V.
On taas talvi, on purevien pakkasten ja vihaisten viimain aika. Sydämetön ja kylmä Lapin talvi, kylmempi nyt kuin moneen vuoteen on ollut.
Waltteri Ulfsköld on vasta saapunut Lassi Holsterin kodalle. Hän on ollut joulua viettämässä Helsingissä. Uupuneena on hän palannut, sillä hän on matkustanut yötä päivää ehtiäkseen Eilansa luo.
Emäntä on valmistanut parhaan vuoteen tulen ääreen, kestitsee kahvilla väsynyttä matkamiestä ja puhelee. Mutta Waltterin ajatukset pyörivät vielä kotona Helsingissä ja viipyvät niissä keskusteluissa, joita hänellä siellä on ollut.
Siellä oli tullut kova kovaa vastaan, kun hän peittelemättä kertoi suhteestaan Eilaan, kertoi Eilan salaperäisen syntymän ja kuvasi ne hetket, joita hän oli Eilansa seurassa viettänyt. Isä, vanha aatelismies, oli hänet suvun häpeänä kironnut, sisaret olivat itkeneet ja loitonneet hänestä. Äiti oli ainoa, joka oli ymmärtänyt hänen rakkautensa Eilaan. Kallis, rakas äiti raukka! Hän oli yöllä hiipinyt Waltterin makuukamariin. Siinä oli puhunut pojalleen äidinrakkauden sanoja. — Kun toiset kehoittivat häntä heittämään haaveensa ja palaamaan uudelleen "oikeaan" elämään, kehoitti äiti tekemään vain niinkuin hän itse tunsi. Kun hän oli Eilaan kiintynyt kaikella sielullaan ja sydämellään, ei ollut mitään jalompaa kuin tehdä niinkuin sydän neuvoi ja tunto käski.
"Kun tunnet itsesi onnelliseksi rakkaudessasi, kun tunnet, että voit Eilaasi rakastaa kuolemaasi asti, niin olet onnellinen. Minä tiedän sen, minä tunnen sen. Ja tiedän senkin, että sinä olet kaikkein rakkain lapseni; mutta sinun onnesi vuoksi luovun sinusta, rakkaimmastani koko maailmassa. Elänetpä etelässä tai siellä rakastamassasi Pohjolassa, kun rakastat ja olet rakastettu, olet onnellinen. Ole varma, että äitisi rakkaus aina seuraa sinua, ja aina suljen rukouksiini rakkaimman lapseni. Jos voisin, seuraisin minäkin sinua… Waltteri, poikani, sinä olet aivan kuin nuorena äitisi, jonka rakkaimmat unelmat särjettiin… Ja siksi tiedän, mikä on oikea rakkaus… Nuku, lapseni! Jumala auttaa sinua. Hänessä ainoassa on turvamme…"
Niin oli äiti, vanha ja rakas, puhunut viimeisenä yönä, kun he yhdessä olivat. Itkenyt oli äiti ja Waltterikin.
Kun hän nyt muisteli äidin viimeisiä sanoja, oli hän vieläkin kuulevinaan äidin hellän äänen ja tuntevinaan hänen lempeän kätensä silittelevän hänen hiuksiaan. Häntä seurasi äidin rakkaus, pyhin ja kallein! Mitä huoli hän muusta maailmasta ja ihmisten ivasta? Sillä oli sitä tullut ivaakin hänen osakseen. Ei siinä kyllä, että hänen entinen morsiamensa, terhakka ja ylpeä, oli häntä purevasti puhutellut, mutta lisäksi saivat vanhat toverit asiasta vihiä…
"Onnea, sinä suuri Lapissakävijä… johan me sinulle morsianta ennustimmekin!"
Ei ollut hän pahaa pahalla kostanut, ei ollut välittänyt mistään, ja kun toverit kutsuivat häntä Tapaninpäivän tanssiaisiin, sanoi hän, että hän oli luopunut kaikista entisistä elämäntavoistaan…
"Pieni tuutinki kai…?"
"Ei sitäkään… Juokaa ja iloitkaa te täällä… Minulla on ystävä, joka vartoo, ja sen ystävän rakkaus on suurempi kuin kaiken maailman hyvyydet!"
Silloin he jättivät hänet rauhaan ja sanoivat ikuiset hyvästit…
Hyvästi oli hänkin jättänyt, ja hänestä oli tuntunut, kun hän lähtiessään asemahuoneen rappusilta katsahti Kansallisteatteriin päin, ettei hän enää sitä näe…
"No hyvin siellä muuten isossa maailmassa jaksetaan?" jatkaa Holsterin emäntä. Ja vastausta saamatta hän pitkittää:
"Eipä sitä olisi uskonut, että te niin pitkälle Eilan kanssa, vaan hyvä tyttö minustakin on Eila. Eikä se hänen syynsä ole, että isä kiveliöitä kulkee ja metsiä makaa kuin karhu… Jo on viikon päivät Eilan ajokas ollut täällä odottamassa…"
Kuullessaan Eilan nimeä mainittavan herää Waltterikin mietteistään ja sanoo kuin itsekseen:
"Eila parka on minua jo varronnut. En ehtinyt niin pian kuin lupasin…
Mutta kohta nyt olen Eilani luona… Missä Eilan ajokas on?"
"Tuossa ne ovat porot mäntytievalla, meidänkin ajokkaamme… Vaan totta kai nyt yön levähdätte, kun tämmöinen tulipalopakkanen on, jälkikin on aivan ummessa…"
"Eikö ole ollut sieltäpäin kulkijaa näinä päivinä?"
"Ei ole sitten kun Karhu-Jaakko tänne Eilan poron toi, ja pyrynnyt on jälkeenpäin joka päivä… Elkää yön selkään lähtekö… Kyllä siellä Eila hyvin jaksaa, niin kertoi Karhu-Jaakko. Eikä ole minkään puutetta… on kaikkea yllin kyllin…"
"Kertoiko Jaakko…?"
"Kertoi. Vankka poika kuuluu olevan ja isänsä näköinen, valkoinen kuin
Herran enkeli…"
"Rakas, kallis Eilani!"
Waltteri sanoi sen kuin suurta tuskaa kärsien, ja vaikka hän oli kovin väsynyt mielenliikutuksesta, matkasta ja yön valvonnasta, hyppäsi hän seisomaan ja aikoi heti lähteä.
Holsterin emäntä ja Lassi saivat hänet kuitenkin tyytymään, kunnes joutuisi vahva poronpaistikeitto. Mutta yön selkään hän aikoi lähteä.
"Eilan ajokas on virkku ja virma ja osaa kyllä tämän taipaleen, vaikka ei ole jälkeäkään", sanoi hän.
"Kyllä kai se tien tietää, vaan raskasta se on kulku umpisella", arveli siihen Lassi ja lisäsi sitten:
"Kuka olisi uskonut, että teistä semmoinen poromies ja kiveliön kulkija tulee, kun tähän ensi kerran tulitte ettekä ollut silloin vielä poron pulkassa istunutkaan…"
"En sitä itsekään silloin uskonut, mutta nyt uskon… Minä rakastan tätä Lappia ja kaikkia ihmisiä täällä… Jään iäksi päiväksi tänne… Saan täällä vakinaisen viran… En kaipaa täältä mihinkään…"
Lassin emäntä oli tähän asti ujostellut, ei ollut viitsinyt tiedustella Eilan ja Waltterin asiasta mitään, uskoen Waltterin pahastuvan, mutta nyt rohkaisi hän mielensä ja alkoi uteliaana kysellä:
"Oikeinko teillä on naimahomma sen Eilan kanssa, ja hänenkö vuokseen teillä semmoinen tulinen kiire on?"
"Me olemme jo naimisissa, hyvä emäntä, olemme vannoneet valamme… meillä on pieni poika… poika raukka, joka odottaa isäänsä…"
Waltteri sanoi sen sillä äänellä ja lämmöllä, että Lassin emännältä katosivat epäilykset. Mutta saadakseen uteliaisuutensa kaikin puolin tyydytetyksi kysyi hän varmuuden vuoksi:
"Oikean rouvanko Eilasta meinaatte tehdä?"
"Oikean rouvan, kumppanin ja ystävän… Onko se niin kummaa?"
"Eivätpä ne ole muut herrat sitten huolineet, kun kerran niin on käynyt kuin Eilallekin…"
"Mitä sinä sekaannut ihmisten asioihin", torui Lassi emäntäänsä.
Mutta vieläkin tuntui emäntä epäilevän ja virkkoi:
"Niin Eilakin uskoo. — Te olettekin erilainen herra kuin muut. Jo minä sen silloin näin, kun ensi kerran tähän meidän kotaamme tulitte… Onni se oli Eilalle, jolla ei ole kotia missään… ja liekö se Kiveliön kävijä hänen isänsä…"
"Mitä tuossa nyt poriset!" muistutti Lassi taas eukkoaan.
Mutta Waltteri oli jälleen vaipunut omiin ajatuksiinsa. Vatsallaan maaten tulen ääressä ja siihen tuijottaen askarteli hän aatoksissaan Eilan luona. Hänen salainen toivonsa oli täyttynyt. Eila oli synnyttänyt pojan… Hän tunsi sydäntään kummasti vihlovan ajatellessaan, että hän oli nyt isä… Hänen pieni avuton poikaparkansa, joka oli maailmaan tullut niin… Mutta nyt hän korjaa pian kaikki. Eila on viikon päästä hänen laillinen vaimonsa Jumalan ja ihmisten edessä. Eikä hänen pieni poikansa jää isättömäksi ja äidittömäksi…
Mutta sitten äkkiä hänen mieleensä johtui Kiveliön kävijä… Mikä mies hän mahtoi olla, joka ei koskaan tullut näkyville eikä puheisiin antautunut…?
"Onko Eilan isää nyt näillä mailla näkynyt?" kysäisi hän kesken mietteitään.
"Ei sitten kun menneenä talvena… eikä ole kuulunut, että olisi muuallakaan nähty… Eivät sen miehen matkoista ja olopaikoista muut ihmiset selvää saa", selitti Lassi ja alkoi sitten muistella:
"Tässä kesällä, kun kirkolla kävin, oli siellä muuan mies, joka tunsi Kiveliön kävijän ja tiesi kertoa, että Eila kyllä on hänen lapsensa, mutta äidistä ei ole tietoa; kirjoihin on Eila Norjan puolelle merkitty, vaikka ei ole tietoa isästä eikä äidistä… Niin kertoi se mies, Norjan puolelta sanoi olevan kotoisin…"
Pakkasyöhön lähtee Waltteri Ulfsköld ajamaan Lassi Holsterin kodalta. Hän on syönyt poronliha-aterian ja valmisteleiksen matkaan. Lassi on valjastanut Eilan ajokkaan, jonka tutun kellon äänen Waltteri tuntee, kun se pakkasen käsissä menohalussaan päätänsä ravistaa. Kun tie on umpinen, täytyy Waltterin jättää suurin osa matkakapineitaan kodalle. Taival on kyllä jo tutumpi, sillä hän on pari kertaa ennenkin sitä kulkenut yksin, ilman opasta. Ja sekä hän itse että Holsterin väki luottavat siihen, että Eilan ajokas kyllä tien noutaa, vaikka pyry on viimeiset jäljet umpeen puhaltanut…
"Onnessa mene!" huutaa Holsterin väki hyvästiksi.
Poro porhaltaa kinoksen yli sitä tien reikää kohti, joka lähtee viemään Karhu-Jaakon asunnolle päin, mutta pulkka tekee syvän jäljen vastasataneeseen pehmeään lumeen, ja polvesta asti kahlaa poro… Tuima öinen tuuli tuntuu puhaltavan, pureva ja pistävä, ja taivaan valkeat palavat… Waltteri laskee pään rinnalleen ja vaipuu mietteisiinsä…
Niin monenlaiset, niin kummalliset ajatukset ja tunteet mellastavat hänessä, ettei hän itsekään tiedä, mistä alkoi ja mihin lopetti. Yksi ainoa suuri asia on selvänä hänellä. Se nimittäin, että hän rakastaa Eilaa koko sydämestään, nyt vielä enemmän kuin ennen… Oli mennyt luihin ja ytimiin ja uponnut sydämen syvyyteen se kyyneleinen katse, jonka Eila oli häneen luonut silloin kun oli kysynyt, voisiko hän hylätä ja jättää tyttönsä nyt, kun Eila oli hänelle kaikki antanut…
Ei hän olisi sitä voinut tehdä, vaikka maailma mitä olisi puhunut. Usein oli hän tullut tällä matkalla ajatelleeksi, eikö juuri lapsi tee miehen ja vaimon suhdetta yhä likeisemmäksi, yhdistä ja sido erottamattomasti.
Ja hänelle selvenee kuin taivaan kirkkaudesta, että ensi rakkaus naiseen on puhtainta, ihaninta silloin kun se miehenkin puolelta on ensimäinen… kun mies valaa koko sielunsa, parhaan, pyhimmän ajatuksensa naiseen, jota rakastaa…
Olivat tuttavat Helsingissä säälitelleet: "Voi mies parkaa, kun hukkaat nuoren elämäsi… kun menetät tulevaisuutesi lappalaistytön vuoksi…"
Voi niitä raukkoja, joista ei yksikään — eivät muut kuin äiti, vanha ja kokenut — osannut aavistaa, ettei hänen rakkautensa Eilaan ollut likainen eikä himokas, vaan autuas unelma, josta ei koskaan… ei koskaan luovu… He olivat ehkä uskoneet, että hänenkin rakkautensa laimenee… Mutta nyt se oli tullut vielä suuremmaksi, puhtaammaksi…
Se pieni poikaraukka!… Juuri se veti häntä jättiläisvoimalla Eilan luokse…
Vilkkaassa mielessään kuvailee hän lastaan, tuntee rakkautensa kasvavan pientä, avutonta olentoa kohtaan ja Eilaa, joka siellä itkien häntä vartoo…
Taival kuluu hitaasti, sillä poro ei ponnistuksistaan huolimatta jaksa nopeampaan kulkuun. Pakkanen kiihtyy, revontulet palavat. Väliin näyttävät Waltterista ympäröivät seudut, vaarojen laet, joita öiset valot kirkastavat, aivan oudoilta, ja jänkkäpilkut, jotka vaarojen välissä vilahtavat, tuntuvat tavattoman pitkiltä…
Hän luottaa ajokkaansa tarkkaan vainuun, eikä pidä lukua, mitä suuntaa poro kulkee. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän usein unohtaa kaiken ympäristönsäkin ja mihin on matkalla…
Tänne hän siis jää kylmään, leivättömään Lappiin… täällä viettää onnensa elämää, rauhallista rakkauden elämää Eilansa ja lapsensa hellimänä… Olihan kyllä viehättävä se maailma ja elämä siellä etelässä, mutta siinä oli ontto sisus ja kylmä kuori… Ei siinä sielun jano sammunut eikä sydän koskaan tuntunut tyydytetyltä… Voi, Eilan syli oli niin kertomattoman lämmin ja hänen rakkautensa niin avaruuden suuri… Tänne hän tahtoo ja täällä hän viihtyy… Kukaan siellä kotona ei voinut aavistaa, minkälainen Eila oli… Ei rohkeinkaan keikari voisi kuvitella semmoista naista… Mutta hän pitääkin Eilaansa kuin suurta pyhää aarretta, hoitaa ja rakastaa, ja heidän elämänsä pysyy päivänpaisteisena silloinkin, kun muilla on nälkä ja yö…
* * * * *
Synkän korven pimeässä istuu Kiveliön kävijä pakkasyössä puoleksi kinokseen uponneena. Häntä ei hätyyttele vilu eikä nälkä, eikä hän tuskaannu odotukseen, sillä hän on varma saaliistaan. Niin varma, että hän jo edeltäpäin tietää, kuinka hänen tekonsa käy ja miten hänen on meneteltävä.
Hänen suuret tummat silmänsä säkenöivät, ja näyttää kuin uppoisi hänen teräksinen katseensa synkän kallion sisäänkin. Pitkä pyssy on hänellä vierellään ja kädessä suopunki.
Ei yksikään ihminen ole häntä nähnyt sitten menneen talven, vaikka hän on näillä mailla oleskellut, ei kukaan muu kuin Eila. Hän on viisaasti välttänyt kaikkia ihmisasuntoja eikä ole uskaltanut ampuakaan, peläten pamausten herättävän huomiota.
Tultuaan huomaamaan, miten Eilalle on käynyt, on hän vannonut julman
koston, on päättänyt saattaa Waltteri Ulfsköldin hengiltä pois.
Kavalasti ja petomaisesti on hän tekonsa miettinyt ja vaaninut
Waltterin jälkiä kaiken talvea.
Nyt se onnistuu. Täällä erämaassa, asumattomalla taipaleella, onnistuu se, eikä kukaan koskaan saa tietää sitä hänen työkseen. Vaanien on hän seurannut Waltterin jälkiä, ja hän tietää nyt, että Waltteri on lähdössä taipaleelle Eilan porolla. Hän on nähnyt Karhu-Jaakon ajavan Eilan ajokkaalla Lassi Holsterin kodalle ja jättävän poron sinne. Siitä on hän asian oivaltanut ja jo viikon päivät saalistaan väijynyt.
Siinä on ollut hänellä aikaa mietiskellä omaakin elämäänsä, sitäkin aikaa, jonka hän ainiaaksi oli aikonut painaa unholaan. Nuorena miehenä oli hän tänne Lapin kiveliöön tullut. Ei kukaan saanut koskaan tietää, mistä hän tänne saapui ja milloin ensi kerran ilmestyi. Eilan hän toi sitten jälkeenpäin… Eikä kukaan saa koskaan tietää hänen nuoruuttaan ja syitä, joiden vuoksi hänestä oli tullut metsien villi asukas… ja hänen suurta rikostaan.
Mutta pakkasen raa'an ja villin elämän keskellä on häneen jäänyt vielä älyä sen verran, että hän ymmärtää kaikki menetetyksi — ja suuren kostonsa jäävän lopultakin tekemättä… sen suuren koston, jonka vuoksi hän on elänytkin ja kiveliöitä kulkenut, ja josta eivät muut enää tienneet kuin hän itse…
Hänen tarkka korvansa kuulee pienimmänkin risauksen ja äänen, joka väliin katkaisee iankaikkisen pitkää ja pimeätä hiljaisuutta. Hän kuulee, kuinka luppoinen kuusi hökertää, kun tuuli oksia liikuttelee, hänen heristynyt korvansa tuntee räiskeen, joka kuuluu taivaalta revontulten hulmutessa…
Jo kaukaa erottaa hän Eilan poron kellon kalkkaisevan… Silloin hänelle juolahtaa mieleen, että Waltteri ei ehkä olekaan yksin taipaleelle käynyt, vaan ottanut oppaan matkaansa…
"Silloin on heidän molempain vuoro tullut", höpisee hän itsekseen.
Yö on kylmimmillään. Revontulet palavat valjusti, heikosti valaisten kuusikkokorpea, jossa Kiveliön kävijä istuu… Hän kuulee poron yhä lähenevän… nousee seisomaan ja ottaa suopunkinsa oikeaan käteensä…
Juuri kun Waltteri on kohdalla, sujahtaa taitavalla kädellä heitetty suopunki hänen kaulaansa… Waltteri tuntee rajun tempauksen, ja silmänräpäyksessä on hän suistunut pulkasta suulleen kinokseen… Hän ei ehdi muuta tuntea eikä nähdä kuin että hänen kaulaansa kuristaa, mutta kuristus heltiää heti. Hän pyrkii pois kinoksesta ja pääsee seisomaan. Poro on kadonnut, eikä hän kuule kellonkaan kalketta… Kauhistuksissaan hän koettaa päästä jäljelle, joka pohottaa puiden välissä, mutta hän uppoaa joka yrityksellä reidenjuureen asti.
Ensin hän ei käsitä, mitä on tapahtunut, mutta päästyään oikein selville hän ymmärtää, että hänet on heitetty suopunkiin ja temmattu pois pulkasta…
Asemaansa ja vaaraa, joka häntä uhkaa, ei hän heti tajua, sillä hän toivoo poron seisahtuvan. Pannen kaikki voimansa liikkeelle ja riisuen rukkansa hän koettaa kahlaamalla pyrkiä pulkan jälkeä poron perässä. Mutta lumi pudottaa näin metsällä enemmän kuin aukealla, ja vaivaloisesti hän pääsee eteenpäin. Sukset ovat olleet köytettyinä pulkkaan, samoin kuin eväät ja muut pienemmät kapineet…
Hän yrittää konttaamalla pyrkiä eteenpäin; se onnistuukin paremmin, ja kun hän oikein punnertaa, pääsee hän mielestään pitkän matkaa. Vähäväliä hän nousee jaloilleen kuunnellakseen poron tiukua, mutta hänen korvaansa ei satu tutun kellon helinää… hän kuulee vain, kuinka kylmä, jäinen tunturituuli puhaltaa puunlatvoissa ja metsä valittaa…
Kun taivaan valkeat roihuavat kirkkaammin, saa hänkin taas uusia voimia ja ryömii eteenpäin, pulkan jälkeä noudattaen. Hän pääsee vähäisen suon laitaan, missä tuuli puhaltaa kipakammin, ajaen irtainta lunta edellään. Mutta juuri silloin kun hän ehtii puoliväliin jänkkää, peittyy pulkan jälki niin, ettei enää ole pienintäkään viivaa osoittamassa, mistä poro on mennyt…
Epätoivoisena kääntyy hän takaisin siihen paikkaan, johon on rukkansa jättänyt…
* * * * *
Kaksi vuorokautta on Waltteri jo kahlannut kiveliössä, kontannut sinne tänne, harhaillut eksyksissä.
Nähtyään turhaksi saavuttaa poronsa on hän toivonut, että hän ponnistaen jaksaa takaisin Lassi Holsterin kodalle. Mutta öinen tuuli tupruttaa jäljen umpeen, ja kun hän sitten hakee ja kiertelee, näkee hän joutuneensa omiin jälkiinsä. Väsymys, pakkanen ja nälkä alkavat ahdistella ja toivo päästä Holsterin kodalle raueta…
Uupuneena hän asettuu hankeen levähtääkseen ja miettiäkseen asemaansa, joka nyt vasta alkaa toden teolla kauhistaa… Pakkanenkaan ei tunnu lauhtuvan, ja viima on yhtä vihaista…
On yö. Tähdet valvovat, ja Waltteri tuijottaa kinoksestaan kohti tummaa, ääretöntä taivasta. Hiestyneeseen ja väsyneeseen ruumiiseen iskee kylmä tuimalla voimalla kuin peto saaliiseen… Sormenpäitä kihelmöitsee, ja koko ruumiissa tuntuu niinkuin jääpuikko viiltelisi ja rinnan kohdalle asettuisi. Hän hautautuu syvemmälle ja oikaisee väsyneen niskansa hankea vasten. Hänestä tuntuu hyvältä olo, ja hän päättää vähän levähtää, koettaakseen sitten uudelleen…
Mutta yhtäkkiä tulee epämääräinen pelko, että hän ei ehkä enää jaksakaan; häntä uuvuttaa niin kovin raukaisevasti, eivätkä hänen ajatuksensakaan enää tunnu selviltä… Mutta jahka hän hetken on levähtänyt…
Miten ne näyttävät niin punaisilta nuo taivaan tähdet? Punaiselta ne paistavat. Aivan kuin veri. Taivaskin on leppoisamman näköinen… ehkä ilma lauhtuu. Hänen ajatuksensa tekevät kummallisia retkiä. Hän on kuin Helsingissä. Suuren kivimuurin korkeassa salissa kaikuu soitto, sähkö valaisee ja pareja pyörii, hienoa Helsingin yleisöä. Hänkin menee tanssimaan… katselee sievän solakan tytön ja kumartaa… Tanssi lämmittää. Mutta äkkiä sammuu sähkö, ja pakkasen viima puhaltaa sisään isoista, avoimista ikkunoista…
"Sulkekaa ikkunat!" kirkuvat naiset, ja syntyy yleinen sekamelska. Waltteri hyppää ulos ikkunasta, sillä sisällä pimeässä on joku, joka häntä ahdistaa. Mutta hän ehtii paeta ja pääsee lentoon ja lentää kauas, kauas Pohjolaan. Siellä onkin kesä, lämmin ja valoisa. Järven rannalla istuvat he Eilan kanssa. Eila paistaa kalaa rakovalkeassa, ja hän makaa vieressä, pää mättäällä… Silloin näyttää kuin taivaasta putoisi suuri, tulinen pallo suoraan hänen rintansa päälle; se tukehduttaa…
Waltteri herää unelmistaan, hyppää kinoksestaan ja tuntee suunnatonta nälkää ja vilua…
Hän koettaa painaa lakkia silmilleen ja kietoa rukkaa tiukemmalle, ja nyt hänestä tuntuu, että hänen ajatuksensa ovat pirteät ja selvät… Hän tuntee voimattomuutensa ja ymmärtää selvään, ettei hän ikinä omin voimin pois pääse… että… että häntä vaanii paleltuminen ja kuolema…
Hänelle on miettiessään, miten hän pulkasta pyörähti päälleen hankeen, selvinnyt, että joku vihamies oli suopungin hänen kaulaansa heittänyt. Kuka oli se vihamies? Ja kuinka oli poro niin pian kadonnut ja kellon ääni lakannut kuulumasta?
Tunnossaan hän päättää sen Kiveliön kävijän työksi. Siksi ei hän ollut koskaan tullut Waltterin näkösälle, siksi oli hän Eilaa hänestä varoittanut. Sydämetön julmuri, joka ei tiennyt, ei aavistanut, että hän rakasti Eilaa enemmän kuin omaa elämäänsä!
Tänne täytyi nyt kuolla, paleltua hankeen, asumattomaan erämaahan! Kuolla tänne näkemättä lastaan ja saamatta pusertaa Eilaansa sydämelleen?
Nuoressa iloisessa elämässään oli hän hyvin harvoin tullut ajatelleeksi Jumalaansa, Häntä, joka täällä maailmassa johti jokaisen ihmisen askeleita. Unhottanut oli hän Jumalansa ja muisti ainoastaan silloin Häntä kiittäneensä, kun tunsi omistavansa Eilan kokonaan ja yksinään… Oliko tämä Jumalan kosto hänen suruttoman elämänsä vuoksi? Oliko hänen rikoksensa Jumalan silmäin edessä niin suuri, että Jumala tällä tavoin tahtoi häntä muistuttaa? Mutta eihän ollut hänellä piillyt petosta mielessä, ei pienintäkään vilppiä, josta tunto soimailisi…
Waltteri tuijottaa taivasta kohden, omituisten valojen ja tähtien peittämää taivasta kohden. Mutta puoliväkisin painuvat hänen silmäluomensa kiinni, ja kun hän tuon tuostakin niitä raottaa, punottavat tähdet kuin veri. Ei häntä pelota kuolema, vaikka hän tuntee, että se nyt voi tulla. Ei myöskään tunnu siltä, että tahtoisi takaisin elämään. Kummallinen selittämätön pehmeys ja raukeus täyttää koko ruumiin ja sielun niin, ettei hän enää jaksa mitään ajatella. Hän vaipuu entiseen kuoppaansa hankeen ja näkee, kuinka tähdet yhä loistavat veripunaisilta.
VI.
Eila on tuskaisena vuottanut Waltteria. Hän on ollut kovin onnellinen näinä viimeisinä viikkoina, siitä asti kun lapsi syntyi. Hän hoitaa lastaan kuin silmäteräänsä ja vartoo isän tuloa. Kylläpä hän riemastuu nähdessään vankan poikansa, joka oli noin isänsä näköinen…
Poikaa oli Waltteri toivonutkin, tukevaa, komeaa poikaa. No nyt täällä oli poika valmiina, tanakkana ja terveenä kuin poron vasa.
"Voi, jos saisimme pojan, joka olisi sinun näköisesi", oli Waltteri hyvästellessään sanonut.
"Minä tahtoisin, että se olisi sinun näköisesi", oli Eila siihen vastannut.
Riemuisin kasvoin Eila lastaan katselee. Se on kaunis ja verevä pienokainen. Musta tukka, mutta silmät ovat siniset, samanlaiset kuin isälläkin.
Lapin päivä ei valkene, ja tuskaisena kuuntelee Eilan tarkka korva tutun poronkellonsa helinää. Mutta sitä ei kuulu, vaikka olisi Eilan kaikkien laskujen mukaan jo eilen pitänyt kuulua…
"Kun hänelle vain ei mitään onnettomuutta tapahtuisi", puhelee Eila lapselleen. "Mutta mikäpä sattuisi, kyllä minun oma ajokkaani rakkaimpani pian kiidättää tänne Holsterin kodalta…"
Karhu-Jaakon emäntä, jonka luona Eila on lapsensa kanssa, lohduttelee myöskin, vakuuttaa, että Waltteri kyllä saapuu, kun ehtii…
Mutta sittenkin vaivaa Eilaa epämääräinen, aavisteleva pelko, ja hänen vilkas verensä käy hetkittäin kuohuviin hyrskyihin. Sen jälkeen kun Karhu-Jaakko on kertonut kaikki mitä tiesi sekä Kiveliön kävijästä että Eilasta, on Eilalle selvinnyt, ettei hän ole Kiveliön kävijän lapsi. Hänet on hyvin pienenä tuotu tähän Karhu-Jaakon tuvalle, ja Kiveliön kävijän oli sanottu olevan hänen isänsä. Silloin tällöin ilmestyi Kiveliön kävijä Jaakon tuvalle, maksoi lapsen hoidon ja katosi taas vuosikausiksi erämaahan. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli lapsen tuonut, ei kukaan kaivannut, — ei ainakaan ollut kuultu; ja siinä uskossa kaikki elivätkin, että Eila todella oli Kiveliön kävijän tytär. Ainoa, joka heti alussa oli epäillyt, oli Karhu-Jaakon emäntä, mutta hänkään ei uskaltanut epäilyksiään lausua julki, sillä kaikki pelkäsivät enemmän kuin rakastivat Kiveliön kävijää…
Mutta Eilalle on asia nyt selvinnyt näinä viimeisinä viikkoina, kun hän on Waltteria odotellut. Hän on tehnyt päätöksensä ja toimittanut Karhu-Jaakon Norjan puolelle tiedustamaan, saisiko sieltä opastusta tai todistuksia hänen syntyperästään.
Karhu-Jaakko on nyt sillä tiellään ja aikonut on voitavansa tehdä…
Yksin valvoessa lapsensa kanssa kinosten ja pakkasten keskellä on Eilan sieluun ilmestynyt uusia ajatuksia ja kuvitelmia. Ja vaikka hän on melkein voimaton mitään tekemään, tuntee hän, että hänen suuri rakkautensa antaa hänelle voimia… Mainitsee hän pelostaan Jaakon emännällekin, mutta ei usko emäntä siihen olevan aihetta.
Mutta kuluneena yönä on Eila unissaan nähnyt hirveän kuvan, ja hänen mieltään kalvaa kammo, jonka vaiva ei tunnu vaimenevan. Se on pelko, että Waltterille on onnettomuus tapahtunut taikka että joku vaanii hänen henkeään…
"Kukaan muu ei häntä vihaa kuin Kiveliön kävijä, jota minä onneton olen isäkseni sanonut", virkkaa hän Jaakon emännälle.
"Eipä niin kelpo miehellä pitäisi olla vihamiehiä. Isäsikö? Mutta eihän häntä ole kukaan näillä mailla nähnytkään koko viime kesänä eikä talvena", viihdyttää Jaakon emäntä.
Mutta ei tyynny Eilan myrsky, eivät pahat aavistukset rauhaa suo… On sattunut, ettei Karhu-Jaakon tuvalla ole ketään muita kuin emäntä ja Eila. Miehet ovat poroissa kaukana kiveliössä, eikä ole tietoa, milloin palaavat. Ajoporojakaan ei ole käsillä yhtään. Eila tietää sen, mutta lohduttaakseen itseään hän lausuu ääneensä:
"Ovatpa sivakkani tervoissa… kyllä kujan tiedän, kusta kuljen… olipa umpi tai latu…"
Eila on hurmaavan kaunis, kun jännitys järkyttää hänen mieltään. Hänen suuret, tummat silmänsä säkenöivät, ja posket punottavat.
"Jos rakkaimpani hiuskarvakaan on katkaistu… Jos… jos… Silloin kaikki Lapin voimat kutsun avukseni, eikä ole kostoni koskaan kyllin suuri", sanoo hän.
"Jumala armahtakoon sinua tyttö-parkaa", tyynnyttelee häntä Jaakon emäntä.
Pakkanen on näinä pimeinä päivinä käynyt yhä purevammaksi, ja routaiset tunturituulet puhaltavat niin, että koko ympäristö näyttää pakkasesta palavan. Ei ole yhtään kulkijaa ollut Lassi Holsterin kodalta päin. Eila ei ole mitään viestiä Waltterista kuullut…
Hänen epämääräinen, aavisteleva pelkonsa on kasvanut yhä suuremmaksi, eikä hänellä ole rauhaa silmänräpäykseksikään. Kiveliön kävijä kauheine silmineen ja vankkoine ruumiineen kummittelee hänen mielessään. Ja kun hän muistaa, että yksi ja toinen Lapissa kulkija on kadonnut tietämättömiin ja että hän on salaa kuullut noita katoamisia mainittavan yhdessä Kiveliön kävijän kanssa, valtaa hänet tuska, jolla ei ole rajoja.
Eräänä aamuna, kun sarastus heikosti tuntuu alkavan valaista puolipimeää kylmää päivää, hän hakee suksensa käsille, parantelee varpaallisia ja pönkäitä ja aikoo lähteä hiihtosin Lassi Holsterin kodalle.
"Elävänä tai kuolleena täytyy minun hänet kohdata", hän hyvästelee
Jaakon emäntää, jonka hoitoon jättää lapsensa.
"Mutta jos vähät voimasi pettävät, kun on tämmöinen pakkanenkin", epii emäntä.
"Minulla on nyt enemmän voimia kuin koskaan ennen", vakuuttaa Eila ja potkaisee menemään myötälettä alas suurta, lumista tunturia kohden, jonka pohjukkaa pitkin tie lähtee Lassi Holsterin kodalle.
Vaikka lumi on tihmeää, pakkasen puremaa ja vinhain viimain jäätämää, luistavat Eilan sukset aika vauhtia. Eila on kuin kasvanut suksilleen, ja kun hän työntää sauvalla, uppoaa sompa paikoitellen syvään lumeen. Mutta Eila on hiihtänyt monet kerrat tätä samaa matkaa ennenkin, vaikka on tuima pakkanen ollut.
Kova se on nytkin, mutta Eilan veri on kuohuksissa, ja kasvot palavat kuin tulen liekissä. Hänen vankka musta tukkansa, joka kiehkuroina pujotteleiksen lakin alta, on valkoisessa huurteessa, samoin silmäripset ja kulmakarvatkin. Sieraimista huokuu lämmin höyry, ja koko ruumis taipuu somasti hänen työntäessään sauvoilla myötäleissä. Eila on jo ehtinyt tunturin kupeelle ja lähtee siitä oikaisemaan laajalle, puuttomalle jankalle, jonka toisessa päässä taas pohottaa tunturin laki, äskeistä laajempi, mutta matalampi. Entistä tietä hän noudattaa, mutta tuisku on kaikki jäljet pyryttänyt umpeen. Aukealla jankalla vastaa vihainen viima vielä tuimemmasti, puree poskipäihin ja polttaa kuin liekissä, mutta Eila ei käännä kasvojaan suojaan päin, vaan lykkielee lylyään suoraan purevaa viimaa vastaan…
Juuri kun hän ehtii jänkän laitaan, kuulee hänen tarkka korvansa poronkellon helkettä. Hän saa uusia voimia ja hiihtää kahta nopeammin. Päivän vinkka on loppunut, revontulet syttyvät tunturien harjoilla, ja viima kovenee, aina peittäen suksen ladun umpeen.
Ehdittyään tunturin laitaan, jossa alkaa vaivainen varvikko, kuulee Eila tarkkaan poron kellon kalkkaisevan niinkuin kalkkaisee se silloin, kun poro lumessa kahlaten pyrkii eteenpäin. Mutta se ei ole hänen ajokkaansa kello… se on Lassi Holsterin ajokkaan…
Eila työntää kovaa vauhtia kellon ääntä kohden ja näkee samassa, kun revontulet juuri suurimmilleen repeävät palamaan, poron astuvan, pulkka perässä… jonkun peitettynä pulkassa makaavan… ja Lassi Holsterin hiihtävän pulkan jälessä, poroa hopitellen…
Eilan sydän tuntuu lakkaavan sykkimästä, mutta salaman nopeudella heittää hän pulkassa makaavalta poronnahkaiset syrjään… ja näkee Waltterin kasvot kuolonkalpeina edessään…
Hän polvistuu… suutelee kerran… tuntee rakastettunsa huulten lämmön… ja tekee nopean päätöksen…
Voimalla, jota hän itsekin ihmettelee, rientävät Eila ja Lassi Holsteri eteenpäin Eilan äskeistä latua pitkin, Eila taluttaen poroa ja Lassi jälessä sitä joudutellen.
Lassi kertoo Eilalle, miten Waltteri heille on tullut, kuinka levähtänyt ja syönyt, mutta ei ollut malttanut yöpyä, vaan lähtenyt taipaleelle ja pakkaseen, ehtiäkseen pienen poikansa ja Eilan luo. Eräänä yönä on Lassin emäntä nähnyt pahan unen, ja silloin hän on toimittanut Lassin kuuloille, onko Waltteri saapunut Jaakon tuvalle. Puolivälissä taivalta on Lassi nähnyt jälkiä, jotka on havainnut ihmisen jäljiksi… Pahaa aavistaen on hän alkanut huutaa ja kierrellä ympäristöä. Ja aivan vanhan tien vieressä on hän löytänyt Waltterin kinoksesta, jalat ja kädet kankeina, paleltuneina kuin jääpuikot.
"Oliko hän silloin tajullaan?" kysyy Eila, joka hiihtää edellä ja voimiensa takaa vetää poroa perässään.
"Kysyi Eilaa ja pientä poikaansa."
Eila peittää kädellään silmänsä, jotka kyyneltyvät, mutta toivo
Waltterin jäämisestä elämään antaa hänelle uusia voimia, ja hän sanoo:
"Minä ymmärrän kaikki… Kiveliön kävijä… se hirviö ja mielipuoli on hänet taipaleelle jättänyt. Luetut ovat nyt hänenkin päivänsä…"
"Eikö ajokkaasi ole saapunut Jaakon tuvalle?"
"Kyllä hän siitä, se ryöväri, on huolen pitänyt…"
Nyt selviää Lassillekin, minkävuoksi Waltteri on niin pitkiä matkoja umpea kahlannut, kontannut ristiin rastiin, mikä selvästi näyttää, että hän on harhaillut eksyksissä.
Karhu-Jaakon tuvalla he saavat uudet ajokkaat ja lähtevät vinhaa vauhtia ajamaan kirkonkylään, jossa lääkäri asuu.
"Eila parka… kovan onnen tyttö… olit kuin oma lapseni", sanoo säälien Jaakon emäntä.
Eila on tähän asti kyennyt toimimaan nopeasti ja järkevästi, mutta nyt tuntuu kuin alkaisivat voimat pettää, kun he Jaakon emännän kanssa hierovat lumella Waltterin kankeita jäseniä.
"Tiedätkö mikä on tuskaa?" kysyy hän Jaakon emännältä. "Kuvittelin tuskaksi sitä, että olin orpo ja uskoin tuota petoa isäkseni, mutta nyt minä tiedän tuskan, joka on suurempi kuin koko maailma, sen merien syvyydet ja taivaitten korkeudet…"
Emäntä pillahti itkuun, ja kyyneliä pyyhki Lassikin.
VII.
Vasta kolmantena päivänä tointuu Waltteri täyteen tajuntaan…
Hän avaa silmänsä, huomaa Eilan ja koettaa kurottaa kättänsä Eilaa kohti, mutta silloin tuska vääntää hänen kasvojaan, ja hän huomaa olevansa sidottu. Eila painaa kätensä hänen otsalleen, kumartuu häntä kohti ja suutelee…
Rakkaus ja ilo saavat hetkeksi unhottumaan tuskat. Hän muistaa nyt kaikki kärsimyksensä, purskahtaa itkuun ja vaikeroi:
"Eila, rakkaimpani… Missä on pieni poikamme?"
Eila käy viereiseen huoneeseen ja tuo sieltä sylissään lapsen. Waltterin kasvoilla muuttuu ilme iloiseksi, mutta yrittäessään liikuttaa käsiään puhkeaa hän taas hillittömään itkuun… Hän jää yksikseen Eilan ja lapsen kanssa.
Viereisessä huoneessa puhelee lääkäri nimismiehen ja Karhu-Jaakon kanssa, joka vastikään on palannut Norjanmatkaltaan.
"Kaikista näistä päättäen", sanoo nimismies katsellessaan papereita ja todisteita, jotka Jaakko on tuonut matkassaan, "täytyy Eilan olla pastori Håkansenin tytär, joka vuoden vanhana vietiin venheestä ja katosi tietämättömiin. Tässä on kastetodistus… Ingrid Sofia. Mutta mikä on sitten se, jota Kiveliön kävijäksi nimitetään?"
"En minä hänestä tarkemmin tiedä, eikä sitä kukaan ole kysynyt, kun kaikki ovat enimmäkseen pelänneet häntä eivätkä ole mitään uskaltaneet urkkia. Ja kun on kaikille rauhan antanut ja ahmoja ahdistellut, niin ei ole sen enempää välitetty", selittää Jaakko tietojaan nimismiehelle.
"Onko hänessä koskaan ollut huomattavissa mielipuolen oireita?" tiedustaa lääkäri.
"Minä en ole koskaan saanut selvää, onko hullu vai viisas, mutta paremmin minusta on hullu…"
"Kamala, hirveä mies hän mahtaa olla", sanoo nimismies kuin ajatuksissaan. "Sääli kaunista nuorta miestä, sääli nuorta, onnetonta tyttöä…"
Näinä viimeisinä puolipimeinä talvipäivinä, joina Waltteri on kärsinyt suurinta ruumiillista tuskaa, on Eila alati istunut hänen vierellään, ja heidän sielunsa ja sydämensä ovat kuin kasvaneet kiinni toisiinsa.
Pappi on heidät nyt vihkinyt.
Saatuaan kuulla lääkäriltä, ettei ole toivoa elämästä, on Waltteri vaipunut kuin uneen. Ja silloin kun hän avaa silmänsä ja näkee Eilan vieressään, kirkastuvat hänen kasvonsa, ja suu vetäytyy vielä hymyyn…
Mutta eräänä yönä leviää kummallinen kalpeus kasvoille. Veri pakenee pakenemistaan, ja hengitys lakkaa vähitellen kuulumasta…
Eila sulkee lapsensa povelleen, ja nyt vasta tuntee hän, kuinka tuska painaa hirveät kätensä hänen hartioilleen maahan luhistaakseen. Silloin leimahtaa hänen silmissään kirkas koston tuli, ja kääntyen lääkäriin, nimismieheen ja Jaakkoon hän melkein huutaa:
"Haa, sinä kavala heittiö… murhasit rakkaimpani! Kostan! Kostan!
Kostan!"
"Kiveliön kävijää ollaan etsimässä… Kaikille lappalaisille on annettu käsky", ilmoittaa nimismies.
Mutta nuori lääkäri lähestyy Eilaa ja sanoo sydämellisesti:
"Nuori nainen! Teillä on lapsi, jonka vuoksi teidän kannattaa elää…"
Eila herää kuin huumauksesta, näyttää kuin hänen kauniit silmänsä saisivat lämpöistä hehkua, ja hän purskahtaa valittavaan, katkeraan itkuun…
Tuskaa… tuskaa… oi, sitä tuskaa…