuta huolta, — kelpaako tuo rahasta?
2:NEN KALEVALAINEN: Väinönkö koreat helmet vaihdat vierahan koruihin?
1:NEN KALEVALAINEN: Väinö on hylännyt meidät. Mitä herjan helmilöistä.
2:NEN KALEVALAINEN:
Taidat olla oikeassa. —
(Kaivaa helmensä esille.)
Anna palttinapalanen.
3:S KALEVALAINEN (samoin): Mulle maailman makeeta.
KANSA tunkee helmiään tarjoten Tepon ympärille.
TAPANI: Saatte, saatte, ristiveljet. helmet hyvät, käy kalusta. — Mistä me puhuimme äsken? Ah, niistä onnelan oloista tuolla puolen Lemmenlahta. Siellä on ilo ikuinen, praasnikat alinomaiset, vilja kasvaa kyntämättä, riista nuolen noutamatta. Siellä paistaa Luojan päivä —
KANSA:
Kuulkaa! Kuulkaa! Luojan päivä.
TAPANI: Ilma maiskahtaa me'elle, lehot kaikki leipäpuulle, virrat suuret voisulalle, sokerille rannanhiekat, suoloille meren somerot!
KANSA:
Suoloja! Voisuloa!
Mettä! Voita! Leipäpuita!
TAPANI: Oliko vielä helmilöitä? — Semmoinen on siellä luonto, hallitus sitäi parempi, ei ole köyhää, ei rikasta, kaikk' on yhtä onnelliset.
KANSA:
Eikö köyhää, ei rikasta?
Kerro, kuinka se tapahtuu.
TAPANI: Asia on aivan tälleen: Kaikill' on kuningas sama, jos jaksat, hyvinkin raadat, jos et, syöt, makoat — kaikki ruokkivi kuningas.
KANSA: Vie meitä, johata meitä tuolle puolen Lemmenlahta!
LEMMINKÄINEN (tulee vuoripolkua):
Mitä hurjat huutelette?
KANSA:
Ruotus maan kuninkahaksi!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!
LEMMINKÄINEN:
Kuinka, te Kalevan miehet?
Oletteko unhottaneet
Väinön valtikan väkevän?
Kuka kylvi vainionne?
Kuka kaasi kontionne?
Kuka toi Tuonelta sanomat?
Ken ryösti satujen Sammon?
Kuka virtenne viritti,
joista järkkyi maa ja taivas?
Vastatkaa Kalevan miehet,
ken on tämän kaiken tehnyt?
KANSA (puoliääneen hymisten):
Väinämöinen! Väinämöinen!
Kuka on häntä voimakkaampi?
LEMMINKÄINEN: Niinpä luottakaa lujasti, hän meidät pelastaa voipi myöskin vallasta pimeyden.
KANSA:
Mutta miks hän ei pelasta?
LEMMINKÄINEN:
Tietäjäll' on tiedon synnyt.
Itse hän aikansa asettaa.
TAPANI: Anteheksi ristiveljet, sanasen sanoisin miekin, jos ei pantaisi pahaksi.
KANSA: Puhu, puhu, teiden Teppo, aukaise sanainen arkku!
TAPANI: Minut tunnettehan miehet? Minä vain oon köyhä saksa, en käsitä urhon töitä, köyheä kansoa käsitän. Luulenpa tajuavani tutkelmanne. Tiedän, miksi ei kohoa Suomen päivä. Väinö on tietäjä väkevä — siitä ei epäilystä — mutta häll' on yksi virhe: Hän ei kansoa rakasta. Minä kansoa rakastan — samoin Ruotus ruotsalainen. Mulle on veli jokainen, ken tulevi vastahani. Eikö totta?
KANSA:
Totta, totta!
LEMMINKÄINEN: Ja tuoko lörppö täällä saa parjata maan parasta?
KANSA:
Anna sie Tepon puhua.
Hän on miesi kansan miesi.
TAPANI: Kiitos te Kalevan miehet! Niin olenkin, kansan miesi, — samoin Ruotus ruotsalainen — siks mua sankarit vihaavat. Väinö on väkevä urho, eihän siit' ole epäystä, kun hän niin ei hirmuisesti ylenkatsois kansalaista! Kuka on häneltä kuullut konsana sanoja veljen? Kenen kättä hän puristaa? Ketä hän olalle lyöpi? Ketä kutsuu kuomaksensa? Eikö hän astele alati kuin Jumala yksinänsä? Aina on rypyssä otsin kuin koko maa ja taivas yksin hänen harteilla lepäisi. Eikö totta?
KANSA:
Totta, totta!
LEMMINKÄINEN: Herkeä kavala kettu, taikka kuule kalvan kieltä!
TAPANI (hätääntyen):
Voi, hyvät imeiset, nähkää!
Hän on Väinämön sukua.
Hän mun pistävi lävitse
niinkuin koiran kankahalle.
Hän ei kansoa rakasta.
LEMMINKÄINEN:
Koiralla on koiran kuolo.
Kursi keinoisi, tahikka —!
TAPANI: Siinä sen kuulette itekin! Hän on sankari samoin kuin Väinämöinen. Kuink' oli kauheat sanansa? »Koiralla on koiran kuolo.» Ajatelkaa, hän ei anna köyhälle ihmisen nimeä, vain uroille yksinänsä. Kuulkaa, kun kysyn ma teiltä: tääkö on kansan rakkautta?
1:NEN KALEVALAINEN: Sie älä Teppohon kajoa! Teppo on meidän miehiämme.
2:NEN KALEVALAINEN: Varo sie oma varasi! Muistatko tihuja töitäs?
3:S KALEVALAINEN: Poikani viinahan opetit.
4:S KALEVALAINEN: Tyttöni kaunihin kadotit.
LEMMINKÄINEN: Tyyntykää, Kalevan miehet! En väitä, tosia kaikki, luonto on keveä mulla, ylimielinen välistä, koska rinta riehahtavi suurien surujen alla. Vaan nyt siitä ei puhetta. Kun onpi hätä yleinen, yksityiset väistyköhöt.
1:NEN KALEVALAINEN: Siepä itse maan hädässä laitoit karkelot laveat!
2:NEN KALEVALAINEN: Muista pitkän poaran yötä! Toiset itki ja rukoili, sinä lauloit, loilottelit.
TAPANI:
Hyvä Jumala! Onko totta?
Tanssinut maan hädässä!
Voi sitä sydän-kovuutta!
3:S KALEVALAINEN: Häijy mies, hävytön sulho!
4:S KALEVALAINEN: Paras kansan neuvojaksi!
(Kaikki puivat nyrkkiänsä ärhennellen Lemminkäisen edessä.)
TIERA (syöksähtää esiin):
Kauko, veljeni väkevä!
Iske irti roistojoukko!
LEMMINKÄINEN:' Tiera! Miekkasi aseta! Ei tässä hätiä vielä. Mutta jos tahdot sa mulle tehdä pienen palveluksen, käy, kutsu avuksi Väinö! Hän on vuoren kukkulalla.
TIERA:
Ja sinutko jättäisin ma
noiden kiivasten kitahan?
En ikinä.
LEMMINKÄINEN: Heidät kyllä tiedän hillitä. Menehän.
TIERA menee.
TAPANI:
Tässä näkyy tosi tulevan.
Paras kun pakohon pötkin.
KANSA:
Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!
LEMMINKÄINEN: Kansani! Kalevan miehet! Kaikki myönnän, myönnän, myönnän, tehnyt oon tihua työtä, tanssinut maan hädässä, juottanut Suvannon sulhot, kaulannut Kalevan neiet. Vaan ei nyt puhe minusta, nyt on puhe Väinämöstä. Jos minä olenkin musta, hän on suuri ja valoisa! Jos olenkin heikko minä, hän on ylväs ja väkevä! Jos ette minua kuule, häntä kuulkaa kansalaiset!
KANSA:
Kussa hän sitten kuhnustavi?
Ei tohdi esihin tulla.
LEMMINKÄINEN:
Väinämöinen! Väinämöinen!
Astu kansasi avuksi.
(Kaukaista ukon jylinää.)
ILMARINEN (tulee)
Mikä pauhu parsikossa?
LEMMINKÄINEN:
Seppo, veljeni väkevä!
Eikö jo tulekin Väinö?
ILMARINEN: Yhä istuu yksin yössä Väinö vuoren kukkulalla niinkuin patsas paikallansa. Muuta ei muutosta hänessä, kulmakarvat vain vetäyvät toinen toistansa lähemmä, niinkuin pitkät pilvenlongat ennen ukkosen jyryä. En ole sinä ikänä häntä nähnyt sellaisena. (Ukon jyrinä kovenee.) Kuuletko? Kohta se jyrähtää.
LEMMINKÄINEN:
Minä käyn ja käsken häntä.
Täällä on jyry isompi.
(Aikoo mennä.)
ILMARINEN: Kavahda käymästä! Olemme mekin urhoja Uvannon, voimme yhtä ynnä toista, jot' ei poiat puoletkana. Mutta kun maailmat sotivat, me koreesti vaikenemme.
1:NEN KALEVALAINEN: Miss' on Teppo?
2:NEN KALEVALAINEN:
Meidän Teppo?
3:S KALEVALAINEN: He ovat hänet surmannehet.
4:S KALEVALAINEN: Viel' elävi Ruotsin Ruotus.
KAIKKI:
Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!
LEMMINKÄINEN:
Kuule, kuinka ne elämöi!
Koeta heitä tyynnytellä.
ILMARINEN:
Kansani! Kalevalaiset!
1:NEN KALEVALAINEN: Siinä Seppo Ilmarinen, ken meiltä tulen kadotti! Kuole kurja!
KANSA:
Kuolema urhoille Kalevan!
Eläköhön Ruotsin Ruotus!
LEMMINKÄINEN:
Seppo, säiläsi esille!
Täss' on taisto hengen taisto.
(Aseet kalskahtavat vastakkain.)
TIERA (tulee)
Tietä! Väinämö tulevi!
VÄINÄMÖINEN (astuu vuoripolkua kädessään Kalevan miekka, joka säihkyy omaa valoaan): Kuka on kurja uskaltanut sytyttää sotien liekin keskellä keräjäpaikan?
KANSA (perääntyen):
Väinämöinen! Katso, katso!
Hän on taivahan laelta
temmannut tulisen miekan.
VÄINÄMÖINEN: Pois miekat! Alas asehet! Taikka kautta tämän kalpani Kalevan, tässä Tuoni tuomitsevi. Ken rikkoi Suvannon rauhan? Sinäkö Kauko?
LEMMINKÄINEN:
Kansa tässä
rupesi rumaksi, huusi
Ruotusta kuninkahaksi.
Heitä ehkäistä koetin.
ILMARINEN:
Koetimme kumpainenkin.
Siit' oli tulla turmiomme.
VÄINÄMÖINEN: Niinkö on asia, kansa, kuin nämä urot sanovat?
KANSA:
Niin on, niinhän on asia.
Teppo tässä yllytteli.
VÄINÄMÖINEN: Houkkapa olin, kun luotin joukon mielijuohtehisin! — Niinpä kuulkatte sanani: Tänä yönä päätetähän kohtalot Kalevan kansan, itse päätän ilman teitä — menkätte, mihin halaatte! Tänä yönä Väinämöinen suorivi valon sotahan vasten Louhen luottehia. Ken pelkää, kotihin jääköön, ken tahtoo, keralla käyköön! Mutta myöskin muistakohon: Halki yön, hämärän halki valon sankarit samoovat, ei heit' estä rautaportit eikä kultaiset kypärit.
1:NEN KALEVALAINEN: Mikä on saaliina sodassa?
VÄINÄMÖINEN:
Valo! —
2:NEN KALEVALAINEN: Mikäpä ruokana sodassa?
VÄINÄMÖINEN:
Valo! —
3:S KALEVALAINEN: Mitä jää lastemme peruksi?
VÄINÄMÖINEN:
Valo! —
KANSA:
Sillä ei eletä.
VÄINÄMÖINEN:
Ja kuka ei sillä elä,
hän kotihin kääntyköhön.
Häntä ei sodassa tarvis.
(Yksi toisensa perästä hiipii pois.)
LEMMINKÄINEN:
Katso, he karkaavat kotihin
niinkuin suuri lammaslauma.
Estänkö?
VÄINÄMÖINEN: Elä, jos kallis sulle on Suvannon onni.
ILMARINEN:
Ylpeä olet sa Väinö.
Etköhän katune? Katso,
jää vain miestä puolikymmenen.
Näilläkö sotahan aiot?
VÄINÄMÖINEN: Ei sotia luvulla käydä, käydähän sankarisuvulla. Olemmeko kaikki yhtä? Vieläkö joku on täällä, joka taistaa ruoan eestä tai kullan, hopean tähden? Eikö? Siis tupesta miekat! Soihdut säilien nenähän! Mieli kohti korkeutta! Tunnussana: Ukko auta!
(Lähtevät.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Pohjolan tupa. Pitkiä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä istuu Pohjolan väkeä maljat edessään, naiset sylissään. Maljoista kohoavat liekit valaisevat yöllistä mässäystä. Pohjolan väki on rumaa ja karvaista, kullakin sen mukainen naamio, mitä hänen nimensä vaatii.
HUKKA: Eläköhön yö ikuinen, juhla julmuuden eläköön!
AHMA: Syökäämme syliä täysin häitä ahman ahneuden.
ILVES: Iloitkaamme illatsuita, niinkuin ilkeys iloitsee!
KETTU: Tanssikaamme, tanhutkaamme kavaluuden karkeloita!
KÄRPPÄ: Kaunoja kutitelkaamme niinkuin kutkuttaa kateus!
VILLIKISSA: Juokaamme viinoa vihojen niinkuin liekki leimuvaista!
KAIKKI:
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
KETTU (lyöden kannun pöytään):
Minä vaadin vait'oloa!
ILVES: Olepas itse hiljempata taikka saat takakädestä.
KÄRPPÄ: On niin olevinansa, kun on päässyt pöydän päähän.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Hällä on sitä sisässä,
jota älliksi sanotaan.
KETTU:
Siispä ääneni koroitan.
Armaat, viljon viinaveikot!
VILLIKISSA:
Sano peikot!
ILVES:
Viinapeikot!
KETTU:
Armaat pikku piinapeikot —
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Piinapeikot!
KETTU: Kun ja koska me nyt olemme, kuin sanotaan, maan kuninkaat —
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Maan kuninkaat!
KETTU: — ajatella meill' ois aika valtakuntamme parasta.
AHMA:
Huuti! Saarnaatko siveyttä?
ILVES:
Ulkokullattu kuvatus!
KAIKKI:
Alas! Alas! Ulos mokoma!
KETTU:
Vuottakaa, kun päähän pääsen.
Valtakuntamme paraalla
tarkoitan parasta meidän.
VILLIKISSA:
Meidän on parasta viina.
KÄRPPÄ:
Ynnä naiset.
HUKKA:
Entäs veri?
KAIKKI:
Ne eläkööt! —
KETTU: Siit' olemme yhtä mieltä. Mutta kaikkein parasta on että ijäti saamme nautita hyviä näitä.
AHMA:
On lihoa salossa Suomen.
HUKKA:
Entäs verta?
ILVES:
Kiitos veikko!
Kettu hulluja horisee.
KETTU: Mutta myöskin ihmisiä. Ne ovat hävitettävät, jos mieli levossa meidän hallita saloja Suomen.
KÄRPPÄ:
Kuulepas! Elähän mitä!
HUKKA:
Tuo ei oisi hullumpata.
AHMA:
Mutta kuinka?
ILVES:
Siinä temppu!
VILLIKISSA:
Tuot' olen tuuminut itekin.
AHMA:
Ei ne lempparit häviä.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Häll' on älliä sisässä.
KETTU: Näin on mun ajatukseni: Meidän on omaksuttava ihmisten tavat ja muodot, perustettava pereitä, rakennettava taloja, kyliä ja kaupungeita, mentävä aviohonkin aivan ihmisten tavalla. Silloin myös olis parasta, jos me hännän peittäisimme ynnä muut jalot elimet, puksuihin pukeutuisimme, sekä takkiin, kairalakkiin; viikset kun suimme vielä, vedämme kintahat kätehen, vyölle ussakan utuisen — lyönpä vetoa, ettei meit' erota ihmisestä.
AHMA:
Siinä taitais mies hiota.
ILVES:
Ne on niitä ketun kujeita.
VILLIKISSA:
Siinähän epeli vasta!
HUKKA: Hän on kuin sanoinkin aina meistä kaikista etevin.
KÄRPPÄ:
Entä kauniit kassapäämme?
Niist' emme ikinä luovu.
KETTU: Ei ole tuota tarviskana. Heidät me mukana viemme kylihin ja kaupunkeihin, kunhan hiukkasen hijouvat, päällispuolin tietystikin. Sitten siitämme sukua ihmisten suvun sijahan, valloitamme vanhan veren, veren velton ja vetisen, metsän nuorella mehulla: Luomme uuden korven kansan, kansan vaistoisan, vapahan, jota hallitaan himoilla, ei hyveiden kahlehilla. Eläköön petojen valta! Sille sarkkani kohotan.
KAIKKI:
Eläköön petojen valta!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
HUKKA (taputtaa kettua olalle):
Sie puhut kuin runoilija.
LOUHI (ryöpsähtää ovesta Lapin kokon hahmossa): Täälläkö tolvanat olette, vaikk' on vaino uksen suulla?
KAIKKI (ylös kavahtaen):
Mikä on? Mikä hätänä?
Onko päivä päässyt irti?
LOUHI: Ei ole ihan viel' irti, vaan on irti pääsemässä. Tietäkää, Kalevan urhot kaikki on sotisovassa kuun ja auringon avuksi — Väinö joukon johtajana.
KAIKKI:
Väinö joukon johtajana!
Jo taisi tuhomme tulla.
LOUHI: Lannistuitteko lapaset? Onko siis parempi tulla kytketyksi kalliohon, elää ihmisten ilona, nähdä auringon kohoovan yli maiden onnellisten? Tahdotteko nähdä, kuinka kylät laajalle leviää, kohoavat kaskisauhut Suomelan sinisalossa? Tätäkö tahotte nähdä?
KAIKKI:
Ei! Ennen sota ja kuolo!
Missä keihäs? Miekka! Jousi!
LOUHI:
Se minua miellyttävi.
Siispä kuulkatte sanani:
Oletteko kaikki täällä?
Ensin miehet? Miss' on karhu,
väkivallan väärä voima?
HUKKA:
Ukko nukkuu uupununna.
AHMA:
Hoi karhu, heräjä kuoma!
Kiire on tulinen.
KARHU (joka on nukkunut permannolla viinakannu sylissään): Onko kesä tulossa?
HUKKA:
Sota tulevi!
KARHU:
Siispä käännän kylkeäni.
(Nukkuu jälleen.)
LOUHI: Hukka, hurmehen hakija, ahma, ahneuden kuningas, ilves, herra ilkeyden, kärppä, löyhkääjä kateuden, kavaluuden kaunis kettu ja vihankin villikissa — oletteko kaikki täällä?
PEDOT:
Kaikki täällä!
LOUHI: Sitten naiset: Huuhkaja pimeys hengen, taika-uskon tarhapöllö, haukka, lintu haureuden, harakka, maailman koreus, korppi, juorujen kerääjä, vares, ilman vaakuttaja — oletteko kaikki täällä?
LINNUT:
Kaikki täällä. —
LOUHI: Lähtekää pimeyden lapset läpi maiden kulkemahan, syttäkää sydänten roihut, villit, irstahat, väkevät! Polttakaa talot poroksi, tallatkaa talojen viljat, tappakaa isät ja pojat, naurattakaa naiset kaikki, syökää lihaa, juokaa verta, iloitkaa kiljuvin ikenin!
KAIKKI: Eläköön Pohjolan emäntä, kuulu kuningattaremme!
(Yleinen riemu.)
YÖKKÖ (tulee): Jo tulevat Suomen urhot. Kangas kauaksi tömisee, säilät säihkyvät kujalla, ylinnä Kalevan kalpa.
(Pedot yrittävät rynnätä ulos.)
LOUHI:
Seis! Ei tuvasta tästä.
Kaikki tappara tanahan!
Teljet uksien etehen!
Täällä heitä uottakaamme.
(Ovi teljetään.)
VÄINÄMÖINEN (oven ulkopuolella): Nimessä valkeuden Jumalan: uksi auki taikka halki!
LOUHI: Kuka kurja keski-yöllä rikkovi taloni rauhan?
(Ovi murretaan. Valon sankarit astuvat sisään.)
VÄINÄMÖINEN:
Terve Pohjolan tupahan!
Tunnetko minua Louhi?
LOUHI:
Töistänsä mies tutahan.
Mikä on mieli ryövärien?
VÄINÄMÖINEN: Ohoh, sie Louhi harvahammas, suuta pienempää pitele! Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?
LOUHI:
Mulla on muutakin muretta
kuin teidän kuitanne varoa.
Poistukaa tuvasta tästä!
VÄINÄMÖINEN:
Ei nyt metkusi avita.
Annatko hyvällä, taikka —
LOUHI:
Mitä mun antoa pitäisi?
VÄINÄMÖINEN:
Suomen kuuhut, Suomen päivä.
Täällä tiedän ne olevan.
LOUHI:
Kah, kun tiedät, niin haekin!
Minä en mitänä tiedä.
VÄINÄMÖINEN: Sankarit! Kätehen soihtu, toisehen terävä säilä! Talo on tyysti etsittävä kellarista ullakkohon. Eespäin!
LOUHI:
Heitä estäkätte!
Iskekää pimeyden poiat!
Naiset alle lautehien!
Karhu, kuomani parahin,
käytä, käytä kämmentäsi!
Ilves, jo ikenes näytä!
Voi, joko keperryit kettu?
Käy kärppä hukan avuksi!
Iske päälle Ilmarista!
Karhu, jo kavahda, Kaukon
keihäs on ojossa, katso!
Nyt taisi tuhomme tulla.
(Taistelo. Pohjolan väki kaadetaan. Louhi joutuu vangiksi.)
VÄINÄMÖINEN: Tunnustatko Turjan akka, kussa piilee Suomen päivä?
LOUHI: Ja jos sen sanon ma sulle, mistä tiedät, ettei sua sana mahtava muserra? — Mieti vanha Väinämöinen!
VÄINÄMÖINEN:
Totuuden tahon ma täyden
Lausu!
LOUHI:
Totuus on sinulle yksin.
VÄINÄMÖINEN:
Väistykää urohot!
LOUHI (kuiskaa Väinämöisen korvaan):
Tiedä:
Pohjassa oman povesi
piilevi Suvannon päivä.
Väisty tieltä uuden uskon!
VÄINÄMÖINEN (horjahtaa sydäntään tavaten):
Hyvin pistit, kyy katala! —
(Muut uroot syöksähtävät apuun. Louhi livahtaa lauteiden alle.)
LOUHI: Ei pääse Suvannon päivä, jos ei vietä Väinö yksin yötä Pohjolan tuvassa. Hyvää yötä Väinämöinen! (Katoaa.)
ILMARINEN: Niinhän lemppari livahti kuin käärme kiven kolohon.
LEMMINKÄINEN:
Katosi kuin kaste maahan
Mitä hän sinulle lausui?
VÄINÄMÖINEN: Hyvästi toverit! Kiitos avusta ani hyvästä. Se mitä nyt edessä onpi, tehtävä minun on yksin. Käykätte kotihin kaikki!
LEMMINKÄINEN: Ethän aikone totella akan vanhan vaakutusta?
ILMARINEN: Muista veljeni väkevä: sinuss' on Suvannon onni.
VÄINÄMÖINEN: Tänne jään. Kädessä kalpa, sydämessä päivän soihtu — mitä on mulla säikkymistä? Joskin turmani tulevi, kaunis on kuolla päivän eestä. Sen edestä elinkin. Ellen kotimaalleni palaja, viekää viimeiset sanani kansalleni kallihille: »Et sa silloin suohon sorru, kun sorrut valon sotahan.» Jääkätte hyvästi veikot!
(Valon sankarit lähtevät. Väinämöinen jää yksin paljastettu miekka kädessään. Tausta aukenee.)
1:nen näky.
Kuutamoinen lehto. Sinipiikojen karkelo.
SINIPIIKA: Tullut on kevät iloinen, linnut laulavat lehossa, kummut aukee kukkarinnat, antavat hyvät hajunsa. Tule Väinö, tuttavamme, astu Metsolan ahoille, käköjä kukuttamahan, laaksojamme laulamahan.
VÄINÄMÖINEN pudistaa päätään.
SINIPIIAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
2:nen näky.
Kynnetty pelto. Kylväjät vakat kädessä.
KYLVÄJÄ: Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kullaiset kedolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi, ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta. Tule Väinö, kylvä maata, sirota siementä Suvannon, Luojan sormien lomitse, käden kautta kaikkivallan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KYLVÄJÄT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
3:s näky.
Hääpirtti sulhoineen, morsiamineen ja häävieraineen.
HÄÄVIERAS: Syttyi jo sydänten lempi, kimposi kipunat Kirkin, nuoret itse naurusuulla, vanhat mielellä hyvällä Tule Väinö, laula Väinö, laula menneistä ajoista, muinaisista hääpidoista jumalaisten juomingeista.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
HÄÄRAHVAS: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
4:s näky.
Kangas. Sota joukko tapparat tanassa.
SOTILAS: Tuli miehet turmalaiset, polttivat kylän poroksi, veivät naisemme veroina, surmasivat suuren kansan, — tule Väinämö väkevä, joudu joukon johtajaksi, kohota Kalevan kalpa, kosta kohlut maan ihanan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SOTILAAT:
Voi meitä, voi sinua,
Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
5:s näky.
Uhrilehto. Uhrisaatto.
UHRAAJA: Suuttunut on suuri Luoja, taivas kaikki kauhistunut, ei pirise pilven rinta, eikä hattarat haserra, kaikki kuivavi poroksi, niitut, pellot, otrat, kaurat. Tule, Väinämö väkevä, lepytä jumalten viha!