Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
HEMMINKI kävelee levottomasti edestakaisin. Suoma tulee puettuna oikealta, aikoen ulos.
HEMMINKI (pysähtyy). No? Mitenkä on?
SUOMA. Ei sen kummemmin. Rouva istuu nyt jo sangen levollisena nojatuolissa. Minä olen menossa apteekkiin hakemaan rohtoja.
HEMMINKI. Onpa hyvä, että hän on rauhoittunut.
SUOMA. Hänen kiihkonsa asettui heti, kun sai kuulla että nimismies oli pidättänyt auton — ja lähtenyt kuljettamaan Sirkka-neitiä kotia. Mutta kyllä hän olikin hermostunut — aivan suunniltaan koko ajan, kun sitä asiaa hommailtiin ja telefonilla soiteltiin — oikealle ja vasemmalle. (On tarkastellen katsellut Hemmingin ohi vasemmalle ovelle.)
HEMMINKI (katsoo taakseen). Mitä sinä sinne ovelle kurkkailet?
SUOMA (hymyilee). Minä vain vieraita korvia katselen.
HEMMINKI. Salakuuntelijoita — niinkö?
SUOMA. Reetta vain äsken kuunteli meidän keskusteluamme.
HEMMINKI (ihmetellen). Sepä vasta! (Menee nopeasti ja avaa vasemmanpuoleisen oven.) Hm! Tällä kertaa on vahtipaikka tyhjä. (Sulkee oven.) Älä sinä välitä hänestä!
SUOMA (reippaasti). En — jos ei vain isäntä välitä.
HEMMINKI (hymyilee). Minä välitän paljon enemmän sinusta — mutta —
SUOMA (hymyilee). Mutta —?
HEMMINKI (tyytymättömänä). Niin — sinä tietysti naurat minulle — pidät pilkkunasi —
SUOMA (iloisesti). Eihän hyville asioille voi itkeäkään —
HEMMINKI (epäillen). Näin sitä voisi — hm — voisi —
SUOMA (huvitettuna). Mitä?
HEMMINKI (äreästi). Voisi joutua naurunalaiseksi — vaikka ei ole sanonut yhtään mitään.
SUOMA. Olisiko se paha?
HEMMINKI. Paha? Se olisi kamalaa.
SUOMA (reippaasti). Tiedättekö mitä?
HEMMINKI (melkein peloissaan). No?
SUOMA. Köyhä tyttö putoaa vain luudan päältä lattialle — vaikka sille naurettaisiinkin.
HEMMINKI (ymmärtämättä). Mitä sinä sillä —?
SUOMA (ujostelematta). Minä olen päättänyt ruveta teille emännäksi — jos vain haluatte.
HEMMINKI (hämmästyy ja ihastuu). Mitä?
SUOMA (hymyillen). Niin. (Menee nopeasti ulko-ovesta.)
HEMMINKI (seisoo hetkisen nolona paikallaan, katsoo Suoman jälkeen, kääntyy etualalle päin ja sivelee myhäillen leukaansa). Hm! Hm! (Menee sitten ajatuksissaan kaapille, ottaa sikaarin ja panee tarkoituksettomasti laatikon kaappiin, jättäen avaimet suulle. Menee sitten istumaan keinutuoliin, alkaen sytytellä sikaariaan.)
LASSI (tulee oikealta). Tjaah, tjaah! (Pysähtyy keskilattialle, kädet taskussa.) Mikähän tästä nyt tulee? Mitä arvelette?
HEMMINKI. Hm!
LASSI (katselee Hemmingin tupakoimista, katsoo sitten kaapille). Onko isännällä enemmän noita — tarjota mulle yksi —?
HEMMINKI. Sikaari — vai? Siellä on kaapilla.
LASSI (menee kaapille). Ei ole.
HEMMINKI (katsoo taakseen). Avaimet on suulla — ota kaapista!
LASSI (avatessaan kaapin ovea). Helenan piti tuoda minulle kaupungista, mutta kun kääntyikin —. Huh! täällähän on pyssykin.
HEMMINKI (naurahtaa). Älä koske! Se puree.
LASSI (ottaa sikaarin). En pikkusormellanikaan. (Sulkee kaapin oven ja menee sohvaan istumaan.) En minä sentään olisi turvautunut poliisin apuun — mutta Helena oli niin suunniltaan — hän tahtoi keskeyttää heidän matkansa tavalla tai toisella.
HEMMINKI. Ei siinä minun mielestäni muuta tehtävää ollutkaan. Olihan se selvä ryöstö — viedä alaikäinen tyttö vasten äitinsä tahtoa.
LASSI (huokaa). Niin — niin — mutta luuletteko, että siitä on mitään apua?
HEMMINKI. Ainakin tyttö tulee nyt kotia.
LASSI (puhaltelee savuja). Mutta auttaako se itse pääasiaa?
HEMMINKI. Mitä hemmetin pääasiaa?
LASSI. Rakkautta.
HEMMINKI (pitkään). Niin.
LASSI. Tyttö on pahasti pihkassa — mutta eihän isäntä enää sellaista ymmärrä. (Huokaa.) Oi, oi — minä olen vallan sairas. — Olisipa edes yksi ainoa konjakkari.
HEMMINKI (naurahtaa). Sitäkin on kaapissa.
LASSI. Minun hermostoni on vallan — (Nousee.)
HELENA (tulee oikealta hitaasti ja levollisena). Kuinka he voivat näin kauan viipyä Kiviniemestä tänne?
HEMMINKI. Onhan tämä runsaan tunnin matka, ellei aivan —
HELENA. Autolla?
LASSI. Tulevatko he autolla?
HELENA. Tietysti.
HEMMINKI. No — sitten tulee kai herra Valtalakin?
HELENA (katsoo kelloaan). Niin.
HEMMINKI. Autolla he voivat olla täällä — millä hetkellä tahansa.
HELENA. Puhuttelitteko te kumpikin häntä?
LASSI. Valtalaa?
HELENA. Niin.
LASSI. Isännällä oli hänen kanssaan keskustelu. (Menee kaapille hommaamaan itselleen konjakkia.)
HELENA (Hemmingille). No?
HEMMINKI. Minä vain pyysin häntä lähtemään talosta — ja selitin, etteivät tytön omaiset koskaan suostu tähän avioliittoon.
HELENA. Ja hän?
HEMMINKI. Hän oli ensin toista mieltä — mutta nähtävästi sitten rupesi epäilemään — koska karkasi.
HELENA. He näkivät kyllä minun tulevan laituriin juuri silloin — ja kuitenkin —
HEMMINKI. Minä huusin sen heille — pidättääkseni heitä —
HELENA. Hm! (Kääntyy pöytään päin ja huomaa Lassin olevan poissa, katsoo taakseen.) Lassi! Mitä ihmettä sinä teet siellä isännän kaapissa?
LASSI. Minun hermoni — näetkös —
HELENA. Mutta —
HEMMINKI. Antaa Lassin hommata! Hänellä on lupa siihen.
LASSI. Me olemme oppineet käsittämään toisiamme — isäntä ja minä — ja se on mielestäni askel eteenpäin. Kun vain tulee ymmärretyksi — niin kaikki käy sitten itsestään.
HELENA (naurahtaa katkerasti). Ymmärretyksi — niin! — Tähän asti on täällä jokainen elänyt kuin erakko — omaan kuoreensa sulkeutuneena — ja nähnyt vain vihamiehiä ympärillään. — Epäsopu ja kirous on tänne juurrutettu tyyssijoilleen. (Hivelee otsaansa, katsoo kelloa ja huokaa.) Vaikka — se on nyt — kaikki — yhdentekevää.
HEMMINKI (katsoo Helenaa ja aikoo sanoa jotakin, mutta hillitsee itsensä). Ehkä annamme — niiden entisten — nyt olla.
HELENA (vähän hermostuneesti). Nyt juuri olisi sopiva hetki sanoa — minkätähden te olette aina minua vihannut. (Katkerasti.) Vihannut nähtävästi niin paljon, että siitä nyt koituu onnettomuus minulle — ja kirous tyttärelleni. (Naurahtaen katkerasti.) Sanokaapa se — niin aika kuluu hauskemmin tässä kiduttavassa odotuksessa.
LASSI (rauhoittaen). Älä nyt, Helena! Onhan tässä tarpeeksi muutenkin —
HELENA (voi tuskin enää hillitä ärtynyttä mieltään). Tämä — »muutenkin» — on juuri jatkoa kaikelle entiselle. — Antaa salattujen vihojen tulla kerran kätköistään!
HEMMINKI (vakavasti). Minulla ei ole mitään salattuja vihoja. Päivä on aina nähnyt minun askeleeni. Minä en ole miniästäni pitänyt — niinkuin olisi sopinut — sen Helena on nähnyt.
HELENA. Olen sekä nähnyt että kuullut — sekä takana että edessä.
HEMMINKI. Aina enemmän edessä kuin takana.
HELENA (kiivaasti). Mutta syy! Onko se niin häpeällinen, että sitä ei voi sanoa?
LASSI (rauhoittaen). Rakas Helena!
HEMMINKI (lempeästi, melkein lohduttavasti). Minä en tahtoisi lisätä kiveä kuormaan — mutta minua on vaivannut — minä olen uskonut, että sinä et tehnyt poikaani onnelliseksi.
HELENA (nousee hermostuneesti). Sopiva syytös — sen jälkeen, kun todistaja on poissa — se ainoa — joka sen tietää.
HEMMINKI (melkein surunvoittoisesti). Ei se ole syytös. (Helena tekee tyytymättömän liikkeen ja kävelee hiljaa, katsoen kelloaan.) Siinä on ollut oikeastaan minun suruni, joka on joskus ilmaantunut katkerassakin muodossa.
HELENA (pysähtyy). Suru mistä?
HEMMINKI. Suru siitä — ettei poikani nainut omasta säädystään — vaan toi vanhaan talonpoikaistaloon emännän — ja vanhaan talonpoikaissukuun miniän herrasperheestä — toi kouluja käyneen tytön —
HELENA (ivallisesti). Eiköhän se suru ollut enemmän sentähden, että tuo tyttö oli — köyhästä kodista — pienipalkkaisen maanmittarin perheestä.
HEMMINKI (tiukasti). Asia on niinkuin sanoin. Vieras maaperä siinä oli pääsyynä. Ja jos jotakin asiata on kirous seurannut, niin se seuraa tätä — (nousee) — poikani tyttäreen asti.
LASSI. Hyvät ystävät! Minä pyydän teitä molempia — eihän mitään voida muuttaa — niistä entisistä — ja menneistä —
HELENA (jäykästi). Ei. Ei voida. Nykyhetkelle on elettävä. (Hemmingille.) Kun kerran olen tänne tullut ja ollut — niin — (surunvoittoisesti hymyillen) — mitäpä sille nyt enää.
HEMMINKI (suopeasti, kuin katuen? kiivauttaan). Enkä minä aikonutkaan niistä —. (Kääntyy tuoliinsa päin.) Sirkastahan tässä oikeastaan —
LASSI (ihastuu, kuri asia saa uuden käänteen). Niini Minä pelkään, että se on vaikeampi kuin luulemmekaan.
HELENA (terävästi). Mikä niin? (Istuutuu.) Tämäkö — tämä — (henkeään pidättäen) — tämä — seikkailu?
LASSI (happamena). Jos se olisikin vain seikkailu!
HELENA (pelästyen). No? Mitä siinä sitten —?
LASSI. Siinä on syvä — harvinaisen syvä rakkaus — oikea todellinen tunne.
HELENA (tyrehtyen). Niinkö?
LASSI (kuivasti). Aivan — vanhanaikainen.
HELENA (hymähtää väsyneen ylenkatseellisesti). Noo —!
LASSI. Jaa — jaa! Minä tunsin ihan kylmänväreitä — kun sitä kuuntelin.
HELENA. Oh! Lapsihan hän vielä —
HEMMINKI. Minä pelkään, ettei hän ole enää niinkään lapsi.
LASSI. Pyh! Kaukana siitä!
REETTA (tulee vasemmalta). Auto ajoi pihaan. Nyt ne tulivat.
HELENA (huokaa helpotuksesta). Vihdoinkin!
HEMMINKI (Reetalle). Ala vain mennä omia teitäsi!
REETTA. Hetihän minä —. (Menee vasemmalle.)
HELENA (melkein vapisevana ja voimattomana Hemmingille). Jääkää tänne hetkeksi — tuntuu turvallisemmalta — ja — (katsoo pitkään Hemminkiä) — ja onhan Sirkassa teidänkin vertanne. Ei teidän kauan tarvitse olla — alussa vain. (Hemminki jää seisomaan paikalleen.)
LASSI (on noussut). Enköhän minä —!
HELENA. Ota heti huostaasi nimismies — ja vie hänet muihin huoneisiin!
REETTA (tulee vasemmalta). Ne menivät sisään toista tietä — rouvan puolelle. (Menee takaisin hitaasti ja vastahakoisesti, vilkuillen ympärilleen.)
HELENA. Lassi! Mene — ja pyydä heitä tänne.
LASSI. Ja jään sinne nimismiehen kanssa. (Menee.)
HELENA.. Niin.
HEMMINKI (katselee Helenaa). Sinähän ihan vapiset. Istu nyt edes! —
Sääli minun on sinua.
HELENA (kyyneltyen, katsoo Hemminkiä). Kiitos!
HEMMINKI (toimekkaasti). Ehkä minä en päästä heitä aivan heti — että ehdit rauhoittua. (Helena viittaa, mutta ei voi puhua. Hemminki jatkaa osaaottavasti.) Miten tarkoitat?
HELENA (pakottaa itsensä suurilla ponnistuksilla levolliseksi). Antaa heidän — vain — tulla. (Kuivaa silmänsä.) Tämä on kestettävä!
HEMMINKI (lohduttaen). Kyllä kestätkin, kun vain pysyt levollisena.
(Sirkka tulee oikealta, pysähtyy arkana ovelle. Helena kääntyy hitaasti
Sirkkaa vastaan ja katsottuaan vähän aikaa ojentaa kätensä.)
SIRKKA (juoksee äitinsä syliin). Äiti! (Painaa päänsä Helenan rinnoille.)
HELENA (seisoo ensin liikkumattomana, silittää sitten hitaasti ja hiljaa Sirkan tukkaa, sanoo hiljaa ja himmeästi). Sirkkaseni kultaseni! (Hemminki painaa salaa sormillaan silmiään ja istuu allapäin keinutuoliin.) Istu nyt, lapseni tuonne sohvalle! (Sirkka menee pää kumarassa sohvan nurkkaan. Valtala tulee oikealta, jää seisomaan lähelle ovea, katsoo ensin keitä huoneessa on, sitten tiukasti Helenaa. Helena on kääntynyt katsomaan tulijaa, tuijottaa liikkumattomana.)
VALTALA (tulee hitaasti lähemmäksi; hillityllä äänellä, mutia aivan raivoissaan). Mikä on tarkoitus tällä äärimmäisellä häväistyksellä — tällaisella alhaisella solvauksella? (Helena pyyhkii otsaansa aivan kuin tahtoisi irtautua jostakin vastenmielisestä.) Saattaa meidät kaikki narreiksi — ihmisten pilkaksi — näin tahdittomalla menettelyllä!
HELENA (on saavuttanut tasapainonsa, tekeytyy hymyileväksi ja leikkiä laskevaksi). No, mutta — rakas Reino! Miksi sinä olet noin kiihkoinen? Siksikö, että olet täällä. Ethän ennen ole tullut tuollaisena minua tapaamaan!
VALTALA (voi tuskin hillitä raivoaan). Tiedäthän, etten ole tullut vapaaehtoisesti — enkä leikkiä laskemaan.
HELENA (hymyillen). Etkö vapaehtoisesti rakastettusi luo?
VALTALA (purskahtaen). Tiedäthän, mitä olet tehnyt. Sano minkätähden!
HELENA (ihmetellen). Tehnytkö? Sinunko suhteesi. En yhtään mitään. Tyttäreni olen tuottanut kotia. Sinua en. (Hymyillen.) Mutta — koska olet sellaisen ilon minulle tehnyt, että olet tänne tullut — (ivallisesti) — ja ritarillisesti turvannut tyttäreni paluumatkan — niin — (iloisesti) — terve tuloa! Tee hyvin ja käy istumaan tuonne sohvaan — Sirkan viereen. (Istuutuu itse pöydän ääreen, sen enempää välittämättä Valtalasta. Valtala seisoo neuvottomana, sivellen tukkaansa.)
HEMMINKI (levollisesti ja vähän ivallisesti). Niin, istukashan toki!
Eihän tästä nyt enää ole mihinkään kiirettä. (Valtala katsoo äkäisesti
Hemminkiä, aikoo sanoa jotakin, mutta on vaiti.)
HELENA. Ei kiirettä mihinkään! Heti kun Suoma tulee asioilta, saamme virvokkeita.
SIRKKA (on tästä kevyestä puhelusta tullut siihen päätökseen, että kaikki ikävä on jo ohi). Onhan siellä Liisa — ja voinhan minä mennä auttamaan.
HELENA (katsoo Sirkkaa pitkään). Sinä olet matkasta väsynyt — jaksamme kai nyt odottaa hetkisen. (Kääntyy katsomaan Valtalaa, iloisesti.) No, mutta — Reino — rakas — sinähän vielä seisot! Ole hyvä!
VALTALA (menee istumaan, oikeastaan vain siksi, ettei voi keksiä, mitä muutakaan tekisi, mutisee mennessään). Kiitos!
HELENA (tyytyväisenä, kun sai Valtalan ja Sirkan itseään vastapäätä).
Noin! (Katselee kumpaistakin, hymyilee.) Vai niin! Vai on sinusta,
Reino, tullut romaanisankari — etsiskelet ritarilinnoja ja ryöstelet
tornineitoja.
SIRKKA. Kyllä minä ehdoin tahdoin — ei minua ryöstetty.
HEMMINKI (hymyilee). »Vie sinä, minä vikisen — olet — vievinäs väkisin!»
HELENA. Minun pikku Sirkkani minua ihmetyttää. Eilen pääsi koulun penkiltä — ja tänään —
SIRKKA (pyytäen). Äiti!
HELENA. —-ja tänään menee miehen kainaloon. (Äkkiä.) Olet ehkä lukenut viime aikoina pilaantunutta kirjallisuutta — huonoja romaaneja —?
SIRKKA (loukkaantuen). En minä ole lukenut — romaaneja.
HELENA (ivallisesti). Ehkä et. — Tahdot elää — romaanin.
VALTALA (tuskallisesti). Minä pyydän sinua — Helena.
HELENA. Mitä? Mitä sinä pyydät?
VALTALA. Vaikenemista.
HELENA (ylimielisesti). Kaino rakastaja — ujo poikanen — lähes neljänkymmenen ikäinen — ensi kertaa rakastunut — vaikenee kernaammin kuin puhuu. — Tunteet vain puhuvat. (Valtala tekee hermostuneen liikkeen. Helena jatkaa yhä ilakoivammin.) Ei, ei! Anna anteeksi, Reino! Sanani sattuivat ihan väärin. Et sinä ole mikään kaino rakastaja etkä ujo vanhapoika — et myöskään ole romaanihullu — sinä yksinkertaisesti teet romaaneja — elämällä niitä.
VALTALA (nousee hermostuneena). Minä pyydän, että sinä lopetat tämän jonninjoutavan lörpötyksen — Sirkan kuullen —
HELENA (välittämättä Valtalasta, tarkastelee Sirkkaa). Kuulehan, Sirkka! Kohta kai lähenee päivällisaika. Sinun pukusi on matkasta pilaantunut — menehän muuttamaan leninkiä — ja järjestämään vähän tukkaasi!
SIRKKA (katsoo pukuaan ja koettelee vaistomaisesti tukkaansa).. Ai, niin! (Nousee.)
HELENA (korostaen ensimmäistä sanaa). Kypsynyt nainen ei koskaan unohda ulkomuotoaan — (Sirkka yrittää salaa puristaa Valtalan kättä, lähtee sohvasta.)
HEMMINKI (nousee, katsoo Valtalaa). — eikä mies tekojaan.
SIRKKA (lähtee vastenmielisesti). Näkemiin sitten!
HELENA (katsoo Valtalaa). Näkemiin — pikku tyttöseni! (Valtala nyökäyttää Sirkalle sangen epäonnistuneesti, kun Helena katsoo häneen koko ajan. Sirkka yrittää vielä ovelta katsoa, mutta ei saa keltään vastakatsetta, menee oikealle.) Mitä taata sanoikaan?
VALTALA (koko lailla rohkeampi ja vapaampi nyt, Sirkan mentyä).
Tyhmyyksiä — ne kaikki voidaan nyt jo lopettaa.
HEMMINKI (levollisesti). Minä vain tarkoitin, että oikea mies on tekojensa tuomari — ja itse korjaa erehdyksensä.
VALTALA (ivallisesti). Minun ainoa erehdykseni isäntään nähden olisi siinä, että nyt antautuisin vastaamaan teille. (Hemminki on aikeissa lähteä, mutta pysähtyy.)
HELENA (keskeyttää hauskasti). Ai, ai, kuinka vanhanaikaiset mielipiteet tuolla taatalla on. Niin teki entisen ajan mies, mutta — (tuijottaa Valtalaa) — nykyajan mies on vapaa kaikesta joutavasta — omanarvon tunteesta, velvollisuuksista — häveliäisyydestä, kunniasta — ja muusta krimskramsusta. (Hemminki lähtee. Helena jatkaa pikaisesti.) Jättääkö taata minut nyt tänne kahdenkesken? (Nauraa hermostuneesti.) Tämä Reino on kovin vaarallinen naisille. Hän valloittaisi vielä isoäidinkin — jos sellainen olisi elossa.
HEMMINKI. Lie hänellä ensin selvittämistä tarpeeksi teissäkin — (katsoo
Valtalaa) — ja sitten vielä lopuksi — ehkä minussakin. (Menee ulos.
Äänettömyys. Helena nojaa kyynärpäänsä pöytään ja leuan käteensä,
alkaen katsoa Valtalaa.)
VALTALA (sytyttää tupakan). Uh! Sinähän panit tässä toimeen aika inhoittavan ilvenäytelmän. Minä en aio sallia enää mokomaa lörpötystä! Sano nyt — mitä sinulla on sanottavaa! Mutta jaarituksia minä en viitsi kuunnella. (Äänettömyys. Helena yhä tuijottaa Valtalaa.) No? (Helena ei liikahda. Valtala hermostuneesti.) Asioita, jotka koskevat ihmisten tunteita — ei tavallisesti viedä markkinapaikalle — eikä anneta — poliisin haltuun. Se mitä on — mitä on tapahtunut tai ollut — se ratkaistaan hälyä nostamatta — tavallisissa oloissa. Mutta sinä — sinä riisut itsesi ja meidät kaikki alastomiksi — ja ajat kujalle. (On katsonut Helenaa silloin tällöin ja tullut yhä hermostuneemmaksi.) Ja mitä sinä sillä voitat? Teet tyttäresi onnettomaksi ja itsesi naurunalaiseksi — meidät kaikki koko paikkakunnan pilkaksi. (On taas hetken vaiti. Helenan katse vaivaa häntä yhä enemmän.) Sinä syytät minua ryöstämisestä! Naurettavaa! Itse kuulit äsken Sirkan omasta suusta — että hän lähti vapaaehtoisesti. (Koettaa hillitä hermostustaan, mutta ei onnistu, purskahtaa.) Puhu jotakin! Mitä sinä tuijotat?
HELENA (tyynesti). Minä odotan, että sinä alkaisit — puhua.
VALTALA. Puhua? Oletko sinä aivan —!
HELENA (korottaa vähän ääntään). Niin! Puhua —asiasta — ja lakkaisit lörpöttelemästä joutavia.
VALTALA (liikahtelee aivan kuin hänen olisi hyvin epämukava olla; epävarmasti). Niin — Sirkka ja minä —
HELENA (tiukasti). Ei Sirkka! Vaan minä! Vielä ei olla Sirkassa asti.
VALTALA (epäröiden). Minä arvelin, että —
HELENA. Mitä?
VALTALA. — että Sirkan ja minun nykyiset — että meidän suhteemme — valaisevat sinulle —
HELENA. Valaisevat meidän suhteemme?
VALTALA (alakuloisesti). Niin.
HELENA (luopuu nyt vasta asennostaan ja pudottaa kätensä jotenkin voimakkaasti pöytään). No! — Nyt sinä olet häväissyt minua tässä koko ajan — jättämällä sivuseikaksi pääasian. Olet häväissyt minua välinpitämättömyydelläsi minun tunteistani — sivuuttamalla kaiken sen — mitä meillä molemmilla on ollut. Olet häväissyt minua sillä, että minun itse täytyi sanoa tuo ratkaiseva sana —
VALTALA (nolona). Minä luulin sinun jo pitemmän aikaa huomanneen, että meidän tunteemme —
HELENA (kiivaasti, mutta hilliten ääntään). Älä sano — meidän tunteemme. Puhu vain itsestäsi! Minussa sinä et ole mitään muutosta nähnyt — sillä muutosta ei ole tapahtunut. Se on keksitty — epärehellinen väite! (Voi vaikeasti hillitä itseään.) Sinä tiedät — mitä ponnistuksia sinulla oli, ennenkuin voitit minun rakkauteni. Ja — kun sen voitit — niin sait minut kokonaan. (Nousee.) Sait uskoni — luottamukseni — ja kunniani. Siinä tietoisuudessa sinulle antauduin — että sinä minua rakastit — ja että sinä teet minut vaimoksesi — (vaikeasti) — myöskin ihmisten edessä — niinkuin olen jo — sinun edessäsi — (Kävelee tuskassa edestakaisin.)
VALTALA (katsellen oville). Koeta nyt rauhoittua!
HELENA (syöksyy pöydän ääreen). Rauhoittua? Minunko pitää rauhoittua — kun sinä tallaat minut lokaan? Sinä käsket minun rauhoittua, kun poljet minut jalkoihisi! (Ottaa päästään ja pakottaa itsensä hillityksi.) No, hyvä! Minä rauhoitun. Entä sitten?
VALTALA (hiljaisella ja sovittavalla äänellä). Olethan sinä järkevä nainen — ymmärräthän sinä — elämän — — ja tunteet — ja sattumat —
HELENA (ivallisesti). Että tunteet kuolevat —
VALTALA. — ja syntyy uusia —
HELENA. — jotka elävät?
VALTALA. Niin — minä uskon — (painaa päänsä alas) — Sirkkaan nähden.
HELENA (raivossa). Vai niin! Sinä hyökkäät nuoreen viattomaan tyttöön kuin peto — raiskataksesi hänen elämänsä, hänen nuoruutensa — heittääksesi hänet alastomana kujalle — kuten äitinsä.
VALTALA (kiivastuu, mutta hillitsee ääntään). Hillitse nyt itsesi — ja käytä järkeäsi! Minkä minä sille voin — ettei meidän tiemme — sinun ja minun — enää veisi muualle kuin onnettomuuteen. Ja Sirkan kanssa me menisimme naimisiin.
HELENA. Vai niin! Vai naimisiin — yhtaikaa äidin ja tyttären kanssa!
VALTALA. Älä huuda!
HELENA (hillittömästi). Minä huudan sinulle vasten silmiä — sinä olet konna!
VALTALA (hypähtää ylös). Vaikene!
HELENA. Luuletko sinä — että äiti antaa oman tyttärensä miehelleen — sille miehelle, jonka vaimo hän on ollut! Etkö sinä ymmärrä — että sinä rikot sukusiteet, — raiskaat pyhät tunteet — solvaat rakkauden käsitteet ja häpäiset itse luonnon —!
VALTALA (torjuen). En. Minä näen vain, että sinussa puhuu hurja mustasukkaisuus — eikä siveellisyyden into —
HELENA (vihalla). Minussa puhuu kauhu sinua ja sinun menettelyäsi vastaan. (Naputtaa rystöllään pöytään.) Ja luuletko sinä, että minä annan tällaisen koskaan tapahtua? En ikinä! Sinun pitäisi ymmärtää, että minä yksin olen alaikäisen tyttäreni naittaja.
SIRKKA (syöksyy sisään kalpeana ja tukka hajalla, puoliksi muutetussa puvussa). Äiti! Reino! (Tuijottaa toiseen ja toiseen. Helena on kääntynyt, seisoo sanattomana. Valtala polkee jalkaa kiukkuisena ja tyytymättömänä, kääntyy vähän sivuttain epätietoisena, mitä tehdä tai sanoa. Sirkka sydän kurkussa, silmät suurina, voi tuskin hengittää.) Reino! Äiti! Mitä tämä merkitsee? Minä olen kuullut kaikki.
HELENA (purskahtaa itkemään, ja syleilee Sirkkaa, kuin suojellakseen).
Oma, rakas kyyhkyseni!
SIRKKA (vetäytyy hiljaa äitinsä syleilystä). Ei, ei! (Panee kätensä ristiin ja painaa sydäntään, puhuu katkonaisesti.) Sano-kaa mi-nulle —?! (Helena kuivaa kyyneleensä ja pakottaa itsensä tyyntymään.) Rakas — rakas Reino! (Aikoo mennä Valtalan luo.)
HELENA (estää). Lapsikultani — sinä et voi mennä Reinon kanssa naimisiin, — sillä —
VALTALA (kauhulla Helenalle). Ei, ei! Vaiti!
SIRKKA (soinnuttomasti). Juuri sen — tahdon — kuulla — tiedän jo — mutta nyt tässä — tahdon kuulla —
HELENA (hiljaa ja vaikeasti). Sillä — minä — sinun — äitisi — olen häneen rakastunut.
SIRKKA. Ja?
HELENA (tuskin kuuluvasti). Ja — olen hänen — vaimonsa. (Valtala katsoo Sirkkaa, lyyhistyy istumaan, pää käsiin, Sirkan pää painuu rinnoille, kuin kuoleentuneen kukkasen.) Sirkka! Oma Sirkkaseni! (Ohjaa Sirkan tuolille, jolla itse on istunut. Valtala nousee hitaasti, katsoo Sirkkaa, sitten kaameasti Helenaa, menee hitaasti ulos. Helena ei voi hillitä itkuaan, kauhea tuska valtaa hänet. Niitä peittääkseen hän menee nopeasti oikealle ovelle, mutta pysähtyy, ja meneekin ovesta vasemmalle, purskahtaen valtavaan itkuun. Sirkan kädet putoavat helmaan, hän istuu liikkumattomana, tuijottaen eteensä elottomilla silmillä.)
LASSI (tulee oikealta, katselee ihmetellen ympärilleen). No, missä toiset ovat? (Kun ei saa vastausta, menee lähemmäksi Sirkkaa.) Mihin kaikki muut ovat menneet? (Kun ei nytkään saa vastausta, menee nopeasti ulos.)
REETTA (kurkistaa varovasti ovesta vasemmalta, tulee hiipien sisään, katselee Sirkkaa, kuiskaa). Neiti! (Sirkka ei kuule. Reetta koskettaa Sirkkaa olkapäähän.) Kuulkaa, neiti!
SIRKKA (katsoo tylsästi Reettaa, puhuu hiljaa ja elottomasti). Ei, ei!
Ei muu kuin kuolema. (Pää vaipuu käden nojaan.)
REETTA (katselee ympärilleen, menee kaapille, ottaa sieltä pistoolin, luo sen pöydälle Sirkan eteen, kuiskaa). Ei muu kuin kuolema. Minä tiedän sen — kuulin kaikki. Ettehän te heitä voi erottaa —. (Siirtää Sirkan käden pistoolin päälle.) Kuolemassa on onni — siellä ei ole tuskia eikä onnettomuutta — yksi ainoa veto liipasimesta — ja sorrettu sydän tyyntyy heti. (Hiipii ovelle, katsoo taakseen, katoaa vasemmalle.)
SIRKKA (kohottaa hitaasti päänsä). Niin — tyyntyy heti. (Huomaa pistoolin kädessään, katselee sitä elottomasti, nousee, ottaa vapaalla kädellä sydämestään.) Sorrettu sydän — tyyntyy heti. (Menee hitaasti ja epävarmasti oikeasta ovesta. Näyttämö hetken tyhjänä. Hemminki tulee ulkoa.)
REETTA (tulee vasemmalta, puhuu puoli-ääneen). Olipa hyvä, että tulitte.
HEMMINKI. No?
REETTA. Kyllä täällä vain paholaisen sorkka vilahtelee — sen Suoman haamussa.
HEMMINKI (äreästi). Mitä sinä —?
REETTA. Tuli tänne, ja otti pistoolin tuolta kaapista —
HEMMINKI (hämillään). Suoma? (Menee ja kurkistaa kaappiin.)
REETTA. Niin — Suoma — mutta ei pidä sanoa sille — se kumminkin kieltää.
HEMMINKI. Milloin otti?
REETTA. Äsken — nyt juuri.
HEMMINKI (ärjäisee). Valehtelet! Suoma oli ulkona — tulee juuri — ehkä pihalla — on ehkä juuri ehtinyt tuonne sisään —
REETTA (hädissään). Niin minusta näytti —
HEMMINKI (raivostuu). Sinä täällä olet paholainen — sinä kirottu. (Kohottaa nyrkkinsä ja aikoo lyödä Reettaa. Laukaus kuuluu oikealta, ja heti sen jälkeen Suoman parkaisu.)
HEMMINKI (kauhistuneena). Mitä?
HELENA (syöksyy vasemmalta). Mitä se oli?
LASSI (juoksee ulkoa). Kuka ampui?
SUOMA (syöksyy kauhistuneena oikealta). Auttakaa, auttakaa — Sirkka on ampunut itsensä.
LASSI. Sirkka! (Syöksyy oikealle.)
HEMMINKI (nopeasti Lassin jälkeen, mutta pysähtyy ovelle). Herra armahda!
HELENA (kalpenee, horjuu, kuuluu vain koriseva ääni). O—oh!
SUOMA (rientää tukemaan Helenaa). Rouva!
LASSI (oikealla). Kuollut — sydämeensä ampunut.
HEMMINKI (kääntyy näyttämölle päin, nojaa ovipieleen). Kuollut! — Nyt tuli turma!
HELENA (seisoo kivettyneenä kauhusta; hiljaa, tuskin kuuluvasti).
Syyttömästi — syyttömästi! — Ikuinen turma!
Väliverho.